TIEDOSTAVA VASTINE KEHITYSAVUN ARVOSTELIJOILLE

Radanvarsikaupungin Sanomat, mielipideosasto, nykypäivä

Kehitysavun pilkkaaminen on välittömästi lopetettava

Olen pannut järkytyksellä merkille, että Suomen antamaa kehitysapua on alettu arvostella ja jopa kyseenalaistaa. Olen huomannut tämän monissa Radanvarsikaupungin Sanomien ja paikallislehtien mielipidekirjoituksissa. Olen myös seurannut internetiä ja kauhistuksekseni törmännyt siihen, että tätä tärkeää työtä arvostelun lisäksi myös pilkataan ja jopa nähdään Afrikan kansoille haitallisena. Kuinka ruuan antaminen nälkäisille voi olla haitallista? Vastatkaa minulle. Ettepä vastaa, koska ette osaa.

Järkyttävintä minusta on se, että kehitysapuun täydellä sydämellä sitoutuneille ihmisille jopa naureskellaan. Se minua jo suorastaan puistatti, että ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen on kirjoittanut kirjan, jossa hän arvostelee sitä työtä, mitä hän on kymmeniä vuosia itse tehnyt. Hän pitää kehitysapua täysin hyödyttömänä. Kuinka hän voi tulla tähän johtopäätökseen, jos hänellä on ollut kunnia tehdä tätä työtä? Hänen pitäisi olla polvillaan kiitollisena siitä mahdollisuudesta, että on voinut olla auttamassa afrikkalaisia lapsia.

Kuinka hän ilkeää sanoa noin? Ja kuinka nuo ihmiset, jotka pilkkaavat kehitysapua voivat sanoa noin? Kuinka he voivat vaatia, että puhtaasta rakkaudesta syntynyt suloinen afrikkalaislapsi ei saisi oikeutta elää? Ja kuinka he voivat vaatia, etteivät afrikkalaiset saisi tehdä aina vain enemmän rakkauslapsia? Jos tällä rakkauslapsella ei ole tarpeeksi ruokaa, niin eihän se Herra nähköön ole hänen vikansa eikä hänen vanhempiensa vika. Se on meidän vikamme, ja meillä on velvollisuus yhtenä länsimaisista rikkaista valtioista pitää huolta, että hänelle riittää ruokaa. Meillä on siihen varaa. Jos sitä ruokaa ei riitä hänen kotimaassaan, sitä riittää meillä täällä. Me voimme ottaa hänet vastaan. Samoin kuin hänen perheensä ja sukunsa. On tieteellisesti todistettu, että lapsen kehityksen kannalta on elintärkeää pitää yhteys isovanhempiinsa. He siirtävät lapsille opitut perinteet ja luovat elämään jatkuvuuden tunnun. Omien afrikkalaisten kulttuuriperinteitten ja kielen opettelu auttaa ihmisiä integroitumaan paremmin myös suomalaiseen kulttuuriin. Näin minulle on kerrottu, ja uskon siihen syvästi.

Lisäksi niin Kääriäinen kuin nämä muut, pelkurimaisesti nimimerkin takana ilkkuvat ihmiset elävät henkisellä 1930-luvulla, eivätkä ymmärrä nykyisen, kehittyneen, suvaitsevan ja sivistyneen yhteiskunnan toimintatapoja. Ei yhteiskunta ole pelkkiä kiloja, metrejä, watteja, voltteja tai varsinkaan euroja. Yhteiskunta koostuu ihmisistä, ja tärkeintä siinä on heidän tunteensa ja oikeus kokea. Minkä ihminen kokee, se on tapahtunut. Vaikkei sille varsinaista mitattavaa näyttöä olisikaan. Merkittävintä on kokemisen tunne. Senkin vuoksi kehitysavun arvostelu ja suoranainen ilkkuminen on nykyaikaisen yhteiskunnan, ja sitä myötä perkele soikoon minunkin näkökulmasta äärimmäisen tuomittavaa.

Sillä minullakin on oikeus tuntea ja kokea. Ja minulla on oikeus vaatia, että se, mitä tunnen ja koen myös vaikuttaa asioihin. Ei ole kyse siitä, että pystytäänkö vaatimiani asioita tosiasiassa tekemään, vaan siitä, että minä niin haluan tehtäväksi ja haluan, että niin tehdään juuri siksi, että minä haluan. Sillä tavoin saan tunteen siitä, että olen vaikuttanut asioihin ja tunnen itseni tärkeämmäksi ihmiseksi. Sen vuoksi olen ollut toiminta-aktiivi monissa Radanvarsikaupungin humanistiseen toimintaan pyrkivissä järjestöissä. Voi olla totta, että en varsinaisessa elämässäni saa mitään mainittavaa aikaiseksi. Jos siirrytään sähkölampun sytyttämisestä vaativampiin tehtäviin olen täysin kädetön. Opettajan toimessani oppilaat pitävät minua vitsinä. Miehenikin, joka toimii rakennusmestarina pitää minua kaikkeen jonninjoutavaan sijaistoimintaan hurahtaneena hieman huvittavana ämmän räähkänä. Ei meitä pidä yhdessä enää kuin lapset. Ja minä luulen, että se perkeleen äijä käy vieraissa. Kun sitä alkaa aina naurattamaan, kun minä puhun tosissani vakavia. Senkin kiero paska. Ei kai vika sentään minussa voi olla?

Mieheni naureskelee minulle ja puhuu sijaistoiminnasta. Mutta se sijaistoiminta on minulle tärkeää. Tunnen olevani sen vuoksi jotakin. Tunnen saavani aikaan jotakin. On ihan sama sinänsä, saako harrastustoimintani mitään konkreettista aikaan, mutta se saa minulle itselleni aikaan hyvän ja osallistuvan mielen. Tunnen olevani oman elämäni sankari. Ja tämä on kuitenkin on ainoa kanava, jossa pystyn käyttämään hyväksi omia vahvuuksiani. Sillä eihän minulla muita vahvuuksia ole, kuin  valittaminen ja toisten syyllistäminen. Mutta ne ovat minun vahvuuksiani ja kyllä minullakin täytyy olla oikeus olla ylpeä itsestäni. 

Minä en ehkä osaa tehdä, mutta voipahan kuitenkin vaatia toisia tekemään. Minä en hirveästi halua luovuttaa omastani, mutta voin vaatia toisia luovuttamaan. Ja nimenomaan jollekin kaukaiselle ja eksoottiselle kohteelle. Mitä kaukaisempi, sen parempi mieli minulle tulee. Se nostaa omaa egoani ja saa minut ajattelemaan palmupuun varjossa eläviä köyhiä afrikkalaislapsia, jotka kiittävät minua avustani. Minua. Juuri minua. Ei minua joku helvetin rollaattorilla kulkeva sotaveteraani tuossa naapurissa kiinnosta. Mitä gloriaa minä hänen tukemisestaan muka saan? Se on so last season. Mitäs lähtivät. Ja kuolevathan ne kohta kumminkin. Mitä niihin rahaa tuhlaamaan? Mitä minun egoni siitä muka saisi?

Kysehän on minusta. Minun tunteistani. Minun kokemisestani. Minulla on oikeus. Minulla on oikeus tuntea olevani merkittävä. Minä haluan naamani sanomalehtiin. On ihan yksi lysti, menevätkö ne kehitysapurahat johonkin tarpeettomaan. Sillä on merkitystä, että ne ovat ylipäänsä menneet ja minä voin tuntea, että minä olen tehnyt sen hyväksi oman osani. Ja mahdollisimman monen muunkin täytyy tietää, että minä olen sen tehnyt. Minustahan tässä on kysymys. Sillä minä elän siinä hirveässä rasistisessa todellisuudessa, että minua pilkataan. Ajatelkaa, sanoin eräälle kollegalleni, että olen Amnesty Internationalin jäsen. Sainko osakseni arvostusta? Sainko osakseni edes mielenkiintoa siitä tärkeästä työstä, mitä teen? En. Sen sijaan tämä inhottava ihminen otti hatun päästään ja sanoi: ”olen todella pahoillani, minkälainen paranemisennuste sinulla on?”. Voitteko käsittää tätä vihan määrää, jossa joudun elämään? Kuinka tämä loukkaus voidaan minulle korvata?

Suomi on onneksi sananvapauden mallimaa. Olen siitä ylpeä. Siksi käytänkin sananvapauttani ja vaadin, että kaikenlainen kehitysavun arvostelu ja pilkkaaminen lopetetaan välittömästi. Samoin kuin minun kaltaisteni syvästi tuntevien ja kokevien ihmisoikeusaktivistien pilkkaaminen. Ei se ole vaikeaa. Suomalaiset blogisivut voidaan sulkea välittömästi. Blogger Yhdysvalloissa varmaan lopettaa vastaavien sivujen toiminnan, kun vain heille ilmoittaa, että näillä sivustoilla syyllistytään Suomen lakien vastaiseen kansanryhmää vastaan kiihottavaan toimintaan. Siihen kansanryhmään kuulun minä, jumalauta minä! Ja sen Kääriäisen kirjan myyminen tulee lopettaa välittömästi. Ei se ole vaikeaa. Kirjat kaupoista takavarikkoon ja roviolle ja suurimman osan ostajista voi kyllä jäljittää kaikenlaisten pankki- ja bonuskorttien kautta.

Niin että näin on nyt välittömästi tehtävä. Sillä jos minulta viedään pois se, minkä vuoksi tunnen olevani elossa, niin eihän minulle jää kuin se kuppanen opettajan homma ja minulle naureskeleva ukko. Millä minä sitten päden? Hä? Kysyn vaan.

Närkästyneenä aktivistina, sananvapauden puolustajana, humanistina, demokraattina

Annukki Tirpstén-Töhnölä

Äidinkielenopettaja Radanvarsikaupungin Kolmannen Ratkaisevan Opetusprikaatin Lukiossa

Radanvarsikaupungin Vihreitten - De Gröna varavaltuutetun tuuraaja

Radanvarsikaupungin Amnesty Internationalin jäsen

Radanvarsikaupungin vähänköehkä suvaitsevaiset  ja kehitysapua puolustavat äkäiset akateemiset tättähäärät ry:n varapuheenjohtaja

Radanvarsikaupungin vähänköehkä suvaitsevaiset ja maahanmuuttoa kaikenlaisista rasistisista faktoista huolimatta joukkorääkyen puolustavat äkäiset akateemiset tättähäärät ry:n sihteeri