maanantai 18. huhtikuuta 2016

DATAMAAHAN KADONNUT

Joskus tulevaisuuden Helsingissä


Jos vuoden 2016 suomalainen oltaisiin viety aikakoneella katsomaan nykyistä Siltamäen lähiötä hän ei olisi tunnistanut paikkaa ollenkaan. Tietysti mitään Siltamäkeä ei enää aikoihin ollut olemassakaan, vaan paikkaa kutsuttiin nykyisin Tarjalan asuinalueeksi. Vanha Siltamäki oltiin jyrätty kerralla pois ja tilalle oltiin tehty asuinkomplekseja joista vanha Neuvostoliittokin olisi ollut ylpeä. Alue oli täynnä puoli kilometriä pitkiä ja kaksikymmentä kerrosta korkeita rakennuksia. Sinänsä aikanaan oltiin ihmetelty, että miksi jyrättiin juuri Helsingin pohjoisosien lähiöitä. Miksei jo muutenkin rappeutuvaa Itä-Helsinkiä? Vastaushan oli tietysti se, että ne olivat maahanmuuttajalähiöitä ja oli helpompaa ajaa suomalaiset asukkaat pois Siltamäestä kuin ottaa mellakoitten riskiä siirrettäessä maahanmuuttajia tilapäismajoitukseen. Alistuvat suomalaiset saattoi siirtää pienemmillä ongelmilla.

Toki neuvostoarkkitehti olisi hieman ihmetellyt sitä, että olipa noissa asunnoissa pienet ikkunat ja kerroksetkin näyttivät jotenkin matalilta. Tokihan ne olivat matalia, sillä niin Tarjalan, Erkkilän, Stubbilan ja Orpolan massiiviset asuinkompleksialueet oltiin rakennettu japanilaista kennoasumisajattelua noudattaen, joten kerrokset olivat hieman matalampia kuin mihin Suomessa joskus aikanaan oltiin totuttu.

Normaali kennoyksiö oli kooltaan noin kuusi neliötä ja sen katto oli sadankuudenkymmenen sentin korkeudessa. Kennoyksiöön mahtui sänky, pieni seinälle nostettava pöytätaso, mikroaaltouuni, keittolevy, kahvinkeitin, seinään upotettu jääkaappi joka vastasi kooltaan hotellien pieniä baarijääkaappeja jonka vuoksi säilykkeitten ja yleensäkin kuivamuonan suosio oli noussut Helsingissä huimasti. Lisäksi oli hieman säilytystilaa sekä noin yhden neliön lattiaviemäröity koppi jossa oli sekä wc, pesuallas sekä käsisuihku, jolla saattoi pestä itsensä puoliseisovassa asennossa. Kompleksien alimmassa kerroksessa oli maksulliset pesukone- ja kuivaustilat. Näitten asuntojen tarve oli suunnaton, sillä suurempien asuntojen hinta Helsingissä oli kadonnut tavallisten ihmisten saavuttamattomiin. Lisäksi tarvittiin tilavia asuntoja maahanmuuttajaperheille, joille oltiin varattu koko itäinen Helsinki Kulosaaresta itään.

Tarjalankin asuinkompleksissa asui perheitä. Kaksilapsinen perhe oli usein vuokrannut kaksi vierekkäistä kennoa. Toisessa asuivat isä ja toinen lapsista, sillä kennoon saattoi asentaa kerrossängyn. Toisessa taas äiti ja toinen lapsista. Perhe-elämä tuppasi olemaan tietysti hieman tylsänpuoleista, ja hyvin monet vanhemmat kyttäsivätkin jatkuvasti työpaikkoja muualta päin Suomea. Ihmiset, jotka halusivat tehdä ja yrittää elämässään eteenpäin vihasivat näitä kennoja, mutta asuivat niissä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.

Kaikki kennoissa asuneet ihmiset eivät suinkaan kennojaan vihanneet. Yksi heistä asui Tarjalan asuinalueella osoitteessa Kolmas Halosenraitti 43 A 547. Hän oli Make. Kokonaiselta nimeltään Markus Kristian Grundström ja hänelle tämä kenno riitti vallan hyvin. Siinä oli punkka jossa nukkua, mikro, jossa lämmittää ruokaa, joka Makelle koostui lähes kokonaan siitä legendaarisesta jo vuonna 1981 markkinoille tulleesta roiskeläpästä joka oltiin kehitetty viime aikoina sellaiseksi että se säilyi avaamattomana huoneenlämmössä neljä viikkoa. Näin ollen se ei vienyt tilaa pienessä jääkaapissa jossa saattoi säilyttää Coca-Colaa. Ei hän tarvinnut viinaakaan, sillä tärkein kaluste hänen kennossaan oli sängyn päälle seinältä käännettävä pieni taso, jossa hän saattoi pitää infotinta, jota joskus aikanaan oltiin tietokoneeksi kutsuttu.

Infotin oli ollut hänen elämänsä sisältö niin kauan kuin hän oli muistanut. Hän eli siinä. Hän eli sille. Hän oli kasvanut sen kanssa, se oli hänen paras ystävänsä ja se oli kaikkein olennaisin osa hänen elämäänsä. Varsinainen oikea maailma oli aina tuntunut jotenkin niin vaikealta, kaukaiselta, tyhjältä ja ennen kaikkea tylsältä joten hän oli viettänyt siinä aikaa vain sen, mitä laki, koulu ja vanhempien vaatimukset edellyttivät. Hän sai nippa nappa suoritettua peruskoulun ja sen jälkeen hän – vielä vanhempiensa luona asuessaan – oli linnoittautunut huoneeseensa ja tuijottanut infotinta. Tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Poistuen vain syömään ja käymään vessassa. Hän ei jatkanut missään koulussa, vaikka vanhemmat yrittivät häntä niin kovasti siihen motivoida. Miksi hän olisi jatkanut? Hänellä oli infotin. Miksi hänen olisi pitänyt mennä joihinkin typeriin töihin? Kyllä vanhemmat hänet elättivät kuitenkin. Tietysti hekin kuolisivat joskus, mutta niin pitkälle Make ei jaksanut ajatella.

Maken akateemiset, vapaaseen kasvatukseen uskovat vanhemmat olivat antaneet tämän tapahtua. Eivät he oikeastaan osanneet suunnitella Maken tulevaisuutta, eivätkä varsinkaan pystyneet käskeä Makea kantamaan huolta tulevaisuudestaan sillä he eivät uskoneet pakkoon. Pakko oli väkivaltaa. Pakko oli fasismia. Maken isosisko Vilma oli puolestaan valinnut toisen tien ihan ilman vanhempiensa apua, lukenut itsensä sairaanhoitajaksi ja muuttanut Kiteelle, jossa hänellä oli miehensä kanssa kaksi lasta. Hän vaikutti hyvin onnelliselta konservatiivisessa elämässään. Make puolestaan joutui tutustumaan huoneensa ulkopuoliseen maailmaan peruskoulun jälkeen vasta sitten kun hän joutui menemään armeijaan. Josta hänet palautettiin kotiin viikon jälkeen. Ylipaino, äärimmäisen huono kunto sekä vielä äärimmäisempi infotinriippuvuus saivat komppanian päällikön tekemään sen päätöksen, mitä jouduttiin tekemään lähes puolen ikäluokan kanssa ja jonka varuskunnan lääkäri vahvisti.

Palvelukseen kelpaamaton.

Aikanaan vanhemmatkin saivat tarpeekseen Maken infotinriippuvuudesta, mutta heillä ei ollut tarpeeksi voimaa potkiakseen poikaansa reaalimaailmaan. Sen sijaan he ostivat Makelle kennoasunnon Tarjalasta jossa hän voisi jatkaa elämää omilla ehdoillaan. Make oli silloin 21-vuotias. Sosiaalihuolto antoi hänelle peruspäivärahan joka mahdollisti kennossa asumisen ja välttämättömän elannon ja vanhemmat antoivat hänelle kerran kuussa muutaman sataa euroa ylimääräistä. Aina ei Maken peruspäiväraha plus vanhempien avustus riittänyt ja silloin – ja vain silloin –  hän otti yhteyden vanhempiinsa. Vanhemmat möivät Etelä-Haagassa sijaitsevan neljän huoneen ja keittiön asuntonsa, muuttivat Vantaan Koivukylään joka oli jo vuosia kuulunut Suur-Helsinkiin, ostivat sieltä pienen kaksion ja alkoivat elättää myyntivoitollaan Makea. Heidän tyttärensä Vilma katkaisi siinä vaiheessa yhteyden vanhempiinsa. Hänen perustelunsa siihen olivat kovat ja julmat. Varsinkin siksi, että ne olivat hyvin osuvat. Perkelettäkö te tuota matoa elätätte? Potkikaa se hereille ja elämään. Tai antakaa sen sitten kuolla nälkään. Te olette jo velvollisuutenne tehneet.

Eiväthän vanhemmat hennoneet potkia vaan hankkivat hänelle kennon, jossa oli kaikki mitä hän tarvitsi. Äiti kävi kerran viikossa hakemassa Maken likapyykit ja toi puhtaat tilalle. Samalla hän vaihtoi lakanat. Kennoon muutettuaan Make oli hylännyt varsinaisen maailman kokonaan. Olihan hänellä tietysti paljon kavereita, joskaan hän ei ollut koskaan heitä reaalimaailmassa tavannut. He kaikki olivat netissä ja he porukalla taivastelivat menneitä alkeellisia aikoja, jolloin ihmiset olivat tuijottaneet kädessään olevaa älypuhelinta. Puhelinta. Kädessä. Naurettavaa. Nykyisin silmiö hoiti asian ja teki sen kolmiulotteisesti. Itse infotin oli pieni, nyrkin kokoinen laite, joka välitti vain pilvipalvelimen rajattomat mahdollisuudet rajattomalla nopeudella. Sormio puolestaan korvasi vanhan ja kömpelön näppäimistön. Jostain lankapuhelinajasta he eivät osanneet edes heittää vitsejä. Se kuului muinaiseen esihistoriaan.

Pilvipalvelimen rajattomia mahdollisuuksia Make oli käyttänyt yhdessä nettikavereittensa kanssa ja he olivat tehneet toisistaan elokuvatähtiä Be A Moviestar-ohjelmalla. He olivat muun muassa skannanneet kasvonsa ja äänensä ja tehneet niistä Tuntematon Sotilas-elokuvan hahmoja. Kun kaikki kaverit olivat yhdistäneet infottimiensa tehon, sai jokainen valita oman roolinsa. Luonnollisesti kaikki halusivat olla Rokkia, ja sehän onnistui, sillä ohjelma salli jokaiselle räätälöidä roolit oman infottimen mukaisesti. Make oli omassa elokuvassaan tietenkin Rokka. Sitten hän jatkoi harrastustaan ja oli James Bond. Ja sitten hän oli monen muunkin elokuvan tähti.

Mutta tämä ei riittänyt hänelle. Hän saattoi silmiöllä katsoa, kun hän teki asioita, joihin ei olisi oikeassa maailmassa koskaan pystynyt. Mutta hän halusi oikeasti tehdä ne asiat. Hän halusi tuntea ne asiat. Silmiö ei siihen riittänyt. Tietysti oli olemassa se oven takana oleva oikea maailma, jossa kaiken voisi tehdä, haistaa, maistaa ja tuntea, mutta oven aukaiseminen oli Makelle kuitenkin aivan liian suuri haaste. Hän tiesi sen itsekin, eikä sitä millään lailla edes kiistänyt. Hänelle riitti digitaalinen korvike. Ja hänelle se virtuaalinen maailma tuntui muutenkin siltä oikealta maailmalta. Vain siellä hän halusi asustaa. Ei tylsässä ja köyhässä reaalimaailmassa jossa hän ei ollut mitään.

Mutta nyt se onnistuisi pysyvästi. Nyt oli olemassa jotain, joka veisi hänet oikeaan maailmaan, jossa hän halusi asua. Tietysti virtuaalisellaiseen mutta oikeine hajuineen, makuineen ja ennen kaikkea tunteineen. Hänen edessään oli pahvilaatikko. Posti oli sen tuonut. Se sisälsi jotain, mikä muuttaisi hänen elämänsä. Tekisi sen täydelliseksi. Hän otti linkkuveitsen, avasi paketin ja nosti sieltä esille hieman tiaraa muistuttavan esineen. Siinä se oli. iMindConnector. Tai no, kiinalainen kopio siitä mutta täysin toimiva vehje kumminkin. Kun hän laittaisi tämän pannan päähänsä, se kytkisi hänen aivonsa suoraan infottimeen, siitä pilvipalvelimeen ja sitä kautta sen tarjoamiin rajattomiin mahdollisuuksiin. Ennen kaikkea se liittäisi hänen aivonsa osaksi näitä pilvipalvelimia. Hän ei enää katsoisi. Hän olisi. Hän tekisi. Hän kokisi. Hän tuntisi. Kaikilla aisteillaan. Hän ei tarvitsisi enää reaalimaailmaa millään tavalla. Kiinalainen kopio iMindConnectorista oli maksanut vain 1500 euroa, minkä rahan hän oli saanut vanhemmiltaan ruinattua. Alkuperäinen olisi maksanut viisi kertaa enemmän.

Laitteen lisänä oli tullut lukuisia salausavaimia useisiin maksullisiin tosielämäohjelmiin. Ja Make aikoisi käyttää niitä. Voi hyvä Luoja, kuinka hän käyttäisikin niitä. Ensiksi hän kytki päälle ”Fuck like a beast”-ohjelman. Oli aika päästä eroon poikuudesta. Ja komeasti. Hän asetti iMindConnectorin päähänsä ja siirtyi toiseen maailmaan. Hän valitsi itselleen kolme maailman seksikkäimmäksi äänestettyä naista ja he odottivat häntä. Vain häntä, Makea. He olivat odottaneet juuri Makea koko elämänsä ja he olivat valmiita tekemään Makelle mitä Make vain halusi ja he halusivat Maken tekevän heille juuri sitä, mitä Make halusi heille tehdä.

Make pääsi eroon poikuudestaan, ainakin virtuaalisesti kolmen tunnin komeassa sessiossa, jossa hän laittoi nuo naiset ulvomaan nautinnosta kerta toisensa jälkeen. Tietysti tämä tapahtui vain Maken korvien välissä, mutta Maken jokainen solu tunsi iMindConnectorin välityksellä kaiken sen, mitä ihminen olisi oikeassa maailmassa tuntenut. Hän jaksoi. Hän kesti. Hän osasi. Ja hänen henkilökohtainen aseensa olisi saanut John Holmesinkin kalpenemaan. Joku muinaisempien aikojen Maken asemassa oleva poika olisi ollut Makelle hyvin kateellinen pornolehteä plärätessään.

Orgiat lopetettuaan ja alushousut vaihdettuaan Make tuumasi, että on vuoro rankempien juttujen. Oli kalavelkojen aika. Nyt ne laitettaisiin maksuun. Hän muisti ne jätkät, jotka kiusasivat häntä aikanaan koulussa. Hän laittoi päälle ”Payback Time”-ohjelman, joka etsi näitten tyyppien valokuvat ja tietokoneprofiilit netistä, tehden niistä muutamassa minuuttissa kolmiulotteisen, täysin realistisen mallin. Ohjelma piippasi valmista ja siirsi hänet kapakkaan, varustettuna Chuck Norrisin taistelutaidoilla. Ne jätkät tulivat hänen luokseen yhtä ylimielisenä kuin silloin aikanaan, mutta tällä kertaa oli heidän vuoronsa kärsiä. Seurasi hetken verran luun- ja naamanmurskajaisia ja pian ne jätkät olivat armoa anelevina möhjöksi hakattuina ihmisraunioina hänen edessään.

Kapakassa olivat myös ne tytöt, jotka olivat pilkanneet häntä silloin kun häntä kiusattiin. Nyt ne pyysivät anteeksi ja anelivat hänen suosiotaan. Hän otti heidät baaripöydällä yksi toisensa jälkeen. Ja nollasi ohjelman, kävellen tällä kertaa kapakkaan konepistooli kädessään ja aloitti alusta. Virtuaalimaailmassa kosto oli loputon ja aina toistuva. Ja kosto oli hänen käsissään.

Hoidettuaan kiireellisemmät pois tieltä Make aloitti vasta tutustumisen uuteen maailmaansa. Hän halusi olla kaukopartiomies. Ja ohjelma antoi hänen olla. Hän halusi olla hävittäjälentäjä. Ja ohjelma antoi hänen olla. Hän halusi olla salainen agentti. Ja ohjelma antoi hänen olla. Hän halusi olla rock-tähti. Ja ohjelma antoi hänen olla. Hän halusi olla astronautti. Ja ohjelma antoi hänen olla. Hän halusi olla diktaattori. Ja ohjelma antoi hänen olla. 

Hän halusi olla niin paljon. Ja ohjelma antoi hänen olla.


Ambulanssimiehet kuskasivat Makea paareilla. Hänen kasvoillaan oli happinaamari ja suoneen oltiin lyöty tippa. Maken vanhemmat olivat Maken kuution ovella ja kysyivät ensihoitajalta:

- Selviääkö hän?

Ensihoitaja vastasi:

- Uskoisin. Hän kyllä kärsii aliravitsemuksesta, mutta koska hän on ollut alunperinkin voimakkaasti ylipainoinen, niin se ei häntä tapa. Suurempi ongelma on kuivuminen ja veikkaisin, että hän on ollut likimain viikon juomatta mitään. Tietysti hän kärsii myös datavierotuspsykoosista ja sen tähden meidän piti piikittää häneen rauhoittavia kun otimme tuon helvetin masiinan pois hänen päästään.

Ensihoitaja näytti vanhemmille kädessään olevaa datalaitetta jonka hän oli ottanut Maken päästä ja totesi:

- Tää on näitä halpoja kiinalaisia kopioita. Siinä alkuperäisessä iMindConnectorissa on se ominaisuus, että se seuraa aivojen kautta käyttäjän kropan tilaa ja jos käyttäjä unohtaa syödä tai juoda, niin jossain vaiheessa se antaa hälytyksen ja mikäli käyttäjä ei lopeta vieläkään käyttöä, se sammuttaa itse itsensä eikä käynnisty uudestaan, ennen kuin se lukee aivoista että käyttäjä on juonut ja ruokaillut.

- Tässä kiinalaisessa paskassa tätä ominaisuutta ei ole, joten se antaa käyttäjälle mahdollisuuden olla virtuaalimaailmassaan vaikka nälkäkuolemaansa saakka. Tai no, janohan heidät tappaa ensiksi. Tää masiina kun on erään sortin turboahdettua amfetamiinia, eli kun tuon vehkeen panee päähänsä, niin ei tunne nälkää eikä janoa. Me viedään näitä samanlaisia datanarkomaaneja sairaalaan päivittäin ja tämänkin kuukauden aikana me ollaan käyty noukkimassa seitsemän ruumista. Tuo sama helvetin masiina päässä kaikilla. Tää on vähän niin kuin ne entisen historian ensimmäiset sähkösaunat, joissa ei ollut ajastinta. Illalla lauteille meni 90-kiloinen humalainen mies, sammui sinne ja aamulla saunasta löytyi 50-kiloinen ruumis.

Kuinkahan kauan Make oli tuota vehjettä ehtinyt käyttää? Syömättä ja juomatta. Maken äiti oli tullut käymään ja tuomaan puhdasta pyykkiä ja huolestunut, kun Make ei ollut avannut ovea. Aikansa kelloa soitettuaan ja ovea hakattuaan hän oli käynyt alakerran ilmoitustaululta etsimässä kiinteistöyhtiön numeron ja sen miehet olivat aukaisseet oven. Edes kyselemättä että miksi. He olivat nähtävästi hyvin tottuneet tällaiseen. Make ei ollut taatusti ensimmäinen. Maken kuutioasunnossa oli hirveä virtsan ja ulosteitten löyhkä. Make oli unohtanut syödä ja juoda ja hän oli näemmä unohtanut paljon muutakin.

Maken vanhemmat olivat akateemisia ihmisiä, joitten vanhemmat olivat isovanhempiensa vapaan kasvatuksen ihmisiä, he olivat vanhempiensa vielä korostetumman vapaan kasvatuksen ihmisiä ja he olivat siirtäneet vapaan kasvatuksen toisessa potenssissa omiin lapsiinsa. He tiesivät olevansa vapaamielisiä arvoliberaareja lälleröitä mutta nyt hekin älysivät katsoa toisiinsa ja todeta olleensa väärässä. He sanoivat stereona yhtä aikaa.

- Tämän on pakko loppua.


Helsinki, Toinen Linja 4, Sosiaaliviraston aikuisväestön holhouksenalaistoimisto


Toimistohuoneessa istuivat sosiaalivirkailija Mauno Jokela, Maken isä ja äiti sekä hänen isosiskonsa ja sen lisäksi eräs Maken perheelle tuntematon noin 40-vuotias roteva mies. Sosiaalivirkailija avasi keskustelun:

- Niin kuin tiedämme, niin Make on ollut nyt sairaalassa kaksi viikkoa. Hänen fyysinen kuntonsa on paranemassa, mutta hän kärsii edelleen voimakkaasta datavieroituspsykoosista, minkä vuoksi sairaalan on annettava hänen olla datalaitteessa kiinni aina tunnin verran ja sitten tunnin verran irti siitä. Öisin häntä ei lasketa datalaitteeseen ja hän pystyy nukkumaan vain voimakkailla unilääkkeillä. Te olette siis antamassa suostumuksenne siihen, että hänet julistetaan holhouksenalaiseksi ja siirretään datavierotushoitoon.

Myös paikalle tullut Maken isosisko vastasi empimättä kyllä ja hieman mietittyään myös vanhemmat, vaikka molemmat pyyhkivät silmäkulmistaan kyyneliä. Sosiaalivirkailija Jokela jatkoi:

- Paikkoja on vähän, sillä datapsykoosista kärsiviä ihmisiä on maassamme aina vain enemmän. Mutta nyt teillä olisi mahdollisuus saada Make asiantuntevaan hoitopaikkaan. Sen tarjoaa tuo mies vierelläni. Viitsitkö kertoa hieman Maken sukulaisille, mitä sinulla on tarjolla.

Roteva mies nousi seisomaan, kumarsi vanhemmille ja siskolle ja alkoi puhua rauhallisella äänellä:

- Nimeni on Jalmari Perskeles. Pidän yllä datariippuvaisten kuntoutuskeskusta Huitsinnevadan Örnätjärvellä. Perin aikanaan tilat sedältäni Perskeleen Yrjöltä, rauha hänen muistolleen,  ja halusin hieman kehittää silloin hotellikäytössä olevien tilojen toimintaa. Kuntoutuskeskuksemme on erikoistunut datariippuvaisten hoitoon ja olemme saaneet aikaan hyviä tuloksia.

Maken äiti kysyi:

- Mistä hoitonne koostuu?

Jalmari Perskeles vastasi:

- Luonnollisesti alussa annamme kuntoutujien olla noin kaksi tuntia päivässä virtuaalimaailmassa akuutin datapsykoosin estämiseksi. Tämä vieroitusvaihe kestää noin kuukauden. Sen jälkeen määrää vähennetään tuntiin, sitten puoleen tuntiin ja lopulta lopetetaan kokonaan. Tärkein tavoitteemme on kuitenkin opettaa kuntoutujille elämässä välttämättömiä taitoja, joita he eivät ole koskaan oppineet. Alkaen petin petaamisesta edeten henkilökohtaisten tilojen siivoukseen ja siitä kautta sitten ruuanlaittoon. Siis ruuan, ei mikroruuan.

- Siitä etenemme sitten eteenpäin ja totutamme kuntoutujan aina uusiin asioihin. Opetamme hänelle halonhakkuun, tulenteon ja viemme hänet lopulta luontoon. Meillä on myös lampola, joten kuntoutettavat oppivat lapioimaan rehellistä paskaa. Näin opetamme kuntoutujalle, että on myös olemassa mielenkiintoinen ja aika ajoin rankkakin maailma datavirran ulkopuolella. Edistyneitä kuntoutettavia olemme vieneet myös ampumaan. Heille on ollut mielenkiintoinen kokemus huomata, että kun datamaailmassa kohde asettaa itsensä ampujan haluamaan paikkaan, niin reaalimaailmassa ampujan täytyy asettaa tähtäin sinne, missä kohde on, eikä se olekaan niin helppoa. Lisäksi oikeat aseet ovat öljyisiä, ne saattavat jumiutua ja ne on ladattava ihan oikeasti yksi patruuna kerrallaan. Kun kuntoutujat ovat tarpeeksi kehittyneet, niin viemme heidät metsästämään, vaeltamaan ja edistyneimmät vaeltamaan jopa Lappiin saakka.

- Lisäksi kuntoutukseemme kuuluu luonnollisesti opiskelu. Harva asiakkaamme on saanut suoritettua muuta kuin peruskoulun, mutta senkin me käymme uudestaan. Sillä nykyisen peruskoulunhan voi suorittaa niin, että kokeissa voi etsiä vastaukset Googlesta. Meillä se ei käy, vaan oppi luetaan kirjoista.

Maken vanhemmat kavahtivat.

- Kirjoista?

Jalmari Perskeles vastasi:

- Kirjoista niin. Kirjoista opiskelemalla tämä maa saatettiin aikanaan niinkin hyvään tilaan kuin mitä se joskus oli ja alkuhämmennyksestä toivuttuaan kuntoutujamme eivät itse asiassa kaipaakaan mitään datamasiinoita vaan haluavat lukea asiat kirjoista. He ovat mieltäneet sen paljon haastellisemmaksi ja ennen kaikkia palkitsevammaksi kuin googlen käytön. He ovat myös sanoneet, että kirjat ovat asia, joka lisää heidän yleissivistystään. Sitä, joka jää muistiin. Asia, jonka voi hankkia painamalla enteriä unohtuu yhtä nopeasti kuin mitä sen löytää.

Maken vanhemmat kysyivät:

- Metodinne tuntuvat aika rankoilta. Siinähän ihmisiä kuitenkin suorastaan pakotetaan ja me emme oikein usko pakottamiseen. Kuinka muut kuntoutuja-asiakkaanne ovat suhtautuneet hoitoonne? Se kuulostaa niin rankalta.

Tähän Maken isosisko Vilma kommentoi:

- Ja luuletteko, että se jätkä toipuu ihmisten ilmoille teidän keinoillanne? Puhumalla, lässyttämällä ja elannon mitään kyseenalaistamatta kustantamalla? Tuo häiskä tuossa on valmis tekemään sen, mihin teistä ei ollut. Antakaa hänen tehdä se.

Jalmari antoi vanhemmille kansion:

- Tässä on kuntoutujien henkilökohtaista palautetta. Normaali hoitojakso on yksi vuosi, mutta niin kuin näette, suurin osa kuntoutujista on vielä vapaaehtoisesti hakenut toista vuotta. He eivät ole vielä mieltäneet olevansa kypsiä reaalimaailmaan, mutta ovat olleet vakuuttuneet siitä, että kuntoutuskeskuksemme auttaa heitä pääsemään kohti tavoitettaan ja ilman sen tukea he eivät vielä ole valmiita. Ja tuossa kansiossa on myös palautetta kotiutetuilta kuntoutujilta ja niin kuin saatatte huomata, niin he ovat lähes kaikki päässeet asettumaan normaaliin elämään virtuaalimaailman ulkopuolella.

Niin Maken vanhemmat kuin siskokin tutustuivat materiaaliin. Koska Make oli täysi-ikäinen, täytyi heidän kaikkien antaa suostumuksensa sosiaalivirkailija Jokelan lisäksi että Make voitaisiin asettaa holhouksenalaiseksi ja sijoittaa datavieroitukseen. Sosiaalivirkailija Jokela sanoi vielä:

- Te ette ole yksin. Holhouksenalaisena ja datavieroituksessa on tällä hetkellä 8.000 nuorta suomalaista aikuista. Tämä ei ole asia, jota pitäisi hävetä, vaan asia johon tulee hakea apua. Ja me pystymme antamaan sitä.

Maken isosisko kirjoitti nimensä paperiin välittömästi. Hetken miettimisen jälkeen niin Maken isä ja äiti kirjoittivat myös nimensä alle. Maken oli aika palata maailmaan. Oikeaan sellaiseen. Maailmaan, jossa hän ei ollut vielä koskaan kunnolla käynytkään.



25 kommenttia:

Tuumailija kirjoitti...

Maken kohtalossa on jotain samaa kuin omassani. Ilman hyviä ystäviä olisin itsekin jäänyt neljän seinän sisälle.

Olin koulukiusattu ja etenkin yläasteella käytännössä vailla kavereita. Virtuaalitodellisuus toi pakopaikan. Siellä ei tarvinnut tuntea pahaa oloa. Muistan hyvin kun liiallisesta pelaamisestani huolestuneet vanhemmat saivat kuulla perusteluni: "Miks te luulette mun pelaavan niin paljo? Siks ku oikea todellisuus on niin perseestä!" Tämä siis 14-vuotiaana. On aivan käsittämätöntä, että tähän aivan suoraan ääneen lausuttuun hätähuutoon ei reagoitu tarpeeksi. Isä sentään koetti lenkkeilyttää minua, mutta hänen lähtönsä rauhanturvaajaksi keskeytti kuntoilun. En jaksanut omin voimin jatkaa, etenkin kun äitini vastusti kunnonkohotusprojektia. Kyllähän äiti valitti pelaamisestani tuon tuosta, muttei koskaan tehnyt asialle mitään. Kuten ei kiusaamisellekaan.

Lukion ensimmäisellä halusinkin jo kuolla. Minut pelasti seurakuntapiirien ja henkilökohtaisen uskon löytäminen. Sain vihdoin ympärilleni ystäviä, jotka välittivät. Nyt pelaamiselle oli vaihtoehto, ja paljon parempi sellainen. Teimme paljon juttuja ihan elävässä elämässä, koetimme heilastella seurakuntatyttöjä, pyöräilimme ja uimme kesäisin, kävimme seurakunnan leireillä ja vietimme koulussakin välitunnit useimmiten yhdessä. Tietokonetta ei varsinaisesti hylätty, vaan se sai uusia muotoja: istuimme porukalla sen ääressä pelaamassa ns. "jaetun ruudun" pelejä, tutkimme netin saloja tai uppouduimme hakkeroinnin haasteisiin. Oma lukunsa olivat sitten vielä keskusteluohjelmat ja varsinaiset moninpelit, jolloin virtuaalitodellisuuskin muuttui sosiaalisen elämän muodoksi. Isäni teki vielä ison palveluksen ottaessaan minut mukaan hirvimetsälle.

Ei elämä tosin mutkattomaksi muuttunut; mielenterveyden ongelmat ja äitisuhteen vakava huononeminen haittasivat niin opiskeluja kuin aikuistumista vuosikausia. Olen viettänyt kyllä ihan helkutisti elämästäni tietokoneen äärellä ja kunto on sen mukainen. Myös tuo tarinasta tuttu halpojen pizzojen ja kokakolan ryystäminen on harmillisen tuttua. Onneksi seurakuntakaverit pitivät huolta, etten jäänyt yksiööni vaan vetivät elämään. Usko antoi vaikeinakin aikoina kiinnekohdan. En halua aloittaa kiistelyä uskonasioista täällä, kerron vain oman kokemukseni.

Maken tarinassa on epämiellyttävän paljon tuttuja elementtejä. Osaan samaistua Makeen. Eniten pelottaa yhteiskunnan kannalta, montako Makea Suomessa on tälläkin hetkellä yksiöissään. Ja jos mukaan lasketaan kaltaiseni osa-aika-Maket, määrä lienee jo hirveä. Pahinta on se, että minua nuorempien polvien tilanne on käsitykseni mukaan koko ajan huonompi.

Onneksi omat asiani ovat muuttumassa paremmaksi. Terapiani päättyy kesällä. Olen lähdössä toivottavasti syksyllä Japaniin, jossa haluan kiertää paikkoja, tutustua kulttuuriin ja nähdä kaiken omilla silmillä ja koskettaa omilla käsillä. Haluan jutella ihmisten kanssa, oppia kieltä ja tapoja. Kukaties heilastellakin jotain itämaista kaunotarta, hihii :) Haluan vielä elää ja kokea kun se on mahdollista!

Kiitos Yrjö sinulle. Teet tärkeää työtä niin siviiliammatissasi kuin täällä blogistanin taistelukentillä. Ainakin minulle teksteilläsi on ollut iso merkitys. Ehkä vielä joskus saan tilaisuuden lähettää sinulle joulupaketin, jossa on itse metsästämääni hirvenlihaa ja japanilaista sakea.

keski-ikäinen pikkupoika kirjoitti...

Vaikka kertomus on karu niin epäilen, että todellisuus tulee olemaan vielä karumpi. Kun yhteiskunta huomaa ettei Makelle ja hänen kavereilleen ole töitä, ja he siis tulevat vain kuormittamaan sosiaaliturvaa joka tarvitaan parempiin kohteisiin, annetaan DataConnectorien siistiä heidät pois tilastoja pilaamasta.

Japanissa muuten normaali huonekorkeus on 245 cm joka on enemmän kuin Suomessa 70-luvun lähiöissä ;-). Muutenkin maa voi olla sivistyneen maailman viimeisiä jotka tulevat sinnittelemään sivistyneinä. Vaikka ongelmia onkin omiksi tarpeiksi niin kukaan ei ole ehdottanut maahanmuuttoa huutavan työvoimapulan korjaamiseksi.

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

Ennen kotitietokoneita ja internettiä tuo sama maailmasta poistuminen oli mahdollista, joskaan ei yhtä helppoa. Minä onnistuin siinä kirjaston ja mielikuvituksen avulla, kun tein pitkiä kävelyreissuja suhteellisen autioissa paikoissa (metsä, teollisuusalueet*). Nyt tietokoneitten ja netin aikaan kirjojen lukeminen on jäänyt vähäisemmälle ja mielikuvitus on päässyt jotenkin ruostumaan, sääli. Pitäisi varmaan ruveta rajoittamaan tuota ja alkaa taas kuljeksia ympäriinsä näkemässä unia silmät auki.

*) Teollisuusalueet eivät yleensä olleet tarkasti aidattuja siihen aikaan.

Juha kirjoitti...

Ympäristöystävällisesti ajatellen tulevaisuus näyttää tuolta heille, jotka eivät ole erityisen hyödyllisiä. Asuminen hoituu valtion yhteissoluissa, virikkeet löytyvät netistä, eikä ajantappamista kummempaa askaretta ole. Ravintoa tarjoillaan ekologisesta yhteiskeittiöstä käsin ja ulkoilla saa betonikolossien välisissä aukoissa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Tuumailijalle, Keski-ikäiselle pikkupojalle, Yhel Turkkulaasel ja Juhalle & kiitos kommenteistanne. Tämä tarina vaan juolahti mieleen siitä huomiosta että niin moni ihminen nykyisin pitää sitä älypuhelintaan jo jonkunlaisena ruumiinosana. Ei pelkästään nuoret vaan hyvin monet aikuisetkin.

Tuumailijalle lähetän erikseen lämpimät kiitokset ja toivotan onnea ja menestystä.

Kumitonttu kirjoitti...

Myönnän melkein järkyttyneeni kun kuulin ensimmäistä kertaa että tietokonepelejä pelaamalla voi elättää itsensä. Olen niin vanhanaikainen, että jopa jääkiekolla itsensä elättäminen on minusta arveluttavaa. Toisaalta sitten - kun miettii että mitäpä eroa sillä on, juokseeko joku potkupallon perässä vaiko digitaalisesti ottelee? Molemmat tuovat samanlaista lisäarvoa saman lajin harrastajille ja lajia seuraaville. Siinä missä Ronaldon seura myy oheistuotteita kymmenillä miljoonilla ja tuo vastineeksi hyvää oloa kannattajilleen, aivan samalla tavalla joku moderni peli käy ajanvietteestä ja ammattipelaaja tuo lisäarvoa omille kannattajilleen ja kyseisen pelin seuraajille.

Kun jalkapallo-otteluihin alkoi tulla väkivaltaisia lieveilmiöitä, joukkueet nostivat lippujen hintoja suuntasivat pelitapahtumat liike-elämän edustajille. Jalkapallo alkoi muuttua pois työväenluokkaisesta elämäntavasta pukumiesten ajanvietteeksi. Pelaajille ero ei ollut niin dramaattinen, mutta heiltäkään ei enää hyväksytty mitä tahansa katupoikien temppuja. Autourheilussa Räikkönen lienee viimeisiä velmuja, ennen kuin siinäkin kilpailijat alkavat muistuttaa persoonattomia ajonvakautusjärjestelmiä ohjaavia insinöörejä.

Siinä missä Tulilahden murha 50-luvulla kuvasi oman aikansa nuorison elämäntapaa polkypyörällä Suomea kiertävine tyttöineen, niin 70-luvun Badding Somerjoesta muistetaan meren kuohut nuotiolla. Paikalle ei tosin oltu tultu enää Jopolla vaan Hurriganesin Cadillacilla. 90-luvun Suomi alkoi reissata maailmalle ja köyhinkin kansanosa lenteli pitkin Kanariansaaria kuin viimeistä päivää. Kukaan ei enää ollut huolissaan siitä, että "massaturismi tuhoaa paikallisen kulttuurin".

Kun alkuun oli lopulta päästy, alkoikin todellinen monikulttuurisuuden ihainnointi, kunhan se tarkoitti valkoisen keskiluokkaisen miehen elämäntyön tuhoamista. "Amerikkalaista unelmaa" on tarjolla yhä niukemmin valtion verottaessa kaiken lisäarvon itselleen, joten siinä mielessä tietokonepelit tarjoavat hiukan futuristisen keinon vaurastua ja tehdä se verokarhun ulottumattomissa. Ei pitäisi olla mahdoton ajatus, että tulevaisuuden miljonäärit ovat niitä, jotka bitcoineilla pyörittävät jättimäistä varjotaloutta ja asuvat noissa kuution kokoisissa kanakopeissa, joita Ykä tuossa esitteli.

Olen ehkä aiemminkin sanonut olevani perusoptimisti ja uskon ihmiskunnan menevän pitkällä tähtäimellä eteenpäin. Nyt kun katselen Eurooppaa samalla tavalla kuin esi-isäni 1936, ymmärrän että toiveikkuuteni voi vaikuttaa mielipuoliselta. Jotenkin kuitenkin uskon, että pelikonsoleitaan ja älykännyköitään hiplaavat maket, perat ja akit voittavat nuo syyrian lapsipakolaiset, joille sivistyksen kirkkaimpana tähtenä loistaa aavikkorosvon elämäkerta.

Castor kirjoitti...

Eikös se nykyinen illalliskutsu mene suurin piiretein niin, että tervetuloa meille kymmenen muun kanssa tuijottamaan puhelimen ruutua, ruuasta ei niin väliä?

Kun on tämän ikäinen, niin on vaikea kuvitella Ykän kuvailemaa elämää. Joudun työn takia luonnollisesti käyttämään tietokonetta ja "äly"puhelinta, mutta tietokoneesta minun ei edes tarvitse pyrkiä eroon, se sulkeutuu juuri sillä hetkellä kun niin päätän. Puhelimen laitan säännöllisesti kiinni esimerkiksi tapaamisten aikoina, ravintolaillallisesta puhumattakaan. Televisiosta katson uutiset, usealta kanavalta kyllä, ja joitain dokumentteja ja ajankohtaisohjelmia. Täällä satelliittikanavien kautta uutis- ja ajankohtaisohjelmien tarjonta on huomattavan runsas, joten valinnanvaraa on. Enimmillään saatan katsoa televisiota noin kaksi tuntia, jos sieltä tulee joku sotadokumentti tai muu historiaa käsittelevä juttu.

Lukemisen osalta olen kyllä pahasti koukussa, ja kädessä pitää olla painettu kirja, en edes osaa tai pysty lukemaan Ykän juttuja pitempiä kertomuksia kuvaruudun kautta. Ostan useimmiten Hongkongissa käydessäni 6-10 kirjaa kerralla, pehmeäkantiset ovat edullisia. Shanghaissa ulkomaisen nykykirjallisuuden tarjonta on heikkoa, klassikkoja sitä vastoin löytyy niin historiasta filosofiaan kuin kaunokirjallisuuteenkin. Ostin viime kesänä koko Dickensin tuotannon pehmeäkantisena, hinta n. 30 euroa täällä.

Iltaisin luen useimmiten kaksi-kolme tuntia, sohvalla ja sängyssä. Vaimon mielestä kaikki paikat ovat täynnä kirjoja, kun minulla on useita aina kesken. Nyt luen Marcus Aureliuksen "Meditations" -kirjaa, yleensä yhden vajaan luvun juuri ennen nukkumaan menoa, aikaisemmin tänään luin "What made England English" -kirjaa, ja samanaikaisesti kesken on P.D. Jamesin "Murder in the Holy Orders" -romaani. Kai minullakin addiktio on, mutta olin kyllä punttislilla ja uimassa duunin jälkeen. Ruoka maistui hyvältä, ja kahvi ja voimasavukkeet, Ykän sanaa käyttääkseni. Kello käy yhtätoista illalla, taidanpa käydä kaapilla ja tehdä isohkon viskimoukun, sulkea koneen ja mennä sänkyyn, en Marcus Aureliuksen kanssa, vaan paronitar James of Holland Parkin (P.D. James aateloitiin 1991, kuoli 2014 peräti 94-vuotiaana). Vaimo on matkoilla ystävättärensä luona Kanadassa...

Anonyymi kirjoitti...

Terve Ykä.

Datavirran joudun sietämään, puhtaasti ammatillisista syistä mutta muuten pysyttelen siitä jokseenkin kaukana, -ts. seuraan kyllä eri medioita ja blogeja mutta en elä niiden kautta. Sorsan ilta-lento tai rusakon (valkot-olkoot-rauhassa) hyppylähtö riittää minulle, samoin iltanuotiolla lakeuteen tuijottaminen. Mieleeni vain juolahti, mitäjos, töpseli irroitetaan seinästä ja reaalimaailma on ainoa todellisuus?

Kommentointia mahdollisesti seuraaville tiedostaville tahoille haluan täsmentää termiä "valkot-olkoon-rauhassa" sillä että metsäjänis on huomattavasti harvinaisempi riista kuin rusakot, joten useinmiten pidättäydyn em. riistan tarjoamasta kulinaarisesta kokemuksesta ja tyydyn useimmin saatavaan riistaan.

-aNo

ps. rastas on muuten mainio riistalintu.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Kumitontulle, Castorille ja aNolle & kiitos kommenteistanne. Mitä Kumis totesi, niin minäkin olen siinä mielessä optimisti, että uskon touhun järkiintyvän, mutta sitä ennen täytyy valtioilta aueta perse ja sitten ei selvitä kuin ampumalla, kun elätit vaativat lisää elättämistä mitä ne ovat pitäneet automaationa. Castorin kohdalla voin todeta, että minullahan oli jo 1970-luvulla internet. Sitä kutsuttiin nimellä kirjasto. aNolle voin todeta, että meillä päin metsäjänis on itse asiassa harvinaisuus. Rusakko leviää. Rastaslintuja en ole kyllä koskaan maistanut. Minusta riistalintujen ehdoton ykkönen on pyy.

Anonyymi kirjoitti...

Itse kun en ainoana lapsena sisarussuhteista juurikaan ymmrrä niin toi siskon suhtautuminen on mielenkiintoista. Ihan kuin isosisko tahtoisi veljensä kuritettavan takaisin normaaliin maailmaan.
Toisaalta en nyt muista jutun nimeä mutta se jossa perhe muutti helsingistä karkuun takaisin pinnanmaalle. se juttu jäi mieleen sen perheen pojan kautta jolla oli oma mutka ja joka ei pitänyt isäänsä enää isänään. Ja siinä oli vielä se pikkusisko joka turvautui isoveljeen.

Olisikohan mitenkään mahdollisen rajoissa että nuorista edes osa tajuaisi nykyisen hulluuden ja nuivistuisivat konservatiivisiksi. ajatus 16 vuotiaasta joka tahtoo perheen mökin auton ja sen sellaiset ja joka tykkää käydä metsällä ja luonnossa liikkua.... okei ei sellasia oikeasti ole olemassakaan ainakaan suomessa. Metsästysporukat on demonisoitu ja toisaalta metsästysporukat ovat pienten piirien juttuja ei niihin ulkopuolinen pääse mitenkään mukaan. Tulevaisuus on yrjö kuule synkempi kuin mitä voimme kuvitellakkaan.

Vai onko?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. En tiedä, missä päin asut, mutta kyllä näitä ihan tervejärkisiä nuoria vielä Suomessa löytyy. Se juttu, mitä mietit oli tämä:

http://yrjoperskeles.blogspot.fi/2015/04/paluu.html

Metsästysseurat ovat olleet pitkään sisäänpäinlämpiäviä ja niihin on ollut vaikeaa päästä jäseniksi jos ei ole manttaalia tarjota, mutta niissäkin on kyllä pikkuhiljaa ymmärretty, että toiminnan ylläpitämiseksi tarvitaan uusia ja nimenomaan nuoria jäseniä.

Minulla on veli, ja veljes- sekä sisarusrakkaus kyllä saa ihmisen toimimaan ja auttamaan. Joskus rankastikin. Tietysti on myös ihmisiä, jotka eivät välitä.

Vasarahammer kirjoitti...

Tässä on brittiarkkitehdin näkemys tulevaisuuden Tarjalan kämpistä:

http://www.dailymail.co.uk/news/article-3545698/Architect-designs-tiny-flats-stand-stilts-car-parks-bid-solve-UK-housing-crisis.html

Halpisversio noista, niin siinä on Tarjala.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vasara. Mulla oli juttua kirjoittaessa mielessä tämä aasialaisempi malli:

https://media-cdn.tripadvisor.com/media/photo-s/02/29/b4/b1/caption.jpg

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Tuosta Ykän linkkaamasta aasialaismallista tuli mieleen notta se on de-luxe malli Auschwitchin lavereista, ovet ja kaikki.

Brittiarkkitehdin maailmassa näyttää olevan vain 2 aikuisen talouksia joilla molemmilla on auto?

(Tai voihan siinä parisängyssa tietty isä+tytär tai äiti+poika pariskunta nukkua sulassa sovussa? Minä kun niin tiedä nuista suuren mailman kotkotuksista.) ;)

Becker kirjoitti...

Jaaha, sitä oltiin vähän reissussa ja nämä kommentit ovat jääneet vähiin.
Tuo on muuten mielenkiintoinen ilmiö tuo "lätkä iholla". Menet minne tahansa, niin jokapaikassa näet zombien kulkevan tuo taikakalu kourassa sitä alati valppaasti seuraten. Mä en niinkuin käsitä, että mikä voi olla niin tärkeätä, että sitä levyä pitää tuijottaa herkeämättä, jopa autolla ajaen. Zombie ei voi istua edes hetkeä ja havannoida ympäröivää maailmaa, ei, vaan se sielu kaivetaan välittömästi esille, ettei vaan joudu ottamaan hankalaa kontaktia todellisuuteen. Ihmisen älyllinen kapasiteetti on jo jäänyt kauas jälkeen teknisestä kehityksestä. Menet sukuloimaan Suomeen kerran pari vuodessa, ja tuskin kunnolla tervehditään, kun on tuo sielun peili neneän edessä. Ei edes mitä kuuluu tai muuta kohteliasta. Huvittavinta on, että perheen emäntä kuuluu tähän itseään viksuna pitämäänsä viherpuna suvakkkilistoon.

Itselläni on käytössä Nokian 6210.
Mainio laite. Pienikokoinen, akku kestää pitkään ja siinä on kaikki minulle riittävät perustoiminnot. Ainoa puute on ehkä että sillä ei voi ottaa kuvia. Porukka katselee laitettani ihmetyksellä. Miten tuon kanssa voi elää? Ihan nuoremmat luulevat sitä joksikin uutuudeksi. Moni pitää minua vähän omituisena, missä ovatkin tietysti ihan oikeassa. Niin, mutta sehän onkin suomalainen, ja ne ovat vähän.......

Anonyymi kirjoitti...

Se pitää siis päivittää seuraava runokin tähän päivään:

Kun erämaahan eksynen ja uuvun jukoliste
On silloin sissin elämälle tullut päätepiste
Saa ketut kehnon ravinnon ja korpit herkun heikon
lie nälkä kylmä sortanut tuon vanhan metsänpeikon
Saa luuni maata rauhassa ja sammal kallon peittää
syystuuli keltalehtiään vain kummulleni heittää.

OsKun sissit lausuivat em runon partioreissulta saavuttuaan nauttiessaan saunan lämmöstä ja Marskin määräämistä annosviinoista.

Kun datamaahan eksynen ja uuvun jukoliste
on silloin nörtin elämälle tullut päätepiste
... (joku nykylingoa paremmin osaava osannee uudissanoittaa lopun..?

-Tvälups-

Tuumailija kirjoitti...

Aa, kapselihotellit! Nyt tajusin mitä Yrjö tarkoitti japanilaisella kennoasumisella. :) Onneksi kyseessä on vain hotellimuoto, ei pysyvä ihmisasumus. Olen yhdessä tuontyyppisessä nukkunut muutaman yön, kun viime kesänä käväisin turistina Japanissa. Ajaa asiansa, jos haluaa yöpyä halvalla. Parissa kodissakin sain vierailla, ja sikäläiset kodit ovat huonekorkeudeltaan avaria. Lattiapinta-ala toki on usein vähän pienempi kuin suomalaisilla.

Eniten tässä pelottaa se, että milloin Suomen tärähtäneistön rakennuspäättäjät saavat päähänsä rakentaa noita kapseleita/kennoja ja "unohtavat" sen, ettei niitä ole tarkoitettu pysyvään asumiseen. Sosialistit ovat ennenkin halunneet tunkea ihmisiä kuutionmuotoisiin kanakoppeihin, kuten monista kerrostaloista Suomessakin nähdään.

Supisti kirjoitti...

Yhteiskunnat kehittyvät vääjäämättömästi kohti suppelaisuutta. Kehittyneessä suppelaisuudessa tietokoneet ovat niin ylivoimaisia, että käytännössä kaikki on alistettu tietokoneille.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle, Beckerille, Taisteluvälineupseerille, Tuumailijalle ja Supistille & kiitos kommenteistanne.

VNV & Tuumailija: Siellä Itä-Aasiassa ei asuntoja ole ihan sitä kennohotellitasoa, mutta aika pieniä kumminkin niin kuin tämä esimerkki Koreasta kertoo:

http://kotaku.com/these-korean-rooms-are-compared-to-prison-cells-for-goo-1439844132/1440099557

Becker: Zombie on hyvä vertaus näistä tyypeistä. Minun mielestäni tää on aika pelottavaa kehitystä. Ja minulla itsellänikin on vanha Nokia, jossa on ihan kunnon näppäimistö eikä minkäänlaista verkkoyhteyttä. Ei minun joka hemmetin hetki tarvitse olla netissä kiinni.

Taisteluvälineupseeri: Hjuu… koska sotaveteraanit ovat pian lopullisesti uupuneet, niin ehkä on aika ryhtyä hoitamaan dataveteraaneja.

Supisti: Koko lailla tässä tilanteessa jo ollaan. Jos tietokoneet jumittavat, kaikki pysähtyy.

Ruukinmatruuna kirjoitti...

Kun datamaahan eksynen ja uuvun jukoliste
On silloin nörtin elämälle tullut päätepiste
Saa hiiret kehnon ravinnon ja rotat herkun heikon
lie elon tuska sortanut jo vanhan trollipeikon
Saa ruumis muumioitua kun loppuu nettipuuhas -
sossun tädit ihmetellä "Missä tuokin luuhas".

Vakavasti: Make on menetetty tapaus. Ainoa, mitä hänelle ja hänen kaltaiselleen voi tehdä, on antaa olla. Mikään pakottaminen, mikään rankaiseminen, mikään kuri ei voi enää auttaa häntä, vaan saa hänet vain vihaamaan koko reaalimaailmaa entistä pahemmin. Koko kuntoutusjuttu on pelkkää kannetun veden kaatamista kaivoon.

Kyse on aivan samasta kuin minkä tahansa nistien kanssa. Huumeiden käyttö ei ole syy vaan seuraus. Jos elämältä saa vain p*skaa käteen, jos elämällä ei ole tarjottavanaan yhtään mitään - ei ihmissuhteita, työpaikkaa, onnellisuutta tai edes tyytyväisyyttä, jos elämä on vain pelkkää tuskaa, kärsimystä ja pettymyksiä päivästä päivään, niin aivan yhtä hyvin voi hävitä sinne narkomaahan tai datamaahan. Heroiini on luuserihuume, mutta ei siksi että se tekee luuseriksi vaan siksi, että jo valmiiksi luuserit käyttävät sitä. Se turruttaa kivun, mutta se turruttaa myös henkisen tuskan. The ultimate so-what drug. Aivan samalla tavoin Maken kaltaiset tapaukset häviävät sinne datamaahan koska he eivät koe, että elämällä on heille mitään annettavaa. Todennäköinen lopputulos tuon kuntoutuksen jälkeen on katkeroituminen, viha ja häviäminen takaisin sinne datamaahan.

Tai itsemurha.

Syystä että tällainen nuori on täysin tyhjän päällä. Vaikka hän kuinka osaisi huolehtia itsestään ja kuinka osaisi toimia reaalimaailmassa, hänellä ei ole minkäänlaisia sosiaalisia verkostoja, ei minkäänlaisia kiinnekohtia, ei minkäänlaista keinoa olla omillaan, ei minkäänlaista työpaikkaa tai muuta tapaa pitää itse huolta itsellään ja toimia omillaan. Ja kun tällainen nuori havaitsee, ettei reaalimaailmalla ole hänelle mitään annettavaa, ennuste on huono.

Muutoksen on tultava ihmisestä itsestään. Kukaan ei voi pakottaa ketään toista kuntoutumaan, varsinkaan jos lopputulemasta ei ole mitään takeita.

Suomen kaltaiseen maahan pojaksi syntyminen on kolkko kohtalo. Suomi vihaa poikia ja nuoria miehiä, ja kohtelee heitä kuin p*skaa. Sitten ei pidä ihmetellä, miksi nuoret voivat huonosti ja häviävät sinne datamaahan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ruukinmatruuna. Ihan käypänen runo tähän tilanteeseen. Sinänsä tuo huumeriippuvuusjuttu ei ole ihan niin yksioikoinen, vaan narkkareiksi on ryhtynyt sellaisiakin tyyppejä, joilla siihen ei olisi pitänyt olla mitään syytä. Lähinnä on kyse ollut siitä, että kun kaikki on ollut niin helppoa ja valmista, niin sitten mikään ei riitä ja huumeista etsitään ne puuttuvat fibat.

Mitä tulee tuohon datakuntoutukseen, niin me emme ole vielä siinä tilanteessa, että ihminen voi kytkeä itsensä suoraan verkkoon, emmekä tiedä mitä silloin tapahtuu. Ota tarina tarinana, älä toimintamanuaalina.

Ironmistress kirjoitti...

Jeps.

MItä huumeisiin tulee, niin niihin liittyy niin valtava määrä mystifiointia, moralisointia ja glorifiointia, että se ansaitsisi oman kirjoituksensa. Nyrkkisääntö on, että heroiini on luuserihuume, kannabis seurusteluhuume ja amfetamiinillä pannaan pää sirittämään. Ruukinmatruuna on itse kerran tehnyt työtä neljä päivää ja kolme yötä putkeen kofeiinitablettien voimalla ja sen jälkeen uni maittoi. Avomeripurjehduksessa joutuu usein valvomaan vuorokausitolkulla. Siksi siellä joudutaan usein ottamaan kemia avuksi, ikävä kyllä.

Tuo, mitä sanot, eli kun elämä on liian helppoa ja liian valmista, niin tällöin huimausaineet houkuttavat. Tämä on erityinen riski kulta- ja hopealusikan nuorilla: me teräslusikan lapset olemme joutuneet luomaan elämämme omilla ansioillamme. Mutta paremmissa perheissä sitten sattuukin. Pitkästyminen, kyllästyminen ja liian helppo elämä johtaa liian helposti juuri siihen, mitä kuvaat.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tuohon pitää lisätä noitten perinteisten rojujen lisäksi nykyisin muodissa olevat muuntohuumeet, joista osaa ei ole Suomessa edes ehditty huumeiksi luokitellakaan. Poliisi menee tässä asiassa aina muutaman askeleen jäljessä.

Anonyymi kirjoitti...

Mielettömän hyvä teksti ja hyviä kommentteja. Itse kun olen juuri mainitsemanne kaltainen multiaddikti. Nuorena haaveilin ns. normaalista elämästä ja pyristelin koulukiusatusta alkoholiperheen pojasta työelämään, tienasin rahaa jotta sain haaveilemani ajokortin ja auton, vähän parempia vaatteita yms ja pääsin treffailemaan tyttöjä. Kaikki meni ihan hyvin kunnes huomasin etten osaa elää kuin ihminen. Suhteet loppuivat riitoihin, alkoholia ja sekakäyttöä, hölmöilyä ja seilaamista. Myöhemmin kävin katkolla ja raitistuin, sain töitä taas ja opin elämään ilman rikoksia, hankkimaan luottotietoja takaisin ym, mutta se jokin puuttuu edelleen. Nykyään teen kovasti töitä, elän yksiössä jossa istun tietokoneella suurimman osan ajasta, juopottelen melko paljon ja syrjäydyn vuosi vuodelta enemmän. Sosiaalisissa taidoissa ei ole mitään vikaa, läheisiä ja ystäviäkin vielä on, teen ulkotyötä jossa kunto pysyy hyvänä, työkaverit on ok yms mutta ulkopuolisuuden tunne joka paikassa on kestämätön. Ei vaan kykene ylläpitämään normaaleita ihmissuhteita. Osaltaan tähän kai vaikuttaa juuri se tietoaddiktio, eli kun ihminen istuu päivittäin koneella ja lukee maanisesti politiikkaa, yhteiskunnallisia asioita, historiaa ja ihan kaikkea mahdollista suurta ja ihmeellistä, niin ei enää pysty normaaliin ja tylsään arkikeskusteluun ihmisten kanssa. Työpaikallakin tauolla puhelin on kädessä suurimman osan aikaa, kun ei kertakaikkiaan riitä mielenkiinto kuunnella kun toiset puhuvat puoli tuntia lapsistaan, lintujen pesimisistä, urheilusta tai siitä miten joku jossain joskus sanoi jotain mistä joku toinen mielensä pahoitti. En haluaisi olla töykeä tai itsekäs mutta kun siellä netissä vaan on tietoa ja asiaa niin valtavasti. Tietysti tähän vaikuttaa sekin että kaltaiselleni ihmiselle sosiaaliset tilanteet ovat aina ahdistavia, joten kai siihen on kehittynyt pakokeino kun tuota ahdistusta ei ole oppinut hallitsemaan. Välillä tulee kauhea olo, kun toinen on alkanut puhua jostain minulle tutusta asiasta ja olen vastannut ylimalkaan yhdellä sanalla tajuten vasta jälkeenpäin, että hän nimenomaan mietti sopivaa aihetta ihan minua varten! Tuollaista tuttavallisuutta ei vaan pysty tajuamaan kun joka tilanteessa ahdistaa ja mieli on selviytymistaistelussa. Ihminen joka elää sosiaalisena toisten parissa ja osaa jutella avoimesti kaikesta, ei varmaan voi ymmärtää miksi minunkaltaiseni ovat niin itsekeskeisiä, hiljaisia ja etäisiä. Minä puolestani en voi ymmärtää miten tästä sosiaalisesta pelosta voisi päästä eroon, ja siksi sulkeudun yhä enemmän tänne yksiööni ja netin uumeniin. Tällaisessa erakkoelämässä ei mietitä tulevaisuutta, ei oikeastaan edes menneisyyttä vaan tätä hetkeä, korkeintaan päivän kerrallaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Tommi. Ja voimia eloon, nimenomaan sinne reaalimaailman puolelle. Useinhan se on tylsää, tylyä ja tympeää, mutta siinähän me kaikki joudumme kuitenkin elämään. Tietynlainen erakoituminenhan ei sinänsä ole mitenkään tuomittavaa, sillä se on ihmisen oma valinta johon muilla ei ole puuttumista. Me ollaan vaimoni kanssa oikeastaan vapaa-aikana hyvinkin erakoituvia, koska työssä tuo sosiaalisuusämpäri täyttyy reunoja myöten.