sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

ÄIJÄ, USKOLLINEN YSTÄVÄ

Eli jotain ihan muuta XXVI

Eräässä keskisuomalaisessa pikkukaupungissa, muutamia vuosia sitten

Äijä istui isännän farmariauton takapenkillä niin kuin monta kertaa ennenkin. Se oli hyvällä tuulella, sillä tällaiset ajelut isännän kanssa tiesivät yleensä aina jotain mukavaa. Auto ajoi erään rakennuksen pihaan ja pysähtyi. Samalla lässähti Äijän tunnelma, sillä se tunsi rakennuksen. Siellä oli se valkotakkinen nainen, joka kopeloi ikävästi ja saattoi joskus pistää ilkeällä neulalla. Onneksi isäntä oli ollut aina mukana ja rauhoitellut Äijää ja tarjonnut sitten jälkeenpäin namipaloja. Jotenkin Äijä ymmärsi, että isäntä tekin tämänkin Äijän parhaaksi, vaikka Äijä ei oikein osannut hahmottaa, että miten ja miksi. Nämä olivat niitä ihmisten hommia, joita kunnon koira ei aina tajunnut. Mutta isäntä oli pitänyt hänestä aina huolen. Isäntä oli hänelle kaikki kaikessa.

Äijä oli kolme- ja puolivuotias saksanpaimenkoirauros. Se ei enää oikein muistanut ensimmäistä laumaansa, pesuetta josta se oli aikanaan vierotettu, ja josta isäntä oli sen hakenut. Se oli saanut itselleen uuden lauman. Lauman, joka koostui hänen lisäkseen ihmisistä. Ihmiset tosin kutsuivat laumaa perheeksi, mutta eiväthän ihmiset aina asioita koiran lailla ymmärtäneet.

Perheessä Äijän ehdoton ykkösihminen oli tietenkin isäntä. Äijä oli isännän oma koira. Isäntä oli pienenä kouluttanut Äijän kunnon koirien tavoille ja tehnyt Äijästä kiltin kotikoiran, joka tietysti myös vartioi ja puolusti omia ihmisiään. Äijä tunsi, kuinka kiintynyt isäntä oli Äijään, ja Äijä vastasi samanlaisella kiintymyksellä ja ehdottomalla uskollisuudella. Isäntä oli välillä pois pitkiä aikoja jossain paikassa jota ihmiset sanoivat työksi,  jossa heidän kuului aika ajoin jostain syystä olla, ja kun isäntä tuli siitä paikasta takaisin, ryntäsi Äijä aina isäntää vastaan ja ulisi onnesta ja jälleennäkemisen riemusta.

Perheessä oli myös kaksi pienempää ihmistä. Pieni tyttö ja vielä pienempi poika. Tyttö tuli Äijän kanssa oikein hyvin juttuun, mutta varsinkin pikkupoika piti Äijää parhaana kaverinaan. Pienen pojan ja koiran ystävyys on aina jotakin hyvin kaunista ja pikkupoika tuli usein rutistamaan ja silittämään Äijää, joka vastasi nuolemalla pikkupojan naamaa ja urisemalla tyytyväisenä. Jos joku olisi yrittänyt vahingoittaa pikkupoikaa, olisi Äijä repinyt yrittäjän kappaleiksi voimakkailla leuoillaan.

Mutta sitten talossa oli myös vanhempi naarasihminen. Emäntä. Äijä tiesi, että emäntä ei alun alkaenkaan oikein välittänyt siitä, ja ajan myötä Äijä huomasi, että emäntä alkoi suorastaan inhota sitä. Koska Äijä koirien tavoin vaistosi inhon, se ei oikein halunnut totella emäntää, ja tämä puolestaan lisäsi emännän inhoa ja sai aikaan jatkuvaa rääkymistä, kun Äijä ei oikein tahtonut uskoa komentoja. Emäntä sentään ymmärsi olla lyömättä Äijää.

Ennen pitkää Äijä huomasi, että ehkä suurin syy emännän inhoon oli se täydellisen hallinnan puute, mikä emäntää jurppi ja mitä emäntä halusi. Äijä oli huomannut, että sama rääkyminen alkoi hyvin helposti myös pikkutytölle ja pikkupojalle, mikäli he eivät olleet ja eläneet juuri niin kuin emäntä halusi. Ottipa hän heitä usein kiinni tukkapäästäkin, minkä jälkeen he ryntäsivät huoneeseensa itkien. Tämä sai Äijän epävarmaksi. Miksi lauman jäsen kävi toiseen kiinni? Äijä tunsi halua puolustaa laumaansa, mutta ainoastaan ulkopuolisia vastaan. Nyt uhka ja epävarmuus tuli lauman sisältä. Ja Äijä huomasi, että sama hysteerinen rääkyminen kohdistui isäntäänkin. Äijä olisi ymmärtänyt, jos isäntä olisi käyttäytynyt emäntää tai lapsia kohtaan uhkaavasti, mutta sellaista ei ollut tapahtunut.

Emäntä oli täysin ennustamaton. Ja se toi Äijän elämään epävarmuuden. Ja se ymmärsi myös epävarmuuden olevan koko laumassa. Kun isäntä oli paikalla, Äijän mieli oli tasainen ja onnellinen. Isännän ollessa poissa siinä työ-paikassa, se oli mieluummin ulkona perheen talon pihalla, jonne isäntä oli laittanut sille mukavan kopin ja pitkän juoksulangan. Siellä se tunsi olevansa myös perheen turvana. Tälle tontille ei tultaisi ilman lupaa.

Aika kului, epävarmuus kasvoi, emännän raivokohtaukset jatkuivat aina vain pahentuen ja Äijä näki, kuinka isäntä alkoi väsyä. Joskus isäntä puhui sellaiseen pieneen laatikkoon, jota hän piti korvallaan. Äijä oli oppinut, että sellaisella ihmiset saattoivat puhua toisille ihmisille, jotka olivat jossain kaukana muualla. Aika ajoin, kun isäntä näytti oikein väsyneeltä hän puhui laatikkoon, ja Äijä ymmärsi hänen puhuvan jollekin hyvälle kaverilleen jostain toisesta ihmislaumasta. Äijä ei osannut ihmisten puhetta, mutta hän ymmärsi isännän äänestä, että isäntä harkitsi lähtemistä pois. Äijää pelotti. Entä jos isäntä lähtisi, ja jättäisi hänet yksin?

Koiran logiikalla Äijä ymmärsi, että isäntä voisi toki lähteä, jos ottaisi Äijän mukaansa. Ja pikkutytön ja pikkupojan. Jonnekin muualle. Ehkä isäntä voisi etsiä ihmislaumaan uuden emännän. Jonkun sellaisen, joka ei aina rääkyisi, ja joka olisi Äijällekin ystävällinen. Silloin Äijä olisi uudelle emännälle kiltti, uskollinen ja luotettava ystävä. Valitettavasti Äijä ei ymmärtänyt, että ihmisten maailmassa asiat eivät aina menneet niin kuin haluaisi.

Sitten se päivä tuli. Isäntä löi kamppeensa autoon ja otti Äijän mukaansa. He muuttivat uuteen kotiin. Se oli aivan toisenlainen kuin entinen koti. Se oli sellainen paikka, missä oli monien ihmislaumojen koteja pitkikkäin ja päällekkäin. Heidän uuteen kotiinsa piti kulkea sisärappusia pitkin, se oli paljon pienempi kuin entinen koti, eikä siinä ollut pihaa, koppia eikä juoksulankaa. Mutta siellä oli rauhallista, ja Äijä oppi, että varsin usein myös pikkupoika ja pikkutyttö tulivat häntä katsomaan. Emäntää hänen ei tarvinnut enää nähdä, eikä hän sitä kaivannutkaan. Ehkäpä asiat muuttuisivat tästä mukavammaksi. Saisihan hän olla isännän luona, ja isäntä oli hänelle hyvä ihminen.

Ajan myötä Äijä kuitenkin alkoi masentua. Isännän piti edelleenkin käydä työ-paikassa, ja vaikka isäntä jätti hänelle yllin kyllin ruokaa ja juomaa, se ei isännän poissa ollessa syönyt eikä juonut. Se makasi vain eteisessä ja odotti. Äijällä ei ollut oikein ajan tajua, ja se vain ikävöi isäntää. Vanhassa kodissa odotus oli ollut helpompaa. Olihan siellä usein pikkupoika ja pikkutyttö ja sitten siellä oli oma piha, mistä käsin se saattoi seurailla kaikenlaista mielenkiintoista ja välillä kommentoida tapahtumia kumealla haukullaan. Naapurustossa oli useitakin koiria, ja koirien ikiaikainen Kuonobook pelitti mainiosti ja sai ajan kulumaan mukavasti. Tässä uudessa kodissa ei ollut kuin ovi, jota tuijottaa ja odottaa. Kun isäntä sitten aina palasi, se syöksyi isännän syliin, otti vastaan isännän hellät ja iloiset rapsutukset ja isännän paikalla ollessa kulki aina isännän vieressä aivan kuin peläten isännän katoavan jonnekin, jos se laskisi isännän pois silmistään.

Isäntä oli kyllä pannut kaiken merkille. Se oli Äijää kohtaan entistäkin huomaavaisempi, mutta huomasi, että masentunut Äijä ei enää syönyt kunnolla hänen paikalla ollessakaan. Se vain nyhjötti isännän vieressä, katseli häntä ja halusi rapsutuksia. Isäntä ymmärsi myös, että ei tällainen pieni asunto ole tällaisen koiran paikka. eikä tällainen oikeaa koiran elämää. Ja isäntä ymmärsi myös, ettei Äijä voisi enää koskaan kiinnittyä toiseen ihmiseen. Kyyneleet silmissä hän päätyi ratkaisuunsa. Nyt ei ollut enää kyse siitä, mikä satuttaisi häntä, ihmistä. Kyse oli siitä, ettei hän voinut hyväksyä sitä, että loistava koira kuihtuisi syistä, mitkä eivät olleet sen syitä ollenkaan.

Ja nyt oltiin sen erään rakennuksen pihalla, missä oli se valkotakkinen nainen. Isäntä aukaisi oven, ja Äijä käveli hänen kanssaan sisälle. Äijä tiesi, kuinka täällä piti olla, ja antoi isännän nostaa itsensä pöydälle. Isäntä silitti Äijää hellästi ja puhui lämpimällä äänellä. Äijä tunsi pistoksen ja ulvahti. Isäntä jatkoi silittämistään ja Äijää alkoi väsyttää. Sitten Äijä näki isännän kasvojen vääristyvän suunnattomasta surusta ja hänen kääntyvän poispäin. Isäntä peitti kasvonsa käsiinsä ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä.

Vaikka Äijä tunsi, etteivät senkään asiat tainneet nyt olla ollenkaan kunnossa, sillä oli silti suurin huoli isännästä. Miksi isäntä oli niin surullinen? Se haukahti pari kertaa, mutta ei jaksanut enää kolmatta. Väsymys muuttui hämäräksi, se tunsi vajoavansa ja sitten hämärä muuttui täydeksi pimeydeksi.

Äijä ei tiennyt, kuinka kauan pimeyttä kesti. Mutta sitten se avasi silmänsä. Sen edessä oli toinen koira. Komeannäköinen pohjanpystykorvauros. Se katseli Äijää lämpimällä ja ystävällisellä ilmeellä.

- Moi, Kukas sinä olet?

- Minä olen Rekku. Sinä et tunne minua, mutta minä olen sinun oppaasi täällä, ja uskon että meistä tulee hyvät kaverukset.

- Mutta kuinkas sinä tunnet minut? Minä en ole nähnyt sinua ennen.

- Minä olin sinun isäntäsi koira joskus kauan aikaa sitten, silloin kun isäntäsi oli paljon nuorempi, eikä hänellä ollut vielä omaa laumaa. Minä kuolin jo kauan aikaa sitten, mutta olen seurannut sinua, ja tiesin sinun tulevan. Halusin toivottaa sinut tervetulleeksi, kun me olimme sentään  molemmat saman isännän koiria.

- Kuolit? Olimme? Mutta hei hetkonen, minähän osaan puhua! Ja minä osaan ajatella! Mikä ihmeen paikka tää on?

- Tämä on koirien taivas. Ja täällä on oikein mukavaa. Tulet varmasti viihtymään täällä.

Äijä mietti hetken, ja sitten koiran uliseva itku alkoi pyrkiä esiin.

- Mutta… mutta… entäs isäntä? Ja pikkupoika ja pikkutyttö?

Rekku katsoi Äijää lämpimästi ja sanoi:

- Aikanaan sinä vielä näet heidät kaikki. Mutta siihen menee vielä aikaa. Ihmisillä on kirouksenaan pitkä elämä. Mutta sinä tulet näkemään heidät vielä, siitä voit olla varma. Mennäänkö? Minä näytän sinulle kaikki paikat, ja täällä on paljon kivoja kavereita.

Rekku lipaisi muutaman kerran Äijän kuonoa. Sitten Äijä piristyi, nousi ylös ja pian kahden koiran iloinen haukku kantautui toisten koirien kuuluville. Äijä otettiin ilolla ja rakkaudella vastaan. Ja aikanaan hän näkisi vielä isännänkin. Koirien taivas vaikutti oikein mukavalta paikalta odottaa sitä päivää.

11 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Surullinen - ja samalla ihana - tarina. Jokainen, jolla on joskus ollut lemmikki ja joka on joutunut luopumaan siitä, tietää mistä on kyse.

Täälläpäässä on ollut koira, kissa ja käärme. Ne kaikki nukkuvat nyt ikiuntaan lapsuudenkodin - nykyään veljen kodin - pihanurmikon alla.

Närpes varg kirjoitti...

Hiukan piti pyyhkäistä silmiä. Verraton, karvainen lapsuuden kumppanini sairastui syöpään ja kannoin sen eläinlääkärin pöydälle. Koira katsoi minua silmiin, nuolaisi kättäni ja antautui piikin vietäväksi. Kyllä se tiesi, millä asialla tässä ollaan.
Ykän herkistely nosti monta muistoa mieleen. Kiitos!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ruukinmatruunalle ja Närpes Vargille & kiitos kommenteistanne. Kirjoituksen tapahtumat ovat valitettavasti täysin tosia. Eläimet joutuvat kärsimään ihmisten riidoista eikä niitten mielipiteitä kysytä.

Becker kirjoitti...

Tuttavan pariskunnan koira, mun ulkoilukaverini monen vuoden ajalta poistui tässä keväällä koirien taivaaseen.
Se on vieläkin usein mielessä ja Ykän tarina kieltämättä vähän herkisti tunnelmia tässäkin päässä.

Tapasin kerran vanhemman rouvan, joka kertoi miehestään joka aikoinaan joutui viemään parhaan kaverinsa lopettavaksi ikääntymisen takia. Kumpikin jäi samalle reissulle. Isännän pumpulle kaverin piikki oli liikaa.
En kyllä yhtään epäillyt tarinan kertojaa, vaikka se vähän pateettiselta kuulosti.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Becker. En epäile kertojaa minäkään. Kyllä suruun kuoleminen on mahdollista.

Anonyymi kirjoitti...

Nämä lemmikin menehtymiset (sekä sairaudet/kipu) ovat asioita joita on vaikea sulattaa.

Samaa kategoriaa lapsien kanssa. Et voi selittää sitä kun parannukselliset toimenpiteet aiheuttavat myöskin yleensä kipua, jota on niin kovin vaikea perustella lapselle ja/tai eläimelle.

Niin "raaka" metsämies kun olenkin niin niinpä vain on tullut suru puseroon ja kyynel silmäkulmaan eläinkaverin (joita myös lemmikeiksi kutsutaan) menettäessäni.

-Tvälups-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Taisteluvälineupseeri. Tuo eläinlääkärin homma on kyllä haastava. Hoitotoimenpiteen kohde kun ei ymmärrä puhetta. Vaatii aika kovan luonnon tuommoisen ammatin harjoittaminen. Sama tietysti niitten pienten lasten kohdalla, jotka eivät ole oppineet vielä puhumaan. Ei olis minusta noihin hommiin.

Anonyymi kirjoitti...

Perhana, täällä yritellään niellä kurkusta valtavaa palaa ja pidätellä kyyneleitä... Tuli niin vahvasti mieleen se hetki kun saattelin parhaimman metsästyskaverini viime keväänä...
Hitto, että osut kyllä näillä kirjoituksillasi juuri siihen pehmeimpään kohtaan.

- Ink Visitor

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ink Visitor. Minullahan ei ole tarkoitusta saada aikaan kenellekään pahaa mieltä. Minä vaan olen kovasti eläinrakas ja tunteellinen heppu, ja Uskollisen Ystävän menettäminen repii palan sielusta. Ja kun näkee hyvän kaverinsa surun asian tiimoilta, se repii myös.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Ykä!
Osut vain jotenkin niin hyvin suomalaisen miehen sisimpään...
En tuosta kirjoituksestasi todellakaan mieltäni pahoittanut, pikemminkin päinvastoin, hiton vaikea selittää, tiedät kyllä...
- Ink Visitor

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ink Visitor. Ymmärrän kyllä. Ymmärrän täysin. Olen minäkin kyyneleitä vuodattanut karvaisen kaverin lähdettyä.