KIVA LEIKKII PARTISAANIA

Kevät tuo Suomen luonnolle aina mainion piristysruiskeen muuttolintujen muodossa. Tuttujen peipposten ja pääskysten lisäksi on keväisin suomalaista faunaa alkanut rikastaa myös uusien, varsinkin urbaanissa ympäristössä viihtyvien lintulajikkeitten kirjo. Keväistä kaupunki-idylliä koristavat liimatilhit, sukkahousukoppelot, punavihervästäräkit ja muut riemunkirjavat otukset.

Tämä omatekoinen ornitologiahan viittaa tietenkin näihin kaduilla riekkuviin äidin kullanmuruihin eli anarkisteihin. Allekirjoittanut on usein miettinyt, katsellessaan uutisista näitten veitikoitten esim makasiineilla suorittamia urotöitä, että mikä se saa ihmisen tuolla lailla pelleilemään ja itsensä munaamaan. Onko kyse vain siitä, että lintukirjasta karanneet tyypit ryyppäävät kadulla ja hajottavat vähän paikkoja ihan pelkästä riekkumisen ilosta, vai uskovatko nämä tyypit ihan tosissaan, että Suomea hallitsee joku fasistinen everstijuntta, jota vastaan pitää kapinoida.

Koska en pysty pääsemään punavihervästäräkin päänupin sisälle, en voi tarkoin siellä tapahtuvia mielenliikkeitä dokumentoida. Minun on tyydyttävä oletukseen. Oletan siis, että tämän anarkistipopulaation ydinjoukko (ehkä muutama kymmenen) aivan selkeästi tietää, että ei Suomi ole fasistivaltio salaisine poliiseineen ja kidutuskammioineen. Mutta he yhteisellä päätöksellä leikkivät, että näin on. Ja Suomessahan se onnistuu. Meillä on turvallista leikkiä sandinistia, koska meillä poliisi ei ammu, ei kiduta, ei edes kunnolla pamputakaan. Meillä ilmaisunvapauden nimissä voi heitellä kiviä ravintolan ikkunasta sisään ja marssia Lidliin varastamaan (”haltuunottamaan”) olutta.

Se, että poliisi saattaa hetkeksi aikaa ottaa nämä herrantertut talteen ja vähän kuulustellakin, tuo mukavaa lisäjännitystä tähän elämysmatkailuun. On tosi jännää, kun poliisi kuskaa sankaria koppiautoon (toki hellästi, ettei kannettavalle tule henkinen pipi). Siinä voi Anders, 19, nuori anarkisti kuvitella hetken aikaa olevansa ehkä jossain Latinalaisen Amerikan banaanitasavallassa, kuolemanpartion kaappaamana, matkalla kohti tuntematonta kohtaloa, kidutusta, marttyyrikuolemaa. Ja pian poliisi sitten päästää Andersin pois, ja hän voi mennä takaisin kotiinsa, ehkäpä kulttuurivasemmistolaisten vanhempiensa luo suunnittelemaan uusia suuria. Turvallisessa ympäristössä, hyvin ruokittuna.

Anders, nuori anarkisti, saattaa ehkä sielunsa silmin, kodin lämmössä, kuvitella sitä lopullisen voiton päivää, jolloin kapitalistiseen riistohallintoon tympiintynyt kansa marssii hänen perässään kohti eduskuntataloa, kaataen proletariaatin (Anders on oppinut tämän sanan lehdistä) selkänahalla rikastuneen hallinnon. Saattaapa Anders ehkä kuvitella, että juuri ennen lopullista voittoa puhkaisee riistohallinnon palkkasoturin julma surmanluoti hänen urhoollisen rintansa, ja hänen sankarikuolemansa jälkeisinä vuosina leviää maailmalle miljoonia julisteita ja t-paitoja, jossa punaista taustaa vasten on hänen mustalla painettu kuvansa.

Ja sitten Anders herää, ja laskee kissan ulos. Ei tule vallankumousta tänään, eikä huomennakaan. Ei Andersista paineta Che Guevara-tyyppisiä julisteita. Andersin halveksima tuulipukukansa ei tule hänen ajatustensa taakse, eikä hän sitä oikeasti odotakaan. On vaan niin pirun siistii leikki partisaania, sopivassa seurassa. Kun sen leikkimisen jättää puheen ja pienen kivien heittelyn tasolle. Kun jäi se inttikin käymättä, ja pyssyt ovat öljyisiäkin, kädet likaantuu.

Mitä taas tulee Andersin seurassa liikkuvaan viisitoistavuotiaaseen kapinalliseen pikkupimuun, olkoon hänen nimensä vaikka Erika, ei häneen kannata paljon vallankumouksellista painoarvoa laskea. Jos Erika olisi ollut viidentoista 1970-luvulla, hänellä olisi ollut skottiruutua päällä ja hän olisi kirkunut Bay City Rollersin perään. 1980-luvulla Erika olisi tehnyt itsestään typerän näköisen sifonkihuiveilla ja itkenyt Dingon Autiotalon tahtiin. Erikat tarvitsevat jonkun asian, millä ilmaista nuoruuden tuskaa. Aikanaan Erika vanhenee, ja huomaa, että Andershan on täysi pelle. Ja häipyy kuvioista. Ja tilalle tulee ehkä uusi Erika. Muutaman vuoden myöhemmin syntynyt.

Näitä Baader-Meinhof kokelaita katsoessaan lukija tajunnee, että vallankumous on peruttu. Tosi pitkäksi aikaa.

Eli eihän tuo porukka sitä vallankumoustaan aikaiseksi saa. Toisaalta tuskin ne edes ovat miettineet, mitä sillä vallankumouksella sitten tekisi. Koko homma on vaan kivaa partisaanileikkiä. Yhtä kaikki, tuo porukka ärsyttää. Se on tätä tyypillistä ”mä haluun”-sukupolvea. Kun kaikki on tuotu lautasella eteen, eikä minkään eteen ole tarvinnut ponnistella, niin sitten täytyy varmaankin leikkiä partisaania, että saisi edes jotain kicksiä jostakin. Mitähän muuten oikeat partisaanit, sanotaan nyt vaikka vietnamilaiset sissit olisivat tuumineet näistä tyypeistä?

Se vallankumous jää siis tulematta. Sillä elämysmatkailija-anarkisti tarvitsee järjestäytyneen hyvinvointiyhteiskunnan, että tämä yhteiskunta elättää hänet. Lisäksi hän tarvitsee länsimaisen pehmohumanistiyhteiskunnan, jotta se sallii hänen elämysmatka-anarkiansa. Todellista anarkiaa hän ei missään mielessä kestä, sillä siinä tilanteessa elämysmatkailija-anarkisti kuolisi ensimmäisenä nälkään.

Koska allekirjoittanut on itsekin ollut työelämässä pitkään, niin kaikkein eniten tässä porukassa riipii se, että he metelöivät ajavansa proletariaatin etuja. He ovat työväestön tiedostavaa etujoukkoa. Miten sellainen voi edustaa työväestöä, joka ei ole itse koskaan töitä tehnytkään? Jos tämä tiedostava etujoukko menee esmes rakennuksille, konepajaan tai telakalle antamaan veljellistä opastusta duunareille, niin kuinkahan kauan heitä siellä katsellaan? Vaan eiväthän ne mene. Siellä on tehtävä oikeasti töitä, eikä vaan puhuttava työnteosta.

Tämä porukka kehuu myös edustavansa pätkätyöläisiä. Vaan näissä riekkumismielenosoituksisissa ei taida oikeita pätkätyöläisiä näkyä. Niitten kun on oltava siellä pätkätyössä. Tämän porukan, varsinkin näitten naispuolisten jäsenten ulkonäkö on muuten silkkaa haistattelua (ehkä tiedostamatonta tosin) persaukisille. Kun näitten osallistuvien ”prolepimujen” lähestulkoon univormuna on tämä rastatukka. Katsellaanpas rastatukka.netin hinnastoja:

- dreadlocks, lyhyet 250 €
- dreadlocks, pitkät 325 €
- dreadlocks pidennyksillä 400 €

Persaukinen pätkätyöläinen ei näitä maksa. Vaan kun pappa betalar, niin ei hätää.

Tässä on työväestöä menneiltä vuosikymmeniltä. He ajoivat työväen asiaa, koska heillä oli siihen aihetta. Työ oli raskasta, päivät pitkiä ja palkat huonoja.



Tässä ei ole työväestöä. He puhuvat työnteosta, mutta eivät tiedä, mitä se on. Puheistaan huolimatta he eivät tässä tilanteessa aja työväestön asiaa, he vain varastavat olutta.

Yleensä ja erikseen: anarkomarkot, älkää menkö vappuna riekkumaan ja häiritsemään ihmisiä. Älkää metelöikö että ”reclaim the streets” ja estäkö meidän tylsän tuulipukukansan kulkemista. Loppulaskussa me kumminkin maksamme sen kadun kunnossapidon, missä te bileitänne pidätte.

Jos haluatte ihan väkisin elämyksiä ja partisaanileikkiä, niin hankkikaa värikuulapyssyt ja menkää metsään leikkimään inkkaria ja skooparia. Ja jos haluatte vielä suurempia elämyksiä, niin hankkikaapa ammatti (semmonen oikea ammatti, kaikista ei voi tulla taiteilijoita) ja yrittäkää elättää itsenne. Sittenpä ei aika riekkumiseen riitäkään. Ja ennen kaikkea: kasvakaa aikuisiksi. Yrittäkää edes.