JOTAIN IHAN MUUTA LVII

Eli lisää toksista maskuliinisuutta

Antero Lärvänen ja Veikko Vopakki käsittelivät hiljattain aihetta ”toksinen maskuliinisuus”. Koska epäilemättä kuulun itsekin toksisen maskuliinisuuden piiriin ja yksi sen selvä merkki on kiinnostus aseisiin ja – Herra nähköön – metsästykseen niin toiminpa toksisen maskuliinisesti ja laitan tällä kertaa listan tyylikkäistä aseista. Keskityn pääosin käsiaseisiin mutta mukana on myös joitain ryhmäaseita. Mahtaakohan joku Pekka Sauri toimikuntineen vieläkään tajuta että mitä eroa niillä on? Listan aikajana alkaa historian hämärästä ja loppuu kakkosrähinän loppuun keskittyen pääosin juuri kakkosrähinässä käytettyihin aseisiin. Kirjoituksessa keskitytään aseitten ulkonäköön ja mielikuviin, ei teknisiin ominaisuuksiin. Muuten kirjoituksesta tulisi pitkä kuin nälkävuosi. Eihän se tietysti ihan lyhyt ole nytkään. Historian hämärästä täytyy tietysti esitellä ihmiskunnan ensimmäinen käsiase eli nuija. Oheisessa kuvassa esittelen nykyisin hyvin tunnetun nuijan:

Kyseinen nuija on tietysti hyvin paljon vaarallisempi kuin aikanaan puusta väsätyt astalot mutta kehitys kehittyy aseteknologiassakin. Siirrytään historiassa nuijasta paljon kauemmas eteenpäin ja mennään villiin länteen. Pikku-Ykäkin katseli Kekkoslovakiassa silmät sirrillään Kuukauden Westerneitä jotka tietysti tuli lausua muodossa kuukauden vestneri ja tutustui niitten leffojen kautta kahteen legendaariseen lännenmiesten aseeseen. Ensimmäinen oli Colt Single Action Army-revolveri joka tunnetaan lähinnä nimellä Colt Peacemaker:

Ja toinen yhtä legendaarinen oli tietysti vipulukkoinen ja putkimakasiininen Winchester-kivääri. Valokuvan aseessa ei ole patruunoita sillä John vei ne:

Lännenleffojen perusteella juuri noita aseita käytettiin siellä viljalti mutta sehän on tietysti eri asia että oliko oikeasti näin. Saattoihan siellä olla ihan muitakin pyssyjä. Nuo vaan näyttivät elokuvissa juuri oikeilta länkkäreitten pyssyiltä. Jos pysytään vielä 1800-luvulla niin esille pitää ilman muuta nostaa nykyaikaisen konekiväärin esi-isä eli Gatling-gun:

Kyseistä myllymasiinaahan käytettiin käsikammella. Alkeellista ehkä mutta varsin vittumaista tuon aseen piippujen väärällä puolella olisi ollut olla. Siirrytään (kirjoituksessa varsin vähälle huomiolle jäävään) ykkösrähinään ja esitellään siitä ranskalainen Chauchat-pikakivääri:

Tyylikkääksi aseen tekee siinä oleva melkoisen omalaatuinen lipasratkaisu joka ei käytännössä ollut oikein toimiva sillä käsittääkseni kyseisellä aseella on ammuttu hyvin harva lippaallinen loppuun ilman syöttöhäiriötä. En tunne paljon ranskankielisiä kirosanoja mutta ykkösrähinän ranskalaisilta pikakiväärimiehiltä niitä epäilemättä olisi oppinut. Siirrytäänpä sitten yhteen kaikkien aikojen tyylikkäimpään pistooliin eli Ukko-Mauseriin:

Tässä on jotain, no, otetta. Äärimmäisen tyylikäs ase. Tietysti iso ja varmaankin hankala käyttää mutta kun pistooliin yhdisti kuvassa näkyvän tukin niin ase muuttuukin tavallaan pistoolista karbiiniksi. Esille täytyy nostaa myös jo viljalti ykkösrähinässä ja sen jälkeenkin käytetty yhdysvaltalainen pistooli Colt M1911:

Asetta valmistettiin jo ennen ykkösrähinää yli miljoona kappaletta. Tarinan mukaan – jonka wikipediakin kertoo – aseen kaliiberiksi valittiin voimakas .45 ACP siksi että amerikkalaisten aikaisemmat aseet eivät oikein onnistuneet pysäyttämään pahoissa kamoissa rähinöiviä filippiiniläisiä Moro-kapinallisia. Liekö noista ajoista peräisin amerikkalaisten hinku isoihin kaliibereihin? Itse en lähde kaliiberin ”stopping poweria” sen enemmän käsittelemään. Totean vaan että kaliiberin lähtönopeus on varsin hidas, noin 251 m/s. Tietysti melkoinen möhkäle se itse luoti on ja epäilemättä kipeetä tekee jos kohdalle osuu.

Siirrytään sitten huomattavasti sirompaan pistooliin joka on mukana lähinnä siksi että se liittyy Perskeleen suvun tarinaan. Eli 6,35-millinen espanjalainen Astra-pistooli jota – niin kuin kuvasta näkyy – ei olla koolla pilattu. Kirjaimellisesti taskupistooli:

Näitä kuuskolmeviismillisiähän nimitetään Suomessa sikapyssyiksi ja eihän niillä tosiasiassa paljon muuta käyttöä olekaan. Siirrytään takaisin ykkösrähinään ja esitellään ehdottomasti mukaan kuuluva brittiläinen Lewis-pikakivääri:

Tämä tyylikäs tötsä ruiski 7,7-kaliiberisia luoteja nopeudella 550 laukausta minuutissa ja sen etu oli siinä että se oli kuusi kertaa nopeampi ja halvempi valmistaa kuin sen aikainen raskas Vickers-konekivääri. Raskaita konekivääreitä tässä kirjoituksessa on esillä varsin vähän sillä ne ovat loppujen lopuksi kaikki varsin samannäköisiä mutta täytyyhän esille tuoda suomalaisillekin hyvin tuttu Maxim M/09-21. Kyseisessä kuvassa (yksi kuuluisimpia sotiemme kuvia) suomalaiset sotilaat käyttävät kyseistä asetta Laatokan Karjalassa talvisodassa ja estävät julmasti neuvostoliittolaisten rauhanomaisten sotilassoittokuntien etenemisen:

Ja Taisteluvälineupseerilta korjaus tähän: "Kuvassa oleva Maxim on mallia 32-33 (ei 09-21) 

Kolmekakkosen tunnistaa tuosta lumiluukusta (jonka ryssät kopioi omiinsa Talvisodan jälkeen)."

Isä-Perskeles on niin vanhaa ikäluokkaa että hänkin pääsi ampumaan kyseisellä aseella. Isä-Perskeleen kommentti aseesta oli että sillä ampuminen tuntui äärimmäisen miehekkäältä (ehkä toksinen maskuliinisuus vaikutti jo silloin) mutta sen kantaminen ei naurattanut ikeniä ensinkään. Eli ase oli ammuttaessa raskas konekivääri ja kannettaessa helvetin raskas konekivääri.

Varsin miehekästä olisi varmasti ollut myös ampua tällä suomalaisella 7,62 ITKK 31 VKT-kaksoisilmatorjuntakonekiväärillä joka pysyi muuten suomalaisessa reservivahvuudessa aina vuoteen 1988 saakka:

Tietysti jos haluaa viedä ampumisen miehekkyyden vielä tuostakin tuplasti pitemmälle niin kannattaa tarttua tämän neuvostoliittolaisen nelipiippuisen ”urkupyssyn” kahvoihin:

Itse asiassa allekirjoittanut on tarttunut näihin kahvoihin, joskin vain museossa ja ase ei tietenkään ollut ladattu.

Samoin kuin raskaita konekivääreitä niin tavallisia sotilaskivääreitä ei tässä kirjoituksessa hyvin monta esitellä, johtuen siitä että ne ovat myös kaikki melko samannäköisiä. Laitetaan kuitenkin esille suomalaisten kannalta kaksi hyvin merkityksellistä pulttilukkoista kivääriä. Ensimmäisenä suomalaisten sotien ajan vakiokivääri Mosin-Nagant M1891 eli ”kolmen linjan kivääri”:

Ja toisena suojeluskuntakivääri ”Pystykorva” joka sekin oli pääosin tehty Mosin-Nagantin osista. Aseen kuuluisin käyttäjä oli tietysti talvisodan legenda Simo Häyhä:

Kun kerran talvisota mainittiin niin ehkä tässä välissä on hyvä ottaa ryyppy eli oikein ryyppyjen ryyppy ts. Polttopullo eli Molotovin cocktail:

Kyseisellä huikalla ei tietysti nykyisille panssaroiduille ajoneuvoille enää pärjää mutta esmes talvisodassa tämä ryyppy tankin moottorin suojaamattomaan ilmanottoaukkoon heitettynä tarjosi vihollisen panssarimiehistölle kaikkien aikojen savusaunan.

Siirrytäänpä sitten hetkeksi kakkosrähinän aikana käytettyihin pistooleihin. Ensimmäisenä kuuluisa saksalainen Parabellum P 08-pistooli jota tietysti käytettiin jo ykkösrähinässäkin:

Amerikkalaiset käyttävät kyseisestä aseesta virheellistä nimitystä Luger. Melko samannäköinen mutta koneistoltaan erilainen oli suomalainen Lahti L 35-pistooli joka toimi PV:n palveluspistoolina aina 1980-luvulle:

Mukaan täytyy ehdottomasti ottaa myös tässä blogissa aika ajoin seikkaillut neuvostoliittolainen Tokarev TT33-pistooli:

Asetta voi pitää sellaisena tylyn ja koruttoman palveluspistoolin arkkityyppinä. Lisätään vielä pari pistoolia Saksasta. Saksmannit kieltämättä osaavat muotoilun. Ensimmäisenä Walther P-38:

Ja sitten vielä Walther PPK. Eikös tämä ollut ainakin jossain vaiheessa James Bondin henkilökohtainen ase?

Niin kuin aikaisemmin tuli todettua ei tässä kirjoituksessa esitellä paljoa kivääreitä. Niitä pulttilukkoisia. Mutta joitain puoliautomaatteja kannattaa ilman muuta esitellä. Ensimmäisenä amerikkalainen M 1-karbiini:

Kyseinen ase olisi muuten aivan erinomainen kodinturva-ase. Kevyt painoltaan, kevyt rekyyliltään ja lippaassa on viisitoista oikein hyvää syytä pyytää poistumaan tontilta. Naisellekin hyvin käyttökelpoinen. Jaa, tulikos tähän taas sitä toksista maskuliinisuutta? Mainittakoon muuten että ase käytti omaa lyhyttä kiväärinpatruunaa (7,62 x 33) jo ennen kuin saksalaiset ja neuvostoliittolaiset rynnäkkökiväärit. Se oli alun perin suunniteltu takaportaille mutta rintamajoukot mieltyivät siihen hyvin nopeasti. Toinen ehdottomasti esille nostettava puoliautomaattikivääri on neuvostoliittolainen Tokarev SVT-40:

Näitähän oli suomalaisilla sotasaaliina huomattava määrä ja kyseiseen aseeseen saattaa vieläkin törmätä hirviporukoissa. Mutta siirrytäänpä sitten konepistooleihin ja esitellään ensimmäisenä kuuluisa gangsterikonepistooli eli Thompson-konepistooli. Asetta esittelee kuvassa näyttelijä Tom Hanks:

Käsitykseni mukaan – ainakin Iso-Britannian asevoimissa – konepistoolien käyttöönottoa hidasti ajatus ”ei me mitään gangsteriasetta tarvita”. Ajatus osoittautui hyvin vääräksi. Onneksi Suomessa ajateltiin hieman toisin ja seuraavaksi esitelläänkin toisen maailmansodan paras konepistooli eli Suomi-konepistooli:

Tätä asetta ei tarvinne hirveästi esitellä. Itse olen sen verran vanhaa ikäluokkaa että minulle tämänkin masiinan käyttö opetettiin. Opetettiin jopa Ukko-Pekka kivääri. Se olisi ollut reserviase vielä vuonna 1985. Ja oikeastaan aina siihen asti kunnes Suomeen ostettiin niitä kiinalaisia ja harppisaksalaisia rynnäkkökivääreitä. Neuvostoliittolaisilla oli hyvin samannäköinen konepistooli eli PPŠ-41 Špagin:

Vastoin usein esitettyä väitettä kyseinen ase ei ole Suomi-konepistoolin kopio. Ainoastaan sen rumpulipas on kopioitu suomalaisilta. Tietysti se muokattiin 7,62 × 25 Tokarev-kaliiberille. Neuvostoliittolaisista konepistooleista kannattaa tietysti tuoda esille myös PPS-43 Sudajev:

Sinänsä ruma ja kolho masiina mutta yksi kuuluisimpia kakkosrähinän konepistooleita ja myös esimerkki siitä mihin suuntaan konepistoolien tekeminen silloin oli menossa. Esimerkiksi loistava Suomi-konepistooli oli kallis ja työläs tehdä, mutta tämä pääosin pellistä prässätty Sudajev valmistui nyrkkipajassa alle kolmen tunnin. Suomalaisethan kopioivat kyseisen aseen ja valmistivat siitä Peltikonepistoolia ysimillin kaliiberissa mutta kyseinen ase ei ehtinyt jatkosodassa palveluskäyttöön. Esitelläänpä sitten hyvinkin palveluskäyttöön ja joka ristuksen rintamalle ehtinyt saksalainen konepistooli Erma MP 40:

Tätä asetta jota amerikkalaiset virheellisesti nimittävät Schmeisseriksi valmistettiin sodan aikana kaikkiaan 1,2 miljoonaa kappaletta. Asetta voi kuvailla ulkonäöltään perisaksalaisen koruttoman tehokkaaksi. Aseen tankolippaan kapasiteetti oli vain 32 patruunaa tosin suhteellisen hidas (500 – 550 laukausta minuutissa) tulinopeus hieman kompensoi asiaa. Seuraavaksi esitellään konepistooli jonka valmistusideana oli ”tarvitaan vain läkkipeltiä ja suorakulma” eli vuorossa on brittiläinen Sten:

Tätä halpaa ja yksinkertaista konepistoolia valmistettiin kakkosrähinän aikaan kaikkiaan noin neljä miljoonaa kappaletta. Suomen puolustusvoimat hankkivat 1950-luvun lopulla kaikkiaan 75.000 Steniä liikekannallepanon myötä jaettaviksi reserviläisaseiksi. Vastoin varsin sitkeää huhua ase ei ollut ”kertakäyttökonepistooli” vaan sillä saattoi ampua toisenkin lippaan. Stenin amerikkalainen halpa vastine oli puolestaan M3:

Lempinimellä ”Grease gun” eli ”rasvaprässi” tunnettu konepistooli ei ampunut kuin sarjatulta, tosin sen hidas tulinopeus (450 laukausta/minuutti) mahdollisti vähänkin tottuneemmalle ampujalle myös kertatulen. Mielenkiintoinen yksityiskohta aseessa oli sen versio M3A1 jossa ei ollut ollenkaan virityskahvaa vaan ampuja viritti aseen sormellaan vetämällä lukon taakse. Tämmönen äkkinäisempi tuumii että pari lippaallista ammuttua kyseinen lukko saattoi olla jo melko poppa.

Siirytäänpä pikakivääreihin ja luonnollisesti ensimmäisenä esitellään suomalainen Lahti-Saloranta M/26:

Kyseisen, sinänsä legendaarisen suomalaisaseen ongelma oli pieni lipaskapasiteetti (20 patruunaa) ja epäluotettavuus kenttäoloissa. Oliko kyse sitten aseen viasta vai väärästä käsittelystä on oma kysymyksensä. Wikipedia kertoo:

Palvelus- ja varsinkin sotakäytössä M/26 sai epäluotettavan aseen maineen. Aimo Lahden mielestä pääsyynä toimintahäiriöihin oli, ettei aseen tukin sisässä olevaa rekyylijousta puhdistettu paksusta varastorasvasta. Tämän toimenpiteen vaatima aseen purkaminen oli tavallisilta sotilailta nimenomaan kielletty, ja se olisi pitänyt suorittaa asevarikoilla ennen aseitten käyttöön jakamista.

Toisena syynä häiriöihin pidetään aseen osien liian tiukkoja sovituksia, jonka vuoksi jo aseen suhteellisen vähäinen likaantuminen saattoi aiheuttaa toimintahäiriön. Syy tiukkoihin sovituksiin oli pyrkimys tehdä ase syövyttäviä taistelukaasuja kestäväksi.

Allekirjoittaneelle opetettiin myös kyseinen ase mutta koska en ole sillä varsinaisesti kovaa patruunaa koskaan ampunut niin vaikea tähän on ottaa kantaa. Suomalaisten käytössä likimain yhtä suurin määrin kuin Lahti-Saloranta oli tietysti myös sotasaaliina saatu ”Emma” eli DP-27 Degtarjev:

Tätä lautaslippaallista (47 patruunaa eli yli kaksinkertainen määrä Lahti-Salorantaan verrattuna) käyttänyttä pikakivääriä oli suomalaisilla sotasaalisaseina kaikkiaan noin 9000 kappaletta ja varmaankin kuuluisin aseen suomalainen käyttäjä oli Törnin porukoissa sotinut edesmennyt tasavallan presidentti Mauno Koivisto.

Varsinkin Korkeajännityksiä lukeneille kekkoslovakialaisille pojille hyvin tutuksi tuli myös brittiläinen Bren-pikakivääri:

Reilun pelin hengessä on muistutettava että tuo yksi kakkosrähinän kuuluisimpia aseita on lähinnä kopio tshekkoslovakialaisesta ZB vz. 26-pikakivääristä:

Sattuneesta syystähän tshekkoslovakialainen aseteknologia (ei muuten mikään huono sellainen) ei vuoden 1939 jälkeen palvellut Tshekkoslovakiaa vaan erästä oikeaa kainaloaan tuulettanutta valtiota. Jonka valtion aseteknologiasta kannattaa esitellä vielä MG 42-konekivääri:

Kyseisen kuularuiskun tulinopeus oli vaatimattomat 1.200 laukausta minuutissa jonka vuoksi aseen piippua tietysti jouduttiin vaihtamaan huomattavan usein. Kakkosrähinää käsitteleviä elokuvia seuranneelle varsin tuttu lienee myös tämä amerikkalainen Browning M1919-konekivääri:

Aseen tulinopeus oli puolta pienempi (400 – 600 l/min) kuin saksalaisella kollegallaan mutta sekin kärsi kuumenemisesta.

Jatketaan sitten vielä oikean kainalon tuulettamista ja esitellään se maailman ensimmäinen varsinainen rynnäkkökivääri eli Sturmgewehr 44:

Kyseessä oli todennäköisesti koko kakkosrähinän paras jalkaväkiase jonka kehittämistä Adolf Hitler (tapansa mukaan) jarrutti kunnes rintamalta (jonne aseita oltiin viety ilman Hitlerin lupaa) tuli viesti että näitä lisää ja vähän helvetin äkkiä.

Tykistöä tässä kirjoituksessa ei ole käsitelty mutta laitetaanpas sitten vielä esille tykkien John Holmes varustettuna trukkilavallisella Viagraa. Eli esitellään saksalainen rautatietykki Dora:

Asehan on semmonen suht riisitautinen pyssy eli sen kaliiberi on kevyt 800 mm, paino melko mitätön 1350 tonnia ja asetta käyttänyt tykki”ryhmä” oli kooltaan 250 miestä. Tämän isommaksi jos mennään niin konventionaalisessa ranttalissa on jäljellä enää nämä jättimäiset aerosolipommit ja sen jälkeen tartteekin alkaa jo halkoa atomeja.

No niin, tässähän sitä toksista maskuliinisuutta tuli oikein urakalla. Mutta esitellään vielä suomalainen jatkosodan aikainen salainen ase eli kumikranaatinheitin m (noin) / 42:

Jos näitä olisi ollut enemmän niin kuinkahan jatkosodassa olisi käynytkään? Kiitokset kirjoitukseen liittyvästä ajatustenvaihdosta WhiteHunterille. Hyvää ja toksisesti maskuliinista syksyn jatkoa niin mies- kuin naislukijoille. Niitten kolmensadankuudenkymmenen muun oletetun korvienvälisukupuolen edustajat tuskin lukevat tätä blogia mutta oikein hyvää transsyksyä heillekin.