POSTIMERKKEJÄ KIPUPISTEISTÄ

Eräissäkin blogeissa on käsitelty Touko Laaksosen eli Tom Of Finlandin kunniaksi julkaistua postimerkkisarjaa, ja yleensä suhtautuminen on ollut vähintäänkin ihmettelevä. Samoin ajatellaan Hotellin respassa, sillä – vaikka kyseessä hyvin taitava piirtäjä olikin – niin kyseessähän on vain homoseksuaaleja varten tuotetusta runkkausmateriaalista ja samalla periaatteella voisi postimerkeissä olla mm. Jallu-, Kalle- ja Rattolehdet sekä Anttilan postimyyntikuvasto.

Tämän kirjoituksen aiheena ei varsinaisesti ole tuo Tom Of Finland-merkkisarja, vaikka respassakin pidetään sen julkaisemista ja varsinkin siihen liittyvää hypetystä hieman höhlänä ja osoituksena, että nyt todellakin ”eletään sentään vuotta 2014”. Asiaan liittyvässä keskustelussa on nimittäin tullut esille myös jääkäriliikkeen postimerkki, jota ei sitten ole tullut alun ollenkaan, sillä jääkäriliikettä pidetään perustelujen mukaan liian poliittisena, tosin mieleen tulee, että kun nyt ”eletään sentään vuotta 2014”, ei poliittisuus ole varsinaisesti ongelma, vaan se vääränlainen poliittisuus.

Aikomuksena ei ole kirjoittaa myöskään varsinaisesti tuosta jääkäriliikkeestä vaan poliittisuudesta. Miksi poliittisuutta pelätään postimerkeissä? Jos Suomen historiasta etsitään tapahtumia, mihin poliittisuus ei jollain lailla liity, niin siihen riittävät sahatyömiehen sormet. Ennemminkin postin tai mikä hiton Itella se nyt onkaan pitäisi tehdä postimerkkejä, joissa muistellaan Suomen historian eri vaiheita, kipeitäkin sellaisia. Mitä hittoa niitä peittelemään? Ne ovat tapahtuneet, ja miksi ne pitäisi unohtaa?

Hotellin respa haluaa auttaa postia taimikäzwidunitellasenyolikaan ideoinnissa ja tarjoaa julkaistavaksi postimerkkisarjan suomalaisen historian kipupisteistä. Aloittakaamme.

Nälkävuodet

Nykyisessä Suomessa, jossa köyhyyden rajaa määritellään aina vain ylöspäin aina siihen pisteeseen että köyhä on se, jolla ei ole älypuhelinta tulisi muistaa, että meillä ollaan ihan oikeasti kuoltu nälkäänkin, eikä siitä nyt ihan tolkuttoman kauan ole. Nykyisessä Suomessa myös tiedostavat tahot mielellään muistuttavat suomalaisten henkisestä velasta riistetyille afrikkalaisille kansakunnille, mutta tässä muistuttamisessa tupataan unohtaa se, että silloin kun suuret siirtomaavallat tahkosivat taalereita, Suomi ei ollut siirtomaavalta, Suomi ei ollut edes itsenäinen valtio ja Suomessa kuoltiin nälkään.

Kun muuten katselin Wikipediasta nälänhätiä käsittelevää osiota, huomasin, että siirtomaa-aikana Afrikassa nälänhädät olivat varsin harvinaisia ja yleistyivät vasta kun afrikkalaiset valtiot alkoivat itsenäistyä. Mistähän moinen mahtaisi johtua?

Bobrikovin murha

Eugen Schauman ampui Suomen kenraalikuvernöörin Nikolai Bobrikovin vuonna 1904 ja sen jälkeen hän ampui välittömästi itsensä. Murhaa on mietitty jälkeenpäin akselilla toisen vapaussankari / toisen terroristi. Hotellin respassa mielletään, että heppu otti kyllä kovan riskin, sillä venäläisten kostotoimet olisivat voineet olla monta askelta rankempia, ja vuonna 1904 ei suomalaisilla vielä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia panna hanttiin.

Yhtä kaikki, Bobrikovin murhan myötä venäläisten mieleen saattoi juolahtaa, että suututettuna nuo tsuhnat eivät ehkä olekaan niin lammasmaisia, kuin miltä ne vaikuttavat. Muutama seuraava vuosikymmen osoitti, että eiväthän ne pirulaiset todellakaan olleet.

Laukon torpparihäädöt

Vuonna 1907 tapahtuneet Laukon torpparihäädöt olivat osa sitä kehitystä, joka yksitoista vuotta myöhemmin saattoi osaltaan Suomen sisällissotaan. Oletettavasti Väinö Linna on käyttänyt näitä häätöjä osana Täällä Pohjantähden Alla-trilogiaa, sillä Lauriloitten häätö muistuttaa kovasti tapahtunutta. Silloin Suomessa elettiin vaihetta, jolloin nyrkkiä puristettiin taskussa. Jossain vaiheessa nyrkki otettiin taskusta pois. Ja sen jälkeen perustettiin sekä suojeluskuntia että punakaarteja, joissa niihin kouriin oli tarjota myös kättä pitempää. Tapahtumien myötä sosialidemokraatit ajautuivat pikkuhiljaa vallankumouksellisten käsiin, ja seuraukset ovat kaikille tuttuja.

Olisiko voitu toimia toisin? Varmaan olisi, mutta helppohan se on näin jälkikäteen sanoa. Kuitenkin Laukon häädöt ansaitsevat postimerkin. Kuva postimerkissä ei tietenkään ole autenttinen, vaan se on Timo Koivusalon uusintaversiosta Täällä Pohjantähden Alla-elokuvasta. Hotellin respan henkilökunta toteaa, että Koivusalo onnistui leffan uusintaversiossa huomattavasti paremmin kuin Rauni Mollberg Tuntemattoman Sotilaan uudelleentulkinnassaan.

Sisällissodan punainen ja valkoinen terrori

On vaikeaa uskoa, että Suomi olisi voinut välttyä sisällissodalta. Uusilla valtioilla se vaan tuppaa kuulua kuvioihin. Näin ollen Hotellin respassa ei varsinaista sisällissotaa nähdä sinä suurimpana  kipupisteenä, vaikka se hirvittävä kokemus kansakunnalle jo itsessään olikin. Suurin kipupiste oli sotiin liittyvä terrori, puolin ja toisin.

Näin jälkeenpäin Suomessa aika ajoin ilmoittautuu itsensä älyköksi ilmoittavia tyyppejä, jotka toteavat, että vuoden kakstuhatta ja sinnepäin käsityksen mukaan valkoisten johtajat, erityisesti Mannerheim, oltaisiin tulkittu sotarikollisiksi. Epäilemättä joo, mutta silloin elettiin vuotta 1918 ja silloin oli menossa tiätteks sisällissota.

Helppoa on myös sanoa, että valkoinen terrori oli määrällisesti paljon suurempi kuin punainen. No epäilemättä oli. Punaiset kun menivät ja hävisivät sen sodan. Jos kapinoittemaan meinataan alkaa, niin silloin on melko tärkeää voittaa se kapina. Muuten ottaa ohrakyrsä. Niin meillä kuin muuallakin.

Vaikka itseään älyköksi halpahintaisesti ylentävät tyypit aika ajoin haluavat asiasta itseään ylentääkin, niin tavallisissa suomalaisissa perheissä elämä menee kapinaan / sisällissotaan / kansalaissotaan / vapaussotaan / luokkasotaan nähden pääosin niin kuin Perskeleillä, jossa punikkien jälkeläinen Ykä ja lahtarien jälkeläinen Ylva menevät joka yö saman peiton alle sulassa sovussa. Ja jo sen takia niin punainen kuin valkoinen terrori ansaitsevat postimerkkinsä. Muistutukseksi siitä, että siitä on päästy yli. Pääosin. Muutamat tyypit sillä tosin aika ajoin haluavat korostaa älykköasemaansa. Kun eivät muutakaan keksi.

Lapuan liike

1930-luvun alussa Suomeen tuli ilmiö, joka ei uskonut Fredin 1970-luvulla laulamaan oppiin, joka kertoi että ”ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme kaikki tää selviää”. Sen sijaan Lapuan Liike harjoitti politiikkaa mm. paikallisissa pusikoissa eikä asioita selvitetty puhumalla.

Liike kuvitteli itsestään liikoja, ja epäonnistuneen (tai siis tekemättä jääneen, jätkäthän vaan kerääntyivät yhteen paikkaan syömään hernesoppaa) Mäntsälän kapinan myötä sen touhu lässähti, ja hyvä niin, sillä vaikka lapualainen Suomi olisi epäilemättä satsannut maanpuolustukseen huomattavasti enemmän kuin mitä ei-lapualainen Suomi, niin olisi ollut hyvin epävarmaa, olisiko kansa vuonna 1939 tapellut neuvostojoukkoja vastaan sillä hullun raivolla,  mitä tapahtui. Jos omia vihaa enemmän kuin vierasta, se vie parhaan terän tappeluhalusta ja sen vuoksi hotellin respassa kannatetaan voimakkaasti nykyisinkin Venäjän armeijassa esiintyvää ilmiötä nimeltä dedovtshina. Vihatkaa esimiehiänne pojat, älkää tsuhnaa.

Joka tapauksessa Lapuan Liike ansaitsee nuo kaksi postimerkkiä paristakin syystä. Ensimmäinen on se, että ääriliikkeitä kannattaa välttää ja vastustaa. Ne ovat hullun touhuja ne. Toinen syy on muistutus siitä, että mikäli vallitsevaa nykypolitiikkaa vastustaa mm. blogikirjoituksissa tai Hommaforumilla, niin kyseessä ei ole ääriliike, vaan demokratiaan kuuluva puhua mälkyttäminen, eikä siinä hölväistä ketään turpaan eikä heitetä perse paljaana muurahaispesään, vaikka tiedostava mieli sellaisesta märkiä fantasioita unelmoikin, saadakseen edes jonkunlaista perustetta hysterialleen.

Vaaran vuodet

No sittenhän siinä käytiin sekä talvisota, jatkosota ja Lapin sota. Näitä ei Hotellin respassa mielletä varsinaisiksi kipupisteiksi, sillä eihän meiltä varsinaisesti kysytty, että huvittaako meitä vaiko ehkä ei. Stalin aloittamasta talvisodasta kaikki alkoi ja kaikki muu oli jatkoa sille.

Sen sijaan sodan jatkonäytöstä voi pitää melkoisena kipupisteenä. Yksi niistä oli sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jonka perusideana oli se, että maan, jonka kimppuun hyökättiin vuonna 1939 ja josta hyökkäyksestä kaikki muu seurasi, johtajia syytettiin siitä, että ne puolustautuivat hyökkääjää vastaan ja heidät siitä myös tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin ja sen vuoksi piti vielä erikseen kehittää taannehtiva poikkeuslaki. Tietysti voi pitää varsin suurena menestyksenä sitä, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti saatiin hoidettua kotimaisin voimin, sillä mikäli vastaava oikeudenkäynti oltaisiin pidetty Moskovassa, niin epäilemättä köyttä olisi ollut luvassa eräisiinkin kauloihin.

Kipupisteenä tuossa ajassa oli myös se, että maanpetturit, mm. Hella Wuolijoki saivat maassamme huomattavan yhteiskunnallisen aseman. Hella Wuolijoki pelastui teloitukselta mm. Väinö Tannerin ansiosta ja hän wikipedian mukaan osoitti kiitollisuutensa tästä kauniisti eli  Wuolijoki ei myöhemminkään kiittänyt Tannereita siitä että nämä vastustuksellaan vaikuttivat hänen saamaansa lievempään rangaistukseen kuolemantuomion sijaan. Sen sijaan vuonna 1945 kun Väinö Tanner itse oli vangittuna hän uhkaili rouva Tanneria miehen teloituksella ja avioparin omaisuuden takavarikoinnilla.

Tsekkoslovakian tie ei ollut meidän tiemme. Onneksi. Vaaran Vuosista voisi kuitenkin muistuttaa noilla parilla postimerkillä.

Noottikriisi

Oman postimerkkinsä ansaitsee tietysti vuoden 1961 Noottikriisi. Siihen aikaan vanhempi ja miksei nuorempikin väki muisteli pelolla vuoden 1939 neuvotteluja ja mainittiin, että jokainen sukupolvi joutuu sotimaan oman sotansa. Näin pitkälle ei toki menty, mutta kyseisen kriisin jälkeen Kekkosen valtaa ei enää merkittävässä määrin kyseenalaistettu ja 1970-luvulla elettiinkin sitten vapaaehtoisessa diktatuurissa.

Oliko kriisissä kyseessä Kekkosen pelimiehen taidot, jolla hän tylysti Neuvostoliittoa hyväksikäyttäen jyräsi nurin Honka-liiton? Oliko Neuvostoliitolla tavoitteena sitoa Suomi Varsovan Liittoon? Vai oliko Neuvostoliitto vain todellakin huolissaan Suomen varsin olemattomasta ilmapuolustuksesta? Vastaus jäänee arvoitukseksi, elleivät Kremlin arkistot joskus tulevaisuudessa aukea. Joka tapauksessa kriisin jälkeen Suomen ilmavoimat saivat silloin kalustokseen siihen aikaan hyvinkin nykyaikaisia MiG-21 F-hävittäjiä.

Taistolaiset

Erityisesti 1970-luvun alkupuolella vaikuttanut taistolaisliike ansaitsee parikin postimerkkiä. Taistolaisethan olivat SKP:n moskovamielisiä stalinisteja, jotka onneksi SKP:n enemmistönä vaikuttaneet saarislaiset saivat pidettyä edes jollain tavoin aisoissa. Vaikka kyseessä oli vähemmistön vähemmistön vähemmistö, se oli silti huomattavan näkyvä erityisesti siksi, että huomattava määrä taiteilijoita kuului tähän porukkaan. Ns. taistolainen laululiike onnistui kunnostautumaan siinä, että se teki Suomen historian siihen asti hirvittävimmät tekeleet, joista esimerkkinä vaikkapa tämä terroristia ja murhaajaa ylistävä kappale Che.

Niin. En antaisi sinulle kynää pistoolin sijaan, vaikka juuri sinä olet runoilija. Eikä tälle porukalle tuottanut minkäänlaista ongelmaa laittaa pikkulapset laulamaan propagandaa, vaikka mukulat eivät taatusti tajunneet höykäsen pöläystä siitä, mitä heidät oli laitettu laulamaan.

Muistettavaa on taistolaisessa laululiikkeessä myös se, että ne, jotka eivät varsinaisesti töitä tehneet lauloivat paatoksella työläisen elämästä. Tiedostavat taistolaiset lauloivat työn tekemisestä ja työläisistä ja haaveilivat vallankumouksesta. Ne varsinaiset työläiset, joista laulettiin kävivät töissä ja haaveilivat omakotitalosta ja kesämökistä.

Näin jälkeenpäinhän porukka sitten on todennut, että rauhan asiallahan he vaan olivat, ja se pistää tyhmemmän miettimään, että valehtelevatko ne, vai olivatko ne ihan oikeasti niin nenästävedettäviä hölmöjä.

Yhtä kaikki, olisi mukavaa jos kyseisestä ilmiöstä voisi kirjoittaa enää yhtenä historian unohtuneena yksityiskohtana, mutta oman sortin taistolaisuus elää edelleenkin, osaa itselleen valehtelun ja ihannoi sinisilmäisesti jotain, ihan sama oikeastaan mitä, kunhan se on mahdollisimman epäsuomalaista.

Suomettuminen

Myös postimerkkinsä ansaitsevaa suomettumista voi oikeastaan pitää alun perin suomalaisten ovelana juonena, joka onnistui vähän turhankin hyvin ja kääntyi päälaelleen. Kun toinen maailmansota oltiin saatu rähistyä loppuun, silloiset suomalaiset valtaapitävät ymmärsivät, että Suomella on naapurivaltionaan supervallan aseman saavuttanut ahne ja aggressiivinen valtio, jolloin suomalaisen ei auta kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa ladella Neuvostoliitolle niin tärkeää ja miellyttävää ystävyyden ja luottamuksen liturgiaa. Liturgian ulkopuolella Suomi loppujen lopuksi saattoi toimia melko vapaasti ja säilyttää yhteiskuntajärjestelmänsä ja ennen pitkää saatettiin huomata, että Suomen saattoi sanoa ehkä hävinneen sodan, mutta voittaneen rauhan sillä kauppa kävi niin itään kuin länteen ja Suomi rakensi ennennäkemättömän hyvinvoinnin.

Suomalaisten juonessa oli vain se pikkuinen vika, että vaikka vanhempi päättäjäpolvi oivalsi kyllä toimineensa olosuhteitten pakosta, niin nuorempi poliitikkopolvi meni ja omaksui liturgian aivan tosissaan. Tässä ei sinänsä olisi ollut ongelmaa, jos nuoremman polven olisi voinut haudata virastoihin pikkuvirkamiehiksi toimittamaan tyhjää. Näin ei tehty, ja nuorempi polvi siirtyi valtaan ja koko 1970-luku sekä 1980-luvun alkupuolisko olikin sitten niin totaalista YYA-propagointia, että pikkuinen kansakoulupoikakin ihmetteli. Suurin osa kansasta kun kuitenkin ymmärsi, että ei se Neuvostoliitto todellakaan mikään onnen ihmevaltio, kun taas poliittisissa päättäjissä löytyi huomattava määrä porukkaa, joka uskoi taivaan sijaitsevan vuoronperään Moskovassa ja vuoronperään Itä-Berliinissä.

Suomettuminen ansaitsee postimerkkinsä myös siksi, että eräänlainen henkinen suomettuminen jatkuu maassamme edelleenkin, ja tietyllä tavalla emme ole koskaan päässyt pois 1970-luvulta. Suomettumisen ja sinisilmäisen kaiken kyseenalaistamattomuuden kohde on vain vaihtunut.

Suuri kusetus

Kun Suomessa puuhattiin EU-kansanäänestystä vuonna 1994 valtio toteutti mittavan tiedotusprojektin EU:sta ja tuossa tasapuolisessa tiedotusprojektissa todettiin selkeästi, että jos emme liity Euroopan Unioniin, niin joudumme porukalla tsuhnien helvettiin. Osa ihmisistä uskoi propagandan sellaisenaan, niin kuin kuuliaisten hallintoalamaisten kuuluukin uskoa. Osa taas tuumi, että saadaanhan sitten ainakin halpaa ruokaa, halpaa viinaa ja jonkunlaista turvaa inhaa itää vastaan. Joka tapauksessa ideana oli, että Suomi liittyisi itsenäisenä kansakuntana toisten itsenäisten kansakuntien muodostamaan löyhään kokonaisuuteen, joka ei olisi millään lailla uhka kansalliselle itsemääräämisoikeudelle. Mistään liittovaltiosta ei ollut puhetta.

Siinähän sitten kävi niin kuin kävi, eli Suomi on alentanut itsensä EU:n maakunnaksi, siirtänyt suurimman päätäntävallan pois itseltään, toimii EU:n mallioppilaana maksu- ja takausautomaattina aina kuin vaaditaan ja toteuttaa kaikki mahdolliset direktiivit kirjaimellisesti, esimerkkinä vaikkapa rikkidirektiivi, joka potkii suomalaista taloutta persuuksille oikein urakalla. Oma valuuttakin vietiin, vaikka ei siitä kansanäänestyksen aikaan ollut minkäänlaista puhetta. Ja mitenkäs se turva tuota inhaa itää vastaan olikaan?

Oikeastaan Suurta Kusetusta voisi pitää jatkona suomettumiselle. Kun yksi suomalainen poliittinen sukupolvi menetti Moskovasta sen, jolle kumartaa, löydettiin uusi kumarrettava hämmästyttävällä nopeudella, sillä puhutaanhan tässä sentään kokonaisesta valtiosta.

Toinen suuri kusetus

Niin mitenkäs se oikein menikään? Se piti valita presidentiksi, kun se on nainen. Ja nyt oli niinqu aika valita nainen. Niinqu presidentiksi. Niin ajattelivat jopa oikeistolaiset naiset ja äänestivät vasemmistososialistia, joka edusti kaikkea, mitä he olivat sitä ennen vastustaneet. Kun se oli niinqu nainen.

Ja sit se piti valita uudelleen, kun ei se kai pahemmin ollu mitään kai niinqu tyriny. Kai. Niin ja onhan se edelleen niinqu nainen.

No sittenhän siitä piti tulla vielä YK:n pääsihteerikin mutta maailmalla not a single fuck was given that day. And any other day, also.

No, nyt se on onneksi enää vain eläkeläinen Merihaassa.

Monikulttuurisuushysteria

Joskus 1990-luvun loppupuolella Suomessa keksittiin (kuka hitto sen muuten keksi ensimmäisenä) että Suomeen on ehdottomasti haalittava jotain, mitä ei haluta, mitä ei tarvita, mille ei ole mitään käyttöä, minkä ylläpitäminen on tolkuttoman kallista, joka kunnostautuu eritoten seksuaali- ja väkivaltarikoksissa kantaväestöön nähden moninkertaisesti ja jonka hankkiminen oli mennyt muissakin Euroopan maissa säännöllisesti päin persettä.

Johan tämmöisen vuoksi kannattaa painaa myös postimerkki.

Lisäksi Suomessa on ajauduttu tilaan, jossa äsken mainitun kehityksen arvosteleminen on vihapuhetta, josta tulee rankaista, ja jota ei saa harjoittaa ollenkaan. Kukaan ei tosin ole vielä kertonut, minkä ihmeen takia mainittuun tilaan piti ehdoin tahdoin hankkiutua. Mutta ansaitseehan se myös postimerkin.

Homohypetys

Ja näin olemme palanneet kirjoituksen alkutilanteeseen. Eli Suomeen, jossa homohypetys on muuttunut jo yhtä lailla välttämättömäksi itseisarvoksi kuin monikulttuurisuushysteriakin. Näinpä meillä homoseksuaalin homoseksuaaleille piirtämä runkkausmateriaali on hienointa, mitä suomalainen taide on saanut aikaiseksi. Lisäksi presidentinvaaleissa olisi väkipakolla pitänyt valita presidentiksi homo juuri sen vuoksi että hän on homo, ja sehän onkin se olennaisin asia presidenttiä valitessa.

Muistettiinhan Suomessa myös vetää porot nokkaan siitä, kun ei pärjätty tietyissä euroviisuissa, vaikka kappaleen lopussa kaksi naista pussasi. Meinaan, jos kaksi naista julkisesti pussaa, niin pitäähän sen biisinkin siinä tapauksessa olla tolkuttoman hyvä. Vanhanaikaisena ihmisenä en tosin ole aivan varma, kuinka tuo pussaamisen taika välittyy pelkkänä audioversiona, sillä nähdäkseni musiikkia edelleenkin pääosin kuunnellaan eikä vaan katsella.

Tavallista ihmistä alkaa kieltämättä jo hieman tympiä, mutta eihän siltä mitään kysytä. Kun tiedostava väki hypettää. Ja heidän lienee pakko hypettää, sillä jos tiedostavilla ihmisillä ei ole jotain, mitä hypettää, niin kukaan ei välttämättä huomaakaan, kuinka tiedostavia he ovat. Lienevätkö he silloin edes olemassa?

Tom of Finlandin runkkumateriaali on vähän turhan siloiteltua, joten tässä merkkisarjassa merkki päivitetään paremmin vastaamaan todellisuutta. Vaan tässähän tämä postimerkkisarja olikin. Tai no, yksi on vielä jäljellä.

Se on onneksi vielä selostamatta. Hyvää alkanutta toukokuuta lukijoille.