JOULUTARINA 2014

Vanhan miehen joulu laavulla

Ovi narahti, meni kiinni ja lukko loksahti. Oven sulki metsämies. Ovi oli tavallinen ovi täysin tavallisessa omakotitalossa pienellä paikkakunnalla. Elettiin jouluaaton aamupäivää. Pakkasta oli viitisentoista astetta. Metsämies laittoi omakotitalonsa avaimen sarkatakkinsa rintataskuun, sulki taskun napin huolellisesti ja tarkasti varusteensa. Rinkka oli täynnä kaikkea sitä mitä tarvittiinkin ja metsäsukset valmiina. Metsämies laittoi sukset jalkaansa, rinkan selkäänsä ja läksi kotinsa takapihalta hiihtämään umpihangessa kohti vajaan kymmenen kilometrin päässä odottavaa määränpäätään.

Kotonaan häntä ei jäänyt odottamaan kukaan. Tämä johtui siitä, että sen lisäksi että metsämies oli metsämies, hän oli myös vanha mies. Ja hän oli myös leskimies. Hänen vaimonsa oli kuollut viisi vuotta aikaisemmin. Vaimo oli ollut metsämiehelle kovin rakas, ja hänestä tuntui kuin vaimon kuolemassa oltiin hänenkin elämästään leikattu se tärkein ja olennaisin pala pois. Vaimon kuoleman jälkeen hän oli aina jouluaattona hiihtänyt tämän hiihtonsa. Hänen poikansa oli isänsä valintaa hieman ihmetellyt, sillä lapsenlapsetkin olisivat aina niin mielellään tulleet ukkilaan jouluksi, mistä oli tullut jo tapa ja perinne.

Metsämies oli kertonut pojalleen, silloin viisi vuotta sitten, että nyt on tehtävä toisin. Joku pakottaa hänet siihen. Joku kertoo, että hänen on tehtävä näin. Hänellä ei ole vaihtoehtoa. Näin on oikein. Näin kuuluu tehdä. Poika oli katsonut isänsä silmiä, painanut päänsä, ymmärtänyt että isä oli tosissaan ja kertonut omille lapsilleen, että ukilla on mummia niin kova ikävä,  että hän haluaa olla joulun yksin. Mutta me mennään ukkilaan sitten uudeksi vuodeksi.

Ja niinhän he viikon päästä taas tulisivat. Talo, jossa kello raksutti mennyttä aikaa muuttuisi nuoren ja riemukkaan elämän pesäksi. Metsämies luovuttaisi kotinsa oman poikansa perheelle. Perinteisten tapojen mukaan. Tinaa valettaisiin. Pelejä pelattaisiin. Raketteja ammuttaisiin. Nakkeja syötäisiin. Ja kaiken keskellä ukki istuisi kiikkustuolissaan ja kertoisi lapsenlapsille juttuja menneistä ajoista. Joita lapset jopa kuuntelisivat. Hänen poikansa lapset olivat hyvin kasvatettuja ja hyviä kuuntelemaan. He kyselisivät jopa kysymyksiä, ja miettisivät, ettei kai ukki nyt pistä vähän omiaan noihin vanhojen aikojen juttuihin. Mistäs sen tietää, vaikka ukki välillä pistäisikin.

Mutta siihen olisi vielä viikko. Nyt metsämies hiihti yksinään. Aikansa hiihdettyään hän saapui metsästysseuransa laavulle. Se oli tukeva, hirsistä tehty laavu, jossa olisi suojaisaa viettää yö. Näin jouluaattonakin. Metsämies heitti rinkan selästään ja sukset jalastaan ja ensimmäisenä poltti savukkeen,  katsellen ympärillä olevaa hiljaista luontoa ja hankea, jota eivät rikkoneet kuin hänen suksiensa jäljet. Sen jälkeen hän viritteli rakotulet, joita varten hän oli tuonut tarpeet jo aikaisemmin. Laavulle johti metsätie, mutta luonnollisesti sitä ei talvella aurattu.

Metsätietä myöten hän oli aikaisemmin tuonut myös omat joululahjansa kavereilleen, joita hän syksyisin metsästi, mutta nyt oli joulurauhan aika. Hän otti suojasta jäniksille varatut heinät, vei ne kauemmaksi ja kaatoi vielä muutaman haavan. Sen jälkeen hän laittoi metsäkanalinnuille pari ruokinta-automaattia ja kävi laittamassa hirville uuden nuolukiven. Lopulta hän laittoi parin kannon päälle laudan ja ripotteli siihen pari paketillista nakkeja. Kyllä ne yön aikana parempiin suihin katoaisivat.

Pitkä hiihto ja muu touhuaminen oli saanut metsämiehen nälkäiseksi. Oli aika tehdä jouluateria. Se oli yksinkertainen. Hän valmisti itselleen trangialla säilykelihamuhennosta. Niin kuin vaimonsa kanssa niin monta kertaa niin monilla laavuilla niin monissa paikoissa. Monimutkaisempaa ei tarvittu. Se kuului tähän hetkeen. Palanpainikkeeksi hän söi ruisleipää, jonka päällä oli hänen mukanaan tuomia kinkkusiivuja.

Hänelle alkoi tulla pikkuhiljaa seuraa. Pari jänistä komeassa valkoisessa talvipuvussaan oli käynyt nauttimassa metsämiehen joululahjasta ja nyt ne katselivat metsämiestä pää kallellaan. Jotenkin ne ymmärsivät, että metsämies ei ollut  heille uhka, vaikkei niillä joulurauhasta varsinaista käsitystä ollutkaan. Saapuipa paikalle uutta nuolukiveä testaamaan pieni hirvikarjakin, joka näki metsämiehen rakotulen loimut. Sen lähemmäksi ne eivät kuitenkaan tohtineet mennä. Teerten siipien räpinä kuului hämärtyvässä jouluaatossa. Ja yksi kettu kävi noukkimassa metsämiehen jättämät nakkimakkarat. Se mietti hetken, että menisikö lähemmäs lisämaistiaisten toivossa, mutta päätti sitten mennä omille teilleen. Metsämies näytti niin mietteliäältä ruuan jälkeistä savuketta poltellessaan. Jotenkin ketustakin tuntui siltä, että mies kannatti jättää rauhaan. Ihan kuin metsämies olisi odottanut jotain tulevaksi.

Ja niinhän hän odottikin. Jo viidentenä vuonna peräkkäin. Metsämies katsoi taivaalle. Se oli pilvien peittämä. Tähtiä ei näkynyt. Mutta hän tiesi, että pian ne näkyisivät. Ja hetken kuluttua niin tapahtuikin. Laavulla oli tyyntä, mutta näytti että ylempänä alkoi tuulla. Pilvet antoivat tietä, ja esiin tuli tähtitaivas. Metsämies katsoi taivasta, ja näki, kuinka siellä syttyi uusi kirkas tähti. Tähti, jonka vain hän saattoi nähdä, ja vain tältä laavulta. Se loisti kauniisti, ja toi mieleen niitten rakkaimpien silmien loiston, jota hän oli vuosia kaivannut.

Metsämies otti karvalakkinsa pois päästään ja sulki silmänsä. Heti sen jälkeen hän tunsi pienen tuulenvireen. Hän odotti. Tuuli otti itselleen muodon. Hän tunsi käden poskellaan. Käsi siirtyi hänen päälaelleen ja silitti hänen harventuneita ja harmaantuneita hiuksiaan. Kosketus tuntui niin tutulta. Lopuksi hän tunsi hetken aikaa huulet huulillaan. Ja sen jälkeen taas katoavan tuulenvireen. Johon rakotuli vastasi päästäen ilmoille pienen kipinäryöpyn.

Metsämies aukaisi silmänsä. Ne valuivat kyyneleitä. Eivät katkeruuden ja menetyksen karuja kyyneleitä, vaan rakkauden, kaipauksen ja muiston kyyneleitä. Hän katsoi taivaalle ja tähti tuikki vielä hetken aikaa. Sitten se välähti kirkkaasti ja katosi. Pilvet alkoivat vallata takaisin aluettaan, aivan kuin ihmetellen sitä, mikä voima ne oikein hetkeksi omilta teiltään siirsikään sivummalle.

Rakotuli palaisi aamuun asti. Metsämies otti rinkastaan kenttäpatjan ja makuupussin. Hän katseli vielä ympärilleen ja toivotti mielessään hyvää joulua kaikille ystävilleen ympärillä olevassa metsässä. Sitten hän meni makuupussiinsa. Hän tiesi, että uni tulisi nopeasti ja houkuttelematta ja hän nukkuisi sikeästi. Koska hän tiesi, että hän jaksaisi elää vielä seuraavankin vuoden. Ja vuoden päästä hän tulisi taas tälle laavulle. Niin kauan, kunnes taivaalle syttyisi kaksi tähteä, jotka tuikkisivat jouluaattona hetken ajan vierekkäin.