JOTAIN IHAN MUUTA XXXI

eli lyhyt ja täysin epäpoliittinen kesätarina kauhusta ja pelastuksesta

Miksi se ei päässyt täältä pois? Miksi se oli tässä näkymättömässä vankilassa? Mikä ihmeen voima esti sitä pakenemasta? Jos sillä olisi ollut käsitys Helvetistä, se varmaan olisi ajatellut, että oliko se nyt joutunut sinne. Se yritti oikealle. Se yritti vasemmalle. Se yritti kaikilla voimillaan päästä pois tästä hirvittävästä loukusta. Mutta joku julma voima esti sitä poistumasta tästä pelottavasta paikasta, joka ylitti sen pienen järjen käsityskyvyn. Missä? Missä? Miksi? Mikä? Miksei pois? Miksei vapauteen? Sillä ei ollut oikein käsitystä siitä, kuinka se oli tänne päätynyt. Sen muisti ei riittänyt siihen. Se ei oikein osannut ajatella muuta kuin läpinäkyvän vankilan aiheuttamaa kuristavaa kauhua.

Se näki pihan. Tutun paikan. Se oli lennellyt siellä pienen elämänsä. Se oli siinä sen edessä. Se yritti lentää sinne. Mutta se ei päässyt minnekään. Joku käsittämätön esti sen. Se törmäsi siihen kerta toisensa jälkeen. Toisella puolella se näki sisätilan. Se oli niitä ihmisten juttuja. Ne viljelivät siellä jotakin. Mutta ei se päässyt sinnekään. Sama voima esti sen.

Se oli kauhuissaan. Sen pieni sydän hakkasi pakahtuakseen. Sillä oli nälkä. Sillä oli jano. Se yritti jatkuvasti lentää läpi sen hirvittävän näkymättömän voiman, joka oli vanginnut sen tähän pieneen tilaan, jossa ei ollut ruokaa eikä juomaa. Eikä toivoa pelastuksesta. Sen voimat alkoivat ehtyä. Se teki vielä muutamia voimattomia pyrähdyksiä yrittäen päästä läpi tuosta julmasta esteestä. Mutta este oli armoton. Se ei päässyt läpi. Se makasi avuttomana ja neuvottomana. Mikään ei auttanut. Se ei jaksanut enää yrittää. Kauhun lamauttamilla pienillä aivoillaan se ymmärsi, että se kuolisi tähän vankilaan.

Ihminen kulki sen vankilaa päin. Se ymmärsi, että kyseessä oli naarasihminen. Normaalisti se säikähtäisi ihmistä ja lentäisi karkuun. Niistä ei koskaan tiennyt. Ne olivat vaarallisia. Nyt se ei enää jaksanut. Ihminen tuli sen vankilan luo, katsoi sitä ihmeissään, kääntyi ympäri ja huusi.

- YKÄ!

- Mittee?

- TUU TÄNNE?

- No mikä erinomainen siellä nyt on?

- Ongelma!

Ykä käveli Perskeleitten kasvihuoneen luo, missä Ylva oli ilmoittanut, että talon isännän aktiviteetteja saatetaan tarvita. Ykä oli avioliiton aikana oppinut, että Ylva ei ääntänsä kohota turhasta, joten jotain asiallista asiaa oli nyt esissä. Ykä käveli kasvihuoneelle, katsoi tilannetta ja totesi:

- No helevata, sehän on punarinta. Ja jumissa noitten ikkunoitten välissä. Miten ihmeessä tuo ressukka on tonne onnistunut lentämään?

Perskeleitten kasvihuoneessa oli tuplaikkunat, joitten väli oli viisi senttimetriä, ja jotenkin tuo onneton luontokappale oli onnistunut lentämään itsensä tuonne jumiin. Se katsoi Ykää niin kuin se olisi halunnut sanoa, että ”auta minua”, vaikka normaalisti se pelkäisi ihmisiä. Se ei yrittänyt enää lentää Ykää ja Ylvaa karkuun. Se oli liian väsynyt.

- Pakkohan se on tuolta saada pois.

- Saattaa särkyä tuo ulompi lasi sitä yrittäessä.

- No särkyköön, perkele. Ei me viatonta ja järjetöntä luontokappaletta jätetä tohon läpeen kuolemaan nälkään ja  janoon.

Ykä kävi hakemassa sorkkaraudan ja irroitteli lasin sivussa olevat rimat. Se ulompi ikkuna oli maata vasten, ja uponnut vuosien mittaan muutaman sentin syvyyteen. Ykä kävi kepin, jolla sai ikkunaa nostettua tarpeeksi alkuun, Ylva piti sitten kepistä kiinni, Ykä tunki sormensa ikkunan alle ja alkoi nostaa.

- Vaan voihan helevetti, että tää on painava!

Ykä ähki ja puhki. Lasi alkoi nousta pikku hiljaa ja Ykä noitui samalla sanattomia kirosanoja mielessään, kun ei halunnut tuhlata tarpeellista happea ääneen noitumiseen. Jumissa ollut punarinta näytti ymmärtävän, että apua oli tulossa ja se räpisteli itseään kohti lasin nousevaa alareunaa. Sitten lasi nousi vielä muutaman tarvittavan senttimetrin ja punarinta lensi karkuun.

- Se lensi tuonne koivun latvaan.

- Hyvä. Se meinaa sitä, että sillä oli kummiskin voimia jäljellä. Se saattaa vielä vaikka selvitä.

Ykä naputteli irroittamansa rimat takaisin.

*

muutamaa tuntia myöhemmin, Perskeleitten pihalla.

Ykä ja Ylva viettivät saunataukoa pihallaan. Heidän eteensä lensi punarinta. Ylva tuumasi:

- Voisikos tuo olla se sama, mikä sieltä jumista pelastettiin?

Ykä otti hörpyn oluestaan ja vastasi:

- Jaa, mene ja tiedä. Tiedä vaikka olisi. Jos se tuli moikkaamaan meitä? Tiedätkös, rakas vaimoni, minähän olen vihakirjoittaja ja päädyn helvettiin joka tapauksessa. Mutta on se kiva siellä helvetin porteilla kumminkin sanoa, että kyllä minä sentään elämässäni yhden hyvän työn kerkesin tehdä. Pelastin sentään yhden punarinnan nälkäkuolemalta.

Punarinta katseli Perskeleen pariskuntaa ja kallisteli päätään puolelta toiselle, niin kuin pikkulinnuilla on tapana tehdä. Ehkä se olikin se sama pelastettu lintu. Eihän sitä koskaan tiedä. Se viserteli vähän.  Ihan kuin se olisi sanonut ”kiitos”. Sitten se lensi pois. Niinhän sen kuuluikin tehdä. Omaan punarinnan elämäänsä.

- Mennäänkö löylyyn?

- Mennään vaan.

Ei mennyt hukkaan sekään päivä.