JOULUTARINA 2016

Yksinäisen miehen korsujoulu

Radanvarsikaupunki oli varsin suuri kaupunki, ainakin väkiluvultaan. Se lähenteli jo sataa tuhatta. Sinänsä suuruus oli hämäävää sillä sehän koostui yhteen kaupunkikeskukseen puoliväkisin liitetyistä pienemmistä kunnista ja lopputuloksena oli pinta-alaltaan varsin suuri Vantaa, jossa keskustaa ei löytänyt ellei tiennyt mistä etsiä. Yksi näistä Radanvarsikaupunkiin liitetyistä kunnista oli sen itäisin osa Reunansyrjä. Sen pientä kyläkeskusta ympäröivät sadat ja tuhannet suhteellisen koskemattomat metsähehtaarit. Eivät sinänsä ihan yhtä koskemattomat kuin jossain vielä syrjemmässä sillä Reunansyrjän metsissä samoilija törmäsi säännöllisesti metsäautoteihin ja hakkuuaukkoihin. Eksyminen täällä ei oikein onnistunut vaikka olisi halunnut ellei ollut aivan totaalinen tohelo. Kulkiessaan päätyi aina metsätielle josta päätyi sitten isommalle tielle. Todellinen eksyminen ei olisi onnistunut kuin niille kuuluisille uusavuttomille, mutta heitähän ei pahemmin metsissä näkynytkään. He keskittyivät räpläämään älypuhelintaan kaupungissa.

Löytyi alueelta silti varsin koskemattomiakin paikkoja. Elettiin joulukuuta, tarkalleen ottaen jouluaaton aamua ja eräs metsässä evästä etsivä orava liikkui tietyllä metsäalueella, pienen mäen kupeessa joka oli valkoisen vaipan peitossa. Talvi oli tullut tänä vuonna aikaisin ja metsässä oli jo puolisen metriä lunta.  Maasto oli aution oloinen ja siksi itsessään varsin turvallisen tuntuinen mutta orava aisti jotain sellaista mikä ei metsäoravan mieltä miellyttänyt. Joku merkki ihmisestä. Eihän orava sentään ollut mikään helsinkiläinen röyhkeä cityorava vaan ylpeä metsän asukki joka osasi pitää huolen itsestään eikä keskittyä kerjäämään kaupunkiserkkunsa tavoin ihmisiltä herkkupaloja Hietaniemen hautausmaalla jossain hemmetin Helsingissä. Siellä Reuna-Suomessa.

Siksi se katseli ympäristöään tarkasti ja aikansa mietittyään huomasi, mikä sen mielen oli saanut epäileväksi. Tuo iso kumpu tuossa. Täysin lumen peitossa, mutta tuossahan on selvä sisäänkäynti. Ja hei, tuossahan on pieni ikkuna. Ihmisasumus, oravien piru vie. Orava päätti ottaa välittömät oravanritolat mutta tarinan kertoja on uskaliaampi ja kävelee kohti asumusta. Sehän on selvästi korsu. Tosin ei ihan täysin sotilasmalliin tehty sillä siinä on pieni ulospäin antava ikkuna. Kymmenisen metriä korsun sisäänkäynnistä sivummalla on parimetrisen tolpan päässä pieni patsasaitta. Korsun asukki taitaa olla metsämies ja säilyttää siellä lihoja. Korsun sisäänkäynnin etupuolella on kivistä tehty, tosin tällä hetkellä lumen peitossa oleva tulipaikka jonka yläpuolella on harjateräksestä tehty teline keittopataa varten. Kertoja kävelee suuaukolle, aukaisee korsun oven ja saapuu suhteellisen suureen tuulikaappiin, oikeastaan sitä voisi paremmin sanoa tuulieteiseksi. Sen toisella seinustalla on melkein kattoon yltävä kasa kuivia halkoja sekä moottorisaha, kanisteri kaksitahtibensaa, teräketjuöljyä ja moottorisahaan käypä viila. Ja toisella seinustalla on ovi. Varsinaiseen korsuun menevän oven vieressä. Mitähän tuon oven takana on?

Kertoja avaa oven ja huomaa katsovansa pientä saunaa. Sellaista niin sanottua kahden perseen mallia. Puukiuas ja siinä kiinni oleva hanallinen metallinen kuumavesiastia. Ja saunastakin antaa ulospäin pieni ikkuna ja sen vieressä tuuletusräppänä. Pitäähän sen ilmankin vaihtua, tottakai. Tässä saunassa on varmaankin hyvät löylyt. Kertoja sulkee saunan oven ja aukaisee varsinaisen korsun oven. Normaali kulkija ei sitä niin vain olisi tehnyt sillä oven sisäpuolella on salpa mutta kertoja menee siitä läpi tarinan kertojan oikeudella. Korsu näyttää olevan kooltaan niin sanottu ryhmäkorsu. Takaseinällä on kaksi päällekkäistä laveria johon kumpaankin mahtuisi nukkumaan neljä miestä mutta ylempi laveri on täynnä laatikoita joissa on kaikenlaista tarpeellista tavaraa. Niissä näyttää olevan vaatteita, säilykelihaa, kuivamuonaa, sätkätarpeita, pesuaineita, paristoja, pieniä kaasupulloja, patruunoita ja sen sellaista välttämätöntä.

Lavereitten vieressä, siinä seinällä jossa on se pieni 30 x 30 sentin ikkuna on pöytä ja penkki. Pöydällä näyttää olevan valopetroolilamppu ja trangia. Pöydän vieressä olevalla hyllyllä on pieni matkaradio jonka antennia on jatkettu rautalangalla joka katoaa jonnekin korsun katon uumeniin ilmestyäkseen sieltä maanpinnalle, päätyen lopulta vieressä sijaitsevan männyn oksalle. Toisessa nurkassa taas on keittolevyllä varustettu kamiina joka on vielä vuorattu ympäriinsä tiiliskivillä. Kamiinassa on lasiluukku. Hyvä idea, sillä se antaa korsuun lämmön lisäksi tarpeellista valoa. Korsun ulko-oven vieressä taas on seinään tehty aseteline jossa on sekä haulikko, luodikko että hirvikivääri. Ja itse laverilla nukkuu kenttäpatjan päällä makuupussissa eräs mies hissukseen kuorsaten. Jonkun aikaa vielä tyytyväistä untaan jatkettuaan mies herää, venyttelee itseään hieman, sytyttää sitten vieressään olevan pienen taskulampun ja kävelee pöydän ääreen.

Makuupussissa pitkissä alusvaatteissa ja villasukissa yönsä viettänyt mies sytyttää ensin petroolilampun, ottaa sitten nurkassa olevasta ämpäristä vettä trangiaan ja sytyttää senkin. Sitten hän aukaisee matkaradion josta alkaa hiljakseen kuulua Huitsinnevadan Paikallisradio joka on näilläkin selkosilla kuulunut jo useamman vuoden, Muuta viihdettä korsussa ei tarvitakaan. Kun mies oli viritellyt kamiinaan roimat tulet olikin kahvivesi jo kiehumassa. Höyryävän kahvin särpimeksi mies söi näkkileipää jonka päällä oli sulatejuustoa ja siivu kuivattua hirven lihaa. Ulkona alkoi päivänvalo kajastaa ja miehen oli aika aloittaa jouluaaton askareensa.

Tämä yksinäinen mies oli asunut tässä korsussa puolisentoista vuotta. Hänellä oli nyt ikää viisikymmentäneljä vuotta ja aikanaan hän oli ollut paperimies Radanvarsikaupungin paperitehtaassa. Kunnes hänestä oli muitten mukana tullut tehtaan lopetuspäätöksen myötä työtön. Silloin hän oli arvioinut jäljellä olevaa elämäänsä. Ikää oli viisikymmentä, hyvästä palkasta huolimatta hallussa vain pieni maksettu kerrostaloyksiö, jonkun verran rahaa tilillä sekä Suzukin maastoauto. Takana kaksi epäonnistunutta avoliittoa joista ei onneksi ollut siunaantunut lapsia. Onneksi siksi, että kumpikaan eroista ei ollut sopuisa ja molemmat naiset olivat sellaisia että lapsia oltaisiin käytetty surutta koston välikappaleina.

Mies oli muistellut elämäänsä ja tuuminut että mihin aika oikein katosi. Neljännesvuosisata paperitehtaalla hyväpalkkaisena ja arvostettuna ammattimiehenä. Ja nyt se kaikki oli kadonnut eikä mies elättänyt minkäänlaisia haavekuvia tulevaisuudesta. Pari vuotta menisi liiton rahoilla, sen jälkeen olisi edessä putoaminen peruspäivärahalle ja hidas kituuttaminen. Mitään uutta kouluttautumista oli turha miettiäkään, sillä ikärasismi alkoi koskea jo nelikymppisiäkin. Pari vuotta meni telkkaria katsellessa, baarissa istuessa ja joutenolon jatkuvassa lopettelussa. Kävi hän sentään metsällä ja kalassa samanikäisen serkkunsa kanssa joka puolestaan eleli viljatilallisena Radanvarsikaupungin reuna-alueilla entisessä Reunansyrjän kunnassa.

Siellä Reunansyrjässä mies tunsi olevansa onnellinen ja vapaa tulevaisuuden huolista. Ajan myötä paikka pyöri hänen päässään aina vain useammin. Sitten hänen vanhempansa kuolivat, melko nopeasti perä perää. Mies laittoi siskonsa kanssa heidän kerrostalo-osakkeensa myyntiin ja koska se oli kohtuullisen hyvällä paikalla siitä jäi miehen osuudeksi lopulta 70.000 euroa. Hän katseli netistä piruuttaan, että mitähän hänen yksiöstään saisi ja päätteli, että ainakin sen viiskytä tonnia siitä irtoaisi. Ajatus eteni aina vain pidemmälle. Hän mielsi olevansa tarpeetonta kuonaa tässä maassa joka keskittyi aivan muihin asioihin. Mitäs jos vaan haistattaisi paskat kaikelle? Johan se oltiin haistatettu hänellekin.

Viimeinen kimmoke tuli sitten pari päivää myöhemmin, kun mies sai ilmoituksen että hänen tuli ilmoittautua ammattikurssille, jossa opeteltaisiin sekä työnhakua että tehtiin työharjoittelua mikä miehen kohdalla olisi tarkoittanut jotain risujen keräämistä. Hänelle maksettaisiin siitä normaalin peruspäivärahansa lisäksi yhdeksän euroa päivässä. Jaahah, tuumi mies, kaivoi kännykkänsä, soitti serkulleen ja kysyi että löytyiskös saumaa parin päivän saunomissessiolle. Hänellä olisi ehdotus. Serkku oli vastannut että ei tässä nyt oo sen kiireempiä niin että tule vaikka heti.

Seuraavana päivänä mies istui serkkunsa kanssa lauteilla ja miehet paksauttivat oluttölkkejään yhteen. Otettuaan hörpyn alkoi mies puhua. Hän puhui pitkään. Niin pitkään, että serkku kerkesi kommentoida vasta kun he olivat vilvoittelutauolla.

- Korsun? Erakoksi? Kokonaan? Olekko tosissasi?

Miehen ei tarvinnut vastata sillä hänen kasvoistaan serkku näki että ei tällaista kyselty leikin päiten. Niinpä serkku otti hörpyn ja sanoi:

- No jumalauta. Jatketaas saunomista ja lähdetään huomenna käymään yhdessä paikassa. Siihen ei itse asiassa ole kuin ehkä kilometrin verran.

Mies puolestaan sanoi:

- Minä maksan kyllä kaikesta. Kun lyön koko omaisuuteni ja perintöni lihoiksi, niin minulla on varaa.

- Älähän hättäile. Kyllä meillä kumminkin tuota manttaalia on. Lähetääs löylyyn.

Seuraavana päivänä kaksikko kulki metsässä. Kevät oli jo sen verran pitkällä ettei hanki haitannut kävelyä. Heidän kävellessään serkku rupatteli.

- Niin että haistattaa pitkät paskat? Tiedäkkös, minä seuraan aikaani ja jos en olisi perheellinen mies, niin varmaan suunnittelisin sitä itsekin. Sinun kaltaisiasi on paljon. Näillä kylilläkin. Jätkistä imetään se, mitä niistä irti saadaan, yleensä niillä on jo kroppa irtisanomisen vuoksi kesken jääneen työuran jäljiltä romuna ja sen jälkeen ne jätetään kituuttamaan persaukisina. Ja sen metsästyksenkin ne perkeleet kielsivät pari vuotta sitten vaikka eihän se ole niin meitä kuin muitakaan estänyt metsällä käymästä. Aseita sentään eivät ole yrittäneet vielä takavarikoida, kun tietävät ettei se onnistu kumminkaan. Mennääs tosta tonnepäin, toi mäenlämpäre tuossa…

Miehet saapuivat perille ja serkku jatkoi:

- Tää paikka tuli mulle heti mieleen kun kerroit suunnitelmastasi. Tää maasto tässä ei ole kauhean kivistä. Sitä on helppo kaivaa. Sen muoto on sellainen, että siitä saa sadeveden ohjattua pois. Pysyy paikat kuivana. Ja katsos, tuossa virtaa puro. Sen vesi on puhdasta, se tulee parinsadan metrin päässä olevasta lähteestä. Koko ympäröivä neliökilometri on meikäläisen manttaaleja ja siitä löytyy niin tuulenkaatoja kuin harvennushakkuitten jäljiltä irtotavaraa. Sieltä saat polttopuuta tarpeeksi asti ja minulta saat lainaksi niin mönkijää kuin moottorikelkkaa. Ja minulla on muutenkin tulossa tänä vuonna yksi avohakkuu. Kyllä sieltä yhden korsun hirret irtoaa. Metsällä täällä saisit minun puolesta käydä niin paljon kuin huvittaa ja tuossa kilometrin päässä on Härpättämänjärvi jossa on mukavasti kalaa. Mitäs tuumit?

Mies pisti tupakin palamaan ja puhalsi hissukseen:

- No voi helevetti, täähän olis kyllä… oikeestaan täydellinen… mitä tää kustantais mulle? Niin kuin sanoin, niin minä maksan.

Serkku kaiveli myös taskustaan tupakin, sytytti sen, otti savut ja vastasi.

- Niin… näistä kaupoista kun tuo yhteiskunta on niin kovin kiinnostunut… pyrkii vetämään välistä… nykimään rahat, jotka ei sille kuulu… mitäs jos tehtäisiin sellainen paperi, että minä vuokraan tuosta sulle hehtaarin verran maata sun eliniäksesi ja laskutan siitä sulta euron vuodessa? Ja lisätään siihen paperiin ne kaikki maankäyttöoikeudet mistä puhuin. Meillä voit käydä sitten halutessasi pesemässä pyykkiä, vaikka saathan sinä sitä täälläkin kätevänä miehenä pestyä ja voit myös käydä pyörähtämässä kanssani kylillä silloin kun haluat.

- No jumalauta!

Serkukset löivät kättä. Mies laittoi Radanvarsikaupungin yksiönsä myyntiin ja sai siitä 53.000 euroa. Siihen kun lisättiin perintöosa, niin tulevaisuus oli taattu. Ei mitenkään rikas sellainen, mutta eivät tarpeetkaan olleet kovin suuret. Mies oli jo pudonnut peruspäivärahalle mutta ajatteli, että kuitataanpa sekin kun valtio sen vielä kerran tarjoaa. Kiskotaan valtiolta se, mikä irti saadaan. Jos hänelle tarjotaan jotain haistapaskan hommia tai jonninjoutokursseja, niin niistä voi rauhassa kieltäytyä ja ottaa karenssin. Ei se ollut niin vakavaa. Perse kesti sen kyllä, kun ei liikoja elämälleen vaatinut.

Serkkupoika oli hommannut paikalle erään kaivurimiehen, jonka kanssa mies oli tehnyt sopimuksen korsun montun kaivamisesta. Kun kaivurimies oli kuullut miehen ideasta hän oli innostunut siitä ja todennut, että hän laskuttaa vain kaivuutyöstä mutta koska hänellä itselläänkin ovat hommat vähissä, niin hän tulee auttelemaan korsun tekemisessä ja hänellä on pari sukulaista jotka työttöminä ja turhan tekemisen puutteessa varmaan mielellään auttaisivat. Näin tapahtuikin, ja kun mukaan tuli serkkupoikakin, niin korsun hirsikehikko oli nopeasti valmis. Sen jälkeen se maastoutettiin ja jäljellä oli vain sisätyöt. Kaivurimies vielä keksi sen, että kaivoi puroon isomman aukon, niin että siinä saattoi käydä vaikka uimassa. Elokuun lopulla mies luovutti Radanvarsikaupungin yksiönsä uudelle omistajalle, antoi hänelle suurimman osan irtaimistoaan, luovutti loput siskonsa perheelle, muutti korsuun asumaan ja siellä jonkun aikaa asuttuaan mies arveli tehneensä elämänsä viisaimman ratkaisun.

Elämänrytmi korsussa muotoututui nopeasti uomilleen. Herääminen aamulla ilman herätyskelloa, valopetroolilampun sytyttäminen, trangia päälle, kamiina lämpiämään, koruton aamiainen ja sitten arjen askareita. Joskus puitten tekemistä, joskus metsällä käyntiä, joskus kalalla käyntiä. Joskus vain korsun laverilla makaamista ja niitänäitä tuumailemista samalla kun Huitsinnevadan paikallisradio kuului matkaradiossa. Aika ajoin mies osallistui myös kylän miesten yhteiseen laittomaan hirvijahtiin jonka tuotokset löytyivät tölkitettyinä korsusta. Paikallinen kyläkauppias hoiti myös lihan käsittelyä ja purkitusta viranomaisten lupia pahemmin kyselemättä. Tähän korsuun se sopi säilyväksi evääksi hyvin. Pylväsaitassa oli säilytettynä ammuttua metsälinnun lihaa ja kalaa. Vähän sivummalla miehellä oli aarin kokoinen perunamaa, josta riitti yhdelle miehelle syötävää aivan hyvin. Perunoita hän keitteli tulipaikallaan padassa. Trangiaan hän säästi kyläkaupasta ostetut  pikamakaroonit, jotka kypsyivät nopeasti ja siten säästivät kallisarvoista kaasua.

Kerran kuussa tai kahdessa hän kävi serkkunsa kanssa kyläkaupassa josta hän osti kuivamuonaa, paristoja, valopetroolia, laittomia patruunoita ja muuta tarpeellista. Aurinkokennon myötä hänellä oli tablettinsa välityksellä myös yhteys muuhun maailmaan, tosin hän käytti sitä rajoitetusti. Häntä ei enää huvittanut. Hän oli menettänyt mielenkiintonsa. Sen verran hän oli valmistautunut mahdolliseen yhteiskunnan romahdukseen että oli nostanut tililtään parikymmentätuhatta euroa ja ostanut sillä kulta- ja hopeakolikoita säilöen ne korsussa olevaan salatilaan.

Näin suuren summan nostaminen Radanvarsikaupungin pankissa ei ollutkaan aivan ongelmatonta ja miehen piti vuokrata itselleen tallelokero. Mies nosti rahat, meni tallelokerolle ja laittoi sinne viritetyn hiirenloukun sekä lapun, jossa luki:

”Verottajalle rakkain terveisin”.

Arvometallit hänellä olivat korsussa piilossa ja niitä suojelemassa hänellä oli sekä korsun salpa että metsästysaseitten lisäksi hänen vieressään laverilla oleva Tokarev T33-pistooli. Laiton kuin mikä, mutta eihän maassa ollut virkakoneiston ulkopuolella laillista asetta enää muutenkaan. Aika ajoin hänelle tuli tabletin kautta viesti, että hänelle oltiin tarjottu taas jotain jonninjoutavaa työllisyyskoulutusta ja jos hän ei siihen suostu, niin hänelle tulee karenssi. Mies oli vastannut, että laittakaapa karenssi kaikessa rauhassa. Tilillä oli rahaa toistasataatuhatta euroa ja tarpeet olivat pienet. Karenssin kesti vallan hyvin.

Oliko mies yksinäinen? Ei. Vaikka hän viihtyi yksinään ja haistatti pitkät paskat järjestäytyneelle yhteiskunnalle. Hän kävi aika ajoin tapaamassa serkkuaan ja hänen perhettään ja näki muita kylän miehiä metsästysreissuilla sekä riistanhoitotalkoissa. Joita jatkettiin, vaikka valtio oli kieltänyt metsästyksen. Pitihän siitä metsän viljasta pitää huoli kumminkin. Pari kertaa hänen luonaan oli käynyt muutaman päivän ajan myös hänen sisarensa kaksitoistavuotias poika, joka oli viettänyt hänen kanssaan aikaa korsussa, käynyt saunomassa kaupunkilaispojalle eksoottisessa korsusaunassa ja ennen kaikkea käynyt metsästämässä ja kalastamassa. Pojasta näki, että eräelämä oli sytyttänyt hänessä tietyn kipinän ja hän oli halukas oppimaan niitä asioita mitä hänen eronnut kaupunkilainen yksinhuoltajaäitinsä ei osannut opettaa. Poika olisi ollut halukas muuttamaan miehen kanssa korsuun vaikka pysyvästi, mutta mies oli kannustanut poikaa käymään koulunsa ja löytämään paikkansa yhteiskunnassa. Vaikka se ei tavalliselle suomalaiselle nuorelle ihmiselle enää niin kannustava ollutkaan.

Olihan miehen luona käynyt kuluvan vuoden syyskuussa myös hänen lapsuudenystävänsä Sakselinin Seppo. Seppo oli asunut Helsingissä kolmisenkymmentä vuotta, hän toimi sosiaalivirastossa sosiaalityöntekijänä, inhosi työtään ja järjestelmää sen takana ja hänen yksityiselämänsä muistutti miehen omaa vastaavaa. Pari epäonnistunutta avioliittoviritelmää ja elämä Sörnäisissä sijaitsevassa yksiössä jossa vaihtelua antoi – jos sitä jatkuvan toistumisensa vuoksi sellaiseksi saattoi sanoa – pitkät ja kosteat illat kulmakuppilassa odottaen sitä jotain, jota niistä paikoista ei koskaan löytäisi.

Seppo oli käynyt miehen kanssa metsällä ja kalassa. He olivat saunoneet ja juoneet Sepon tuomaa olutta sekä miehen kyläkaupasta hankkimaa venäläistä pirtua. Jossain vaiheessa Seppo oli pyyhkinyt kyyneliä silmäkulmistaan ja sanonut

- Ei vittu kuule… sulla on tässä jotain niin oikein… niin oikein… siis sellaista… siis enemmän… siis parempaa…  vittu niin paljon parempaa… ja minä joudun palaamaan Helsinkiin… tavallaan korsuun minäkin… mutta kun se sijaitsee kerrostalossa… saatana kun tuntuu siltä että minä en enää pitkään jaksa…

Mies oli saattanut Sepon serkkunsa kyydissä Radanvarsikaupungin rautatieasemalle ja hän oli ollut ystävästään kovasti huolissaan. Uusi tapaaminen oltiin sovittu seuraavan vuoden kesäksi, mutta mies ei ollut varma, että jaksaisiko Seppo siihen saakka. Hän toivoi mielessään kaikkea parasta kaverilleen. Seppo oli kuitenkin kelpo häiskä.

Olihan mies ja hänen ratkaisunsa herättänyt huomiota hieman laajemminkin. Kuka lie sitten lärpännyt asioista ohi suunsa mutta selkosille oli saapunut kaksi Ylen toimittajaa, jotka olivat kuulleet miehestä ja halusivat tehdä jutun henkilöstä joka oli päättänyt elää ekologista elämää. Huono tuuri vaikutti siihen, että miestä etsiessään toimittajat olivat tavanneet juuri miehen serkun, joka oli antanut toimittajille koordinaatit aivan vastakkaisesta suunnasta missä miehen korsu sijaitsi.

Niinhän siinä kävi, että toimittajat metsässä haahuillessaan eksyivät, hälyttivät apua kännykällään ja etsimiseen osallistuivat kylän miehet. Yhtenä heistä mies itse. Se mies, jota toimittajat olivat halunneet haastatella. Kuinka sattuikaan, juuri mies itse löysi nuo vuorokauden metsässä olleet toimittajat ensimmäisenä. He olivat kylmissään ja nälkäisiä mutta muuten hyvässä kunnossa. Toimittajat olivat kiittäneet miestä ja sanoneet että olivat etsineet korsussa asuvaa erakkoa. Mies oli vastannut:

- Ai se. No eihän se enää täällä asu. Se kyllästyi erakkoelämään ja se on nykyisin hommissa jollain norjalaisella turskanpyyntialuksella.

Jouluaattoaamu alkoi muuttua päiväksi ja valo lisääntyi. Mies oli syönyt aamiaisensa ja pesi astiat saunassa olevan lämminvesisäiliön vesillä, mitkä olivat edellisen illan jäljiltä vielä lämpimiä. Kamiinan päällä lämpesi uusi pesuvesi mitä saattoi käyttää. Tänään mies otti rennommin kuin yleensä. Hän kävi hakemassa korsuun ja saunaan purosta lisää vettä ja sitten hän teki luudallaan pienen joulusiivouksen. Sitten hän kuunteli Huitsinnevadan paikallisradiota ja odotteli, kunnes kuuli moottorikelkan äänen.

Serkku oli tulossa. Miehet löivät kouraa kouraan.

- Olisit sinäkin kyllä voinut tulla meille jouluksi. Olisit ollut hyvin tervetullut.

- Olisin varmaan niin. Mutta minusta te voitte viettää sen perhejuhlananne. Minä olisin vain tiellä. Ylimääräinen. Minä viihdyn täällä oikein hyvin. Mutta kiitos sinulle.

Mies antoi serkulleen joululahjaksi askartelemansa snapsilasisatsin, minkä hän oli väsännyt hirven selkärangan nikamista. Serkulla puolestaan oli mukanaan lahjaksi tuotu kuution kokoinen paketti puubrikettejä. Ne paloivat hissukseen ja olivat käteviä kamiinaa lämmittäessä. Lisäksi hän toi pari lavaa olutta. Miehet puhelivat hetken keskenään, puristivat käsiään ja sen jälkeen serkku läksi ajamaan takaisin kotiinsa viettämään joulua perheensä kanssa.

Mies odotti, että moottorikelkan ääni hävisi. Tämän jälkeen hän söi jouluateriansa, eli karjalanpiirakoita ja kinkunsiivuja jotka hän oli lämmittänyt kamiinan päällä. Sen enempää hän ei tarvinnut. Sitten hän laittoi korsunsa saunan lämpiämään. Oli joulusaunan aika. Saunan lämpiämistä odotellessaan hän kävi laittamassa joululahjat metsän ystävilleen. Jäniksille heiniä. Hirville uusi nuolukivi. Pikkulinnuille täydennystä lintulaudalle ja metsäkanalinnuille vastaavaa hieman kauempana olevalle ruokinta-automaatille. Ketuille ja muille pedoille erään pöllin päälle laitettuja kuivattuja lihanpalasia. Kyllä niille käyttöä löytyisi.

Mies laitti korsun tulipaikalle palamaan suuren roihun ja meni sitten saunomaan nauttien siinä samalla muutaman serkkunsa tuoman oluen. Saunottuaan ja pestyään hän pukeutui ja meni tulen äärelle lisäten siihen puita. Kyytipojakseen hän oli keittänyt teen, johon hän laittoi annoksen venäläistä pirtua. Ympäristössä näkyi monenlaista liikettä. Metsän eläimet tiesivät, että mies oli vaarallinen metsästäjä, mutta jotenkin ne myös ymmärsivät, että nyt hän oli julistanut joulurauhan. Ne olivat turvassa ja nauttivat miehen antamista joululahjoista.

Vielä puuttui se viimeinen vieras, mutta pian se ilmestyi paikalle. Miehen olkapäälle lensi korppi ja nokkaisi miestä poskeen hiljaa, suorastaan hellästi. Korppi oli ollut miehen tuttava jo siitä saakka kun hän oli korsuunsa muuttanut.

- No morjesta korppi. Hyvää joulua sullekin. Otakkos jouluevästä?

Ottihan korppi, lennähti miehen viereen pöllille ja söi miehen kourasta sen, mitä mies tarjosi. Se oli jotenkin uljas eläin. Mies nimitti sitä vain korpiksi, koska ei ollut halunnut keksiä sille nimeä. Ehkä kunnioituksesta. Korppi kun oli sellainen vanhan ajan korpikorppi eikä laumaantunut citykorppi joita löysi kaatopaikoilta suurissa parvissa. Korppi otti joulueväänsä miehen kädestä lennähti jälleen miehen olkapäälle ja nokkaisi jälleen miehen poskea hellästi.

- Saitkos mahasi täyteen?

- Krook!

- Hyvää joulua.

- Krook!

Korppi lehahti lentoon omille korpin teilleen. Mies nousi ja alkoi kävellä sisään korsuun kun hän kuuli äänen.

- Mjau.

- Jaa, onkos se Mörkö? Tulit sitten viettämään joulua tänne?

Korsulle ilmestyi serkkupojan iso kollikissa. Näitten kulmien ehdoton kurko. Kissa kulki miehen kanssa korsuun. Miehellä oli ollut kissaa varten jemmassa tonnikalapurkkeja, joista hän tyhjensi yhden kissalle syötäväksi. Kissa alkoi aterioinnin. Miehellä oli teevesi vielä kuumaa, joten hän teki itselleen vielä yhden kovan teen joulua juhlistaakseen ja kissan ruokailua odotellakseen. Radio oli auki ja Huitsinnevadan paikallisradiossa Antero Lärvänen piti joululähetystä. Mies joi kovan teensä kuunnellen lähetystä, sammutti sitten radion sekä valopetroolilampun, lisäsi kaminaan yhden serkkunsa lahjaksi tuoman puubriketin ja sytytti taskulampun.

Mörkö oli syönyt tonnikalansa ja hyppäsi laverille katsoen miestä että etkös jo tule viereen. Mies kömpi makuupussiinsa, sammutti taskulampun, kissa kellahti hänen viereensä ja pian korsussa alkoi kuulua miehen uninen tuhina ja kissan tyytyväinen kehräys. 

Korsun vieressä olevassa kelottuneessa puussa korppi katseli vielä tarkkaavaisesti ympärilleen. Aivan kuin se olisi varmistanut, että kaikki oli kunnossa. Sitten se lehahti lentoon ja poistui paikalta omille korpin teilleen.

Aikaisemmat joulutarinat:

2015 eli vanha mies ja radio Berliini

2014 eli vanha mies ja joulu laavulla

2013 eli jouluvartio Helvetin portilla