KOLMAS UUSINTA

Kun hotellin respassa on seurattu Helsingin maahanmuuttajajengien kantasuomalaisiin kohdistuvasta väkivalta-aallosta seurannutta keskustelua, on täälläpäin huomattu nimenomaan ns. tiedostavan tahon olevan voimakkaasti sitä mieltä, että asian hoitaminen kuuluu yhteiskunnalle, ei millekään katupartioille ja siinä suunnassa on myös voimakas luotto siihen, että yhteiskunnalla on asian hoitamiseen tarvittavat keinot.

Tässä tapauksessa näitä keinojahan on karkeasti ottaen kolme:

1. Poliisi.

No, asian myötähän on käynyt ilmi, että poliisi itse oli hyvin tietoinen tapahtumista jo kuukausia, eikä tehnyt asialle mitään, eikä edes varoittanut. Jatkossa linja tuskin muuttuu millään tavoin, eikä poliisin resurssejakaan lisätä. Meinaten, jos asian tiimoilta lisättäisiin resursseja, niin sehän olisi tunnustus siitä, että maahanmuuttopolitiikkamme on epäonnistunut. Samoin se olisi suvaitsevaistomme mielestä osoitus siitä, että poliisi harjoittaa etnisyyteen perustuvaa valvontaa ja sehän itsessään jo aiheuttaisi suvaitsevaa joukkorääkymistä. Sitä, mitä tavallinen partiokonstu asiasta ajattelee, ei kysytä, vaan toimintatavat määritellään aivan muualla.

2. Lastensuojelu

Niin kuin olen jo aikaisemmin useaan otteeseen kirjoittanut, ei lastensuojelun toimenpiteet – vahvimpana huostaanotto – ja sijoitus laitokseen estä tätä riekkumista millään muotoa, eikä ole oikeastaan edes pelote.

3. Oikeuslaitos

Keskustelussa olen useaan otteeseen törmännyt siihen väitteeseen, että luonnollisesti väkivallan tekijät saavat teoistaan asiaankuuluvat ja oikeudenmukaiset rangaistukset. Luonnollisesti alle 15-vuotiaita ei voida edes tuomita, jolloin heidän kohdassa palataan kohtaan 2, ja mitä tulee sitä vanhempiin, niin Suomessahan ei alaikäisiä koppiin laiteta oikein millään, eli tuomiot ovat joko sakko- tai ehdollisia vankeustuomioita.

Tiedostava henkilö saattaa tietenkin ajatella, että ehdollinen tuomio on sen verran vakava asia, että se pistää rikoksentekijän ankarasti sottailemaan, että näinköhän sitä töpeksimistä kannattaisi jatkaa ensinkään. Todellisuus on tietysti toinen, ja siihen liittyen julkaisen – vaikka itsensä toistaminen ehkä tympeää onkin – vanhan kirjoitukseni ”Ehdollisista tuomioista” vuodelta 2008. Se, mitä olen siinä kirjoittanut, pätee sataprosenttisesti nykyhetkeenkin. Kirjoituksen kuvitteellinen päähenkilö on kantasuomalainen pottunokka Masa, mutta mekanismi sopii hyvin myös näihin tuoreisiin etnisiin sankareihimme. Lisänä on vielä tietysti se, että näillä tuoreimmilla sankareilla on luonnollisesti takanaan huomattavasti suurempi puolestaloukkaantumiskoneisto kuin kantasuomalaisella Masalla. Eli Ykä vuodelta 2008, ole hyvä:

- Kiitos, Ykä vuodelta 2014:

*

Jussi Halla-aho on tuoreimmassa kirjoituksessaan käsitellyt hyvin sitä, kuinka vaikeaa Suomessa on joutua vankilaan. Koska aihe ei ole itsellenikään työni puolesta mitenkään vieras, rustaan siitä minäkin muutaman rivin, keskittyen erityisesti ehdollisiin tuomioihin.

Ehdollinen tuomiohan on sinänsä varsin mainio keksintö ja se muistuttaa paljon ovissa olevia lukkoja. Molemmat kun ovat tarkoitettu nimenomaan lainkuuliaisille ihmisille. Lukko ei estä ketään murtautumasta sisään, mutta se on merkkinä siitä, että nyt ollaan siirtymässä jonkun toisen manttaalille, joten lainkuuliainen ihminen ymmärtää kääntää rintamasuuntansa ympäri ja poistua paikalta.

Sama vaikutus lainkuuliaiseen ihmiseen on ehdollisella tuomiolla. Jo pelko siitä, että tuomitaan, vaikkei ineen joutuisikaan, saa tavallisen Taunon miettimään tukevaa oksaa ja sopivan mittaista köydenpätkää.

Valitettavasti on olemassa ihmisiä, joille ehdollinen tuomio tarkoittaa vain sitä, että rikollista toimintaa saa jatkaa, koska sitä estävää vankilatuomiota ei tullut.

Omissa hommissani olen vielä useasti törmännyt siihen, että tuomion saanut nuori herrasmies ei edes ymmärrä tuomiotaan, eikä sitä mistä hän on sen saanut.

Yritän selittää tätä asiaa erään (tässä tapauksessa kuvitteellisen, mutta prototyyppinä hyvin toimivan) henkilön rikollisen uran kehityskaarella. Käytetään esimerkkihenkilöstämme vaikkapa nimeä Masa.

Masa aloittaa aktiivitohelointinsa jo kolmetoistavuotiaana, ja saa tililleen sekä omaisuus- että väkivaltarikoksia. Rikoksia selvitellessä Masa tapaa sosiaalihuollon edustajia ja myös virkavaltaa. Masalle pidetään puhutteluja. Mutta koska Masa on vielä alle viisitoista, ei Masa joudu oikeuteen.

Masan johtopäätös asiasta: minähän voin tehdä mitä lystään.

Masa siis jatkaa kulkuaan oikeaksi katsomallaan polulla ja lopulta sosiaalihuolto ottaa Masan neljätoistavuotiaana huostaan ja sijoittaa laitokseen. Suomessa ei kovia laitoksia tällä hetkellä paljoa ole, joten Masa huomaa, että lomat pyörii ja osalle henkilökuntaakin saa rääpiä turpaansa sen, minkä huvittaa. Masa siis pitää lystiä kaupungilla, mutta koska hän ei edelleenkään ole ikänsä puolesta rikosoikeudellisessa vastuussa, ei Masa joudu oikeuteen.

Masan johtopäätös asiasta: minähän voin tehdä mitä lystään.

Masa täyttää viisitoista ja jatkaa sankartöitään. Nytpä hän joutuukin enemmän tekemisiin poliisin ja oikeuslaitoksen kanssa. Hän vaan tipahtaa kärryiltä melko pian, koska oikeusprosessi on hidas. Jos hän tekee rikoksen lokakuussa, saattaa ensimmäinen varsinainen oikeusistunto olla seuraavan vuoden kesäkuussa. Ja siinä istunnossa ei tuomioita jaeta, koska kaikki asianosaiset eivät ole paikalla. Masahan ei ole tehnyt aktiviteettejaan yksin, vaan samanhenkisessä porukassa, eikä kalenterin seuraaminen ole tämän porukan vahvimpia puolia. Istunto siis siirretään eteenpäin ja Masa kävelee oikeussalista ulos.

Masan johtopäätös asiasta: minähän voin tehdä mitä lystään.

Jo ennen edellistä, keskeytettyä istuntoa on Masalla tietenkin jonossa poliisikuulusteluja ja syyteharkinnassa olevia juttuja sen lokakuisen jutun jälkeenkin. Siitä lokakuisesta jutustaan hän saa lopulta tuomion elokuussa (4 kk ehdollista). Vähän Masaa ihmetyttää, kun tuomio tuli varkaudesta ja eikös hän ollu viimeksi kyttiksellä pahoinpitelystä, mutta eipä sillä suurta väliä ole, koska Masa tajuaa, että hän voi edelleenkin marssia oikeussalista ulos. Kun häntä ei viety ineen, hänhän on vapaa mies jatkamaan valitsemaansa uraa. Masalla on monia ominaisuuksia, mutta terävä ajattelukyky ei valitettavasti kuulu niihin.

Masan johtopäätös asiasta: minähän voin tehdä mitä lystään.

Masan ura jatkuu, ja oikeussali tulee tutuksi paikaksi. Ehdollista tuomiota tulee lisää. Saatetaanpa hänelle tarjota yhdyskuntapalvelua. Masa käy nojailemassa muutaman kymmenen tuntia harjan varteen jossain kaupungin puutarhahommissa. Vankilaan vaan Masa ei joudu millään. Hänelle annetaan taas ehdollinen tuomio. Hän ei miellä sitä tuomioksi, koska hänhän voi taas kävellä ulos oikeussalista.

Masan johtopäätös asiasta: minähän voin tehdä mitä lystään.

Lopulta 17-vuotiaana Masa ottaa juoksukaljaa R-kioskista ja jää (niin kuin on aina jäänyt) kiinni. Tuomari laskeskelee papereista tällä kertaa, että sepä on Masan piikki tullut täyteen ja laittaa Masan istumaan. Samalla Masalle tulee istuttavaksi aikaisemmat ehdolliset tuomiot, koska koetusaika ei ole ohi.

Masan johtopäätös asiasta: zwiddu tää on natsi maa, kun mäyräkoiran varastamisesta saa 2 vuotta 4 kuukautta vankeutta.

Ei Masasta tule edes ammattirikollista, sillä tohelona hän jää aina kiinni. Masasta tulee ammattivanki. Ehkäpä hän jossain vaiheessa kruunaa uransa puukottamalla piripäissään hengiltä jonkun vastaantulijan.

Ehdolliset tuomiot eivät vaikuttaneet Masan käytökseen yhtään mitään. Eikä maailman Masojen käytökseen vaikuta yhdyskuntapalvelu eikä nuorisorangaistus. Jos ehdollisesta oppii, sen oppii kerralla. Mutta kun viimeinen varoitus annetaan kuudetta kertaa, on touhu lähinnä naurettavaa.

Olisiko Masalle kannattanut rojauttaa 15-vuotiaana kuukauden ehdoton tuomio, jonka hän olisi istunut samalla osastolla esim. moottoripyöräilyä ja painonnostoa harrastavien herrasmiesten kanssa? Olisiko Masa tajunnut, että ei tää touhu niin mukavaa ehkä olekaan?

Yhdysvalloissa on ollut (liekö vieläkin) projekti, jossa nuorisorikollisia vietiin vankilaan oppitunneille. Oppitunteja pitivät elinkautisvangit, jotka pelästyttivät tyypeiltä paskat housuun. Ainakin aiheesta tehdyn dokumentin mukaan porukasta suurin osa rupesi elämään ihmisiksi.

Toimisiko tämä meillä? Mene ja tiedä, mutta ei tämä nykyinenkään systeemi tunnu toimivan.

Voidaan tietysti sanoa, ettei vankila paranna ketään. Ei se varmasti parannakaan, mutta pitääpähän tavallisille ihmisille vaaralliset tyypit pois kuleksimasta. Jotkut kun vain päättävät elää kusipäinä, vaikka humanistinen virkakoneistomme mitä yrittäisi.

*

- ja luovutan puheenvuoron vuoden 2014 Ykälle:

Kiitos, vuoden 2008 Ykä. Tuohon äskeiseen tulee vielä lisätä se, että näistä Helsingin etnisistä sankareista osa siis on jo huostaanotettu ja sijoitettu, ja oikeuslaitoksellamme on jo pitkään ollut se linja, ettei sijoitetuille anneta ehdottomia tuomioita sitäkään vähää kuin muille. Tämä johtuu siitä, että oikeuslaitoksen näkemyksen mukaan sijoitetut ovat jo niin sanotusti toimenpiteitten kohteina. Se, kuinka tehokkaita nämä toimenpiteet ovat, on nähty esimerkiksi Helsingin kaduilla.

Mikäli valtiovalta haluaa, että näitä katupartioita ei maisemiin ilmesty, sen tulisi pikkuisen muuttaa toimintansa linjaa. Nykyinen linjahan on, että ei pahemmin toimita, vaan mieluummin puhutaan toimimisesta.

HÖMPSTADIN KASSA

Kukaan ei oikeastaan osannut sanoa, mistä se alkoi. Mitä todennäköisimmin siitä oltiin puhuttu kaikkialla Suomessa, erillisissä porukoissa erillisiin aikoihin. Sattumalta puheeksi tulleena. Miesten saunailloissa. Mökkiviikonlopuissa. Nuotiotulilla metsästyksen lomassa. Porukalla kalaverkkoja nostettaessa. Pulaakilentopallon jälkeen. Vielä hahmottomana, muotoutumattomana ajatuksena. Oltiin vain yhtä mieltä siitä, että valtiovalta oli menettänyt legitimiteettinsä hyvin monen ihmisen silmissä, ja jollain tavalla valta pitäisi ottaa kansalaisille takaisin. Aseista tietysti puhuttiin. Mutta siihen ei oltu halukkaita menemään. Ainakaan vielä. Tuumittiin ja ihmeteltiin sitä, kuinka suuri se viha ja vitutus aikanaan kapinan aikana oli ollutkaan. Sitä he eivät olleet vielä ylittäneet. Vaikkei se äärettömän kaukana tuntunut olevan sekään vaihtoehto.

Näissä porukoissa joku aina keksi, että entäs jos yritettäisiin jotain muuta. Passiivisempaa. Ei tehtäisi asioita, vaan jätettäisiin tekemättä. Pantaisiin hiekkaa ladulle. Ignoroitaisiin koko valtio. Jotenkin. Porukka nyökkäili päätään ja myötäili ideaa. Ja ihmetteli, että kuinka sen sitten käytännössä voisi tehdä. Mökkiviikonlopun jälkeen ei ollut  jäljellä kuin krapulainen avuttomuuden tunne. Ei ollut oikeita miehiä. Ei tarpeeksi monta. Ei oikeissa paikoissa. Eikä varsinkaan yhtä aikaa. Mutta ajatukset levisivät. Pikkuhiljaa. Porukasta toiseen. Saunaillasta seuraavaan. Nuotiotulilta nuotiotulille. Vellovina, leijuvina ideoina. Varmaan pari vuotta sitä kesti. Ilman että mitään tapahtui.

Kunnes sattui eräs saunailta, jossa oli kolme miestä oikeaan aikaan oikeassa paikassa. He olivat kaikki pankinjohtajia, jotka olivat tunteneet toisensa jo opiskeluajoista. Kaikki kolme olivat päätyneet pankinjohtajiksi Riippumattomien Maakuntapankkien Ketjuun. RMK toimi yksinomaan maakunnissa, ja se oli kasvattanut kuluttajien keskuudessa varsin voimakkaasti suosiotaan. Ihmiset olivat alkaneet muutenkin suosia sitä, mikä oli paikallista ja lähellä. Se loi jonkinlaista turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta. Naapurituntua. Kylähenkeä. Jonkun hahmottoman EU:n sijasta. Joka suomalaisten lakeijoittensa välityksellä otti toisella kädellä rahat ja toisella antoi elämää jatkuvasti vaikeuttavia määräyksiä. Joita oli pakko noudattaa. Ja viime aikoina ihmisiäkin. Joita oli pakko elättää. Ja joita olisi ollut viranomaismääräyksellä pakko rakastaa.

Nämä kolme pankinjohtajaa olivat istuneet monissa saunailloissa, joissa oltiin puhuttu epämääräisestä passiivisesta vastarinnasta. Mutta eivät yhdessä ja yhtä aikaa. He tapasivat nyt toisensa ensimmäisen kerran kahteen vuoteen ja normaalien perhekuulumisten, tyttärien ylioppilaskirjoituksien, poikien armeijan ja muun sellaisen asiaankuuluvan jälkeen heidän keskustelunsa meni siihen, mitä he olivat monen miehen suusta omilla tahoillaan kuulleet. Siihen hahmottamattomaan vastarinnan haluun.

Siinä saunoessaan ja rupatellessaan he tajusivat pystyvänsä antamaan hahmottamattomalle muodon. Ja tajusivat, kuinka muoto muutettaisiin toiminnaksi.

Viikonloppu meni törpötellessä ja yleisiä suuntaviivoja laatiessa. Mutta tähän tarvittaisiin muitakin. Kaksi viikkoa myöhemmin, eräässä Hömpstadissa sijaitsevassa suuressa rantahuvilassa tapasi kaikkiaan kaksitoista RMK-pankkiketjun johtajaa. Oltiin sovittu, että jokainen heistä toi mukanaan ns. luotetun miehen, jolla oli kokemusta tarpeellisilta elämänalueilta. Pelkkä pankkitaito ei tähän yritykseen riittäisi. Viikonlopun aikana saatiin aikaan valmis suunnitelma. Sovittiin, että se laitetaan toimeen vuoden kuluttua. Nyt täytyi alkaa rekrytointi. Suunnitelma oli vielä pelkkää paperia. Tarvittiin pataljoonia ja prikaateja. Tosin tällä kertaa aseettomia sellaisia.

Alusta alkaen oli selvää, että tämä suunnitelma tuli toteuttaa, ja se pystyttäisiin toteuttamaan vain yksityisen sektorin kautta. Tapaamisen yleinen ilmapiiri oli, että siellä oltaisiin niin työnantaja- kuin työntekijätaholla enemmän kuin halukkaita.

Miehet hajaantuivat ja aloittivat työn. He ottivat yhteyksiä, soittivat puheluita, lähettivät sähköpostia ja tapasivat eri alojen yrittäjiä erityisesti PK-sektorilta. Tapaamisissa he selvittivät suunnitelmansa yksityiskohtaisesti, ja jo selvityksen aikana huomasivat sellaisia ilmeitä ja päännyökytystä jonka saattoi puhutulle kielellä kääntää muotoon ”tätä, juuri tätä me ollaan jo vuosia odotettu”. Tapaaminen päättyi säännöllisesti kädenpuristukseen ja toteamiseen, että johan me yrittäjät ollaan tätä utopiaa tarpeeksi rahoitettukin. Seuraavaksi viemme asian firmojemme työntekijöille. Ja siellä ollaan taatusti yhtä kypsiä.

Kun asia eteni ja laajeni, oli tietenkin selvää, että se myös ennen pitkää vuoti julkisuuteen. Siihen oltiin varauduttu. Eräs luotetuista miehistä oli nuori media-alan ammattilainen, joka pyöritti yhtiönsä kautta maan suosituinta huumorisivustoa. Siellä asiasta tehtiin nettimeemi, jota väänneltiin kieli poskessa kymmenillä eri tavoilla. Eräs kolmesta ”alkuperäisestä” pankinjohtajasta oli mukana Ylen uutistoimituksen haastateltavana ja hieman naureskellen totesi, että asia itsessään olisi laiton, teknisesti mahdoton ja moraalisesti tietenkin erittäin arveluttava, mutta niin kuin haastattelija itsekin ymmärtää, kyseessä on vitsi, jonka joku on ottanut hieman liian tosissaan. Pankinjohtaja muistutti kuitenkin nähneensä velvollisuudekseen vastata haastattelupyyntöön, sillä luottamus valtakoneistoon ja vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestelmään on yhteiskunnallisen vakauden ja yhteiskuntarauhan ehdoton kulmakivi. Vitsi ei saisi kasvaa varjoaan suuremmaksi ja aiheuttaa kansalaisten mielissä tarpeetonta levottomuutta.

Suunnitelman laatijat käyttivät asiassa eräänlaista käänteisgöbbelsiläistä logiikkaa. Ei toistettu suurta valhetta totuutena, vaan toistettiin totuutta vitsinä ja näin ollen laimennettiin se merkityksettömäksi. Kohu laantui nopeasti, ja työtä oltiin jatkettu koko ajan. Asiaan osallistuvat ihmiset pitivät liki sataprosenttisesti turpansa kiinni, ja ne jotka sitä eivät tehneet saivat vastaansa kommentin, että tuo on jo vanha vitsi. Kerro veikkonen ihmeessä uusia.

Kuluvan vuoden lokakuussa RMK-pankkiketju ilmoitti pitävänä tiedotustilaisuuden, jossa se ilmoittaisi mullistavasta uudistuksesta suomalaisessa talouselämässä. Tiedotusvälineet muistivat puolisen vuotta takaperin tapahtuneen ja nopeasti lässähtäneen kohun, hoksasivat että heitähän oltiin saatettu kumminkin kusettaa ja joka tapauksessa tajusivat, että tulossa on ehkä lööppitavaraa.

Tiedotustilaisuudessa eräs pankinjohtajista nousi ja alkoi puhua:

- Hyvät tiedotusvälineitten edustajat. RMK-pankkiketju ilmoittaa tehneensä yhteenliittymän huomattavan määrän suomalaisten PK-yritysten omistajien ja työntekijöitten kanssa, ja yhteenliittymän myötä olemme perustaneet Yksityisen Veronkeruukassan, jota on työnimeltään kutsuttu Hömpstadin Kassaksi.

- Hömpstadin kassan ideana on toimia veroviranomaisen sijaisena ja kerätä tällä hetkellä 38.000:n suomalaisen yksityisen sektorin työntekijän verot ja tilittää ne kauttaan verohallinnolle. Itse asiassa toiminta on ollut jo kuukauden voimassa, eli jos verohallinto on hieman ihmetellyt, miksi veroja ei ole ajallaan tilitetty, niin syy on tässä. Kassaanhan on liittymässä vielä enemmänkin ihmisiä, mutta päätimme, että tämä oli riittävä määrä toiminnan aloittamiselle. Luonnollisesti kassaan kirjataan väkeä koko ajan lisää.

- Kassan ideana ei ole pimittää valtiolta verotuloja. Jokainen työntekijä maksaa veronsa oman veroprosenttinsa mukaan täysimääräisenä. Mutta työntekijän verot ovat tällä kertaa korvamerkitty. Hömpstadin Kassa tilittää verokertymän veroviranomaisille, mikäli veroviranomainen käyttää verot vain ja ainoastaan siihen, mihin verovelvollinen antaa luvan. Kaikilla julkisen sektorin aloilla on omat tilinsä ja tiukka rahankäytön valvonta jota hoidetaan reaaliajassa tietokoneilla, joten seurannan pystyy kyllä suorittamaan.

- Mikäli valtio ei tähän käytäntöön suostu, tai veroviranomainen yrittää kikkailla, ei veroja silloin tilitetä valtiolle, vaan ne jäävät kassan haltuun. Mikäli valtio ilmoittaa suostuvansa, lähtee kassasta kuluneen kuukauden verokertymä asianmukaisille verohallinnon tileille välittömästi. Samoin mikäli kunnat suostuvat näihin ehtoihin, maksaa kassa kunnallisveron suoraan kunnalle. Edessänne pöydällä on nippu liitteitä, joissa tarkemmin selvitetään se, mihin Hömpstadin Kassan jäsenet suostuvat verorahojaan luovuttamaan. Voitte ottaa siitä vapaasti. Muistutamme vielä kerran, että kassassa on 38.000 nimenomaan nettoveronmaksajaa ja lisää on tulossa sitä myötä, mitä ehdimme sisään kirjata, joten suosittelisimme, että valtio ei kuhnisi vastauksen kanssa hyvin kauaa.

- Syy siihen, miksi tämä kassa on perustettu on yksinkertaisesti se, että kassaan liittyneet suomalaiset nettoveronmaksajat eivät enää kerta kaikkiaan suostu rahoittamaan sitä hirviöksi muuttunutta utopiaa ja yhteiskunnallista pakkokokeilua, jota valtiovaltamme on harjoittanut viimeiset kolmekymmentä vuotta. Kokeilua, jonka seurauksena maamme on muuttunut laskiämpäriksi, jossa tavallisia suomalaisia kohdellaan lähinnä sen ämpärin pohjalla olevana kuonana. Tiedotustilaisuus on päättynyt, kysymyksiä ei oteta vastaan. Kaikki tarvittavat vastaukset ovat noissa liitteissä.

Lehtimiehet alkoivat käydä liitteitä läpi, ja huomasivat niitten olevan korutonta kertomaa. Maahanmuuttoteolliselle koneistolle tilitettävä veromäärä putoaisi kerralla nollaan. Tosin takaportiksi oltiin jätetty vaihtoehto, jossa valtio perustaisi ”vapaaehtoisen ja nopean maastapoistumisen avustussäätiön”. Siihen oltiin valmiita luovuttamaan verorahoja.

Kehitysapu lakkaisi kokonaan. Julkiselle sektorille annettaisiin rahoitusta vain suorittavan tahon työtä varten, ja sillä kohdalla rahoitusta oltaisiin valmiita lisäämään. Mutta hallintohimmelin osuus putoaisi 95%. Puolustusvoimille tulisi huomattava lisäys. Yliopistoissa yhteiskunnallisten aineitten rahoitus tipahtaisi myös 95%, mutta sen sijaan luonnontieteellisille aloille rahoitusta oltaisiin valmiita lisäämään. Yleveroa ei maksettaisi ollenkaan.

Ja niin edelleen.

Ja niin edelleen.

Lehtimiehistä älykkäimmät ymmärsivät, että mikäli tämä toiminta alkaa kasvamaan, eikä sitä saada äkkiä pysäytettyä, se tietää sitä että se helvetin raappahousuväki saattoi keksiä ihan oikean tavan tarttua valtaeliittiä kasseista kiinni. Ja valtaeliitiksihan lehtimiehet itsensäkin lukivat. Nyt oli aika panna etusivu uusiksi, täyttää lehdet pääkirjoituksilla ja kolumneilla joissa jyrkästi tuomittaisiin tämä Hömpstadin Kassa ja muistutettaisiin että ulkoparlamentaarisilla keinoilla ei saada aikaan kuin onnettomuutta. Luonnollisesti tulisi kaivaa esille 1930-luku ja Lapuan Liike.

Selväähän on, että uutinen Hömpstadin kassan perustamisesta aiheutti valtiovallan taholla äärimmäisen paskahalvauksen. Hallitus kokoontui seuraavana päivänä, apunaan huomattava määrä erilaisia asiantuntijoita. Pääministeri raivosi:

- Tämähän on perkele kapinaa! Tämä pitää lopettaa heti! Kuvittelevatko ne idiootit mutterinkääntäjät, että heillä on oikeus omiin rahoihinsa? Ja luulevatko ne saatanan haalaripellet että niillä on muka oikeus MIELIPITEESEEN?!!!

Valtionvarainministeri totesi:

- Mutta mitä me teemme? Kyseessä on kuitenkin 38.000 ihmistä ja ne ovat tosissaan. Ja tietojen mukaan määrä todellakin kasvaa.

Pääministeri jatkoi:

- Ei muuta kuin raskaimman jälkeen. Ilman varoitusta ja viivyttelyä. Pidätetään puuhaheput ja nostetaan automaattinen verorikossyyte jokaiselle kassan jäsenelle. Tämmöinen pitää lopettaa heti alkuunsa.

Oikeusministeri kommentoi:

- Kaikella kunnioituksella, mutta se ei ole ihan yksinkertaista. Tässä tapauksessa on helppo sanoa että mitä, mutta nyt on kysyttävä että miten. Pomomiehet voidaan ehkä pidättää. Jos ne löydetään. Varmasti siellä kassassa on jotenkin varauduttu tähänkin, ja toiminta on taatusti hajautettu. Mutta 38.000:n ihmisen esitutkinta ja tuomitseminen on lukumäärällisesti yksinkertaisesti liikaa. Ellemme me sitten pistä kenttäoikeuksia pystyyn. Ja siksi toiseksi, Suomessahan on nykyisin oikeastaan enää kaksi vakavaa rikosta. Toinen on rasistinen rikos. Ja toinen on verorikos. Ja molemmista tulee ehdotonta ilman muuta. Ja vielä siinä muodossa että ensikertalainenkin istuu kakkunsa kokonaan. Mihinkä me ne laitetaan lusimaan? Perustetaanko uusi Hennala ja Tammisaari?

Valtionvarainministeri lisäsi:

- Ja onhan tässä sitten sekin, että yksi vankivuorokausi maksaa sen parisataa euroa. Jos näille annetaan vaikka vain lyhyt, sanotaan nyt vaikka vuoden mittainen verorikostuomio, niin sehän on… hetkinen… 38.000 x 365 x 200 eli totanoin mjämjämjäm… joo, tommonen 2,7 miljardia euroa siihen uppoaa jo itsessään. Eikä sitä nykyisellä vartijamäärällä vahdita. Niitäkin joutuisi palkkaamaan. Ellei sitten tosiaan perusteta vankileirejä. Ja tulee muistaa, että niistä on nettoveronmaksajia joka ainoa, eli sen sijaan, että ne rahoittaisivat valtion toimintaa, ne istuisivat kopissa vähän perkeleen kalliilla hinnalla. Ei se vaan onnistu. Ei niin kertakaikkiaan.

Pääministeri näytti siltä kuin alkaisi hyvin pian repiä hiuksiaan:

- No mitä helvettiä me sitten tehdään? Ei kai me sitä voida hyväksyä, että ne pitävät koko valtiokoneistoa panttivankinaan? Valtio on kone, sen bensaa on raha ja jos tätä touhua ei saada loppumaan niin kone alkaa pian piiputtaa. Ja vielä pahempaa, maine menee. Nehän kusevat meidän kengille ja rahvas nauraa kätkättää.

Sisäasianministeri kysyi tekniikan asiantuntijalta:

- Mutta oliskos se mahdollista, että yksinkertaisesti hakkeroitaisiin niitten koneet? Kaapattaisiin sieltä bittiraha kokonaan, imuroitaisiin kaikki tiedostot ja tehtäisiin porukka kerralla persaukisiksi? Ei ne käteisellä pitkään siellä pärjää, vaikka tietojen mukaan noihin kyseisiin pankkeihin on viimeisen vuoden aikana kuljetettu hyvinkin paljon riihikuivaa.

Tietotekniikan asiantuntija vastasi kuivalla äänellä:

- Ei onnistu. Yritettiin jo viime yönä. Ensinnäkin niitten järjestelmä on aivan liian hajautettu. Toisekseen niillä on paremmat nörtit kuin meillä. Ainoa, mitä me saatiin aikaiseksi oli se, että saatiin omille koneillemme tiukka virus. Se toimii niin, että koneiden näytöllä ei näy nyt muuta kuin rupisammakko. Joka aina kymmenen minuutin välein alkaa kurnuttaa. Jolloin printteristä tulee ulos aanelonen, joka on täynnä nuijapäitä. Me toimitaan nyt varakoneilla, eikä ihan vähällä yritetä uudestaan. Siks toiseks olen melko varma, että se sammakko röyhtäisi meidän omien koneittemme sisällön suoraan Hömpstadin Kassan käyttöön.

Viestintä-, valistus- ja vittuiluministeri puhui vuorostaan.

- Saattaa olla niin, että kannattaa kuitenkin yrittää vielä hyvällä. Annetaan niille viikko aikaa luovuttaa, ja luvataan, että ne selviävät silloin ilman syytettä. Ja sen viikon aikana me pannaan päälle suurin mahdollinen propagandamylly, mitä tässä maassa on pistetty pystyyn ikinäkoskaanmilloinkaan. 24/7 nälkäistä neekerilasta, rasismia kohdannutta maahanmuuttajaa, suomalaisten luontaista väkivaltaisuutta ja se kaikki mahdollinen ryönä mitä on ikinä keksitty tai on vielä keksimättä. Ja lisätään siihen jatkuvalla syötöllä se, että ei sivistysvaltion ihminen ryhdy toimimaan valtiota vastaan. Tiedättehän, ”suomalainen, et sinä omalla työlläsi elä, vaan valtion kautta. Sinulla olevat rahat ovat valtion rahaa, ne ovat sinulla vain lainassa. Nyt on aika maksaa velkasi. Niin Suomelle kuin koko maailmalle. Ennen kaikkea maailmalle”

- Nielevätkö ne sen, kysyi puolestaan ympäristö- ja elämän vaikeuttamisministeri.

Pääministeri vastasi:

- No jos eivät niele, niin ainakaan sinun ministeriöllesi ei jää kuin tuulen huuhtoma perse. Toimimme näin. Viikko aikaa ja propagandamylly täysillä päälle. Siitä vaihtoehdosta, että ne saattaisivat olla ehkä oikeassa ei näissä tiloissa edes keskustella.

Viikkoa myöhemmin hallitus huomasi, että vaikka sillä itsellään saattoi vielä ollakin usko median kaikkivoipaisuuteen, se ei välttämättä enää maakunnissa uponnutkaan. Hömpstadin Kassan jäsenmäärä oli tällä hetkellä jo 72.000. Hallitus päätti, että nyt ei enää hyvällä pärjätä, ja päätti tehdä Hömpstadin pankista esimerkkitapauksen, joka säikyttäisi muut ja saisi heidät luovuttamaan. Paikalle komennettaisiin kaikkiaan 20 poliisipartiota. Ne miehittäisivät pankin ja takavarikoisivat sekä kaikki tietokoneet että käteisvarat. Samalla pidätettäisiin siellä oleva henkilökunta sekä mahdolliset kassan jäsenet joille annettaisiin oikeudessa nopeutetulla käsittelyllä ankarat tuomiot. Hallitus uskoi vakaasti, että poliisia vastaan ei ryhdyttäisi kuitenkaan vastarintaan. Kaiken varalta tehtävään komennettaisiin poliisipartiot Helsingin, Espoon ja Vantaan suunnalta. Hömpstadin ja Pinnanmaan omaan poliisiin ei luotettu tarpeeksi.

*

Kaksi vuorokautta myöhemmin Hömpstadin pankin edustalla:

Tehtävää johtava komisario raapi päätään ihmeissään. Tähän ei oltu varauduttu. Pankin edusta oli aivan täynnä ihmisiä. Kyseessä oli tietysti selvä mielenosoitus, ja luvaton sellainen, kun ei siitä oltu minnekään ilmoitettu. Mutta se ei näyttänyt tavalliselta mielenosoitukselta. Ihmisillä ei ollut mukanaan lippuja, kylttejä tai banderolleja. Minkäänlaisia iskulauseita ei huudettu. Ihmiset yksinkertaisesti seisoivat paikallaan ja katsoivat paikalle tulleita poliisipartiota sellaisella tietyllä lailla pelottavan rauhallisella tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin komisarion selkäpiitä. Komisario oli kyllä tottunut kaikenlaisten anarkoharrastajien mielenosoituksiin, mutta nehän olivat enemmän bailuja ja humalapäissään paikkojen rikkomista kuin varsinaisia mielenosoituksia.

Nämä ihmiset vaikuttivat täysin selviltä. Ja hyvin rauhallisilta. Komisario ei ollut nähnyt tällaista koskaan aikaisemmin. Komisarion luo saapui eräs vantaalainen vanhempi konstaapeli ja kysyi, että mitä helvettiä me nyt tehdään. Komisario oli jo vastaamassa että vitustako minä tiedän, mutta silloin joukosta erkani mies, jolla oli päällään tumma puku ja päässään musta lierihattu. Mies käveli komisarion eteen ja esittäytyi:

- Hyvää päivää, herra valtion väkivaltakoneiston edustaja. Olen Antero Lärvänen. Näin alkuun huomauttaisin, että tätä paikkaa kuvaa kaikkiaan kahdeksan kameraa, ja lähetys menee suorana verkkoon. Ja toiseksi voin kertoa, että paikalla on kaikkiaan kahdeksansataakuusikymmentäkaksi ihmistä. Miehiä ja naisia. Nuoria ja vanhoja. Kaikki aikuisia. Alaikäisiä ei ole mukana. Kolmanneksi voin ilmoittaa, että yhdelläkään meistä ei ole hallussamme terä- eikä tuliaseita eikä minkäänlaisia astaloita.

- Mitä te haluatte, kysyi komisario.

- Se riippuu täysin siitä, mitä te haluatte. Jos olette tulleet tänne pitämään esimerkiksi liikenneturvallisuuteen liittyvää puhallusratsiaa, niin mehän puhallamme mielellämme. Jos otat, et aja. Jos ajat, et ota. Sen sijaan, mikäli tarkoituksenanne on tunkeutua tuohon pankkiin, me olemme täällä estämässä sitä. Te olette aseistettuja, me emme, mutta meitä on kaksikymmentä kertaa enemmän kuin teitä. Ja me pistämme hanttiin. Paljain käsin. Jos te haluatte päästä pankkiin, te joudutte ampumaan. Haluatteko olla ensimmäiset poliisit Suomessa, jotka käyttävät väkivaltaa aseettomia siviilejä kohtaan vain päästäkseen ryöstämään pankin? Suorassa lähetyksessä? Ja mikäli meinaatte hankkia lisävoimaa, niin yhdellä tekstiviestillä löytyy kaksituhatta ihmistä lisää, jotka tukkivat tänne johtavat tiet ja asettuvat osaltaan ihmiskilveksi. Huomautan vielä, että mikäli käytätte väkivaltaa meitä vastaan, siinä seuraavassa pankissa ei sitten olekaan enää vastassa aseettomia ihmisiä. Ja silloin me ammumme ensin.

- Oletteko te jumalauta ihan tosissanne, kysyi komisario.

Mutta lierihattuinen mies ei enää vastannut. Katsoi vain komisariota silmiin. Lopulta komisario ei kestänyt enää miehen katsetta. Hän painoi päänsä alaspäin, kääntyi ympäri ja komensi partiot palaamaan sinne mistä lähtivätkin. Takaisin ajaessaan komisario mietti, että miten ne olivat voineet varautua noin nopeasti ja niin tehokkaasti. Ja hoksasi samantien, että totta kai tieto operaatiosta oli tullut joltain kenttäpoliisilta. Varmaan useammaltakin. Ties kuinka monta Syvää Kurkkua tuolla Hömpstadin Kassalla olisi puolellaan.

*

Kolme päivää myöhemmin hallitus kokoontui uudestaan eikä millään muotoa voittoisissa tunnelmissa. Sisäministeri oli alustanut tilanteen poliisin osalta. Poliisi ei tulisi enää osallistumaan tämänkaltaisiin operaatioihin. Sen tehtävä on turvata tavallisten suomalaisten turvallisuutta, ei toimia minään kuolemanpartiona. Ja poliisin tiedustelun mukaan oli todellakin niin, että jos poliisi ampuu sen ensimmäisen laukauksen, niin sen jälkeen vastassa ovat aseelliset miehet. Ja niitä on Suomessa paljon. Ylemmissä toimistoportaissa oltaisiin oltu kyllä valmiita toteuttamaan nämä määräykset, mutta kenttäpoliisit olivat niistä jyrkästi kieltäytyneet ja uhkasivat joukkoirtisanoutumisilla.

Kunta- ja kuristusministeri jatkoi:

- Nythän on niin, että Hömpstadin Kassan jäsenmäärä kasvaa jatkuvasti. Myös muualla kuin maakunnissa. Suuria helsinkiläisfirmojakin on liittynyt siihen. Ja nyt on alkanut myös se ilmiö, nimenomaan maakunnissa, että lukuisia kuntia on liittynyt kassaan. Eli ne ovat tosiasiassa irrottautuneet valtion hallinnasta ja muuttuneet itsenäisiksi. Siellä nähtävästi tuli mitta täyteen viime vuonna, kun kunnat joutuivat pakkomääräyksestä ottamaan vastaan 60.000 kappaletta sitä niin sanottua EU:n vastuunkantoa. Mikä muuten on kovaa vauhtia valumassa tänne pääkaupunkiseudulle. Maakunnissa on nimittäin tietojemme mukaan on tullut taikaseiniin pahemman luokan laakerivika joka on jäänyt niihin pysyvästi. Ja täälläkin alkaa siihen touhuun nähden loppua pian laarista perunat.

Opetus- ja aivopesuministeri katsoi kunta- ja kuristusministeriä silmät teevateina ja sanoi ääni hieman särkyen:

- Siis kuntia… kokonaisia kuntia… mutta… eiväthän ne voi tehdä niin… eiväthän ne saa tehdä niin… sehän on siis… laitonta… niin, laitonta se on…

Pääministeri oli tähän asti lähinnä tuijottanut kenkiensä kärkiä ja kuunnellut, mutta nyt hänkin aukaisi suunsa:

- Eiväthän ne niin saa tehdä. Mutta kyllähän ne sen tässä tilanteessa jo voivat tehdä. Koska meillä ei ole hirveästi mahdollisuutta sitä estääkään. Ainakaan tämän päivän tietojen valossa. Minulla on tosin muutama vaihtoehto vielä taskussa. Niitä kovempia sellaisia. Ja mikä on laitonta? Se kysymys on tällä hetkellä enää retorinen. Meidänkin viime vuosien toimintaa voi katsoa sen ajattelun mukaan monellakin tavalla. Esimerkiksi perustuslain kuudes pykälä sanoo, että ”Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.” Olemmeko me todella toimineet tuon pykälän mukaisesti?

Opetus- ja aivopesuministeri katsoi pääministeriä aivan niin kuin olisi kuullut koko asian ensimmäistä kertaa, onnistuen näyttämään kaikkien blondien esiäidiltä. Pääministeri jatkoi:

- Niin, sinähän olet perinteinen puoluekoneiston tuote ja tässä hallituksessa kiintiöministerinä pelkästään siksi, että käytät hametta. Sinä olet todellakin uskonut täysin sinisilmäisesti tähän kaikkeen. Nyt ei katsos ole enää kyse siitä, mikä on laillista. Nyt on kyse enää siitä, säilytämmekö me asemamme ja otammeko valtamme takaisin. Vai tunnustammeko ääneen, että olemme pitäneet yllä kokonaiselle kansakunnalle vahingollista utopiaa pelkän utopian vuoksi? Se merkitsee meille asemamme, tulevaisuutemme ja ennen kaikkea kasvojemme menettämistä. Ja sitähän me emme kestä. Kauniita ratkaisuja ei enää ole. Se juna meni jo. Niin kuin totesin, muutama keino minulla vielä on takataskussani. Jatkamme kokoustamme huomenna kello yhdeksän. Minulla on tunnin päästä eräs tapaaminen. Se ratkaisee paljon.

*

Tuntia myöhemmin puolustusvoimien komentaja astui sisään pääministerin toimistoon. Pääministeri viittasi kädellään kohti tuolia ja pyysi kenraalia istumaan.

- Tämä asia sujuu kyllä seisaaltaankin. Se kun ei hyvin kauaa kestä.

Pääministeri katsoi edessään seisovaa ammattisotilasta silmälasiensa yli ja totesi:

- Sinä siis tiedät mitä aion pyytää?

- Totta kai tiedän. Haluat, että puolustusvoimat iskevät kaikkiin Hömpstadin Kassan toimipisteisiin sekä niitä tukeviin pankkeihin. Sen lisäksi haluat, että joukkomme miehittävät kaikki ne kunnat, jotka ovat irtaantuneet valtiohallinnosta ja liittyneet kassaan. Haluat myös kaikki kyseisen toiminnan aktiivit sekä kyseisten kuntien valtuustot sekä johtavat virkamiehet vangittavaksi ja kaikki nuo alueet riisuttavaksi aseista. Hyökkäykset tulee tehdä nopeasti, armottomasti ja kohdealueen henkilötappioista välittämättä.

- Juuri niin. Mutta mistä sinä tiesit tuon suunnitelman noin tarkkaan?

Puolustusvoimien komentaja katsoi pääministeriä hymyillen ja hieman pää kallellaan. Pääministeri nyökkäsi ja totesi, että niinpä tietysti. Sitten hän kysyi:

- Millä aikataululla voit aloittaa?

- Kuka sanoi, että minä aloitan? En tule koskaan antamaan sellaista käskyä. Minä olen sotilas, en poliittisen poliisin päällikkö enkä vankileirin komendantti.

- Sinä olet sotilas, totta. Ja sotilasta voidaan käskeä.

- Voidaan toki. Sitten minä eroan. Voi tietysti olla, että löydät kenraalikunnasta jonkun pyrkyrin, joka on valmis tuollaiseen hulluuteen, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Tuollaisiin operaatioihin tarvitaan pataljoonia ja komppanioita. Eikä niitä johda kenraalit, vaan majurit ja kapteenit. Ja siltä taholta on tehty selväksi, että suomalaisia vastaan ei asetta kohoteta. Viimeisin lukko ovat asevelvolliset itse. Eivät ne koteihinsa lähde riekkumaan ja ihmisiä terrorisoimaan. Ja siinä ne ovat aivan oikeassa. Ja jos rehellisesti sanotaan, niin PV:ssä on hyvin voimakkaasti vallalla sellainen ajatus, että tuon Hömpstadin Kassan perustaminen on ensimmäinen järkevä asia, mitä tässä maassa on tehty kolmeenkymmeneen vuoteen.

- Sitten sinä jätät minulle varsin vähän vaihtoehtoja.

- Ei. Minä en jätä sinulle ollenkaan vaihtoehtoja. Tiedän varasuunnitelmasi. Aiot palkata tänne tulleista muukalaisista ikioman kaartisi, aseistaa sen ja lähettää miliisiksi ja miehittäjiksi maakuntiin. Kaikkiaan kuusi tuhatta miestä. Älä katso niin ihmeissäsi, totta kai me sen tiedämme. Puolustusvoimat toimivat ulkoista vihollista vastaan ja sinä olet tuonut sen ulkoa tänne sisäiseksi viholliseksi. Luotit suunnitelmassasi siihen, että me pysymme kasarmeissamme kun lähetät ikiomat terrorijoukkosi maakuntiin. Voin kertoa, että me teurastamme ne. Jos ehdimme. Maakunnissa löytyy kyllä aseita, miehiä, taitoa ja tahtoa sen verran, että meille jää todennäköisesti tehtäväksi lähinnä ruumiitten hautaaminen.

- Tiedätkö, kenraali. Tuo mitä puhut on kapinaa.

- Ja se, mitä sinä puhut on maan luovuttamista ulkoiselle miehittäjälle. Tunnetaan myös nimellä maanpetos. Seuraavaksi nimittäin olisit pyytänyt sotilasapua EU:sta. Sinä olet vallan korruptoima vastenmielinen hirviö, joka olisi valmis surutta uhraamaan omia kansalaisia, kanssasuomalaisia jo pelkästään omien kasvojen säilyttämiseksi.

- Onko tuo viimeinen sanasi.

- On. Ja se on myös puolustusvoimien viimeinen sana. Presidenttiin sinun on turha vedota. Tilanne ei siitä muutu.

- Mitä minä sitten teen?

- Luovutat. Tunnustat, että olet tietoisesti asettanut kokonaisen kansan vaaranalaiseksi pelkän ideologisen utopian vuoksi. Ja että edeltäjäsi ovat tehneet samoin. Sitten pyydät anteeksi, hajotat hallituksesi, ja annat uuden perustamisen oppositiopuolueen ja Hömpstadin Kassan edustajien tehtäväksi. Toinen vaihtoehto on, että annat ne aseet muukalaiskaartillesi ja koetat onneasi. Meillä on vaan enemmän miehiä, parempi koulutus ja isommat pyssyt. Kolmas vaihtoehto on, että ammut itsesi. Pääset silloin vastuusta nopeasti. Nimesi tietysti vedetään lokaan, mutta tuskinpa se sinua enää silloin häiritsee. Ja tekisithän siinä edes kerran palveluksen kansallesi.

Puolustusvoimien komentaja kääntyi ja poistui pääministerin toimistosta sen kummemmin lupia kyselemättä. Pääministeri jäi tuijottamaan seinää tyhjä katse silmissään ja mietti. Sekä vaihtoehtoja, että sitä, kenen niskoille hän voisi vierittää syyllisyyden, jos kaikki menisi päin helvettiä…

Samaan aikaan Viipurissa suomalaiset rahtilaivat Ingrid, Gerda ja Inga sulkivat kansiluukkunsa ja aloittivat täyteen lastattuina ensimmäistä kertaa matkansa kohti Suomen puolella sijaitsevaa uutta määränpäätä.

SADISTINEN VÄKIVALTA JA TIETOISET VALINNAT

Niin kuin lukija tietää, on Helsingissä viime aikoina nautittu laajalti monikulttuurisuuden rikkauksista. Sinänsä niin sosiaalipuolelle kuin poliisille tämä ei tullut millään lailla puskista. Kyllä asia on tiedetty jo pitemmän aikaa. Se on nyt vaan kasvanut sen verran laajaksi, että vuoti julkisuuteen.

Ja julkisuuden myötä on sitten mitä luonnollisimmin alettu törmätä kommentteihin, joitten mukaan nämä maahanmuuttajat eivät oikeastaan ole itse vastuussa näistä tekosistaan. On kuultu samat tutut termit syrjäytymisestä, sosiaalisista ongelmista, järkevän tekemisen puuttumisesta, opiskelupaikan puuttumisesta, siitä että nuoret eivät voi hyvin vaan he tarvitsevat apua ja aikuisen tukea sekä yleensäkin pahoinvoinnista yhteiskunnassamme.

Eli virallisen näkemyksen mukaan nämä tyypit ovat eräänlaisia onnettomien olosuhteitten johdosta tahdottomiksi zombieiksi muuttuneita uhreja, jotka eivät ole vastuussa tekemisistään. Samalla ajattelutavalla 1990-luvun lama-Suomessa olisivat samanlaiset ilmiöt olleet – kantasuomalaisten tekemänä – hyvin  yleisiä.

Mutta eivät olleet.

Itse kun en tee työtä teorioitten vaan ihmisten, ja nimenomaan tähän viitekehykseen kuuluvien ihmisten kanssa voin todeta, että ei, he eivät ole tahdottomia olosuhdezombieita. He ovat ihmisiä, joilla on oma tahto. Ihmisiä, jotka tekevät itse tietoisia valintoja. Valintoja, joihin heitä ei kukaan eikä mikään pakota.

Ja nämä kyseiset tyypit ovat tietoisesti valinneet heikompiin ihmisiin kohdistuvan sadistisen väkivallan. He itse. Ei kukaan toinen heidän puolestaan. Sitä ei millään selittämällä muuteta muuksi.

Viranomaiskoneistossa voidaan toki yrittää ympyrän neliöimistä kaikin mahdollisin keinoin, mutta tosiasia tällä hetkellä on se, että etnisesti ei-suomalaiset kohdistavat etnisesti suomalaisiin ylivoimalla suoritettavaa jatkuvaa sadistista väkivaltaa.

Se on fakta. Kaikki muu on asian joksikin muuksi selittämistä.

Mitä virkakoneistomme asian tiimoilta tulee sitten tekemään? Ilman muuta se reagoi voimakkaasti. Sille osoitetaan lisäresursseja, joilla perustetaan erillisiä työryhmiä pohtimaan urakalla, että miksi näillä sadistisen väkivallan tekijöillä on niin paha olla. On tosin olemassa porukka, jolla on näitten sadististen väkivallantekijöitten takia ihan oikeasti paha olla, mutta näitä lisäresursseja ei kohdisteta heidän pahaan oloonsa. Heidän traumatisoitumisensa ei virkakoneistoa ja utopisteja kiinnosta.

Eli asiaan liittyvä virkakoneisto toimii juuri samoin kuin se on toiminut viimeiset kaksikymmentä vuotta.

Minkä signaalin virkakoneistomme toimillaan näille sadistisen väkivallan tekijöille sitten antaa? Se ei suinkaan anna signaalia, että tässä maassa ei kertakaikkiaan tehdä näin. Se antaa signaalin, että kyllä, sinä todellakin voit tehdä näin myös jatkossa. Ja sitä kautta se antaa signaalin heikosta ja avuttomasta yhteiskunnasta.

Ja eikös heikon ja avuttoman pieksämisestä saanut niitä bonuspisteitä?

Joku, tai ehkä monikin voi tässä tilanteessa huutaa, että eikös lastensuojelu voi tehdä jotakin?

Ja juu, tehdäänhän me. Epäilemättä näitä jonkun verran otetaan huostaan ja sijoitetaan laitokseen. Ja laitoksessa ne kyllä jonkunlaisessa ruodussa pysyvätkin. Ei siksi, että laitoksilla olisi joitain poppakonsteja eikä enää oikein valtuuksiakaan, mutta laitoksessa ollessaan he eivät edusta ylivoimaa. Mutta tokihan laitoksista pääsee lomille. Ja näillä tyypeillä on luonnollisesti käytössään puhelin- ja nettiyhteydet. Lakimiehet kun päättivät, että yhteydenpito kavereihin on loukkaamaton ihmisoikeus.

Siinä heidän on sitten mukavaa olla yhteydessä kavereihin ja suunnitella seuraavan viikonlopun tietoisia valintoja.

Ruotsista nähtiin jo aikaa sitten, mihin tilanne päätyy. Mutta silti täällä on haluttu seurata ruotsalaisia jalanjälkiä. Helsingin tapahtumat ovat myös niin poliittisen kuin virkamieskoneistomme tietoinen valinta.

ERÄÄSTÄ PROTOTYYPISTÄ

Palataanpa vielä edellisessä kirjoituksessani mainittuun ruotsalaiseen kirjailijaan Katarina von Bredowiin. Hänhän on nimittäin eräänlainen lihaksi muuttunut karikatyyrihahmo, ja ainakin hotellin respan näkökulmasta hän edustaa ajatusmaailmallaan jonkunlaista tiedostavan ihmisen prototyyppiä. Kannattaa siis kuunnella hieman hänen tuoretta avautumistaan, jonka Rähmis on meille julkaissut, kiitos Rähmikselle.

Tämä prototyyppihahmohan otti ja muutti pieneen Hjortsberga-nimiseen kylään. Ja viihtyi kovasti. Miksei olisi viihtynyt, kun ihmisetkin olivat mukavia. Niin kuin prototyyppimme myöntää itsekin:

Olen viihtynyt kauhean hyvin Hjortsbergassa. Olen tuntenut oloni kotoisaksi ja olin ajatellut jäädä tänne. Minut on otettu niin hyvin vastaan. Kaikki ovat olleet niin kilttejä ja toivottaneet minut tervetulleeksi.

Ja sittenhän niin prototyyppimme kuin muu kylä olisi voinut elää onnellisina everafter. Mutta sitten Ruotsiin tulikin vaalit. Ruotsidemokraatit saivat varsin mukavan voiton, ja Hjortsbergastakin peräti joka neljäs äänesti ruotsidemokraatteja. Prototyyppimme ei kerro, että ilmapiiri kylässä olisi muuttunut millään muotoa ikävämmäksi, mutta hänelle vaalitulos oli niin kuin olisi ruutattu Lasolia suoneen, joten hän totesi:

Tämä on kamalaa, en halua enää asua täällä. En voi nukkua öitäni turvassa.

Jos hänen yörauhaansa olisi oikeasti häiritty, olisi hän sen toki ilmoittanut, eli tiedostava demonimylly alkoi jauhaa prototyyppimme pääkopassa, minkä tietysti seuraavistakin kommenteista huomaa:

Kukaan ei ole sanonut minulle äänestäneensä heitä. Koulun syysmarkkinoillakin kaikki olivat niin mukavia, mutta nyt mietin, josko kaikki oli vain teeskentelyä.

Tämä on epämukavaa. Mikä vaanii kulissin takana, keitä he oikeastaan ovat?

Eikä prototyyppimme ymmärrä, että hehän ovat ihan niitä samoja mukavia ihmisiä, jotka vaan eivät jaa prototyypin utopistista maailmankuvaa. Utopistisen maailmankuvan huomaa prototyyppimme tästä kommentista:

Kyllähän meillä on varaa auttaa apua tarvitsevia. Me voimme uhrata niin paljon enemmän toisten auttamiseksi.

Tämän tyyppiselle ihmiselle on tietysti aivan turha lähteä edes ratakiskosta vääntämään sitä, että jonkun on kakku ensiksi leivottava, ennen kuin joku toinen sen voi jakaa. Yleensäkään taloudelliset realiteetit eivät tämän tyyppistä ihmistä juuri hetkauta, eikä tässä tapauksessa siihen ole tietty tarvettakaan, koska mamma muuttaa puolisonsa omistamaan kiinteistöön muualle. Harvallako ihmisellä Ruotsissakaan on varaa muuttaa poliittisista syistä toiselle paikkakunnalle ilman että tarttee ottaa hemmetinmoista pankkilainaa?

Prototyyppimme utopistisesta ajattelusta kertovat myös nämä lauseet:

Hjortsbergasta ei löydy mitään syytä ruotsidemokraattien äänestämiselle. Ruotsidemokraatteja äänestävät ovat useimmin matalasti koulutettuja laitapuolen kulkijoita, jotka ovat syrjäytyneet.

Tuon voin ymmärtää, mutta Hjortsbergassa asuu hyvin koulutettuja ja hyvin toimeentulevia. Ei täällä kenelläkään ole mitään hätää.

Eli prototyyppimme mukaan koulutetun ja hyvin toimeentulevan ns. tolkun ihmisen on ilman muuta omaksuttava tiedostava ajatusmaailma. Muuten todellisuudessa on reikä.

Yhtä kaikki, tämän prototyyppimme avautumisen myötä saamme vihdoinkin hieman valaistusta siihen, minkälaista se niin sanottu vihaposti on:

Kun Katarina von Bredow avautui muuttoaikeistaan Facebookissa esille tulleesta syystä, on hän saanut runsaasti epämiellyttävää palautetta. Osa on ollut suorastaan vihapostia.

”Olen saanut viestejä ja kommentteja, joissa on sanottu: ’senkun muutat, emme me sinua tänne halua’. Tämä on niin surkeaa. Tulen surulliseksi ja epämiellyttävällä tavalla liikuttuneeksi näistä reaktioista.

Eli ihminen haukkuu ensin toiset ihmiset, ja kun palautteena ei tulekaan kollektiivista anteeksipyyntöä omasta olemassaolosta, niin kyseessä on vihaposti. Ja jos tuo senkun muutat, emme me sinua tänne halua oli se kommenteista rankin, niin vihapostin kynnys on sitten todella matala.

Valitettavasti näitten vonbredowien utopioitten mukaan Ruotsi elää. Niin kuin Suomikin, joskaan ei aivan yhtä sairaassa mittakaavassa. Todellisuus taas ei tunne utopiaa, ja siitähän kertookin tuorein uutinen Helsingistä, missä useamman kymmentä tyyppiä sisältävä etnisesti edistyksellinen jengi on suorittanut 70 pahoinpitelyä. Erityisen ansiokasta näitten tyyppien mielestä on ollut se, jos hakattu on ollut erityisen heikko tai arka. Jokainen tietysti näkee kunnian omalla tavallaan.

Mutta epäilemättä suomalaisten vonbredowien thinktankeissa mietitään parasta aikaa näihin tapauksiin liittyen sitä, että mitä me suomalaiset olemme tehneet väärin.

Loppulitviikki: Mitä siis tarvitaan, että saadaan aikaan oikein hyvä tiedostava ihminen? No, ylimielisyyttä, ylenkatsetta, omiin kuvitelmiin pohjautuvia ennakkoluuloja, elitismiä ja kun siihen lisätään mausteeksi vielä putkinäköisyyttä ja totaalista taloudellista hällävälismiä, alkaakin meillä olla jo melko täydellinen yksilö käsissä.

KUN VIHAPOSTIA EI TULLUTKAAN

Kuinka pitkä odottavan aika saattoi ollakaan? Varsinkin ihmiselle, joka odotti palavasti jotain, mitä ei sitten tullutkaan. Jotain, mitä hän niin, niin kovasti olisi halunnut. Käsi meni jälleen hiirelle, hiiri napsautti taas sähköpostin auki, ja mieli odotti innokkaana,  joskin jo hieman epätoivoisena.

Joko nyt?

Mutta ei. Ei siellä ollut mitään. Käsi meni viinipullolle ja kaatoi kolmannen lasillisen. Melkein piripintaan. Vittu. Kun se tuntui niin hyvältä idealta. Pakkohan sen oli toimia. Se voisi olla hänen rappusensa kerrosta ylemmäksi. Ehkä Helsingin Sanomiin tai Yleen. Otanpa taas huikan. Onhan näitä tullut tietysti jo otettua. Välikö hällä, vaikka ottaisi kerralla enemmän. Litkivää journalismia, perkele.

Nainen, joka otti tympiintyneenä taas uuden viinihuikan oli Radanvarsikaupungin Sanomien nuori, hiljattain Tampereen yliopistosta valmistunut toimittaja Inkreetta Lytterström. Hän oli samana päivänä julkaissut kirjoituksen siitä, kuinka tiedostavat ihmiset joutuvat toimimaan jatkuvan äärioikeistolaisen ja rasistisen väkivallan uhan alaisena. Ja kirjoituksessaan todennut, että niin sanottu maahanmuuttokriittisyys ja väkivalta kulkivat käsi kädessä. Esimerkkinä hän oli käyttänyt Kansan Uutisissa esiintynyttä Tiina Rosenbergia, joka oli todennut haastattelussa, että ”kauheasti on tullut jo vihapostia”.

Lisäksi hän kirjoitti ruotsalaisesta kirjailijasta Katarina von Bredowista, joka muutti pois Hjortsbergasta, kun siellä äänesti neljäsosa ihmisistä ruotsidemokraatteja. Ja hänelle kommentoitiin, että ”senkun muutat, emme me sinua tänne halua”. Voiko enää suurempaa todistetta organisoituneesta vihasta olla?

Muut todisteet olivat jääneet hiukka vähälle, mutta hän ajatteli, että eiköhän tällä pärjätä. Hän oli tehnyt juttunsa tarkoituksella, jo seuraavaa juttuaan ajatellen ja nyt hän odotti kaipuulla vihapostia itselleen. Ja kun sitä vihapostia tulisi, hän julkaisisi ne Radanvarsikaupungin Sanomissa. Otsikkona olisi ”Kohtalona jatkuva pelko – äärioikeistolainen viha vuonna 2014”.

Hieman Inkreettaa ihmetytti, että miksi Rosenberg ei ollut ottanut niistä vihaposteista – sähköpostillahan ne varmaan olivat tulleet – kuvakaappauksia ja julkaissut niitä jossain. Varmaankin Kansan Uutisetkin olisivat ne mielellään julkaisseet. Ehkä hän oli niin viisas nainen, että hän oli vihaajiensa yläpuolella. Tosin ei Inkreettaa sinänsä Rosenborgin viisaus niin vakuuttanut. Hän tunsi vain puhdasta kateutta. Miksi hänen naamansa on jatkuvasti esillä? Miksi minun ei ole?

Hei, nyt oli tullut sähköposti. Joko siellä olisi uhkailua?

”Moi Inkreetta. Heititpä hyvän kolumnin sinne Radanvarsikaupungin Sanomiin. Minä olen muuten ylihuomenna käymässä siellä päin. Voitaiskos vaikka nähdä ja käydä vaikka parilla kaljalla?

Zyge”

Jaahah. Vesiperä. Zyge oli toimittajana naapurimaakunnan ykköslehdessä, Inkreettan opiskelukaveri Tampereen yliopistosta ja kun Inkreetta oli opiskeluaikana kerran hänelle reitensä levittänyt, niin jätkä kuvitteli, että uusintasessio onnistuisi ihan milloin tahansa.

Ei uhkauksia. Ei niin mitään. Mitäs jos kävisin läpi facebookini? Nääh, sitä tylsää yläpeukuttelua vain. Enkö minä muka ole olemassa äärioikeistolaisille? Kai niitä sentään on? Onhan niistä niin paljon puhuttu.

Mutta hei! Entäs Hommaforumi? Ja sieltä saa varmaan linkkejä niihin hirveisiin blogeihinkin. Anskumä…

Hei! Minähän olen siellä! Mutta… nehän nauraa mulle… mikä toi kommentti tossa… joku moderaattori…

”Koska kyseessä on vielä varsin nuori ihminen, joka on hyvin lähellä lukion ykkösluokkaa ja täynnä tiettyjä ihanteita ja uskoa siihen, mitä se ei ainakaan täältä löydä, niin kehotan kommentoijia noudattamaan korostetun kohteliasta linjaa tätä nuorta toimittajaa kohtaan, ettei hänelle tulisi kuitenkaan liiallinen henkinen pipi. Ihmisen kasvu ja kehitys vaativat aikansa ja kokemuksensa, eikä juuri nuoruudestaan orastavan aikuisuuden kukkaan puhjenneelle mimosalle kannata aiheuttaa liian suuria traumoja”.

Puolillaan oleva viinilasi lensi seinään ja hajotessaan tuhri pahasti tapetit. Millähän helvetillä minä tuonkin putsaan? Vittuilevat, perkeleet. Miksi ne vaan nauravat? Miksi ne eivät voi uhata minua? Enkö kirjoittanut tarpeeksi tiedostavasti? Enkö kertonut uhkasta tarpeeksi selvin sanoin? Kai sen nyt perkele sentään on pakko olla olemassa? Onhan sitä niin moni puhunut. Eikö se riitä, että siitä puhutaan? Pakkoko sitä on toteen näyttää? Saatanan rasistit! Saatanan natsit!

Hei, nyt tuli sähköposti. Joko nyt?

”Hei! Sulla oli tosi hyvä avautuminen. Mainostin sitä feissarissani.

Jaananiina”

Äh. Opiskelukaveri taas. Jos kävis taas siellä Hommaforumilla?

VITTU! Ne vaan nauraa mulle! Ja sitten muutama perustelee, että puhun paskaa. Faktoja esittävät, mulkut. En minä mitään faktoja kaipaa! Minä kaipaan vihaa! Ei ensimmäistäkään uhkausta! Täytyykö mun jossain tällaisessa perslävessä olla toimittaja koko lopun ikääni?

Pitäiskös mun pistää pystyyn muutama itse tehty sähköposti g-mailiin ja ruveta laittaa itselleni uhkauksia? Ja ottais niistä kuvakaappauksia? Jos kehittäis raflaavia sähköpostiosoitteita? Niin kuin vaikka

nationalisti90@gmail.com

lesbot.hirteen@gmail.com

kuolema.maanpettureille@gmail.com

Mutta osaanko minä lavastaa niitä viestejä? Helvetti. Kun enhän minä osaa kirjoittaa mitään muuta kuin mitä mulle Tampereen yliopistossa opetettiin. Miten minä osaan kuvata jonkun duunarin vihaa, kun enhän minä ole sellaista koskaan tavannutkaan? Tai niin no, tapasinhan minä kapakassa sen yhden tyypin. Opiskeli insinööriksi. Oli eri mieltä kuin minä. Pyrki vielä perustelemaan, ihan rauhallisesti, paskiainen. Minä poltin päreeni. Aloin rääkymään. Se puisteli päätään ja poistui paikalta. Siitä ei ollut mulle vastusta. Minä voitin. Voitinhan minä?

Mutta hei? Mitäs jos lavastaisi kaappauksen? Menis tekemään poliisille rikosilmoituksen siitä, että mut vietiin joittenkin naamioituneitten miesten toimesta johonkin pakettiautoon ja uhkailtaisiin, että lopetan toimittajan urani? Niin ja hei, vielä yritettäisiin raiskata! Joo, se olis hyvä! Raiskata! Ja että olisin päässyt sitten karkuun, kun olisin potkaissut yhtä niistä miehistä munille. Sehän toimi sen yhden kirjailijankin kanssa. Miksi ei sitten minun kanssani?

Vaan pitäiskös mulla pokka?

No eihän se pitäisi. Ja poliisitkin ovat rasisteja. Ja äärioikeistolaisia. Ne kysyisivät ikäviä kysymyksiä. Ehkä auttaisi, että juoksisin pääni seinään, että tulis mustelmia. Mutta pystynkö minä siihen?

No enhän minä pysty. Ei minusta siihen ole.

Oliskos tullut viestejä sähköpostiin? Katsonpa taas. Hei, siellä on yksi.

”Hei, Inkreetta! Elloksella on nyt juuri sinulle kanta-asiakkaana hyviä tarjouksia…”.

Haistakaa nyt jo vittu…

…mut hei! Entäs jos minä kirjoittaisin jutun ihan puhtaasti otsikolla ”Minä pelkään”? Jos se menis läpi? Kun pakkohan minun on olla oikeassa? Kai se uhka sentään on olemassa? Vaikkei se ole koskaan realisoitunut missään. En kai minä voi olla väärässä? Ei kai me kaikki voida olla väärässä? Ei kai kukaan ole sentään valehdellut? Vai voisiko kuitenkin olla niin? Enhän minä tiedä. Kun eihän niitä kuvakaappauksiakaan ole ollut julkisuudessa muista kuin persuihin kohdistuneista väkivaltafantasioista. Ei kai sentään… ei kai se niin voisi olla… entäs jos se onkin…

Samassa toimittaja Inkreetta Lytterströmin olohuoneen pöydältä, ihan siitä tietokonepöydän vierestä kuului pamaus. Jonka jälkeen huoneeseen tuli rikinkatkuinen pilvi. Ja olohuoneen pöydällä istui saunatontun kokoinen sarvipäinen hahmo.

Inkreetta kauhistui.

- Mikä… kuka… mikä sinä olet?

Pöydällä istuva hahmo iski Inkreetalle kiiluvaa silmäänsä ja sanoi:

- Moi, Inkreetta. Minä olen Epäilyksen Piru. Ja minä tulen jatkossa käymään luonasi säännöllisesti. Saattaa olla, että minä autan sinua löytämään jotain, mitä sinä siellä Tampereen yliopistossa hukkasit. Tai mitä sinulla ei ollut ehkä sinne mennessäkään…

INGRID

Viipurin satama

Suomalainen rahtialus Ingrid oli saanut lastinsa täyteen ja odotteli tulliselvitystä päästäkseen lähtemään. Ingrid oli 80 metriä pitkä ja 11 metriä leveä alus, jonka syväys oli 2,4 metriä. Se kuljetti lastia 2.300 tonnia ja siinä oli kahdeksan hengen miehistö. Ingrid oli vanha ja uskollinen rouva, joka oli kyntänyt kymmeniä vuosia niin Itämerta kuin sisävesiäkin. Viime ajat se oli toiminut hieman toisenlaisissa tehtävissä. Miehistö sulki aluksen luukut ja odotti lähtölupaa. Elettiin koleaa lokakuuta.

Laivan komentosillalla venäläinen tullimies katseli Ingridin kapteenin ojentamaa paperinippua. Itse asiassa häntä ei kiinnostanut se, mitä papereissa luki. Hän oli asioinut Ingridin miehistön kanssa ennenkin. Se, mikä häntä kiinnosti, oli paperinivaskan välissä ollut kirjekuori, joka sisälsi mukavan summan seteleitä. Mies aukaisi kuoren, laski setelit, katsoi kapteenia ja totesi:

- Puutavaraa?

Kapteeni nyökkäsi.

- Da, puutavaraa.

Tullimies laittoi kirjekuoren povitaskuunsa, lämpsi papereihin tarvittavat leimat ja toivotti hyvää matkaa. Ingrid irrottautui laiturista ja aloitti matkansa Viipurista Suomenvedenpohjan kautta kohti Saimaan kanavaa. Lappeenrannassa olisi vuorossa suomalainen tullitarkastus ja sen jälkeen Ingrid jatkaisi matkaansa kohti Joensuuta. Joensuussa purettaisiin osa lastista, otettaisiin mukaan hieman kappaletavaraa ja sen jälkeen palattaisiin kohti Lappeenrantaa, niin että välillä pysähdyttäisiin sekä Varkaudessa, Savonlinnassa että Imatralla, jossa suoritettaisiin samanlainen purku- ja lastausoperaatio kuin Joensuussakin.

Laivan edetessä pitkin Saimaan kanavaa miehistö puhui Viipurista, jossa he olivat käyneet Ingridin kanssa useita kertoja. Paikka oli jotenkin synkkä, harmaa ja iloton, eikä uskoisi että se oli aikanaan ollut kuuluisa karjalaisten kaupunki. Viipuri ei kuitenkaan ollut miehistön päällimmäisin ongelma, vaan pääasia oli koti-Suomessa tarvittava heidän kuljettamansa lasti. Lasti, jota Venäjältä rahaa vastaan kyllä löytyisi.

Suomen puolella, Mälkiän sulun jälkeen Ingrid ankkuroitui ja odotti. Kapteeni halusi varmistuksen tullista. Varttitunnin odottamisen jälkeen kapteenin kännykkä piippasi tekstiviestin merkiksi. Tekstiviestissä luki ”SK Lappeenranta”. Se oli merkki siitä, että tutut tullimiehet olivat paikalla. Ingrid jatkoi matkaansa Lappeenrantaan, jossa tullimies saapui laivalle. Hän kävi ruumassa katsomassa lastia, hymyili tyytyväisenä ja sanoi kapteenille saman, minkä venäläinenkin tullimies:

- Puutavaraa.

- Puutavaraapa hyvinkin.

- Turvallista matkaa, totesi tullimies, puristi kapteenin kättä, löi leiman paperiin ja poistui aluksesta. Matka kohti Joensuuta saattoi jatkua. Syysmyrskyt eivät vielä olleet alkaneet, joten Ingrid saattoi seilata tyynissä vesissä. Suur-Saimaa, Kutveleen kanava, Myhkiönselkä, Puumala, Savolinna, Tuunaanselkä, Haponlahden kanava, Enonvesi, Pyyvesi, Paasselkä, Savonselkä, Pyhäselkä ja lopulta Joensuu.

Joensuussa vastassa oli tutut miehet. Sen suurempaa tehtävänjakoa ei tarvittu, vaan miehet alkoivat lastata laivan ruumasta laiturilla odottaviin kuorma-autoihin vihreäksi maalattuja puulaatikoita, joissa oli kyrillisiä kirjaimia. Kuorma-autot lastattuaan miehet toivat Ingridiin kahdeksan kappaletta pari metriä pitkää painavaa laatikkoa.

Kappaletavaraa.

Ingrid jatkoi matkaansa. Varkaus, Savonlinna, Imatra. Jokaisessa satamassa vähäpuheiset miehet tyhjensivät lisää Ingridin lastia ja toivat tilalle parimetrisiä painavia laatikoita. Imatralta lähdettyään Ingrid ei suunnistanut suoraan Lappeenrantaan, vaan jatkoi sen sijaan Suur-Saimaan Ilkonselälle, Iso-Vitsain saaren länsipuolelle, jossa veden syvyys oli lähes seitsemänkymmentä metriä. Siellä miehistö alkoi upottaa Joensuusta, Varkaudesta, Savonlinnasta ja Imatralta kyytiin tulleita laatikoita. Viimeistä laatikkoa saatteli matkalleen miehistön jäsenen tupakantumppi, joka sihahti veden pinnalla. Ingrid käänsi kurssinsa ympäri, ja pian vesi oli upotuspaikalla jälleen tasainen.

Kappaletavaraa.

Ingrid oli tehnyt näitä reissuja nyt vuoden verran. Miehet olivat olleet mukana koko ajan. He olivat vapaaehtoisia. Kun Ingrid seilasi kohti Lappeenrantaa, miehet alkoivat miettiä, mikä oli se piste, joka tähän tilanteeseen oli ajanut. Ehkä se oli vain monista puroista koostuva virta. Yksi miehistä muisteli sitä, kun valtiollinen yleisradiokanava otti lopullisesti agendakseen suomalaisuuden halventamisen ja humanitaarisen maahanmuuton nostamisen itseisarvoksi ilman mitään selitystä, että miksi näin pitäisi tapahtua. Toinen muisteli sitä, kun Lähi-idästä palanneille elämysterroristeille oltiin viranomaisten taholta vuosien työnä kehitetty kallis hoivakoneisto, samaan aikaan kun suomalaiset vammautuneet rauhanturvaajat jäivät omilleen.

Kolmas muisteli tajunneensa lopullisen muutoksen siitä, kun pääministeri Stubb oli todennut, että ei ole olemassa enää oikeistoa ja vasemmistoa. Oli vain globaalisesti ajattelevat ja paikallisesti ajattelevat. Ja tavallaanhan hän oli oikeassa. Jätti vain sanomatta sen, että globaalit aikovat jyrätä oman utopiansa väkisin läpi.

Niin kuin olivat sitten tehneetkin. Euroopan liittovaltion myötä Suomikin oltiin pakotettu niin sanottuun vastuunkantoon. Maahan oltiin nopealla aikavälillä kuskattu kaksisataa tuhatta humanitaarista maahanmuuttajaa ja annettiin ymmärtää, että tämä oli vasta alkua. Nämä tulijat sijoitettiin ympäri Suomea, ja luonnollisesti heille taattiin sama elintaso, kuin mitä aikaisemmillakin tulijoilla oli ollut. Siitä asiasta tinkimisestä ei sallittu edes keskustelua.

Koska maassa vientiteollisuuden työpaikat olivat vuosien mittaan jatkuvasti vähentyneet ja verotulot sitä myötä, eikä uutta valtionvelkaakaan enää saatu, sai tämä aikaan sen että kantasuomalaisia palvellut sosiaalisektori yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mikäli työttömäksi joutuneilla suomalaisilla oli omaisuutta, sosiaalitoimistot ilmoittivat, että heille ei anneta minkäänlaista päivärahaa, vaan heidän oli myytävä autonsa ja omakotitalonsa. Mutta taloille ei ollut ostajia. Kaikki olivat yhtä kusessa. Niinpä maahanmuuttovirasto käytti tilaisuutta hyväkseen ja osti suuren määrän omakotitaloja pilkkahintaan. Ihmisillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin myydä. Suomessa päädyttiin siihen, että suomalaiset joutuivat muuttamaan asuntoloihin ja heidän koteihinsa muuttivat jotkut toiset, jotka eivät edes osanneet lausua sen paikkakunnan nimeä, johon he tulivat elätettäväksi.

Siihen pinna sitten katkesikin. Minkäänlaisia mielenosoituksia ei pidetty. Suomalaiseen tapaan ei mölisevä kulkue oikein kuulu. Mutta Ingrid ja samankaltaiset laivat alkoivat tehdä matkojaan. Ja muualta tulleet alkoivat muuttaa paniikissa eteläiseen Suomeen. Sillä ihmisiä alkoi vain kadota. Jälkeäkään jättämättä. Nacht und nebel. Kappaletavaraa. Helsingin hallinto vannoi edelleen sinikeltaisten värien nimeen, mutta vuoden sisällä se oli tajunnut, että sillä oli hallinnassaan pienempi alue kuin punaisilla vuonna 1918. Ja päivä päivältä, tunti tunnilta, kilometri kilometriltä se siirtyi kohti etelää. Ei ollut mitään taisteluja. Ei mitään rintamaa. Helsingin hallinto vain yksinkertaisesti lakkasi olemassa maakunnissa. Siitä ei piitattu. Sitä ei kuunneltu. Sinivalkoisessa Suomessa asuvat yritykset toimittivat veroäyrinsä jonnekin aivan muualle kuin Helsingin eurohallintoon. Kunnanvirastot eivät vastanneet Helsingin yhteydenottoyrityksiin. Ja jos joskus vastasivatkin, niin vastaajina olivat Helsingin hallinnolle täysin oudot henkilöt.

Aina suurempi osa Suomea muuttui Helsingille mustaksi aukoksi, eikä se tiennyt, mitä siellä tapahtui. Ainoastaan se, että se oli organisoitunut ja varustautunut. Ja se varustautui edelleen.

Sillä laivat seilasivat vieläkin. Ingrid oli palannut Lappeenrantaan. Miehistö lepäsi. Voimia tarvittiin, sillä edessä oli jälleen uusi purjehdus. Ingrid seilaisi jälleen Viipuriin. Mutta sieltä ei palattaisikaan Saimaalle, vaan jatkettaisiin länteen. Ensiksi Kotkaan, jossa Ingridistä purettaisiin vihreäksi maalattuja puulaatikoita, joissa oli kyrillisiä kirjaimia. Ja laivaan lastattaisiin kappaletavaraa, joka matkaa jatkettaessa upotettaisiin Suomenlahteen.

Siitä jatkettaisiin edelleen Uuteenkaupunkiin, Raumalle ja sieltä Vaasaan. Vaasan jälkeen mentäisiin vielä lännemmäksi, Uumajaan. Sielläkin purettaisiin lastia, ja otettaisiin kyytiin suomalaisia miehiä, jotka olivat auttaneet ruotsalaisia oman, alkavan toimintansa organisoimisessa. Uumajastakin olisi tulossa mukaan kappaletavaraa.

Pohjoisesta se alkaisi Ruotsissakin.