Sunday, April 26, 2015

2002 HENKILÖT JA RAUHAN AIKA


Tässä kirjoituksessa käydään läpi 2002: kertomaton tarina-kirjoituksessa esiintyneitä henkilöhahmoja ja muita ilmiöitä sekä heidän toimintaansa vuoteen 2015 saakka. Hahmot esiintyvät siinä järjestyksessä, kuin mitä he kirjoituksessakin esiintyivät, tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kirjoitus on jatkoa tarinan osille yksi, kaksi ja kolme.

2002: KERTOMATON TARINA OSA I

Sauli Niinistö

Sauli Niinistö toimi Suomen Tasavallan presidenttinä vuonna 2002 käydyn kesäsodan aikana. Hän astui presidentinvirkaansa eräänlaisen puolueissa tehdyn vallankaappauksen lopputuloksena vuonna 2000 ja häntä on jälkeenpäin pidetty tehtävässään oikeana miehenä oikeaan aikaan. Hän oli mies, jolta vaadittiin raskaita ratkaisuja vaaran uhatessa maata, ja hän pystyi ne tekemään. Tärkeää on, että hän oli yksi niistä, jotka tunnistivat vaaran, eivät yrittäneet selittää sitä olemattomaksi ja tajusivat, että siihen on reagoitava voimakkaalla ja välittömällä maanpuolustuskyvyn kohentamisella, johon Suomi vauraana maana juuri eletystä lamasta huolimatta pystyi. Varustautumisen ideana oli estää Neuvostoliiton hyökkäys tekemällä se hyökkääjälle liian kalliiksi. Valitettavasti pelote ei toiminut, mutta Suomi onnistui puolustautumaan, pysäyttämään hyökkääjän ja sotaonnen käännyttyä Neuvostoliitolle huonoksi lopulta ajamaan vihollisen pois alueiltaan ja saamaan korvaukseksi aikaisemmissa sodissa menetettyjä alueita.

Sodan loputtua Niinistö peräänkuulutti uutta suomalaista poliittista kulttuuria. Hän oli yksi niitä henkilöitä, joka halusi rikkoa suomalaisessa politiikassa 1980-luvun loppupuolella kehitetyn konsensus-ajattelun, joka Niinistön mielestä toimi tosiasiallisesti demokratian vastaisena. Niinistö rehellisesti tunnusti, että ennen vaaran aikaa hänkin kannatti sitä järjestelmää sen tietynlaisen vaivattomuuden ja ennalta ennustettavuuden vuoksi, mutta ymmärsi myöhemmin sen muuttavan eduskunnan pelkäksi virastoksi, jossa kansalaisten mielipiteellä ei ollut tosiasiallista merkitystä. Niinistön mielestä suomalaiset sotilaat pelastivat Suomen kansalaisilleen, ja rauhan aikana maan kuuluu pysyä kansalaisilla eikä poliittisella eliitillä, jolla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa kansalaisten elämään.

Niinistö jatkoi presidentin tehtävässään kaksi kautta, vaikka oli harkinnut itse luopuvansa tehtävästään ensimmäisen kauden jälkeen. Hän oli itse ajatellut olla sodan ajan sekä sen jälkeen seuranneen jälleenrakennuksen presidentti ja siirtyä sitten eläkkeelle. Hänet kuitenkin suostuteltiin jatkamaan toisenkin kauden ajan, jolloin häntä pidettiin myös vakiinnuttamisen ajan presidenttinä. Niinistö loi läheiset ja luottamukselliset suhteen itäiseen naapurimaahan Novgorodiin ja vuonna 2015 voidaan todeta Suomessa olevan koko historiansa aikana poikkeuksellinen tilanne, sillä itä ei merkitse enää uhkaa.

Kun Niinistön toinen presidenttikausi loppui vuonna 2012, hän irtaantui kaikista julkisista tehtävistä ja velvollisuuksista ja siirtyi asumaan vaimonsa Jenni Haukion kanssa Aunuksenkaupunkiin, joka oli osa läntistä Aunuksen Kannasta, mikä annettiin Kalastajasaarennon lisäksi Suomelle kompensaationa Karjalan Kannakselta Tarton rauhan rajan ulkopuolelle jääneistä alueista.

Aunuksenkaupungissa Niinistö tunnetaan vuonna 2015 virkeänä eläkeläisenä, joka avustaa kirjoituksillaan Aunuksenkaupungin Sanomia  ja joka on johtavana hahmona kehittämässä talkootyötoimintaa, joka pyrkii parantamaan neuvostoajalta huonoksi jäänyttä infrastruktuuria. Talkootyön tarvetta lisää Aunuksen kannakselle ja Laatokan Karjalaan Novgorodista muuttaneet noin 40.000 karjalaista, suomalaista, inkeriläistä ja tverin karjalaista. Rauhansopimuksessa Suomen kanssa Novgorod lupautui kunnioittamaan suomensukuisten kansojen kulttuuriautonomiaa ja on myös lupauksestaan kiinni pitänyt, eikä minkäänlaista sortoa suomalais-ugrilaisia kansoja kohtaan ole esiintynyt. Siitä huolimatta vanhan pelon perusteella monet suomensukuisten kansojen edustajat ovat mieluummin muuttaneet Suomen puolelle, nimenomaan läntiseen Aunukseen ja Laatokan Karjalaan, jotka sodan johdosta olivat jääneet tyhjilleen. Niinistö on ollut hyvin harvoin valtakunnallisessa julkisuudessa presidentinvirkansa jälkeen, mutta hän kirjoitti vuonna 2014 julkaistut muistelmansa ”Sodan ja jälleenrakennuksen presidenttinä”. Aunuksenkaupungissa Niinistö tunnetaan lempinimellä Talkoo-Sauli.

Suomelle luovutetuilta alueilta jo sotatoimien aikana paennut väestö asutettiin uudelleen Novgorodin alueelle Yhdysvaltojen antaman New Marshall-avun turvin.





New Marshall Plan

Yhdysvallat tuki Neuvostoliittoa vastaan taistelleita valtioita voimakkaasti niin taloudellisesti kuin myös materiaalisella ja aseavulla. Sodan jälkeen Yhdysvallat tuki alueen jälleenrakentamista ja tiettyjen väestösiirtojen vuoksi tarvittavaa ihmisten uudelleen asuttamista huomattavalla rahasummalla New Marshall Plan-projektin myötä. Yhdysvalloissa nähtiin, että sinänsä kalliiksi käyvä projekti oli kuitenkin huomattavasti halvempi kuin Yhdysvaltain suora osallistuminen sotaan. Erityisesti New Marshall Plania toteutettaessa muistettiin, että itäinen Eurooppa oli sodan lopussa vuorokauden ajan suoranaisen ydinsodan uhan alla.

Tämän projektin piiriin kuului myös Suomi, joka sai rahallista avustusta jälleenrakentamiseen sekä uusien alueitten asuttamiseen ja alueitten infrastruktuurin uudelleen rakentamiseen. Samoin alueilta siirtynyt venäläisväestö asutettiin pääosin Novgorodiin New Marshall-rahoituksella.

Rahoituksen turvin hoidettiin myös Kaliningradin kysymys. Alueen väestöstä oli evakuoitu suurin osa jo ennen sotaa, ja sodan loputtua alue jaettiin Puolan ja Liettuan kesken. Venäläisväestö asutettiin Venäjälle, Novgorodiin ja Volgan Tasavaltaan New Marshall-rahoituksen turvin. Rauhanneuvottelujen aikana otettiin esille myös kysymys Saksan mahdollisista vaatimuksista alueeseen, mutta Saksa kieltäytyi, perustellen näkemystään sillä, että alue ei ole enää saksalainen ja se joka tapauksessa muodostaisi eksklaavin, jollaisista historian aikana oli ollut varsin huonoja kokemuksia.

Puolalainen neuvottelukunta otti esille sen jälkeen symbolisen lahjoituksen, eli sen, että Saksalle luovutettaisiin Kaliningradiin kuulunut alue Veikselinkynnäästä, mutta saksalaiset ottivat keskustelussa esille suomalaisen vertauksen pirusta ja pikkusormesta ja edelleen kieltäytyivät.

Martin Saarikangas

Martin Saarikangas toimi Suomen pääministerinä kesäsodan aikana. Hänet valittiin tehtäväänsä, koska hänet miellettiin neutraalina ja karismaattisena elinkeinoelämän edustajana sopivaksi kaikille poliittisille tahoille Suomea uhkaavan vaaran ollessa todennäköinen. Saarikankaan rooli sodan aikana ei ollut henkilökohtaisesti kovin dominoiva. Hän mielsi itsensä virkaa kriisiaikana toimittavaksi virkamiespääministeriksi, joka tuki toimillaan sekä puolustusvoimia, presidenttiä että yhteiskunnan toimintaa yleensäkin. Karismaattisena ja olemuksellaan luottamusta herättävänä hahmona hän suoriutui tehtävästään hyvin.

Sodan jälkeen hän pyysi eroa pääministerin tehtävästään ikäänsä vedoten ja siirtyi eläkeläiseksi. Hän on siitä eteenpäin ollut aktiivinen järjestötoimija niin reserviläis- kuin urheilutoiminnassakin. Hänen muistelmansa ”Sodan pääministeri” julkaistiin vuonna 2009. Vuonna 2015 Saarikangas asuu Espoossa.

Gustav Hägglund

Gustav Hägglund oli Suomen puolustusvoimien komentaja vuodesta 1994 vuoteen 2000, jolloin hän luovutti tehtävänsä kenraali Erkki Nordbergille ja jatkoi itse maan puolustusministerinä. Hägglundin suurimpana saavutuksena voi pitää sitä, että hän sai hankittua kriittisenä aikana juuri ennen sotaa puolustusvoimille mahdollisimman paljon aseistusta ulkomailta ja hänen henkilökohtaiset suhteensa NATO-maitten puolustusvoimiin olivat etuna Suomelle sodan aikana.

Sodan loputtua Hägglund erosi puolustusministerin tehtävästään ja jäi eläkkeelle. Hän muutti vuonna 2004 Suomelle palautettuun syntymäkaupunkiinsa Viipuriin ja hänet tunnetaan siellä paikallisena aktiivisena eläkeläisenä joka kirjoittaa säännöllisesti kolumneja Viipurin Sanomiin ja Sotilasaikakauslehteen.

Martti Ahtisaari

Martti Ahtisaari toimi Suomen presidenttinä vuosina 1994 – 2000. Hän oli ensimmäisiä, jotka huomasivat uudelleen syntyneen Neuvostoliiton uhan ja joka kokosi kasaan voimaryhmän, joka toimi Suomen valtatekijänä vuoden 2002 sodan ajan Suomessa. Hän luopui vapaaehtoisesti presidentin virastaan ja luovutti sen Sauli Niinistölle, toimien itse sodan aikana Suomen ulkoministerinä.

Sodan jälkeen hän erosi ulkoministerin tehtävästään ryhtyen ammattidiplomaatiksi, ollen voimakkaana hahmona erityisesti Jakutian itsenäistymiseen liittyvässä kriisissä sekä Acehin konfliktissa. Hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto molempien kriisien rauhanomaisesta ratkaisusta vuonna 2008.

Mauri Pekkarinen

Mauri Pekkarinen oli pitkäaikainen suomalainen urapoliitikko, joka toimi Suomen sisäministerinä kesäsodan aikana. Pekkarinen suoriutui tehtävästään erittäin hyvin, ja sodan jälkeen vuonna 2003 pidettiin ilmiselvänä, että hänet valittaisiin Keskustapuolueen uudeksi puheenjohtajaksi. Hän kuitenkin yllätti keskustan puoluekokouksen ilmoittamalla luopuvansa kaikesta poliittisesta toiminnasta. Puheessaan hän sanoi:

- Se aika, mitä olin sotaan valmistautuvan ja sotaa käyvän Suomen sisäministerinä on rehellisesti sanoen se ainoa aika, jolloin tunsin olevani kansalainen ja kansan palvelija, en omaan uraani keskittyvä ammattipoliitikko. Koko sitä edeltävä urani on ollut kompromisseiksi nimitettyä kieroilua, lupausten pettämistä ja kansan edun unohtamista puoluekoneiston edun sijaan. Minusta tuli poliittisen urani aikana huoraamisen ammattilainen. Sota teki minusta taas miehen ja kansalaisen. Haluan olla mies ja kansalainen jatkossakin. Siksi luovun kaikista poliittisista tehtävistäni. Eroan myös keskustapuolueen jäsenyydestä. Palaan kotiini Kinnulaan ja aloitan uuden elämän. Tavallisena kansalaisena.

Pekkarinen lunasti lupauksensa. Hän palasi kotiinsa Keski-Suomen Kinnulaan ja perusti nakkikioskiketjun nimeltään Helppo Nakki. Ketjun ideana oli taistella hampurilais- ja pizzakulttuuria vastaan ja pitää yllä suomalaista snagarikulttuuria, jonka Pekkarinen toteutti luksusmallina ja siirsi snagarit sisätiloihin.  Idea onnistui, ja Helppo Nakki levisi kahdessa vuodessa kaikkialle Keski-Suomeen ja siitä muualle Suomeen. Pekkarinen teki Helposta Nakista franchise-ketjun ja suosi uusissa yrittäjissä nimenomaan sotaveteraaneja. Tämä nosti Helpon Nakin mainetta ja Pekkarisen arvostusta.


Vuonna 2015 Helppo Nakki oli levinnyt jo 86:lle suomalaiselle paikkakunnalle. Viimeisin paikka oli Petsamon Liinahamarin öljysatama. Vuonna 2015 ihmiset harvemmin enää muistavat Mauri Pekkarisen menneisyyttä suomalaisena poliitikkona ja ministerinä, vaan hänet tunnetaan menestyksekkään Helppo Nakki-brändin kehittäjänä ja lempinimellä Helppo-Mauri. Hän ei ole kirjoittanut muistelmiaan sodan ajalta, vaan ilmoittanut, että historia kirjoittaa ne hänen puolestaan. Hän on myös tunnettu sanonnastaan ”en enää koskaan pistä pukua päälleni, enkä kravattia kaulaani”.


Erkki Nordberg

Erkki Nordberg oli kenraali ja Suomen armeijan ylipäällikkö sodan aikana. Hänen voidaan sanoa eronneen Mannerheimista siten, että sodan lisäksi hän johti myös varsinaisia sotatoimia. Hänelle myönnettiin tasavallan presidentin Sauli Niinistön toimesta Mannerheim-risti nro 218 ja hänelle ehdotettiin sodan jälkeen eduskunnassa myös ylennystä Suomen Marsalkaksi. Nordberg itse kieltäytyi tästä ylennyksestä todeten, että käyty sota oli kansakunnan yhteinen ponnistus, eikä siinä voi nostaa yhtä miestä yli muitten.

Nordberg luovutti armeijan ylipäällikkyyden takaisin presidentti Niinistölle heti sodan jälkeen ja toimi puolustusvoimien komentajana vuoteen 2010 saakka. Hän kuoli vuonna 2012 ja hänet on omasta, pian sodan jälkeen esittämästään pyynnöstä haudattu Helsingin uudelle sankarihautausmaalle Tapulikaupunkiin. Hänen hautakivessään on pelkästään teksti Erkki Nordberg:  lepää veljiensä vieressä. Tapulikaupunki tuhoutui täydellisesti kesäsodassa ja jälleenrakennuksen myötä osa siitä säästettiin juuri käydyn sodan sankarihautausmaalle.

Boris Jeltsin

Venäjän presidentti vuosina 1991 – 1996. Mies, joka voimakkaalla esiintymisellään esti kommunistien vallankaappauksen vuonna 1991. Vuonna 1996 hän ei enää siihen pystynyt, vaan kommunistit ottivat vallan, pidättivät Jeltsinin ja teloittivat hänet Moskovassa sijaitsevassa Lefortovon vankilassa.

Vremja

Neuvostoliiton virallinen uutislähetys, joka toimi vuoteen 1991 saakka ja jälleen vuodesta 1996 vuoteen 2002. Nykyisin Venäjällä toimii lähetys ”muistamme Vremjaa”, joka on sekä historiallinen lähetys että keskusteluohjelma, missä venäläiset muistelevat elämää neuvostodiktatuurin aikana.

Kolmikko

Kolmikkoon kuuluivat Paavo Lipponen, Tarja Halonen sekä Erkki Tuomioja. He olivat vaikutusvaltaisia hahmoja suomalaisessa politiikassa vielä 1990-luvulla. He kuitenkin luopuivat vapaaehtoisesti kaikista poliittisista toimistaan ennen vuoden 1999 eduskuntavaaleja. Osaltaan asiaan vaikutti niin sanotun voimaryhmän kulissien takana tekemä painostustyö, jota voi nimittää eräänlaiseksi puoluevallankaappaukseksi. Suomessa elää myös edelleenkin vahvana huhu, että ennen kyseisiä vaaleja heidän luonaan kävi niin Suojelupoliisin kuin puolustusvoimien tiedusteluelinten henkilöitä, jotka näyttivät heille tiedostoja niin ns. Tiitisen listasta kuin vielä hankalammista KGB:ltä saaduista tiedostoista ja tämä vierailu johti heidän eroonsa ja luopumista poliittisesta toiminnastaan. Huhua ei ole koskaan vahvistettu, mutta kyseiset henkilöt elävät elämäänsä eläkeläisinä, eivätkä ole olleet eronsa jälkeen koskaan tekemisissä julkisuuden kanssa.

Prikaatikenraali Kauko Liimatainen

Prikaatikenraali Kauko Liimatainen oli viidennen valmiusprikaatin komentaja sodan aikana. Hänen prikaatinsa oli yksi niistä, jotka saartoivat ja tuhosivat Haminaan edenneet neuvostojoukot ja tällä toimellaan pysäyttivät neuvostojoukkojen etenemisen Kymenlaaksossa lopullisesti. Hän johti prikaatiaan myös Pyhällön läpimurrossa ja prikaati eteni – murrettuaan muitten prikaatien kanssa Virolahdella viivyttävän vihollisdivisioonan puolustuksen – aina Viipuriin saakka. Tämän jälkeen prikaati siirtyi Laatokan Karjalaan edeten Syvärille ja aina etenemisen itäisimpään pisteeseen Nikolskyyn katkaisten siellä Kirovin radan. Tämä oli prikaatin viimeinen varsinainen sotatoimi, sillä sen jälkeen se oli pääesikunnan reservinä Länsi-Kannaksella. Viides valmiusprikaati oli myös mukana Operaatio Allissa, jossa hämättiin vihollista uskomaan, että suomalaiset pyrkisivät hyökkäämään Syvärin yli kohti Leningradia. Tätä varten viides valmiusprikaati sijoitettiin Syvärin pohjoispuolelle. Rauhansopimuksen solmittua suomalaiset vetäytyivät Nikolskystä Vaaseniin, joka jäi rauhansopimuksessa Suomelle. Vetäytyminen jätti Kirovin radan kokonaisuudessaan Novgorodin käyttöön.

Liimatainen oli yksi niitä nuoria upseereita, jotka ennen sotaa ylenivät nopeasti ja korvasivat ns. virkamiesupseerit sodan ajan kokoonpanoissa. Hän oli yksi ”Operaatio Sylvin” suunnittelijoita. Kyseisellä operaatiolla saarrettiin ja tuhottiin koko vihollisen Kymen Rintama. Liimatainen on nykyisin sotilasarvoltaan kenraaliluutnantti ja hän toimii maavoimien komentajana. Häntä pidetään vahvana ehdokkaana seuraavaksi puolustusvoimien komentajaksi.

Vaisala Oy

Suomalainen, 1990-luvun loppupuolelta alkaen sotilaalliseen elektroniikkaan keskittynyt yritys. Vaisala Oy:n kehittämä tykistölaskin-viestintälaite oli yksi suuria syitä suomalaisten menestykseen kesäsodassa. Kun Suomen hallitus purki sotilaallisen viennin rajoitukset vuonna 2000, on Vaisala myynyt tuotteitaan kaikkiaan 18:aan eri maahan ja on yksi Suomen suurimmista vientiyrityksistä. Vaisala Oy:n perusperiaatteisiin kuuluu se, että sen osakepääomaa ei koskaan myydä ulkomaalaisille toimijoille.


Vaisalan Oy:n lisäksi suomalainen sotilasteollisuus on saavuttanut huomattavaa vientimenestystä vientirajoitusten purkamisen myötä. Suomalaisia AMOS- ja NEMO-kranaatinheitinjärjestelmiä on myyty maailmalle vuonna 2015 kolmesataa kappaletta, samoin kun perinteisiä kranaatinheittimiä sekä suomalaisia rynnäkkökivääreitä ja myös suomalaista sotilaselektronikkaa.  Myös panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja on myyty kuusisataa kappaletta, samoin kuin kaikkiaan kaksitoista Hamina-luokan ohjusvenettä.


Oskari Sievinen

Oskari Sievinen oli 21-vuotias, innokas urheilijanuorukainen, Helsingistä kotoisin oleva Neljännen Jääkäriprikaatin riveissä palvellut alikersantti. Sievinen oli nuori ja innokas sotilas ja hän paloi halusta päästä tekemään sankaritekoja. Hän ajatteli itseään uutena Antti Rokkana. Hän, niin kuin koko hänen ryhmänsäkin kaatui Uskin taistelussa ennen kuin he ehtivät ampua laukaustakaan. Neuvostoliittolainen rynnäkkökone pudotti hänen ryhmänsä päälle napalmilastin ja koko ryhmä paloi kuoliaaksi. Saman rynnäkkökoneen pudotti hetkeä myöhemmin suomalaisten ampuma olkapääohjus, ja kone putosi juuri tuhoamansa ryhmän päälle. Sievinen, samoin kuin hänen ryhmänsä jäsenet on haudattu Tapulikaupungin sankarihautausmaalle.

Viljo Kemppainen

Sotamies Viljo Kemppainen oli Riihimäellä asuva, alkoholisoitunut ATK-tukihenkilö, joka löysi sodassa itsestään uuden miehen. Hän ehti sodan alkuvaiheen aikana osallistua kahteen suureen taisteluun. Tyllin taistelussa hän tuhosi neljä vihollisen miehistönkuljetusvaunua ja kaksi rynnäkkövaunua ja sen lisäksi omalla henkilökohtaisella rohkealla suorituksellaan esti vetäytyvän joukkueensa jäämästä vihollisen saartamaksi.

Saareksin taistelussa hän tuhosi vihollisen taistelupanssarivaunun, kaksi rynnäkkövaunua, neljä miehistönkuljetusvaunua ja otti taistelun aikana vangiksi vihollisen luutnantin. Korpraaliksi ylennetty Kemppainen läksi Saareksin taistelun loppuvaiheessa suojaamaan komppaniansa sivustaa kahden muun miehen kanssa. Taistelun kulusta ei ole selvää tietoa. Paikalle myöhemmin apuun tullut jalkaväkiryhmä löysi kaksi Kemppaisen mukana lähtenyttä miestä kaatuneena. Heidän oletetaan kaatuneen vihollisen tykistökeskityksessä. Kun ryhmä ehti heille määrättyyn paikkaan, he löysivät Kemppaisen kaatuneena. Etumaastossa oli yksitoista kaatunutta vihollista, vihollinen oli perääntynyt ja vasta ryhmittymässä uuteen hyökkäykseen, jonka ryhmä pystyi torjumaan. Oletettavasti Kemppainen oli pystynyt pysäyttämään vihollisen yksinään ja sen joukot olivat vetääntyneet taakse. Kemppaisen oli surmannut vihollisen perääntyessään umpimähkään ampuma luoti, joka oli osunut Kemppaista oikeaan ohimoon, kun Kemppainen oli ollut vaihtamassa lipasta rynnäkkökivääriinsä.

Kemppaiselle myönnettiin kuoleman jälkeen postuumisti Mannerheim-risti nro 209. Hänet on haudattu Riihimäen sankarihautausmaalle.


Antti Korpela

Korpraali Antti Korpela on Viljo Kemppaisen aseveli ja naapuri samasta kerrostalosta Riihimäellä. Korpela osallistui sekä Tyllin että Saareksin taisteluihin. Saareksissa hän haavoittui vihollisen luodista vasempaan reiteen ja vietiin kenttäsairaalaan. Hän ei ehtinyt enää osallistua uusiin taisteluihin. Hän asuu edelleen Riihimäellä ja hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Hän on ammatiltaan paikallisen peruskoulun talonmies.

Martti Pakkanen

Sotamies Martti Pakkanen oli maanviljelijä Miehikkälästä sekä paikallisjoukkojen traktorikuski. Hän kaatui sodan toisena päivänä vihollisen ilmahyökkäyksessä. Hänen rajavartiostossa varusmiehenä palvellut poikansa selvisi sodan läpi hengissä ja jatkoi Pakkasen uraa maanviljelijänä. Pakkasten tilat olivat sodan jälkeen täysin tuhoutuneet, mutta nuorempi Pakkanen rakensi tilan uudelleen New Marshall-avun myötä saamansa rahoituksen turvin. Hän muutti tilan tuotantosuuntaa ja on erikoistunut lampaitten kasvatukseen sekä lampaanlihan ja lihasäilykkeiden suoramyyntiin. Hänen perustamansa yritys Lampakkanen on vakavarainen ja menestyksekäs pienyritys. Hän on naimisissa ja hänellä on kaksi poikaa. Hänen isänsä Martti on haudattu Miehikkälän sankarihautausmaalle.

Alikersantti Veikko Kemppainen ja sotamies Martikainen

Käsitellään myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Valtteri Heino

Alikersantti Valtteri Heino oli Helsingin Rintamaradion toimittaja, joka kaatui sodan ensimmäisillä hetkillä. Suomalaisen ilmatorjunnan alas ampuma vihollisen Su 25-rynnäkkökone, joka oli hetkeä aikaisemmin puolestaan tuhonnut suomalaisen SA 3-ohjuslavetin putosi Heinon lähetysyksikön päälle surmaten Heinon sekä hänen suojanaan olleen jalkaväkiryhmän.

Hannu Nylund

Alikersantti Hannu Nylund oli Valtteri Heinon toimittajapari Helsingin Rintamaradiossa. Nylund oli sodan ensimmäisenä päivänä käymässä tarpeillaan pusikossa, kun ilmatorjunnan alas ampuma vihollisen rynnäkkökone putosi lähetysyksikön päälle. Nylund selvisi tapahtumasta vammoitta. Hän jatkoi rintamaradion toimittajana sodan loppuun saakka siirtyen Helsingin taistelujen loputtua ensiksi Anjalankoskelle ja sieltä myöhemmin Kannakselle. Vuonna 2015 hän on Yleisradion Radio Viipurin uutistoimittaja. Hänellä on vaimo ja kolme lasta.

Rintamaradio

Yleisradion rintamaradioyksiköt toimivat kaikkialla Suomessa aina Ahvenanmaalta Inariin. Kenttäoloihin siirretut lähetysyksiköt lähettivät uutisia, musiikkia, huumoria ja läheisten terveisiä kaikille rintamalla olleille sotilaille. Rintamaradiot toimivat nonstoppina, ja silloin kun toimitettua ohjelmaa ei ollut, lähetyksessä oli jatkuvasti musiikkia ja uusintana esitettyjä läheisten terveisiä.

Ruotuväki-lehti puolestaan toimi puolustusvoimien uutislehtenä sodan aikana. Sen ilmestymistiheyttä nostettiin kolmeen kertaan viikossa ja sitä jaettiin kaikille suomalaisille joukoille. Varsinaista rintamatelevisiota ei sodan aikana ollut, mutta niin Äyräpäähän kuin Aunuksenkaupunkiin sijoitetutuista lähetysyksiköistä lähetettiin Yleisradion televisio-ohjelmaa, jota seurattiin jopa majoituskorsuissa miesten mukanaan tuomista pienistä matkatelevisioista.

Rintamaradiossa palvellessaan kaatui kaikkiaan viisi toimittajaa. Rintamaradion henkilökunta on  oikeutettu kesäsodan Rintamaradion muistoristiin, jonka keskiössä ovat antennin kuva sekä kirjaimet VH, ensimmäisen kaatuneen rintamaradiotoimittajan Valtteri Heinon kunniaksi. Rintamaradion toimittajat ovat sodan jälkeen saaneet itselleen huomattavan vaikutusvaltaisen aseman suomalaisessa mediassa ja he kuuluvat kaikki Aseveljien Uuteen Liittoon.

Feministisk Hegemoni

Äärifeministiseen naisten ylivaltaan tähdännyt ruotsalainen puolue, joka saavutti täydellisen valta-aseman Ruotsissa 2000-luvun alussa, ja jonka toiminta kiellettiin vuoden 2002 sotilasvallankaappauksessa. Toimii nykyisin Ruotsissa miedompana versiona nimellä Feministisk Initiativ, mutta on jäänyt poliittisesti marginaaliin. Täydellisen feministivallan kokeilu jätti ruotsalaiseen kansansieluun sen verran syvät arvet, että sitä ei haluta enää koskaan uusia.

Toivo Vihonen

Ekonomi suomalaisessa yrityksessä Loviisassa. Toimi sodan aikana meripioneerina. Sodan alkaessa kersantti, sodan loppuessa joukkueenjohtaja ja ylikersantti. Vihosen joukkue oli ollut tekemässä naamioituja asemia suomalaisille ohjusveneille ja se kärsi tappioita sodan alussa vihollisen rynnäkkökoneitten hyökkäyksessä. Vihosen joukkue oli mukana Laatokalla sodan loppuvaiheessa hämäysmielessä tehdyn operaatio Allin toteuttamisessa. Vihonen selvisi sodasta ilman naarmuakaan. Hänellä oli aviokriisi ennen sotaa, mutta lähestyvän uhan myötä hän ja hänen vaimonsa löysivät toisensa uudelleen ja vuonna 2015 hän elää onnellisena vaimonsa kanssa. Heidän lapsensa ovat jo täysi-ikäisiä ja opiskelemassa. Hänen opettajaksi lukeva poikansa suoritti varusmiespalveluksensa rannikkojääkärinä Viipurin Rannikkojääkäripataljoonassa.

Erika Vihonen

Toivo Vihosen vaimo. Siviiliammatiltaan matkatoimistovirkailija Loviisassa. Hän oli sodan alussa muonituslottana Loviisassa. Sodan edetessä hän jatkoi tehtävissään muonituslottana Kannaksella ja toimi siinä tehtävässä sodan loppuun saakka. Hän on vuonna 2015 edelleenkin matkatoimistovirkailija. Hänen erikoisalanaan ovat matkat takaisin saatuun Karjalaan, Sallaan, Petsamoon sekä naapurimatkat Novgorodiin.

Naisten Vapaaehtoinen Maanpuolustusjärjestö Lotta ry.

Järjestö perustettiin puhtaasti improvisoiden 1990-luvun loppupuolella ja se oli hyvin merkittävä osa Suomen maanpuolustusta vuonna 2002 käydyn kesäsodan aikana. Vuonna 2015 Lottajärjestö on olennainen ja viralliseksi muutettu osa Suomen maanpuolustusta. Vuosittain noin 2.000 nuorta suomalaista naista suorittaa vapaaehtoisen lottakoulutuksen, joka alkaa asekoulutuksesta ja erikoistuu niille aloille, joille lottakoulutettavien henkilökohtaiset ominaisuudet suuntaavat. Pääkoulutushaarat ovat lääkintä-, huolto- ja pakolaishuoltokoulutus.  Lottajärjestön nimi on nykyisin jälleen Lotta Svärd.



Monika Ekström

Monika Ekström, Erika Vihosen (os. Ekström) sisar toimi pakolaishuoltolottana sodan aikana. Hänen toimipaikkansa oli Ähtäri, jossa hän itsekin asui. Hän toimi Ähtärissä koko sodan ajan ja on vuonna 2015 merkonomi erään ähtäriläisen yrityksen palveluksessa. Hän on nykyisin naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä. Hän on kantavia voimia Ähtärin lottaveteraaniyhdistyksen toiminnassa.

Juhani Tani

Yliluutnantti Juhani Tani oli Hawk-harjoitushävittäjää lentänyt reservin taistelulentäjä. Hän oli ennen sotaa kiinalaisen lentoyhtiön pilotti, mutta palasi Suomeen sodan ollessa todennäköinen. Tani ampui Helsingin rintaman ilmataisteluissa alas kolme neuvostoliittolaista rynnäkkökonetta. Hän kaatui taistelussa, kun neuvostoliittolainen MiG 21-kone tuhosi hänen koneensa. Hänen koneensa putosi Porvoon edustalla sijaitsevalle saarelle, josta kersantti Toivo Vihosen ryhmä toimitti hänen jäännöksensä haudattavaksi. Hänet on haudattu Tapulikaupungin sankarihautausmaalle. Kaikkiaan kolme suomalaista Hawk-lentäjää saavutti ässästatuksen, menestyksekkäimpänä heistä luutnantti Heikki Hyvärinen, joka ampui alas kolme rynnäkkökonetta ja viisi helikopteria.

Heikki Ervasti

Luutnantti Heikki Ervasti oli SA-3 ilmatorjuntaohjusjaoksen johtaja. Ervastin ohjuslavetin ampuma ohjus tuhosi vihollisen kuljetuskoneen vihollisen hyökkäyksen alkuvaiheessa. Paikalle sattunut vihollisen SU 25-rynnäkkökone tuhosi Ervastin jaoksen ampumalla sen päälle täyden satsin rakettikaseteistaan. Niin Ervasti kuin hänen aseveljensä kersantti Korhonen kaatuivat iskussa. Sivummalla ollut radiomies Kolehmainen selvisi hengissä. Kyseisen rynnäkkökoneen ampui alas suomalainen Sergei-ilmatorjuntatykki ja kone putosi Yleisradion Rintamaradion lähetysyksikön päälle surmaten yhden toimittajan sekä lähetysyksikköä suojanneen jalkaväkiryhmän.

SA-3

SA-3 eli Isajev S-125 Petshora-ilmatorjuntaohjus oli suomalaisten järjestämä ikävä yllätys neuvostoliittolaisille maahanlaskujoukoille sodan ensimmäisillä hetkillä. Ohjustyyppi oli hankittu Suomeen jo 1970-luvun loppupuolella ja sen käytöstä oli Suomessa jo virallisesti luovuttu ohjuksen vanhenemisen myötä. Kuitenkin ohjus pysyi Suomen ilmatorjunnan operatiivisessa käytössä reservimiehistöjen käyttämänä kaikkiaan kahdeksan ohjuslavetin voimin. Ohjukset oli keskitetty pääkaupunkiseudulle nimenomaan hyökkääviä kuljetuskoneita vastaan, ja ohjuksen vanhentumisesta huolimatta suomalaiset reserviläiset onnistuivat ampumaan alas kaikkiaan kaksitoista vihollisen kuljetuskonetta sekä sen lisäksi kuusi rynnäkkökonetta. Tämä osaltaan edesauttoi huomattavasti sitä, että vihollinen hävisi taistelun Helsingistä.

Helsingin taisteluista selvisi kolme ohjuslavettia, ja ne siirrettiin suojaamaan Hämeenlinnaa. Kahden ohjuslavetin miehistö tuhoutui taistelussa ja kolmen muun miehistö siirtyi ohjusten loputtua ilmatorjuntakonekiväärimiehiksi.

Majuri Kari

Majuri Johannes Kari oli sodan alkaessa Kaartin Jääkärirykmentin sotilaspoliisien koulutuksesta vastaava upseeri. Huomattavasti Sauli Niinistön näköisenä miehenä hän asettautui sodan alkuhetkillä vihollisen erikoisjoukkojen maalitauluksi presidentin itsensä jo siirryttyä Hämeenlinnaan. Mäntyniemeen hyökkäsi vihollisen spetsnaz-ryhmä, joka yllätyksekseen törmäsi joukkueen vahvuiseen Erikoisryhmä Karhun yksikköön. Kaikki viholliset kaatuivat taistelussa.


Tämän jälkeen majuri Kari siirtyi johtamaan ja organisoimaan suomalaisten sotilaspoliisien toimintaa tärkeitten kohteitten valvonnassa ja suojelussa. Hän oli sodan loppuun asti Hämeenlinnassa. Sodan jälkeen hän siirtyi työskentelemään puolustusvoimien tiedustelulaitokseen. Hän asuu Helsingissä ja on sotilasarvoltaan eversti. Hänellä on vaimo, kaksi lasta ja kaksi lastenlasta.


Irina Vaaja / Volkova

Irina Vaaja oli GRU:n kouluttama Neuvostoliiton nukkuva agentti, jonka peitetoimi oli toimia myyjänä Stockmannin naisten alusvaateosastolla. Hänet aktivoitiin ennen sotaa ja hän toimi yhteyshenkilönä Lauttasaaressa odottaneelle spetsnaz-ryhmälle. Suomalainen sotilastiedustelu oli päässyt selville hänen henkilöllisyydestään ja hänet pidätettiin Karhu-ryhmän iskussa. Spetsnaz-ryhmä tuhottiin hieman ennen sodan alkua suomalaisten erikoisjääkäreitten iskussa. Kuulustelujen jälkeen hänet teloitettiin Nurmijärvellä yhdessä kolmen suomalaisen maanpetturin kanssa.

Vladimir Valujev

Amiraali Vladimir Valujev toimi sodan aikana Neuvostoliiton Itämeren laivaston komentajana. Hän suunnitteli ja johti hyökkäystä Helsinkiin. Hän oli jo ennen sotaa arvostellut hyökkäystä ja epäillyt menestymisen mahdollisuutta. Hän ei myöskään henkilökohtaisen moraalinsa mukaan hyväksynyt valloitussotaa Suomea vastaan, mutta ymmärsi, että vastakkaisten mielipiteitten esittäminen olisi johtanut hänet huomattavan nopeasti teloitusryhmän eteen, joten hän oli kuuliaisena upseerina toiminut saamiensa käskyjen mukaisesti ja suunnitellut hyökkäyksen parhaansa mukaan. Hyökkäyksen epäonnistuttua ja Saksan, Puolan, Tanskan ja lopulta Ruotsin laivaston tultua mukaan taisteluun hänen laivastonsa oli pääosin jumissa Leningradissa, eikä enää osallistunut aktiivisiin taisteluihin.

Sodan jälkeen niin Novgorod kuin Moskova luovuttivat Suomeen muutamia sotarikollisiksi epäiltyjä. Valujevia eivät suomalaiset edes vaatineet, mutta hän lensi Helsinkiin ja ilmoittautui tuomittavaksi kaikkien Helsingin hyökkäykseen osallistuneitten neuvostosotilaitten puolesta. Erityisesti kyse oli sodan alussa neuvostokoneitten tekemästä pommituksesta suomalaisia pakolaisia kohtaan, jossa kuoli satoja ihmisiä. Oikeudessa soitettiin läpi Ilmavoimien Viestikoelaitoksen äänittämä nauhoite, joka todisti, että pommituksesta oli vastuussa laivaston poliittinen upseeri, ei Valujev. Moskovassa pidätetty ja  Suomeen lähetetty poliittinen upseeri teloitettiin ampumalla Santahaminassa, mutta Valujev vapautettiin kaikista syytteistä. Hän asuu nykyisin eläkeläisenä Petroskoissa ja harrastaa purjehtimista Äänisellä. Hän kirjoitti vuonna 2009 julkaistut muistelmansa ”Aliarvioinnin Hinta”.

Juha

Suomalaisen huumoriryhmä Kummelin sketsihahmo, jota kikkailun seurauksena sattui aina leukaan. Suomalaiset sotilaat omaksuivat laajalti termin ”nyt muuten sattui Juhaa leukaan” sodan aikana, kun isku vihollista vastaan onnistui.

Yliluutnantti Jauhiainen

Yliluutnantti Esko Jauhiaisen johtama tykkiryhmä tuhosi sodan ensimmäisillä hetkillä Kuivasaaren 305-millisillä tykeillä neuvostoliittolaisen Ivan Rogov-luokan maihinnousualuksen. Jauhiaisen ryhmä pelastautui viime hetkellä Kuivasaaresta, johon ammuttiin toistakymmentä neuvostolaivaston ohjusta. Jauhiaisen ryhmä oltiin perustettu vain tätä yhtä iskua varten ja se hajotettiin sen jälkeen. Jauhiainen siirtyi Ahvenanmaalle, jossa hän toimi rannikkopuolustusjoukoissa sodan alkuvaiheissa.

Jauhiaiselle myönnettiin onnistuneen iskunsa perusteella Mannerheim-risti nro 192 kolmas kesäkuuta 2002. Hän oli ensimmäinen suomalainen sotilas, jolle myönnettiin Mannerheim-risti käytävän kesäsodan aikana. Sodan loppuvaiheessa Jauhiainen toimi Laatokalla rannikkopuolustuksen tehtävissä. Jauhiainen työskentelee nykyisin Vaisala Oy:ssä merikuunteluun liittyvän elektroniikan kehittäjänä. Hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Hän asuu perheineen Espoossa.

Korpraali Tiilikainen

Korpraali Tiilikainen oli mukana Ryhmä Jauhiaisen iskussa Ivan Rogov-maihinnousualusta vastaan. Kun Jauhiaisen ryhmä hajotettiin, hänet siirrettiin Helsingin kuudenteen pataljoonaan. Hän kaatui taistelussa neuvostojoukkoja vastaan Helsinki-Vantaan lentokentällä. Hän oli naimaton.

Kersantti Öberg

Kersantti Öberg oli mukana Ryhmä Jauhiaisen iskussa Ivan Rogov-maihinnousualusta vastaan. Kun Jauhiaisen ryhmä hajotettiin, hänet siirrettiin espoolaiseen paikalliskomppaniaan, jossa hän toimi venekuskina Helsingin rintaman taistelujen aikana. Myöhemmässä vaiheessa paikalliskomppania siirrettiin Viipurin edustalla olleille saarille paikallispuolustuksen tehtäviin. Öberg on naimaton ja toimii nykyisin Suomenlinnan lautan kipparina.

Oula Länsman

Rajajääkäri Oula Länsman toimi tarkka-ampujana 33:ssa Rajajääkärikomppaniassa Inarin rintamalla ja hän ampui kyseisen rintamanosan ensimmäisen suomalaisen laukauksen, ampuessaan vihollisen rynnäkköpanssarivaunulla rajan ylittänyttä vihollisen tiedusteluosaston sotilasta päähän. Vihollisen tiedusteluluonteinen eteneminen Inarin rintamalla pysähtyi rajalle ja Länsman osallistui useisiin partioretkiin ja väkivaltaisiin tiedusteluihin. Sodan loputtua hän palasi takaisin kotiinsa Utsjoelle, jossa hän toimii porotilallisena. Hänellä on vaimo ja kaksi poikaa. Hän on aktiivinen hahmo Utsjoen kunnallispolitiikassa ja hänet on valittu saamelaiskäräjille.

OSA II

Gennadi Sedov

Kenraaliluutnantti Gennadi Sedov oli sodan aikana Neuvostoliiton luoteisen rintaman tiedustelupäällikkö. Hän suhtautui varsin skeptisesti suomalaisia vastaan kohdistettuun sotaretkeen, mutta toimi parhaansa mukaan Neuvostoliiton puolesta. Sodan edetessä hän ymmärsi kommunistihallinnon syöksevän neuvostokansan tuhoon, viimeistään siinä vaiheessa, kun neuvostojohto oli tehnyt päätöksen ydinaseitten käytöstä vihollisten kaupunkeja vastaan.

Yhdessä kenraali Blinovin, kenraali Lebedin ja muutaman muun korkean neuvostoarmeijan johtajan kanssa Sedov organisoi vallankaappauksen, jolla politbyroo riisuttiin vallasta ja saatiin aikaiseksi rauha. Vallankaappauksen myötä Luoteis-Venäjä irtaantui itsenäiseksi Novgorodin valtioksi, ja Sedov toimi Novgorodin valtakunnanhoitajana vuosina 2002 – 2004. Tämän jälkeen Sedov luovutti maan siviilijohdolle ja siirtyi oman vaatimuksensa mukaisesti eläkkeelle. Hän asuu nykyisin Kedrozerossa Äänisjärven rannalla. Hän ei ole missään tekemisissä julkisen median kanssa. Hän ei ole kirjoittanut muistelmiaan eikä vastaa median yhteydenottopyyntöihin. Hänestä saatujen vähäisten tietojen mukaan hän on aktiivinen kalastaja ja metsästäjä ja toimii paikallisen metsästysseuran puheenjohtajana.


Galina Avilova

Gennadi Sedovin sisar, joka asuu Pskovissa. Hänen kaksi poikaansa, Grigori ja Vasili kaatuivat sodassa suomalaisia vastaan. Galina asuu Pskovissa miehensä Sergein kanssa. He ovat eläkkeellä ja heidän tyttärensä toimii opettajana Pietarissa.

Grigori Avilov

Galina Avilovan poika. VDV-joukkojen luutnantti. Kaatui Helsingin rintamalla, kun hänen komppaniaansa kuljettaneeseen kuljetuskoneeseen osui suomalaisen luutnantti Heikki Ervastin johtaman ilmatorjuntajaoksen SA-3 ohjus räjäyttäen sen ilmassa. Kaikki koneessa olleet neuvostosotilaat kuolivat välittömästi. Avilov on haudattu Vantaalla sijaitsevaan neuvostosotilaitten joukkohautaan. Haudalle on pystytetty novgorodilaisen kuvanveistäjän Boris Davydovin muistomerkki, ja sille lasketaan vuosittain seppeleet niin novgorodilaisten, venäläisten kuin suomalaisten veteraanijärjestöjen toimesta.

Vasili Avilov

Galina Avilovan poika. MiG 27-rynnäkkökoneen lentäjä. Kaatui Uskin taistelussa tuhottuaan ensiksi suomalaisen alikersantti Oskari Sievisen johtaman kokemattoman jalkaväkiryhmän pudottamalla sen päälle napalmilastin. Tämän jälkeen Avilovin koneeseen osui suomalaisten ampuma olkapääohjus ja hän putosi koneineen juuri äsken tappamiensa suomalaissotilaitten päälle. Avilovin ruumiin hautasivat paikalle edenneet neuvostojoukot joukkohautaan. Sodan jälkeen myös tälle haudalle on pystytetty muistomerkki.

Vjatseslav Frolov

Neuvostoliittolainen ammattidiplomaatti. Neuvostoliiton rauhanneuvottelukunnan johtaja Kirkkoniemen epäonnistuneissa ja suomalaisten puolelta hämäykseksi pidetyissä ja suurhyökkäystä valmistelevissa neuvotteluissa. Sodan loppuvaiheessa Gennadi Sedov halusi hänet mukaan juuri perustetun Novgorodin Tasavallan hallintokoneistoon, jossa hän johti ulkoministeriötä. Frolov saavutti menestystä ja kunnioitusta järkevänä ja sovittelevana diplomaattina ja Sedovin luovuttua valtionhoitajan tehtävästään hänet valittiin Novgorodin ensimmäiseksi presidentiksi. Frolovin linjana oli viedä Novgorodia lähemmäksi Pohjoismaita. Frolovin politiikka sai voittonsa vuonna 2010 kun Novgorod hyväksyttiin mukaan Pohjoismaitten neuvostoon. Kahden presidentinkautensa jälkeen Frolov on luopunut politiikasta ja toiminut aktiivisena kolumnistina, jonka kirjoituksia seurataan laajalti niin Novgorodissa, Venäjällä kuin Skandinaviassakin. Hänen kirjoitustensa pääideana on rauhan varmistaminen ja demokratian sekä sananvapauden puolustaminen.

Kapteeni Uljanov

Kapteeni Neuvostoliiton armeijan Luoteisen Sotilaspiirin esikunnasta. Mies, joka soitti kenraaliluutnantti Gennadi Sedovin takaisin esikuntaan hänen oltua vierailemassa isänsä luona, kun oltiin saatu tieto mahdollisesta suomalaisten suurhyökkäyksestä. Uljanov kaatui hetkeä myöhemmin suomalaisten esikuntaan tekemässä risteilyohjusiskussa. Hän oli naimaton.

Kenraalimajuri Ivanov

Kenraalimajuri Ivanov toimi kesäsodan aikana Neuvostoliiton 37:nen moottoroidun jalkaväkidivisioonan komentajana. Divisioona oli osallistunut useisiin taisteluihin sodan alkuvaiheessa. Neuvostojoukkojen etenemisen pysähdyttyä divisioona täydennettiin tappioittensa jälkeen kirjavahvuiseksi ja se toimi Luoteisen rintaman reservinä Ylä-Urpalassa (ven. Torfjanovka). Divisioona komennettiin suomalaisten Imatran suunnassa tekemän suurhyökkäyksen seurauksena Viipurin puolustukseksi, mutta ei ehtinyt toteuttaa tehtäväänsä, sillä suomalaisten, saksalaisten, puolalaisten ja itävaltalaisten tekemä massiivinen ilmahyökkäys tuhosi huomattavan osan divisioonasta ja ennen kaikkea suurimman osan sen polttoaineesta muuttaen sen pelkäksi vajaavahvuiseksi jalkaväkidivisioonaksi.

Saamansa käskyn mukaan divisioona siirtyi Virolahdelle ja viivytti urhoollisesti taistellen suomalaisten hyökkäysjoukkojen etenemistä kaksi vuorokautta ennen lopullista tuhoutumistaan. Kenraalimajuri Ivanov jäi vaikeasti haavoittuneena suomalaisten joukkojen vangiksi. Hänet leikattiin suomalaisessa sotilassairaalassa ja hän jäi henkiin. Sodan loppuun saakka hän oli vankina Kakolan vankilassa, joka oli muutettu sotavankilaksi korkeille neuvostoupseereille. Kuulusteluissa hän kertoi suomalaisille, ettei hyväksynyt hyökkäystä Suomeen niin sotilaallisista kuin moraalisistakaan syistä, mutta kieltäytyi esittämästä mielipiteitään suomalaisissa tiedotusvälineissä. Suomalaiset eivät tätä häneltä vaatineet eivätkä pakottaneet. Kuitenkin Ivanovilta saatujen tietojen perusteella suomalaiset saattoivat tehdä johtopäätöksen, että neuvostoliittolainen upseeristo ei ollut fanaattisesti politbyroon takana, ja tämä edesauttoi hämäykseksi suunnitellun operaatio Allin, eli valehyökkäyksen Syvärin yli kohti Leningradia valmistelemista. Hyökkäystä ei ollut koskaan tarkoitus toteuttaa, mutta suunnitelman vuotaminen neuvostotiedustelulle aiheutti lisää hajaannusta neuvostoarmeijassa sekä Neuvostoliiton poliittisessa koneistossa.

Sodan jälkeen Ivanov palasi Novgorodiin ja oli yhtenä Novgorodilaisten Veteraanien Järjestön perustajajäsenistä. Ivanov on toiminut järjestön johtajana nykypäivään saakka. Järjestön pääajatus on kunnioittaa veteraanien muistoa niin omassa kuin naapurimaissakin ja pyrkiä mahdollisimman hyviin ja luottamuksellisiin suhteisiin kaikkien naapurimaitten kanssa. Ivanov on vieraillut säännöllisesti myös Suomessa, jossa hänen vierailunsa isäntänä on toiminut suomalainen Aseveljien Uusi Liitto AUL.

Aseveljien Uusi Liitto

Aseveljien Uusi Liitto AUL perustettiin jo vuoden 2002 joulukuussa. Toisin kuin aikaisemman sodan jälkeen Suomeen perustettiin vain yksi veteraaniliitto, joka oli poliittisesti täysin sitoutumaton. Liiton perustamisessa oli voimakkaasti mukana kenraali Erkki Nordberg. Vuonna 2015 AUL on voimakas yhteiskunnallinen taustavaikuttaja ja se yhdistää veteraanit kaikkien puoluerajojen yli. Yksi suurimmista AUL:n tavoitteista on auttaa suomalaisten kesäsodan veteraanien palaamista siviilielämään sekä myös avittaa aikaisemman talvi- ja jatkosodan veteraanien elämän helpottamista heidän elämänsä viimeisinä vuosina. AUL:n voimakkaan vaikutusvallan ansiosta aikaisempien veteraanijärjestöjen omaisuutta on ryhdytty realisoimaan, ja saatu raha on suoraan käytetty vanhojen veteraanien kuntoutus- ja harrastustoimintaan.

Toiminnan myötä kaikki vanhat veteraanijärjestöt lopettivat toimintansa vuoteen 2010 mennessä ja yhdistyivät AUL:ään. Yksi AUL:n suosituista toimintamuodoista on kesäsodan veteraanien tekemä talkootoiminta, jolla autetaan aikaisempien sotien veteraaneja heidän kotiolojensa parantamista mm. remontoinnin, halonhakkuun ja fysioterapian muodossa. Vuoden 2015 Suomessa AUL:n luottamus ylittää tehtyjen gallupien perusteella kaikkien valtapuolueitten luottamuksen. AUL on harjoittanut säännöllistä veljestoimintaa niin sodanaikaisten liittolais- kuin vihollismaitten vastaavien järjestöjen kanssa. Yhteistyössä AUL:n kanssa toimii Lottaveteraanijärjestö LVJ. Huomattavan suuri osa vuoden 2015 eduskuntavaaleissa valituista kansanedustajista on AUL:n tai LVJ:n jäseniä.

Mörrimöykyt

Kolme suomalaista Utin Jääkärirykmentissä koulutettua erikoisjääkäriä, jotka jäivät tarkoituksella vihollisten linjojen taakse neuvostojoukkojen edetessä. Partio lähetti Pääesikunnalle tiedustelutietoja vihollisen edetessä ja rintamien vakiintuessa miehet olivat piilossa Ylämaan kunnan alueelle tehtyjen mattien varassa. Saatuaan uuden tehtävän miehet ottivat mukaansa mahdollisimman paljon tarvikkeita, ylittivät valtakunnan rajan Ylä-Urpalan puolelle ja alkoivat tiedustella Neuvostoliiton 37:nen moottoroidun jalkaväkidivisioonan liikkeitä.

Kun partio huomasi, että divisioona on siirtymässä liikekannalle, se ilmoitti asiasta viestintälaitteellaan Pääesikuntaan, joka järjesti dividioonaa kohtaan kaikkien aikojen suurimman suomalaisen ilmahyökkäyksen, joka tuhosi divisioonan taistelukyvyn ja esti sen siirtymisen Viipurin, jota kohti suomalaiset joukot etenivät.

Lähetettyään ratkaisevat tiedot Mörrimöykyt poistuivat paikalta ja piiloutuivat maastoon. Kun suomalaiset joukot olivat saapuneet Ylä-Urpalaan, asiasta tietoinen sotilaspoliisijoukkue osasi etsiä Mörrimöykyt piilopaikastaan saamiensa tietojen mukaan. Kerrotaan, että päästyään pois maastosta kuukausien keikkansa jälkeen Mörrimöykyt saunoivat kahdeksan tuntia ja nukkuivat sen jälkeen kaksi vuorokautta.

Partion johtajalle vääpeli Matti Hakkaraiselle myönnettiin Mannerheim-risti nro 232. Mörrimöykyt toimivat vuonna 2015 edelleenkin koulutustehtävissä Utin Jääkärirykmentissä.

Kenraaliluutnantti Pystynen

Kenraaliluutnantti Jouni Pystynen toimi Suomen ilmavoimien komentajana kesäsodan aikana. Hänen johdollaan ilmavoimat saavuttivat kaksi suurta voittoa. Ensimmäinen strateginen voitto oli se, että neuvostoilmavoimat eivät onnistuneet saamaan ilmaherruutta Suomen ilmatilassa sodan alussa, jolloin saavutettu pattitilanne itsessään tiesi suomalaisille voittoa. Toinen, suuri taktinen voitto oli Ylä-Urpalaan sijoitetun neuvostoliittolaisen moottoroidun jalkaväkidivisioonan taistelukyvyn tuhoaminen yhteisoperaatiossa saksalaisten, puolalaisten ja itävaltalaisten kanssa. Operaatio mahdollisti suomalaisten hyökkäysjoukkojen etenemisen Viipuriin ja heikensi merkittävästi neuvostojoukkojen kykyä vastata suomalaisten suurhyökkäykseen Kymenlaaksossa.

Pystyselle myönnettiin Mannerheim-risti nro 242. Vuonna 2015 hän on eläkeläinen Tampereella. Hänen isänsä on entinen eduskunnan puhemies Erkki Pystynen.

Nainen Viipurin kadulla

Kyseinen nainen tuli tunnetuksi Neuvostoliiton television Vremja-lähetyksestä vuoden 2002 huhtikuussa, jossa hän totesi Viipurissa ilkkuen:

- On aika vähän opettaa noille tsuhnille, kuka täälläpäin maailmassa asioista päättää! Kun miehemme ovat antaneet heille opetuksen ja vallanneet maan, minäkin voin katsella mieheni kanssa mukavaa datshan paikkaa Suomenlahdelta. Nuo tsuhnanpaskiaiset kun eivät enää niitä silloin tarvitse!

Myöhemmin hän tallentui myös toiselle, Viipurissa kuvatulle videolle, joka myös levisi maailmalle. Siinä hän huusi kauhuissaan:

- Suomalaiset tulevat! Suomalaiset tulevat!

Sodan jälkeen hänen henkilöllisyytensä selvisi. Hän oli johdinauton rahastaja Anastasia Lopahina, joka suomalaisten hyökkäystä paetessaan päätyi pakolaisena Pietariin yhdessä miehensä kanssa. Hän asuu nykyisin Petroskoissa, eikä ole halunnut olla julkisuuden kanssa tekemisissä millään lailla.

Haminalainen kenttätykistön tulenjohtoryhmän luutnantti Pyhällössä

Haminasta kotoisin oleva kenttätykistön luutnantti Jarkko Anttila oli taistellut sodan viivytysvaiheessa Kymenlaaksossa viidennen valmiusprikaatin riveissä. Hän osallistui Haminan – Vehkalahden suurtaisteluun ja näki kotikaupunkinsa täydellisen tuhoutumisen. Anttila oli se mies, joka antoi ratkaisevat tulenjohtokomennot suomalaisten elokuussa tekemässä Pyhällön läpimurrossa. Hän eteni viidennen valmiusprikaatin mukana Viipuriin ja siitä Syvärille, jossa hän kaatui vihollisen tykistökeskityksessä. Hän oli naimisissa, mutta hänellä ei ollut lapsia.

Kenraali Blinov, Neuvostoliiton luoteisen rintaman uusi komentaja elokuussa 2002

Kenraali Vjatseslav Blinov peri Neuvostoliiton luoteisen rintaman komentajan tehtävän suomalaisten risteilyohjushyökkäyksessä kaatuneelta edeltäjältään. Hänet siirrettiin STAVKAn esikunnasta Moskovasta tehtäväänsä. Hänen tehtävänsä alussa koko Kymen rintama oli kaaoksen tilassa ja suomalaiset olivat tehneet läpimurron ja motittamassa siellä olevat neuvostojoukot.

Taitavana upseerina Blinov ymmärsi realiteetit ja tajusi, ettei mottiin jääneitä joukkoja voinut käytettävissä olevilla voimavaroilla pelastaa. Hän toimi välttämättömän mukaan ja sai rajoitettua suomalaisten hyökkäyksen niin, ettei se päässyt etenemään Leningradiin. Tosin hänkin uskoi, ettei suomalaisilla ollut niin tarvetta kuin kykyä hyökätä sinne saakka. Blinovin johdolla luoteinen rintama saatiin vakiinnutettua niin, että suomalaisten eteneminen pysähtyi Kannaksella suurin piirtein vanhan rajan tasalle ja Aunuksen kannaksella läntiselle Aunuksen kannakselle, jolloin osa Syvärin rannasta jäi suomalaisten haltuun. Pohjoisempana suomalaiset eivät tehneet muita kuin paikallisia hyökkäyksiä, lähinnä tarkoituksena sitoa neuvostojoukkoja. Blinovin työtä vaikeutti koko ajan se, että niin STAVKA kuin politbyroo pitivät Suomen rintamaa sivustasuuntana, joten hän ei saanut avukseen kuin puutteellisesti varustettuja reservidivisioonia. Blinovin voimakkaana tukena hänen tehtävässään toimi Luoteisen rintaman tiedustelupäällikkö kenraaliluutnantti Sedov, johon hän oppi luottamaan ja jota hän suuresti arvosti.

Blinov oli yhtenä johtavista voimista politbyroota vastaan tehdyssä onnistuneessa sotilasvallankaappauksessa, jossa neuvostoupseerit syrjäyttivät politbyroon ja estivät ydinsodan uhan. Blinov oli myös yksi suurimpia tekijöitä siinä, että Luoteinen Venäjä irtaantui itsenäiseksi Novgorodin valtioksi. Hän nosti Gennadi Sedovin Novgorodin valtionhoitajaksi ja siirtyi sen jälkeen pois kaikesta poliittisesta toiminnasta, toimien vastaperustettujen Novgorodin puolustusvoimien komentajana vuoteen 2008 saakka. Työssään hän keskittyi Novgorodin armeijan toimintatavan muuttamiseen massiivisesta neuvostotyyppisestä hyökkäysopista suomalaistyyppiseen alueelliseen puolustukseen perustuvaan oppiin. Oppia käytetään Novgorodissa vielä vuonna 2015 ja Blinov loi lämpimät ja luottamukselliset välit Suomen puolustusvoimiin.

Blinov kuoli vuonna 2013 auto-onnettomuudessa Pietarissa. Vuosittain Novgorodin puolustusvoimissa jaetaan Blinov-palkinto sotilaille, jotka ovat pystyneet kehittämään parhaita ideoita Novgorodin puolustuksen kehittämiseen. Blinovilla oli vaimo, kolme lasta ja kahdeksan lastenlasta. Hänet on haudattu Pietariin.


Kapteeni Harlamov, luoteisen rintaman esikunta

Kapteeni Harlamov toimi esikuntatehtävissä Neuvostoliiton luoteisen rintaman esikunnassa. Hän kehitti vitsin, joka aiheutti suurta hupia suomalaisten suurhyökkäyksen aikana:

- No sitähän minä, toveri kenraali tuumailin, että ennen kuin tuon tsuhnan suurhyökkäys alkoi, kävi täällä se STAVKAn edustaja. Ja se totesi, että tsuhna on kyllä sitkeä puolustautumaan ja taktisesti taitava. Mutta ei sillä ole kykyjä suuren luokan strategiseen hyökkäykseen. Niin sitähän minä vain tuumin, että mitenkähän kovassa kusessa me oltaisiin, jos tsuhnalla olisi kaiken lisäksi vielä strategista osaamista?

Sodan jälkeen Harlamov erosi aktiivipalveluksesta. Hän on vuonna 2015 munkki ortodoksiluostarissa.

OSA III

Korpraali Anatoli Grishin

Anatoli Grishin oli neuvostoliittolainen atk-asiantuntija, joka joutui luopumaan ammatistaan kommunistien ottaessa vallan Venäjällä vuonna 1996. Hän toimi sen jälkeen postivirkailijana Leningradissa, kunnes hänet mobilisoitiin Suomea vastaan käytävään sotaan vuonna 2002. Hän oli osa neuvostoliittolaista 69:ttä moottoroitua jalkaväkidivisioonaa, joka eteni, jatkuvia taisteluja käyden aina Haminaan asti.

Taisteluissa kovia tappioita kokenut Anatolin divisioona hajotettiin ja Anatoli siirrettiin reservistä tuotuun divisioonaan joka jäi Haminaan. Kun suomalaiset tekivät läpimurron Pyhällössä jäi Anatolin divisioona mottiin Haminassa. Ampumatarvikkeiden, ruuan ja veden loputtua Anatolinkin komppania antautui eteneville suomalaisille ja hänet vietiin vankileirille Kurikkaan.

Kurikan vankileirillä Anatolille selvisi, että Neuvostoliiton propagandan mukaan hän ja hänen aseveljensä taistelivat vieläkin Kymenlaaksossa, vaikka koko rintama oli tosiasiassa antautunut. Tämä sai Anatolin epäilemään paluuta Neuvostoliittoon, Venäjälle tai siihen maahan, joka sodan jälkeen olisi olemassa. Sodan loputtua suomalaiset tarjosivat hänelle joko paluuta sodan jälkeen perustettuun Novgorodiin, Venäjälle tai sitten siirtymistä pakolaiseksi Ruotsiin tai Norjaan. Anatoli päätti palata Novgorodiin ja jälkeenpäin mielsi tehneensä oikean ratkaisun.

Hän asuu nykyisin Pietarissa ja toimii vuonna 2015 Novgorodin television atk-asiantuntijana. Hän avioitui nopeasti sodan jälkeen ja hänellä on tytär ja poika. Vuonna 2012 hän kävi perheensä kanssa automatkalla Suomessa, jossa hän näytti lapsilleen ne paikat, jossa hän taisteli sodassa. Hän ajoi myös Pohjanmaalle Kurikkaan ja näytti nyttemmin jo puretun paikan, jossa hän oli vankileirillä. Takaisin Pohjanmaalta ajettuaan hän ajoi vielä Haminan kautta ja näki siellä autoa tankatessaan tutun näköisen miehen. Hän kysyi arasti, että puhutteko englantia. Mies puhui, katsellen Anatolia aivan kuin olisi myös nähnyt hänessä jotain tuttua.

Kävi ilmi, että mies, Antti Kolehmainen, oli ollut se mies, joka oli antanut Anatolille vuonna 2002 neuvostojoukkojen antautuessa Haminassa venäjänkielisen lapun, jossa luki:

- Mikäli hallussanne on vielä mitään tuli- ja teräaseita tai räjähteitä, luopukaa niistä välittömästi. Mikäli teette nyt niin, saatte elää ja teitä kohdellaan sotavankeina. Mikäli tämän jälkeen löydämme edellä mainittuja, ammumme teidät välittömästi.

Anatoli ja Antti Kolehmainen vaihtoivat sähköpostiosoitteitaan, pitivät yhteyttä ja ystävystyivät. Vuonna 2013 heidän perheensä tapasivat Kolehmaisen kesämökillä Virolahdella. Vuonna 2015 puolestaan Kolehmaisen perhe tuli vierailemaan Anatolin perheen luona Pietarissa. He ovat perustaneet yhteisen blogisivun, jota Anatoli päivittää venäjäksi, Kolehmainen suomeksi ja molemmat englanniksi. Blogi on suosittu niin Suomessa kuin Novgorodissa ja sen perusideana on syventää yhteyttä ja ystävyyttä kahden vielä hetken aikaa sitten keskenään sodassa olleen kansakunnan välillä yksittäisten ihmisten ja perheitten ystävyyden kautta. Blogilla on kymmeniä tuhansia seuraajia.

Alikersantti Ivanov
Anatolin ryhmänjohtaja sodan alkuvaiheissa. Kaatui suomalaisen tarkka-ampujan tappamana Harun taistelussa. Hän oli naimaton.

Anatolin komppanianpäällikkö

Anatolin komppanianpäällikkö kapteeni Sergei Belov oli alaistensa kunnioittama ja ammattitaitoinen upseeri, joka johti Anatolin komppaniaa koko sodan alkuvaiheen ajan. Kun elokuussa 2002 neuvostojoukot olivat jääneet suomalaisten piirittämäksi ja jyräämäksi, Belov tajusi tilanteen toivottomuuden. Komppanian poliittinen upseeri vaati taistelun ehdotonta jatkamista kaikkien miesten kuolemaan saakka, mutta Belov ampui poliittisen upseerin säästääkseen miehensä.

Belov oli sodan loppuun saakka samalla vankileirillä Kurikassa kuin Anatolikin. Hän toimi suomalaisten määräysten mukaisesti neuvostosotilaitten esimiehenä ja sai pidettyä leirillä olevien miesten keskuudessa järjestyksen. Sodan loputtua Belov siirtyi Venäjälle ja asustaa nykyisin Arkangelissa. Hän on töissä Arkangelin sataman virkamiehenä. Hänellä on vaimo ja kaksi poikaa.

Anna Suopanki

Anna Suopanki oli rekkakuski ja kuljetusyrittäjä Kittilästä. Sodan alkaessa hänen miehensä joutui taisteluihin Sallan rintamalle ja Suopanki mobilisoitiin sotilasvirkamieheksi ajamaan rekkaa Norjan ja Tornion välillä, mitä tehtävää hän teki koko sodan ajan. Anna todisti vihollisen vahingossa tekemää Övertorneån pommitusta, joka lopulta sai aikaan sotilasvallankaappauksen Ruotsissa.

Sodan loputtua Suopanki ja hänen sodasta hengissä selvinnyt miehensä laajensivat rekkayrityksensä toimintaa Suomelle luovutettuun Petsamoon. Suomen yhteistyössä Norjan, Novgorodin ja Venäjän kanssa aloittama Jäämeren öljy- ja kaasuteollisuus ja sen myötä Kemijärveltä Petsamoon aloitettu rautatien rakentaminen työllistivät heidän yritystään niin paljon, että yrityksen liikevaihto on vuonna 2015 kymmenkertainen vuoden 2002 alkuun nähden. He möivät talonsa Kittilässä ja rakensivat uuden Petsamoon, lähelle Liinahamarin satamaa. Heidän poikansa suorittaa vuonna 2015 varusmiespalvelustaan Petsamon Rannikkojääkäripataljoonassa, joka sijaitsee Kalastajasaarennolla. Vuonna 2015 koko Kalastajasaarento kuuluu Suomelle, osana korvauksesta Karjalan Kannakselta luovuttamattomista alueista.

Rodrigo

Rodrigo oli oikealta nimeltään Ivan Sharapov. Hän oli KGB:n agentti, jonka peiteroolina oli portugalilainen liikemies. Hän puhui sujuvasti niin suomea, englantia, portugalia kuin espanjaa. Hänen suurin onnistumisensa oli erään nuoren naispuolisen vihreitä edustavan kansanedustajan vietteleminen ja värvääminen KGB:n tiedonantajaksi. Kansanedustaja teloitettiin maanpetturina vuoden 2000 sotalain perusteella.

Kun kävi ilmi, että suomalainen vastavakoilu oli paljastanut kansanedustajan, Rodrigo / Sharapov pakeni maasta ennen sodan alkamista. Kun hän huomasi, että Neuvostoliitto on häviämässä sodan, hän yhteyksiään käyttäen perusti järjestön, joka toi huumeita Eurooppaan ja katkaisi välinsä aikaisempiin työnantajiinsa. Hänet ammuttiin kahden huumeorganisaation keskinäisessä välienselvittelyssä Madridissa vuonna 2008. Hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia.

Everstiluutnantti Jevgeni Sergejev

Everstiluutnantti Sergejev oli neuvostoliittolaisen Tupolev Tu-16 pommikonelaivueen komentaja. Hänen laivueensa osallistui tuhoisaan terroripommitukseen Porvoota vastaan elokuun 28. päivä vuonna 2002. Sergejev kaatui tehtävänsä aikana, sillä tanskalainen F – 16-hävittäjä pudotti hänen koneensa alas pian sen jälkeen, kun kone oli laukaissut ohjuksensa. Hänellä oli vaimo ja neljä lasta.

Gudrun Schyman ja kenraali Johan Hederstedt

Gudrun Schyman oli Feministisk Hegemoni-puolueen puheenjohtaja, pääministeri ja tosiasiallinen diktaattori Ruotsissa sodan aikana. Schymanin puolue sai vaalien jälkeisen feministisen poliittisen vallankaappauksen jälkeen itselleen ehdottoman enemmistön Ruotsin valtiopäivillä ja sen linja oli neuvostomyönteinen puolueettomuus sodan aikana. Schymanin, ja hänen puolueensa mukaan käytävä sota oli merkityksetön sen feministiseen ehdottomaan valtaan perustuvan yhteiskuntakokeilun rinnalla, mitä Ruotsissa oltiin toteuttamassa.

Schymanin politiikka sai aikaan sen, että niin Suomi kuin Tanska katkaisivat diplomaattiset välinsä Ruotsin kanssa. Ruotsi ajautui siihen pisteeseen, että se miellettiin sotaa käyvissä maissa tosiasiallisena Neuvostoliiton liittolaisena. Ruotsissa pidettiin suuria mielenosoituksia tätä kehitystä vastaan erityisesti Övertorneån pommituksen jälkeen ja Schyman halusi ne lopetettavaksi väkivalloin ensiksi poliisin, ja kun poliisi kieltäytyi tehtävästä, sittemmin Ruotsin puolustusvoimien avulla.

Ruotsin puolustusvoimien komentaja kenraali Johan Hederstedt organisoi Schymanin hallitusta vastaan suoritetun vallankaappauksen. Kaappausta auttoi Schymanin antama lupa osittain mobilisoida ruotsalainen reservi. Schyman kuvitteli, että Hederstedt tekisi mobilisaation tukeakseen häntä, hänen puoluettaan ja hänen ideologiaansa. Heti kaappauksen tapahduttua Hederstedt oli soitattanut Ruotsin radiossa ja televisiossa sen nauhoituksen, missä oli hänen keskustelunsa Gudrun Schymanin kanssa, jossa Schyman vaati poliittisten vastustajiensa vangitsemista ja teloittamista. Kaappauksen seurauksena Ruotsi lopulta siirtyi länsiliittoutuneitten puolelle ja antoi sille sotilaallista apua ilma- ja merivoimillaan.

Schyman pidätettiin ja asetettiin oikeuden eteen. Oikeus totesi Schymanin halunneen tietoisesti ruotsalaisia teloitettavan poliittisista syistä, mutta tyytyi tuomitsemaan hänet kymmeneksi vuodeksi ehdolliseen vankeuteen ja langettamaan hänelle elinikäisen kiellon kaikkeen poliittiseen toimintaan osallistumiseen. Schyman asustaa nykyisin Alankomaissa ja toimii paikallisen feministisen kulttuurijärjestön palveluksessa. Hänen poliittista merkitystään voidaan pitää nollan ja olemattoman puolivälissä. Hänen läheisin yhteistyökumppaninsa on Suomesta Alankomaihin muuttanut Israelin arabi Umaaya Abu-Hanna, joka oli aikanaan ulkomaalaisuutensa vuoksi palkattu akateeminen suojatyöläinen Suomessa, mutta jota Suomessakaan ei muista enää juuri kukaan.

Sotilasvallan aikana Ruotsi ymmärsi maataan koskevat niin taloudelliset kuin poliittiset realiteetit, ja maasta karkotettiin noin 80 prosenttia maahan saapuneista humanitaarisista maahanmuuttajista. Karkotus ei onnistunut rauhanomaisesti, sillä noin kahdeksan tuhannen ihmisen laskettiin menettäneen henkensä sen aikana. Sotilashallitus kuitenkin totesi, että tämä on pieni hinta sen rinnalla, mihin Ruotsi olisi sen aikaisen politiikan vuoksi tulevaisuudessa ajautunut, ja Ruotsissa ollaan pitkälti sitä mieltä, että sotilashallitus oli tässä asiassa oikeassa.


Sotilasvalta on jatkunut Ruotsissa vuoteen 2015 saakka. Maassa pidettiin valtiopäivävaalit vuonna 2012, mutta uuden perustuslain mukaan Ruotsin Kuninkaalla on ehdoton veto-oikeus valtiopäivien säätämiin lakeihin ja kuningas on käyttänyt veto-oikeuttaan varsin ahkerasti. Kuninkaan neuvonantajana toimii sotilasneuvosto, ja kuningasta pidetään – varsin perustellusti – sen marionettina. Vuonna 2015 kuningasta neuvovan sotilasneuvoston puheenjohtajana, ja Ruotsin tosiasiallisena johtajana toimii Ruotsin puolustusvoimien komentaja kenraali Sverker Göranson. Pidetään hyvin epätodennäköisenä, että Ruotsi uskaltautuisi siirtymään siviilivaltaan vielä seuraavaan kymmeneen vuoteen. Mielipidetutkimusten mukaan noin 85% ruotsalaisista kannattaa kuningasjohtoista sotilasvaltaa.


Ryhmä Sampo

Ryhmä Sampo koostui suomalaisista ydinfyysikoista ja tietokonealan asiantuntijoista, jotka purkivat suomalaisten erikoisjoukkojen Antreasta haltuunsa saamien neuvostoliittolaisten taktisten ydinkärkien laukaisukoodit ja jotka suorittivat sodan viimeisillä hetkillä ydinräjäytyksen Pahtavuoman kaivoksessa. Sodan jälkeen Suomi pitää hallussaan saamansa 19 taktista ydinkärkeä, mutta ei ole jatkanut ydinaseen kehittämistä. Suomen naapurivalta Novgorod, myös ydinasevalta, on hyväksynyt tilanteen. Suomi on vakuuttanut, ettei se käytä ydinasetta ensimmäisenä missään olosuhteissa.

Vääpeli Ivo Kuusik

Vääpeli Ivo Kuusik oli virolainen ammattisotilas, joka koulutti kodinturvajoukkoja. Hän jäi joukkojensa kanssa Itä-Viroon suorittamaan sissitoimintaa, kun neuvostojoukot olivat vallanneet maan itäosan. Sodan alussa Kuusikin joukot tekivät vihollista vastaan hyvin voimakasta sissivastarintaa, mutta ennen länsiliittoutuneitten suurhyökkäystä Kuusik ja hänen ryhmänsä pysyivät hiljaisina, antaen viholliselle harhakuvan vastarinnan hiipumisesta. Hyökkäyksen alkaessa he siirtyivät useitten samanlaisten ryhmien kanssa lähelle Tarton lentokenttää, jonne he ampuivat etukäteen kätketyillä kranaatinheittimillä tuli-iskun, estäen näin kiitoradan käytön  hyökkäyksen kriittisessä vaiheessa.

Tämän jälkeen Ivo Kuusik ryhmineen toimi aktiivisessa sissitoiminnassa aina siihen saakka, kun länsiliittoutuneitten joukot vapauttivat alueen, jossa he toimivat. Kuusik liittyi vapauttamisen myötä Viron vakituisen armeijan joukkoihin, joitten riveissä hän taisteli sodan loppuun saakka. Kuusik toimii edelleenkin Viron puolustusvoimien palveluksessa koulutusupseerina. Hän on nykyisin arvoltaan yliluutnantti ja on työssään keskittynyt nimenomaan aluepuolustuksen vaatiman sissitoiminnan koulutukseen. Hän asuu Tartossa, hän on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta. Kuusikille myönnettiin sodan jälkeen Eesti Vabadusrist.


Kenraali Konstantin Denisov

Kenraali Denisov komensi Virossa olleita neuvostojoukkoja kesäsodan aikana. Kun länsiliittoutuma aloitti hyökkäyksen Viron ja Baltian rintamalla, Denisov hälytetiin puhelimitse kotoaan esikuntaan. Denisovia väijyneet virolaiset kaupunkiveljet ampuivat hänet kiikarikiväärillä hänen ollessa siirtymässä häntä hakemassa olevaan ajoneuvoon. Neuvostojoukot peräänsä saaneet kaupunkiveljet menettivät itse henkensä iskussa. Onnistuneen iskun ansiosta neuvostoarmeijan jäykkä komentoketju oli muutaman tunnin sekasorrossa, auttaen suurhyökkäyksen onnistumisessa. Denisov on haudattu kotikaupunkiinsa Volgogradiin. Häntä kaipaamaan jäi vaimo, kaksi lasta ja neljä lastenlasta.

Piret Laar ja mies panssarivaunun kannella

Piret Laar oli nuori virolainen nainen, joka jäi sodan alkaessa neuvostojoukkojen miehittämään Tallinnaan. Hänet pakotettiin toimimaan miehityshallinnon huoltotehtävissä ja hän koki miehityksen aikana sekä fyysistä että seksuaalista väkivaltaa. Kun virolaiset joukot olivat etenemässä Tallinnaan, hän oli mukana ottamassa heitä vastaan.

Sodan jälkeen hän siirtyi asumaan Viljandin kaupunkiin, jossa hän toimi baarityöntekijänä. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan ”Ruusut Vanhankaupungin Kukkakojuissa”, josta tuli virolainen bestseller. Kun Tallinnaa vapautettiin, Piret heitti kukan panssarivaunun päällä olevalle miehelle, joka oli Viron puolustusvoimien alikersantti Mart Tarvas. Tarvas ei koskaan unohtanut nuorta, hänelle kukkaa heittänyttä kaunista naista. Kun Tarvas huomasi, että kyseinen nainen oli kirjoittanut suositun kirjan, hän lähestyi Piretiä arasti sähköpostilla pyytäen tapaamista. Piret tunnisti tapahtuman ja miehen siinä ja suostui tapaamiseen.

He tapasivat, ihastuivat ja rakastuivat toisiinsa. He ovat nykyisin naimisissa ja heillä on yksi tytär. Piret on jatkanut kirjailijan uraansa ja Mart toimii matematiikan opettajana viljandilaisessa lukiossa.

Kapteeni Kenneth Grahn

Kapteeni Grahn komensi ruotsalaista Göteborg-luokan korvettia HMS Sundsvallia kesäsodan aikana. HMS Sundsvall oli ensimmäinen ruotsalainen alus vuoden 1809 jälkeen, joka ampui sotatoimiin laskettavat laukaukset tuhoamalla torpedolla neuvostoliittolaisen Kilo-luokan sukellusveneen. Tämän sotatoimen jälkeen Ruotsikin oli käytännössä sodassa neuvostoliiton kanssa. Grahn ja hänen korvettinsa HMS Sundsvall palvelivat sodan loppupuolella Suomenlahdella, mutta alus ei osallistunut aktiivisiin merisotatoimiin, koska Neuvostoliiton laivasto oli perääntynyt Leningradiin. Kuitenkin HMS Sundsvallin ilmatorjunta ampui alas kaksi neuvostoliittolaista hävittäjäkonetta, molemmat mallia MiG-21.

Grahn palkittiin sodan jälkeen För tapperhet till sjöss-mitalilla. Hän palvelee vuonna 2015 lippueamiraalin arvoisena Ruotsin merivoimien esikunnassa hänellä on vaimo ja kolme lasta.

Torpedoupseeri Jauhiainen

Ruotsinsuomalainen torpedoupseeri luutnantti Pertti Jauhiainen oli se mies, joka varsinaisesti tuhosi ensimmäisessä Ruotsin tekemässä sotatoimessa sitten vuoden 1809 neuvostoliittolaisen Kilo-luokan sukellusveneen. Jauhiainen palveli HMS Sundsvallilla sodan loppuun saakka ja myös hänelle myönnettiin För tapperhet till sjöss-mitali. Sodan jälkeen hän erosi Ruotsin puolustusvoimien palveluksesta, siirtyi vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa Karjalan Kannaksen Antreaan ja kouluttautui lastentarhanopettajaksi, mitä työtä hän on tehnyt vuoteen 2015 saakka.  Hänen sukunsa on Ruotsiin muuttanutta karjalaista evakkosukua ja hänet tunnetaan Antreassa voimakkaana karjalan murteen elvyttämisen puolestapuhujana. Jauhiainen on kaukaista sukua Kuivasaaressa vuonna 2002 tykkiryhmineen Ivan Rogov-maihinnousualuksen tuhonneelle yliluutnantti Esko Jauhiaiselle.


Tutkakersantti Igor Malkin

Igor Malkin toimi tutkakersanttina neuvostoarmeijan  joukoissa Kuriilien saarilla. Hän jäi japanilaisten erikoisjoukkojen vangiksi, kun joukot valtasivat Kuriilit. Malkin, muitten neuvostoliittolaisten kanssa, toimitettiin laivattuna sodassa puolueettomana pysyneitten kiinalaisten  toimesta Vladivostokiin. Heidän siirrettiin eristysleirille Kazankaan, vajaan sadan kilometrin päähän Vladivostokista, jossa heidät pidettiin eristettyinä sodan loppuun saakka.

Vasta sodan jälkeen saatiin selville, että politbyroo suunnitteli kaikkien Kazankaan Kuriilileilta siirrettyjen ihmisten teloittamista, ettei tieto Kuriilien menettämisestä japanilaisille olisi tullut yleiseen tietoon. Teloituspäätös peruttiin politbyroossa vain yhden äänen enemmistöllä. Sodan loputtua Malkin vapautettiin leiriltä, ja toivottuaan kokemuksistaan hän on toiminut yksityisen Radio Vladivostokin suosittuna musiikkitoimittajana. Hän on naimaton.

Kuriilit ovat edelleenkin miehityksen jälkeen osa Japania. Sodasta jäljelle jäänyt Venäjä on tunnustanut Japanin miehityksen ja maitten välillä vuonna 2007 solmittu Los Angelesin rauhansopimus lopetti virallisesti maitten välillä vuodesta 1945 vallinneen sotatilan.

Rahtilaiva Viktor Shertkov

Kyseisen rahtilaivan kaappasivat japanilaiset erikoisjoukot hieman ennen kuin japanilaiset joukot hyökkäsivät Kuriileille. Laivan miehistö vietiin japanilaiseen Wakkanain satamakaupunkiin vangittuna. Heitä kohdeltiin hyvin koko vankeutensa ajan. Heille annettiin mahdollisuus siirtyä takaisin Venäjälle vielä silloin, kun sotatoimet lännessä olivat kesken. Laivan miehistö kieltäytyi peläten oman turvallisuutensa puolesta. Kaikkien sotatoimien loputtua ja kun Geneven rauha oltiin solmittu, puolet laivan miehistöstä palasi Vladivostokiin ja puolet haki turvapaikkaa Yhdysvalloista.

Everstiluutnantti Pjotr Jazov

Kun Kuriilien neuvostojoukkojen varsinainen komentaja kaatui japanilaisten ilmaiskussa, joutui everstiluutnantti Jazov ottamaan komennon. Hän onnistui järjestämään epätoivoisessa asemassa olevat joukkonsa puolustukseen, joka kesti kaksi vuorokautta, ennen kuin Jazov ymmärsi vastarinnan toivottomuuden ja pyysi japanilaisilta aselepoa. Jazov vangittiin japanilaisjoukkojen toimesta ja hän pysyi omasta pyynnöstään vangittuna aina Geneven rauhaan saakka, sillä hän pelkäsi kostotoimia neuvostoviranomaisten taholta. Sodan jälkeen hän siirtyi asumaan Vladivostokiin ja kun muutamia vuosia myöhemmin itäsiperialainen Jakutian Tasavalta itsenäistyi, hän siirtyi sinne ja toimii nykyisin maan puolustusvoimien palveluksessa aluepuolustuksen suunnittelijana. Hän on naimaton. 


Matvei Beljakov ja Sergei Kovalenko

Matvei Beljakov ja Sergei Kovalenko olivat vanhakantaisia kommunisteja, jotka olivat mukana kommunistien vallankaappauksessa vuonna 1996. Heistä tuli nopeasti politbyroon täysivaltaisia jäseniä ja he olivat tukemassa hyökkäyssotaa, jonka tuloksena palautettaisiin vähintäänkin Neuvostoliiton vanhat rajat ja mahdollisesti jopa tsaarin Venäjän rajat ainakin Suomen kohdalla. He olivat henkilökohtaisesti hyväksyneet Suomen miehityksen myötä tapahtuvan suomalaisen upseeri- ja virkamieskunnan siirtämisen Neuvostoliittoon teloitettavaksi.

Kun sotaonni kääntyi, Neuvostoliitto oli jäämässä sodassa tappiolle ja sen seurauksena politbyroon enemmistö oli halukas käyttämään ydinaseita, Beljakov ja Kovalenko poliittisina opportunisteina ottivat yhteyttä Neuvostoliiton luoteisen rintaman johtoon, kertoivat heille politbyroon suunnitelman ja toivoivat sotilaitten syrjäyttävän politbyroon tasoittaen heille tien valtansa jatkamiseksi.

Heidän suunnitelmansa onnistui vain puolittain, sillä sotilaat syrjäyttivät politbyroon ja solmivat rauhan länsiliittoutuneitten kanssa, mutta samalla he pidättivät niin  Beljakovin kuin Kovalenkon. Molemmat asetettiin sodan päätyttyä Pietarissa syytteisiin hyökkäyssodan valmistelusta, ihmisoikeusrikoksista niin Novgorodin, Venäjän kuin muitakin kansakuntia vastaan ja kansanmurhan valmistelusta. Heidän todettiin oikeudessa syyllisiksi ja teloitettiin Pietarissa ampumalla 2. tammikuuta 2003.

Kenraali Aleksandr Lebed

Kenraali Aleksandr Lebed – Tshetsenian sodan veteraani – oli Neuvostoliiton keskisen armeijaryhmän komentaja kesäsodan aikana. Neuvostoliiton tappion häämöttäessä, ja politbyroon kallistuessa ydinaseitten käyttöön hän oli yksi niistä korkea-arvoisista neuvostoupseereista, jotka tekivät politbyroon syrjäyttäneen sotilasvallankaappauksen. Saatuaan aikaan rauhan länsiliittoutuneitten kanssa sodasta jäljelle jääneen Venäjän johdossa ollut Lebed, joka tajusi niin Novgorodin kuin Volgan alueen irtautuneen pysyvästi Neuvostoliitosta ymmärsi, että hänellä oli jäljelle jääneen Venäjän tulevaisuuden kanssa kolme vaihtoehtoa:

1.     Säilyttää Venäjän, josta Novgorod ja Volga olivat irrottautuneet, jäljelle jäänyt alueellinen yhtenäisyys sotilaallisesti, väkivallalla ja tyrannian keinoin.

2.     Muuttaa jäljelle jäänyt Venäjä federaatiosta konfederaatioksi, eli säilyttää mahdollisimman pitkälle alueellinen yhtenäisyys mutta muuttaa alue pääosin itsenäisten alueitten liittoutumaksi.

3.     Antaa Venäjän kokonaan hajota.

Lebed päätyi vaihtoehtoon 2 eli Venäjän Konfederaatioon. Hän ymmärsi, ettei pelkästään sotilaallisilla voimilla suunnitelma toteutuisi, vaan asiaa hoitamaan vaadittaisiin kokenut siviilijohtaja. Näin ollen hän hankki takaisin Venäjälle Sveitsiin maanpakoon lähteneen Mihail Gorbatšovin, josta tuli sotilashallinnon jälkeen Venäjän presidentti. Muutamia alueita, mm. suurikokoinen Jakutian Tasavalta on eronnut Venäjästä itsenäiseksi valtioksi. Jakutian ero oli lähellä aiheuttaa sotilaallisen konfliktin, mutta suomalaisen Martti Ahtisaaren johtamien neuvotteluiden myötä maan itsenäisyys onnistuttiin toteuttamaan verettömästi. Verettömään vaihtoehtoon vaikutti voimakkaasti se, että Jakutiassa asuvat – keskushallintoon syvästi kyllästyneet venäläiset – kannattivat myös maan itsenäisyyttä.

Aleksandr Lebed toimi sodan, ja tekemiensä uudistusten jälkeen viralliselta asemaltaan valtioneuvonantajana. Hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2008. Hänet on haudattu Moskovaan ja hänen hautajaisiaan seurasi arvioitten mukaan lähes miljoona moskovalaista.

Kenraali Azarov

Kenraali Boris Azarov toimi neuvostoarmeijan Lounaisen rintaman komentajana ja hän oli mukana politbyroon kaataneessa sotilasvallankaappauksessa. Azarov oli yksi suurimpia nimiä siinä, että lounainen Neuvostoliiton alue irtaantui Neuvostoliitosta omaksi Volgan Tasavallaksi. Azarov johti Volgan Tasavaltaa sodan jälkeisen epävarmuuden ajan, mutta hänen tarkoituksenaan oli siirtää valta siviilihallinnolle mahdollisimman pian. Tämä tapahtui vuonna 2005, ja Volgan Tasavallassa pidettiin demokraattiset vaalit. Tämän jälkeen hän itse siirtyi eläkkeelle ja asuu eläkeläisenä Rostovissa. Hänellä on vaimo, kaksi lasta ja kolme lastenlasta. Hän on kirjoittanut vuonna 2011 julkaistut muistelmansa ”Katkerasta tappiosta välttämättömään voittoon”.

Vänrikki Mäkinen

Vänrikki Ilkka Mäkinen oli Helsingin neljännen pataljoonan toisen komppanian kolmannen joukkueen johtaja sodan alusta loppuun saakka. Hänen joukkueensa oli ollut useissa kertausharjoituksissa jo ennen sotaa ja hitsautunut toimivaksi sodanajan reserviläisyksiköksi, mitä tarvittiinkin sodan kovissa alkuvaiheissa Helsingin taisteluissa heitä paremmin koulutettuja vihollisen VDV-laskuvarjojoukkoja vastaan.

Mäkisen joukkue, niin kuin muutkin Siltamäen-Tapulin motissa taistelleet suomalaiset joukot joutuivat taistelemaan kahteen suomalaiseen lähiöön taistelun alkuvaiheissa eristettyjä ja linnoittautuneita erikoisjoukkoja vastaan. Taisteluissa suomalaiset, samoin kuin Mäkisen joukkue kärsivät suuria tappioita, sillä joukot olivat kertausharjoituskoulutuksestaan huolimatta joutuneet opettelemaan lähiöiden kerrostaloissa käytävän taistelun yrityksen ja erehdyksen kautta.

Mäkinen voitti rauhallisella johtamisellaan ja omalla taistelussa näyttämällään esimerkillä miestensä vankkumattoman luottamuksen. Kun taistelut Helsingissä olivat loppuneet, Mäkisen joukkue oli alkuun reservinä, toimi sen jälkeen piiritysjoukkoina Kymenlaakson suurmotissa, oli sen jälkeen taas reservinä ja siirtyi seuraavan kerran etulinjaan kun suomalaiset joukot olivat edenneet Kannakselle ja siirtyneet hyökkäyksestä puolustukseen. Sodan loppuhetkillä Mäkisen joukkue oli etulinjassa, ja rauhan tultua se teki yhden ensimmäisistä kontakteista novgorodilaisiksi muuttuneitten joukkojen kanssa vihollisuuksien loputtua.

Mäkinen ylennettiin sodan jälkeen luutnantiksi, palkittiin VR 4:lla ja VR:3:lla ja hän palasi työhönsä Kontulan yläasteen fysiikan ja kemian opettajaksi. Hänet tunnetaan luokassaan kovana, mutta reiluna kurinpitäjänä. Hänellä on vaimo ja kolme lasta.

Alikersantti Veikko Kemppainen

Alikersantti Veikko Kemppainen taisteli vänrikki Mäkisen joukkuessa ryhmänjohtajana Helsingin neljännessä pataljoonassa sodan ensimmäisistä hetkistä sen loppuun saakka. Kemppainen oli tavallinen suomalainen mies, ammatiltaan kodinkonemyyjä Mustassa Pörssissä Itäkeskuksessa, eikä hän tajunnut kykyjään sotilaana, ennen kuin taistelut alkoivat. Kemppainen oli vänrikki Mäkisen luottohenkilö sodan aikana ja hänen ryhmänsä laitettiin Siltamäen-Tapulin motissa yleensä kärkiryhmäksi.

Kemppainen oli yksi niistä sotilaista, jotka kohtasivat Valkeasaaressa rauhan tultua neuvostoliittolaisista novgorodilaisiksi muuttuneet vastapuolen joukot. Hänet ylennettiin sodan loputtua kersantiksi ja hänelle myönnettiin neljännen luokan vapaudenristi. Hänen veljelleen, joka kaatui sodan alkuvaiheessa Saareksin taistelussa, myönnettiin kuoleman jälkeen Mannerheim-risti.

Kemppaisella on vaimo ja kaksi tytärtä. Muutama vuosi sodan loputtua he siirtyivät asumaan Helsingistä Viipuriin ja he ylläpitävät vuonna 2015 menestyksekästä Helppo Nakki-ketjuun kuuluvaa snagariravintolaa.

Säilykeliha

Voidaan sanoa, että suomalaiset sotilaat söivät kesäsodassa paremmin kuin talvi- ja jatkosodassa. Puolustusvoimat pyrkivät jo ennen sotaa hoitamaan huoltonsa ilman kylmäketjua ja sen vuoksi puolustusvoimien varastoihin kerättiin huomattava määrä säilykelihaa. Tämän lisäksi maahan ostettiin erittäin paljon tonnikalasäilykettä. Erityisesti maakuntapataljoonat ja paikalliskomppaniat toimivat oman muonituksen varassa ja sen vuoksi maahan oltiin hankittu huomattava määrä trangioita sekä vastaavia keittimiä. Höysteeksi näitten säilykkeitten lisäksi oltiin hankittu paljon nopeasti valmistuvaa pikamakaronia ja nuudeleita.

Jo ennen sotaa Suomeen alkoi tulla huomattava määrä amerikkalaisten lähettämää corned beef-säilykettä, joka paransi suomalaisten huoltotilannetta. Luonnollisesti kenttäkeittiöitten varassa toimivat prikaatit söivät pääosin tunnettua ”noppasoppaa”, jossa säilykelihan lisäksi oli kuivattua perunaa. Tämä oli suomalaisten sotilaitten pääruoka sodan aikana. Suomalaisten vangiksi jäänyt korpraali Anatoli Grishin kirjoitti sodan jälkeen blogissaan:

”Ihmiset snobbailevat hyvällä ruualla ja sillä, missä he ovat sitä syöneet. Käsite hyvästä ruuasta ja siitä, mitä se on liittyy hyvin paljon tilanteeseen, eikä snobbailijoilla ole siitä mitään käsitystä. Minä itse söin elämäni parhaan aterian vuonna 2002, kärsittyäni nälkää ja janoa Haminassa. Kun joukkomme antautuivat, sain suomalaisilta pitkän marssin jälkeen Kouvolassa pakkiini aterian niin sanottua ”noppasoppaa” ja sen lisäksi kuivaa näkkileipää. Koska ruuassa oli mukana maailman paras mauste, jota kutsutaan myös nimellä nälkä, voin todeta, että sen kouvolalalaisen kenttäkeittiön tarjoama eväs hakkasi kaikkien maailman kuuluisimpien ravintoloiden tuotteet. Sellaista makuelämystä tulen tuskin koskaan elämässäni kohtaamaan”

Suomalaisten sotilaitten perinteisenä polttoaineena sodan aikana toimi luonnollisesti myös näkkileipä, joskaan se ei ollut enää samaa vanikkaa, jota aikaisemman sodan aikana syötiin.



Majuri Kirill Svetsov

Majuri Kirill Svetsov oli Neuvostoliiton luoteisen alueen sotilastiedustelun esikunnassa Leningradissa toiminut tiedustelu-upseeri. Hän selvisi suomalaisten koko luoteisen rintaman esikuntaan tekemästä risteilyohjushyökkäyksestä ja toimi kenraaliluutnantti Sedovin alaisena. Kun neuvostojohto oli syrjäytetty ja aselepo suomalaisten kanssa solmittu Sedov komensi Svetsovin etulinjaan, koska hän halusi parhaan mahdollisen miehen varmistamaan aselevon pysyvyyden.

Svetsov toimii nykyisin Novgorodin puolustusvoimien tiedustelupalvelussa. Hän on arvoltaan kenraalimajuri. Hän asuu Pietarissa ja hänellä on vaimo ja yksi tytär.

Sotamies Martikainen ja venäläinen viestimies:

Helsingin neljännessä pataljoonassa palvellut sotamies Isto Martikainen ja venäläinen viestimies Venjamin Pantelejev tapasivat toisensa sotatoimien loputtua Valkeasaaressa. Heidän mukanaan olivat suomalaiset vänrikki Mäkinen, alikersantti Kemppainen sekä majuri Kirill Svetsov. Sodan loputtua korpraaliksi ylennetty Martikainen toimi koulunkäyntiavustajana haagalaisessa koulussa. Työnsä ohella hän kirjoitti kirjan ”Siltamäen-Tapulin Laulu”, joka kertoi hänen joukkueensa taisteluista kesäsodassa. Kirja julkaistiin vuonna 2008 ja siitä tuli vuoden suomalainen bestseller.

Venjamin Pantelejev puolestaan kirjoitti Novgorodissa sotakokemuksistaan kirjan ”Viisumi Evätty”, josta tuli vuonna 2009 taas puolestaan vuoden myydyin kirja koko Novgorodissa. Miehet tapasivat toisensa vuonna 2011 Helsingissä järjestetyssa kirjailijakonferenssissa, tajusivat, että he olivat tavanneet toisensa juuri siellä ei-kenenkään maalla vuonna 2002 ja päättivät yhdistää voimansa. He muistivat, että Martikaisen ryhmänjohtajan Veikko Kemppaisen veli oli kuollut samassa taistelussa kuin Venjamin Pantelejevin veli. Kemppaisen luvalla he alkoivat selvittää noiden kahden miehen sotataivalta.

Taustatyönsä tehtyään he tajusivat, että Kemppaisen veli Viljo ja Venjaminin veli olivat kaatuneet samassa paikassa Saareksin taistelussa sodan alkuvaiheissa. Oli jopa mahdollista, että he olivat ampuneet toinen toisensa. He kirjoittivat yhdessä näitten kahden miehen elämänvaiheita ja sotataivalta käsitelleen kirjan ”Kahden Kokardin Kohdatessa”, joka ilmestyi vuonna 2015 niin Suomessa kuin Novgorodissa ja nousi huippusuosioon kummassakin maassa.

Kirjailijatyönsä ohessa niin Martikainen kuin Pantelejev toimivat aktiivisesti suomalais-novgorodilaisessa veteraaniyhteistyössä.

Sotamies Granberg

Sotamies Markku Granberg oli se mies, joka soitti vänrikki Mäkisen käskystä pataljoonan esikunnasta sodan loputtua viestikaapelia, että saataisiin yhteys entisten vihollisten välille. Kun suomalaiset alkoivat rauhan solmittua perääntyä Koiviston eteläpuolella sijaitsevalle rajalle, hän astui hieman ennen rajaa raivaamatta jääneeseen polkumiinaan ja kuoli sotilassairaalassa vuorokautta myöhemmin. Hän oli viimeinen Kannaksella kaatunut suomalaissotilas ja hänet on haudattu Helsingin Tapulikaupungin uudelle sankarihautausmaalle. Granberg oli perheetön.

Ydinpommia kuljettaneen Hornet-koneen lentäjä

Yliluutnantti Jarkko Rissanen oli sodan alusta saakka taistellut vihollista vastaan Hornet-hävittäjällään. Hän oli saavuttanut sodan aikana ässästatuksen ammuttuaan alas kahdeksan viholliskonetta. Sodan kriittisillä viimeisillä hetkillä hänen Hornetiinsa oli laitettu risteilyohjus, jossa oli kahdenkymmenen kilotonnin ydinkärki. Mikäli vihollinen olisi tehnyt ydiniskun Turkua kohtaan, niin kuin tiedustelutiedon mukaan oli mahdollista, Rissasen olisi ollut tarkoitus lentää vihollisen ilmatilaan ja laukaista ydinkärjen sisältävä risteilyohjus kostoiskuna Petroskoihin.

Kun saatiin tieto vihollisuuksien loppumisesta ja siitä, ettei ydinasetta tarvinnut käyttää, Rissanen veti Karjalan Lennoston historian kovimmat kännit. Selvittyään hän jatkoi palvelustaan hävittäjälentäjänä. Hän on nykyisin arvoltaan everstiluutnantti ja Rannikkovartiolaivueen komentaja Petsamossa. Hän on naimaton.

Leningradin alueena tunnetun oblastin kaikesta energiantoimituksesta vastannut virkamies

Kuoli sydänkohtaukseen kaksi vuorokautta rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. Haudattu Pietariin. Ei omaisia.

Vjatseslav Krylov


Novgorodin Tasavallan valtionvarainministeri heti sodan lopusta vuodesta 2002 aina tähän päivään saakka. Yksi suurimpia tekijöitä, joka on saanut Novgorodin osaksi Pohjoismaita. Hänen aikaansaamansa ns. Krylov-sopimus lopetti kiistat Pohjoisen Jäämeren luonnonvarojen käytöstä, muutti toiminnan suunnan omien etupiirien mustasukkaisesta valvonnasta yhteistoimintaan ja nykyisin Jäämeren energiavaroja käytetään Norjan, Suomen, Novgorodin ja Venäjän yhteisen Nofinoru-yhtiön toimesta. Krylov on vieraillut ahkerasti Suomessa ja hänen viimeisin vierailu oli huhtikuussa 2015, jolloin hän oli tutustumassa Liinahamarin öljynjalostamoon. Suomalaisten etupiirien rajalta löytämässä ns. Ilmarinen-alueessa lasketaan olevan öljyä enemmän kuin koko Norjan öljykentillä.


Eräs eläkkeellä oleva hollolalainen pariskunta

Vuonna 1930 Käkisalmessa syntyneet ja myöhemmin Hollolassa asuneet ja elämäntyönsä tehneet eläkeläiset Erland ja Anna Hokkanen muuttivat sodan jälkeen Käkisalmeen, jossa he toimivat opetusministeriön pyynnöstä ja New Marshall-avun turvin koulu- ja päiväkotivaarina ja –mummona niin kuin moni muukin Kannakselta kotoisin oleva eläkeläinen. Tarkoituksena oli palauttaa vanha kannakselaismurre takaisin arkikäyttöön. He asuvat vuonna 2015 edelleen Käkisalmessa, VVO:n rakentamassa viihtyisässä kaksiossa ja huolimatta korkeasta iästään he jatkavat edelleenkin vapaaehtoistyötään päiväkodeissa ja kouluissa.

Hiljattain Käkisalmen Sanomille antamassaan haastattelussa Erland Hokkanen totesi, että muutto Käkisalmeen ja toimiminen lasten ja nuorten parissa murreperinteen siirtäjänä on tuonut hänelle varmaankin kymmenen elinvuotta lisää ja muuttanut muutenkin passiivisen ja hiljaiseloon vaipuneen eläkeläispariskunnan elämän aivan uuteen kukoistukseen.

Karjalan murre

Vuonna 2002 käydyn kesäsodan ja sitä myöten Suomelle luovutettujen alueitten, joihin kuului noin kaksi kolmasosaa Kannaksesta, Laatokan Karjala, läntinen Aunuksen Kannas, Salla ja Petsamo myötä heräsi Suomessa keskustelu siitä, tulisiko aikanaan menetettyjen alueitten murreperinne pyrkiä elvyttämään, vai annettaisiinko kielen kehittyä sen mukaan, mitä ihmisiä takaisin palautetuille alueille muuttaisi.

Kun saatiin tieto siitä, että Yhdysvallat avustaisi osaltaan murteitten elvyttämistä osana New Marshall-apuohjelmaa, päädyttiin siihen, että murteet pyrittäisiin elvyttämään. Osana elvyttämistä oli mahdollisimman monen alueelle siirtyneen opettajan palkkaaminen nimenomaan karjalaistaustaisesta väestöstä, joilla olisi jonkunlainen tausta murteeseen, ja lisäksi alueelle asutettiin mahdollisimman paljon vapaaehtoisia eläkeläisiä, jotka olivat kotoisin Karjalan Kannakselta tai Laatokan Karjalasta. Heidän tehtävänään oli toimia koulu- ja päiväkotivaareina ja –mummoina, jotka levittivät lasten keskuuteen vanhaa murretta.

Vuonna 2015 voidaan nähdä merkkejä siitä, että kokeilu on jossain mittakaavassa onnistumassa. Koska alueelle muuttanut väestö on kaikkialta Suomesta muuttanutta sekaväestöä, ei siellä ollut varsinaista päämurretta, ja kouluissa annettu murreopetus alkoi vaikuttaa nuoremmasta väestönosasta kohti vanhempia, varsinkin kun lapsilla ja nuorilla on taipumus yhteisen kielellisen ilmaisun hankkimiseen. Tietty uuskarjalaishenki on vaikuttanut myös alueella asuviin vanhempiin ja tietyntyyppinen kannakselaismurre on saavuttamassa kielellistä valta-asemaa.

Samaa länsi- ja itäkannakselaista murretta, jota puhuttiin ennen sotia, ei luonnollisesti edes kuvitella saavutettavan, mutta jo vuonna 2015 voidaan sanoa, että alueella puhutaan jonkunlaista uuskannakselaista murretta. Erityispiirteenä tässä murteessa on se, että se sisältää varsin paljon ruotsinkielisiä lainasanoja. Tämä johtuu siitä, että alueelle on muuttanut varsin paljon ruotsinsuomalaisia. Jotkut kielitieteilijät ovat sanoneet, että alueella puhuttavaa murretta voitaisiin tavallaan kutsua meänkarjalaksi, mutta on vielä epäselvää, säilyvätkö ruotsin kielen vaikutteet, vai häviävätkö ne aikaa myöten pois.

Laatokan Karjalassa murteen palauttaminen on kulkenut hieman toista tietä. Alueelle, samoin kuin Suomen saamalle Aunuksen kannaksen länsiosalle on muuttanut huomattavan paljon Itä-Karjalasta muuttaneita suomalaisia, karjalaisia, inkeriläisiä ja tverinkarjalaisia, joten heidän kielensä on alueella dominoivana voimana, ja se on tarttumassa paikalle muualta muuttaneisiin suomalaisiin. Sallan ja Petsamon alueella ei kielelliseen kehitykseen olla puututtu. Palautettuun Sallaan on muuttanut ihmisiä pääosin Lapista ja alueella puhuttava murre ei juurikaan eroa itälappilaisista murteista.

Petsamoon taas on muuttanut – pääosin kasvavan energiateollisuuden vuoksi – ihmisiä kaikkialta Suomesta sekä myös ruotsinsuomalaisia, joten alueen murre on muuttumassa jonkunlaiseksi sekakieleksi, joka on vasta muodostumassa. Varsinaista Petsamon suomenkielen murrettahan ei ollut ennen sotiakaan, sillä alue siirtyi Suomelle vasta Tarton rauhansopimuksessa eikä ehtinyt olla osana Suomea kuin parikymmentä vuotta.


23 comments:

buuri johannesbuurista said...

Nopeasti pikalukuna läpiluettua, vanhana res.ltna otan lakin päästä ja paiskaan kättä.

Wardruna - Hagall
https://www.youtube.com/watch?v=bn1ct1xomoY&list=PLRAFEXyWReodnxfNGmgHtoqncmPR4mmNw

Yrjöperskeles said...

Lämpimät kiitokset jälleen Jaska Brownille mielipiteistä, havainnoista ja huomautuksista.

Yrjöperskeles said...

Ja kiitokset Buurille kommentista. Ehti mennä ristiin.

buuri johannesbuurista said...

Olihan se pojat ensimmäisessä kertausharjoituksessa 3kk armeijasta pääsyn jälkeen, kun pääsin tiedustelujaoksen johtajaksi.

Ja juostiin ja rynnättiin Rissalasta viikonaikana juoksujalkaa montakymmentä hehtaaria ja laskettiin ohjuksille tuliasemia.

Yksi ilta, oltiin - mulla oli mukana vanha kirvesmies -, kaikki oli väsyneitä ja nukku teltassa ja tämäpoika alkaa kirveellä halkomaan halkoja ja minä riennän käsivarteen kiinni, elä hyvä mies itteäsi loukkaa kun tuolla tavalla huidot.

Se sano, "kuule vänskä, olen ammatiltani kirvesmies".

Sinä yönä joukkueteltta nukkui hyvin, ainoat valvojat oli vänskä ja kirvesmies. Olin silloin nuori. melkein 20v, kirvesmies oli jotain 30+.

Mutta saatiin sodanjohdolta kunniamaininta. Leikkiä se oli, mutta siihen aikaan 20 vuotias otti asiat tosissaan.

Lohtajallakin seuraavassa harjoituksessa meidäb jaos sai kunniamaininna. Sitten kolmannella kerra ei mainittu, jo kersantitkin alkoi nuorempia opettaan.

Neljäs kerta oli Kauhavalla, ja sitten Suomen kruunulta loppui rahat.

Anonymous said...

Fiktioissa asiat sujuvat aina kaunihimmin...

Minkäs pirun antiaseagendan verorahoillani pyörivä ylenanto on ottanut tämän vuoden teemakseen?
Koko alkuvuosi on itketty ammutun lyijyn aiheuttamista myrkytyksistä ja nyt areenalle on jostain revitty brittiläinen maailmanparantaja aselakejamme tiukentamaan:
http://yle.fi/uutiset/brittiasiantuntija_suomen_pitaa_myontaa_ongelmat_ampuma-aseiden_kanssa/7954933
ja ajatella että hän on nähnyt asetakavarikoissa myös suomalaisia aseita
http://yle.fi/uutiset/gun_expert_finland_needs_to_accept_it_has_a_firearms_problem/7954813

Ase on puukkoa vaarallisempi! Jaa, eikös se olekaan se käyttäjä..?

-Tvälups-

Kumitonttu said...

Mielestäni Suomen paras snagari on Haminan linja-autoaseman vieressä. Muistaakseni lihis parilla nakilla 2,90. Moni pitää Lappeenrannan sataman atomia/vetyä parempana, ja lähelle kyllä pääsee. Jos miljöö ratkaisisi Lapuski veis voiton mutta kun kyse on kuitenkin mausta, kääntyy peukku ylöspäin Ympyräkaupungin edustajalle.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Buurille Johannesbuurista, Taisteluvälineupseerille ja Kunitontulle & kiitos kommenteistanne.

Buuri: Nostoväen heppujahan me jo ollaan. Vaan kaipa se sotavaltio meillekin ensi kuussa lähettää sen paljon puhutun kirjeen.

Taisteluvälineupseeri (sekä samasta asiasta sähköpostittanut HK): Niinpä näyttää tuo ajojahti taas alkavan, ja kun omat nilkit on naurettu nurin, niin sitten etsitään ulkomailta uusia. Tuo on melko mielenkiintoinen lukema tuo ”180 asekuolemaa vuodessa” sillä siihen on laskettu itsemurhat. Nythän on niin, että jos joku on vakaasti päättänyt riistää hengen itseltään, niin se löytää siihen kyllä menetelmän, oli asetta tai ei.

Kattelin tuossa pikaisesti Optulan sivuja ja niitten mukaan esmes vuonna 2013 Suomessa oli kaikkiaan 108 henkirikosta. Aseilla tehtyjen henkirikosten määrää ei oltu merkitty, mutta siinä oli pitkäaikaisvertailu, jonka mukaan aseilla tehdään noin 17 prosenttia henkirikoksista. Eli silloin luku jää jo alle kahdenkymmenen. Ja mukana on tietysti luvattomilla aseilla tehtävät henkirikokset. Mutta epäilenpä vahvasti, että tiedostava väki alkaa jatkossa hokea tuota 180 asekuolemaa vuodessa.

Kumis: En osaa henk koht sanoa suosikkisnagariani. Mutta kaipaan kovasti niitä vanhoja snagarilihiksiä. Niihin ei tarvinnut laittaa täytettä, kun ne olivat jo valmiiksi täyttä evästä.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja said...

Wikipedian kautta linkkiydyin, että 2011 oli
1 tapaturmainen
18 murhaista
165 itsemurhaista

asekuolemaa suomessa.

http://www.gunpolicy.org/firearms/region/finland

Ilmeisesti tiedostava väki haluaa sairaiden myös kuolevan "hitaasti"?

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Vittuuntunut NettoVeronmaksaja. Näyttää siltä, että tämän ”asiantuntijan” ”asiantuntemus” on hieman tarkoitushakuista. Mitenkä on, tehdäänkö itsemurha laittomaksi? Minkälainen tuomio siitä annetaan?

Anonymous said...

"Ympäri maailmaa toimittajana kiertänyt Overton saapui Suomeen uutisoimaan Kauhajoen kouluampumisesta vuonna 2008. Hän katsoo, että keskustelu tapahtuneesta keskittyi enemmän ampujan mielentilaan kuin aseiden asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa."

Oikeassa on,aseiden määrä ratkaisee.Jos esim.Germanwingsin lentäjällä olisi ollut haulikko,kuolleita saattaisi olla 154

Becker said...

Monisärmäinen ja mielenkiintoinen tarina. Tuo Ruotsin osuus oli varsin osuvasti esitetty. Kyllä tässä on voimatupakkaa kärynnyt, ei tätä varmaan ole ihan hatusta vetäisty. Henkilögalleria herätti myös ajatuksia.
Ihan selvät elokuvakässärin ainekset.

Olen joskus aikaisemminkin maininnut että muinoinen Hesan aseman lihis kahdella nakilla piti nälän poissa tuntikausiksi.
Sieltä kun osti pimeän kossun kyytipojaksi, niin siinä oli kunnon gourmeeta Lauantai illaksi.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Becker, ja kiitokset. Tämähän oli tällainen liitetiedosto, joita on mukava kirjoittaa. Voimasavuke Bostonia meni, mutta jazztupakkaa ei. Sitä en harrasta. Muistan mainoksesi Helsingin rautatienaseman lihiksestä kahdella nakilla, mutta silloin aikanaan, kun siellä pyörin, söin itse yleensä annoksen kaksi höyrymakkaraa ynnä pieni maito. Luulen muuten, että ei niillä kulmilla enää pimeää Kossua olla myyty aikoihin, vaan ihan muita tajunnanlaajentajia.

buuri johannesbuurista said...

Pojat, minä en tuommosista asioista välitä.

Otetaan huomenaamulla sexit ja sitten taas menox!

//////

Voi että olisi mukava päästä taas kertausharjoituksiin. - kohta 20 vuotta paossa!

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Buuri. Minun täytyy kyllä tunnustaa, että vaikka kiikarikiväärin kanssa voisin olla varsin vittumainen mies vieläkin, niin ei minulla enää kunto riitä tetsaamiseen ja alkaa kroppakin olla sen verran romuna, että se varareservi lienee minulle oikea paikka. Sitten jos minutkin mobilisoidaan, niin tiedetään että laarin pohjia rohmutaan ja huonosti menee.

vieras said...

Tämän jutun lukemisessa meni melkein aamuun asti. Montako sivua tässä jutussa on?

Kommentit liittyvät 2002-2015 välille, sodan loppumisesta nykyhetkeen asti. Jos tämä menee pitkäksi tai en muista kysyä kaikkea niin laitan uuden viestin.

Petsamossa on ympärivuotinen sula vesi mikä mahdollistaa sataman toiminnan ympäri vuoden. Kemijärveltä Petsamoon menevä rata menee siis Liinahamarin satamaan asti. Tuota satamaa on varmaan remontoitu niin että sitä voi käyttää nykyaikaisena kauppasatamana? Isot valtamerilaivat pääsevät sinne.

Petsamossa on varmaan edelleen kaivos ja metallien jalostuslaitos. Niitä on varmaan tarvinnut siivota tai osin rakentaa uudestaan kun Neuvostoliitto/Venäjä/Neuvostoliitto likasi alueita. Ehkä siihen sai sitä New Marshall Plan-tukea?

Kun aluevesillä ja talousvyöhykkeellä on öljy- ja kaasuesiintymiä niin Petsamossa on siis öljynjalotamo ja kaasuterminaali. Siis Liinahamarin satamassa.

Veikkaan että Petsamossa on kalastusta, ja siihen liittyen satamassa on kalastusaluksia sekä kalanjalostuslaitos, tai monta semmoista.

Mitä sotilasosastoja on Petsamossa? Merivoimilla ja merivartiostolla on varmaan jotakin. Ja maarajan osalta siellä on kai rajavartiosto. Entä maavoimilla tai ilmavoimilla?

Miten moneen osaan Siperia on jaettu? Mitä valtioita on tuolla Uralin itäpuolella, siis Uralilta aina Vladivostokiin, Tyynellemerelle asti? Mitkä valtiot ovat nyt Kiinan ja Mongolian pohjoisnaapureita?

Mitä Keski-Aasiassa tapahtui? Jäikö ne valtiot niillä nimillä ja rajoilla mitkä ne perivät neuvostotasavaltoina ollessaan, Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Turkmenistan ja Uzbekistan?

Mitä Kaukasuksella tapahtui? Varmaan Armenia, Gruusia ja Azerbaidžan jatkoivat toimintaansa. Mitä tehtiin Nahitševanin ja Vuoristo-Karabahin kanssa? Saatiinko ne ratkaistua, pitikö Ahtisaari kutsua sovittelijaksi? Onnistuuko Armenia ja Azerbaidžan solmimaan diplomaattisuhteet?

Mara on kotoisin Viipurista. Muuttaako hän sinne sodan jälkeen ja viekö toimistonsa mukanaan?

Stalin pisti rajat uusiksi 1945. Tässä kävi mielessä että joillekin valtioille voisi palauttaa ne rajat mitkä niillä oli 31.12.1937 ja jotka olisi pitänyt pitää edelleen 1945. Stalin siirsi Saksan itäosia Puolalle, ja Puolan itäosat Neuvostoliitolle, tarkemmin ottaen Valko-Venäjän ja Ukrainan neuvostotasavalloille.

Tässä kävi mielessä Sleesian ja Pommerin palautus Puolalta Saksalle, jolloin Puola saisi vastaavasti niitä alueita joita se menetti Neuvostoliitolle ja tarkemmin ottaen Valko-Venäjän ja Ukrainan neuvostotasavalloille. Niin no, Vilnan provinssi meni Liettualle. Olkoot se nytkin kun se halusi sitä jo 1920-30-luvuilla. Puola saa kuitenkin puolet Itä-Preussista. Näin Ukraina ja Valko-Venäjä olisivat sitten niillä rajoilla jotka niillä oli neuvostotasavaltoina 1937. Tässäkin tarvitsisi sitä New Marshall Plan-rahoitusta jos aikoo toteuttaa uudelleen asuttamisen.

https://de.wikipedia.org/wiki/Ostgebiete_des_Deutschen_Reiches
Joo nuo on saksaksi mutta karttojen takia laitoin.
https://en.wikipedia.org/wiki/Administrative_division_of_the_Second_Polish_Republic
https://en.wikipedia.org/wiki/Kresy

Noin muutoin oikean historian puolella, ei se Itä-Preussin pito olisi ollut Saksalle mahdottomuus mikäli oltaisiin tehty tiettyjä järjestelyjä. Saksalle olisi annettu vapaa läpikulkuoikeus Länsi-Preussin kautta niin että Itä-Preussista pääsee Saksaan ja toisin päin. Lisäksi Danzig ei olisi enää ollut Kansainliiton valvoma vapaakaupunki vaan se olisi liitetty Itä-Preussiin "tavallisena" alueena. Puolalle olisi vastalahajaksi annettu jonkinsuuruinen omistusosuus Danzigin satamasta jolloin se saisi osan sataman tuloista.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Vieras. Tässä neljännessä osassa on Wordissa kuvineen 30 sivua. Koko 2002-tarinassa on yhteensä 154 sivua.

Tarinassahan suomalaiset satsaavat Petsamoon ja siellä toimintaansa alkavaan öljyteollisuuteen. Eli Liinahamarin satama rakennetaan sitä myöten ja se rautatie on tehty Kemijärveltä Liinahamariin. Petsamossa on myös öljyjalostamo ja kaasuterminaali.

Sen Nikkelin kaupungin nimeksihän on palautettu Kolosjoki, mutta tämä kaivos itsessään herättää kysymyksiä. Kannattaako sen toimintaa jatkaa, sillä sehän on varsinainen ympäristöpommi ja paskanpesä joka toimii hyvin vanhentuneella kalustolla. Maksaako vaivan rakentaa koko touhu uusiksi, vai kannaattaako keskittyä kokonaan öljyyn ja kaasuun (ja miksei kalastukseenkin, mutta laajamittaisen kalastuslaivaston perustaminen sekin tietysti kestää oman aikansa). Ei pysty varmaksi sanomaan. Minä olen muuten katsellut aikanaan sitä kaivosta Norjan puolelta, se on on vain muutaman kilometrin päässä rajalta ja aika hemmetinmoiset savut se lykkäsi.

Petsamossa on rannikkojääkäripataljoona, Petsamon laivasto, jossa on kaksi korvettitason alusta sekä vartioaluksia ynnä helikopterilentue. Lisäksi on erillinen rannikkopuolustuksen ohjusyksikkö sekä raja- että merivartioston yksiköitä.

Siperiasta voi todeta, että Moskovajohtoinen sodasta jäänyt Venäjä jatkuu Vladivostokiin saakka pääosin niin kuin ennenkin. Jakutia on itsenäistynyt. Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Turkmenistan ja Uzbekistan saivat itsenäisyytensä takaisin. Uralilla on suomensukuisia kansoja, mutta saadaanko siellä aikaan elinkelpoisia valtioita? Lisäksi väestöstä on siellä puolet venäläisiä. Jonkunlainen Uralin Konfederaatio joko löyhänä osana Venäjää tai erillään siitä?

Armenian, Gruusian ja Azerbaižanin itsenäisyys palautui. Pohjois-Kaukasuksessa on varmaan osittain sama tilanne kuin Uralilla. Paljon pieniä kansoja ja itsenäisyyshalujakin varmasti, mutta onko taloudellista pohjaa itsenäisyydelle? Pohjois-Kaukasuksen Konfederaatio? Osa alueesta saattaisi puolestaan haluta liittyä perustettuun Volgan Tasavaltaan.

Eiköhän Ahtisaarelle Viipurista tilat löytyisi, mutta mies tuntuu olevan menevää sorttia vieläkin. Näkisin, että käyty sota antoi tuon aikajanan Ahtisaarelle enemmän poliittista realismia kuin tälle oikealle.

Tuota rajojen siirtämisen ideaa en ymmärrä. Niin Saksa, Puola kuin Ukraina olivat tuossa rähinässä liittolaisia. Ja nyt sitten Saksa kasvaisi, Puola siirtyisi ja Ukraina pienenisi. Aika epiä. Pitäisikö niitten sitten aloittaa keskinäiset väestön pakkosiirrot? Enkä usko, että Saksassa enää muutenkaan haikaillaan Itä-Preussia takaisin. Ja tuo ehdottamasi tapa veisi joka tapauksessa Puolalta yhteyden Itämereen, mistä ne tuskin olisivat kovin mielissään.

vieras said...

Periaatteessa ne sotien väliset rajat olivat aikoinaan muuten kohtuulliset mutta olisi tarvinnut sopimukset kulkuyhteysjärjestelystä. Ellei sitten Itä-Preussia olisi ajatellut itsenäisenä valtiona jolloin se ei edes kuuluisi mihinkään vaan tekisi naapureiden ja Saksan kanssa omat järjestelyt.

Jollain tavoin olen kuvitellut että nuo itäalueet olisivat jossain määrin saksalaisten "Karjala". Puolalle samoin ne itäalueet, vaikka siellä oli vaihtelevasti eri kieliryhmiä. Siksi minä tuijotin niitä. Stalinin päähänpisto ja pakkomielle oli leikata nuo itäalueet molemmilta, eikä hän tinkinyt niistä. Puolalle luvattiin maata lännestä, mutta saman verran se menetti idästä. Roosevelt oli hölmö, Truman ei taas kerennyt tehdä mitään. Churchill ei ollut hölmö, mutta ei yksin voinut mitään.

Noilta aiemmilta ajoilta on peruina puolankielisiä edelleen Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Liettuassa. Ne olivat siinä sotienvälisessä Puolassa sekä aiemmin Puola-Liettuan kaksoismonarkiassa joka suurimmillaan ulottui Tarton pohjoispuolelle ja vähän päälle 100 km päästä Moskovasta jos mittasin oikein. Puola-Liettuan kaksoismonarkinan länsiraja muistutti sotienvälisen Puolan ja Saksan rajaa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Poles_in_Ukraine
https://en.wikipedia.org/wiki/Poles_in_Belarus
https://en.wikipedia.org/wiki/Poles_in_Lithuania
https://en.wikipedia.org/wiki/Truce_of_Deulino
https://en.wikipedia.org/wiki/Polish%E2%80%93Lithuanian_Commonwealth#Administrative_divisions

vieras said...

Miten on ne Sallan ja Kuusamon osat jotka menetettiin? Saatiinko ne tässä takaisin? Jos saadaan, siirretäänkö Kirkonkylä Kuolajärvelle missä se oli aiemmin? Tehdäänkö Sallasta rata Kantalahteen? Voi olla että Kemijärvi-Liinahamari-rata vie mieleniinnon siitä. Ellei sitten jotain muuta kiinnostavaa tapahdu jolloin sekin tehtäisiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Laurila%E2%80%93Kelloselk%C3%A4-rata

vieras said...

Sitä Petsamon kaivosta vielä mietin. Jos se suljetaan tässä tarinassa niin kai se alue pitää silti putsata ja ennallistaa. Sitten voi katsoa mitä sen jälkeen sillä tehdään.

Malmiesiintymän suuruus on se mikä siihen vaikuttaa. Jos se on suuri niin silloin se on kannattavaa nykyisillä pörssihinnoilla ja perinteisillä louhimistavoilla. Jos esiintymä on suuri niin epäilyttää viitsiikö sitä jättää kokonaan sikseen vai palataanko asiaan myöhemmin. Siksi otin tuossakin puheeksi sen New Marshall Plan-rahat jos sillä saa jotain kustannettua.

Miten se Liinahamarin kauppasataman kanssa on? Missä päin Suomea olevat yritykset käyttävät sitä tuonnissa tai viennissä? Tai minkä toimialojen yritykset? Aasian-liikenne koillisväylää pitkin? Missä määrin osa viennistä ja tuonnista ohjataan kulkemaan Liinahamarin sataman kautta? Tuossa joutuu vertailemaan nyt käytössä oleviin satamiin.

Suomen satamiin ei pääse isoimmilla purtiloilla joten laiva pitää vaihtaa jossain. Euroopan kolme suurinta satamaa ovat Rotterdam, Antwerpen ja Hampuri joissa laivat usein vaihdetaan ennen kuin tavarat tulevat Suomeen tai päinvastoin. Mutta kun on tuo Petsamo niin tilanne on eri kun sinne voi mennä valtamerialuksilla ovat.

Miten mahtaa olla matkustajalaivojen kanssa Petsamossa? Onko Petsamosta jotain laivareittejä vakituisesti tai sesonkiluonteisesti?

Mahtaako Petsamossa olla siviililentokenttää?

Jos haluaa mennä yöjunalla Helsingistä Petsamoon tai toisin päin niin ehtii nukkua. Tähän pitäisi kuvitella se Petsamo-Kemijärvi välisen rataosuuden pituus ja arvioda matka-aika. Se sitten plussataan siihen Kemijärvi-Helsinki-osuuteen. Aikataulun mukaan Kemijärvi-Helsinki on 19:40 - 07:52 jossa yksi vaihto. Ilman vaihtoa se on 19:40 - 09:00. Toisinpäin eli Helsinki-Kemijärvi 20:06 - 09:00 jossa yksi vaihto. Ilman vaihtoa se on 18:52 - 09:00. Kemijärvi-Helsinki-matkalla juna viipyy Rovaniemellä 30 minuuttia. Helsinki-Kemijärvi-välillä se on 8 minuuttia. Tässä tarinassa voi olla eri juttu.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Vieras.

Viesti 1: Totta kai Stalinin toimet olivat ryöstöretkeä ja kohtuuttomia sekä nykyinen Kaliningrad keinotekoinen eksklaavi. Mutta sinänsä niin saksalaiset, puolalaiset ja ukrainalaiset ovat tottuneet elämään niitten rajojen sisällä, missä ne nyt ovat. Nythän kumminkin puhutaan tästä 2002-tarinasta ja olisi jokseenkin outoa, jos sodan voittaneet liittolaismaat alkaisivat pilkkoa maita keskenään ja siirtää väestöään sieltä, missä ne ovat asuneet kymmeniä vuosia.

Viesti 2: Juu tässä tarinassa ne saatiin takaisin Tarton rajan mukaisesti. Varmaankaan mitään kirkonkylän siirtoa ei tehtäisi, sillä Sallan hallinto on asettunut jo nykyisille sijoilleen. Mutta oletettavasti sen alkuperäisen Sallatunturin seutuvilla alettaisiin kovasti satsata matkailuun. Sallan ja Kantalahden välistä rataa tuskin rakennettaisiin. En usko, että sen kaupallinen hyöty riittäisi korvaamaan rakennuskustannuksia. Riippuisi tietysti vähän siitä, kuinka paljon ja minkä muotoista kauppaa Suomen ja Novgorodin välillä olisi. Suomalaisten päähuomio olisi kuitenkin luonnollisesti Kemijärvi – Liinahamari-radassa.

Viesti 3: Petsamon (tai siis Kolosjoen) kaivoksen kohdalla tietysti vaikuttaa maailmanmarkkinahinta. Mutta eiväthän suomalaiset voisi ottaa kaivosta käyttöön tosta vaan, sillä luonnollisesti alueen venäläisväestö olisi siirtynyt pois ja kaivokseen tulisi kouluttaa osaava henkilökunta, eikä sellaista osaamista ole Suomessa enää läheskään niin paljon kuin silloin, kun Outokumpu Oy:llä oli kaivoksia pitkin Suomea. Kouluttaminenkin maksaa. Kaivoskysymys jää ottiatuotaksi.

Liinahamarin satama varmaankin keskittyisi nimenomaan öljyyn ja kaasuun, mutta tietysti Liinahamarin radan myötä muukin tuonti ja vienti olisi mahdollista. Noin äkkimiettimällä Suomen vienti linjan Oulu – Kajaani pohjoispuolella voisi mennä Liinahamarin kautta. Liinahamarin satama luonnollisesti rakennettaisiin sillä lailla valtamerikelpoiseksi kuin tuumitkin.

Matkustajalaivoista tulisi mieleen sinänsä herkullinen ajatus, että Norjan Hurtigruten jatkaisikin Liinahamariin saakka. Tai miksei vaikka Murmanskiin, koska välit Novgorodin kanssa olisivat paljon paremmassa mallissa kuin sen edeltäjän kanssa.

Nousevan talouden myötä Petsamoon varmaankin rakennettaisiin siviililentokenttä.

Äkkiseltään katsottuna Kemijärven ja Liinahamarin väli junalla olisi tommoset kahdeksan tuntia lisää, joten lähtö Helsingistä klo 20.06 ja saapuminen Liinahamariin klo 17.00.

vieras said...

Niin tuossa tarvis arvioida mitä reittiä pitkin Kemijärvi-Petsamo-rata menee. Rata pyritään tekemään viivasuoraksi niin paljon kuin pystytään tosin kuin maantie. Siksi kahden paikan etäisyys on rataa pitkin lyhyempi kuin maantiellä vaikka ne menisivät samojen paikkakuntien kautta. Jos saa etäisyyden selville, voi verrata johonkin toiseen saman pituiseen matkaan. Siitä saa osviittaa matka-ajasta.

Mauri Pekkarisen toiminta on jännää. Ukko päätti jättää politiikan ja ryhtyä yrittäjäksi ja sitten yritys laajenee ketjuksi. Osaan kuitenkin kuvitella Maurin snagarin pitäjäksi ja snagariketjun pyörittäjäksi. Sen verran puhetaitoinen ukko on. Sotaveteraanien suosiminen uusien franchise-lisenssien jaossa on hyvä keino työllistää heitä. Mahtaako Helpon Nakin kioskeilla olla anniskeluoikeutta?

Noista Mörrimöykyistä. Jos he saunoivat kahdeksan tuntia ja nukkuivat sen jälkeen kaksi vuorokautta, niin kai ne ryyppäsi samalla kun saunoi ja sen jälkeen? Olut ja varmaan terävämmätkin juomat maistuisivat tuolloin.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Vieras. Minä arvioin tuon junamatkan ihan puhtaasti Google Mapsin perusteella ja sehän pohjautuu maanteihin, joten rautatiematka olisi varmaan lyhyempi.

Maurissa käytin ihan puhtaasti tekotaiteellista vapauttani. Mutta luulisin, että Helpon Nakin kioskeilla ei ole anniskeluoikeutta. Ne ovat ihan snagareita vaan.

Luulisin, että sotavaltio tarjosi Mörrimöykyille muutaman kopan kaljaa. Olivathan ne sen ansainneet.

vieras said...
This comment has been removed by the author.