TARINA, KOLMAS KESÄKUUTA

Rooma, toukokuu 2013, Voiton Päivä

Italian Fasistisen Tasavallan pääkomissaari Nitto Stradella istahti mukavaan nojatuoliinsa, kaatoi itselleen lasillisen grappaa, otti tukevan moukun ja ähkäisi tyytyväisenä. Mennyt päivä oli ollut raskas, mutta antoisa. Hän oli ollut Voiton Päivän juhlallisuuksissa ensimmäistä kertaa Italian pääkomissaarina. Hän ja muut komissaarit olivat ottaneet vastaan sotilasparaatin ja sen jälkeen käyneet viemässä kukkaseppeleen edesmenneen ja arvostetun Italian pitkäaikaisen johtajan Benito Mussolinin mausoleumiin.

Benito Mussolini, tunnettu myös arvonimellä Il Duce, oli kuollut pitkäaikaiseen sairauteen vuonna 1950 ja hänen hautajaisiinsa oli osallistunut miljoonien italialaisten ohella kaikki maailman merkittävimmät johtajat. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin oli pitänyt pitkän puheen, jossa hän ylisti Mussolinin ja Italian kansan osuutta maailmaa terrorisoivan natsismin kukistamisessa. Muistettiin, että Mussolini oli aluksi ollut Hitlerin liittolainen, mutta järkytyttyään puolalaisten kohtelusta vuonna 1939 hän oli aluksi luotsannut Italian tiukalle puolueettomuuslinjalle ja sodan loppuvaiheissa johtanut Italian armeijan voitokkaaseen taisteluun saksalaisia vastaan ja samalla vapauttanut Slovenian kansan.

Niin ainakin virallinen versio asiasta kertoi. Stradella tiesi asian tarkemman laidan. Ensimmäistä kertaa hän oli kuullut sen isoisältään, sotasankarilta, joka oli lentänyt Savoia-Marchetti SM.79-pommikonetta ja myöhemmin noussut korkeaan asemaan fasistisen Italian valtiokoneistossa.

Tosiasiassa kesällä 1940 Mussolini oli lumoutunut saksalaisten nopeasta menestyksestä ja halusi Italian nappaavan palan kakusta. Mitä suuremman, sen parempi. Mussolini oli haaveillut uudesta Rooman imperiumista. Mutta toisin kuin yleisesti luultiin, hänen yksinvaltansa ei ollut täysin ehdoton. Oli olemassa voimaryhmä, johon kuului korkeita Italian armeijan upseereita ja teollisuuden edustajia.

Voimaryhmän edustajat olivat miettineet keskenään Italiassa tapahtunutta kehitystä ja mahdollisen sodan pelottavia seuraamuksia maalle. He olivat kaikki samaa mieltä, että Italian talous oli fasistisessa komennossa kehittynyt ripeästi ja fasistinen komento oli myös sitä, mitä sinänsä varsin hällävälistinen Italian kansa kaipasi. Sota uhkaisi kaikkea saavutettua ja ennen kaikkea se uhkaisi fasistisen yhteiskuntajärjestelmän olemassaoloa.

Voimaryhmään otettiin mukaan jäseneksi nuori Aldo Moro, jonka Mussolini oli ottanut suojatikseen ja jonkinlaiseksi oppipojaksi. Nuoruudestaan huolimatta Moro oli erittäin älykäs poliittinen ja hallinnollinen huippulahjakkuus, ja kävi ilmi, että hän jakoi voimaryhmän käsitykset. Näin ollen voimaryhmä katsoi ajan olevan kypsä asian esittämiseen Il Ducelle.

Mussolinille tehtiin yksityiskohtaisesti, ala alalta, aselaji aselajilta selväksi, että Italian armeija ei kerta kaikkiaan täytä niitä vaatimuksia, mitä laajamittainen hyökkäyssota edellyttää. Armeijan kalusto oli liian vanhentunutta eikä sotateollisuus vielä pystynyt vastaamaan tarpeeseen. Oli myös varsin epävarmaa, kuinka italialaiset sotilaat olisivat innostuneet valloitussotiin vieraissa maissa. Ei Abessiniankaan sinänsä voitollista operaatiota voinut suurena menestyksenä pitää. Ja vaikka Saksan aseet näyttivätkin tällä hetkellä voittamattomilta, ei sodan lopputulosta voinut vielä millään muotoa ennustaa.

Myös toisin kuin luultiin, Mussolini ei ollut teatraalisista esiintymisistään huolimatta niin täynnä itseään kuin ulkomailla kuviteltiin. Esiintymiset olivat showta, mutta tässä tapaamisessa ei ollut yleisöä eikä kameroita. Mussolini pystyi kyllä kuuntelemaan, keskittymään ja harkitsemaankin. Pelättyä raivokohtausta ei tullut. Sen sijaan, oltuaan jonkun aikaa aivan hiljaa, Mussolini nousi, alkoi kävellä hiljakseen ympäri huonetta ja puhui melko vaisulla äänellä, josta puuttui kaikki Il Ducelle tyypillinen mahtipontisuus.

- Hyvät ystäväni. Olen toki miettinyt näitä asioita itsekin. On hyvä, että kuulen varmistuksen juuri teiltä. Se tekee asian minulle helpommaksi, vaikka vaikeaa tämä on. Unelmani on ollut saavuttaa Italialle mennyt loisto, voima ja kukoistus takaisin. En kiistä sitä. Siksi se, mitä aion seuraavaksi sanoa, repii sieluni kappaleiksi.

- En voi antaa henkilökohtaisen unelmani mennä Italian kansan, valtion ja fasistisen järjestelmämme turvallisuuden edelle. En voi asettaa uhanalaiseksi sitä, mitä olemme tehneet vuodesta 1923 lähtien. Siksi minun on katsottava totuutta silmiin, ja hyväksyttävä se tosiasia, että en elinaikanani tule koskaan näkemään uutta Rooman valtakuntaa. Me emme tule osallistumaan sotaan Saksan liittolaisina. Emme ainakaan tässä vaiheessa.

- Mutta valitettavasti on hyvin todennäköistä, että jossain vaiheessa meiltä ei ehkä kysytä, haluammeko sotaa vai ei. Siksi meidän täytyy voittaa aikaa. Aion pitää Italian puolueettomana. Me voimme käydä kauppaa sodan molempien osapuolten kanssa. Se antaa meille sekä aikaa, että tarvittavia lisäresursseja kehittää sekä materiaalista valmiuttamme, joukkojemme koulutusta ja sotateollisuutemme kestokykyä. Italian armeijan tulee keskittyä puolustamaan Italiaa. Olen varma, että sota tulee leviämään myös Balkanille, ja jotta emme edes vahingossa tule sotkettua siihen, määrään joukkomme vedettäväksi pois Albaniasta.

- On selvää, että Hitler saa raivokohtauksen kuultuaan päätöksestäni, mutta ei hänkään halua ylimääräistä rintamaa tässä vaiheessa. On mahdollista, että jossain vaiheessa niin Neuvostoliitto kuin Yhdysvallatkin tulevat sotaan mukaan, ja silloin Hitlerillä on kädet täynnä töitä ilman meitäkin. Olen tästä pahoillani, ja tunnen itseni selkäänpuukottajaksi, sillä arvostan Hitleriä ja saksalaista kansallissosialistista järjestelmää suuresti. Onhan siitä sentään melkoinen osa kopioitu meiltä. Mutta tässä vaiheessa meillä ei ole muuta mahdollisuutta. Meidän on voitettava aikaa kolme – neljä vuotta. Siinä vaiheessa kyntemme ovat huomattavasti terävämpiä. Toimeen siis.

Mussolinin ennuste piti kutinsa, ja keväällä 1941 Saksa miehitti Balkanin varmistaakseen sivustansa tulevaa idän sotaretkeä varten. Italian armeija oli puolustusasemissa Jugoslavian vastaisella rajalla ja hetken aikaa maassa pelättiin sotaa toden teolla. Saksalaiset kuitenkin jättivät Italian rauhaan, ja kun Operaatio Barbarossa alkoi, tiedettiin, että saksalaisten huomio tulisi olemaan ainakin hetken aikaa toisessa ilmansuunnassa.

Se antoi Italialle aikaa kehittää omaa puolustuskykyään. Tässä oli apuna niin amerikanitalialainen yhteisö sekä ihan rehellinen mafiakin, joitten avustuksella saatiin lisää teknistä osaamista. Luonnollisesti niin Mussolini kuin voimaryhmän jäsenet toivoivat menestystä Saksan aseille, mutta kun sota idässä pitkittyi ja Yhdysvallat liittyi sotaan liittoutuneitten puolella, he ymmärsivät, että oli aika kääntää takki kokonaan.

Lännelle riitti pitkään se, ettei Italia ryhtynyt sotaan Saksan puolella. Mutta maan johdossa oltiin varmoja, että vapaalippuja ei tässä sodassa tunnettu, ja voidakseen turvata fasistisen järjestelmän säilymisen myös sodan jälkeen, oli tarvittavat verirahat väistämättä jossain vaiheessa maksettava. Lokakuussa 1944 puna-armeija oli edennyt jo pitkälle Balkanilla ja tuolloin Mussolini katsoi ajan olevan kypsä. Voimaryhmä tuki häntä.

Italian armeija hyökkäsi rajan yli Jugoslavian puolelle. Vastassa oli saksalaisia ja unkarilaisia joukkoja. Unkarilaiset olivat varsin haluttomia, mutta saksalaiset tekivät kuitenkin kovaa vastarintaa. Saksalaisten painopiste oli kuitenkin idempänä, joten kahden kuukauden operaation jälkeen italialaiset olivat valloittaneet koko Slovenian ja edenneet Unkarin rajalle. Sen lisäksi Italian joukot olivat saaneet vallattua osan pohjoista Kroatiaa, ja etenivät Zagrebin länsipuolelle, missä ne kohtasivat puna-armeijan joukot, jotka olivat vallanneet kaupungin pari päivää aikaisemmin. Tähän italialaiset pysäyttivät hyökkäyksensä, vetäytyivät Sloveniaan ja jättivät Kroatian puna-armeijalle. Hyökkäys maksoi italialaisille yli kaksikymmentä tuhatta kaatunutta sotilasta.

Sodan loppuvaiheissa italialaisjoukot miehittivät vielä Itävallasta Tirolin ja Vorarlbergin maakunnat. Operaatio oli siinä vaiheessa lähinnä poliisitoimi, sillä siellä olevat saksalaisjoukot katsoivat viisaammaksi antautua italialaisille kuin pelätyille neuvostojoukoille tai pitkän hyökkäysvaiheen kovettamille länsiliittoutuneille.

Maailmalle levisivät valokuvat toisiaan Zagrebin laitamilla kättelevistä italialaisista ja neuvostoliittolaisista sotilaista. Ehkä niitten kuvien tuoman maineen myötä levisi myöhemmin maailmalle vielä kuuluisampi kuva Jaltan konferenssista, jossa tuoleilla istuivat vierekkäin Churchill, Roosevelt, Stalin ja Mussolini. Selvää oli, että Mussolinin osa oli olla statisti, mutta konferenssissa päätettiin silti, että Slovenia saisi jäädä Italian vaikutuspiiriin. Myös Italian Itävallasta valtaamat kaksi maakuntaa olisivat Italian miehitysvyöhykettä.

Slovenian kohdalla Aldo Moro sai Mussolinin vakuuttumaan siitä, että tuon pienen maan PR-arvo oli Italialle suurempi kuin hyöty, minkä se saisi maan liittämisestä itseensä. Italia voisi todistaa maailmalle olevansa vapauttaja, ei miehittäjä. Lisäksi Italia ei halunnut saada riesakseen kiusallisen tehokkaita partisaaneja. Slovenialaisilla itsellään ei ollut halua palata Titon johtamaan Jugoslaviaan. Neuvottelut Slovenian itsenäisyydestä aloitettiin heti sodan loputtua, ja maa itsenäistyi seuraavana vuonna. Moron arvio osoittautui oikeaksi, Italian jalomielisyys sai maailmalla suuren huomion ja maan ikävällä tavalla saksalaista vastinettaan muistuttava fasistihallinto lunasti lopullisesti paikkansa länsivaltojen joukossa.

Italia oli oveluudellaan selvinnyt sodasta melko vähällä. Se oli malttanut odottaa ja lopulta veikannut voittavaa hevosta. Voimaryhmän jäsenet, vaikka pahoillaan Hitlerin tappiosta olivatkin, kokivat, että olivat tehneet välttämättömän. Mussolinin tilanne oli toinen. Vaikka hän oli kansan keskuudessa juhlittu sankari ja maailmalla arvostettu liittoutuneitten valtionpäämies, se ei henkilökohtaisesti merkinnyt hänelle mitään. Hän tiesi tehneensä, mitä pitikin tehdä, mutta silti hän tunsi itsensä jollain lailla petturiksi ja alkoi masentua päivä päivältä aina enemmän.

Kun myös italialaiset tuomarit osallistuivat Nürnbergin oikeudenkäyntiin, vajosi Mussolini syvään masennukseen. Hän siirsi tehtävänsä Aldo Morolle, jäi eläkkeelle ja vetäytyi kokonaan pois julkisuudesta. Hän halusi seurustella lähinnä viinipullon kanssa. Kolmas kesäkuuta 1950 laskettiin liput Italiassa puolitankoon. Il Duce oli poissa.

Aldo Moro muokkasi sodasta selvinneen italialaisen fasismin teknokraattisempaan muotoon. Hän vähensi henkilöpalvontaa, julisteita, lippuja, kulkueita ja iskulauseita minimiinsä ja keskittyi siihen että sodasta hyvävointisena selvinnyt Italian teollisuus alkoi tahkota maalle maantieteellisen suuruuden sijasta taloudellista suuruutta. Hän riisui italialaisen fasismin jalasta sotilassaappaat ja laittoi tilalle tyylikkäät puolikengät ja vaihtoi univormun kokopukuun.

Moro ymmärsi myös, että Il Ducen tuli olla ensimmäinen ja viimeinen Il Duce. Näin myytti olisi miestä itseään suurempi. Tilalle hän kehitti komissaarijärjestelmän, ja otti itselleen ensimmäisenä pääkomissaarin viran. Moron Italiassa sallittiin paikallinen demokratia, mutta Roomasta annettuja yleisdirektiivejä tuli ehdottomasti noudattaa. Maassa suurinta valtaa hallussaan pitävät virkakomissaarit pitivät yllä fasistisen vallan jatkuvuutta tehokkaasti ilman demokraattisen hallintokoneiston epävakaisuutta. Moro kehitti maahan jopa jonkunlaisen sananvapauden, tarkasti määritellyissä rajoissa tietenkin. Arvostella saa, ainakin paikallistasolla, mutta yleistää ei.

Minkäänlaista Nikita Hruštšev-tyyppistä menneisyyden tuomitsemista Moro ei nähnyt tarpeelliseksi, vaan ensimmäisessä linjapuheessaan korosti, että Italian kansan tulevaisuus pohjautuu sille järkähtämättömälle työlle, mitä Il Duce oli kansan eteen tehnyt. Fasistisesta Italiasta tuli länsivalta, NATO-maa, eteläisen Euroopan talousveturi ja välimeren alueen suurin mahtitekijä. Muitten länsivaltojen puolesta tietyt Italian johdon tekemät rikokset niin omaa kuin muitakin kansoja kohtaan unohdettiin, sillä Italiakin oli taistellut sodan hävinnyttä Absoluuttista Pahaa vastaan.

Pääkomissaari Stradella tyhjensi grappalasinsa, sytytti sikarin ja jäi ajatuksissaan katsomaan seinällään olevaa Il Ducen kuvaa. Elämä on arpapeliä, tuumi Stradella. Kruuna: Abessinian teurastaja ja tuomittu hirmuvaltias. Klaava: historian suurin italialainen ja naapurikansan vapauttaja. Kysymys siitä, onko mies hirviö vai sankari on pelkkää retoriikkaa. Tärkeämpi kysymys on se, osasiko mies hypätä voittajan kelkkaan.

Stradella sammutti sikarin ja päätti vetäytyä levolle. Huomenna olisi paljon tekemistä. Radiotelevisione Italianan pitkäaikainen johtaja, se Berlusconin ääliö oli mennyt julkisissa elosteluissaan jo liian pitkälle. Saa luvan siirtyä eläkkeelle kuluvan viikon aikana. Soveliaan kuuden kuukauden kuluttua heppu saa sitten kohtalokkaan sydänkohtauksen.

Lisäksi Stradellalla olisi salainen tapaaminen kolmen EU-komissaarin kanssa. Euroopan Unionin virkamiesedustajat olivat omaksuneet Italialta komissaarijärjestelmän ja näennäisen alueellisen demokratian. He eivät olleet tietenkään vielä yhtä pitkällä kuin Italiassa oltiin. Nyt tapaamisessa oli kysymys mahdollisesta EU:n pääkaupungin siirtämisestä Brysselistä Roomaan. Fasistinen Italia ei ollut mennyt mukaan siihen maahanmuuttajaruljanssiin, mitä muualla Euroopassa oltiin harrastettu. Sen vuoksi EU:n henkilökuntaa kiinnosti kovasti pääkaupungin siirto aina levottomammaksi muuttuvasta Brysselistä rauhalliseen Roomaan.

Ennen nukahtamistaan Stradella tuumi, että eihän tämä välttämättä ollut se uusi Rooman Imperiumi, mitä Benito kaipasi, mutta olihan tyhjää parempi kumminkin.