JOTAIN IHAN MUUTA CXV

Tehdään näissä vanhempien aikojen muistelmissa vaihteeksi pieni syrjähyppy. Yleensähän olen keskittynyt Kekkoslovakian aikaan mutta käydään nyt 1980-luvulla ja muistellaan hieman sen vuosikymmenen kotimaista tv-tarjontaa. Tämä lienee sallittavaa sillä erityisesti iltapäivälehdissä näköjään muistellaan jo 1990-lukua niin kuin myöhempää kampakeraamista aikakautta. Mikä itseäni hieman ihmetyttää. Kyseinen vuosikymmen kun tuntui olleen suurin piirtein toissaviikolla. Vanhetessa aika kuluu vaan niin ihmeen nopeasti.

Tämäkin tv-kavalkaadi on yhden miehen käppäukkoraadin tulosta ja perustuu yhden miehen muistoihin joten luonnollisesti paljon ohjelmia ja sarjoja jää mainitsematta. Eikä kyse ole oikeastaan siitä, mikä oli (ei enää niin pienen) Ykän suosiossa vaan siitä, mikä kyseisenä aikakautena jäi mieleen.

Aivan ilman Kekkoslovakiaa ei tässäkään postauksessa selvitä. Olihan Kekkoslovakian aikakautta pari ensimmäistä vuotta 80-luvulla. Ja vuonna 1980 alkoi vuoteen 1985 kestänyt sarja Suomalaisia tähtihetkiä:

Sarja sisälsi yksittäisiä ja varsin onnistuneita tarinoita tavallisista suomalaisista ihmisistä. Sarja tuli Ylen TV2:lla ja muistelisin, ettei siitä tullut kovin suosittua. Sen sijaan hyvin suuren suosion sai vuosina 1981 – 1983 esitetty Ylen Hukkaputki:

Parhaimmillaan ohjelmalla oli kolme miljoonaa katsojaa. Sarjaa saattoi sanoa poliittiseksi sketsisarjaksi ja sitä saattoi pitää myös kulttuuritaistolaisuuden viimeisenä menestyksenä televisiossa. Viimeisenä siis toistaiseksi. Nykypäivästä ei ollut puhetta. Sarjan suuri suosio johtui tod näk siitä että sitä esitettiin silloisena prime timena – Suomessa tuolloin siis vain kaksi tv-kanavaa – eli lauantaisin klo 21.00.

Suurta suosiota sai myös samana vuonna aloittanut ja samoin vuoteen 1983 jatkunut Mainostelevision Valehtelijoiden klubi:

Ohjelmassahan neljä raatilaista yritti arvuutella mikä oli joka jaksoon tuotu erilainen mystinen esine. Kolme raatilaisista puhui puppua ja yksi totta. Ohjelma voisi toimia hyvin vieläkin sillä se ei ollut sillä lailla päivänpoliittinen kuin esmes äsken mainittu Hukkaputki. Ohjelmaa saattoi pitää myös Aake Kallialan läpimurtona.

1970-luvun – kesti myös hieman 1980-luvun puolelle – yksi suosituimpia suomalaisia sarjoja oli Tankki täyteen. Vuonna 1982 sille tehtiin spin off-sarja Reinikainen:

Sarjasta tuli myös hyvin suosittu. Parhaimmillaan se sai 2,4 miljoonaa katsojaa. Nykyinen poliisi on pyrkinyt parhaansa mukaan romuttamaan kuvan leppoisista reinikaisista. Noina aikoina muuten – varsinkin meidän aikuisuutta ainakin virallisesti lähenevien sällien elämässä – televisio sai kilpailijan. Sillä muutaman kaverin kotona oli Taikalaatikko:

VHS-nauhureilla oli tietysti sekin vaikutus, että ajastimen ansiosta tiettyä ohjelmaa ei tarvinnut olla juuri lähetysaikaan katsomassa.

1980-luvun ohjelmistossa oli paljon erilaista huumoria. Aivan toisenlainen, mutta myös hyvin suosittu ohjelma oli sitten vuonna 1983 alkanut ja aina vuoteen 2007 saakka jatkunut Karpolla on asiaa:

Karpon ohjelma keskittyi pääosin tavallisiin pieniin ihmisiin ja siihen, kuinka systeemi sekä eri näköiset herrat kusivat heidän muroihinsa. Tällaista ohjelmaa epäilemättä kaivattaisiin nykyisinkin mutta valtamediassa sellaista ei ainakaan esitetä. Sillä nykyisinhän systeemi ei tee virheitä.

Samoja aikoja kun Karpolla alkoi olla asiaa aloitettiin Velipuolikuu-sarjan esitys. Sarjaa esitettiin 1983 – 1984:

Kuvassa tehdään pääsiäishanukasta

Koska Jukka Kajava haukkui ohjelman niin selvää oli että siitä tuli suomalaisen televisioviihteen legenda. Sarja oli myös läpimurto Pirkka-Pekka Peteliukselle. Yksi mieleenpainuvimmista sketseistä oli tietysti Raivola Rysäpöksyt:

Vuonna 1984 tuli sitten Mutapainin ystävät joka oli oikeastaan suoraa jatkoa Velipuolikuulle pääosin samojen tekijöiden voimin:

Liekö nuorella Ykällä ollut tuolloin muuta puuhattavaa mutta sarjasta ei ole jäänyt oikein mieleen kuin se kappale jossa ääkkösiä, öökkösiä ja yökkösiä käytetään erinomaisen luovasti:

Huumoria tarjoili myös 1984 – 1985 esitetty Älywapaa palokunta. Tästäkään sarjasta ei ole oikein jäänyt mieleen kuin hokema ”onks Viljoo näkyny?”:

Ja se yhtä ärsyttävä hokema – joka levisi ihmisten käyttöön laajemminkin – eli ”eikö olekin mielenkiintoista” taisi myös olla tästä sarjasta. Samoin kuin se ”heppu hei”.

Musiikkiviihdesarjana tarjoiltiin vuosina 1985 – 1987 esitetty Soitinmenot:

Sarjasta voi sanoa että sketsit eivät oikein toimineet ja varsinkin Erkki Saarelan esittämä aina kieltään lipova Pastori Silli oli vastenmielinen. Sen sijaan sarjan musiikki – jota oli noin puolet ajasta – oli hyvin tehtyä ja sovitettua ja sarjan näyttelijät (Eija Ahvo, Susanna Haavisto, Heikki Kinnunen ja Erkki Saarela) hoitivat lauluosuutensa hyvin.

Vähän toisenlaista viihdettä tarjosi vuonna 1985 esitetty sarja Musta tuntuu:

Sarjaa saattoi sanoa trilleriksi mutta oli siinä humoristisiakin piirteitä, erityisesti Taneli Mäkelän esittämä vähän tohelo Supon etsivä. Sarjan myötä Mäkelä nousi hyvin suosituksi. Mainittakoon, että tämä neliosainen sarja esitettiin uudestaan vuonna 1988 viisiosaisena ja uudella lopulla.

Kun siirryttiin vuoden 1986 puolelle, esitti TV2 varsin onnistuneen sarjan eli Sisko ja sen veli:

Sarjahan ei ollut mikään tyypillinen sketsisarja vaan siinä Tuija Ernamon ja Ilmari Saarelaisen esittämät, no, sisko ja sen veli ovat elämässään ei niin kauhean hyvin onnistuneita yksilöitä ja sarjassa puututtiin sinänsä humoristisesti varsin epäsovinnaisiin aiheisiin. Erityisen tunnettu oli vammaisia käsittelevä jakso.

Epäsovinnaisempaa huumoria tarjosi myös pääosin Ryhmäteatterin MTV:lle tekemä 1986 – 1987 esitetty sarja Tabu:

Vaikka siinä oli muistaakseni ihan onnistuneita jaksoja niin sarjan suosio jäi vähäiseksi perinteiseen sketsiviihteeseen tottuneessa Suomessa. Ja siitähän sarjan tilaaja MTV ei ollut mielissään. Asia, jota en tiennyt, mutta jonka wikipedia kertoi on ”Lisäkitkaa tuotantoryhmän ja kanavan välillä aiheutui kanavan vaatimuksista poistaa jaksoista muun muassa kirosanoja. Niinpä niiden päälle äänitettiin muun muassa lampaiden määkimistä.”

Vuonna 1987 sketsitarjonta jatkui Hymyhuulet-sarjalla jota tuotettiin kahden vuoden ajan. Ohjelmahan aloitti pitkäaikaisen yhteistyön Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan välillä. Kuitenkin sarjasta jäi eniten mieleen Antti Raivion ja Ville Virtasen kehittämä Aki ja Turo jossa irvailtiin 1970-luvun ilmiöitä:

Näitten sketsien myötä levisi yleisempäänkin käyttöön taas uusi ärsyttävä hokema eli auts-töks-töks. Olivatko nämä sketsit toimivia vaiko ehkä eivät lienee nykyisin sivuseikka. Sillä se aika, mistä sketseissä irvailtiin tapahtui vähän toistakymmentä vuotta ennen kyseisiä sketsejä. Ja kyseiset sketsit taas ovat esitetty 35 vuotta ennen nykypäivää.

Petelius ja Kalliala jatkoivat yhteistyötä useissa sarjoissa niin 1980 kuin 1990-luvullakin ja ne sarjathan ovat nykyisten wokeltajien hampaissa. Mm. kysyiset hymyhuulet Yle torpedoi Areenastaan jo vuonna 2018. ”Yle kuvailee Hymyhuulia rasistiseksi ja sen mukaan sarjaa ei nykypäivänä tehtäisi ollenkaan.”

Peteliuksestahan tuli sitten nykypäivänä vihreitten kansanedustaja sekä nykyajan supersankari Anteeksimies. Kalliala taas totesi että pyytäkää anteeksi ihan keskenänne. Laitetaan esille yksi parivaljakon tunnetuimmista hahmoista joista on pahoitettu monet mielet ja pyydetty anteeksi monta kertaa eli Naima-Aslakki ja Soikhiopää:

Peteliushan kehitti 1980-luvulla Pedro Hietasen kanssa Hei Hulinaa- ja Hui Helinää sketsisarjat. Hei Hulinaa tuli alun perin radiossa ja siinä oli varsin toimivia juttuja. Kas kummaa kun wokeltajat eivät ole älynneet vaatia Peteliusta pyytämään anteeksi kyseiseen radio-ohjelmaan kehittämästään siviilipalvelusmies Pentti Hilkurista jota niin kovasti pelvoitti.

Vuonna 1988 huumoriviihteen puolelle tuli uusi nimi eli jo aikaisemmin yhtyeenä esiintynyt Lapinlahden Linnut ja Seitsemän kuolemansyntiä:

Lapinlahden Linnut tekivät sarjoja 1990-luvullakin ja niiden myötä tuli käyttöön myös yksi hokema – tai oikeastaan suht käyttökelpoinen sanonta – eli EVVK. Alun perin sanonta on peräisin suomalaisilta faittereilta.

Vuonna 1988 esitettiin myös vakavammalla mielellä tehty neliosainen sarja Painajainen:

Sarjaa saattoi sanoa suomalaiseksi Twin Peaksiksi jo ennen Twin Peaksia. Sarjan lopetus oli varsin perisuomalainen eli kun pääosan esittäjä (Eero Melasniemi) eli muistinmenetyksestä kärsinyt mies tajusi olevansa kadonneen tytön murhaaja hän teki itsemurhan ajamalla Ladalla lepikkoon.

Heitetään vielä pieni heitto uutispuolelta, tarkemmin sanottuna vaalistudioista. Silloin kaksikko Leif Salmén ja Pekka Oksala (erityisesti Salmen) kehittivät tyylin jonka idea oli saada mahdollisimman moni haastateltava vaikuttamaan täysin idiootilta:

Sama linjahan on haastatteluissa nytkin, tosin se kohdistuu ainoastaan perussuomalaisiin. Kyseinen kaksikko oli muistaakseni ihan yhtä vittumainen tasapuolisesti aivan kaikille.

Jos muistelee 1980-luvun tarjontaa noin yleisesti niin se ei ollut yhtä vaikuttavaa kuin oli 1970-luvulla. Johtuu varmaan siitä, että muuan Ykällä oli jo huomattavan paljon muutakin aktiviteettia. Mutta postausta tehdessäni aloin ymmärtää, miksi jotkut – nuoremmat – muistelevat jo 1990-lukua. Onhan meinaan tämän postauksen ensimmäisestä ohjelmasta kulunut jo 42 vuotta ja viimeisestäkin 34 vuotta. Vaikka elettiin jo Kekkoslovakian jälkeistä aikaa.

Aika on hupaa kulumaan.