sunnuntai 2. elokuuta 2015

JOTAIN IHAN MUUTA XXXII


Eli pikku-Ykä lukee sarjiksia

Tässä kesäaikaan uutisointi niin meiltä kuin muualta liikkuu akselilla tympeän ja erittäin tympeän välillä, joten pidänpä hetken poliittista blogilomaa ja hyppään muistin aikakoneella taas tuonne 1970-luvulle, mitä tässä blogissa on tarkasteltu eräänkin kerran.

Jokaisellahan on se oma tärkeä vuosikymmenensä, milloin oltiin lapsia ja kaikki oli uutta ja ennenkokematonta. Meikäläisellä se vuosikymmen oli 1970-luku ja se sattui ajallisesti aika sopivasti, sillä vuosikymmenen kääntyessä pikku-Ykä oli viisivuotias, jolloin asioista jo edes alkeellisella tavalla jotain tajusi ja ennen kaikkea jotain jäi muistiinkin ja sitä seuraavan vuosikymmen vaihtuessa sitten oltiinkin jo polte munissa oleva finninaama joka ei kieltämättä aina ajatellut naisia, mutta aina kun se ajatteli, se ajatteli naisia. Siinähän loppui sitten yhtä aikaa 1970-luku ja pikku-Ykä vaihtoi olomuotonsa nuoreksi Ykäksi.

Silloin Kekkoslovakiassahan ei oltu niin kuultu kuin kuviteltu sellaisesta asiasta kuin internet ja terminä verkko liittyi enempi muikkuihin kuin tiedonvälitykseen. Niinpä pikkupojilla ei noussut peukalo käden hallitsevaksi sormeksi niin kuin ehkä nykyisellä pelisukupolvella ja aikaa kulutettiin muun pahanteon lomassa ahkeralla lukemisella. Luonnollisesti kirjastosta (tai lainastoksi sitä silloin kutsuttiin) kuskattiin kotiin huomattava määrä kirjojakin, mutta varsinainen sen ajan pikkupoikien internetin ja television kanavapaketin yhdistelmä oli tietenkin sarjakuvalehti.

Ajattelin siis käydä läpi pääosin sitä lukemistotarjontaa, joka pikku-Ykän tielle tuli, joka kovasti kiinnosti ja joka omat lähtemättömät jälkensä nuoreen nöösipoikaan jätti. Tämän blogin lukijoissa löytyy ymmärtääkseni 1990-luvullakin syntyneitä henkilöitä ja heille tämä kirjoitukseni saattaa olla hyvinkin retroa tai ettei jopa sujuva sekoitus retoromaniaa ja horinmummoa. Päättelen sen siitä, että töissä tutustuin joku vuosi sitten nykyisin niin muodissa olevaan animeen. Sain käsiini sellaisen anime-lehden, mutta eihän sen lukemisesta mitään tullut, kun minä en edes hahmottanut, että mitenkä päin ja missä järjestyksessä sitä pitää lukea, eli retoromaniaksi meni minunkin kohdaltani, enkä horinmummoon asti edes ehtinyt.

Luonnollisesti lukuharrastuksen ensimmäinen must oli Aku Ankka, jota isä-Perskeles luki pikku-Ykälle kun Ykä ei osannut vielä itse lukea. Lukemaan tuli opittua sinänsä jo viisivuotiaana, mutta silloinkin oli mukava olla iskän kainalossa ja kuunnella, kun iskä luki Akun seikkailuja ja näytti sormella, missä ruudussa mennään. Isä-Perskeles oli kyllä hahmottanut itsekin, että häiskähän taitaa osata itsekin lukea, kun joskus tuli tehtyä korjauksia virheisiin (liekö se äijänryökäle tehnyt niitä tahallaan?), mutta eipä iskäkään kovin aktiivisesti häätänyt nulikkaa sylistä ja lopettanut lukuhetkiä. Olisikos isä-Perskeles silloin ensimmäisen kerran havainnut, että kupeitten hedelmähän kehno vie kasvaa ja siitä hoksannut, että eipä aikaakaan, kun se lähtee maailmalle niin kuin isä-Perskeles aikanaan. Nythän se pikku natiainen onkin jo puoli vuosisataa elänyt örkki, joka ajattelee, että eihän siitä ollut kuin hetki, kun tuli kuunneltua isä-Perskeleen sylissä Ankkaa.

No, kun lukutaito oli suvereenisti hallussa päättivät vanhemmat Perskeleet, että nyt sitten Ykälle tilataan se Ankka ja tilaushan jatkui kauan ja siirtyi sitten aikanaan pikkuveli Jykälle. Akua tuli odoteltua aina keskiviikkoisin innolla ja se sitten luettiin tarkkaan. Parasta antia Akussa olivat tietysti vanhat toivesarjat, joissa oli niitä vanhoja Carl Barksin tekemiä ankkatarinoita. Näitten tarinoitten huippu tuli joskus 1974 tai sinnepäin, kun julkaistiin kolme isoa albumia eli Minä Aku Ankka, Minä Roope Setä ja Minä Mikki Hiiri, jossa näitä vanhoja pitkiä klassikkotarinoita oli. Sen lisäksi kannattaa mainita heti perään julkaistu albumi Aku Ankka joka päivä 365, joissa oli Al Taliaferron tekemiä mainioita ankkastrippejä.



Mainittakoon myös vuodesta 1970 alkaen ilmestyneet Aku Ankan Taskukirjat joissa joka toinen aukeama oli mustavalkoinen ja joka toinen värillinen. Pääosin italialaisten tekemissä taskukirjoissa ei ollut samaa otetta kuin varsinaisissa ankkatarinoissa, mutta sanotaan, että noin kymmenen ensimmäistä olivat ihan vetokelpoisia. Sitten into niihin vain lässähti. Samaan aikaan kun Aku oli selvä ykkönen, oli tarjolla myös Retu ja Kumppanit-lehti, joista löytyi Kivisten ja Sorasten lisäksi ainakin Yogi-karhu ja Jetsonit, sekä Nakke-lehti, jossa Nakke Nakuttajan lisäksi seikkailivat Repe Sorsa, Tipi & Sylvesteri, Anselmi Panda ja Putte Possu. Nämäkin lehdet luettiin kyllä aina jos käsiin saatiin, mutta sellaista taikaa niissä ei ollut kuin Akussa.


Pelkkiin harmittomiin ankkasarjakuviin ei toimintaa kaipaava nuori mies tyytynyt, ja sillekin kysynnälle löytyi tietysti tarjontaa. Päällimmäisenä mielessä ovat tietenkin Mustanaamio sekä Tarzan. Nämä lehdet otettiin pikkupoikaväestön keskuudessa vakavasti ja olihan lehtien kautta perustettu niin Mustanaamio-kerho kuin Tarzan-klubi, joitten jäsenille oli tarjolla ihan oikea jäsenkortti, hihamerkki, muuta krääsää ja molemmissa kerhoissa ihka oikea salakielen avain. Salakielisiä viestejä oli sitten kummassakin lehdessä ja nehän tietysti aukenivat vain koodin haltijalle. Enigmasta ei poikaporukassa tiedetty silloin höykäsen pöläystä, mutta lehdessä olevaa salakirjoitusta purkavan nulikan tunne lähenteli varmaan niitä liittoutuneitten tyyppejä, jotka sitä saksmannien koodia olivat purkamassa. Mustanaamiossa oli vielä osio, johon kerholaiset lähettivät valokuvansa ja ne julkaistiin lehdessä.


Tässä välissä täytyy huomauttaa, että silloiseen, jo varsin laajaan sarjakuvatarjontaan ei tietenkään tavallisen nyhtänköljäläisen perheen lompakko olisi antanut varaa, mutta meillä räkänokillahan oli olemassa erittäin toimiva, joskaan ei virallisesti organisoitu (ja ehkä tämän vuoksi se olikin niin toimiva) lainaus- ja vinkkausjärjestelmä, eli mulla on tää ja sulla on tää, lainataan päikseen ja sillä on hei se ja tuolla tuo. Niinpä lehdet kiersivät, niitä luettiin ja lisäksi ne aina löysivät perille alkuperäisen omistajansa luokse. Lisäksi paikallinen osto-ja myyntiliike toimi ehtymättömänä mielenkiinnon kohteena. Kun vaihtoon vei lehtiä ja oli vielä kerännyt pulloja, niin uusia lehtiähän sai melkein kantohintaan. Ja olihan siinä liikkeessä aina myynnissä papatteja ja kiinanpommeja.

Kaikenlaiset sotaleikithän olivat nulikoille jokapäiväistä evästä ja jälkistrategia teorian tasolla hoidettiin tutustumalla alan huippuluokan tietokirjallisuuteen, johon kuuluivat luonnollisesti Korkeajännitys-lehdet sekä pelkästään ilmasotaan keskittynyt Siivet-lehti.


Samaan sarjaan kuuluivat Battler Britton-lehti sekä Suuri Sota, joskin ne jäivät hieman vähemmälle menestykselle. Se, mikä pientä poikaa harmitti oli tietysti se, että nämä kaikki lehdet olivat tehty englantilaisesta näkökulmasta jossa fiksut ja rohkeat britit panivat kerta toisensa jälkeen tyhmää ja fanaattista fritziä turpaan. Jos sarjoissa oli joku hyvä saksalainen tyyppi, se jossain vaiheessa kääntyi sitten brittien puolelle. Suomalaisia ei näissä sarjoissa näkynyt, ei edes vihollisena, vaikka tiedettiinhän me, että Saksan puolella sitä tuli sodittua. Eräs pikku-Ykän kaveri muuten väitti kivenkovaan, että lyhenne SS tarkoittaa "Saksalaiset Sotilaat". Yhtä kaikki, kerran löytyi sitten kaverilta muistaakseni Suuri Sota-sarjakuva, joka käsitteli Suomen Talvisotaa. Sehän oli pakko lainata muun lehtimateriaalin mukana.

Pettymys oli ns. taivaan korkea, sillä jo pikku-Ykän historiantuntemuksella varustettu heppu huomasi, että sarjakuvan tekijä ei ollut malttanut tutustua varsinaiseen historiaan. Sarjakuvassa oli kyllä suomalaisia sissejä, mutta ne laskettelivat vuorilta paljaspäin ja ilman suksisauvoja tuhoamaan venäläisiä tankkeja kädessään saksalaiset Erma MP40-konepistoolit. Kaiken lisäksi tarina meni niin, että sota päättyi rauhaan, jonka seurauksena luovutetuista alueista perustettiin Neuvostoliiton kanssa liittoutunut ja suomalaisten asuttama Karjalan Tasavalta. Voihan pylly, en paremmin sano, eikä sanonut pikku-Ykäkään tai itse asiassa se taisi sanoa vielä rumemmin. Kyseisestä julkaisusta ei vaan löydy kansikuvaa enää mistään. Joka tapauksessa pettymyksen vuoksi täytyi suorittaa useampikin lentotehtävä Curtiss Hawk- ja Bristol Blenheim-pienoismalleilla ennen kuin harmitus alkoi hiipua. Harmi, ettei siihen aikaan löytänyt mistään VL Pyörremyrskyn pienoismallia. Se oli yksi tyylikkäimmän näköisistä hävittäjäkoneista koskaan.


Ennenkin on tullut todettua, että korkkarit pitivät myös yllä kansansivistystä, sillä niitten ansiosta sukupolveni miehet osaavat vieläkin saksan kielen tärkeimmät termistöt eli schweinehund, zum teufel, dummkopf, vorwärts kameraden, gott in himmel ja feuer. Ajan myötä korkkareidenkin suosio laski. Nykyään ne ovat kokeneet jonkunlaisen renesanssin ja korkkaritarinoita on tehty suomalaistenkin sotimisista. Nyt sinänsä pikku-Ykä kun on aika paljon vanhempi Ykä, niin aika on mennyt korkkareiden kohdalta ohi. Puuttuu se tärkeä tekijä eli ikä, ja pienen pojan kyky eläytyä. Eläytyminen oli huipussaan myös silloin, kun luettiin 1970-luvun alkupuolella alkaneen kauhuboomin myötä muotiin tullutta Shokki-lehteä, jossa jokaisen jutun juontajana toimi shokkiäijä Slemmy. Silloin ilmestyi myös Kauhu-lehti, joka – toisin kuin mustavalkoinen Shokki – oli värisarjakuvaa, eikä se kovin kauaa säilynyt hengissä.



Sitä en pysty muistamaan, oliko joskus 1973 tai 1974 julkaistu suurikokoinen Kauhu-albumi jollain tavalla tekemisissä Kauhu-lehden kanssa, mutta sehän oli horroria janoavalle pojanvessukalle oikea löytöjen löytö, sillä siinä oli huikea määrä suomeksi käännettyjä ja hyvin piirrettyjä amerikkalaisia kauhusarjoja lehdistä The Vault Of Horror, The Crypt Of Terror, Tales From The Crypt ja Impact. Kyseessä oli oikea kauhun megapläjäys.


Shokkien kohdalla olen todennut ennenkin, että niitten arvo on vuosien mittaan kulkenut vuoristorataa. Kun vuosikymmen vaihtui 1980-luvuksi, ei paikallisessa osto- ja myyntiliikkeissä Shokkeja saanut vaihdettua kuin toisiin Shokkeihin. Nykyisin niistä maksetaan kymmeniä euroja kappaleelta, jotkut menee satasella. Mainittakoon vielä siltä ajalta kaksi lehteä eli vampyyreihin erikoistuneet Dracula ja Vampirella.


Luonnollisesti nuori mies halusi kokea kaikenlaista muutakin, joten kauhujen tunkkaisista kartanoista piti matkata myös villin lännen avarille preerioille kuudestilaukeava vyöllä, mukava uskollinen ratsu ja odottamassa leiritulien savu sekä tulilla keitetyn kahvin haju. Odottamassa oli tietysti myös suuri määrä voittoisia kaksintaisteluita, karjanajoja ja saluunatappeluita. Saluunatyttöjen seura oli pikku-Ykälle vielä vähän liian varhaista. Oppaana toimivat sekä Pecos Bill että tietenkin Tex Willer.


Pecos Bill oli hahmo, joka ei käyttänyt koskaan asetta, vaan pelkkää lassoa ja hän taisteli oikeuden puolesta. Apunaan hänellä oli Davy Crocett (joka muistutti ulkomuodoltaan lähinnä lihonutta Grigori Rasputinia) ja Calamity Jane sekä tietysti Taivaan Ratsastajat, jotka näyttivät hänelle pulmatilanteissa oikean tien. Oikeuden puolesta taisteli myös Tex Willer, mutta hän ei puolestaan millään muotoa vierastanut pyssyjen käyttöä. Tex Willereitä tuli suorastaan ahmittua ja lännensarjoista se oli se ainoa oikea. Apunaansa Texillä oli tietenkin Kit Carson, poikansa puoli-inkkari Kit Willer sekä kaverinsa kokoinkkari Tiger Jack.

Mainitaan vielä, että Pecos Billistä Pahkasika-lehti teki myöhemmin mainion version Pekkos Billin, jolla kaikki asiat menivät säännöllisen totaalisesti perseelleen.

*

Lisäys klo 17.07: Minulla oli jo julkaistessani mielessä, että jotain olennaista tässä unohtui, ja sehän oli tietysti surrealistinen lännensankari Cocco Bill. Suuret kiitokset Oinomaokselle muistuttamisesta.



Lisäys päättyy, alkuperäinen juttu jatkuu:

*

Tähän väliin voi mainita, että myös suomalaista sarjakuvaa tuli luettua, ja siitä vastasi muutaman vuoden ilmestynyt Sarjis-lehti. Lehdestä jäivät erityisesti mieleen sarjakuvat Näkymätön Viänänen ja Pekko.


Jossain vaiheessa alkoi Pikku-Ykälläkin löytyä kiinnostusta myös ns. laatusarjakuvaan (mitä termiä en sinänsä itse ihan ymmärrä, miten niin Tex Willer muka ei ole laatusarjakuva). Näitä olivat Ruutu, joka jäi Ykältä pikkusen vähemmälle huomiolle sekä Zoom ja NonStop. Tässä kävi sinänsä tuuri, sillä yksi Ykän kavereista oli pikkusen vakavaraisemmasta perheestä ja hepulle tulivat tilattuina nuo molemmat lehdet, joita sitten passasi lainata. Hitto soikoon, hepulla oli myös ihan oikeat stereot, joita silloin saattoi pitää suorastaan uuden ajan airuina, ja niillähän sitä kelpasi kuunnella Hurriganesia, jonka tuotanto kaverilla oli kokonaan vinyylilevyinä. Kaverin luona mieleen muistuu myös se pettymys, kun vuonna 1977 kuunneltin hänen kanssaan juuri ilmestynyttä Hurriganesin Tsugu Way-levyä, ja todettiin se (kyllä sen näki molempien naamasta) luokattoman huonoksi, mutta kun sitä ei oikein ääneen saanut sanoa. No, historia antanee tämän meille anteeksi, sillä fanittivathan samalla vuosikymmenellä tytöt ikuisella (eli puolitoista vuotta kestäneellä) uskollisuudella Bay City Rollersia.


Oli niitä typeriä poikabändejä tuolloinkin. Jos tuohon aikaan oltaisiin järjestetty kansanäänestys Skotlannin itsenäisyydestä, todennäköisesti muut osat Isosta Britanniasta olisivat äänestäneet skotit itsenäiseksi pelkästään päästääkseen häpeämästä.

Se niistä poikabändeistä ja jos vielä kirjoitan niistä tämän kirjoituksen aikana, tuomittakoon minut suljettavaksi Hirvittävään Paikkaan, jossa minulle soitetaan Steen 1:stä 24/7. Vaan takaisin niihin lehtiin. Ensimmäinen niistä oli siis Zoom, joka sisälsi suomennettua ranskalaista ja belgialaista sarjakuvaa.


Pikku-Ykän suurimpia suosikkeja Zoomissa olivat moottoriurheilumaailmassa liikkuva Mic Vaillant, Haikaralaivue sekä tietysti avaruusagentti Valerian. Jos siihen maailmanaikaan olisi ollut varsinaisia nörttejä, niin Valerianin aisapari Laureline olisi ollut epäilemättä heidän märkien uniensa yksi suurimpia kohteita.


Valerianissa – niin kuin monessa muussakin Zoom-lehden sarjassa – olivat tarinat pitkiä ja ne jatkuivat viikosta toiseen ja sekös pisti odottamaan seuraavaa numeroa. Liekö tästä peräisin se ison Ykän nykyinen viehtymys tv:n pitkiin scifi-sarjoihin. Mitä pitempi ja monimutkaisempi juoni, sen parempi. Elokuvat tuppaavat tuntumaan juonen kannalta liian lyhkäisiltä. Sinänsä amerikkalainen viihdeteollisuus on armotonta ja moni hyvä sarja on loppunut jo ensimmäisen kauden jälkeen ja tietysti aivan mielettömään cliffhangeriin.

Tämä toinen ns. laatulehti eli NonStop ei loppunut yhteen vuoteen, vaan se ilmestyi 1975 – 1979 ja sisälsi Zoomin lailla pitkiä sarjakuvatarinoita. Pikku-Ykän mieleen tässä lehdessä olivat erityisesti Corto Maltese, Marsupilami, Piko ja Fantasio, Strumffit (myöhemmin Smurffit) ja erityisesti Yoko Tsuno. Luonnollisesti Tintti ja Lucky Luke kuuluivat suosikkeihin, mutta näitähän tuli sitten lainattua lainastosta kokonaisina albumeina.


Zoomia ja NonStopia saattoi pitää pikku-Ykän niin televisiona kuin internetinä. Piirtämällä oli helppo toteuttaa huikeita scifi-ja fantasiaseikkailuja, mikä taas elokuvassa ja televisiossa ei siihen aikaan ollut vielä kovin helppoa. Tietokonetekniikka ei ollut vielä apuna. Tietysti klassikoitakin tuli nähtyä eli Kolmannen Asteen Yhteys ja Tähtien Sota, ja ne olivat kieltämättä aikaansa edellä. Tulihan pikku-Ykällä katsottua myös klassikko Avaruusseikkailu 2001 kun se jossain vaiheessa Nyhtänköljään tuli uusintakierrokselle, mutta pakko tunnustaa, että se oli pitkäveteinen ja se ylistetty loppukohtaus pienelle nyhtänköljäläispojalle aivan liian psykedeelinen.

Palataanpa takaisin lehtien pariin ja siirrytään ajassakin muutama vuosi taaksepäin eli kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Silloin suurinpiirtein keikille tuli Koululainen-lehti, tosin se tuli niin, että opettaja jakoi sen luokassa suoraan oppilaille. Kyseisestä lehdestä ei sinänsä sen enempää, mutta kun etsin lehden kansikuvaa, huomaan sen, kuinka aikaa on kulunut ja asiat muuttuneet. Pikku-Ykän muistikuva Koululainen-lehdestä on tämä:


Ja se, mitä kyseinen lehti on nykyisin, onkin tämä:



Eli vaikuttaa siltä, että lehti näyttäisi hieman paikkaavan jo edesmenneen Suosikki-lehden jättämää aukkoa. Suosikki on kuollut, eläköön Suosikki. Kyseisen aviisin merkitys joskus 1970- ja 1980-luvuilla oli kiistaton ja sitä todella luettiin. Sen levikki oli parhaimmillaan pitkälle toistasataa tuhatta kappaletta ja näin jälkeenpäin ajateltuna lehti on yksi suurimpia syyllisiä siihen, että ns. nuoriso on kohonnut tietynlaiseksi etuoikeutetuksi ikäryhmäksi jolla tulee olla kaikki mahdolliset oikeudet ilman varsinaisia velvollisuuksia.


Joku voi tietysti olla toista mieltä, mutta kyseisen aviisin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen sai todellakin lyötyä läpi ajatuksen, että nuorison populaarikulttuurilla on jotain elämää suurempaa merkitystä, vaikka eihän siinä loppujen lopuksi ole kysymys kuin tuotteista, joihin nuoret kinuavat vanhemmiltaan rahaa. Yhtä kaikki, Suosikki oli poulaarikulttuurin todellinen informaatiovaikuttaja, sillä se oli ainoa siihen keskittynyt taho. Sellaista ei nykyisin varmaan pystyisi tulemaankaan, kun internet pilkkoo tiedon niin moniin palasiin ja tarjoaa sitä niin monista lähteistä. Olihan Suosikilla toki kilpailijansa, kuten Intro ja Help, mutta ne jäivät pienemmiksi ja jossain vaiheessa Suosikin kustannusyhtiö osti ne tylysti pois kuleksimasta


Koululainen-lehdestä tulee vielä mieleen vuonna 1977 toimintansa aloittanut Jippo-lehti, joka oli sarjakuvalehden lisäksi eräänlainen pikkupoikien Tekniikan Maailma. Siinä oli mukana aina joku vekotin, jonka saattoi koota ja lehdessä oli vekottimen fysiikkaan liittyviä juttuja. Siinä vaiheessa kun pikku-Ykä muuttui nuoreksi Ykäksi nämä vekottimet jäivät pois ja muistini mukaan muutenkin lehden suurin menestys pikku hiljaa hiipui pois.


Joka tapauksessa Jippoa mainostettiin laadukkaana ja lapsia kehittävänä lehtenä. Mainostusta suunnattiin myös lasten vanhemmille jopa näinkin vakavalla otteella:



Kyseinen mainos sopii hyvin  tähän kirjoitukseen, sillä mainoksen hepulla on sille ajalle tyypilliset televisiosilmälasit, jotka olivat silloin suuren suurta muotia ja muodin kärkimiehenä oli kukapas muu kuin tasavallan presidentti Urho Kekkonen.


Eihän pikku-Ykä sinänsä keskittynyt pelkästään sarjakuvalehtiin, vaan aikuisempaankin makuun suunnattuja lehtiä tuli plärättyä. Jos joku odottaa tässä pornoa, niin sitä on maailma muutenkin pullollaan. Kyllä te sitä löydätte. Isä-Perskeleelle tuli tietysti Tekniikan Maailma. Kun joskus on saanut käsiinsä lehden vanhoja numeroita, kokee sen huomattavan kontrastin, kun silloinen Toyota Corolla, mikä nykyisin pommi-Corollana tunnetaan, oli siihen aikaan tavallisilla tuloilla varustetuille perheille hyvinkin nykyaikainen henkilöauto. Tietysti parhaiten Tekniikan Maailmasta jäi mieleen ne tupakkamainokset:



Hyvin moneen perheeseen tuli jo silloin viikoittain ilmestyvä Seura- tai Apu-lehti, samoin Hymy-lehti oli kansalaisille tuttu. Hymy-lehdestä mainittakoon vielä nykyisinkin ilmestyvä Jykän ja Riken Puutaheinää-sarjakuva, jolle mainio Fingerpori on paljon velkaa:


Hymy-lehdellä oli myös kilpailija, astetta ronskimpi Nyrkkiposti, joka sen ajan mittapuulla sijoittui jonnekin aikakauslehden ja pornolehden puoliväliin. Mainittakoon muuten sen verran pornolehdistä, että kun sinne tuppasivat siihen maailman aikaan kirjoittamaan juttujaan sekä Martti Huuhaa Innanen että Veikko Ennala, niin silloin niitä lehtiä saatettiin todellakin ostaa jopa jonkun muunkin kuin kuvien vuoksi. Kun muistin mukaan ne jutut olivat ihan hauskoja ja niitä oli myös Nyrkkipostissa.


Kyseinen muistelu koskee siis lehtiä. Lehdet, varsinkin sarjakuvalehdet ovat eräänlaisia puolivalmisteita, niitä voi lukea kevyesti ja pahemmin miettimättä, sillä ne ovat valmiiksi kuvitettuja. Kirja taas vaatii lukijalta enemmän, mutta se myös antaa enemmän, sillä lukija joutuu kirjaa lukiessaan kuvittelemaan mielessä koko kirjan sisältämän maailmankaikkeuden. Tämä taas tekee ajattelulihakselle hyvää ja niinhän ne tutkijatkin ovat sanoneet, että lukeminen kehittää ihmisessä yhtä sun toista. Varsinkin mielikuvitusta, ja sen mukaan tietysti nykymeiningin mukaan valtiovaltamme kannattaisi suositella varsinkin lapsilta ja nuorilta lukemisen radikaalia vähentämistä. Meinaten, pikku-Ykä luki kirjoja paljon, ja niin vain häiskästä tuli härski ja häpeämätön vihakirjoittaja, joka on toiminnallaan vienyt lautasen monen nälkäisen afrikkalaislapsen käsistä ja lipitellyt lapsiparan vellit omaan ahneeseen suuhunsa ja – mikä on vielä huomattavasti pahempaa – aika ajoin on saattanut loukata pyhää suvaitsevaa vihaa tuntevan edistyksellisen ihmisen egoa.

Mutta niistä kirjoista ehkä joskus toiste, sillä se on oma juttunsa. Saattoi tietysti olla hieman puuduttavaa seurata vieraan ihmisen muisteluita 1970-luvulla, mutta mikäli lukija jaksoi kulkea kanssani tänne asti, niin suuret kiitokset. Ja mukavaa alkanutta elokuuta.

47 kommenttia:

Oinomaos kirjoitti...

Mukava nostalgiapläjäys, kiitos Ykä. Sarjakuvista noiden mainitsemiesi Korkkareiden, Tex Willereiden ym. lisäksi 1970-luvulla luin kaikki käsiini saamat Cocco Billit, Mafaldat ja Tenavat. Kaikki omalla tavallaan myös älykästä ja oivaltavaa sarjakuvaa, ehkä hieman surrealististakin (kyllä, diggailin kovasti Dalista jo tuolloin).

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Oinomaos ja erityiskiitos kommentistasi. Minulla kun oli jo tätä julkaistessani mielessä, että jotain oleellista unohtui ja sehän oli tietysti surrealistinen lännensankari Cocco Bill. Aivan mahtava sarjakuva. Korjaanpa virheen välittömästi.

Kumitonttu kirjoitti...

Mä inhosin jo tuolloin muumeja.

Listalta puuttuvat Tintti ja Asterix. Jälkimmäinen oli suosikkini Carl Barksin tuotannon ohella.

Oinomaos kirjoitti...

Eipä kestä kiitellä. Cocco Billit olivat erilaisuudessaan järisyttäviä, näin vuosien jälkeen ajateltuna ehkä jonkinlaista parodiaa (tai kunnianosoitus) Sergio Leonen italowesterneistä tai Galleppinin ja kumppaneiden Tex Willeristä - tiedä häntä. Myös ensimmäiset Asterixit, Lucky Luket ja Ahmed Ahneet säväyttivät: hyvin piirrettyjä, loistavat hahmot ja tarinoissa paljon erilaisia juonenkäänteitä. Ne olivat todella hyvin suomennettuja, niitä on edelleen mukava lukea.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Ykä. Samoja lehtiä se on Huru-ukkokin lukenut vaikka onkin muutamia vuosia vanhempaa vuosikertaa. Ja lukee edelleenkin, aina kun on aikaa ja saa lehden käsiinsä. Jykä&Riken Puutaheinää ilmestyi aikoinaan Hymyssä, nyttemmin se lienee loppunut, ainakin havaintojeni mukaan. Siinä oli tosi hyviä oivalluksia, samantapaista on nykyisin Fingerpolissa, entisessä Karlbakstadissa.

Vasarahammer kirjoitti...

Koska edustan samaa sukupolvea kuin blogisti Ykä, tämä matka menneisyyteen (joka ei koskaan palaa) nosti melkein kyyneleet silmiin.

Ykä ei ilmeisesti ollut urheilumiehiä. Siksi hän ei maininnut yhtä 70-luvun lasten suosikkia eli Buster-sarjakuvalehteä. Siinä seikkaili ammattipainija Johnny Puuma, joka tarinassa oli seminole-intiaani. Lisäksi oli Benny Kultajalka, joka oli ilman Kanuuna-Keenin taikakenkiä pelkkä surkea potkupalloilija.

Väitän, että Buster-sarjakuvalehti on yksi suurimmista syyllisistä englantilaisen jalkapallon suureen suosioon Suomessa. 1970-luvulla englantilaista jalkapalloa näytettiin Suomen televisiossa ehkä 10 peliä kaudessa ja selostajana oli Aulis Virtanen, joka muisti aina sanoa, miltä joukkueiden peliasut näyttivät mustavalkoisessa televisiossa.

Busterissa ehdoton suosikkisarja oli Rovers, joka kertoi Melchester Rovers -nimisestä kuvitteellisesta jalkapalloseurasta. Sarjan päähenkilö, Roversin kapteeni Roy Race johdatti seuransa liigamestaruuteen ja aina eurokentille asti.

Kaikkein ehdottomin suosikki oli kuitenkin Super-Mac, joka edusti niinikään kuvitteellista jalkapalloseuraa nimeltä Princes Park. Super-Mac oli skotti ja hänen laukauksensa sai verkot tötterölle, kirjaimellisesti paitsi silloin, kun laukaus meni verkon läpi.

Super-Mac oli kotoisin Ulko-Hebrideiltä, jonne hän säännöllisesti ikävöi. Lohtuna oli lemmikkipässi nimeltään McMuttonn.

Pohjoismaista väriä lehdessä edusti Harjumäen Sisu -sarjakuva. Se perustui Harjuvaaran pallokerho -kirjasarjaan. Pieneltä norrlantilaiselta paikkakunnalta kotoisin oleva Sisu eteni ainna Allsvenskanin karsintoihin asti. Sarjassa oli myös suomalaisväriä, sillä paikkakunnan patruuna "Mustikkakuninkaan" ottopoika Jorma oli suomalaissyntyinen.

Yhtään Busteria ei enää löydy edes autotallista. Hyllyssä on ainoastaan yksi Busterin sarjakuvakirja, joita Semic Press -niminen yhtiö aikanaan julkaisi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Kumitontulle, Oinomaokselle, Huru-ukolle ja Vasarahammerille & kiitos kommenteistanne.

Kumis & Oinomaos: Niin Tintti, Asterix, Lucky Luke ja Ahmed ”haluan kalifiksi kalifin paikalle” Ahne olivat minullekin kovasti tuttuja. Niitä vaan ei tullut luettua sarjakuvalehdistä vaan lainattua lainastosta. Ne kun eivät olleet kovin halpoja ostaa. Veikkaan, että sieltä tekin ne kävitte. Lisään näihin albumeihin vielä sarjakuvan Alix, jota tuli lainattua. Muumeja en ole koskaan varsinaisesti inhonnut, ne ovat aina kuuluneet kategoriaan ”ei kiinnosta pätkääkään”. Oliskos ne sitten kumminkin enempi tyttöjen makuun?

Huru-ukko: Mahdoitkos muuten harrastaa niitä koottavia lentokoneitten pienoismalleja niin kuin minä ja moni ikäpolveni häiskä? Puutaheinää muuten meni oivaltavuudessaan kevyesti yli Fingerporin.

Vasara: Kun seuraavan kerran tapaamme, tirautetaan porukassa muutamat kyyneleet. Minä tuon whiskyn. Buster jäi tuosta jutusta pois, mutta muistan sen kyllä. Siinähän oli sitten se yksi häiskä, jolla oli myös taikasilmälasit, jotka teki hepusta akrobaatin. Sitten siinä oli se englantilainen yleisurheiluseura, jonka keihäänheittäjänä oli heppu, jonka nimi oli muistaakseni Greg Bones, ja muistan yhden jakson, missä kaveri heitti 78 metriä ja siinä todettiin, että ”tuohan on melkein kuin suomalaisilla keihäsmiehillä”.

Harjumäen Sisun muistan myös, ja ennen kaikkea sen Max Lundgrenin Harjuvaaran Pallokerho-kirjasarjan, Ketäs siinä nyt oli? Kanuuna-Olsson, Edward Engmark, se suomalainen Jorma Engmark ja Björn Backe, joka laukoi ratkaisevan maalin, että joukkue pääsi nousemaan pääsarjaan. Ne oli ihan mukavia pikkupoikien lukemistoja, mutta Lundgrenhan oli ensimmäisiä totalimokuttajia kirjoittaessaan kirjan ”Musta Kaveri”, jossa ehdoin tahdoin piti tuoda häiskä Afrikasta Ruotsiin. Eihän sitä silloin sillä lailla tajunnut kuin nykyisin.

Anonyymi kirjoitti...

Äitimuori nukkui pois puolisen vuotta sitten. Jäämistöä selvitettäessä varaston perukoilta löytyi aarteiden aarre. Kaikki Non Stop - lehdet ja albumit (siis kaikki ilmestyneet, yhtään numeroa ei puutu, kaikki hyväkuntoisia) jotka luulin menettäneeni aikapäiviä sitten ties minkä muuton yhteydessä. Muori ne olikin pelastanut ja laittanut talteen jo siinä vaiheessa kun olin muuttanut opiskelupaikkakunnalle. Kummasti alkoi siinä tilanteessa niiskututtamaan raavasta miestä.

Lehtiä onkin koko kevät ja alkukesä selailtu, siemailtu samalla viskiä ja muisteltu. Jostain kumman syystä en pitänyt ollenkaan Corto Maltesesta tuolloin, mutta juuri se tavara on nykyisillä silmillä katseltuna kaikkein kovinta kamaa.

Becker kirjoitti...

Ykää piirua vanhempana häiskänä muistan hyvin suurimman osan lehdistä. Aku Ankka tuli perheeseen alusta lähtien. Sen kolahtaminen postilaatikkoon oli viikon kohokohta.
Sittemmin suosikkeihin kuuluivat Siivet ja Korkkari. Tosin kaikkia muitakin tuli lueskeltua. Täsä vaiheessa alkoivat jo hameväki kiinnosta joten tuo teoriapuoli alkoi muuttua käytännöksi.
Kuitenkin Zoom oli ihan jees, sekä Asterix hyvän piirrostekniikan ansioista mutta myös hyvin toimitetun käännöksen vuoksi. Automiehenä tuli myös Tintit luettua tarkasti läpi. Pidin ja pidän edelleen sen hyvin piirrettistä ja todenmukaisista yksityiskohdista. Hysteeristen ruotsalaisten keskuudessa lehteä pidetään rasistisena, joten allekirjoittaneen asteikossa se on erittäin korkealla.
Unohtaa ei myöskään sovi Tarmo Koiviston Mämmilä sarjakuvaa, jotka on kaikki kahlattu läpi. Aatemailmaltaan sarjakuva on hivenen vasemmalle vinksahtanut, mutta erinomainen piirostekniikka ja tarina kuvaa kuitenkin aika hyvin suomalaista sielunmaisemaa.

Anonyymi kirjoitti...

Muisteloita muisteloiden tahdissa:

Pikkupaikkakunnalla poliisin poika kuului Tarzan-kerhoon. En oikein tajunnut miksi. Kun otti ne salakieliviestit ja katsoi että a-kirjain on yleisin, t-kirjain yleisin viimeinen kirjain, e ja s myös aika yleisiä jne. niin se koodihan oli hetkessä avattu. Oli paljon hauskempaa avata se itse kuin ostaa jäsenyyden kautta jokin koodiavain.

Sarjakuvista suosikkeihin kuuluivat tietenkin Lucky Luket, Asterixit, Ahmed Ahneet, Tintti..

Kotimaisista sarjakuvista on pakko mainita noilta vuosikymmeniltä myös Suosikissa ollut Nyroc City.

Koululaisille suunnatuista lehdistä muistan myös sellaisen kuin Joka Poika eli JP.

Lisäksi siihen aikaan oli varsin paljon "kuvatonta sarjakuvaa": Jerry Cottonit, Outsiderin Kalle-Kustaa Korkit, Pekka Lipposet sun muut, Marton Taigan lukuisat teokset ja mitä näitä nyt sitten oli.

Kari Suomalaisen piirroksethan olivat jotain niin oivaltavaa, että ne olivat vähän niin kuin sarjakuvan yläpuolella.

Anonyymi kirjoitti...

Sellasetki sarjakuvat olivat hyviä niilo pielinen ja pico and fantasiso ja marsupilami sekä muita ranskalaisia sarjakuvia, minulla taitaa olla vielläki vintilläiso kasa noita sarjakuvia samoiten tinttejä ja luckylukeja
non stpoissa oli sellanen sarjakuva kuin kheena ja skahilpari, varaston sienästä löytyyvielläki sellanen a4 kokooinen kheena ja skahilpari tarra kiinnitettynä seinään, taitaa olla jossain vintinkätkössä ne albumitkin noista, jos viittis joskus kaivella siellä ..

-jpt-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ano1:lle, Beckerille, Ano2:lle ja jpt:lle & kiitos kommenteistanne.

Ano1: Osanotot äidistäsi. Vaan otapa selvää siitä, mitä keräilijät maksavat noista NonStopeista. Shokki-lehdistäkin maksetaan parhaimmillaan sata euroa per lehti. Lukisin noita NonStoppeja itsekin mielelläni vieläkin, mutta hallussa olevat numerot ovat kadonneet vuonna 1980 ja jotakin. Corto Maltesen albumit ovat varsin mainioita.

Becker: Piiruhan on kilometrin päässä metri. Tiettyjä Tintti-sarjakuvia, varsinkin Tintti Afrikassa on pyritty kieltämään. Liekö Ruotsissa jo kiellettykin. Mämmilä oli muuten myös mainio. Ne tuli aikanaan lainattua lainastosta kaikki. Ei sitä vasemmistolaisuutta sinänsä silloin pikkupoikana oikein tajunnut. Saman piirtäjän eli Tarmo Koiviston sarjakuva Tää Kaupunki olikin sitten niin vasemmistolaisesta hanurista kuin olla osaa.

Ano2: Nyrok City, joo. Ilmestyi alun perin siinä Help-lehdessä, mikäli oikein muistan. Ja siitä sarjakuvastahan ovat peräisin Antero Lärväsen äänimiehet Kikkisen Hösse ja Järvelän Pertta.

jpt: Meillä monellakin löytynee vintin kätköistä niitä aarteita.

Anonyymi kirjoitti...

Eipä niitä lentokoneita juurikaan tullut rakenneltua. Kun olin siinä iässä ei niitä juurikaan ollut, jonkun muistan pukinkontista saaneeni.
Puutaheinää oli aikanaan ja on edelleen ehdoton omassa oivaltavassa sarjassaan.
Mämmilä kuvasi sitä aikaa, kun maalasikirkonkyliin alkoi tulla laatikkomallisia ääskoomarketteja, kerrostaloja ja muuta kehitykseksi sanottua. Tuli esiin Huru-ukon "ajukopasta" tämmöisiä, lisääkin kun antaa ajan kulua. Sitten syssymmällä.

Anonyymi kirjoitti...

Ykällä ja mulla on sama vika, eli tuo vuosikymmenen puolivälissä syntyminen, joten ei ole eläny nuoruuttaan oikein millään tietyllä vuosikymmenellä. Etunahan siinä on se, että on kokenu vähän molempia, mutta ongelmana se, ettei ole oikein kummankaan vuosikymmenen nuori. Ite olen -90 ja 00 vuosina kasvanu, eli 90-luvun lama on koettu, ja siitä johtuva koyhyys koettu, mutta myös 2000-luvun alun nousukausi sattu minun nuoruuteen. Meijän aikana Myrkky oli kova lehti.

-Volmari85-

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä sinä Ykä olet melkoinen muistihirviö! On täysin käsittämätöntä, että pystyt vuosikymmenien takaa vyöryttämään eteemme tuollaisen määrän muistitietoa vanhoista sarjakuvalehdistä höystettynä niihin liittyvillä oheistarinoinoilla. Minulta loppuvat sanat!

Mukavaa elokuuta vaan täältä Jyväskylästäkin Ykälle ja blogin lukijoille! Kaupunki on herännyt Nesterallin jälkeiseen arkeen, kylpee lämpimässä auringonpaisteessa ja kaikkialla on tavallisen rauhallista ja turvallista.

Rouva Ano

Ekku kirjoitti...

Vaikka olen hieman eri ikäluokkaa Ykän kanssa, eli elänyt parhaan lapsuuteni 80-luvulla, niin aika yksiin tuo lukemisto menee.

Tuo minä Aku Ankka-kirja on ihan yliveto.

Yhdellä kaverilla oli se kirja ja aina sitä tuli luettua, kun kylässä käytiin. Nyt olen muuten ostanut sen saman kirjan siskontytöille, kun ne aloittelevat lukemaan sarjakuvia. Tuntuu kelpaavan uudellekin sukupolvelle.

Divarista ja naapureiden vinteiltähän noita Korkkareita ja Siivet-lehtiä kerättiin ja pienoismallejakin rakenneltiin. ne ovat tosin myöhemmin tuhoutuneet jo jutussasi mainitsemiesi "räjähteiden" kohteina...

Asterixeja minulla oli ahkeran divarin koluamisen jälkeen joskus kokonainen sarja, mutta ei ole enää. Nyt varttuneemmalla iällä tulee edelleen luettua sarjakuvia ja lainattua niitä kirjastosta. Asterixit tosin lainaan nykyään usein englannin kielisinä versioina ja etsin eroavaisuuksia suomennettuihin versioihin.

Monissa sarjakuvissahan on myös se vanhemmille lukijoille suunnattu taso, joten hienoimmat nyanssit jäi ehkä pikkupojalta huomaamatta.

Noita mainitsemiasi kauhusarjakuvia on nyt julkaistu paksuina, kovakantisina painoksina. Löytyy meiltä päin kirjastosta, ehkäpä sieltäkin, jos haluat "verestää" vanhoja muistoja:)

Ekku kirjoitti...

Pienenä vinkkinä, katsokaa kirjastosta "Pikku piko"-sarjakuvia. Sopii vähän vanhemmankin lukijan lapselliseen mielenlaatuun...

Anonyymi kirjoitti...

Olipa mielenkiintoista kuulla Nyroc Cityn ja Antero Lärväsen välisestä yhteydestä!

Jani Alander kirjoitti...

Non Stoppeja sitä itsekin on tullut luettua. Tosin 1980-luvulla, meillä oli mummun luona niitä setieni jäljiltä aika läjä kaapissa. Samoin kuin Korkkareita, Tex Willereitä, jne...Aku Ankkoja unohtamatta.

Juha kirjoitti...

Itseäni kiehtoi kovasti vanhemman serkun omistamat Coyote-pokkarit, valitettavasti niitä ei koskaan löytynyt paikkakunnan divarista...

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Huru-ukolle, Volmari85:lle, Rouva Anolle, Ekulle, Anolle, Jani Alanderille ja Juhalle & kiitos kommenteistanne. Mietin sitä, että mitenkähän 80-luvun lapsen Ekun ja 90-luvun lapsen Volmarin tarinat eroaisivat omastani. Pojanvessukathan ovat pojanvessukoita ajasta riippumatta, mutta ajat ja ympäristö muuttuvat. 2010-luvun lapsethan jo kasvavat älypuhelin kourassa.

Muistin kohdalta voi sanoa, että kyllähän noita vanhoja asioita muistaa, mutta lähimuisti alkaa taas puolestaan jo välillä pätkiä pahastikin.

Kun Huitsinnevadan Paikallisdemokraattia aloin kehittämään, niin Anteron äänimiehet vaan mielessänin jotenkin näyttivät Hösseltä ja Pertalta. Tuosta Coyote-sarjasta on jonkunlainen muistikuva, mutta en ole tainnut lukea ensimmäistäkään.

Masa kirjoitti...

Käännökset. Ne loistavat, oivaltavat, täydellisellä suomenkielellä tehdyt käännökset.
- Ressun lintukaverin nimi englanniksi Woodstock - suomeksi Kaustinen.
- Velhon raketti paahtaa läpi Bagdadin vaakatasossa. Ahmed Ahne ja Saunabad katsovat raunioitten peittämää avointa väylää, "pannaan sille nimeksi Samps Helisee"
- Obelix kurittaa gallialaista kollaboraattoria ottaakseen selville missä roomalaiset pitävät Asterixia vankina, "Divodurum... aaa", "Mikä hemmetin Tivo Turunmaa? Sinä yrität huijata minua!"
- Averell kysyy meksikolaiselta rosvopäälliköltä miten sanotaan meksikoksi milloin täällä syödään, "Quando se come aqui?", "Kuakuakomekikki, kuakuakomekikki. Tämähän on helppoa".

Näin ulkomuistista. Löytyvät yhä hyllystä enemmän tai vähemmän lukukelpoisina alkuperäiskappaleina, mukaan lukien Ruudut ja Non Stopit 75-79. Niitä sai markalla 80-luvun vaihteessa divareista.

Jaska J. kirjoitti...

Tervehdys. Juhan viesti sai haikeaksi tallaisen 40 luvulla syntyneen. Minulla oli aikanaan el coyote kirjaset kaikki, siis kaikki, ja nytkin muistin heti kansikuvia ja sisaltoa, kuten Monterreyssa myrskyaa, qTaistelu appelsiinilaaksosta, Ruhtinatar rakastuu, Paholaisseitsikko jne. Kukaan ei ampunut nopeammin kuin kojootti. Mutta noin 2kympppsena kannoin koko sarjan divariin ja sain kasaan rookiaskin hinnan tai jotain. Mutta varsinainen moka oli etta vein vuoden 1953 sidottt Akut myos divariin muutamasta lantista, nythan se olisi aarre eika vain rahallisesti. Menestysta Yrjolle, koeta taas jaksaa nuivistella kun syksy tulee.

Habahoo kirjoitti...

Aristoteleen kantapää ohjelmassa on ollut juttua sarjakuvista ainakin Asterixista

http://areena.yle.fi/1-2454444?autoplay=true

Ja kapteeni Haddockin kirosanoista

http://areena.yle.fi/1-2554535

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Masalle, Jaska J:lle & Habahoolle & kiitos kommenteistanne.

Masa: Tuota Ahmed Ahnea lukuunottamatta muistan nuo kaikki. Aku Ankkakinhan on saanut kehuja käännöstyöstään samoin kuin aikanaan Jerry Cottonin kääntäjät pistivät aikanaan mukavalla tavalla omiaan mukaan ja saivat touhun pelittämään mainiosti.

Korkkareista taas muistan nämä ns. täsmentävät kommentit, joita tosipaikassa ei olisi koskaan sanottu. Esmes tämä "Argh! Tuon fritzin suihkupommarissa oli kaksoisperätykki! Olen mennyttä!

Jaska J: Sehän siinä on ongelma, että vuonna nyt ei tiedä, mikä on arvokasta vuonna nyt plus 40 vuotta. Niistä Shokeistakin, mitä minulla oli hallussani silloin aikanaan saisi nyt hyvät rahat, vaan eihän niitä ole jäljellä ensimmäistäkään. Nuivisteluun varmaan riittää jatkossakin aihetta. Olen todennut jo aikaa sitten, että lopetan blogini, jos sille ei ole enää tarvetta, mutta mihinkäs tämä tilanne muuttuisi.

Habahoo: Kiitos linkeistä.

Lauri Stark kirjoitti...

Ykän muistelmia on hauskaa lueskella, kun tällainen ysärillä syntynyt kloppi kuulee asioista, joita ei tiennyt olevan olemassakaan; meinaan monet lukemistasi lehdistä ovat toden totta retoromaania minulle. Mukavaa kuitenkin huomata, että siinä missä jotkin asiat ja sarjakuvat painuvat unohduksiin, nousevat toiset ylisukupolvisiksi klassikoiksi. Aku Ankka lienee jokaiselle suomalaiselle jossain määrin rakas. Lehtien lisäksi tuli ahmittua myös taskareita paljon, niitä kun hyllyymme sangen usein hankittiin. Carl Barks lienee kaikkien suosikki, mutta lisäksi arvostan Don Rosaa, joka lienee useille nuorille se ankkapiirtäjä.

Korkeajännitystä luin ne satunnaiset numerot, joita satuin käsiini saamaan. Enemmän tuli luettua kommenttiketjussakin mainittuja Tinttiä, Asterixia sekä Lucky Lukea.

Ai niin, ja sitten tulee mieleen vielä yksi nuorempien polvien ankka-erikoisuus, nimittäin Roope-Setä -lehti.

Ja pientä pilkunviilausta: ne japanilaiset sarjakuvat eivät ole animea, vaan mangaa. Anime on liikkuvaa kuvaa eli animaatiota.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Korppi on oikeus. Tähän ketjuun on kommentoinut aina 1940-luvulla syntyneet ja myötäsi myös 1990-luvulla syntyneet, joten melko laaja skaala on. Liekö tätä juttua vielä lukenut joku 2000-luvulla syntynyt? Se, mikä sinulle on retoromaniaa, on minulle muistoja. Eläviä sellaisia. Ja oma aikasi on taas minulle vierasta. Esmes tuo anime/manga-huomautuksesi. Ei mulla ollut siitä minkäänlaista havaintoa. Enkä minä ymmärrä sitä cosplaytakaan, vaikka tiedän, mitä se on. Yhden samanikäisen kaverini tytär on aivan höpönä siihen ja osallistuu cosplay-tapaamisiin. Ei silti, ei se cosplay minua niin häiritse. Voihan sitä aikansa käyttää hölmömminkin. Don Rosa ei ollut silloin vielä kuvioissa kun Ankkaa itse luin. Ihan mainioita ankkatarinoita mies on piirtänyt, mutta tykkään enemmän Carl Barkisista. Jotenkin Rosan tarinoissa siirrytään liikaa nykyaikaan, ja minä haluan itse, että ankkatarinat pysyvät siellä 1930 – 1940-luvun amerikoissa. Jotenkin ne vaan sopivat minulle paremmin.

Lauri Stark kirjoitti...

Carl Barks on paras, hänen tyylinsä on ilmavampi kuin Rosalla, jolla on raskas kynänjälki. Rosa osaa tehdä hyviä tarinoita, mutta humoristina hän jää kauas Barksin taakse.

Itselleni ei anime/manga ole suuri intohimo, vaikka sen kanssa olen ollut kosketuksissa lähes koko ikäni. Vanha kämppikseni oli todellinen otaku eli intohimoinen Japani-harrastaja, ja hänen kauttaan tiedän olennaisimmat asiat animeen liittyen. Paljon hyvää on sillä rintamalla, mutten malta käyttää siihen ylettömästi aikaa. Suosittelisin sinuakin tieteistarinoiden ystävänä katsomaan sellaisen anime-elokuvan kuin Akira (1988). Se ei ole lasten, eikä edes nuorten kamaa vaan ihan täysiveristä scifiä.

Tosiaan yksi juttu, joka omalle sukupolvelleni on sarjakuvien ohella iso juttu, ovat piirretyt. Kyllähän niitäkin oli elokuvina ja sarjoina aikaisemminkin, mutta omassa lapsuudessani niitä alkoi toden teolla tulvia töllöttimestä. En voi itse sanoa oliko se hyvä vai huono juttu, enhän tiedä muustakaan.

Anonyyminsynonyymi kirjoitti...

Näin -75 syntyneenä kommentoin; Ykä, olet jättänyt kokonaan mainitsematta Pahkasian vaikutuksen meihin ikinuoriin...

Sarjiksista tulee vielä mieleen historiaan painuneita: Cubitus sopivan anarkistinen koira enne karvista, Kippari Kalle, Barksin sarjikset ennen Disneytä, Bobo...

En tiedä maailmassa parempee kuin sen vaivalla rakennettun muovimallin räjäyttäminen erilaisilla "kiinareilla". Siitä ei nämä nykynuoret enää tiedä yhtään mitään. Toisaalta nykynuoret eivät osaa suhtautua riittävällä kunnioituksella satunnaiseen lehtilaatikosta löytyneeseen Eroticaan tai Jalluun....

Anonyymi kirjoitti...

Näitä lisää, kiitos.
Mukavaa muisteloa ja vie lukijankin sinne menneisyyteen. Kuten kirjoitit, lukeminen laittaa ne aivosolut ylikierroksille (tai oikeasti käynnistää ne ja tätä voimme suositella ihan kaikille).

pikku-tvälläri sai lapsena viikkoannoksensa sarjiksia seuraavasti: faija työkavereineen oli keksinyt, että Pankakosken kartonkitehdas käytti raaka-aineinaan mm kierrätystuotteita; suuri osa Suomessa myytävistä lehdistä ja nimenomaan niiden myymättä jääneistä numeroista kuljetettiin kyseiselle tehtaalle rautatiekuljetuksina. Illan ja yön hämyssä sitten sankarimme hiippailivat tehdasalueelle ja tunkeutuivat tavaravaunuihin, napsien lehtipinoista ns kermat päältä. Yhdelle keikalle otettiin minutkin mukaan ja olihan se jännää taskulampun valossa selailla pinoja ja sulloa lehtiä putkikassiin. Yhden tehtävänä oli vahtia yövartijan liikkeitä ja silloin paikalta otettiin ritolat.
Nämä besorgatut lehdet tunnisti väriraidasta eli kukin nippu oli spreijattu punamaalilla lehtien alareunasta. Asiaan vihkiytyneille kyseinen punaraita oli salaliiton merkki. Huom. Divait eivät ottaneet näitä merkittyjä lehtiä vaihdossa.
Touko-heinäkuu oli katkosaikaa koska öisin oli liian valoisaa uskaltautua kierrätyskeikoille. Siksi moni jatkotarina jäi pahimmoilleen kesken mutta vastaavasti koko muun vuoden ajan oli minulla lukemista nippukaupalla...
Mikä se sai aikuiset miehet moiseen? Ilon tuottaminen lapsosilleko? Eikö mitä! Sivutuote sillä pornolehtiähän ne äijät sieltä kävivät itselleen nyysimässä.

-Tvälups-

Anonyymi kirjoitti...

Huru-ukon muisti palailee pätkittäin, kuten näillä kymmenillä kuuluukin. El Coyte sarjakin tuli mieleeni, nyt kun siitä mainittiin. Ainakin sen Montereyssä myrskyää ja taistelun Appelsiinilaaksosta muistan lukeneeni. Jerry Cotton oli myös yksi suosikeistani, siinä varsinkin tämä veteraani Neville oli melkein kuin minä huru-ukkokaartia jo, mutta tarvitessa miehen paikan täytti. Ja joskus pelasti Jerryn ja parinsa Phil Deckerin pulasta.
Mukava lukea näitä historiapläjäyksiäkin Ykän kirjoittamina ja muiden lukijoiden kommentteja niistä. Siinä ihan virkistyy itsekin muistin sopukoita kaivelemaan ja jo kauan sitten muka kadotettu lapsuus ja nuoruus palautuu muistin sopukoista osaksi elämää.
Kiitos Yrjö, Perskeleen sukua näistä ja kaikista kirjoituksistasi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Korppi on oikeudelle, Anonyyminsynonyymille, Taisteluvälineupseerille ja Huru-ukolle & kiitos kommenteistanne.

Korppi on oikeus: Itse asiassa olen nähnyt aikanaan sen Akiran, ihan vetokelpoinen pätkä sinänsä, tosin minulla itselläni on taas hieman vaikeaa katsella koko leffan mittaista piirrettyä. Varmaan siksi, kun on pienenä tottunut niihin viiden minuutin pätkiin.

Anonyyminsynonyymi: Pahkasian merkitystä ei voi ylikorostaa, mutta sen valtakausihan alkoi varsinaisesti 1980-luvulla, ja tämä kirjoitus käsitteli aikaisempaa vuosikymmentä. Sinänsä muuten ne 1970-luvun kiinarit ja tykinjytkyt olivat voimakkuudeltaan ihan muuta toista verrattuna nykyisiin.

Taisteluvälineupseeri: Tuosta tulee kyllä mahtava mielikuva yön pimeydessä rohkeitten pornosissien tekemistä yllätysiskuista. Tuosta voisi joku tehdä elokuvan.

Huru-ukko: Jerry Cottonia tuli minullakin luettua, ja sitten myöhemmin sitä Yöjuttu-lehteä. Oikein mukavaa, että juttu miellytti. Näitä on ihan kiva kirjoitella.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Vielä Vieraalle erikseen: kiitos kuvista.

Anonyymi kirjoitti...

Joskus aikoinaan Aku Ankkoja pidettiin parhaimmillaankin joutavan lukemisena. Nyt koulussa sanotaan ihan suoraan että lukekaa ekaluokkalaiset Akuja, niissä on hyvää ja eloisaa Suomenkieltä. Saattaisi Ykänkin mainio ulosanti olla toisenlaista ilman lapsuuden Akkareita.

Vaan entäpä Lännentie-sarja? Alkoi ilmestymään vuonna 1975, jatkoi 80-luvulle asti. Koko pokkarisarja oli käytännössä samaa, kolmen sukupolven yli ulottuvaa tarinaa.

Anonyymi kirjoitti...

Tekstilehdistä ei pidä unohtaa FinnWestiä, joka oli rautaista villin lännen tarinaa.
Sarjakuvista taas Hopeanuoli ja sittemin julkaistut Marvel-sarjikset kuten Hämähäkkimies kuuluvat näihin lapsuuden sekä nuoruuden kirjallisiin muisteloihin.
Ja milloinkas se Hevoshullu ilmestyi? Tyttöjen lempilehtiä oli se.

-Tvälups-

Jk isän sekä sedän jäljiltä mummolasta löytyi liuskasarjiksia (etenkin Tex Willer) ja nythän se tärkein aviisi on vielä mainitsematta eli Kansa Taisteli -lehti.
Itselläni on tallessa kaikki numerot vuodesta 1973 jolloin ukkini alkoi taltioida niitä. Seitsemän vanhana aloin lukea kyseistä lehteä koska se hakkasi mennen-tullen kaikki muut.

Anonyymi kirjoitti...

http://kansataisteli.sshs.fi/

-Tvälups-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Taisteluvälineupseerille & kiitos kommenteistanne.

Ano: Joo, pitää paikkansa, näin itsekin ymmärrän. Sinänsä aikanaan kriitikoiden jyräämiä Kalle Päätalon kirjojakin käsittääkseni nykyisin pidetään varsin hyvinä ajan kuvauksina ja sellaisiahan ne ovatkin. Lännentien muistan, mutta se jäi pikku-Ykällä vähälle lukemiselle.

Taisteluvälineupseeri: FinnWestinkin muistan nähneeni paikallisen kioskin takaseinällä, mutta en muista itse koskaan sitä lukeneeni. Nuo Marvel-sarjakuvat tulivat meille sitten 1980-luvulla ja pikkuveli Jykähän innostui niistä ihan urakalla. Tulihan niitä sitten luettua itsekin. Ne X-miehet jäivät mieleen.

Kiitos linkistä noihin Kansa Taisteli-lehtiin. Minä tiedän itse linkin, mutta tuleepahan laajemmalti tietoon. Kun se lehti lopetti toimintansa joskus 1980-luvun loppupuolella, niin kustannusyhtiö perusti uuden, vähän kansainvälisemmän lehden nimeltään Sota, tai jotain muuta, en enää muista. Se lehti ei tainnut elää vuottakaan.

Anonyymi kirjoitti...

SOTA! -lehti eli reilun vuoden ja sen pikku-tvälläri laittoi tilaukseen ensimmäisen irtonumeron ostettuaan. Lehti lanseerasi maan mainion termin - faktafiktion.

-Tvälups-

Reijo Koiras kirjoitti...

Kiitoksia tästä(kin) nostalgiapläjäyksestä. Itse olen 80-luvun alussa syntynyt eli kaikki ei ihan tuttuja ollut. Akkareita tuli penskana luettua melkoisella vimmalla. Niissäkin tosin taso rupesi laskemaan vuosien myötä.

Vaan luitkos jo mediaseurannasta kun Jari Tervo löi rasisteille jauhot suuhun. Nyt on maahanmuuttokriitikoiden uskottavuus murskattu. Fazer ja Finlayson mainittu.

Anonyymi kirjoitti...

Joo,kyllä on olo kuin olisi juuri eilispäivänä divareissa ja,rahanpuutteessa,kirjastossa noita samoja sarjiksia ollut valitsemassa.
Sarjakuvien ohelle tuli sitten "oikeat" kirjat,kuten Tarzanit ja niiden vierestä Mars-sarja,joka taisi itsellä olla se lopullinen sysäys sci-fin ihmeelliseen maailmaan,jossa taidan olla vieläkin.Ja kun Star-Trekkiä alettiin näyttää TVssä,siis sitä ensimmäistä versiota,niin voi juhlaa,kun sai luvan valvoa yli puolenyön niinä päivinä,kun Trekki tuli (karmeeta kuria sanos nykykersa).
Miten me tosiaan pärjättiin ilman nettiä ja pelikonsoleita,tytär sitä joskus ihmettelee.Kun sitten sanon,että esim. lauantaina iltapäivällä katsottiin innolla Onnenpäivät,sitten käytiin saunassa,jossa oli oikeat limut saunajuomana (King-kolaa,Sitruunasoodaa ja muita vastaavia),ja saunan jälkeen isän kanssa katsottiin Englannin liigamatsi,itellä tärkeä tehtävä ottaa vakioveikkaustulokset ylös,kun isä tuppasi torkahtamaan toisella puoliajalla,niin tytär siihen,että tylsää...Vaan ei sitä itse silloin tylsänä pitänyt,taitaa nykyään vaan tarjontaa kaikesta olla niin paljon,että mitään ei osata arvostaa.
T:Vesku

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Taisteluvälineupseerille, Reijo Koiraalle ja Veskulle & kiitos kommenteistanne.

Tvälups: Juu, se se oli. Ja ihan hyvä lehti, mutta ehkä se erosi aiheiltaan niin paljon edeltäjästään, että siivet eivät sitten kantaneet. En tiedä, etteikö sellaiselle lehdelle olisi nykyisinkin tilausta.

Reijo Koiras: Joo, tuli luettua. Oikeastaan jo haukkuu Tervon avautumista aivopieruksi, se on loukkaus aivopieruja kohtaan. Saatan palata tuohon vielä, mutta nyt on vähän muita kiireitä.

Vesku: Varsin samanlaisia muistoja. Osa scifistähän kestää aikaa ja osa taas ei. Pitäisi oikeastaan ottaa uudelleenkatseluun suursuosikkini Babylon 5 ja katsoa, miten se on ajan kestänyt.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Muistipiirit oikein hyperaktivoituivat, kun tätä sarjis- ym. pläjäystä sekä kommentteja luin.
Jopa sellaisista jotka olin autuaasti jo unohtanut lukeneeni joskus. :)

Ajasta ennen nettiä ja pelikonsoleita oli hyötyäkin.
Itse opin lauantain saunavuoron jälkeen tulleesta Der Alte-sarjasta (& myöhemmin muistakin saksalaisista sarjoista) "Erikois-laajan korkkarisaksan" jonka tasoa joskus saksanmaalla käydessä ovat ihmetelleet.
(Tai sitten muuten vain olivat ylikohteliaita.)
Vielä nytkin Ketun(Der Alte) uusintojen yhteydessä joskus välähtää, että tuohan se oli se murhaaja ennen jakson ratkaisua.

Off-Topic:
Mediaseuranta-blogista törmäsin tähän http://www.hs.fi/kotimaa/a1438739146810

Mahtaakohan rikosilmoituksen tulos olla sama kuin Markus Janssoniin kohdistuneissa uhkailuissa?



Jaska Brown kirjoitti...

Jaaha, nyt taitaa tulla ennätyspitkä kommentti...

Kovin on tutun oloista, mutta yllättäen osin vierastakin.

Ensinnäkin, kuten muutama kommentoija, ihmettelen Asterixin puutetta. Ne olivat ihan yköstä siihen aikaan ja harvinaista kyllä, säilyttäneet näin aikuisiällekin tenhonsa. Tämä silloin/nyt -vertailu tuleekin olemaan tämän kommentin kantava teema. Asterixeja keräsin aikoinaan täyden sarjan, joka on edelleen tallella. Tosin muutama albumi on jo varsin irtolehtikunnossa, mutta kyllä ne näyttävät erinomaisen hyvin uppoavan seuraavaankin sukupolveen. Juuri tänä iltana luin yhdelle lukemista harjoittelevalle albumia Asterix ja alppikukka sillä jo useamman lapsen kanssa hyväksi todetulla systeemillä, että minä luen muut ja lapsi Asterixin repliikit. Käsikirjoittaja Goscinnyn kuoltua Uderzon yksin tekemät albumit olivat selvästi huonompia, pohjanoteerauksena viimeinen varsinainen albumi. Nythän uudet tekijät ovat jo julkaisseet yhden ja toinen tulossa. Erehdyin tämän ensimmäisen hankkimaan. Oli se sinänsä parempi kuin Uderzon pari viimeistä, mutta jotain merkityksellistä Asterixin hengestä oli totaalisesti hukassa. En aio enää ostaa toista.

Toinen Asterixia vastaava oli tietysti saman käsikirjoittajan mutta eri piirtäjän Lucky Luke, joka säilytti nokkeluutensa myös uusilla tekijöillä. Ei yhtä syvällinen, mutta naurettavampi, vähän kuten Ahmed Ahne.

Kokonaan on jäänyt mainitsematta Tenavat, joka ilmestyi silloin ja aina loppuun asti taskukirjoina. Se sai kunniakkaan lopun Charles M. Schulzin ilmoitettua jäävänsä eläkkeelle ja kiellettyä sarjan jatkumisen. Tekijä kuoli päivää ennen sarjan viimeisen stripin ilmestymistä. Tämä tietysti on, kuten nimimerkistäni voi päätellä, sydäntä lähellä ja säilyttänyt niin ikään tenhovoimansa.

Vaikka kotona olikin aika tiukkaa rahasta, niin sarjakuvia tuli luettua paljon. Kun keräili läheiseltä tanssilavalta tyhjät pullot pois, sai niillä jo aika nivaskan ostettua. Nuorempana Aku Ankan taskukirjoja ja vanhempana Korkkareita. Ja satunnaisia irtonumeroita tuli ilmaiseksi joskus aika pino, kun äidin tuttava sattui olemaan oman toimen ohella lehtiasiamies. Hänen omat lapsensa olivat jo aikuisia, joten sarjakuvalehtien näytenumerot päätyivät ainakin suureksi osaksi meille.

Aku Ankka tuli kotiin kymmenisen vuotta, sen vanhemmat sponssasivat. Taskukirjoja keräsin sitten niillä pullorahoilla. Akun arvo on romahtanut aikuisiällä. Hyi helvetti, kuinka sellaista soopaa on joskus kehdannut lukea, on nykyreaktio. En oikeastaan ole sietänyt niitä lukea edes lapsille, lapset kyllä itse ovat lukeneet. Uudemmista piirtäjistä Don Rosan Roope Ankan Elämä ja teot on ainoa positiivinen poikkeus.

Retu ja kumppanit sekä Nakke Nakuttaja -lehtiä tuli niitä näytenumeroita ja samoilla linjoilla olen kirjoittajan kanssa: lukihan niitä, mutta ei pärjännyt Akulle. Samaan kategoriaan kuuluu myös Ohukainen ja Paksukainen. Aikuisiällä ne ovat romahtaneet samoin kuin Akut. Yksi vastaava lehti on jäänyt mainitsematta ja se on Ville Vallaton. Se oli lapsena samalla "lukihan tuota" -tasolla kuin edellämainitut, mutta sepä ei olekaan romahtanut samalla tavalla. Vanhoilla Ville Vallattomilla on täällä opetettu lapset lukemaan.

Mustanaamio ja Tarzan... joo, ne oli jänskiä. Jostain syystä tykkäsin enemmän Tarzanin Poika -lehdestä kuin Tarzanista. Ja nuo kerhot, en kuulunut kun näitä oli vain näytenumeroina, mutta kyllä se "salakieli" oli naurettavaa. Samanlainen kerho oli tosiaan Busterissa, joka olisi ollut muuten kiinnostava, mutta kun ei ollut siihen varaa. Suosikkini oli Rovers, kuten Vasarahammerillakin. Super-Mac -tarinan sisältäviä Bustereita taisi olla vain yksi ja se oli mielestäni jotenkin överi sarja. Ja Harjumäki-kirjat tuli luettua. Hitto kun se rakettimainen tahti sarjaporras per vuosi tyssäsi mestaruussarjan kynnyksellä karsintasarjaan, jos oikein muistan.

Jaska Brown kirjoitti...

Jep, kuten arvasin niin liian pitkä kommentti... tässä loppuosa:

Ja sitten nuo Korkkarit. Ne tulivat kuvioihin jotain kymmenvuotiaana isoveljen lehtien kautta. Sitten niitä alkoi ostaa itse, eli sijoituskohde siirtyi Aku Ankan taskukirjoista Korkkareihin. Näin jälkikäteen on tajunnut, että helvetin hyvää piirrosjälkeä historiallisen tarkkuuden suhteen niissä oli (paitsi sillä yhdellä suttaavalla piirtäjällä, joka oli ilmeisesti pomon veljenpoikana päässyt piirtämään muutaman muistaakseni 70-luvun lopulla ilmestyneen Korkkarin). Historialliset taustafaktat olivat myös kohdillaan, mutta itse tarinat olivat kyllä sitten sodankäyntiä siistiviä ja brittien ylivoimaa esittäviä. Ja tosiaan tuo ikuinen klisee hyvän sakemannin siirtymisestä brittien puolelle. Kommenteissa mainitsemasi "Argh! Tuon fritzin suihkupommarissa oli kaksoisperätykki! Olen mennyttä! sai aikaan naurunremakan - muistin heti tuon nimenomaisen tarinan. Juuri noista älyttömyyksistä johtuen Korkkareita ei kestänyt aikuisiällä vilkaistakaan.

Laatusotasarjaa ja arvonsa säilyttänyt oli sen sijaan ranskalaista tuotantoa ollut, vajaa kymmenen osaa käsittänyt albumisarja Toisen maailmansodan kohtalonhetket sarjakuvina. Ottaa vieläkin pattiin, kun pari sellaista jäi pysyväislainaan kaverille. Tätä sarjaa on lukenut seuraavakin sukupolvi.

Shokki, Kauhu, Dracula ja Vampirella jäivät täysin tuntemattomaksi, ne taisivat olla semmoisia että joko se lehtiasiamies ei niitä edustanut tai sitten ei katsonut sopivaksi luettavaksi. Sama juttu lännensarjojen suhteen; Tex Willeriä ja Pecos Billiä olen sentään pari lehteä lukenut, mutta ne eivät sytyttäneet. Cocco Bill oli kaikessa absurdiudessaan viihdyttävä. Mutta länkkäreistä ilmestyi albumeina 1500-luvulle ja espanjalaisten tuloon sijoittunut Punanahka-sarja, joka jostain syystä kolahti. Vasta aikuisiällä selvitin, että suomeksi ilmestyneiden kuuden albumin lisäksi oli muutama jäänyt suomentamatta.

Noita koepalloja muuten ilmestyi tuohon aikaan paljon. Albumi tai pari jotain sarjaa suomeksi, tai sitten vuoden-pari ilmestynyt lehti (muistaako kukaan Kaara-Katti ja Pärinä-Hiiri -lehteä, noin esimerkiksi???) tai jopa vain yksittäinen näytenumero suomeksi. Tarkoituksena oli ilmeisesti kokeilla kepillä jäätä, kannattaako jatkaa. Näitä yksittäisiä tuli varmaan parikymmentä sen äidin kaverin kautta.

Zoom, Ruutu ja Non Stop -lehtiä löytyi muutamia. Yksittäiset numerot olivat ärsyttäviä, kun niissä oli jatkosarjoja joihin ei muutaman sivun perusteella päässyt lainkaan kiinni. Joku Corto Maltese oli ihan hepreaa. Siitä tuli suursuosikkini vasta parikymppisenä, kun alkoi lainailla kirjastosta albumeja.

Tintti oli ihan ok, mutta ei suosikkeja. Väitetään Tintin olevan aikuiseen makuun, mutta minulle kävi kyllä päinvastoin - ainakin jos vertaa Asterixiin tai Lucky Lukeen. Eipä ole Tinttejä juuri aikuisena tullut luettua.

Jipossahan oli se jippeli. Sarjakuvat siinä olivat kyllä kertalukemalla kahlattua krääsää eikä lehti tainnut pitkään elääkään.

Kommenteissa mainitut Pikku Pikot ovat mainioita. Itse emäsarja Piko ja Fantasio ei koskaan kiinnostanut.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vittuuntuneelle Nettoveronmaksajalle ja Jaska Brownille & kiitos kommenteistanne.

VNV: Off-topiciin: Kyseinen häiskähän adoptoi itselleen kuusi (6) afrikkalaisnuorta. Mietin tota adoption tiukkuutta ja ihmettelen, miten helvetissä se yhdelle miehelle onnistuu. RKP:n jäsenyys on saattanut vaikuttaa.

Jaska: Kiitos mainiosta ennätyspitkästä kommentista / kommenteista. Asterixhan puuttui sen takia, että tässä käsiteltiin sarjakuvalehtiä ja niin Asterix, Tintti kuin Lucky Luke lainattiin kirjastosta albumeina. Kyseiset albumithan ovat sarjakuvamaailman huippua, ainakin meidän ikäisille miehille ja kommenttisi perusteella myös seuraavalle sukupolvelle. Minullahan niin Asterixin kuin muittenkin mainittujen seuraaminen loppui joskus 1980-luvulla.

Tenavat oli mainio, se nyt vaan jäi jotenkin maitsematta. Johtuen ehkä siitä, että niitäkin tuli lainattua kokonaisina albumeina kirjastosta, eikä luettuina lehdistä.

Aku Ankasta voi sanoa, että en ole lukenut aikoihin, joten ei pysty sen nykytilasta sanomaan mitään. Nightwishin Tuomas Holopainenhan teki hiljattain sooloalbumin Roope Ankan elämästä ja se on ihan vetokelpoinen musiikin pläjäys.

Harjumäestä muistelen (olen lukenut kirjat 1970-luvulla) että ne taisivat kumminkin nousta mestaruussarjaan.

Korkkareista: Saman tarinan olet lukenut. Se sakupommarihan oli Arado Ar 234 ja kone, jonka se pudotti oli Gloster Meteor. Suihkukauden korkkareita jo. Luonnollisesti britti jäi eloon ja saksalainen kuoli sitten myöhemmin.

Joka tapauksessa: meillä on melko yhteinen sarjishistoria. Liekö se osasyynä, että meistä tuli tällaisia kauheita vihakirjoittajia?

Anonyymi kirjoitti...

Oli niin nostalgista lukea tämä juttu. Muistan nuo sarjikset melkein kaikki ja juuri tuollaisina.
Se oli parasta aikaa ehdottamasti tuo 70-luku.
Sen jälkeen alkoi muutos kohti huonompaa.
Ja jatkuu edelleen syöksykierteessä......

Mutta, siis aivan hieno nostalgia-kirjoitus sarjiksista 70-luvulla!

-Lonely Raider-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Lonely Raiderille ja kiitokset.