IHMINEN JA PEILI

Täällä voiman pimeällä puolella hiljattain esille tullut uutisointi Suomesta karkoitetun ja tapetun irakilaisjätkän ensimmäisestä erään nasaretilaisen jälkeen tapahtuneesta ylösnousemuksesta ei ole minkäänlainen yllätys. Täällä tiedetään oikein hyvin että jos on olemassa hyödyllisten idioottien yhteiskunta joka on tehnyt kusetetuksi tulemisesta kyseenalaistamattoman itseisarvon niin totta kai kusettajia löytyy. Sehän on luonnonlaki. Ei siitä oikeastaan voi kusettajia syyttää. Ainoastaan ammatti- ja tapakusetettavia. Sitä saa mitä tilaa.

En puutu tuohon tapaukseen sen enempää vaan kirjoitan ymmärrysharjoituksen. Ymmärrysharjoituksen ihmisistä, jotka epistolaansa ja utopiaansa julistamalla ovat saaneet tämän tilanteen aikaiseksi. Ihminenhän tämän kaiken takana on eikä mikään mystinen voima. Asiantilan aikaansaaneita ihmisiäkin on kahta lajia joista ensimmäiseen lajiin en niin paneudu. He ovat aitouskovaisia ja heille kaikki heidän utopiaansa vastaan esitetyt kiistattomat faktat ovat vain jonkun määrittelemättömän sielunvihollisen kiusauksia jotka koettelevat heidän uskoaan ja josta he saavat vain lisää energiaa julistaa sitä kiduttavan oikeaa utopiaansa. He näkevät kuvittelemiaan demoneita joka nurkalla ja niitten näkeminen sekä ennen kaikkea keksiminen tuo heille niin hyvän ja tiedostavan olon.

He ovat kaiken toivon ulkopuolella. Valitettavasti Suomen hallintovalta on tällä hetkellä heidän käsissään. Jos olisin uskonnollinen niin sanoisin että Jumala Suomea varjelkoon.

Mutta on se toinenkin  ryhmä. Heitä on varmasti olemassa ja heitä voi olla paljonkin. Otetaan heistä esille esimerkkinä vaikkapa Toimittaja X. Kyseinen toimittaja X aloitti Tampereen yliopistosta valmistuttuaan lehtimiehen uransa jossain maakuntalehdessä joskus 1990-luvun alussa. Hän halusi olla edistyksellinen, mikseipä jopa aikaansa edellä. Niin kuin niin monet hänen kaltaisensa. Se kun ruokki egoa niin mukavasti, ennen kaikkea vähällä vaivalla ja nuori ego tarvitsi nälkäänsä ruokaa. Siinä ei tarvinnut edes varsinaisesti ajatella. Siksi hän hyppäsi mukaan silloin muotiin tulleeseen monikultturismin junaan ja alkoi sen aatteen julistajaksi.

Miksei olisi hypännyt? Somalithan olivat juuri tulleet Suomeen, herättäneet tietyissä ihmisissä vääristyneen hoivavietin ja siksi oli niin kovin muodikasta todeta ja ennen kaikkea todeta julkisesti että velvollisuutemme on auttaa pulassa olevia kansainvälisiä veljiämme ja siskojamme kysymättä että mitkä heidän tarkoitusperät oikeastaan olivat. Heidät tuli nähdä aina uhreina. Hyvin nopeasti Toimittaja X huomasi myös julistaa että nämä tiedostavien ihmisten määrittelemässä pulassa olevat kieli- ja ammattitaidottomat ovat myös jotain sellaista jota Suomi tulee ehdottomasti tarvitsemaan tulevaisuudessa. Ehkä hän huomasi asiassa pienen ristiriidan mutta hän huomasi myös että jo 1990-luvulla monikultturistit puhdistivat tai ainakin vaiensivat valtamediasta kaikki muut kuin hyväksymänsä ideologian kannattajat joten hän päätti olla välittämättä ristiriidasta ja jatkoi oikeaoppista julistamistaan. Saihan hän siitä kohtuullista palkkaakin.

Pääasia oli että ansionsa ja asemansa lisäksi toimittaja tunsi olevansa edistyksellinen. Ehkä hän ajatteli olevansa eräänlainen 1990-luvun juppi. Toisin kuin 1980-luvun jupit jotka elvistelivät rahoillaan. 1990-luvun juppi Toimittaja X elvisteli mieltämällään älyllisellä ylemmyydellään. Joka tosin perustui hänelle valmiiseen sabluunaan jota hän toisti papukaijana. Ei se mitään häneltä varsinaisesti vaatinut. Mutta yhteistä molempien vuosikymmenten jupeille oli se, että he halveksivat takapajuisia suomalaisia juntteja ja naureskelivat heille. Molemmat jupit olivat jotain paljon, paljon enemmän kuin se raappahousukansa.

Toimittaja X:llä oli valmis sabluuna. Se antoi hänelle mahdollisuuden edetä urallaan pahemmin miettimättä. Hän nousi ajan myötä maakuntalehdestä valtakunnalliseen mediaan. Ehkä Helsingin Sanomiin, ehkä Iltalehteen, ehkä Yleen.

Nyt eletään vuotta 2020. Toimittaja X on puolessavälissä kuuttakymmentä oleva henkilö. Arvostettu ja pitkän uran tehnyt toimittaja. Hän ei ole koskaan ollut varsinaisesti tyhmä. Ainoastaan ymmärtänyt kirjoittaa sitä mitä hänen on vaadittu kirjoittavan. Ja osaltaan nauttinut siitä että ajan myötä hänen kuvansa on ollut näkyvillä jokaisessa hänen kirjoittamassa jutussa. Hän – niin kuin toimittajat yleensäkin – on muuttunut uutisoijasta uutiseksi. Hän haastattelee ja ennenkaikkea häntä haastatellaan. Hänen mielipiteensä on tärkeä. Hänen mielipiteensä näkyy ja kuuluu. Hän on asiantuntija. Ruokkiihan se egoa. Ainakin tietyn tyyppisillä ihmisillä. Mutta viimeisinä vuosina hänen kykynsä ajatella on kasvanut sen sabluunan yli joka on vuosikymmenten aikana muotoutunut osaksi hänen minuuttaan. Ja se vaivaa häntä.

Sillä hän on alkanut tehdä sitä, mitä toimittajan ei koskaan pitäisi tehdä. Hän on alkanut oikeasti ajatella. Ja samalla tunnustanut itselleen että ne hänen halveksimansa juntit olivat olleet oikeassa koko ajan.

Hän on huomannut että hänen saarnaamansa monikulttuurisuus ei ollutkaan rikkaus niin kuin hän oli vuosia mainostanut vaan se on tullut Suomelle niin järkyttävän kalliiksi että valtakoneisto kieltäytyy kertomasta tuon pakkosolidaarisuuden hintalappua.

Hän on huomannut että monikulttuurisuus ei ollutkaan rikkaus niin kuin hän oli vuosia mainostanut vaan se toi Suomeen lisää väkivaltaa ja sellaisia väkivallan muotoja mitä siinä Juntti-Suomessa ei edes osattu kuvitella. Niin kuin alaikäisten joukkoraiskauksen. Ja Toimittaja X tajusi parhaansa mukaan yrittäneensä työssään pimittää tämän tuontiväkivallan olemassaolon. Jonka maahantuomista hän oli työssään kannattanut. Kyseenalaistamattomana itseisarvona jonka arvosteleminen oli rasismia ja yleensäkin hirveintä mahdollista inhimillistä pahuutta.

Hän on huomannut että monikultturismi oli hulluuden muoto joka keräsi mukaansa aina uusia hulluuden muotoja. Kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Niin kuin transhypetyksen ja ilmastohysterian jonka hän tajusi tuhoavan suomalaisen elinkeinoelämän. Mutta hän ei uskaltanut vastustaa mukaan takertunutta mielettömyyttä vaan saarnasi leipäpappina senkin puolesta vaikkei enää ymmärtänyt miksi.

Hän on tajunnut myös että hänen jo kauan aikaa julistamansa federalisminsa myötä Suomi on vähemmän itsenäinen kuin autonomian aikana. Hän on myös ymmärtänyt ettei jossain Brysselissä välitetty hevon vittua siitä kuinka joku Suomi ja suomalaiset pärjää. Mutta olihan hän jatkuvasti julistanut että suomalaisten täytyy olla mukana päättävissä pöydissä. Kuulemassa, mitä niissä päätetään.

Hän on tajunnut että Ruotsi, jota hän oli sabluunan mukaisesti pitänyt esimerkkinä myös suomalaisille oli maa, joka oli oman typeryytensä vuoksi maa jolla ei ollut enää mitään toivoa.

Hän on myös häpeäkseen huomannut että ne äärioikeistolaiset joista hän oli viimeiset viisitoista vuotta varoittanut olivat hänen itsensä sabluunan vaatimana keksimiä äärioikeistolaisia jotka tosiasiassa olivat vain aivan tavallisia ihmisiä jotka olivat perustellusti huolissaan maansa ja tulevien sukupolvien tulevaisuudesta. Ei heillä ollut mitään tekemistä jonkun kuvitellun uudelleen syntyneen Lapuan Liikkeen kanssa.

Hän on myös ymmärtänyt että se vihapuhe- ja maalittamislaki jota hän on niin kovasti työssään kannattanut on suunniteltu vain suojatakseen häntä itseään niiltä valheilta joista häntä perustellisesti arvosteltiin ja joita hän oli koko uransa ajan viljellyt. Sen lain tarkoitus on hiljentää perusteltu arvostelu.

Ja ennen kaikkea hän on tajunnut että hän, juuri hän on omalta osaltaan saanut aikaiseksi tämän kaiken. Hän, juuri hän oli se ihminen mistä hän oli muita ihmisiä koko ajan varoittanut.

Ymmärrysharjoituksessani mietin, että miltä Toimittaja X:stä tuntuu kun hän katsoo peiliin? Vai uskaltaako hän katsoa?

Mietin myös sitä, että mikä on Toimittaja X:lle se äärimmäinen kynnys? Se kynnys, jonka jälkeen Toimittaja X avautuu julkisesti ja tunnustaa että kaikki se, mitä hän on työuransa aikana julistanut on valheellista, vahingollista ja vaarallista.

Vai ylittyykö se kynnys koskaan? Pelkääkö Toimittaja X liikaa kollektiivista painostusta vaikka tajuaa suuren osan kuvitelluista painostajista pelkäävän itsekin sitä samaa painostusta? Toivoen että se kuuluisa Joku Toinen puhkaisisi kuplan? Jatkaako hän huorana vaikka tietää sen olevan väärin, toivoen pääsevänsä aikanaan vakavaraiselle eläkkeelle ja toivoen kuolevansa ennen kuin romahdus tapahtuu? Tietäen toimineensa totalitarismia aloittelevan järjestelmän uskollisena ja aivottomana avustajana sen matkalla kohti valtaansa betonoivaa täydellistä totalitarismia?

Ehkä Toimittaja X:n aseman, ansion ja kasvojen menettämisen pelko on niin suuri että hän jatkaa valitsemallaan tiellä. Ja ehkä hänen sekä hänen kaltaistensa avulla totalitarismi betonoi lopulta absoluuttisen valtansa. Muutamaksi kymmeneksi vuodeksi. Kunnes sekin sitten aikanaan romahtaa omaan mahdottomuuteensa. Jättäen tuleville sukupolville rikostensa korjaamisen ja laskujensa maksamisen. Jos näin käy, niin minä ja kaltaiseni käppäukot ehdimme kuolla ennen kuin näemme muutoksen tapahtuvan. Niin kuin aikanaan niin monet neuvostoliittolaiset toisinajattelijat ehtivät kuolla ennen muutosta.

Mutta on meillä yksi etu siinä helvetin porteilla Toimittaja X:ään verrattuna.

Me sentään pystytään katsomaan itseämme peilistä silloinkin. Toimittaja X:lle se on huomattavasti vaikeampaa.