DATAMAAHAN KADONNUT

Joskus tulevaisuuden Helsingissä

Jos vuoden 2016 suomalainen oltaisiin viety aikakoneella katsomaan nykyistä Siltamäen lähiötä hän ei olisi tunnistanut paikkaa ollenkaan. Tietysti mitään Siltamäkeä ei enää aikoihin ollut olemassakaan, vaan paikkaa kutsuttiin nykyisin Tarjalan asuinalueeksi. Vanha Siltamäki oltiin jyrätty kerralla pois ja tilalle oltiin tehty asuinkomplekseja joista vanha Neuvostoliittokin olisi ollut ylpeä. Alue oli täynnä puoli kilometriä pitkiä ja kaksikymmentä kerrosta korkeita rakennuksia. Sinänsä aikanaan oltiin ihmetelty, että miksi jyrättiin juuri Helsingin pohjoisosien lähiöitä. Miksei jo muutenkin rappeutuvaa Itä-Helsinkiä? Vastaushan oli tietysti se, että ne olivat maahanmuuttajalähiöitä ja oli helpompaa ajaa suomalaiset asukkaat pois Siltamäestä kuin ottaa mellakoitten riskiä siirrettäessä maahanmuuttajia tilapäismajoitukseen. Alistuvat suomalaiset saattoi siirtää pienemmillä ongelmilla.

Toki neuvostoarkkitehti olisi hieman ihmetellyt sitä, että olipa noissa asunnoissa pienet ikkunat ja kerroksetkin näyttivät jotenkin matalilta. Tokihan ne olivat matalia, sillä niin Tarjalan, Erkkilän, Stubbilan ja Orpolan massiiviset asuinkompleksialueet oltiin rakennettu japanilaista kennoasumisajattelua noudattaen, joten kerrokset olivat hieman matalampia kuin mihin Suomessa joskus aikanaan oltiin totuttu.

Normaali kennoyksiö oli kooltaan noin kuusi neliötä ja sen katto oli sadankuudenkymmenen sentin korkeudessa. Kennoyksiöön mahtui sänky, pieni seinälle nostettava pöytätaso, mikroaaltouuni, keittolevy, kahvinkeitin, seinään upotettu jääkaappi joka vastasi kooltaan hotellien pieniä baarijääkaappeja jonka vuoksi säilykkeitten ja yleensäkin kuivamuonan suosio oli noussut Helsingissä huimasti. Lisäksi oli hieman säilytystilaa sekä noin yhden neliön lattiaviemäröity koppi jossa oli sekä wc, pesuallas sekä käsisuihku, jolla saattoi pestä itsensä puoliseisovassa asennossa. Kompleksien alimmassa kerroksessa oli maksulliset pesukone- ja kuivaustilat. Näitten asuntojen tarve oli suunnaton, sillä suurempien asuntojen hinta Helsingissä oli kadonnut tavallisten ihmisten saavuttamattomiin. Lisäksi tarvittiin tilavia asuntoja maahanmuuttajaperheille, joille oltiin varattu koko itäinen Helsinki Kulosaaresta itään.

Tarjalankin asuinkompleksissa asui perheitä. Kaksilapsinen perhe oli usein vuokrannut kaksi vierekkäistä kennoa. Toisessa asuivat isä ja toinen lapsista, sillä kennoon saattoi asentaa kerrossängyn. Toisessa taas äiti ja toinen lapsista. Perhe-elämä tuppasi olemaan tietysti hieman tylsänpuoleista, ja hyvin monet vanhemmat kyttäsivätkin jatkuvasti työpaikkoja muualta päin Suomea. Ihmiset, jotka halusivat tehdä ja yrittää elämässään eteenpäin vihasivat näitä kennoja, mutta asuivat niissä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.

Kaikki kennoissa asuneet ihmiset eivät suinkaan kennojaan vihanneet. Yksi heistä asui Tarjalan asuinalueella osoitteessa Kolmas Halosenraitti 43 A 547. Hän oli Make. Kokonaiselta nimeltään Markus Kristian Grundström ja hänelle tämä kenno riitti vallan hyvin. Siinä oli punkka jossa nukkua, mikro, jossa lämmittää ruokaa, joka Makelle koostui lähes kokonaan siitä legendaarisesta jo vuonna 1981 markkinoille tulleesta roiskeläpästä joka oltiin kehitetty viime aikoina sellaiseksi että se säilyi avaamattomana huoneenlämmössä neljä viikkoa. Näin ollen se ei vienyt tilaa pienessä jääkaapissa jossa saattoi säilyttää Coca-Colaa. Ei hän tarvinnut viinaakaan, sillä tärkein kaluste hänen kennossaan oli sängyn päälle seinältä käännettävä pieni taso, jossa hän saattoi pitää infotinta, jota joskus aikanaan oltiin tietokoneeksi kutsuttu.

Infotin oli ollut hänen elämänsä sisältö niin kauan kuin hän oli muistanut. Hän eli siinä. Hän eli sille. Hän oli kasvanut sen kanssa, se oli hänen paras ystävänsä ja se oli kaikkein olennaisin osa hänen elämäänsä. Varsinainen oikea maailma oli aina tuntunut jotenkin niin vaikealta, kaukaiselta, tyhjältä ja ennen kaikkea tylsältä joten hän oli viettänyt siinä aikaa vain sen, mitä laki, koulu ja vanhempien vaatimukset edellyttivät. Hän sai nippa nappa suoritettua peruskoulun ja sen jälkeen hän – vielä vanhempiensa luona asuessaan – oli linnoittautunut huoneeseensa ja tuijottanut infotinta. Tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Poistuen vain syömään ja käymään vessassa. Hän ei jatkanut missään koulussa, vaikka vanhemmat yrittivät häntä niin kovasti siihen motivoida. Miksi hän olisi jatkanut? Hänellä oli infotin. Miksi hänen olisi pitänyt mennä joihinkin typeriin töihin? Kyllä vanhemmat hänet elättivät kuitenkin. Tietysti hekin kuolisivat joskus, mutta niin pitkälle Make ei jaksanut ajatella.

Maken akateemiset, vapaaseen kasvatukseen uskovat vanhemmat olivat antaneet tämän tapahtua. Eivät he oikeastaan osanneet suunnitella Maken tulevaisuutta, eivätkä varsinkaan pystyneet käskeä Makea kantamaan huolta tulevaisuudestaan sillä he eivät uskoneet pakkoon. Pakko oli väkivaltaa. Pakko oli fasismia. Maken isosisko Vilma oli puolestaan valinnut toisen tien ihan ilman vanhempiensa apua, lukenut itsensä sairaanhoitajaksi ja muuttanut Kiteelle, jossa hänellä oli miehensä kanssa kaksi lasta. Hän vaikutti hyvin onnelliselta konservatiivisessa elämässään. Make puolestaan joutui tutustumaan huoneensa ulkopuoliseen maailmaan peruskoulun jälkeen vasta sitten kun hän joutui menemään armeijaan. Josta hänet palautettiin kotiin viikon jälkeen. Ylipaino, äärimmäisen huono kunto sekä vielä äärimmäisempi infotinriippuvuus saivat komppanian päällikön tekemään sen päätöksen, mitä jouduttiin tekemään lähes puolen ikäluokan kanssa ja jonka varuskunnan lääkäri vahvisti.

Palvelukseen kelpaamaton.

Aikanaan vanhemmatkin saivat tarpeekseen Maken infotinriippuvuudesta, mutta heillä ei ollut tarpeeksi voimaa potkiakseen poikaansa reaalimaailmaan. Sen sijaan he ostivat Makelle kennoasunnon Tarjalasta jossa hän voisi jatkaa elämää omilla ehdoillaan. Make oli silloin 21-vuotias. Sosiaalihuolto antoi hänelle peruspäivärahan joka mahdollisti kennossa asumisen ja välttämättömän elannon ja vanhemmat antoivat hänelle kerran kuussa muutaman sataa euroa ylimääräistä. Aina ei Maken peruspäiväraha plus vanhempien avustus riittänyt ja silloin – ja vain silloin –  hän otti yhteyden vanhempiinsa. Vanhemmat möivät Etelä-Haagassa sijaitsevan neljän huoneen ja keittiön asuntonsa, muuttivat Vantaan Koivukylään joka oli jo vuosia kuulunut Suur-Helsinkiin, ostivat sieltä pienen kaksion ja alkoivat elättää myyntivoitollaan Makea. Heidän tyttärensä Vilma katkaisi siinä vaiheessa yhteyden vanhempiinsa. Hänen perustelunsa siihen olivat kovat ja julmat. Varsinkin siksi, että ne olivat hyvin osuvat. Perkelettäkö te tuota matoa elätätte? Potkikaa se hereille ja elämään. Tai antakaa sen sitten kuolla nälkään. Te olette jo velvollisuutenne tehneet.

Eiväthän vanhemmat hennoneet potkia vaan hankkivat hänelle kennon, jossa oli kaikki mitä hän tarvitsi. Äiti kävi kerran viikossa hakemassa Maken likapyykit ja toi puhtaat tilalle. Samalla hän vaihtoi lakanat. Kennoon muutettuaan Make oli hylännyt varsinaisen maailman kokonaan. Olihan hänellä tietysti paljon kavereita, joskaan hän ei ollut koskaan heitä reaalimaailmassa tavannut. He kaikki olivat netissä ja he porukalla taivastelivat menneitä alkeellisia aikoja, jolloin ihmiset olivat tuijottaneet kädessään olevaa älypuhelinta. Puhelinta. Kädessä. Naurettavaa. Nykyisin silmiö hoiti asian ja teki sen kolmiulotteisesti. Itse infotin oli pieni, nyrkin kokoinen laite, joka välitti vain pilvipalvelimen rajattomat mahdollisuudet rajattomalla nopeudella. Sormio puolestaan korvasi vanhan ja kömpelön näppäimistön. Jostain lankapuhelinajasta he eivät osanneet edes heittää vitsejä. Se kuului muinaiseen esihistoriaan.

Pilvipalvelimen rajattomia mahdollisuuksia Make oli käyttänyt yhdessä nettikavereittensa kanssa ja he olivat tehneet toisistaan elokuvatähtiä Be A Moviestar-ohjelmalla. He olivat muun muassa skannanneet kasvonsa ja äänensä ja tehneet niistä Tuntematon Sotilas-elokuvan hahmoja. Kun kaikki kaverit olivat yhdistäneet infottimiensa tehon, sai jokainen valita oman roolinsa. Luonnollisesti kaikki halusivat olla Rokkia, ja sehän onnistui, sillä ohjelma salli jokaiselle räätälöidä roolit oman infottimen mukaisesti. Make oli omassa elokuvassaan tietenkin Rokka. Sitten hän jatkoi harrastustaan ja oli James Bond. Ja sitten hän oli monen muunkin elokuvan tähti.

Mutta tämä ei riittänyt hänelle. Hän saattoi silmiöllä katsoa, kun hän teki asioita, joihin ei olisi oikeassa maailmassa koskaan pystynyt. Mutta hän halusi oikeasti tehdä ne asiat. Hän halusi tuntea ne asiat. Silmiö ei siihen riittänyt. Tietysti oli olemassa se oven takana oleva oikea maailma, jossa kaiken voisi tehdä, haistaa, maistaa ja tuntea, mutta oven aukaiseminen oli Makelle kuitenkin aivan liian suuri haaste. Hän tiesi sen itsekin, eikä sitä millään lailla edes kiistänyt. Hänelle riitti digitaalinen korvike. Ja hänelle se virtuaalinen maailma tuntui muutenkin siltä oikealta maailmalta. Vain siellä hän halusi asustaa. Ei tylsässä ja köyhässä reaalimaailmassa jossa hän ei ollut mitään.

Mutta nyt se onnistuisi pysyvästi. Nyt oli olemassa jotain, joka veisi hänet oikeaan maailmaan, jossa hän halusi asua. Tietysti virtuaalisellaiseen mutta oikeine hajuineen, makuineen ja ennen kaikkea tunteineen. Hänen edessään oli pahvilaatikko. Posti oli sen tuonut. Se sisälsi jotain, mikä muuttaisi hänen elämänsä. Tekisi sen täydelliseksi. Hän otti linkkuveitsen, avasi paketin ja nosti sieltä esille hieman tiaraa muistuttavan esineen. Siinä se oli. iMindConnector. Tai no, kiinalainen kopio siitä mutta täysin toimiva vehje kumminkin. Kun hän laittaisi tämän pannan päähänsä, se kytkisi hänen aivonsa suoraan infottimeen, siitä pilvipalvelimeen ja sitä kautta sen tarjoamiin rajattomiin mahdollisuuksiin. Ennen kaikkea se liittäisi hänen aivonsa osaksi näitä pilvipalvelimia. Hän ei enää katsoisi. Hän olisi. Hän tekisi. Hän kokisi. Hän tuntisi. Kaikilla aisteillaan. Hän ei tarvitsisi enää reaalimaailmaa millään tavalla. Kiinalainen kopio iMindConnectorista oli maksanut vain 1500 euroa, minkä rahan hän oli saanut vanhemmiltaan ruinattua. Alkuperäinen olisi maksanut viisi kertaa enemmän.

Laitteen lisänä oli tullut lukuisia salausavaimia useisiin maksullisiin tosielämäohjelmiin. Ja Make aikoisi käyttää niitä. Voi hyvä Luoja, kuinka hän käyttäisikin niitä. Ensiksi hän kytki päälle ”Fuck like a beast”-ohjelman. Oli aika päästä eroon poikuudesta. Ja komeasti. Hän asetti iMindConnectorin päähänsä ja siirtyi toiseen maailmaan. Hän valitsi itselleen kolme maailman seksikkäimmäksi äänestettyä naista ja he odottivat häntä. Vain häntä, Makea. He olivat odottaneet juuri Makea koko elämänsä ja he olivat valmiita tekemään Makelle mitä Make vain halusi ja he halusivat Maken tekevän heille juuri sitä, mitä Make halusi heille tehdä.

Make pääsi eroon poikuudestaan, ainakin virtuaalisesti kolmen tunnin komeassa sessiossa, jossa hän laittoi nuo naiset ulvomaan nautinnosta kerta toisensa jälkeen. Tietysti tämä tapahtui vain Maken korvien välissä, mutta Maken jokainen solu tunsi iMindConnectorin välityksellä kaiken sen, mitä ihminen olisi oikeassa maailmassa tuntenut. Hän jaksoi. Hän kesti. Hän osasi. Ja hänen henkilökohtainen aseensa olisi saanut John Holmesinkin kalpenemaan. Joku muinaisempien aikojen Maken asemassa oleva poika olisi ollut Makelle hyvin kateellinen pornolehteä plärätessään.

Orgiat lopetettuaan ja alushousut vaihdettuaan Make tuumasi, että on vuoro rankempien juttujen. Oli kalavelkojen aika. Nyt ne laitettaisiin maksuun. Hän muisti ne jätkät, jotka kiusasivat häntä aikanaan koulussa. Hän laittoi päälle ”Payback Time”-ohjelman, joka etsi näitten tyyppien valokuvat ja tietokoneprofiilit netistä, tehden niistä muutamassa minuuttissa kolmiulotteisen, täysin realistisen mallin. Ohjelma piippasi valmista ja siirsi hänet kapakkaan, varustettuna Chuck Norrisin taistelutaidoilla. Ne jätkät tulivat hänen luokseen yhtä ylimielisenä kuin silloin aikanaan, mutta tällä kertaa oli heidän vuoronsa kärsiä. Seurasi hetken verran luun- ja naamanmurskajaisia ja pian ne jätkät olivat armoa anelevina möhjöksi hakattuina ihmisraunioina hänen edessään.

Kapakassa olivat myös ne tytöt, jotka olivat pilkanneet häntä silloin kun häntä kiusattiin. Nyt ne pyysivät anteeksi ja anelivat hänen suosiotaan. Hän otti heidät baaripöydällä yksi toisensa jälkeen. Ja nollasi ohjelman, kävellen tällä kertaa kapakkaan konepistooli kädessään ja aloitti alusta. Virtuaalimaailmassa kosto oli loputon ja aina toistuva. Ja kosto oli hänen käsissään.

Hoidettuaan kiireellisemmät pois tieltä Make aloitti vasta tutustumisen uuteen maailmaansa. Hän halusi olla kaukopartiomies. Ja ohjelma antoi hänen olla. Hän halusi olla hävittäjälentäjä. Ja ohjelma antoi hänen olla. Hän halusi olla salainen agentti. Ja ohjelma antoi hänen olla. Hän halusi olla rock-tähti. Ja ohjelma antoi hänen olla. Hän halusi olla astronautti. Ja ohjelma antoi hänen olla. Hän halusi olla diktaattori. Ja ohjelma antoi hänen olla. 

Hän halusi olla niin paljon. Ja ohjelma antoi hänen olla.

Ambulanssimiehet kuskasivat Makea paareilla. Hänen kasvoillaan oli happinaamari ja suoneen oltiin lyöty tippa. Maken vanhemmat olivat Maken kuution ovella ja kysyivät ensihoitajalta:

- Selviääkö hän?

Ensihoitaja vastasi:

- Uskoisin. Hän kyllä kärsii aliravitsemuksesta, mutta koska hän on ollut alunperinkin voimakkaasti ylipainoinen, niin se ei häntä tapa. Suurempi ongelma on kuivuminen ja veikkaisin, että hän on ollut likimain viikon juomatta mitään. Tietysti hän kärsii myös datavierotuspsykoosista ja sen tähden meidän piti piikittää häneen rauhoittavia kun otimme tuon helvetin masiinan pois hänen päästään.

Ensihoitaja näytti vanhemmille kädessään olevaa datalaitetta jonka hän oli ottanut Maken päästä ja totesi:

- Tää on näitä halpoja kiinalaisia kopioita. Siinä alkuperäisessä iMindConnectorissa on se ominaisuus, että se seuraa aivojen kautta käyttäjän kropan tilaa ja jos käyttäjä unohtaa syödä tai juoda, niin jossain vaiheessa se antaa hälytyksen ja mikäli käyttäjä ei lopeta vieläkään käyttöä, se sammuttaa itse itsensä eikä käynnisty uudestaan, ennen kuin se lukee aivoista että käyttäjä on juonut ja ruokaillut.

- Tässä kiinalaisessa paskassa tätä ominaisuutta ei ole, joten se antaa käyttäjälle mahdollisuuden olla virtuaalimaailmassaan vaikka nälkäkuolemaansa saakka. Tai no, janohan heidät tappaa ensiksi. Tää masiina kun on erään sortin turboahdettua amfetamiinia, eli kun tuon vehkeen panee päähänsä, niin ei tunne nälkää eikä janoa. Me viedään näitä samanlaisia datanarkomaaneja sairaalaan päivittäin ja tämänkin kuukauden aikana me ollaan käyty noukkimassa seitsemän ruumista. Tuo sama helvetin masiina päässä kaikilla. Tää on vähän niin kuin ne entisen historian ensimmäiset sähkösaunat, joissa ei ollut ajastinta. Illalla lauteille meni 90-kiloinen humalainen mies, sammui sinne ja aamulla saunasta löytyi 50-kiloinen ruumis.

Kuinkahan kauan Make oli tuota vehjettä ehtinyt käyttää? Syömättä ja juomatta. Maken äiti oli tullut käymään ja tuomaan puhdasta pyykkiä ja huolestunut, kun Make ei ollut avannut ovea. Aikansa kelloa soitettuaan ja ovea hakattuaan hän oli käynyt alakerran ilmoitustaululta etsimässä kiinteistöyhtiön numeron ja sen miehet olivat aukaisseet oven. Edes kyselemättä että miksi. He olivat nähtävästi hyvin tottuneet tällaiseen. Make ei ollut taatusti ensimmäinen. Maken kuutioasunnossa oli hirveä virtsan ja ulosteitten löyhkä. Make oli unohtanut syödä ja juoda ja hän oli näemmä unohtanut paljon muutakin.

Maken vanhemmat olivat akateemisia ihmisiä, joitten vanhemmat olivat isovanhempiensa vapaan kasvatuksen ihmisiä, he olivat vanhempiensa vielä korostetumman vapaan kasvatuksen ihmisiä ja he olivat siirtäneet vapaan kasvatuksen toisessa potenssissa omiin lapsiinsa. He tiesivät olevansa vapaamielisiä arvoliberaareja lälleröitä mutta nyt hekin älysivät katsoa toisiinsa ja todeta olleensa väärässä. He sanoivat stereona yhtä aikaa.

- Tämän on pakko loppua.

Helsinki, Toinen Linja 4, Sosiaaliviraston aikuisväestön holhouksenalaistoimisto

Toimistohuoneessa istuivat sosiaalivirkailija Mauno Jokela, Maken isä ja äiti sekä hänen isosiskonsa ja sen lisäksi eräs Maken perheelle tuntematon noin 40-vuotias roteva mies. Sosiaalivirkailija avasi keskustelun:

- Niin kuin tiedämme, niin Make on ollut nyt sairaalassa kaksi viikkoa. Hänen fyysinen kuntonsa on paranemassa, mutta hän kärsii edelleen voimakkaasta datavieroituspsykoosista, minkä vuoksi sairaalan on annettava hänen olla datalaitteessa kiinni aina tunnin verran ja sitten tunnin verran irti siitä. Öisin häntä ei lasketa datalaitteeseen ja hän pystyy nukkumaan vain voimakkailla unilääkkeillä. Te olette siis antamassa suostumuksenne siihen, että hänet julistetaan holhouksenalaiseksi ja siirretään datavierotushoitoon.

Myös paikalle tullut Maken isosisko vastasi empimättä kyllä ja hieman mietittyään myös vanhemmat, vaikka molemmat pyyhkivät silmäkulmistaan kyyneliä. Sosiaalivirkailija Jokela jatkoi:

- Paikkoja on vähän, sillä datapsykoosista kärsiviä ihmisiä on maassamme aina vain enemmän. Mutta nyt teillä olisi mahdollisuus saada Make asiantuntevaan hoitopaikkaan. Sen tarjoaa tuo mies vierelläni. Viitsitkö kertoa hieman Maken sukulaisille, mitä sinulla on tarjolla.

Roteva mies nousi seisomaan, kumarsi vanhemmille ja siskolle ja alkoi puhua rauhallisella äänellä:

- Nimeni on Jalmari Perskeles. Pidän yllä datariippuvaisten kuntoutuskeskusta Huitsinnevadan Örnätjärvellä. Perin aikanaan tilat sedältäni Perskeleen Yrjöltä, rauha hänen muistolleen,  ja halusin hieman kehittää silloin hotellikäytössä olevien tilojen toimintaa. Kuntoutuskeskuksemme on erikoistunut datariippuvaisten hoitoon ja olemme saaneet aikaan hyviä tuloksia.

Maken äiti kysyi:

- Mistä hoitonne koostuu?

Jalmari Perskeles vastasi:

- Luonnollisesti alussa annamme kuntoutujien olla noin kaksi tuntia päivässä virtuaalimaailmassa akuutin datapsykoosin estämiseksi. Tämä vieroitusvaihe kestää noin kuukauden. Sen jälkeen määrää vähennetään tuntiin, sitten puoleen tuntiin ja lopulta lopetetaan kokonaan. Tärkein tavoitteemme on kuitenkin opettaa kuntoutujille elämässä välttämättömiä taitoja, joita he eivät ole koskaan oppineet. Alkaen petin petaamisesta edeten henkilökohtaisten tilojen siivoukseen ja siitä kautta sitten ruuanlaittoon. Siis ruuan, ei mikroruuan.

- Siitä etenemme sitten eteenpäin ja totutamme kuntoutujan aina uusiin asioihin. Opetamme hänelle halonhakkuun, tulenteon ja viemme hänet lopulta luontoon. Meillä on myös lampola, joten kuntoutettavat oppivat lapioimaan rehellistä paskaa. Näin opetamme kuntoutujalle, että on myös olemassa mielenkiintoinen ja aika ajoin rankkakin maailma datavirran ulkopuolella. Edistyneitä kuntoutettavia olemme vieneet myös ampumaan. Heille on ollut mielenkiintoinen kokemus huomata, että kun datamaailmassa kohde asettaa itsensä ampujan haluamaan paikkaan, niin reaalimaailmassa ampujan täytyy asettaa tähtäin sinne, missä kohde on, eikä se olekaan niin helppoa. Lisäksi oikeat aseet ovat öljyisiä, ne saattavat jumiutua ja ne on ladattava ihan oikeasti yksi patruuna kerrallaan. Kun kuntoutujat ovat tarpeeksi kehittyneet, niin viemme heidät metsästämään, vaeltamaan ja edistyneimmät vaeltamaan jopa Lappiin saakka.

- Lisäksi kuntoutukseemme kuuluu luonnollisesti opiskelu. Harva asiakkaamme on saanut suoritettua muuta kuin peruskoulun, mutta senkin me käymme uudestaan. Sillä nykyisen peruskoulunhan voi suorittaa niin, että kokeissa voi etsiä vastaukset Googlesta. Meillä se ei käy, vaan oppi luetaan kirjoista.

Maken vanhemmat kavahtivat.

- Kirjoista?

Jalmari Perskeles vastasi:

- Kirjoista niin. Kirjoista opiskelemalla tämä maa saatettiin aikanaan niinkin hyvään tilaan kuin mitä se joskus oli ja alkuhämmennyksestä toivuttuaan kuntoutujamme eivät itse asiassa kaipaakaan mitään datamasiinoita vaan haluavat lukea asiat kirjoista. He ovat mieltäneet sen paljon haastellisemmaksi ja ennen kaikkia palkitsevammaksi kuin googlen käytön. He ovat myös sanoneet, että kirjat ovat asia, joka lisää heidän yleissivistystään. Sitä, joka jää muistiin. Asia, jonka voi hankkia painamalla enteriä unohtuu yhtä nopeasti kuin mitä sen löytää.

Maken vanhemmat kysyivät:

- Metodinne tuntuvat aika rankoilta. Siinähän ihmisiä kuitenkin suorastaan pakotetaan ja me emme oikein usko pakottamiseen. Kuinka muut kuntoutuja-asiakkaanne ovat suhtautuneet hoitoonne? Se kuulostaa niin rankalta.

Tähän Maken isosisko Vilma kommentoi:

- Ja luuletteko, että se jätkä toipuu ihmisten ilmoille teidän keinoillanne? Puhumalla, lässyttämällä ja elannon mitään kyseenalaistamatta kustantamalla? Tuo häiskä tuossa on valmis tekemään sen, mihin teistä ei ollut. Antakaa hänen tehdä se.

Jalmari antoi vanhemmille kansion:

- Tässä on kuntoutujien henkilökohtaista palautetta. Normaali hoitojakso on yksi vuosi, mutta niin kuin näette, suurin osa kuntoutujista on vielä vapaaehtoisesti hakenut toista vuotta. He eivät ole vielä mieltäneet olevansa kypsiä reaalimaailmaan, mutta ovat olleet vakuuttuneet siitä, että kuntoutuskeskuksemme auttaa heitä pääsemään kohti tavoitettaan ja ilman sen tukea he eivät vielä ole valmiita. Ja tuossa kansiossa on myös palautetta kotiutetuilta kuntoutujilta ja niin kuin saatatte huomata, niin he ovat lähes kaikki päässeet asettumaan normaaliin elämään virtuaalimaailman ulkopuolella.

Niin Maken vanhemmat kuin siskokin tutustuivat materiaaliin. Koska Make oli täysi-ikäinen, täytyi heidän kaikkien antaa suostumuksensa sosiaalivirkailija Jokelan lisäksi että Make voitaisiin asettaa holhouksenalaiseksi ja sijoittaa datavieroitukseen. Sosiaalivirkailija Jokela sanoi vielä:

- Te ette ole yksin. Holhouksenalaisena ja datavieroituksessa on tällä hetkellä 8.000 nuorta suomalaista aikuista. Tämä ei ole asia, jota pitäisi hävetä, vaan asia johon tulee hakea apua. Ja me pystymme antamaan sitä.

Maken isosisko kirjoitti nimensä paperiin välittömästi. Hetken miettimisen jälkeen niin Maken isä ja äiti kirjoittivat myös nimensä alle. Maken oli aika palata maailmaan. Oikeaan sellaiseen. Maailmaan, jossa hän ei ollut vielä koskaan kunnolla käynytkään.