MONIKULTTUURISUUS JA LASTENSUOJELU

Monikulttuurisuutta ja sen vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan ja elämänmenoon on käsitelty useissa lähteissä monelta eri kantilta, mutta sen vaikutuksista lastensuojeluun ei olla pahemmin julkisuudessa puntaroitu. Asiaan vaikuttaa tietenkin se, että lastensuojelun parissa toimivat sosiaalityöntekijät ja lastensuojelulaitosten henkilökunta toimii salassapitovelvollisuuden alaisena, eikä voi suuresti asiaa kommentoida. Tämä koskee tietysti minuakin, olen toiminut useissa laitoksissa ohjaajana jo parinkymmenen vuoden ajan. Nimiä ja paikkoja ei voi paljastaa, mutta yritän yleisluontoisella tasolla valottaa tilannetta.

Lastensuojelutyö on tietysti ajan myötä muuttunut ilman sinne pakattuja ulkomaalaisiakin. Vielä 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa oli laitosten asiakaskunta ns. vanhan tyylin kusipäitä, jotka tarvitsivat kuria ja järjestystä. Sen jälkeen alkoi lisääntyä psykiatrisesti oireilevat asiakkaat, joiten määrä on jatkuvassa kasvussa. Itse asiassa en ole varma, ovatko tapaukset sinänsä sen psykiatrisempia kuin ennenkään, mutta kun on keksitty näitä hienoja diagnooseja kuten MBD (minimal brain dysfunction), ADHD (attention-deficit hyperactivity disorder) ja TFDTHBIY (that freaking diagnosis that has not been invented yet), niin onhan niitä käytettävä. Samalla saadaan työllistettyä psykologeja, niitä kun koulutetaan aivan liikaa.

1990-luvun alussa alkoi sitten maahamme saapua väkeä muualta. Siihen asti ns. kulttuurivaikutteita tarjosivat vain mustalaiset. Tämän jälkeen olen työssäni törmännyt venäläisiin, virolaisiin, somaleihin, moldovalaisiin, kongolaisiin, gambialaisiin, pakistanilaisiin, arabeihin, turkkilaisiin, kurdeihin, vietnamilaisiin, thaimaalaisiin ja myös inkerisuomalaisilla papereilla tulleisiin tyyppeihin, joitten ulkonäkö ja puhuttu kieli on vaihdellut suomensukuisista jonnekin tadzhikkeihin asti. Inkerinsuomalaisuus on laaja käsite. Näitten puhtaitten kansallismääritysten lisäksi on vastaan tullut paljon sekahedelmäsoppaa, jossa äiti on suomalainen ja isä sitten jotakin etnisesti rikastuttavaa kansallisuutta.

Puuttumatta nyt siihen, mitä ajattelen eri kansallisuuksista, valotan sitä, kuinka vaikuttaa ulkomaalaisen nuoren ilmestyminen normaaliin lastensuojelulaitoksen osastoon. Osastollahan on paikasta riippuen 5 - 8 nuorta. Osastolla pyritään kasvattamaan sinne sijoitetuista, yleensä moniongelmaisista nuorista jonkin sortin veronmaksajia, tai edes suht harmittomia sossun luukulla kävijöitä. Ulkomaalaisen (erityisesti islamilaisesta maailmasta tulleen plus tähän kategoriaan voi laskea myös Suomen mustalaiset) ilmestyessä osastolle, lakkaa suomalaisten nuorten hoito välittömästi ja he ovat siitä eteenpäin osastolla vain säilytyksessä. Osastoilla ei ole ohjaajia liiaksi asti ja henkilökunnan työpanos menee vastedes yhden mätäpaiseen hoivaamiseen.

Miksi näin?

Syitä on useita. Ensinnäkin osastolle tulleet kulttuurinrikastajat ovat heitä ympäröivän ymmärryskoneiston kautta oppineet sen, että he ovat jotakin enemmän kuin suomalaiset. He ovat erikoisasemassa. Rasistikortin käyttö on opittu varhaisessa vaiheessa ja sitä käytetään ihan missä mieleen juolahtaa. Ja valitettavasti moni työntekijä sitä korttia säikähtää.

Toiseksi, he eivät ole suomalaisia. He eivät ole suomalaisia rodullisesti eivätkä arvomaailmaltaan. Heitä ei kiinnosta olla suomalaisen yhteiskunnan jäsenenä. Heitä kiinnostaa vain se, kuinka he voivat suomalaista yhteiskuntaa lypsää. Jälleen kerran asia korostuu islamilaisesta kulttuurista tulevien kohdalla. Heidän arvomaailmassaan suomalaiselta nuorelta viety kännykkä ja pieni pahoinpitely päälle ei ole millään lailla väärin. Mikäli tähän asiaan puututaan ja tuollainen toiminta estetään, he ovat aidosti loukkaantuneita. He ovat oppineet sen, että suomalainen ymmärryskoneisto pitää suomalaisuutta huonona ja hävettävänä asiana. Heidän ns. syrjäytymisensä ei johdu mistään valtaväestön nuivasta asenteesta. Se on heidän oma valintansa.

Ja valitettavasti laitosten lälly linja tukee tätä toimintaa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun Abdelkader on ryöstänyt ja hakannut suomalaisen nuoren, niin laitoksessa voivotellaan, kuinka me voisimme auttaa Abdelkaderia hänen pahassa olossaan. Sille ei hirveästi panna painoa, kuinka jaksaa se turpaansa saanut nuori.

Islamilaisesta kulttuurista tulleitten kohdalla korostuu suurena ongelmana myös suhtautuminen naisiin. Naispuolinen ohjaaja ei ole heille yhtään mitään. Sellaisen käskyjä ei tarvitse totella, ja yleensäkin naisen esittämä käsky miehelle on jo synti itsessään. Isokokoista suomalaista miestä nämä tyypit kyllä uskovat, ihan silkalla voiman uhalla, mutta (ehkä jonkun yllätykseksi) lastensuojelulaitosten henkilökunta on nykyisin varsin naisvaltaista (joka on suuri moka jo itsessään, mutta valitettavasti nykyisin katsotaan sokeasti koulutusta, varsinkin julkishallinnollisella puolella, jossa 24-vuotias pimu menee työnhaussa sosionomin papereillaan ohi 42-vuotiaan kokemusta vuosia hankkineen miehen, jolla on vain kouluasteen pätevyys).

Alan liiallinen naisvaltaisuus on seuraava ongelma, myös suhteessa islamilaisiin kulttuurinrikastuttajiin. Siitä päästään laitoksissa tuttuun ongelmakohtaan eli pelko / hoidollinen selitys. Naisohjaaja ei yleensäkään uskalla panna kovaa kovaa vastaan (koskee myös suomalaisia nuoria) yksinkertaisesti siitä syystä että hän pelkää. Pelon tunnustaminen julkisesti taas on mahdotonta, joten seurauksena on suuri määrä hoidollisia selityksiä tyyliin ”tein hoidollisen ratkaisun”, ”käytin tervettä järkeä” tai esmes ”sääntöjen orjallinen noudattaminen ei tue nuoren kasvua ja kehitystä”. Seurauksena on sitten osastolla nuorten anarkia, jossa kukkona tunkiolla on röyhkein ja härskein ja valitettavasti se usein on tämä meidän kulttuurinrikastuttaja. Kulttuurinrikastuttajamme sitten vahvistaa valtaansa osastolla uhkaamalla nuoria kaveriporukoillaan. Varsinkin somaleille tämmönen mano i mano-matsaaminen on perin vierasta. heillä on kunnia-asiana hakata hankala tyyppi mahdollisimman suurella porukalla.

Suurella porukalla nautitaan myös Suomi-neidon suloista. Ulkomaalaisten tekemistä joukkoraiskauksista on ruvettu yleisemmin puhumaan vasta viime aikoina (tosin valtamediahan vieläkin puhuu niistä yksittäistapauksina. Missä vaiheessa poikkeuksesta tulee käytäntö?). Lastensuojelun puolella nämä asiat olivat tuttuja jo 1990-luvulla. Varsinkin laitoksiin sijoitetut nuoret tytöt ovat alttiita kokeilemaan kaikenlaista ja ikäväkseen he monesti huomasivat, että treffit Hassanin kanssa (pienellä hatkareissulla esmes) tarkoittikin automaattisesti treffejä myös Abdelkaderin, Ismailin ja Mahmoudin kanssa. Ja nämä treffit eivät rajoittuneet pieneen suuteloon, eikä tytön mielipidettä kysytty.

Miksi näistä raiskauksista ei sitten olla sen suuremmin puhuttu? Syitä on pari. Ensinnäkin lastensuojelulaitokset ovat mielellään vaienneet näistä asioista, ihan samasta syystä kuin koulutkaan eivät mielellään tunnusta, että koulukiusaamista tapahtuu. Maine menee. Toinen syy on se, että laitoksiin sijoitetut tytöt eivät ole ihan tyhmiä. He tietävät, että mikäli he tekevät rikosilmoituksen tästä roskaporukasta, heitä ei suojele kukaan. Poliisi ei ehdi, eikä jonkin lastensuojelulaitoksen työntekijän henkilökortti ole näissä piireissä varsinainen pelote.

Varsinainen suorittavan tason henkilökunta laitoksissa on kyllä hyvin realistista koko tämän asian suhteen ja toivottaisi kulttuurinrikastuttajat mielellään vaikka Vladivostokiin. Laitoksissa kun on myös suomalaisia nuoria, joitten eteen vielä huvittaisi tehdä työtäkin. Laitosten ja virastojen johto vaan valitettavasti on akateemisen koulutuksen saaneita, useimmiten hiukka vasemmistohumanistisesti suuntautunutta väkeä. He eivät törmää näihin ongelmiin kuin paperilla, ja silloin on maalla helppo olla viisas, kun merellä tuulee. Ongelmana lastensuojelussa (niin kuin kai hyvin monella alalla) on se, että jos teoria ja käytäntö eivät kohtaa, on vika käytännössä.

Ja muutosta parempaan on turha odottaa. On jotenkin rahvaanomaista satsata työntekijöihin, jotka pistäisivät tätä abäläwäbäläporukkaa kuriin. Ja valitettavasti lastensuojelu alana tarjoaa ikävän paljon akateemisia suojatyöpaikkoja. Kun maistereita koulutetaan aivan liikaa, onhan heille tarjottava ns. koulutusta vastaavaa työtä jostain. Näin ollen on ilmiselvää, että lastensuojelu tarvitsee hallintojohtajia, hallinto- ja kehittämisjohtajia, projektipäällikköjä, arviointipäällikköjä, hallintopalvelupäällikköjä, henkilöstöpäällikköjä, kehittämispäällikköjä, sijaishuollon aluekehittäjiä, erityissuunnittelijoita, strategiapäällikköjä, tulosaluejohtajia, tulosaluesihteereitä, ryhmäpäälliköitä ja henkilöstövisiosuunnittelijoita.

No, ei lastensuojelu tietysti ihan ainoa ala ole, jossa akateemisia suojatyöpaikkoja tarjotaan. En ole esimerkiksi ihan varma, että onkohan Helsingin yliopiston queer-tutkimuksesta ja heteromelankoliakursseista loppujen lopuksi pirunkaan hyötyä kellekään.

Kirjoitukseni taisi olla hieman sekava, ja asiasta toiseen hyppivä. Vaan jos kiteyttäisin lukijalle jonkinlaisen loppupäätelmän: Kun luette jostain iltalehdestä alaikäisistä ryöstelevistä somaleista, ja jutussa kirjoitetaan, että heidät on siirretty lastensuojeluviranomaisten huostaan, niin älkää kuvitelko, että ongelma olisi ratkennut. Nykylaitokset ovat sen verran lällyjä, että tämmöisille tyypeille ne ovat lähinnä nuorisorikollisuutta ylläpitäviä ja edistäviä paikkoja. Lisäksi systeemi on pirun epäreilu. Laitoksiin sijoitetut suomalaiset nuoret eivät kuitenkaan ole ihan tyhmiä. He tajuavat aivan hyvin, että tämä monikulttuurisuus on tuonut laitoksiin oman erityisryhmän, jolla on ihan omat sääntönsä (lue: ei sääntöjä).

Joku kukkahattuinen nännisti-lellisti voi tietysti tuomita koko kirjoituksen ihan perättömänä. Mutta olen kuitenkin tehnyt ohjaajan työtä laitoksissa jo parikymmentä vuotta, niin Helsingissä kuin maakunnassakin. Kyllä siinä asioihin jonkinlainen perspektiivi tulee.

PS. Ongelmat, joista kirjoitin esiintyvät pääosin julkishallinnollisissa laitoksissa. Yksityisellä puolella on vielä yritystä, eritoten tuolla pohjoisen suunnassa. Kaikki kunnia heille.