SAARIJÄRVEN PAAVO TIEDOSTAVASSA UUSIOKÄYTÖSSÄ

Niin kuin suuresti arvostamani blogikollega Vasarahammer tuoreessa kirjoituksessaan totesi, ovat kuluneet viikot olleet monikulttuuriprojektin kannalta erityisen huonoja. Vasarahammer myös totesi, että suurta yleisöä pyritään harhauttamaan kiinnittämällä huomio muihin asioihin. Kehotan lukemaan Vasaran kirjoituksen. Omassa kirjoituksessani pyrin keskittymään erityisesti Helsingin Sanomien pääkirjoituksissaan esittämään sumutukseen ja suomalaisten syyllistämiseen. Lehden pääkirjoituksiahan on pitkään voitu verrata kävelijä Valentin Konosen maailmanmestaruuden tuoneeseen nappisuoritukseen ja varsinkin valmentajan kommenttiin, eli ”hän ei ota enää vastaan ulkoista informaatiota”.

Tuoreeltaanhan lehden toimituspäällikkö Petri E. Korhonen löysi Suomesta leegioittain natseja ja nyt kehiin astuu herra nimeltä Antti Blåfield, joka analysoi henkisesti sulkeutuvaa Suomea ja toteaa suomalaisten olevan paskaa porukkaa joka vihaa kaikkia muita ja toivoo lähinnä sitä, että pystyisi vihaamaan niitä kaikkia muita vieläkin enemmän kuin nyt.

Varsinainen aihe Blåfieldin närkästykselle on se, että Suomessa suhtaudutaan vielä varsin nuivasti, eduskuntaa myöten, maassa luvattomasti oleskelevien terveydenhuoltoon ja ennen kaikkea sen lisäämiseen. Blåfield jättää kaltaistensa tavoin aina vastaamatta siihen kysymykseen, että mikä on se meiltä vaadittava piikin raja, eikä hän luonnollisesti sitä kysymystä itsekään esitä, sillä vastaushan olisi se vanha tuttu, eli rajaa ei ole. Sen sijaan hän kaivaa suomalaisille velvollisuuden yleismaailmallisesta huoltovastuusta käyttäen perusteena vanhaa suomalaista runoa ja löytäen perusteekseen Saarijärven Paavon:

Usein sanotaan, että suomalaiset eivät kestä menestystä mutta vaikeuksissa Suomi on parhaimmillaan. Käsitys pohjaa idealistiseen runebergiläiseen kuvaan Saarijärven Paavosta, joka oli valmis antamaan osan omasta sadostaan kadosta kärsineelle naapurilleen.

Onko näin? Eduskunnassa enemmistö puhujista ei ainakaan ollut valmis antamaan yhtään mitään.

Hotellin respassahan nostetaan perinteisesti hattua, jos joku onnistuu kehittämään ns. übermokuttamiseen jonkun uuden perustelun ja kieltämättä Blåfield on onnistunut ja yltänyt jopa taiteelliseksi luokiteltaville tasoille. Kaivaahan hän esiin J.L. Runebergin vuonna 1830 kirjoittaman runon, jossa kuvitteellinen saarijärveläinen talonpoika päättää syödä pettua vielä yhden vuoden, koska naapurin touon vei halla, ja sitä kautta Blåfield laajentaa lähinaapuruuden käsitteen koskemaan koko maailmaa.

Saavutus on jo itsessään varsin arvostettava, mutta Blåfield ei jää lepäämään laakereillaan, vaan menee kirjoituksessaan eteenpäin ja muistuttaa suomalaisia siitä, kuinka paljon ne vihaavatkaan. Ruotsin kieleen kohdistuva viha tulee tietysti ensimmäisenä:

Jo pitkään on muhinut viha ja kauna toista kansallista kieltämme ruotsia kohtaan. Kaksikielisyydestä, joka voisi olla kansallinen voimavara, onkin tehty kirous ja häpeä. Jos hinta on yhteyksien heikkeneminen Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Hotellin respassa sinänsä ihmetellään, että kuinka kieltä voi varsinaisesti vihata, yleensä viha kohdistuu ihmisiin, mutta nähtävästi hän on käärmeissään pakkoruotsin vastustamisesta ja pelkää, että sen mukana suomalaiset eivät olekaan enää kaksikielisiä. Pakkoruotsin vastustamisessa ei liene kuitenkaan kyse ruotsinkielisen väestöosan vihaamisesta, vaan tympiintymisestä siihen, että varsinkin ummikkosuomalaisilla alueilla, joita kuitenkin on Suomesta valtaosa, ihmiset pakotetaan lukemaan koulussa jotakin, jonka he koulujensa loputtua likipitäin välittömästi unohtavat. Ei Suomessa ole koskaan ollutkaan mitään kaksikielisyyttä. Englannintaidon pyrkii huomattavasti useampi ihminen säilyttämään, sillä siitä on käytännön hyötyä noin yleensäkin. Sillä pärjää hyvin mm. Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa, sillä suomalaisten pakko-opettelemalla ja väkisin vääntämällä tankeroruotsilla tekee itsensä selkeästi huonommin ymmärrettäväksi kuin englannilla, jota pohjoismaissa kyllä osataan puhua.

Mitä tulee pakkoruotsin vastustamiseen ja sen myötä yhteyksien heikkenemiseen niin Ruotsiin kuin muihinkin pohjoismaihin, hotellin respassa muistellaan, että pakkoruotsi tuli Suomeen vasta peruskoulun myötä eli vuosina 1972 - 1977. Hotellin respassa taas ei muisteta sitä, että yhteydet Ruotsiin ja pohjoismaihin alkoivat vasta vuonna 1972. Yhtä kaikki, Blåfield mieltää kirjoittamani jaaritteluna, sillä hänhän on esittänyt vahvan todisteen suomalaisesta vihasta ja hän siirtyykin sitten seuraavaan vihan kohteeseen eli Amerikka-vihaan:

Amerikan-vihalla on myös pitkät juuret. Tässä ajassa se näkyy amerikkalaisuuden halveksimisena. Se vaikuttaa pohjavirtana keskusteluissa Natosta, Guggenheimista tai Pohjois-Amerikan ja Euroopan investointisuojasopimuksesta. Jos hinta on ovien sulkeutuminen läntiseen arvoyhteisöön, who cares.

Jos etsitään vihaa ja halveksuntaa amerikkalaisuutta kohtaan, niin sitä kannattaa etsiä lähinnä tiedostavista piireistä ja jättää haalariväki rauhaan. Tiedostavissa piireissä kun amerikkalaisuuden vihaaminen on ollut pakkomuoti jo 1960-luvulta. Jos sen sijaan haluaa löytää tavallisten suomalaisten Amerikka-vihaa ja käyttää siinä esimerkkinä Guggenheimin vastustamista, silloin tulee rakentaneeksi sellaisen sillan, jota pitkin ei aasikaan uskalla kävellä. Hotellin respan näkemyksen mukaan Guggenheimia vastustetaan siksi, ettei tykätä ideasta polttaa muutama trukkilavallinen rahaa, että saadaan ripustaa jonkun tönön rappusten yläpuolelle teksti Guggenheim.

Mitä tulee Nato-vastaisuuteen, tulee muistuttaa, että juuri Blåfieldin kaltaiset opettajayksilöt ovat valistaneet hallintoalamaisia kymmeniä vuosia aina Ukrainan rähinään saakka että Nato on Herrasta Perkeleestä. Totta hemmetissä se alkaa vaikuttaa mielipiteisiin. Yrittäkää nyt päättää. Hotellin respasta kysytään, että mahtaako Blåfield tehdä näin taas parin kolmen vuoden kuluttua. 

Sinänsä voisi vielä muistuttaa, että jos Yhdysvaltain suhtautumisessa Suomeen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä on ollut tiettyä epäluuloisuutta, sen syynä tuskin olivat tavallinen Perskeles, Lötjönen, Kutvonen, Pöntinen ja Pätinen, joitten mielipiteestä Yhdysvaltain hallitus ei tiennyt mitään. Sen sijaan presidentti Halosen ja ulkoministeri Tuomiojan mielipiteet menivät kyllä oikein mainiosti Yhdysvaltain hallituksen tietoon. Aloittihan muuten Tuomioja tuoreimman ulkoministerikautensa toteamalla komeasti, että ”minun mielestäni sivistysvaltioissa kenelläkään yksityishenkilöllä ei pitäisi olla aseita kotonaan.” Yhdysvallathan pitää itseään sivistysvaltiona, ja ulkoministerin kannattaisi ehkä olla perillä Yhdysvaltain perustuslain toisesta lisäyksestä ennen kuin alkaa piestä suutansa.

Vaan joka tapauksessa Blåfield on toteennäyttänyt nimenomaan tavallisen suomalaisen jenkkivihan. Mutta eihän se vihaaminen siihen jää, vaan luonnollisesti seuraava vihan kohde on Venäjä.

Venäjän-vihalle ei näinä aikoina tarvitse syitä etsiä. Venäjän johdon tapa toimia Georgiassa ja nyt Ukrainassa on hyytävä osoitus loukkaantuneen suurvallan sokeasta revanssinhalusta. Mutta samalla Suomessa pintaan nousevat sortovuosilta peräisin olevat ryssävihan asenteet, joissa Venäjän kansa ja sen johtajat menevät sekaisin.

Venäjän vihaamisen sijasta hotellin respassa käytettäisiin mieluummin termiä Venäjän pelkääminen. Siihen kun on syynsä. Mutta sen jälkeen saattaa kysyä, että mitähän Blåfield itse asiassa tarkoittaa. Tuleeko se suurin pelko ja nuivuus todellakin sortovuosilta? Onko Suomessa elossa ihmisiä, jotka muistavat sortovuosista mitään? Eikö ne pienet rajakahakat vuonna 1939 - 1944 vaikuta mitään? Sinänsä Blåfield näyttää olevan itsekin hyvin epäilevä Venäjän toimien suuntaan, mutta jos Venäjään suhtautuu epäillen tavallinen suomalainen, niin silloin onkin kyseessä viha, vai ymmärsinkö oikein. Yleensäkin voi todeta, että jos suomalaisilla menee aika ajoin Venäjän kansa ja sen johtajat sekaisin (ainakin Blåfieldin näkemyksen mukaan) niin voi kyllä todeta, että Blåfieldillä menee sekaisin Suomen kansa ja hänen omat kuvitelmansa siitä. Sehän toki hänelle sallitaan, sillä Helsingin Sanomien linjan mukaan niitten kuuluukin mennä sekaisin.

Löytääpä Blåfield vielä valittamista suomalaisten suhtautumiseen virolaisiinkin:

Myös virolaisiin meidän on vaikea suhtautua. Köyhästä ja onnettomasta pikkuveljestä on nopeasti kasvanut tasavertainen kumppani ja haastaja. Tätä yritetään kompensoida ylimielisillä lausunnoilla, esimerkiksi niputtamalla perustelematta Baltian maat samaan pakettiin.

Hotellin respasta muistutetaan edelleenkin, että puhui ulkoministerimme Tuomioja läpiä päähänsä mihin ilmansuuntaan hyvänsä, se ei ole kuin ulkoministeri Tuomiojan vika. 

Blåfield jatkaa kirjoitustaan vanhoilla kliseillä, eli ilman ulkomaalaisvaikutusta ei suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa olisi. Epäselväksi jää, että miten tämä loppujen lopuksi liittyy siihen, ettei Suomesta haluta yleistä terveydenhuolto- ja yleensäkin elatusautomaattia kaikille sopivista ilmansuunnista tuleville, lisääkö tämän automaatin laajeneminen todellakin suomalaisten hyvinvointia ja kuinka se sen tekee.

Siihen Blåfieldilla ei varmaankaan ole vastausta. Ei ainakaan sellaista, joka häntä itseään miellyttää. Mutta hänen kirjoituksensa punainen lanka lienee tämä:

Olemme sulkemassa ovia omiin käsityksiimme oikeasta ja väärästä

Joitain ovia varmaankin pyritään sulkemaan. Sillä kun Antti Blåfield puhuu oikeasta ja väärästä, hän puhuu Antti Blåfieldin käsitystä oikeasta ja väärästä. Ehkäpä pyrkimyksessä ovien sulkemiseen on hyvin. hyvin voimakas kyllästyminen siihen, että nimenomaan Antti Blåfieldin kaltaisilla ihmisillä on ollut oikeus kertoa meille, mitä meidän tulee ajatella. Ja he ovat kertoneet, kertovat nyt ja haluavat kertoa jatkossakin, että meidän täytyy ajatella heidän utopiansa mukaisesti. Utopian, jonka perusteita ei ole kuin heidän omissa päissään.

Vielä herää yksi kysymys. Niin Blåfield kuin hänen kaltaisensa ihmiset ovat hyvin hanakoita kertomaan, mitä tavallinen tuulipukusuomalainen ajattelee, toistaen kerta toisensa jälkeen samoja kliseitä suomalaisten keskimääräisestä ajattelusta. Mieleen juolahtaa väkisinkin kysymys:

Kuinkahan monta tuulipukusuomalaista Antti Blåfield mahtaa oikeasti tuntea?