Monday, November 19, 2012

JOTAIN IHAN MUUTA IX

Eli Ykän metsästyskortti ja ensimmäinen sorsa

Siinähän elettiin niitä Kekkosen ajan viimeisiä vuosia. Ei kekkosen ajan loppumisesta tosin vielä mitään tiedetty, näinköhän sitä koskaan uskottiin tulevankaan. Ykä seisoskeli Nyhtänköljän seurojentalon edustalla. Ykä ei ollut enää Pikku-Ykä, jos kohta ei myöskään vielä aikuinen mies. Semmonen viistoistakesäinen kolli, jolla alushousut olivat hiljattain alkaneet tuntua ahtaammilta kuin ennen ja tytöt pyörivät mielessä viljalti ja usein.

Olihan Ykä kuullut muutaman kaverinsa kehuskelevan kokemuksillaan, mutta hän arvasi poikien solistavan poskiansa lämpimikseen ja että he olivat ihan yhtä kokemattomia uunoja kuin Ykä itsekin. Jo tuon ikäisenä jonkunlaisen realismin tajun kehittänyt Ykä ymmärsi, että vaikka into oli kova, niin uskallusta ei vielä ollut, taidosta ja röyhkeydestä puhumattakaan. Kaikki aikanaan.

Eikä Ykällä tällä hetkellä edes olleet mielessä kiihkeät kumpujen yöt. Ykä oli tullut suorittamaan metsästäjän tutkintoa. Isä-Perskeleen kanssa oli kierrelty metsällä jo pitemmät ajat, mutta Ykä oli ollut vain kuunteluoppilaana. Olihan niistä reissuista jo paljon oppia päähän jäänyt ja kuluneen kesän aikana oli Metsästäjän Oppaan sivut kuluneet Ykän käsissä koirankorville. Mielessä oli ajatus, että tätä ei voi tyriä ja läpi on päästävä ensimmäisellä kerralla. Isä-Perskeles oli tosin sanonut, että ei se välttämättä ensimmäisellä läpi mene, mutta yrität sitten uudestaan. Vielä niitä on pari muutakin koekertaa ennen sorsakauden alkua.

Se ajatus tuntui mahdottomalta. Isä-Perskeles oli kokenut erämies, jota Ykä katsoi näissä asioissa niin yläviistoon, että sivullisen mielestä Ykä katsoi jo taaksepäin. Olihan Ykällä toki omakin polte päästä metsälle ihan pyssyn kanssa, mutta toive isän arvostuksesta meni senkin yli. Ja vielä suurempana pelko isälle tuotetusta pettymyksestä. Menit sitten ja tyrit. Vaikea olisi Isä-Perskelettä katsoa silmiin ilman mukana olevaa metsästyskorttia. Eihän siitä Isä-Perskeles olisi rangaissut eikä raivostunutkaan, mutta nuorikin mies osaa häpeän tunteella rangaista itseään ankarammin kuin kukaan muu. Joku toinen olisi voinut ihmetellä Ykän mahassa kalvavaa pelon palloa, mutta Ykän elämässä maailmankaikkeus kietoutui muutaman hetken päästä alkavan kokeen ympärille ja kaikki muu oli pientä ja täysin merkityksetöntä.

Seurojentalon oven edessä oli toistakymmentä henkilöä, pääosin Ykän ikäisiä kolleja. Ykä morjesti tiettyä heppua, Raneksi kutsuttua, johon oli tutustunut aikaisemmin kesällä käydyssä rippikoulussa. Sitä ennen he olivat olleet vain vieraita naamoja samalla yläasteella, nyt tunnettiin vähän paremmin. Ranenkin naamasta näki, että kovasti samanlaiset tuntemukset velloivat hänenkin sisällään. Kesällä suoritettu konfirmaatio oli jännitysasteeltaan lähinnä käynti liiterissä verrattuna edessä odottavaan.

Seurojentalon ovi aukesi, mies astui ulos ja kyseli, että olikos niitä metsästäjän tutkinnon suorittajia. Olihan niitä. Kovin vähillä pulinoilla siirtyi joukko vaisu ja hiljainen sisään ja hakeutui pöytien ääreen istumaan kuka minnekin. Täällä oli pidetty paljon suurempiakin kinkereitä ja tilaa riitti. Tutkinnosta vastaava mies selitti lyhyesti kokeen protokollan ja häntä avustava sihteeri jakeli koepapereita osallistujille. Heillehän tämä oli rutiinia ja osa mukavaa harrastusta, mutta tokihan hekin ymmärsivät, että muitten osallistujien mielialat olivat huomattavasti hartaammat.

Ykä täytti koepaperiaan vajaan tunnin, ja teki sen sellaisella hartaudella ettei moista ollut tapahtunut hänen elämässään ennen sitä eikä sen jälkeenkään. Sitten hän nousi ylös ja käveli kokeen valvojien pöydän luo ja ajatteli mennessään että sellaiset puheet että parhaani yritin ja se saa riittää ovat kyllä sellaista paskapuhetta että ei mitään rajaa. Tässä ei olisi kyse vain pelkästä epäonnistumisesta, vaan epäonnistumisesta Isä-Perskeleen silmien edessä.

Kokeen valvoja alkoi tarkistaa Ykän koepaperia. Hän näytti Ykän silmissä pikkuista vajaa satavuotiaalta eli oli todennäköisesti noin kuusikymppinen. Viisi virhettä saa olla… viisi virhettä saa olla… Paljon muuta ei Ykän päässä pyörinyt. Kun valvoja löysi virheen, hän veti sen viereen ruksin. Rukseja alkoi kertyä, ja kokeen loppuosiossa niitä oli kasassa täydet viisi.

Aivan viimeisten kysymysten kohdalla valvojan kynä piirsi ruksin vielä kerran, ja Ykä tunsi, miten vedet alkoivat tulla silmiin ja alaleuka alkoi nykiä, niin kuin se olisi yhtä-äkkiä kehittänyt oman tahdon. Yksi liikaa, voi saatanan perkele… Ykä noitui mielessään mahdollisimman julmia ja rumia sanoja, aivan kuin koettaakseen niillä padota juuri murtuvien patoluukkujen takana odottavan kyyneltulvan. Mutta silloin kokeen valvoja totesi laiskahkoon äänensävyyn kääntäen samalla päätään hänen vieressään istuvaa avustajaa päin:

- Jaa… pojallahan on kaikki eläinten tunnistustehtävät napilleen oikein. Ja kaikki nuo aseturvallisuusasiatkin niin... ja tuo yks tossa… hööh, enhän minäkään olis tota muistannu… hjuu… tota… kirjotappas pojalle kortti.

Ja silloinhan ne patomuurit aukesivat ja tulva pääsi vallalleen, mutta tukehtui samantien tulvapatona eteen tulleeseen Ykän kyynärvarren hihaan. Sen suurempaa juoksutusta ei ollut sitten luvassakaan, koska äärimmäinen pettymys ja häpeä vaihtui samalla hetkellä äärimmäiseen onnen ja voiton tunteeseen. Kokeen valvoja huomasi kyllä tilanteen, mutta kohteliaasti seurasi antaumuksella Ykän kortin täyttämistä, niin kuin olisi nähnyt moisen toimituksen ensimmäisen kerran elämässään. Olihan tämä miehelle jo kovasti tuttua ja hän oli nähnyt monta nuoren miehen ilon ja pettymyksen hetkeä. Sitten hän ojensi Ykän kouraan juuri täytetyn metsästyskortin. Tai eihän se mikään kortti ollut, vaan pankkisiirtolomake riistanhoitomaksusta. Yhtä kaikki, Ykä tunsi kädessään olevan kilon kultaa.

Seurojentalon pihalla Ykä törmäsi Raneen. Rane oli reputtanut, ja hän oli kovasti maansa myynyt. Päin persettä meni, ei mitään saumaa, Rane totesi. Toistakymmentä virhettä. Ykä pyrki parhaansa mukaan lohduttamaan, että seuraavalla kerralla se menee kyllä läpi.

Niin kuin se Ranella sitten menikin. Mutta Ranen elämä itsessään alkoi kuluvana syksynä saada jotenkin hahmottoman outoja piirteitä, ja hän etääntyi muista porukoista. Vuoden päästä Ykä meni lukioon ja ei tavannut Ranea enää. Lukion ensimmäisen luokan kevätlukukaudella saatiin sitten tieto, että Rane oli ampunut itsensä omalla haulikollaan. Heppu ei ehtinyt täyttää seitsemäätoista.  Seurasi paljon puhetta siitä, että perheessä oli ollut jotakin pahasti pielessä, ja jutut tietysti turposivat levitessään. Ykä oli itse kyllä oppinut, että elämä aika ajoin potkii munille, mutta tämän kaltainen tapahtuma herätti lähinnä epätietoista hämmennystä. Aikamiehenä työn puolesta tämänkaltaiset asiat tulivat sitten tietysti valitettavan tutuiksi, ja Ykä huomasi, että kysymykseen Miksi oli aikuisena ihan yhtä vaikeaa löytää vastausta kuin lukion ekaluokkalaisenakaan.

Mutta tuo kaikki oli vielä kaukaista tulevaisuutta ja nyt Ykää kiinnosti vain lähimmät tunnit. Hän sotki polkupyörällään hiki hatussa kohti kotiaan, niin kuin se olisi hitaammalla vauhdilla jonnekin kadonnut. Tuntui vaan olevan kiire ja mieli oli niin keveä ja täynnä voiton tunnetta. Isä-Perskeles ei ollut tullut vielä töistä kotiin, Äiti-Perskeles siellä jo oli. Ykä näytti korttia äidilleen, joka onnitteli, lähinnä äitiytensä viran puolesta. Hän kun ei metsästyksestä perustanut ja aseita suorastaan kammoksui, mutta ymmärsi kyllä, mikä merkitys tuolla pienellä paperinpalalla niin hänen pojalleen kuin pojan isällekin oli. Ehkä hänen sukkapuikkonsa naksuivat hieman tavallista nopeammin ja jotenkin duurisävelissä. Vähän niin kuin pojan iloa makustellen.

Lopulta saapui Isä-Perskelekin Toyotallaan pihaan Oy Firma Ab:n palveluksesta. Ykä odotti eteisessä, ja kun ovi aukesi, hän näytti isälleen metsästyskorttia ja kysyi, että mikäs se tämä on. Isä-Perskeleen suu vääntyi leveään hymyyn, hän otti kortin tarkastellakseen ja totesi että jaa, sehän meni sitten ensimmäisellä läpi. Ottiko tiukalle? Ykä totesi, että viisi tuli täyteen, mutta ei sitten enempää, ja päätti että siitä kuudennesta ruksista ja saadusta armosta on turha puhua. Isän myhäilevä tyytyväisyys toi nuoren miehen mieleen sellaisen riemun tunteen, ettei sitä jonninjoutavilla yksityiskohdilla kannattanut mennä pilaamaan.

Myöhemmin illalla Ykä hoksasi harmissaan, että se mukamas omaperäiseksi tarkoitettu ja tietysti etukäteen suunniteltu avaus ”mikäs se tämä on” olikin pöllitty muualta eikä suinkaan itse keksitty. Perskeleethän olivat joku aika taaksepäin katselleen televisiosta Rintamäkeläisiä, sitä sarjaa, jossa oli ehkä aneemisin tunnusmusiikki, minkä suomalaisen television historia edelleenkin tuntee. Sarjan jaksossahan oli tilanne, että perheen äidille tulikin äkkilähtö synnytykseen, isä oli jossain kaukana metsässä eikä kuskia ollut. Jolloin se vanha, ajotaidottomaksi aina kuviteltu isoisä otti yllättäen esille ajokortin ja kysyi naama hymyntirrillä että mikäs se tämä on.
Pienehkö sutkautuksen tekijänoikeusrikos ei sinänsä Ykää pitkään harmittanut, sillä mielessä pyöri Isä-Perskeleen lause: sitä sitten parin viikon päästä lähtee Hyytöjärvelle kaksi aseellista miestä…

Niin, kaksi miestä…



Paikka: Nyhtänköljän Hyytöjärvi

Aika: 20. elokuuta vuonna Kekkonen

Isä-Perskeles sauvoi hitaasti kaislikossa etenevää venettä eteenpäin. Ykä seisoi keulassa. Vene oli kiikkerä, ja koska Ykän nopeasti pituutta venynyt kroppa totteli vielä huomattavasti pienikokoisemman hepun motoriikkaa, seisominen tuotti välillä vaikeuksia. Siksi Ykä välillä nojasi polvensa veneen keulatuhtoon, jonka terävähkö kulma jäysti ikävästi polvia, mutta siitä ei parannut valittaa. Mikäs mies se ton vertasesta kehtaa uikuttaa?

Eikä Ykää huvittanutkaan valittaa, sillä hänellä oli nyt käsissään ensimmäistä kertaa tosi toimissa uusi yksipiippuinen Baikal IJ-18-haulikko. Isä-Perskeles oli ostanut haulikon omiin nimiinsä ja sitten käytiin yhdessä hakemassa Ykälle rinnakkaisluvat niin haulikkoon kuin isän muihinkin aseisiin. Tuntui jotenkin äijältä, kun kaksi isän vanhaa metsästyskaveria kirjoittivat suosituksen Ykän lupia varten ja lopuksi prosessin seurauksena Ykällä oli käsissään valkopahvinen aseenkantolupa, johoin oli liimattu tyylikkään näköiset leimaveromerkit ja lämpsitty poliisin leima. Tärkeintä oli tietysti luvassa lukevat tekstit haulikko 12/70, haulikko 12/76, mets.kiv .243 ja mets.kiv .308.

Haulikolla oli tullut harjoiteltua radalla ahkerasti ja hyvin kevyenä yksipiippuinen venäläinen haulikko oli antanut Ykän silloin vielä varsin hennolle hartialle ankaraa rekyylirangaistusta. Olkapää oli muuttunut komean mustaksi, mutta eipä sen höykytyksen jälkeen Ykää enää rekyylit pelottaneet.

Sorsajahdin aloitus Hyytöjärvellä oli alkanut parikymmentä minuuttia aikaisemmin, eikä ilmassa ollut kovinkaan suurta tungosta. Luonnollisesti aloitushetkellä klo 12 ne muutamat onnettomat tavit jotka lensivät aivan liian korkealla saivat osakseen hätäisimmiltä tervehdyksen, joka sai Hyytöjärven kuulostamaan ilmatorjuntapatteriston harjoitusalueelta. Mahtoivat ne muutamat tavit tuumia, että mitähän pahaa mekin ollaan tehty, kun noin kovasti vihataan. Ykällä kävi mielessä roiskaista itsekin yksi paukku taivaalle ihan piruuttaan, mutta tiesi kyllä Isä-Perskeleen murahtavan takatuhdolta että perkelettäkö sinä niitä pateja tyhjänhukkaan räiskit.

Isä-Perskeles jatkoi veneen lykkimistä. Molemman sukupolven Perskeleet tiesivät kyllä vanhastaan, että kyllä näistä kaislikoista sorsia pomppii lentoon ennemmin tai myöhemmin. Ykää jännitti, jännitti ihan perskeleesti. Aikaisempina vuosina jännitys oli ollut semmoista mukavan kihelmöivää ja kutittavaa, sillä oli ollut mukavaa seurata vierestä, kun Isä-Perskeles pisti ruudin palamaan, ja yleensä laukauksesta seurasi aina reppuun pantavaa. Tällä kertaa jännitys tuntui kuivaavan kurkkua, sillä tulenavausvastuu olikin Ykällä itsellään. Tarkkana piti olla, vaikka mielessä pyöri kauhukuvana loputtomat pummit ja isän pettynyt ilme. Silmäkulmassa alati ohi lentelevät pääskyset säpsäyttivät aika ajoin. Helevatun hiistakkeet. Menisivät muualle lentelemään.

Ja sitten se tapahtui.

Jos tapahtumaa katsoisi videolta, suoritus näyttäisi lähinnä melko eleettömältä kaislikosta pomppaavan heinäsorsan pudottamiselta. Eikä Ykäkään sillä hetkellä varsinaisesti mitään ajatellut, kunhan toimi.

Mutta jälkeenpäin aivojen kasettinauhaa purkaessa se muistui mieleen paremmin. Pomppas… monta… onko ne… on… heinäreitä… on heinäreitä… nosta tukki poskelle… varmistin… tuo taimmainen… nosta yli… vielä… älä pysäytä piippua… LAUKAUS… sattuko… sattu… putoaa… ihan veltto kaula… ihan veltto kaula… loiskahti… voi jumalauta… voi jumalauta…

Heinäsorsalla oli ollut kaula täysin velttona pudotessaan, ja siitä jo tiesi, että laukaus oli sattunut kohdalleen. Sorsa molskahti veteen ja jäi kellumaan siihen liikkumatta. Ykä kääntyi Isä-Perskelettä kohti. Isä-Perskeles istui perätuhdolla, hymyili sellaista ylpeää hymyä mitä Ykä ei ollut isänsä naamalla vielä koskaan ennen nähnyt, ja sanoi että poika perkele.

Ykän naamalle tuli väkisinkin se tietynlainen spontaani ja pysäyttämätön hymy, mikä on monelle teinipojalle tuttu. Se hymy, mikä paljastaa, että tämä jo vähän miehistyvä kroppa on siinä vaiheessa vain pelkkä ohut kuori, ja sisus on vielä täynnä pikkuista poikaa. Se hymy, jota niin moni teinipoika yrittää peittää, ja korvata sen miehekkäämmän itsevarmalla naaman mallilla. Niin kuin Ykäkin yritti miehekkäästi tehdä, mutta pikkupoika sisällä meni vielä vaivatta ohi. Kun eihän Ykässä vielä miestä ollut kuin korkeintaan suolaksi soppaan. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin jo vanheneva Ykä muistelee sitä pysäyttämättä esiin työntyvää hymyä kaiholla, ja ehkä hieman katkeranakin, sillä nyt on Ykälläkin päällä jähmettyneenä se miehekkäämmän itsevarma naaman malli, eikä hän enää pysty siihen pikkupojan hymyyn, joka saa pimeän ja sähköttömän tuvankin täyteen valoa.

Se hetkihän ei kestänyt pitkään, sillä Isä-Perskeles muistutti, että laitahan uusi pati piippuun. Ykää vähän nolotti, kun oli moisen asian unohtanut ja latasi haulikkonsa uudestaan. Nolous häipyi ohi pian, sillä Isä-Perskeles työnsi venettä eteenpäin ja pian Ykä nosti veneeseen pudottamansa heinäsorsanaaraan. Ensimmäisensä. Se oli nyt hänen. Ykä ei ollut varma siitä, oliko hän onnellisempi ensimmäisestä sorsastaan vaiko siitä, että oli mielessään lunastanut isälleen jotain. Jotain, jota isä ei ollut varsinaisesti koskaan vaatinutkaan, eihän Ykää väkisin oltu metsälle viety, mutta pojat ovat varmaan kautta aikojen hyviä asettamaan itselleen velvollisuuksia. Tosia tai kuviteltuja, se ja sama, yhtä voimakkaita ne aina ovat.

Mutta jahti jatkui, ja vaikka alku oli niinkin onnistunut, niin pian Ykä huomasi, että ei hän mikään sorsavesien Wilhelm Tell ollut. Pummeja tuli ja ruutia paloi. Reissun saldo oli yhdeksän sorsaa, josta Isä-Perskeles ampui seitsemän ja Ykä kaksi.

Jossain vaiheessa reissua tuli vielä se yksi kynnys, joka oli ylitettävä. Isä-Perskeles totesi, että kun kerran itse ammut, niin itse suolistat. Isä otti yhden sorsan ja suolisti sen kertaalleen malliksi, ja antoi sitten puukon Ykälle. Ensimmäinen sorsa pisti kyllä yökkimään, mutta toinen meni jo vähän helpommin ja pian Ykä huomasi, että tähänhän tottuu, eikä nenä enää oikein noteeraa hajua. Käsiä ei tullut toimenpiteen jälkeen kyllä vähään aikaan haisteltua.

Kun kahden sukupolven Perskeleet laittoivat veneen kiinni rantaan ja marssivat autolle, Ykä oli helpottunut ja tyytyväinen. Osasin sittenkin. Ja paras on vielä edessä. Metsälintujahti oli Ykälle se mieluisin metsästyksen muoto, ja sehän alkoi vasta syyskuussa. Mielessä pyöri jo kuva tuokiosta, jossa Ykä ja Isä-Perskeles istuvat nuotiolla ja nuotion vieressä on Ykän latvasta kiväärillä pudottama teeri. No, eihän se teeri sitten vielä samana syksynä pudonnut. Sen aika oli vasta myöhemmin. Yhtä kaikki, Ykästä tuo sorsareissulta kotiinpäin suhaavan vanhan Corollan etupenkki tuntui sillä hetkellä limusiinin takapenkiltä.

22 comments:

Anonymous said...

Aina kun ehtii miettimään, että nyt Ykä pykäsi parhaan juttunsa ikinä niin se menee ja vetää vielä paremmaksi.

Kaikkein kamalinta natiaisempana oli juuri tuo, että maailmankaikkeus kietoutui yhden asian ympärille ja mikä muu ei merkinnyt. Näin vanhempana se on se mitä eniten kaipaa kun nykyisin mitään ei tunne niin vahvasti.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Anolle ja kiitos kannustuksesta.

Tuo lauseesi: "Kaikkein kamalinta natiaisempana oli juuri tuo, että maailmankaikkeus kietoutui yhden asian ympärille ja mikä muu ei merkinnyt. Näin vanhempana se on se mitä eniten kaipaa kun nykyisin mitään ei tunne niin vahvasti."

oli jotain, mikä pyöri päässä tätä juttua naputellessa.

Voi kai sanoa, että tuo menneitten muisteleminen on paha oire vanhentumisesta, mutta kun tuo viidenkympin mittari ei enää niin kovin kaukana ole, niin kai se sallitaan.

Vasarahammer said...

Tämänkin kirjoituksen perusteella voi sanoa, että Ykän olisi kannattanut alkaa kirjailijaksi. Vielä ei ole liian myöhäistä sekään.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Lekamiehelle ja kiitos kannustuksesta. Vaan emmää tiedä. Meinaan, kirjailijankin pääelinkeino on syöminen, ja se joutuu kirjoittaessaan miettimään, että mahtaako näitä juttuja kukaan ostaa.

Tähän blogiin taas minä voin tuupata mitä lystään, ja jos juttu ei ketään kiinnosta, niin ei siitä minun leipä kapene. Varmempaa näin.

Becker said...

Olipas sympaattisen mukava tarina. Sitä eläytyi itsekkin noihin tunnelmiin. Toi suolistaminen oli mielestäni SE juttu, niinkuin puumerkin vetäminen pumaskaan. Sulla on ilmeisen hyvä ollut tuo isä - poika suhde. Siitä on varmasti ollut hyötyä myöhemmässä elämässä.

Ja ajatteles että tämä on ihan selvää arkea monelle nuorelle ja sitäkin ollaan kieltämässä tai vaikeuttamassa joidenkin a...tanan idiootti poliitikkojen toimesta.

Meikäläisen kotona ei isä metsäsätänyt vielä ollessani nuori, mutta auton sain kovan kinuamisen jälkeen peruuttaa yksin talliin. Ja tietty Saabin vasen takalokari ovenpieleen kiinni. Toisella yrittämällä onnistui, mutta jäihän peltiin klommo. Se autolla ajo opetettiin sittemmin myöhemmin juurta jaksain, ja siitä on kyllä ollut todellista hyötyä.

Pitäis muuten minunkin päästä tuo kortti suorittamaan, jotta pääsisi pystykorvasta vähän puhaltamaan pölyjä pois.

Vai viidenkympin mittari vasta tulollaan....Ei vielä edes kunnolla miehen iässä ;)

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Beckerille ja kiitos kommentistasi. Juu, Isä-Perskeles elää vielä ja hyvissä väleissä ollaan. Hän kun ei koskaan leikkinyt minulle kaveria, vaan oli Isä. Kavereita löytyy ja tuttavia tuhottomasti, mutta isiä on vain 1 kpl per jannu.

Metsästys on ihan oikeasti hyvä harrastus, mutta nähtävästi nykyisin pidetään parempana, että nuoriso notkuu kylillä tyhjänjoutoa pelleilemässä.

Käy vaan suorittamassa kortti. Sehän on nykyisin vielä työläämpi suorittaa, kuin minun aikanani, mutta sehän ei ole välttämättä huono asia. Niin pystykorva kuin Ukko-Pekkakin löytyy vielä monen hirvimiehen varustuksesta. Yleensä niistä on vaan se kokotukki lyhennetty.

Ja juu, nulikan kirjoissahan tässä vielä ollaan...

Anonymous said...

Kuulostaa metsästyksen alkutaival hyvin samankaltaiselta kuin omani, ollaankin kaiketi liki samanikäisiä julleja. Munkin ensimmäinen haulipyssy oli IJ-18 (sen ostin osuuskaupasta ihan omalle luvalle, maksoi muistaakseni 218 markkaa eli oli hyvin halpa). Minä aloitin jahdin kyyhkyistä - niitä oli täkäläisillä syysvilja- ja hernemailla tuolloin ihan tolkuttomia parvia. Täyssuppealla 1-piipun Baikalilla kyyhkyn lentoon pudottaminen oli kyllä saavutus, ja arvostan kyllä Ykänkin sorsalaakia, veneestä semminkin. Minun Baikalissa oli/on yhä karvan verran liian lyhyt ja liikaa kallistettu tukki. Ja kevyt pyssy löi poikasen olkapäähän aika kimakasti, ainakin päivän kymmenes laaki alkoi jo tuntua. Pudotustulokset paranivat huomattavasti, kun lainasin isukin vanhaa 16cal rinnakkais-lankapiippuista hanahaulikkoa - varovaisuus aseen käsittelyssä vaan piti nostaa uudelle tasolle niitten hanojen ja kaksoisliipasinten kanssa.

Terv. Achtung

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Achtungille ja kiitos kommentistasi. Voidaan olla hyvinkin samanikäisiä julleja, sillä melkein markalleen saman se muistaakseni maksoi se omakin Baikal. Siitä haulikosta oli rekyylinkeston lisäksi sekin hyvä puoli, että sillä oppi ampumaan järkevästi, kun sitä varmistuspaukun mahdollisuutta ei ollut. Toisaalta täyssuppeana ja pitkäpiippuisena se tappoi vielä varsin etäältä.

IJ-18 oli mulla melko pitkään, ja nykyinenkin haulikkoni on Baikal, eli IJ-27. Halpaa, käyttökelpoista, toimivaa ja kestävää venäläistä rautaa. IJ-27:aan siirtyessäni oli tosin hetken ajan ongelmana se varmistin, mikä IJ-18:ssa oli liipasinkaaressa josta se poistettiin etusormella ja IJ-27:ssa perinteisemmässä paikassa, missä se poistetaan peukalolla. Joku kerta tuli räplättyä varmistinta etusormella ihan väärästä paikasta, kunnes hoksasi, että mullahan on eri tykki käsissä nyt. Ja tilannehan siinä tietysti ehti mennä ohi. Oppia ikä kaikki.

Kumitonttu said...

isiä on vain 1 kpl per jannu

Voi miten vanhanaikainen kuvitelma! Ensiksikin voi olla kaksi isää, ja sitten kun ne eroavat niin tulee vielä kolmas isä sen karanneen tilalle! Ei isät tästä maailmasta lopu!

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Kumis. Joo, tai sitten se yleinen vaihtoehto että ei isää ollenkaan. Kaikkiin noihin törmään töissäni jatkuvasti.

Anonymous said...

Deja vu! Ykä se jaksaa aina yllättää. Täälläkin loksahti samalla tavalla aikanaan palaset kohdalleen, vuosilukua ja yksipiippuista haulikkoa myöten! Väljyys oli vain eri; 16/70 ja eka saalis pyy navetan nurkan takaa mettästä. Siitä se lähti, hieno harrastus ja kunnioitus metsäneläviä kohtaan sekä turvallinen aseenkäsittely. Upeita reissuja on riittänyt jo neljälle vuosikymmenelle.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Anolle ja kiitos kommentistasi. 16-kaliiberinen alkaa käsittääkseni olla nykyisin jo aika harvinainen peli. Ja pyyn lihasta pitää sanoa, että sen parempaahan ei olekaan.

Ekku said...

Minun isäni harrasti metsästystä joskus nuoruudessaan, mutta siinä vaiheessa kun minä hankin luvan hänen vanhaan haulikkoonsa, niin hän oli ajatusta vastaan.

Eipä tässä ole paljon tullut metsästeltyä, mitä nyt vähän pyytä pillitetty ja kaverin ja koiran kanssa jänistä.

Jäniksen metsästyksessä ainakin minua viehättää se, että sitä saa olla rauhassa pasissa ja seurailla ja kuunnella mitä ympäristössä tapahtuu.

Koirahan siinä sen varsinaisen työn tekee, mutta kyllä se sitten osaa Suomenajokoirakin katsoa syyttävästi, jos menet ohi ampumaan...

Jänis taas puolestaan näyttää tulevan aina passiin silloin, kun :

1. olet kusella

2. eväsleipä toisessa ja teekuppi toisessa kädessä

3. muuten vaan selän takaa


Tuo isän vanha haulikko on yksipiippuinen Hunor 12/70

Kevyt, suora tukki ja bakeliitinen perälevy ja täyssuppea piippu on kyllä sellainen yhdistelmä, että tietää ampuneensa.

Nina said...

Aivan loistava ja tiivistunnelmainen teksti sinulta. Tämän soisi jokaisen aselakien tiukennusta heppoisin perustein ajavan lukevan pari kertaa ajatuksella; minäkin metsästyksestä mitään tietämättömänä naikkosena pystyin eläytymään sorsajahtiin.
Siitä kyllä olen yhtä mieltä, että pyy on erinomaisen hyvää.

Siispä hyviä jatkoja kirjoittajalle!

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Ekulle ja Ninalle & kiitos kommenteistanne.

Ekku: Juu, ja myös lintukoira osaa muuttaa ilmeellään termin ”saatanan tunari” ns. aineesta lihaksi. Mainitsemasi kohdat 1-3 pitävät paikkansa. Lisäisin niihin vielä kohdat:

4. Just kun olet sytyttämässä tupakkia.
5. Kun olet reissun päätteeksi saapunut autolle ja poistanut paukut piipuista.

Nina: Lämpimät kiitokset ja hyviä jatkoja sinullekin.

Anonymous said...

Pirskuta vie kun aikamies lukkee tippa silemässä... enempee en kommentoi. Saloilla tavataan lintumetilä pohoskarjalassa. Kiitos

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Anolle, kiitos kommentistasi ja metsästysonnea sinne Pohjois-Karjalan saloille.

Jaska Brown said...

Olipa mahtava omaelämäkerrallinen novelli. Tuollaisia siirtymäriittejä nuoren miehen elämässä tarvitaan.

Apropoo, olen muuten miettinyt tuota metsästyskortin suorittamista. Ei ole mikään helppo homma, kyllä siinä saa nenä kirjassa olla ja kovasti lukea. Kuten myös ajokortin kanssa, mutta se nyt taitaa vähän helpompi tapaus olla. En kuitenkaan tiedä ketään niin pöljää, jolta olisi jäänyt ajokortti saamatta siksi että ei olisi kyennyt tietoa omaksumaan. Tämä saa vähän miettimään sitä, onko nämä nykyään kovasti mainostetut "oppimisvaikeudet" joita kovasti helpotellaan erillisillä vapautuksilla ja huojennuksilla sittenkin lähinnä motivaatiopohjaisia. Epäilen että mukautetut kielet ja matikan peruskoulussa lukenut jamppa saa aina mopokortin läpi niin halutessaan. Luulen että koulunkäyntikin onnistuisi sujuvasti ilman mitään mukautuksia, jos ajokortin saamaehdoissa olisi ilman mukautuksia loppuun suoritettu peruskoulu. Mitäpä ajattelet tämmöisestä ideasta, kun sinulla käsittääkseni on kokemusta tyypeistä joille ei oikein koulunkäynti ole maittanut? Olisko kunnon porkkana, jos tietäisi että jää mopokortti sikseen, ajokortista puhumattakaan, jos ei ole peruskoulun päättötodistusta?

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Jaska ja kiitos kommentistasi. Jos kortin hankit, niin sittenhän pitää vielä päästä metsästysseuraan, ja monet seurathan ovat pirun sisäänlämpiäviä, vaikka seuran jäsenten keski-ikä lähentelee seitsemääkymmentä. Valtion maille tietysti pääsee, ja luvat on nykyisin helppo hankkia verkosta.

Tuo idea on mielenkiintoinen, en ole tosin ihan satasen varma, mitä mieltä siitä olen. Asiassa on puolensa ja puolensa. Näitten erityistukiporukoitten kanssa muuten kun olen pitkään puuhaillut, niin voin todeta, että peruskoulun päästötodistuksen saaminen ei läheskään aina tarkoita sitä, että olisi suorittanut peruskoulun oppimäärän.

vieras said...

Entisessä kotikunnassa aika monessa talossa oli pyssyjä ja kalaverkkoja. Meidän perhe oli kummajainen kun ei harrastanut noita vaan tyytyi marjojen poimintaan. Sieniäkään ei poimittu. Perintöaseitakaan ei ollut joten ei niiden nojalla tullut liityttyä edes ampumaseuraan. Siksi me taisimme olla outoja. Vanhempani ja heidän suvut eivät edes ole sieltä päin.

Vanhempien nykyisessä kotikunnassa eli Kontiolahdella taitaa metsästys olla suht yleistä.

Tädin miehellä on Pystykorva tai Ukko-Pekka mutta en ole kertaakaan päässyt sillä ampumaan. Joskus pitäisi kysyä joko hän uskaltaisi viedä minut jonnekin radalle tms. kokeilemaan. Tädin mies tarjoaa vanhemmilleni joka vuosi hirvenlihaa.

Luulisi että metsästysreissulla tympii jos ei saalista löydy päivän aikana ollenkaan. Onko mestästys sitä että mennään sit reissun päätteeksi kotiin ja jos ei saalista tullut niin jatketaan huomenna? Vai, miten yleistä on nukkua teltassa tai jossain metsäkämpässä?

Jaska Brown said...

Kirjoitin vähän epätäsmällisesti - en ole itse metsästyskorttia suorittamassa. Paitsi jos vuorokauteen saadaan lisää tunteja, niin sitten voisi harkita. Oma ampumaharrastus hiipui, kun näkö heikkeni tasolle jossa silmälasit olivat välttämättömät enkä koskaan tottunut silmälaseihin ampuessa. Luovuin sitten aikanaan aseesta ja metsästyskokemuskin rajoittuu räkättirastaiden päästämiseen autuaammille marjamaille.

Idea olikin ihan heitto, en ole sitä sen kummemmin pohdiskellut käytännössä. On helppo uskoa, että pk-oppimäärän suorittaminen on eri asia kuin päättötodistus, varmasti joskus katsotaan läpi sormien. Mutta ajatus lähti tosiaan siitä, että olen tuntenut nuoruudessani sen verran monta idioottia jotka eivät peruskoulusta selvinneet ilman helpotusta, jotkut eivät edes sillä. Vaan ajokortin teoriakoe onnistui kyllä, kun oli riittävä motivaatio ja ihan satavarmaa on, että kyllä se on teoriassa hankalampaa kuin osata sanoa ruottiksi vassakuu ja kudaa tai suorittaa kertolasku kaksinumeroisilla luvuilla.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Vieraalle ja Jaskalle & kiitos kommenteistanne.

Vieras: Eipä se saaliittomuus pahemmin harmita. Kun ei se ole ollut pääasia pitkään aikaan. Noita maastoöitä minä en metsästäessäni harrasta, harvemmin muutkaan. Tietysti eri asia on, jos heput menevät syrjäisille valtion maille, siinä tarvitaan mökkiä tukikohdaksi. Maastoyöpymistä minä kyllä harrastan, mutta ne on sitten vaellusreissuja ilman pyssyjä.

Jaska: No tuo ilmiöhän ei ole minullekaan vieras. Nykysysteemihän vaan on se, että jos ei huvita, niin silloin ei tartte, ja päästöspettari jaetaan jostain korkeammasta armosta. Missä tietysti tehdään kaikille karhunpalvelus.