perjantai 14. lokakuuta 2016

JOTAIN IHAN MUUTA XLIII

Eli päivä suomenpystykorvan elämästä

Se heräsi vähän ennen kuin isäntä ja muut mökissä olevat miehet, venytteli hieman ja totesi olevansa välittömästi täydessä toimintakunnossa. Niin kuin aina ennenkin. Ihmismiehet taas eivät vielä tapansa mukaan sellaisessa tällingissä olleet ja ne nukkuivat vielä punkissaan raskaasti kuorsaten. Isännän vieressä lattialla oli sellainen ihmeellinen pieni laatikko jota isäntä näytti tarvitsevan herätäkseen ja joka piti isäntää herättäessään kovaa piipittävää meteliä mutta se itse ei sellaista tarvinnut. Se heräsi aina oikeaan aikaan ja tajusi että kohta isännänkin oli herättävä. Aurinko nousisi pian. Siispä se herätti isännän nuolemalla hänen kasvojaan ja sai vastaan hyväntuulisen lausuman jota se ei tosin täysin ymmärtänyt mutta äänensävystä tiesi isännän olevan mielissään:

- Mlökhnäät Rekku. Öpilitä hieluköllykkän släähhössyttää.

Ihmisten kieli oli vaikea ja jaaritteleva. Se ymmärsi kyllä olevansa isännän mielestä nimeltään Rekku vaikka se ajattelikin itseään toisella nimellä. Koirien haukku oli jotenkin vaan niin paljon toimivampi. Siinä kerrottiin tunteet, tilanteet ja aistimukset huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin kuin ihmisten oudolla ja aikaa vaativalla kielellä. Isäntä nousi, hitaasti ja haukotellen niin kuin ihmisillä tapana oli ja samalla nousivat kaksi muuta mökissä olevaa miestä. Isäntä alkoi keitellä miehille sellaisella lasisella laitteella jotain pulputtavaa tummaa juomaa josta Rekku ei niin perustanut mutta sen jälkeen hän antoi Rekulle tukevan annoksen koiranmuonaa jonka se hotki suuhunsa hyvällä ruokahalulla ja jäi seurailemaan ihmismiesporukan aamutoimia. Yksi miehistä aukaisi tuvan pöydällä olevan toisen laatikon josta alkoi kuulua puhetta ja jotain, mitä ihmiset sanoivat musiikiksi. Täyttä sekasotkuahan se Rekun korvaan oli mutta se huomasi että termi Radio Kajaus toistui siinä usein. Rekku ymmärsi kyllä sanoja, vaikkei ehkä täysiä lauseita.

Ihmismiehet pistelivät pöydän ääressä tuulensuojaan omaa aamiaistaan ja vaikuttivat edelleenkin unenpöpperöisiltä. Heillä se herääminen kesti aina paljon pitempään kuin Rekulla. Se olisi ollut valmis metsälle jo saman tien mutta se tiesi että sen täytyi odotella näitä hitaita ja toimissaan kuhnivia ja haukottelevia ihmisiä. Koko porukka, niin Rekku kuin ihmiset olivat metsästysreissulla. Pitkällä metsästysreissulla. Kaukana Rekun kotoa. Aivan toisella puolella Suomea. Tosin eihän Rekku hahmottanut sitä mikä Suomi oli. Sen elämä rajoittui omaan ihmislaumaan. Isäntään, emäntään ja kahteen ihmislapseen. Lisäksi oli isännän kanssa harjoitettu metsästys ja koiranaapuruston Kuonobook jossa haukuttiin tuoreet kuulumiset.

Ei Rekku enemmästä tiennyt eikä osannut muuta kaivatakaan. Sillä ihmiset olivat olleet hänelle aina hyviä. Hänellä oli oma lauma ja oma mukava ja turvallinen paikka missä olla ja elää. Viime vuosina mukaan olivat tulleet nämä pitkät metsästysmatkat.. Miehet ja Rekku olivat kulkeneet pitkän matkan sellaisella suhteellisen isolla pakettiautolla. Jollekin toiselle koiralle matka olisi ollut tylsä mutta Rekulle ei. Se oli hyvä ja tottunut matkustaja. Välillä se oli katsellut ikkunasta vaihtuvia maisemia ja välillä taas ottanut tirsat. Se oli jo oppinut että tämän pitkän ajomatkan palkintona oli pääsy sellaisille karuille ja laajoille metsämaille joista Rekku erityisesti tykkäsi.

Yksi miehistä rapsutteli sitä tummaa ja kuumaa juomaa juodessaan Rekkua korvan takaa ja totesi lämpimällä äänensävyllä josta Rekku tiesi että kaikki oli kunnossa ja pian päästäisiin itse asiaan:

- Pretypyttät Rekku kakökykittat häläpätä teeriä ja metsoja hiukutanhyilättää, heh heh, eiks niin?

No näinhän se olisi. Rekku oli lintukoira ja ymmärsi mitä teeri ja metso tarkoitti, tosin hän itse ajatteli niitä koiran mielessään vähän toisilla termeillä joita ei oikein pystynyt kääntämään ihmisen kielelle. Termit olivat sanojen sijasta lähinnä tunteita, hajuja ja välähdyksiä. Mutta nimistä ja termeistä viis, sillä pian niitä lähdettäisiin jahtaamaan. Ja se touhu oli Rekun lempparia. Se päästi muutaman haukahduksen malttamattomana  ja odotteli touhuissaan niin kovin verkkaisia ihmisiä. Ne alkoivat syötyään ja juotuaan laitella päälleen sellaisia maastonvärisiä vaatteita ja laittoivat semmoisiin pusseihin niitä pitkiä mustanpuhuvia putkia joita ihmiset tarvitsivat metsästyksessä. Niillä putkilla miehet saalistivat niitä lintuja mutta Rekku oli se joka sen tärkeimmän työn kumminkin teki.

Lopulta nuo hitaat ihmiset olivat saaneet aamutoimensa valmiiksi ja totesivat Rekulle:

- Mläänäliättöt mettämä hulikata Rekku pruitsapa pörnettää, eiks je?

Je! Ja sitten aukesi mökin ovi ja sen jälkeen myös sen pakettiauton takaovi. Ei muuta kuin kyytiin vaan. Kohta oltaisiin maastossa. Ajo kesti ihmisten mittapuulla viisitoista kilometriä mutta Rekulla oli tietysti omat mittayksikkönsä. Lopulta auto pysähtyi, ovi aukesi ja se laskettiin liikkeelle. Eikä sitä tarvinnut paljon houkutella. Hanaa! Maasto. Hajut. Äänet. Kaikki olivat jotain sellaista jota varten se oli aina tuntenut syntyneensä ja eläneensä. Etsi. Haista. Tutki. Löydä. Haju. Toinen haju. Kolmas haju. Vielä mielenkiintoisempi kuin ne kaksi aikaisempaa. Ihmiset jäivät kauas taakse. Se oli oppinut sen jo aikaa sitten. Oli työnjako. Se etsi. Se löysi. Se haukkui. Ja ihmiset tekivät perässä kulkiessaan oman osansa. Hitaina ja kömpelöinä.

Ja sitten. Uusi haju. Voimakas haju. Kiihottava haju. Lähellä. Se aisti ja aisti oikein. Kaksi lintua nousi siivilleen ja se alkoi haukkua. Ne lensivät puuhun ja se jatkoi haukkumista. Se tiesi että se osasi jotenkin lumota nuo linnut niin että ihmiset ehtisivät tehdä oman osansa. Se haukkui ja piti ne puussa. Linnut pysyivät oksalla ja keskittyivät puun alla räksyttävään koiraan ymmärtämättä kauempana olevaa vaaraa. Sitten kuului se tuttu kimeä pamahdus ja toinen linnuista putosi hengettömänä maahan. Se juoksi puun juurelle ja kertoi haukkumalla isännälle että täällä oli saalista. Isäntä ja ne kaksi muuta miestä tulivat puun luo, löysivät linnun ja puhuivat Rekulle innokkaalla ja lämpimällä äänellä:

- Perskeles! Helomylykyttät heputtaa nääkkimä Rekku kräknittät hyvä poika teeri jällillää nitkutanatkuta!

Tohtiko sen paremmin sanoa? Sen lisäksi tuli rapsutteluja ja isäntä nipsaisi sellaisella vyöstään ottamalla terävällä esineellä linnun kintut irti ja heitti ne sille syötäväksi ja sen jälkeen se aukaisi linnun ja kaiveli sen sisältä sille maukkaita roippeita jotka se koppasi suoraan lennosta suuhunsa ja hotki ahneesti. Muistihan se myös niitäkin kertoja kun sen isäntä oli epäonnistunut ja se pamahdus ei ollut pudottanut lintua. Silloin se oli katsonut isäntää syyttävästi ja ihmetellen. Minähän haukuin sen sinulle. Miksi et pudottanut sitä? Ei kai se nyt niin vaikeaa ole? Isäntä oli ollut silloin kovasti nolona. Mutta nyt isäntä oli onnistunut ja se yhtyi innolla isännän ja muitten miesten iloon.

Se näki että yksi miehistä alkoi pilkkoa toisella ja suuremmalla terävällä esineellä tervaskantoa ja se tiesi että nyt ihmiset virittelisivät pystyyn sellaisen räiskyvän, kirkkaan ja kuuman asian jonka ne aina olivat näillä reissuilla tehneet. Ja se tiesi Rekullekin evästä. Kun se kirkas asia paloi, sille annettiin ensiksi palanen leipää jonka päällä oli sellainen siivu mukavaa lihanmakuista syötävää. Se söi sen mielellään ja odotteli sitä kun ihmiset alkoivat lämmittää tikkujen päässä siinä kirkkaassa ja räiskyvässä asiassa sellaista hyväntuoksuista pötköä josta sekin sai oman osansa. Se maistui niin hyvälle. Ja miehet rapsuttelivat sitä ja puhuivat lämpimällä äänesävyllä sanoja joita se ei ymmärtänyt mutta sen sisältö oli sille selvä:

- Rekku perrkllr hypitäpä myrvälä teeri kryikkälät mainiopoika hrähmälät!

Se tiesi ja tunsi että se oli yksi porukasta. Me ollaan tässä kimpassa. Me ollaan yhdessä. Me ollaan ystäviä. Siitä tykättiin. Miehet tykkäsivät siitä. Ja se tykkäsi niistä miehistä. Erityisesti se tykkäsi isännästä. Isännän ilme silloin kun hän silitti sen päätä kertoi kaiken tarvittavan.

Metsästyspäivä jatkui mutta sille päivälle ei uutta saalista enää tullut. Se ei haitannut, sillä pudotettu teeri oli jo pelastanut päivän. Rekku jotenkin vaistosi ettei näille ihmismiehille saalis ollut sinänsä se tärkein vaan kyseessä oli miesten yhteinen reissu joka itsessään merkitsi enemmän kuin saalis. Ja sehän sopi Rekulle sillä hän oli innolla mukana reissulla porukan jäsenenä. Tosin jäsenenä joka kulki päivän aikana ainakin viisikertaisen matkan noihin ihmisiin verrattuna. Ne kun olivat vähän huonokuntoisia, niin kuin ihmiset yleensäkin. Niinpä se autolle palattuaan makasi väsyneenä ja reporankana nuollen tassujaan jotka olivat olleet kovan juoksemisen myötä metsässä varsin kovilla.

Se toipui kuitenkin jo matkan aikana niin kuin kelpo koirilla tapana on ja seurasi innoissaan mökillä miesten puuhailuja joihin se oli jo tottunut. Ensiksi miehet riisuivat metsävaatteensa, yksi miehistä laittoi jälleen tulemaan sitä ruskeaa pulputtavaa juomaa ja sitten miehet puhdistivat ne tummat keppinsä. Rekku oli ymmärtänyt että ne kepit oli hyvä puhdistaa ja öljytä säännöllisesti. Tämän jälkeen yksi miehistä sytytti sen räiskyvän, kirkkaan ja kuuman asian mökin seinässä olevaan tilaan ja toinen miehistä taas teki saman sellaisessa erillisessä tilassa. Rekku tykkäsi löhöillä ja lämmitellä huoneessa rätisevän tulen edessä mutta siihen toiseen paikkaan se ei viitsinyt mennä sillä ihmiset lämmittivät sen sille aivan liian kuumaksi. Sitten ihmiset riisuuntuivat ja menivät siihen aivan-liian-kuumaan-paikkaan ja suhinasta päätellen heittivät vettä siinä paikassa oleville kuumille kiville. Rekku oli joskus ihmetellyt ihmisten tuota outoa tapaa mutta ymmärsi hyväntuulisesta puheensorinasta ettei niillä siellä hikoillessaan mitään hätää ollut. Taisivat jopa nauttia siitä touhusta. Ihmiset olivat joskus vähän kummallisia.

Aika ajoin miehet tulivat sitten mökin kuistille tauolle ja heidän ruumiinsa höyrysivät viileässä syysillan ilmassa. Rekku tuli mukaan porukkaan ja nuoli joka tauolla jokaisen miehen hikiset kintut. Jos se olisi osannut puhua ihmisten termeillä olisi maku vastannut lähinnä sour cream & onion-perunalastuja. Lisäksi Rekku otti tietysti vastaan rapsutuksia jokaiselta mieheltä. Niihin se ei koskaan kyllästynyt ja tässä porukassa löytyi aina halukas rapsuttelija ja lämpöisten – joskin Rekulle käsittämättömien – sanojen puhuja.

Miehillä oli käsissään sellaiset metalliset tölkit joista he joivat juomaa, joka haisi Rekun nenään pahalle. Siinä oli sellainen outo haju. Joku, joka ei kuulunut eläimelle. Se oli niitä ihmisten juttuja jotka olivat joskus omituisia. Lisäksi isäntä pisti välillä suuhunsa sellaisen ohuen putken jonka päässä oli koppa jossa oli oudonhajuista palavaa ainetta. Hän veti siitä putkesta savuja ja puhalteli ne nautinnolla ulos. Kotona, ihmislauman luona hänellä ei ollut koskaan ollut tuota putkea mutta täällä metsämailla kyllä. Ehkä isäntä teki sen emännältä salassa kun emäntä ei ollut katsomassa. Isäntä taisi jotenkin lukea Rekun ajatukset, sillä hän näytti sitä savuavaa putkea ja sanoi:

- Hröögleg Rekku, kös uitvota piippa emännälle nietunietu purpattat, loo?

Rekku haukahti isännälle hyväksyvästi ja ymmärsi, että heillä oli yhteinen salaisuus. Jotenkin Rekku myös ymmärsi että isäntä pitäisi puolestaan omana tietonaan sen hirvenpaskan, minkä se innoissaan oli hotkinut kuonoonsa päivällä. Emäntä ei meinaan välttämättä tykkäisi ajatuksesta kun Rekku nuolisi hänen naamaansa. Mitäs näistä pienistä. Meidän miesten kesken. Hau!

Ilta pimeni ja miehet lopettivat siellä kuumassa paikassa olemisen ja siirtyivät mökin tuvan puolelle. Siinä illan kuluessa he laittelivat ruokaa eli makaroonia ja poronlihasäilykettä jonka sekaan kaadettiin vielä kermaa sekä sotkettiin Koskenlaskija-sulatejuustoa ja sen seuraksi miehet äyskäröivät ääntä kohti voilla voideltua ruisleipää. Rekku sai oman osansa. Eihän hän ihmisten ruokatermejä tuntenut mutta suu kertoi että eväs oli erinomaista. Pian oli aika siirtyä vaakatasoon sillä uusi päivä odotti. Miehet kömpivät kukin omaan punkkaansa. Mökissä oli kerrossängyt kaikkiaan neljälle hengelle. Isäntä nukkui alaritsillä. Rekku kiersi vielä mökin ympäri ja varmisti että kaikki oli kunnossa sillä se mielsi tietysti tehtäväkseen myös vartioida ihmismiesten turvallisuutta. Olihan se sentään suomenpystykorva eikä mikään puudeli jota ei oikein erottanut jostain juuttaan autiomaarotasta. Tähän mökkiin ei rähinöitsijä niin vaan tulisi ja jos tulisi niin se tuntisi Rekun puruvoiman perslihoissaan. 

Kaikki näytti olevan kunnossa. Rekku hyppäsi isäntänsä viereen alaritsille ja otti vielä vastaan pienet hellät rapsutukset. Se tiesi, että isäntä oli ylpeä siitä. Sitten se kiertyi isännän jalkopäähän kerälle tuntien peiton alta huokuvan isännän lämmön, päästi syvän ja tyytyväisen unta enteilevän koiran huokauksen ja sulki silmänsä. Sen oli hyvä olla.


18 kommenttia:

Simo kirjoitti...

Nuoren saksanpaimenkoiranartun isäntänä, tämä oli mukava tarina lukea. Usein tulee ajateltua, että miten nuo asiat sinne koiran mieleen näytää, mutta en ole ihan noin hyvin osannut eläytyä.

Tämä vähän ihmetytti:"Miehillä oli käsissään sellaiset metalliset tölkit joista he joivat juomaa, joka haisi Rekun nenään pahalle. Siinä oli sellainen outo haju. Joku, joka ei kuulunut eläimelle. Se oli niitä ihmisten juttuja jotka olivat joskus omituisia."

Kolmen koiran kokemuksella kaikki omani ovat olleet oluen ystäviä, vaikka en toki ole sitä niille antanut muuten kuin maistaa sormenpäästä. Yksi jopa meni juomaan viskilasista pöydältä, kun olin sen siihen hetkeksi jättänyt. Onko Suomenpystykorva niin ronkeli, vai juotteko ehkä lonkeroa siellä saunassa?

Simo

Anonyymi kirjoitti...

Jotenkin mä samaistun Rekkuun. :D

Anonyymi kirjoitti...


Kiitos, Ykä, ihanasta tarinasta! Kuva oli ihan extraa, koska siinä oli nimenomaan suomenpystykorva, joka herätti eloon paljon lämpimiä muistoja.

Ensimmäinen koirarakkauteni nimittäin oli lapsuudenkotini suomenpystykorva. En ikinä unohda sitä ylitöpäistä riemua, jonka se koki ymmärtäessään pääsevänsä mukaan reissuun, oli ensimmäisenä autossa istumassa ja perille päästyämme se juoksi metsässä häntä suorana pientä rinkiä kymmenkunta kertaa pysähtyen sitten katseella ja koko olemuksellaan kertomaan meille, että nyt on kivaa! Sen punaruskea turkki tuntui hetkessä tuuhentuneen kaksinkertaiseksi ja karva suorastaan sähkyi, jos sattui aurinko paistamaan.

Muuten olen sitä mieltä, että koirat ymmärtävät puhetta enemmän kuin uskotaan. Se on meilläkin testattu niin moneen kertaan, eikä kyse ole ollut mistään äänenpainoista tai eleistä. Tällä hetkellä ei huushollissa ole koiraa, koska niistä luopuminen on joka kerta tullut aina vaan vaikeammaksi.

Pimeältä ja vähän sumuiselta näyttää täällä keskisessä Suomessa, mutta toivottelen mukavaa viikonloppua kuitenkin kaikille mukaville kaksi- ja nelijalkaisille, Ykälle etunenässä!

Rouva Ano

P.s. Mitä mieltä olet asioista perillä olevana lastensuojeluviranomaisten toiminnasta Oulussa, jossa jäi kiinni tytärtään vuosia sikamaisesti ja törkeästi hyväkseen käyttänyt isä? Jos tämä on vain surullinen esimerkki siitä, että rasismin pelossa ei yksinkertaisesti uskalleta toimia, niin eikö asiasta pitäisi nostaa helvetinmoinen (anteeksi) meteli?

Anonyymi kirjoitti...

Varaudu lukijarynnäkköön, ja siis sellaisiin jotka eivät ole blogiasi vielä löytäneet. Jaoin tämän nimittäin somessa alan koiraryhmässä ja ainakin alkuun palaute on erittäin positiivista (ja miksei olisi, tässähän on kaikki kohdillaan, hau!)

Kaiken koko aikaa jatkuvan ja pahenevan hulluuden keskellä nämä tarinasi tulevat tarpeeseen!

-Tvälups-

Vasarahammer kirjoitti...

Koiranomistajaa lämmitti tällainen tarina. Koirat todella näyttävät kaipaavan isännän huomiota. Parasta huomiota on tietysti herkkupala, mutta muunlainenkin huomio kelpaa aina.

Ekku kirjoitti...

Minun mielestäni Suomenpystykorva on aina ollut sellainen kaunis koira. Ilmeisesti myös aika luonteikas rotu?


Tuossa pari koira-aiheista piirrustusta yhdeltä taiturilta :

http://www.funpic.hu/en/categories/gary-larson/6569_picture?mode=category&categoryId=12&position=269

http://www.funpic.hu/en/categories/gary-larson/6566_picture?mode=category&categoryId=12&position=272

http://www.funpic.hu/en/categories/gary-larson/6567_picture?mode=category&categoryId=12&position=271

http://www.funpic.hu/en/categories/gary-larson/6568_picture?mode=category&categoryId=12&position=270

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Simolle, Anolle, Rouva Anolle, Taisteluvälineupseerille, Vasarahammerille ja Ekulle & kiitos kommenteistanne. Välillä on kiva naputella näitä täysin epäpoliittisia juttuja.

Simo: Joo, olet oikeassa. Mutta tässä tunnustan harjoittaneeni Yle-tyyppistä piilopropagandaa sillä minun mielestäni eläimille ei tarvitse juottaa alkoholia.

Ano & Vasara: Voisi todeta, että kissitkin ovat kyllä mahdollisimman mukavia otuksia mutta kyllähän se on niin että koira on uskollinen ystävä. Uskollisempi kuin yksikään ihminen.

Rouva Ano: Kiitokset sinullekin. Ja kyllähän koirat tajuavat sanoja yllättävän paljon. Mitä tulee tuohon kysymykseesi lastensuojeluviranomaisten toimesta niin voisin todeta että lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lähtökohtaisesti puun ja kuoren välissä. Jos he reagoivat, nousee meteli. Jos he eivät reagoi, nousee meteli. Tässä tapauksessa haisee kyllä vaikeneminen sekä jätkän etnisen taustan että SDP:n jäsenyyden vuoksi ja siksi asia tulisi kyllä tönkiä niin tarkkaan kuin mahdollista. Ei oikeastaan siksi että saataisiin päitä vadille, vaan siksi ettei tällaista toista kertaa tapahtuisi. Se tosin vaatisi sen asian tunnustamista että ulkomailta tulee Suomeen ihmisiä jotka eivät osaa elää suomalaisten tapojen mukaisesti ja silloin ongelma ei ole niissä suomalaisissa toimintatavoissa vaan siinä, että tänne otetaan ihmisiä, jotka eivät tänne kuulu.

Tvälups: Tattista. Olisko sulla sen koiraryhmän linkkiä laittaa?

Ekku: Joo, suomenpystykorvathan haukkuvat lehdetkin puista. Kiitos kuvista. Nuo Larsonin pläjäykset ovat mainioita.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Ykä,

välillä on hyvä lukea jotain muutakin kuin pelkkää negatiivista asiaa, saa noi ajatuksensa jonnekin muualle. Rouva Ano ehti ensin mainita tuon Oulun insesti-isä tapauksen, hulluksi on mennyt ettei tuollaiseen ole aikaisemmin puututtu! Ei vaikka tämä nuori nainen tuli raskaaksi jo 11-vuotiaana tai tyttöhän tuo vasta oli. Voimme vain arvata millainen haloo tästä olisi noussut jos tekijänä olisi ollut Perussuomalainen poliitikko. Tässä näkee kaikessa karuudessaan valtamedian kaksoisstandardit.

Muutenkin Ouluun kuuluu lisää kummia, onkohan tämä niitä samoja veijareita jotka nillittivät puuron huonoudesta? Ja tässä kiitos turvapaikasta noin irakilaiseen tyyliin.

Tässä sitten kaikista huolestuttavin uutinen vähään aikaan Euroopan Neuvoston neuvoa-antavan komitean kuningasidea, eli koulutetaan 50 poliisia viharikollisuuden torjuntaan. Melkein voin kuvitella mitkä ovat pääsyvaatimukset koulutusohjelmaan, ja toki tuohon porukkaan otetaan vielä noita kiintiömaahanmuuttajia. Varmaan noita koulutetaan myös muissakin jäsenmaissa ettei Suomi ole ainoa joka tällaisen instanssin saa?

Stasi (ja mikseivät myös feminiitat) on yhä lähempänä ja onhan verohallituksen nettisivullakin tuo ilmianto-linkki jos havaitsee jonkun kiertävän veroja. Huhhuh sanon minä, en viitsi sanoa mihin toi komitea voi mennä neuvoa-antavine juttuineen.

- Soomepois Eestist -

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Soomepois. Kaksoisstandardien ja kuvainpalvonnan maassa herää kysymys että oliko tuo tapaus ainoa? Mitä tulee tuohon viiteenkymmeneen viharikospoliisiin, niin minulla on itse asiassa siitä kirjoitus juuri työn alla.

QroquiusKad kirjoitti...

Alkoholin juottamisesta eläimille tuli mieleeni kaksikin tarinaa. Ensimmäisen kertoi isoäitivainaa muistellessaan eläinlläkintää ajalta ennen toista maailmansotaa: porsaan johonkin vaivaan haettiin eläinlääkäriltä pullo sisältönään 1 000 g spir.fort. Aika monet näistä eläinlääkkeistä taisivat mennä isäntien suihin, mutta tämän pullo oli kaadettu porsaan kurkusta alas. Seurauksena porsas oli vähän ajan kuluttua alkanut juosta ympäriinsä kiljuen vallan vimmatusti kunnes oli sammunut. Seuraavana päivänä porsas oli kaikinpuolin terve.

Yhtä hyvin ei käynyt toisessa, erään toisen sukulaiseni tapauskertomuksessa, joka taisi ajoittua Kekkoslovakiaan. Siinä hän oli istunut iltaa iloisessa joukossa nauttien Koskenkorvaa, joka oli kovasti kiinnostanut seurueeseen omalla tavallaan osallistunutta koiraakin. Kertoja kertoi kaataneensa kosanderia hieman kouraansa ja antaneensa sen koiran haistettavaksi, etä tämä ymmärtäisi sen olevan pahaa. Koira latki sen! Tässä kohtaa he lipesivät vastuuttomuuden puolelle alkaen tarjoilla koiralle kouransilmistään niin paljon kuin se haluaisi...ja sehän halusi. Lopputuloksena koira ryntäili porsaan tavoin ympäri pihapiiriä haukkuen hurjan riemukkaasti kunnes sammui.

Seuraavana päivänä koiralla oli kaamea kapula. Ruoka ei maistunut; yritti se syödäkin mutta oksensi kaiken. Se vain makasi aivan kuten kaamean kapulaiset ihmisetkin ja loi aina välillä isäntäväkeen katkeria katseita. Miten paljon koira lie muistanut edellisillasta, mutta selvästi se ymmärsi ihmisten olevan tähän pahoinvointiin syyllisiä.

Joten juokaamme alkoholimme itse. Älkäämme myrkyttäkö syyttömiä eläimiä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Joo, olen samaa mieltä. Juodaan me ihmiset viinamme, kärsitään krapulamme ja jätetään järjettömät luontokappaleet paheiltamme rauhaan.

Juha R kirjoitti...

Terve taas Yrjö. Olipas hieno koiratarina, paikoin suorastaan liikuttava tällaisen koiraihmisen mielestä. Hiukan kritiikkiä: olen lukenut lähes kaikki pakinasi, ja nyt ensimmäisen kerran törmäsin rasismiin. Meidän keskikokoinen puudelimme voisi jopa pitää sitä pientä osaa jonkunmoisena vihakirjoituksena...:).
Meillä on ollut useampi iso koira, ja kun jouduimme edellisestä luopumaan, meidän koiravastaavamme Rva R sanoi, että nyt ollaan sen ikäisiä, että ei enää riskeerata nuoren kouluttamattoman ison koiran kanssa liukkailla kaatumista, vaan hommataan villakoira. Ensalkuun vastustin asiaa, hiukan samojen ennakkoluulojen takia kuin hra Perskeleelläkin tuntuu olevan. Mutta nyt, n 1,5 vuoden jälkeen olen huomannut, että tässäpä mainio ja nokkela koira. Oppii nopeammin kuin edelliset kaverimme ja uskon, että sen lisäksi, että se (koira on minulle aina se) ymmärtää kokonaisia lauseita, se osaa myös lukea ajatuksia.
Koiralle voi myöskin olla arvaamattoman paljon hyötyä siitä, että se tietää kaikkien kymmenen ihmissormen nimet ja tietää mistä ihmisen varpaat löytyy, ja osaa antaa pyynnöstä vasemman tai oikean tassun, sekä pyyhkiä tassunsa kynnysmattoon sisälle tullessaan.
Vaikkakin puudeli on maahanmuuttajataustainen, pitää muistaa, että kyseessä on työperäinen maahanmutto. Alunperinhän puudelit ovat olleet vedestä noutavia metsästyskoiria - siksi niillä näyttelypuudeleilla on hännänpäässä tupsu, että se uidessa näkyy (meidän koira näyttää lähinnä Ransulta). Lisäksi puudelien kotouttamiseen ei ole käytetty yhtään sossun rahoja, päin vastoin kuin joidenkin muiden karvaisten otusten.
Suomenpystykorvakin on tosi hieno koira (melkein kaikki koirat on hienoja), helppo olla olematta rasisti koirienkin suhteen.

Kiitos vielä kivasta tarinasta!
Juha R

Anonyymi kirjoitti...

Facebook-ryhmä. Kommentteja seinältä:

Nina M Hieno tarina.
Niko A Erittäin mukavaa luettavaa 👍
Seija O olipas mainio tarina :)
Eija L Ihana, hyvin kirjoitettu tarina ☺
Minna P Hieno tarina!


-Tvälups-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Juha R:lle ja Taisteluvälineupseerille & kiitos kommenteistanne.

Juha R: Kiitokset. Ja vilpitön anteeksipyyntö koiraltasi. Eihän koirien äly todellakaan koosta kiinni ole. Käytin vain tekotaiteellista vapauttani. Se kaikkein pienin rotu eli chihuahua on hyvin älykäs. Ja ärhäkkäkin, jos tarve on.

Tvälups: Kiitokset. Lämmittää mieltä. Voi tosin olle, että jos ryhmän jäsenet lukevat muita kirjoituksiani, niin palaute ei ehkä olekaan niin lämmin. Ainakaan kaikilta.

Anonyymi kirjoitti...

Olipas mukava syystarina koiran perspektiivistä,oletko harkinnut eräpakinoita koskaan kirjoittaa noihin alan lehtiin?On meinaan lukiessa helppo "nähdä,kuulla ja tuntea" tässäkin tarinassa syksyinen metsä,puhumattakaan saunahetkestä kuulaassa,raikkaassa syysillassa-ai,ai!
Itsellä meillä täällä esikaupunkialueella vain kissa,mutta jos/kun tuonne maaseudulle lähtö tulee,niin kyllähän se pihassa pystykorva tai karhukoira pitää olla vahtina ja kaverina.
T:Vesku

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vesku ja kiitokset. En ole koskaan tarjonnut näitä kirjoituksiani muualle. MV-lehti julkaisee joitain luvallani. Tässäkin olisi se ongelma, että lehdille pitäisi ilmoittaa henkilöllisyytensä. Ja kissit ovat kyllä kertakaikkisen mukavia otuksia nekin. Yksi hyvä vaihtoehto koiraksi muuten olisi pohjanpystykorva.

Anonyymi kirjoitti...

Myöhäisherännäisenä vielä kaljainen koirajuttu:
Meillä oli annodazumal dreeveri, joka maistoi olutta heti kaikki kolme kertaa:
ensimmäisen, ainoan ja viimeisen!
Ja minkä videon viinanvastustajat olisivatkaan hetkestä saaneet; ensin paheksuva tuhahdus, sitten purautus alkaen kuononpäästä ja päätyen ei-niin-lyhyen hetken päästä hännänpäähän! Ja lopuksi vielä erittäin paheksuva katse oluen tarjonneeseen isäntään!
Sen jälkeen koira väisti aina saunakaljapulloisia ihmisiä.

Myöhempien aikojen beagle oli sitten toista maata. Se saunoi ja saunaolutkin maittoi! Mutta ei sille siihen himoa syntynyt, mutta kun se luontaisesti söi ja joi kaiken, mitä tarjolla oli!

Ja vielä pystykorva-analyysi: Vaikka se ei mikään heinänsyöjä olekaan, niin pistäpä pystykorva heinäkuorman päälle, niin kyllä se kuormaa(nsa) niin vahtii, etteivät siitä kyllä muutkaan syö!

Jokos on työn alla seuraava kertomaton tarina, osaan edelliset jo ulkoa!

Anox

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Anox. Hitto kun olisit tosiaan saanut tuon koiraraittiustapahtuman videolle. Jotkut koirathan muuten ovat sellaisia (beagleasi ajatellen) että ne söisivät itsensä hengiltä jos annettais tarpeeksi ruokaa. Mulla on seuraava kertomaton tarina ollut tekeillä jo melko pitkään, mutta se on tällä hetkellä ns. production hell-tilanteessa. Kattoo jos sais valmiiksi. Mutta mukava jos aikaisemmat ovat miellyttäneet.