LKP 1985 OSA V

Jatketaan tuumailua siitä vuoden 1985 liikekannallepanosta ja mahdollisesta rähinästä jota ei onneksi koskaan tullut. Niin kuin aikaisemmissa osissa on käynyt ilmi, oli valtiomme halukas kaikesta huolimatta panemaan hanttiin käytössään olevin keinoin sekä maalla että rannikoilla. Mutta toki PV tiesi myös sen että se vanha vainooja, kavala kauhea, on kiivas kiukkuinen ja julma hirmuinen myös ilmassa. Siksi siihenkin varauduttiin sillä mitä käytössä oli. Ilmapuolustushan jakautuu kahteen pääosaan. Ensimmäisenä käydään läpi sen ajan ilmatorjunta.

Silloisen Suomen ilmatorjunnan kovin ja pisimmälle yltävin nyrkki oli Ilmatorjuntaohjus 79 eli neuvostoliittolainen Isajev S-125 Petšora joka tunnettiin myös NATO:n nimellä SA-3:

Max torjuntaetäisyys 35 km

Max torjuntakorkeus 18 km

Nopeus mach 3 – 3,5

Taistelukärki 60 kg

Allekirjoittanut muistaa kuinka joku lehti otsikoi ohjusten saamisesta Suomeen vuonna 1979 että ”Suomesta tuli ohjusmahti”. Otsikko oli lievää huomattavasti suuremmin liioiteltu sillä näitä ohjuksia oli ehkä patteriston (18 yksikköä) verran ja ne olivat tarkoitettu lähinnä Helsingin puolustukseen. Se ei maata vielä ohjusmahdiksi tee.

Vuotta aikaisemmin Suomeen oli hankittu kevyempiä neuvostoliittolaisia Strela-2M olkapääohjuksia (Ilmatorjuntaohjus 78, Naton nimitys SA-7) joitten kohteena olivat  helikopterit ja huonotuuriset rynnäkkökoneet. Laukaisulaitteita hankittiin 122 kpl ja niihin oli varattu 1.091 ohjusta:

Max torjuntaetäisyys 4,2 km

Max torjuntakorkeus 2,3 km

Nopeus mach 1,75

Taistelukärki 1,15 kg

Siinäpä se ohjuskalusto sitten olikin. Ei ollut vielä Igloja, ei Crotaleja, ei Bukeja, ei ASRADeja, ei Stingereitä  eikä muitakaan. Ammusilmatorjunnassa käytössä puolestaan oli – niin kuin muissakin aselajeissa – huomattavan paljon kakkosrähinän aikaista kalustoa mutta silti sinänsä toimivaa kalustoa. Määrällisesti yleisin it-tykki oli ja on edelleenkin kuitenkin tuoreempi neuvostoliittolainen ZU-23-2 (suomalaisittain 23 ItK 61-2 ) eli tuttavallisemmin Sergei joita PV:lla oli tuolloin käytössään huomattavat 700 kpl:

Max torjuntaetäisyys 2,5 km

Teoreettinen tulinopeus 2 x 1000 laukausta/min

Toiseksi yleisin it-tykkityyppi oli maailmalle hyvin laajalle levinnyt ja jo ennen kakkosrähinää suunniteltu ruotsalainen Boforsin 40 ItK 38 joita vuonna 1985 oli käytössä 300 kpl:

Max torjuntaetäisyys 2,5 km

Teoreettinen tulinopeus 120 laukausta/min

Yleinen it-tykkimalli oli myös suomalainen Aimo Lahden aikanaan suunnittelema pst-kivääri ”Norsupyssyyn” perustuva kaksiputkinen 20 ITK 40 VKT eli ”Vekotin” joita oli varastossa vielä 200 kappaletta:

Max torjuntaetäisyys 2,5 km

Teoreettinen tulinopeus 2 x 700 laukausta/min

Käytännön tulinopeus 2 x 250 laukausta/min

Hyvin yleinen tykkityyppi oli tuolloin laivaston ja merivartioston sekä merivoimien ottokaluston suojaamiseen varattu tanskalainen 20 ItK 39 Madsen joita oli käyttöön varattuna kaikkiaan 217 kpl:

Max torjuntaetäisyys 2,1 km

Käytännön tulinopeus 200 – 250 laukausta/min

Kehittyneempää tutkaohjattua ammusilmatorjuntaa edustivat sveitsiläinen 35 ItK/57 Oerlikon + Super-Fledermaus tulenjohtolaite:

Sekä neuvostoliittolainen 57 ItK/60:

Näitä tykkimalleja oli tosin vain neljä kappaletta kumpaakin. Raskaammassa ammusilmatorjunnassa oli vielä käytössä 88 ItK/37 RMB ja 88 ItK/37 RMBK "Rämäpää” joita oli 90 kappaletta:

Melkoinen määrä it-tykkikalustoa oli siirretty rannikkopuolustuksen käyttöön (niin kuin tuossa vaiheessa nuo Rämäpäätkin) mutta niistähän oli puhe aikaisemmassa osassa. Mutta olihan tuolloin vielä käytössä myös sarjatulelle muunnettu ”Norsupyssy” eli 20 it kiv/39-44 Lahti:

Muuta it-tykkikalustoa:

20 ItK/30 ja 20 ItK/38 (BSW, Gustloff): 190 kpl

20 ItK/35 Breda: 79 kpl

40 ItK 36-59: 100 kpl

Nämä olivat jo aikaisemmin mainittuja 40-millisiä Boforseja. 1960-luvulla osa noista tykeistä modernisoitiin mm. uusimalla niiden laskimet ja moottoroimalla ne, jolloin syntyi ns. Galilei-Bofors.

Panssarijoukoilla oli sitten käytössään kaksitoista kappaletta neuvostoliittolaisia 57 ItPsv ZSU-57-2-vaunua. Vaunun runko pohjautuu T-54-panssarivaunuun mutta siinä on yksi telapyöräpari vähemmän ja ohennettu panssarointi:

Paino: 28,1 tonnia

Miehistö: 6

Aseistus: 2 x S-68 57 mm it-tykki

Tulinopeus: 2 x 105 – 120 laukausta/min

Ja sitten siirrymme ilmatorjunnasta ilmavoimiin. Siihen aikaanhan Suomi vielä kiikkui idän ja lännen välissä näennäisen puolueettomana joten hävittäjäkoneet hankittiin tasapainoilun vuoksi sekä idästä että lännestä (siis käytännössä Ruotsista). Ajatus amerikkalaisten hävittäjien hankkimisesta olisi käynyt hyvästä vitsistä. Ilmavoimien haluaman Mirage III-hävittäjänkin oston estivät ne yleiset syyt. Yleisin hävittäjätyyppi vuonna 1985 oli Saab 35 Draken joita oli käytössä kaikkiaan 36 kappaletta Lapin lennostossa ja Satakunnan lennostossa:

Nopeus: Mach 2.0

Aseistus: 2 x 30 mm M-55 ADEN tykkiä ja neljä tutka- tai infrapunaohjusta tai 2.900 kilon muu asekuorma (pommeja, rakettikasetteja)

Ja tasapuolisesti sitten toinen hävittäjätyyppi oli tuolloin neuvostoliittolainen MiG-21bis joita oli käytössä kaikkiaan 26 kappaletta Karjalan lennostossa:

Nopeus: Mach 2.05

Aseistus: yksi 23 mm GSh-23L-tykki sekä neljä tutka- tai infrapunaohjusta tai 2.000 kilon muu asekuorma (pommeja, rakettikasetteja)

Vielä tuohon aikaan varastossa olivat myös MiG-21F-hävittäjät mutta sitä en osaa sanoa oltiinko niille suunniteltu enää mitään varsinaista käyttöä sillä nehän olivat jo pahasti vanhentuneita päivähävittäjiä. Voi tosin olla että niillekin – niin kuin muillekin koneille –  oltiin varattu jonkunlaista rynnäköintikäyttöä sillä ilmavoimilla oli vielä tuolloin varastoituna kaikkia sotaan tarvittavia sirpalepommien kuoria ilmavoimien asevarikoilla tonneittain. Tarvittavat räjähdysaineet ja sytyttimet olivat erikseen varastoituina. Näistä luovuttiin 1990-luvulla ja ilmavoimat menettivät pommituskykynsä pariksikymmeneksi vuodeksi.

Rynnäköintitehtävät olisivat tapahtuneet nopeina matalalta suoritettuina iskuina vihollisen sekä maihinnousuja että maahanlaskuja vastaan. Näihin iskuihin olisi todennäköisesti osallistunut myös nykyisinkin käytössä oleva BAE Hawk Mk 51-harjoitushävittäjä:

Nopeus: Mach 0.88

Aseistus:

Infrapunaohjukset (Suomessa AIM-9P, AIM-9J tai R-60)

30 mm Aden-tykki

Pommit

Rakettikasetit (Suomessa 68 mm SNEB-raketit Matran rakettikaseteissa)

Kuorma 680 kg – 3 084 kg

Hawkeille oli – ja voi olla vieläkin – suunniteltu myös rajoitettuja ilmataistelutehtäviä vihollisen helikoptereita ja rynnäkkökoneita vastaan.

Ja kyllä, Suomen ilmavoimien kirjoissa oli vielä vuonna 1985 myös vanhat Fouga CM.170 Magister-harjoitushävittäjät. Ehkä niillekin oltiin suunniteltu jonkunlaista rynnäköintitoimintaa. Kun tappelee isompaa ja vahvempaa vastaan henkensä edestä niin kaikki käytössä oleva kelpaa:

Nopeus: 650 km/h

Aseistus:

Kaksi 7,5 tai 7,62 mm konekivääriä

Pommeja tai rakettikasetteja (max 140 kg)

Nuo rynnäköintitehtävät olisivat olleet tietysti vaikeita ja vaarallisia kaikille konetyypeille mutta erityisen vaikeita ne olisivat olleet kyseisille Fougille. Maihinnousun / maahanlaskun juuri hetkeä aikaisemmin tehnyt vihollinen ei tietysti olisi saanut vielä puolustustaan täyteen järjestykseen mutta neuvostojoukoilla oli kuitenkin käytössään aina hyvin vahva sekä ammus- että ohjusilmatorjunta.

Fouga-kuskilla olisi ollut siinä tilanteessa pirunmoinen reissu. Lennä puidenlatvoja hipoen, toivoen ettei vihollisen hävittäjän tutka hoksaa sinua, kylvä varsin pieni asekuormasi, roiski samalla konekiväärien vyöt tyhjiksi toivoen että ne osuvat johonkin olennaiseen ja lennä karkuun. Toivoen ettei vihollisen ilmatorjunta osu, varsinkin kun kyseisissä Fougissa ei ollut heittoistuinta. Rynnäköintitehtävissä matalalla lentäessä osuma tiesi käytännössä varmaa kuolemaa. Sen aikaisia lämpöhakuisia ohjuksia saattoi pyrkiä hämäämään lentämällä päin aurinkoa tai kesällä kohti paljaita kallioita tai järven/merenselkää. Mutta varsin ontto olo Fougakuskeilla varmasti olisi ollut lennolle lähtiessään. Mutta niin kuin tuli todettua ei köyhällä ole vaihtoehtoja ja käyttiväthän suomalaiset talvisodassa vielä ikivanhoja Blackburn Riponeja jotka Englannissa olivat jo museotavaraa ja joitten sotakäytöstä välirauhan aikana Suomessa vierailleet englantilaiset lentäjät totesivat että ”voi hyvä Luoja”.

Muuta varsinaista taistelukonekalustoa ei Suomella silloin ollut mutta esitellään vielä hieman muuta kalustoa. Ensimmäisenä kuljetushelikopteri Mil Mi-8 joita oli käytössä kaikkiaan yhdeksän kappaletta:

Miehistö: 3

Matkustajia: 24

Kuljetuskyky: 3000 kg

Lentonopeus: 250 km/h

Lentomatka: 450 km

Kiinteäsiipisistä kuljetuskoneista vanha uskollinen DC-3 oli jäänyt vuotta aikaisemmin eläkkeelle (joskaan en tiedä oliko sillekin vielä hätätilassa vuonna 1985 joitain suunnitelmia) ja uutta konekantaa edusti hollantilainen Fokker F.27. Näitä oli ilmavoimilla kolme ja Finnairilla toiset kolme:

Miehistö: 2

Matkustajat: 44

Matkalentonopeus: 483 km/h

Lentomatka 1.468 km

Vuonna 1985 ilmavoimilla oli myös käytössä kolme kappaletta Gates Learjet 35-konetta. Näillä koneilla oltaisiin tosipaikan lennetty kuljetuslentoja sekä suoritettu merivalvontaa:

Tietenkin Suomessa oli sitten – erityisesti Finnairilla – huomattava määrä siviililentokalustoa joka oltaisiin pakko-otettu käyttöön. Kuinka niitä oltaisiin sitten käytetty on sitten oma kysymyksensä. Epäilemättä suuret Finnairin koneet olisivat hakeneet kaikenlaisia tarvikkeita Pohjanlahden yli Ruotsin puolelta sillä vuoden 1985 tilanne Neuvostoliiton meriylivoiman vuoksi oli sellainen, että Suomen kauppamerenkulku Pohjanlahtea ehkä lukuunottamatta olisi kärsinyt lievää suurempia häiriöitä.

Mainitaan vielä yksi kone joka ei olisi enää ehtinyt vuoden 1985 liikekannallepanoon vaan joka siirtyi eläkkeelle muutama vuosi aikaisemmin eli neuvostoliittolainen Iljushin Il-28. Kone on mielenkiintoinen nimenomaan sen vuoksi että Pariisin rauhansopimushan kielsi Suomelta varsinaiset sisäisillä pomminripustimilla varustetut pommikoneet mutta kyseiset Iljushinit joita Suomella oli neljä kappaletta olivat kyllä ihan puhdasverisiä pommareita. Niitä vaan käytettiin Suomessa maalinhinaus- sekä merivalvontatehtävissä. Oliko suomalaisissa Iljushineissa ollenkaan sisäisiä pomminripustimia on sitten toinen kysymys. Jos joku lukijoista tietää paremmin niin otan infoa mielelläni vastaan.

Fiktion puolella eli Arto Paasilinnan kirjassa Operaatio Finlandia joka käsitteli fiktiivistä Suomen ja Ruotsin välillä vuonna 1977 käytyä sotaa nämä neljä Iljushinia saivat aikaan erittäin suurta tuhoa Ruotsin Uumajassa ja Holmsundissa. Ruotsin tunnuksilla varustettujen suomalaisten Drakenien suojaamat pommikoneet tuhosivat totaalisesti Svenska Cellulosa AB:n sellutehtaan, lamauttivat pitkäksi aikaa sähköverkon suurelta alueelta ja ehtivät vielä terroripommittaa Uumajan keskustaa aiheuttaen kymmenien siviilien kuoleman. Koska kyseisten koneitten maksimipommikuorma on vain 2.500 kiloa ja koneet olivat silloin jo kovasti vanhentuneita sekä Ruotsin silloinen ilmapuolustus erittäin tehokas niin kyseisessä fiktiivisessä hyökkäyksessä on ollut mukana ehkä lapinlisää mutta sehän fiktiossa toki sallitaan. 

Varmaankin vuonna 1985 niin ilmatorjunta kuin ilmavoimat olisivat panneet muitten aselajien ohella täysillä hanttiin vaikka neuvostoarmeija vaikutti silloin totaalisen ylivoimaiselta. Ilmavoimien uroteoista viime rähinän aikana on kerrottu laajalti mutta ilmatorjunta taas on ollut vähän unsung hero. Sen vuoksi kannattaa muistuttaa että ilmatorjunta pudotti talvisodassa 314 ja jatkosodassa 1.031 viholliskonetta.

Lisäksi tulee muistaa suomalaisen ilmatorjunnan suurin voitto eli vuoden 1944 helmikuussa vihollisen kaukoilmatoimintajoukot yrittivät kolmeen kertaan muuttaa Helsingin rauniokasaksi. Kolmessa erillisessä hyökkäyksessä vihollisen koneita oli vähimmillään 406 ja enimmillään 929. Ainekset totaaliseen tuhoon siis oli mutta ilmatorjunnan kehittyneillä ampumamenetelmillä sekä radiotiedustelun toiminnalla yritykset estettiin joka kerta. Samaan aikaan kun saksalaisia kaupunkeja pommitettiin tulimyrskyjen tuhoamiksi soraläjiksi.

Kuvassa ”Rämäpää” tekee sitä minkä parhaiten osaa eli torjuu vihollisen hyökkäyksen ja pelastaa siviilien henkiä.

Kunniaa ilmapuolustukselle. Niille ilmapuolustuksen miehille (ja tietysti myös naisille ilmavalvonnassa) jotka joutuivat sotimaan ja niille joitten ei tarvinnut. Menneille, nykyisille ja tuleville. Sekä kiitos Taisteluvälineupseerille avusta kirjoitukseen jälleen kerran.