torstai 7. tammikuuta 2016

JOTAIN IHAN MUUTA XXXIV

Onhan se selvääkin selvempää, että tiedostavais-suvaitsevaisesta suunnasta on alkavana vuonna luvassa aina vain lisää monikultturismi-uskonnon pyhiä hyökkäysrituaaleja joilla pyritään hiljentämään ne tahot, jotka käyttävät törkeästi faktoja ulkoa opeteltuja uskonkappaleita vastaan. Eihän niihin hyökkäyksiin jaksa jatkuvasti vastata vihapulkkinenkaan, joten ajattelinpa tällä kertaa käydä läpi taas pieniä asioita niin pikku-Ykän kuin isomman Yrjönkin elämästä. Pienet asiat saattavat olla suuressa maailmanmitassa merkityksettömiä, mutta tavallisen ihmisen kohdalla ne ovat sitä henkilökohtaisen historian kulkua joka hienosti sanottuna muokkaa ihmistä lopulliseen muotoonsa ja vähemmän hienosti sanottuna ovat muistoja vaan, pärskeitä ajan loputtomassa virrassa.

Kun pikku-Ykästä isoksi Yrjöksi kasvanut häiskä miettii elämän kulkua, voi todeta, että ajankulku itsessään muuttuu jatkuvasti nopeammaksi ja nuorempien polvien näkemys jopa Ykän sukupolveen on lähinnä samanlainen kuin Ykän ja Ylvan suhtautuminen siihen porukkaan joka aikanaan kävi Suomen Sotaa yli kaksisataa vuotta sitten. Siihen nähden joistakin ihmisistä, mm. minusta tuntuu höhlältä ajatella, että joku, joka oli itselle aikanaan itsestäänselvyys onkin nykyisin totaalista retroa ja museokamaa. Yksi suurimmista nuoremman, 1990- ja 2000-luvulla syntyneitten sukupolvien ihmetyksen aiheista on menneitten sukupolvien viestintätekniikka. Erityisesti olen huomannut ihmettelyä asiasta nimeltä lankapuhelin.


Just tällainen puhelin oli aikanaan Perskeleillä. Siellä Nyhtänköljässä.

Ihmettely on sinänsä luonnollista, sillä nykyinen sukupolvi on syntynyt älypuhelin kädessä ja imee jo äidinmaidossa whatsuppia, instagramia, askäfämmää ja mitä hittoja niitä nyt onkaan. Facebook on kuulemma jo so last millenium eikä meikäläinen ole edes ehtinyt hankkia tiliä siihenkään. Ykä on niin kertakaikkiaan last millenium. Toisaalta en ymmärrä, että mitä nimimerkin Ykä takana oleva henkilö facebook-tilillä tekisi. Ei minun elämässäni tapahdu mitään mainittavaa, eikä minulla ole juuri mitään asiaa kenellekään. Kaikkein vähiten kuvittelen, että oma elämänmenoni kiinnostaisi toisia.

Onhan se nykyisen nuorison kannalta tietysti varsin ihmeteltävää, että mahdollisuus pitää yhteyttä toisiin ihmisiin rajoittui semmoseen muoviseen tai guttaperkkaiseen boksiin joka oli aina samalla paikalla ja jos sitä käytti, tuli varustautua myös siihen, että vanhemmat aivan varmasti kuuntelivat mitä jälkikasvu puhui. Tietysti oli myös olemassa sellainen asia kuin kirje, mutta se lienee jo liian retroa nykypolvelle ja vaikeaa hahmottaa. Pikku-Ykän sukupolven edustajille taas kyseisessä asiantilassa ei ollut mitään ihmeteltävää, sillä sitä, mitä ei ollut olemassakaan ei osannut kaivata. Niin kuin muun muassa puheluitten yksityisyyttä. Lähinnähän sitä tuli soitettua kaverille ja kysyttyä että päivää, Ykä täällä, onks Arska kotona. Ja jos Arska oli kotona, niin lähinnä sovittiin, että nähdään siellä ja siellä ja sittenhän pahantekoa saattoi suunnitella ihan naamakkain ilman turhia vanhempien korvia, jotka rajoittivat nuorten poikien luovaa toimintaa, joka pääosin liittyi kaikenlaiseen räjäyttämiseen. Sen ajan kinurit ja tykärit olivat meinaan kunnon jytyjä.

Perskeleetkin saivat Oy Firma Ab:n upouuteen kerrostaloon muuttaessaan vuonna 1969 lankapuhelimen. Se oli sellainen harmaa malli jossa oli tietenkin numerokiekko. Eihän silloin vielä mitään näppäinpuhelimia ollut. Hätänumero oli 000 ja Perskeleitten omakin numero oli vain nelinumeroinen. Sehän riitti hyvin siihen aikaan. Oman verkkoryhmän ulkopuolelle ei Nyhtänköljästä 1970-luvun alussa päässyt ilman puhelun tilaamista puhelinkeskuksesta. Ei silti, että pikku-Ykällä olisi ollut tarvetta soitella oman läänin ulkopuolelle. Eikä sen ajan nulikoilla sinänsä ollut muutenkaan tarvetta hirveästi soitella, sillä kaverit eivät olleet kaukana, joten polkupyörällä sotkeminen ja kaverin ovikellon soittaminen oli se yleisin tapa. Jos kaverin vanhemmat kertoivat, että Arska on tuossa parin kilometrin päässä kentällä potkimassa palloa, niin ei muuta kuin fillarin satulaan ja sitten sinne. Ja siitä sitten saatettiin ajaa porukalla Perseenrepimänrääpimänsuolle, jonka reunasta saatiin kerättyä kärpäsruutia, mitä oli kiva polttaa.

Ajatus siitä, että meillä nulikoilla olisi ollut mukana joku taskuun mahtuva lituska laite, jolla pidetään koko ajan yhteyttä muihin ei ollut Kekkoslovakiassa varsinaisesti outo. Se oli käsittämätön. Ei sitä ollut olemassakaan. Radiopuhelimet toki tiedettiin, mutta senkin ajan länkyt olivat isoja ja kömpelöitä vehkeitä, eikä niitä muutenkaan mukuloille hankittu. Joka tapauksessa mikäli pikku-Ykälle oltaisiin kerrottu joskus vuonna 1974 että vuoden 2015 mukula suhtautuu tuohon vallan mainiosti toimivaan lankapuhelimeen suurin piirtein samalla lailla kuin pikku-Ykä suhtautui pettuleipään, niin olis siinä ollut pienelle pojalle ihmettelemistä. Yleensäkään silloin ei ajateltu, että ihmisen tulisi olla aina tavoitettavissa. Se tuli vasta kännykän myötä.

Ei pidä ajatella, että nykyinen iso, ruma ja kovasti viha-ajatteleva Yrjö kaipaisi siirtymistä pelkkään lankapuhelinaikaan. Nykyisessä tekniikassa on oma puolensa. Vaikkapa sananvapauden kannalta. Voi todeta, että ilman kotitietokoneita ja internetiä ei tässä maassa olisi muuta kuin virallinen totuus, jota esittäisi Yle, Helsingin Sanomat ja sitä peesaavat maakuntalehdet. Toisaalta tietysti voi ajatella, että olisiko invaasio 2015 tapahtunut ilman sitä, että arabijätkät lukivat kotimaissaan netistä Suomesta silkkaa utopistista horinmummoa, uskoivat lukemansa ja läksivät porukalla turvapaikkahuilailemaan. Piru tietää, mutta ei kerro ja Epäilyksen Piru irvistelee vaan.

Joka tapauksessa meikäläisestä on kummiskin jotenkin pelottavaa, että nuoremmat sukupolvet (ja kieltämättä osa omaanikin) on kehittänyt kämmenestään älypuhelimeen yhdistyvän hermonpäätteen ja heidän dominoiva sormensa on etusormen sijasta peukalo. Omaa työtoveriakin saatan katsella töissä sivusilmällä ja hieman ihmetellä. Ihminen näyttää olevan älypuhelin kädessä oleva zombie ja ainoastaan peukalon liike osoittaa, että tyyppi on hengissä. Vaikuttaa siltä, että he katselevat maailmaa facebookin kautta, vaikka maailma olisi siinä ihan heidän nenänsä edessä. Hallitseeko ihminen tekniikkaa vai tekniikka ihmistä? Onko asia tapahtunut, jos sitä ei olla kerrottu facebookissa? Joskus kavereitten kanssa saunoessa on tullut pulistua, että entäs jos saataisiin aikaan suora hermokytkentä aivoista virtuaalitodellisuuteen? Kävisikö niin, että hyvin moni ihminen ei enää haluaisi poistua sieltä? Jos siellä voisi olla James Bond, joka pistää nippuun kaikki pahat tyypit ja jota naiset odottavat ruusu hampaissa ja hame korvissa?


Väliaika: Aikaisemmissa jutuissa on tullut esiteltyä vanhoja tyylikkäitä henkilöautoja. Mutta oli sen ajan kuormureissakin tyyliä. Vielä 1970-luvulla maassa oli huomattava määrä Bedford-kuormureita. Sekä tätä vanhempaa mallia…


…että hieman uudempaa. Väliaika päättyy.

Ennen Bedfordeja oli puhe älykännyköistä ja niissähän puhelimen ja tietokoneen raja on hämärtynyt. Tietokoneitahan ne käytännössä ovat, joissa on lisävarusteena myös melko hankalasti käytettävä mahdollisuus soittaa ja vastaanottaa puheluita. Loppujen lopuksi myös tietokoneitten kehitys on ollut niin nopeaa ja huikeaa, että pikku-Ykä olisi aikanaan ihmetellyt, jos olisi tiennyt, mitä ihmetellä. Silloin 1970-luvulla termi ”kotitietokone” oli silkkaa retoromaniaa. Tietokone oli jotakin, mikä oli huoneen kokoinen äärimmäisen kallis asia, mitä oli jossain Otaniemessä ja sotavaltiolla.

Lähin asia, mikä muistutti pikku-Ykää jonkunlaisesta kotitietokoneesta oli pip-peli. Termi ei ole Ykän likaista mielikuvitusta, vaan termiä käytti Tekniikan Maailma muistaakseni vuonna 1977 ja sehän tarkoitti sitä pelikonetta, missä pelattiin eräänlaista tennistä. Eli siinä oli itse pelikone, joka yhdistettiin televisioon, ja telkkarin kuvaruudulla näkyi kaksi pitkulaista suorakulmiota ja niitten välissä oleva pienempi neliö ja niillä sitten pelattiin tennistä ja jokaisesta osumasta kone päästi äänen ”pip”.


Siis tämmönen masiina.

Ja tuo masiinahan oli siihen aikaan sitten nii-in kuuminta hottia kuin mitä saattoi olla, ja sitä nulikkoina tuumittiin, että kyllä tää teknologia on sentään aivan huikeeta ja kun erään kaverini perheeseen sellainen hankittiin, niin sitähän käytiin porukalla ihmettelemässä. Muuta ei vielä siihen aikaan ollut kuin Veijo Esson flipperi ja pajatso. Siinähän sitten siirryttiin 1980-luvulle ja tietokoneet tulivat ihmisten koteihinkin. Ykän ensimmäinen kohtaaminen tällaisen kanssa oli silloisen tyttöystävän broidilla ollut Commodoren VIC-20.

Tämmönen siis meinaan nääs.

Siihen aikaanhan oli olemassa tietokonelehtiä, joissa oli tarjolla naputeltavaa koodia, joilla saattoi ohjelmoida VIC-20:seen pelejä, lähinnä erilaisia köyhän miehen muunnelmia Space Invaders-pelistä. Ohjelmoitavat koodit olivat yleensä tommosia parin sivun mittaisia, ja kun tuntien naputtelu-urakka oltiin saatu tehtyä ja lopulta painettiin enteriä, niin yleensä lopputuloksena oli:

?SYNTAX ERROR
READY.

joka luonnollisesti sai aikaan antaumuksellista saatapeetä ja sen jälkeen piti alkaa kahlata läpi sitä koodirivistöä kunnes löysi sen kohdan, missä oli tehnyt kirjoitusvirheen. Oikeastaan suurin into tuossa naputtelussa oli se, että sen pelin saa yleensä toimimaan. Peliin itseensä varsin nopeasti kyllästyi. Ainakin minä kyllästyin, kun nuo pelit eivät ole koskaan niin tolkuttomasti viehättäneet.

Siirryttiin 1980-luvun jälkimmäiselle puoliskolle ja Perskeleitten perheeseen, tarkemmin sanottuna pikkuveli Jykälle ostettiin se totaalinen tykki eli Commodore-64. Siihenhän sai ihan valmiita pelejäkin, c-kaseteilla joita käytettiin kasettiasemalta.


Ja se kasettiasemahan näytti tällaiselta.

Yhden pelin lataaminen saattoi kestää parikymmentäkin minuuttia, tosin sitä saattoi vähän nopeuttaa vääntämällä ns. turboruuvia, jota yleensä väänneltiin ohuella virkkuukoukulla, joka oltiin katkaistu pihdeillä. Jykä väänteli turboruuvia suurella taidolla ja osaamisella ja hänen isoveljensä Ykä kommentoi asianmukaisilla kommenteilla vaikkei Ykällä ollut harmainta aavistusta että mitähän hittoa tuolla virkkuukoukulla oikein tehdään ja mihin ihmeen suuntaan sitä ruuvia pitää vääntää.

Sinänsä kasettiasemalla oli käyttöä, sillä Ykäkin löysi pari peliä joita silloin tykkäsi jonkun verran pelata. Toinen oli Up´n´Down, jossa ajeltiin kuplavolkkarin näköisellä autolla pitkin jonkunlaista vuoristorataa ja toinen – se suurempi suosikki – oli avaruuspeli Elite. Eliten idea oli se, että lenneltiin avaruusaluksella planeetalta toiselle, käytiin kauppaa, tapeltiin välillä pahiksia vastaan ja aika ajoin tietysti ruvettiin itsekin pahiksiksi eli ammuttiin kaverin alus möhjöksi ja ryöstettiin siellä olevat tavarat. Ykä itse heitti veivinsä tuossa pelissä joka kerta aivan alkuvaiheessa, mutta apuun tuli kasettiasema, johon taas puolestaan Jykä oli tallentanut oman, huomattavasti kehittyneemmän pelitilanteensa ja helppokos se oli Ykän sen jälkeen pelailla Jykän jäljillä kun arsenaalia oli kuin Tali-Ihantalassa ikään.


Ja Elitessä oli meinaan grafiikkakin kohdallaan.

Kaikennäköinen innostus tietokoneita kohtaan hiipui Ykällä nopeasti, sillä opiskeluaikaan tietokoneopetus oli tietysti DOS-pohjaisien ohjelmien opetusta ja niitä komentorivejä naputellessaan Ykä tuumasi, että pitäkää tunkkinne, kyllä kirjoituskone on sentään The masiina. Isä-Perskeles sitten hankki joskus 1990-luvun alkupuolella 486-prosessorilla varustetun tietokoneen (maksoi muuten silloin 15.000 markkaa) ja sai Ykän serkkupojalta siihen Corel Draw-piirto-ohjelman, jota Ykä lomilla Nyhtänköljässä käydessään opetteli, sitä myötä oppi Windowsin toiminnan ja sen jälkeen ajatteli, että ehkä tällä masiinalla on muutakin käyttöä kuin verkonpaino.

Ykä osti ensimmäisen oman koneensa vuonna 1997 ja olihan siinä mukana huipputekniikkaakin eli puhelinmodeemi, joka käynnistettäessä päästi dzzrrlltblldwllrtzötwiiwöö-äänen. Puhelinmodeemi pelasi vallan mainiosti, sillä olihan siinä jytyä sentään 28 kilopiupalipaupalia tai jotain sinnepäin ja esmes rapakon takaa valokuvia sisältävä nettisivusto saattoi aueta jopa kolmessa minuutissa, jos yhteys oli hyvällä tuulella. Ei sitä osannut silloin hitaana pitää. Joku videoitten lataaminen oli ihan puhdasta scifiä vielä silloin. Ykän masiina oli muutenkin varsin mainio, sillä olihan siinä kovalevyllä tilaa peräti 1,9 gigatavua. Ja hei, se oli paljon se. Siihen aikaan. Sitten myöhemmin siirryttiinkin siihen laajakaista-aikaan eikä siinä ollut enää mitään pioneerihenkeä.


Toinen väliaika. Jatketaan kuormureilla. Kyllä myös Sisun kuormureissa oli tyyliä. Tässä se tunnettu vanhempi malli.


Ja tässä se hieman uudempi. Toinen väliaika päättyy.

Siirrytään sitten takaisin 1970-luvun alkupuolelle ja kansan terveysvalistamiseen. Oikeastaan se kaikki tuli tapetille silloin, kun pikku-Ykäkin siirtyi kansakoulusta peruskouluun. Sen huomasi ainakin ruuasta. No, eihän se ruoka peruskoulun puolellakaan varsinaisesti huonoa ollut, mutta silloin siirryttiin suuressa mitassa tehdystä kotiruuasta suuressa mitassa tehtyyn laitosruokaan. Sen myötä ne vanhat keittäjät siirtyivät melkein saman tien eläkkeelle ja tilalle tulivat nuoremmat keittäjät, jotka olivat ottaneet ohjenuorakseen sen ravintoympyrän, jonka mukaan nuoren nyhtänköljäläisenkin tulee syödä sen ja sen verran kasviksia  ja vain sen ja sen verran rasvaa sisältäviä tuotteita. Kun ottaa huomioon, että nuorten nyhtänköljäläisten poikien herkkua koulussa oli makkarakastike ja käsitys vihreästä väristä lautasella hernesoppaa lukuunottamatta tarkoitti sitä, että siinä on jotain homeessa, niin eihän se miellyttänyt.


Jäniksiä ei tule rääkätä syömällä heidän ruokaansa.

Sinänsä ei ollut tarkoitus puhua varsinaisesti sen ajan kouluruokailusta, vaan hammashoidosta. Silloinhan päätettiin viranomaisten taholta että harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu eikä siinä sinänsä mitään, kyllähän hampaat tuli harjata niin silloin kuin nykyisinkin varsinkin kun muistaa sen ajan kouluhammashuollon, jossa puudutus oli vierasta kieltä ja oli kieltämättä varsin gettumaisen tuntuista kun pora jyrsi kipeää hammasta. Siihen aikaanhan muuten kehitettiin se nykyisinkin käytössä oleva nykytystyyli hampaitten harjaukseen. Sitä ennen sen olisi kuulunut olla sellaista ylhäältä alaspäin tapahtuvaa sivelyä.

Nuorten suomalaiskansalaisten hammaskalustoa pyrittiin pitämään kunnossa myös koulun toimesta ja yksi keinoistahan oli hampaitten fluoraaminen. Sehän tehtiin koululuokassa siten että ensin pestiin porukalla hampaat ja sen jälkeen pureskeltiin sellainen punainen pilleri ja katseltiin peilistä, että ei se hampaitten pesu sittenkään oikein onnistunut, koska hampaat olivat täynnä sitä punaista väriä ja hampaat tuli pestä uudestaan.

Tähänhän tämä ei tietenkään jäänyt, eli sen jälkeen opettaja jakoi kaikille pienen kipollisen fluoriliuosta jota piti sitten purskutella minuutin verran suussaan ennen kuin sai sylkäistä sen luokan lavuaariin. Luonnollisesti kyseiseen hammashuoltotoimenpiteeseen kuului myös mahdollisimman tanakka ilveily, että huonommalla pokalla varustetut tyypit purskauttaisivat liuoksen lattialle saaden opettajan nuhtelut. Siihen aikaan kun opettajalla oli vielä arvovaltaa. Mene ja tiedä, vaikka fluorauksesta olisi ollut hyötyäkin. Ainakin se maistui hemmetin pahalle.


Kolmas väliaika: Osattin sitä Rauhanvaltiossakin rakentaa leveähymyisiä limusiineja. Kuvassa GAZ-14 Tshaika.


Ja vielä ökympi malli oli ZIL-41047. Kolmas väliaika päättyy.

Ja seuraavaksi siirrymme jääkiekkoon. Niin kuin tiedetään, pikkuleijonat voittivat maailmanmestaruuden kaadettuaan Venäjän melkoisessa trillerissä. Rytmihäiriöille heitti Ykälläkin ja betasalpaajaa piti ottaa. Mikäli Suomi olisi hävinnyt ja jäänyt hopealle, se olisi merkinnyt pettymystä ja maansurua. Jos palataan 1970-luvulle, silloin termiä ”Suomi jäi hopealle” ei oltaisi ymmärretty. Sitä oltaisiin pidetty käsittämättömänä. Silloinhan elettiin olotilassa, jota voitaisiin kuvata nimellä jatkuva saavuttamattoman pronssin ruinaus.

1970-luvullahan jääkiekon mm-kisojen A-sarjassa oli vain kuusi maata, eli Neuvostoliitto, Tsekkoslovakia, Ruotsi, Suomi, Länsi-Saksa ja käytännössä vuorovuosittain Puola tai Itä-Saksa jotka joko putosivat B-sarjaan tai vuorostaan nousivat sieltä. Mitään pudotuspelejä ei ollut, vaan kisat käytiin kaksinkertaisena runkosarjana ja kokonaispisteet ratkaisivat. Se, mikä toistui vuodesta vuoteen oli Suomen jääminen yleensä neljänneksi. Silloin ajateltiin katkerana, että kun se pronssi saataisiin edes yhden kerran, niin sen jälkeen ei kyllä ruinattaisi enää yhtään mitään. Silloin ei osattu kuvitellakaan, että hopealle jääminen voitaisiin joskus mieltää tappioksi.

Ja lähellähän se pronssi oli niin monta kertaa, mutta lopulta Suomi aina törmäsi sille ylitsepääsemättömään muuriin, joka oli, no, Suomi itse. Heput napsivat mukavasti pisteitä jääkiekon suurmailtakin, mutta menivät sitten säännöllisesti häviämään joko Länsi-Saksalle, Itä-Saksalle tai Puolalle ja siihenhän se pronssi sitten kerta toisensa jälkeen menetettiin. Erityisen kuuluisa Suomen höykyttäjä ja pettymyksen tuottaja oli Länsi-Saksan Erich Kühnhackl joka valitettavan usein teki Suomen puolustuksesta kühnhakkelusta. Heppu olisi käsittääkseni ostettu NHL:äänkin, mutta saksalaiset maksoivat miehelle niin hyvin, että hän ei viitsinyt nähdä vaivaa.


Iso-Eerikki. Iso, ruma, nopea, taitava ja häijy.

Lähimpänähän se mitali oli vuonna 1974 omissa Helsingin kotikisoissa, mutta sitten tuli mukaan huono tuuri. Suomi voitti Tsekkoslovakian unohtumattomassa ottelussa 5 – 2 ja sitähän ehdittiin mustavalkotelevisioitten ääressä riemuita niin Perskeleen huushollissa kuin muuallakin Suomessa. Ja sen jälkeen tuli pommi, eli joukkueen maalivahti Stig Wetzell oli kärynnyt doping-testissä efedriinistä ja Suomi tuomittiin hävinneeksi luvuin 5 – 0. Sitähän sitten ankarasti spekuloitiin, että riittikös se viisi banaania ja kaksi purukumia vai oliko se kaksi banaania ja viisi purukumia, että efedriini näyttää plussaa. Vai yskänlääkettäkö se oli? Yhtä kaikki, peliesitysten myöstä Suomi olisi päässyt jopa hopealle, mutta nyt sijoitus oli taas tuttu neljäs. Voitettiin pelaamalla, hävittiin pissimällä. Ja jatkettiin taas sitä ruinausta, että kun se pronssi saataisiin edes yhden kerran, niin sen jälkeen ei kyllä ruinattaisi enää yhtään mitään. Ja pikku-Ykä ruikutti samaa muitten mukana.

Tulee muistaa, että eivät Suomen kiekkoleijonat huonosti pelanneet, kun ottaa huomioon olosuhteet. Hehän olivat muutamaa WHA:han lähtenyttä jätkää lukuunottamatta pääosin amatöörejä. Mutta sitä mitalia saatiin sitten odottaa aina vuoteen 1988, Calgaryn olympialaisiin ja siellähän saatiinkin sitten heti kättelyssä hopeaa ja vielä hienolla tavalla. Suomihan oli jo varmistanut itselleen pronssin, ja voittamalla viimeisessä pelissä Suuren ja Mahtavan se kirkastui hopeaksi, mistä sitten pronssille jääneet ruotsalaiset tietysti nillittivät, että YYA-sopupeli. Mikä muuten yhdistää suomalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia? No, kaikki inhoavat ruotsalaisia, eivätkä ruotsalaiset sitä millään ymmärrä, sillä omasta mielestään ne ovat niin mukavia ihmisiä.

Mutta jos mennään ruotsalaisista takaisin lätkään ja siihen pronssin ruinaukseen, niin olisiko sitten niin, että suomalaisilla oli pitkään ongelmana se kuuluisa voittamisen pelko? Oliko jotenkin tuttua ja turvallista kaatua kerta toisensa jälkeen sankarillisesti saappaat jalassa kaikkensa antaneena mutta palkintoa saamatta? Vai olivatko toiset yksinkertaisesti parempia? Mieleen muistuu se huhu joskus 1970-luvun alusta Izvestia-turnauksesta, jolloin Neuvostoliitto kolmannen erän alussa johti Suomea vastaan 8 – 0, ja suomalaiset turhautuneena alkoivat antaa neuvostopelaajille runtua. Jolloin Neuvostoliiton apuvalmentaja oli tullut Suomen vaihtoaitioon ja ilmoittanut, että jos tuo töniminen ei lopu, niin me aletaan pelata tosissaan. Ei ole mahtanut itseluottamusta pahemmin nostaa.

Vaan jossain vaiheessa suomalaisetkin joko oppivat tai uskaltautuivat voittamaan. Jos nykyinen kiekkomenestys oltaisiin kerrottu Kekkoslovakian ajan suomalaisille, niin olis ne ihmetelleet.


Neljäs väliaika: Tietysti jos puhutaan saappaat jalassa kaatumisesta, tulee muistuttaa Lake Placidin olympialaisten 15 kilometrin hiihdosta, jossa Juha Mieto hävisi Ruotsin Thomas Wassbergille kokonaista yhden sadasosasekunnin. Silloinhan spekuloitiin, että mikäli Mietaa olisi ajanut partansa ennen hiihtoa, niin vähentyneen ilmanvastuksen myötä hän olisi voittanut. Voi tietysti kysyä, että olisiko Mietaasta tullut sellainen legenda ilman tätä kieltämättä varsin epäreilua häviötä. Neljäs väliaika päättyy.


Palataanpa vielä ilmiöön, joka on kadonnut ja mielestäni nimenomaan valitettavasti kadonnut, sillä sen katoaminen on aiheuttanut maassamme huomattavan määrän harkitsematonta rahankäyttöä ja sitä myötä jopa inhimillistä kärsimystä. Kyseessähän on tietysti pankkikirja, joka on vielä osittain 1970-luvullakin syntyneille varsin tuttu. Vielä 1980-luvulla pankkiautomaatteja samoin kuin pankki- ja luottokortteja oli varsin vähän, ja jos kansalaista perjantaina janotti, hänen tuli mennä pankkiin ja nostaa haluamansa summa pankkikirjaltaan. Se summa, mikä oli nostettu, oli se summa millä piti pärjätä. Tietysti jos suu kuppilassa alkoi oikein kovasti napsamaan, niin kansalainen saattoi aina kysellä kaveriltaan toimintasatasta lainaksi, mutta se kaverikin oli pankkikirjan varassa, joten valuutansiirto taskusta toiseen ei välttämättä onnistunut.

Kieltämättä meikäläinen hieman kaipaa tuota pankkikirja-aikaa, ihan jo senkin vuoksi, että silloin kirjoihin ja kansiin jäi vain se, että kansalainen Perskeles meni ja nosti pankista 500 markkaa. Nyt kaikki kortilla höylätyt ostokset päätyvät joihinkin tiedostoihin ja hittoako se oikeastaan kuuluu kenellekään, mitä minä rahoillani teen.


Viides väliaika: Hieman kuljetuskalustoa Ykän inttiajoilta. Ensimmäisenä tietysti Proto-Sisu.


Ja sitä seurannut Masi-Sisu. Niitä on kai käytössä vieläkin.


UAZ-maasturi.


Ja tyylikkään kuormurinokkainen GAZ. Viides väliaika päättyy.

Ja sitten vielä oodi unohdetuille sankarivainajille

…kipitikipiti kipitikipiti vipitivipiti kipitikipiti…

…kyl kintu vilkuva, tuumi kotihiiri painellessaan pitkin Perskeleitten asunnon välirakenteita. Että tulikin löydettyä mainio mesta, tuumaili se itsekseen. Tämmönen vanha harva talo, jossa on mukavia aukkoja joita pitkin pääsee kulkemaan ja lämmintäkin täällä on. Kaiken parasta oli varmaan se, että Perskeleet eivät olleet mitään varsinaisia himosiivoajia, jotka puunasivat paikat päivittäin Tolulla ja muilla hemmetin pahanhajuisilla puhdistusnesteillä.

Sitä myöten se sai sopivissa saumoissa aina koukattua itselleen leivänmuruja, tiskipöydän eteen pudonneen nakkimakkaran pätkiä ja muita herkkuja. Saattoipa se hiipiä väliseiniä pitkin ruokakaappiinkin ja natustella kauraryynejä ja muita maittavia eineksiä, tosin siinä kannatti olla aina varovainen, sillä Perskeleet suhtautuivat tällaisiin vuokraa maksamattomiin asukkaisiin varsin nuivasti.

Olihan talossa muitakin hiiriä ja yksi vanhemmista ja viisaammista hiiristä oli varoittanut tätä nuorta ja innokasta hiirtä. Vanha hiiri oli todennut, että paikka on paljon vaarallisempi kuin mitä päällepäin näyttää. Olihan talon hiiristä aika ajoin kadonnut useita jäljettömiin, eikä niitten kohtalosta tiedetty mitään. Oli olemassa joku sanaton ja määrittelemätön uhka, ja sitä myötä se oli vaarallisempi kuin mikään muu. Jos vaaraa ei tiennyt vaaraksi, sitä ei osaisi paeta ja se oli kuolettava, totesi vanha viisas hiiri ja painotti nuoremmalleen, että kannattaisi pitää silmät auki, vaistot tarkkana ja missään nimessä ei kannattaisi ruveta liian röyhkeäksi. Tuolla isolla ihmisuroksella oli nimittäin sellainen pitkä ja paksu puusauva, jolla se aivan varmasti mäjäyttäisi liian röyhkeää hiirtä. Tulisi tyytyä osaansa, eikä yrittää enempää.

Siinähän selität, totesi nuorempi hiiri itsekseen. Ei täällä mitään vaaraa ole, kunhan ei mene sentään ihmisten jalkoihin juoksemaan. Se oli tyytyväinen, sillä se oli eilen saanut syödäksensä karjalanpiirakan jämät, mitkä ihmisurokselta oli vahingossa pudonnut tiskipöydän alla olevan roskiksen viereen. Se roskis oli oikea aarreaitta, minkä hiiri oli vasta hiljattain hoksannut. Ja nyt sieltä roskiksen suunnasta tuli hyvin mielenkiintoinen ja houkutteleva tuoksu… mikä kumma tuo tuoksu oikein oli… se houkutteli niin…

…se tuli pienestä aukosta tiskipöydän alle ja näki omituisen esineen, joka oli jonkun verran sitä itseään isompi. Siitä tuli se houkutteleva, niin houkutteleva tuoksu. Esineessä oli sellainen isompi lippa päällä ja sen alla sellainen pieni pyöreä taso, josta tuoksu tuli voimakkaimpana. Hiiri ei malttanut mieltään, vaan meni esineen luo ja painoi jalkansa tason päälle…

… sitten kuului vain loksahdus, ja kaikki pimeni… vanha hiiri katsoi henkensä menettänyttä nuorta hiirtä ja tuumasi, että perkele, minähän varoitin…

…YKÄ!

Ykä vietti kulttuurihetkeä, ts. istui paskahuussissa lukien korkeakirjallisuutta eli yhteiskunnallisesti osallistuvaa teosta ”Tex Willer ja turpa rullalle Laredossa”. Keittiöstä kuuluneen rämähdyksen perusteella hän kyllä arvasi, mistä oli kyse, mutta kysyi Ylvalta kumminkin:

- No mittee?

- Täällä on taas uusi sankarivainaja.

No niinhän mä arvelinkin, totesi Ykä, viimeisteli kulttuurisessionsa ja kävi hakemassa hansikkaat ja muovipussin. Hiirien kaatuneitten evakuoimiskeskuksen pyörittäminen kuului Perskeleillä automaattisesti Ykälle, sillä hän ei näistä jyrsijöistä pahemmin säikähtänyt, toisin kuin Ylva. Ykä käveli hanskat kädessä keittiöön, nosti loukussa olevan hiirivainajan ja totesi:

- Voi sinnuu. Tosin olet kyllä sen verran pulska, ettei nälkä ole ollut vieraanasi. Vaan kovaa se on tuo hiiren elämä. Jokapäiväistä taistelua leivästä. Joka ainoa muru pitää hankkia itse. Sosiaalihuollosta ei oo tietookaan, saati sitten taikaseinästä. Ja ihmisen perkeleet ei välitä Ottawan sopimuksesta mitään vaan virittelee näitä kiellettyjä jalkaväkihiirimiinoja. Vaan täytyy sanoa, että varsin hyvin nää toimii nää Örnätjärven HÖÖ-marketista ostetut muoviset hiirenloukut. Vaikkei niihin mitään syötävääkään panna. Kai siinä on sitten joku semmonen hajuste, että se houkuttaa. Moneskos sankarivainaja tää oli tänä syksynä? Lokakuussahan ne aina alkaa pyrkiä sisälle?

Ylva mietti hetken ja totesi sitten:

- Jaa, oliskos tuo ollut kahdeksas.

Ykä laittoi sankarivainajan muovipussiin, sulki pussin ja kuskasi sen pihalla olevaan roskapönttöön. Siellä odotteli kolme sen taistelussa uupunutta aseveljeä yhtä lailla muovipussiin laitettuna. Huitsinnevadan Jätehuolto saattelisi sitten heidän kuluvan viikon perjantaina heidän viimeiselle matkalleen.

Band of Brothers. Gone, but not forgotten.


32 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ykän tekstistä jäi sellainen käsitys ettei VIC kakskymppiseen olisi saanut valmiita pelejä. Tämähän ei pidä paikkaansa, vaan kyllä siihenkin oli saatavilla pelejä sekä moduleina että kaseteilla.

Oletkos muuten Ykä tietoinen, että C-64 Eliten muistoja olisi nykyään mahdollisuus virkistää Elite Dangerous pelin myötä? Tiedäthän että pojat ei koskaan ole liian vanhoja pelaamaan.

Mielestäni eräs oleellinen asia sinulta unohtui tuosta kouluissa järjestetyistä hammassessioista. Nimittäin se hemmetin violetti purutabletti jolla todettiin oliko puhdistus ollut riittävä, vai pitikö se kaikki tehdä uusiksi. Aina pelotti sitä pureskellessa.

Simo

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Simo. Olet varmaankin oikeassa tuossa VIC-20 asiassa. En vaan muista, että sitä kasettiasemaa olisi silloin kyseisellä hepulla ollut. Muisti voi kyllä pettääkin. Noista ajoista kun on jo hurumykke. Mutta tuo purutablettiasia oli kyllä kirjoituksessani. Ehkä se meni sinulta ohi, koska minä kirjoitin punaisesta tabletista ja sinä violetista.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Ykä. Muistan hyvinkin lankapuhelimet, ja olen ollut viimeisen/viimeisten käsivälitteisen keskuksen alueella töissä Sallassa tuossa 70-luvun lopulla. Oli se silloiselle eronneelle ja karanneelle häiskälle sopivaa aikaa, kun paikallisessa soittoruokalassa vapaavuorolla olevia sentraalisantroja tanssitti.
Nuo väliajoilla esittelemäsi kuorma-autotkin olivat tulleet tutuiksi työn merkeissä jo nuorempana petterit ja jyrysisut, jokunen mersukin, sellainen puolibuldogiksi sanottu. Tietokoneisiin tuli tutustuttua vasta ns. varttuneella iällä, kun tyttärelle hankittiin 486, modeemi tietenkin. Tuttuja nuo kaikki muistelemasi jutut, hammaslääkäriä myöten. Olen sitä ikäpolvea, että hammaslääkärikammo istutettiin kouluhammaslääkärin tarkastuskäynnillä, eli niin kuin sanon inkvisiittorin käsittelyssä.
Tällaisia muistikuvia nousi Huru-ukon mieleen kirjoituksestasi.

Castor kirjoitti...

Meillä oli "maalla" kesäpaikassa vielä veivipuhelin 60-luvulla. Sentraalia hoiti naishenkilö (sotaleski) aikuisen tyttärensä kanssa. Muistan hyvin elävästi kummankin äänen kun joskus sain soittaa. Teini-ikäisinä olimme vuotta vanhemman veljeni kanssa olleet lavatansseissa ja kumpikin oli päässyt saatille. Tulimme aamulla lättähatulla kesäpaikkamme lähimmälle asemalle. Tarvitsimme puhelinta soittaaksemme äitimuorin hakemaan sankaripojat kotiin, ja yritimme lainata asemanhoitajan puhelinta. Oli sunnuntai-aamupäivä, ja asemanhoitajan talon pihassa leikkasi nurmikkoa meidän ikäisemme kaverus. Hänen mukaansa kyse oli papan puhelimesta, joten papalta piti kysyä. No, kysyimme papalta, jonka vastaus oli, että puhelimella oli jo tarpeeksi soitettu sen päivän osalta...Kävelimme sitten kaikessa rauhassa tuon itse asiassa aika mitättömän matkan, olisiko ollut alle 10 kilometriä.

Ensimmäisen kännykkäni hankin vasta vuonna 1999. Olin siihen asti sitä mieltä, että olen sen verran tärkeä ihminen, ettei minua tarvitse saada koko ajan kiinni...

Mainokset olivat 60-70-luvuilla aivan omaa luokkaansa.

"Päätä päiväsi K-kahvilla".

"Älkää tappako vaimoanne pyykinpesulla, antakaa UPO:n tehdä se puolestanne".

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Huru-ukolle ja Castorille & kiitos kommenteistanne.

Huru-ukko: Hammaslääkärikammo tarttui kyllä 1970-luvulla minuunkin, oli se meinaan silloin vielä sellaista teurastusta. Vanhempana kun (pitkän tauon jälkeen) uskaltauduin menemään, niin sehän oli jo aivan inhimillistä. Mitä muuten olen tuttavien kanssa pulissut, niin viime vuosina Suomessakin on herätty kivun hoitamiseen ihan eri tavalla kuin ennen.

Castor: Tuosta 10 kilometrin kävelystä tuli mieleen se sanonta, minkä joskus kuulin, eli ”äkkiäkös siinä pitkään menee kun nuoret miehet tunnin juoksee”. Lättähatussa oli kyllä oma tunnelmansa, sitä on suorastaan ikävä. Tosin muistan kyllä, kun kävi lättähatun huussissa paskalla kolmenkymmenen asteen pakkasessa ja siinä pöntössähän ei ollut kuin suora reikä kiskoille, niin siinä asioi huomattavan nopeasti.

”Aina on aikaa polttaa Boston”

”Hyvä homma. Ja homman päälle hyvät savut. Gold Dollar”

”Miehet sen tietävät. Nortti on täyttä tupakkaa.”

”Fiat! Petojen sukua! Susi jo syntyessään!”

Ja tää Hurriganesin Shellille tekemä mainos on suorastaan lutunen:

https://www.youtube.com/watch?v=3SaeB9TQQQE

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Yrjölle ja kiitokset kiintoisasta muisteluksesta.

Varsinkin tuo peliosuus oli näin nuoremmalle kaverille hauskaa luettavaa, en tiennytkään että tuo palikkatennis oli saatavilla televisioliitännäisenä jo 1970-luvulla. Commodore 64 on toki kuulopuheissa tuttu ja taitaa sekin olla tällä hetkellä pelinörttien eräs retrokohde.

Sen verran tahdon huomauttaa, että lankapuhelin pääasiallisena "moro-onko Arska kotona" -kommunikaation muotona on kyllä tuttu myös 90-luvun natiaiselle (ensimmäisen "halkoni" sain vasta vuoden 2000 hujakoilla). Löytyypä vihreä, numerokiekollinen lankapuhelin meiltä vieläkin ja olen huomannut siihen aina soittavani, jos minulla on yleisesti kotiin asiaa. Lankapuhelimen käskevää pirinää kun ei Herran kiitos saa asetettua "hiljennetylle"...

Samoin myös pankkikirjaa sain opetella käyttämään elämäni ensi vuodet, taisipa jopa milleniumina syntynyt pikkusisareni saada vielä pankkikirjan! Visa Electronille kun tunsi tarvetta vasta 15-vuotiaana ensihaulikon ostajana...

Yhä nykyäänkin tykkään mieluiten nostaa rahaa tilitä ja hoitaa asiani käteisellä rahalla, sillä blogi-isännän tavoin olen ankarana monetaristina myös sitä mieltä, että mitä minun raha-asiani muille kuuluvat?

Hyvää alkanutta vuotta,

-Apoliteia-

Becker kirjoitti...

Tässä blogissa oli taas niin paljon tuttua vanhalle pierulle ettei tosikaan. Se on kumma miten ihmiskunta pärjäsi tuolla Ericssonin lankapuhelimella. Miten me pysyttiin hengissä ja terveinä ja täysjärkisinä. Työpaikallekkaan ei soitettu vasta kun tosi hätä oli kyseessä. Ja siellä sitten haettiin punasteleva Virtaska konttoripäällikön puhelimeen. Mutta tällaista ei tapahtunut kuin maksimissaan kerran vuodessa. Uutiset ja asiat kerettiin hoitamaan kotiin tultua. Jotenkin tuntuu, että ihmiset olivat paljon tasapainoisempia ja täysjärkisempiä ennenvanhaan. Keskiverto ihminen käyttää aivojaan n.10 prosentin kapasiteetilla. Mä olen täysin vakuutunut siitä, että nykyinen teknologia on jo ylittänyt keskiverron älykapasiteetin. Menet mihin tahansa ja milloin tahansa niin aina ympärillä hyörii zombiet joilla on tuo maaginen lätkä nenän edessä, jossa on juuri sillä hetkellä jotain tärkeää tietoa vaikkapa, että kaverisi on juuri ostanut paketin kondomeja tai sitten on välttämättä otettava jokin selfie kauko-ohjattavan tikun päästä.
Meneppä vaikka puiston penkille ja katsele vaikka uteliaan kiinnostuneesti ympärillä tapahtuvaa hyörinää. Olet muuten varmaan ainoa, joka katselee ympärilleen, sillä kaikki muut tuijottavat tuota maagista lätkää. Ihmiset eivät enää uskalla tai pysty elämään reaalimailmassa, vaan pakenevat tuonne virtuaalimaailmaan. Ja tekniikan kehittyessä hullummaksi tämä muuttuu, usko pois.
Nyt kun kansoilla olisi se maailman viisaus nenän edessä, niin porukka aivan selvästi tyhmenee ja popsii valtavan määrän psyykelääkkeitä.
Mutta se trenditietoisuus on niin tärkeätä.
Minä suoritin paluun entiseen ja restauroin itselleni pari Nokian 6210 kännykkää. On niin kätevät käyttää ja pienikokoiset. Akut kestää ja ne vähät puhelut mitä minulle tulee joutaa tuolla soitella ja ottaa vastaan. Kotona on sähköposti, lankapuhelin ja skype, joten kyllä minut kiinni saa ken halajaa. Jos tarvitsen fikkaria otan mukaani, jos tarvitsen kameraa, otan mukaani. On toki myönnettävä että joskus nykyisen lätkän ominaisuuksista olisi ollut jotain apua, mutta hengissä ollaan vieläkin ja suhteellisen täyspäisenä.
Mulla saa veret keittämään kun näen jonkun räpläävän laatta auton ratissa, jostain kumman syystä naiset vaikuttavan olevan viehtyneitä tähän vaaralliseen askareeseen.
Tätä ei moni myönnä, mutta ihmisen aivojen kapasiteetti käsitellä monia asioita yhtaikaisesti on rajallinen. Esimerkiksi intensiivinen kännykässä keskustelu ja autolla ajo on huono yhdistelmä. Autolla ajo kärsii. Eipä sen puoleen, kyllä se monella kärsii pelkästä vieruskaverin kanssa keskustelusta.
Huh, tulipas taas esiteltyä näkemykseni mieliaiheestani zombie ja lätkä.
Nyt on pakko vetää vähän henkeä.

Anonyymi kirjoitti...

Tuo Elite avaruuspeli C-64:lle oli kerrassaan mainio ja koukuttava! Muistan vieläkin ensi kohtaamiseni Thargoidien kanssa, siitä ei jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa eli tekivät meikäläisestä hakkelusta. Sen verran tuli tahkottua, että lopultakin saavutin elite-arvonimen. Vahinko ettei pelissä ollut laskuria montako vihulaista tuli teilattua tai ettei pystynyt rahavarojen kartuttua ostamaan niitä isompia rahtialuksia. Tästä osoitteesta löytyy paranneltu versio Oolite, ei vaadi tietokoneelta mitään hirmutehoja ja nostalgian vuoksi tuota on tullut jonkunverran pelailtua. Jos on ylimääräistä aikaa niin kannattaa kokeilla!

Erich Kühnhacklin aisaparina oli usein Gerd Truntschka ja he tekivät pahojansa Suomen maalilla. Izvestia-turnauksia tuli silleen seurailtua, että TV:stä ääni veks ja radio päälle. Sieltä tuli Höyry-Häyrisen selostus ja sitä kuunteli mieluummin kuin A. Karapaloa töllöstä. Se ei ollut paha tappio jos CCCP:ltä tuli pataan 5-0, mutta muistelisin että he joskus intoutuivat takomaan ns. hämäläisnumeroita, tyyliin 11-1 NL:lle.

Joo-o Proto-Sisu herättää armeijamuistoja KarPr:stä, kun hypittiin Proton lavalta asemiin Mustin kanssa, jalusta (50 kg) ja putki (90 kg) alas lavalta, ne yhteen ja sitten sinko liikkui. Tupakavereiden kanssa pohdittiin moneen kertaan, etteikö tuota voisi ympätä avo-UAZ:in takaosaan? Sen kanssa olisi ollut niin kevyempää mennä asemiin ja 1. laukauksen jälkeen tehdä ripeä asemanvaihto. Tässä amerikkalainen näkemys asiaan Jeep mounted 106mm M40 recoilles rifle. Yleensä ulkoilutimme Mustia suoraan kassun takapihalta jalkaisin maastoon, eipä päässyt kauheasti lihomaan armeijan erikoiskoulutuskaudella.

On muuten lähipäivinä ollut ihanaa seurailla Suomen lämpötiloja, on siinä aavikon pojilla ihmettelemistä!

- Soomepois Eestist -

Isäm maan puollustaja kirjoitti...

Voi niitä aikoja... Tuo fluorihomma ja kouluhammaslääkäri oli ihan asiallista toimintaa. Suomalaislasten hampaat olivat surkeassa kunnossa ja Ruotsissakin ihmttelivät, että miksi kakaroilla, jotka tulivat suomalaissiirtolaisten mukana oli niin surkea purukalusto. Saatiihnan suomalaiseen systeemiin jossain vaiheessa kansanterveystyö ja siitä oikein laki. Ei enää vuosikymmeniin ole annettu rippilahjaksi tekareita.

Meille tuli puhelin 70-luvun alussa ja se oli suoraan beige näppäinpuhelin, mikä tietysti tarkoitti sitä että kun joutui käyttämään numerokiekkopuhelinta, saattoi tulla väärä numero, se kiekko kun piti kiertää pohjaan saakka ja sormi lipesi. Ennen omaa puhelinta oli tapana soittaa naapurista tai sitten kaukopuhelut lennättimestä. Se oli kakaralle jännä paikka kun katolla oli helvetillisen iso sateenvarjon kaltainen antenni. Puheluita oli erilaisia, oli paikallispuhelu, kaukopuhelu, pikapuhelu ja lopuksi salamapuhelu, jolloin joutoväki joutui lopettamaan jaarittelunsa kun tärkeä puhelu piti saada läpi.

Eka tietokone oli ZX-81 ja näyttönä 12" matkatelevisio. Kasettiasema oli tavallinen National (oranssi nuorisolle muotoiltu malli), mutta se ei oikein koskaan toiminut. Koodi piti siis aina naputella erikseen kun tietsikan käynnisti. Se oli pitkän päälle epämotivoivaa.

Pitäisi varmaan laittaa pystyy blogi, johon jengi saisi vapaasti kirjoitella lapsuusmuistojaan. Näitä juttuja on kiva lukea ja vertailla kokemuksia saman sukupolven sisällä.

Castor kirjoitti...

Uutisista/lehdistä:

"Lada leviää Suomen teille".
"Kuningas Hussein ja hänen Munansa seisoivat ja vilkuttivat kansalle" (Muna oli Husseinin ensimmäinen vaimo).
"Tontut jakavat kakkia lapsille, joulupukki vierailee".
"Selvinpäin en astuisi humalassa auton rattiin, kansanedustaja sanoi".
"Edestakainen matka Finnairin suihkukoneella. Ohjaaja on mukana kaikilla matkoilla".
"VR kaavailee toisen miehen pudottamista veturista".
"Masokistien kevätpäivät Paraisilla onnistuivat yli odotusten - piiska-auto saapui paikalle".
"Lähes 300 neliömetrin pappilassa kahden vaimonsa kansa asuva kirkkoherra Lavaste pitää pappilakulttuuria tärkeänä vielä nykyisinkin".

Mainoksia:

"Pikipojat työtään jatkaa / toivotamme hyvää matkaa".
"Miehet, jotka menevät, näkevät ja tekevät, vetävät ne väkevät. Filter Strong. Yötä päivää".

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Apoliteialle, Beckerille, Soomepoisille Eestist, Isäm maan puollustajalle ja Castorille & kiitos kommenteistanne.

Apoliteia: Taisi olla ensimmäinen kommenttisi, joten tervetuloa kommentoimaan. Palikkatennishän tosiaan tuli silloin 1970-luvulla ja voit uskoa, että me nyrkillätapettavat oltiin siitä innostuneita. Sehän kun oli tavallaan sellainen uuden ajan airut. Lankapuhelin tietysti säilyi varsin pitkälle, olihan meilläkin se vielä 2000-luvulla, mutta sitten kun muutettiin Huitsinnevadaan, niin luovuttiin siitä. Helsingissä oli muuten silloin aikanaan melkoinen kauppasirkus, kun ihmiset alkoivat myydä niitä HPY:n lankapuhelinosakkeitaan. Vaan nyt voisi kysyä, että montako lankapuhelinta maassamme enää on ja kuinka moni ihminen hoitaa pankkiasiansa enää pankkikirjalla. Ei taida kannattaa, kun eikös se laskujen maksu pankissa kustanna jo lähemmäs kymmenen euroa per lasku. Ja oikein hyvää alkanutta vuotta sinullekin.

Becker: Terveiset vanhalta pierulta toiselle vanhalle pierulle. Molemmat ollaan varmaan ylpeästi sellaisia. Kyllähän ennen kännykkää ja sähköpostia asiat saatiin hoidettua. Ei ne ole mikään välttämättömyys. Mitä noista zombieista totesit, niin oliskos näin, että kun se oman elämän suhteellisen yhdentekevä asian on kirjoitettu facebookkiin, ja kun se on siellä ihan hienoilla fnteilla, niin kuvitellaan, että se on jotenkin suurempi, jotenkin merkityksellisempi. Minulla itselläni on Nokian kännykkä, en edes muista numeroa, seiskalla se alkoi. On siinä kamera, mutta muuten ihan yksinkertainen ja sillä kyllä pärjään. Sitten kun tää hajoaa, niin luulen, että ostan sen ns. eläkeläispuhelimen. Jos sais vielä soittoääneksi ”Rintamäkeläiset”. Ja juu, tuo kännykän näprääminen ajaessa on täysin järjetöntä. Kuskin hallinnasta lähtenyt auto on yli tuhat kiloa painava ohjus.

Soomepois Eestist: Näköjään samoja pelikokemuksia meillä. Minähän en ole pelannut mitään kohta kahteenkymmeneen vuoteen. Ei vaan kiinnosta. Tai no, yksi poikkeus on, eli tämä Worms-peli, jota on mukava pelata kavereitten kanssa pienessä ohranjyvässä. Se on niin älytön peli, että se on jo älykäs. Vaan täytyy kattoa, jos tohon ooliteen saisi tutustuttua. Izvestijassa muuten suomalaiset taisivat voittaa Neuvostoliiton ensimmäisen kerran. Oliko se nyt 1972 tai jotain sinnepäin ja siellähän saatiin se kolmas sija jo ennen niitä mm-mitaleita. Se oli muuten melko iso asia Suomessakin siihen aikaan, pelattiin pikkuisen ennen joulua, siellä Luzhnik-hallissa. Mustilla ampumista pidetään kuulemma miehekkäimpänä mahdollisena kokemuksena intissä, mutta minulla ei siihen ollut mahdollisuus tutustua, kun olin tykistössä. Olihan meillä koulutuksessa kessit ja se vanha 55 S 55.

Isäm maan puollustaja: No joo, kieltämättä se hampaitten pesu tuppasi 1970-luvun alun nulikoilta jäämään vähemmälle ja se kyllä näkyi hammaskalustossa. Lisäksi muuten sen ajan paikat olivat pirun huonoja, minulta irtosivat ne vissiin joka ainoa, ja ne on jouduttu uusimaan. Hätänumerohan muutettiin muuten 000:sta 112:een jo numerokiekkopuhelinten aikana, ideana se, että se oli nopeampi veivata. Tommonen mainitsemasi blogi olisi kyllä mainio, ja voi olla, että minusta tulisi sen vakiolukija. Omassa blogissanihan olen tuota hieman aloitellutkin, mutta sehän keskittyy pääosin sinne 1970-luvulle.

Castor: Ei pahoja nuokaan. Tuon legendaarisen "Selvinpäin en astuisi humalassa auton rattiin”-lauseenhan sanoi kokoomuksen Sirpa Pietikäinen, joka on kunnostautunut übermokutuksen alueella hyvin onnistuneesti.

Seppo Lehto elävää huumoria desanttitsuhnien maassa, missä pimeyden tavoittelu on tärkeämpää kuin valaistuminen oikeaan tietoon mm maahanmuutosta, moskovan oblasti imperialismista, pedofiilikulteista kirjoitti...

Päivi Räsänen, demlajuristit, suvakkilehmät ymv eivät taida tiedostaa bantujen tapaa laittaa pygmit ja albiinot pataan? Jotain rajaa: Protection to white "lörppähuuli", repeat: Protection to white "lörppähuuli" https://www.youtube.com/watch?v=JUpSrcDv0nY Rajat kiinni, suojelkaamme valkoista elintapaamme http://valkoinen-tulevaisuus.blogspot.com

Becker kirjoitti...

No niin jatketaan vastausta tähän Ykän mainioon blgiin. Noista tietokoneista en ole ollut kiinnostunut nuorempana pätkääkään kunnes vasta noin parikymmentä vuotta sitten jouduin duunieni johdosta perehtymän niihin ja sitä ohdakkeista perehtymisen taivalta jatketaan edelleenkin, mutta jotain sentään oppineena, vaikeuksien ja töppäilyjen kautta. Mutta tuon pippelin muistan hyvin kun se tuli paikalliseen baariin. Piru että se oli niin haitekkiä, niin haitekkiä.
Pentuna minulla oli kaksi kauhun kohdetta. Toinen oli hammaslääkäri ja toinen persuksiin annetut piikit. Saan vieläkin vilunväreitä kun näen sen hihnoilla toimivan kidutuslaitteen. Hammaslääkärin kynnys oli sitten aika pitkään pirun korkea, mutta nyt minulla on sellainen leguri, että sinne menee ihan mielikseen. On ne vehkeet ja hoito sen verran parantuneet. Ja suurin osa tifloista on vieläkin omia, tosin puutteitakin löytyy mutta Ylhäisen näkkiä pystyn kyllä jyystämään ja sehän riittää.
Persuksiin ei muuten vieläkään saa piikitellä.

Lätkästa sen verran että muistan hyvin nuo neukkuja vastaan pelatut pelit joissa aina hävittiin. Jotenkin se tuntui niin typerältä että pieni amatööri joukkue Suomi pelasi ammattilaista Neuvostoliittoa vastaan. Ei ollut mitään jakoa voittaa. Meni vähän maku koko touhuun.
Mutta tää nuorten viimeinen matsi. Mikä thrilleri! Loppua kohden piti seisten katsoa. Oli se niin uskomatonta pelaamista nuorilta jässiköiltä. Väliajoilla oli pakko mennä vetämään pikkusiggeä (juu on ote välillä livennyt) pakkaseen. Ja matsin loputtua tuhti jallukola palautumisen nopeuttamiseksi.
Se Ruotsin tilanne oli aika tyypillinen. He pelaavat erinomaisesti niin kauan kun kaikki menee by the book, mutta kun svenneltä katkeaa henkinen kantti, niin se katkeaa totaalisesti ja aletaan vinkumaan tuomari ym. vääryyksistä. Sellaisia he ovat nykyjään muussakin elämässä.
Eipä sen puoleen, niin alkoivat ryssätkin valittamaan tuomaripelista, kun ottivat nokkiinsa pieneltä Suomelta. Matsin jälkeen Tasavallamme Pressa loihe lausumaan, että tällä asenteella Suomi nousee ja kansa yhtenäistyy. Vai niin. Että EU ja Euro muuttuu taivaaksi ja maassa lymyilevät parasiitit muuttuvat yhteiskuntakelpoisiksi.
Kai se sitten on niin kun hän niin uskoo. Minä en. Olihan tuo kulta toki huonojen aikojen vaivaamalle kansalle pientä henkistä piristystä.

Mulla on vieläkin tallella vanha pankkikirja ja viinakortti. Kumpaakaan ei niin hirveesti ole ikävä, mutta ne shekkivihot oli käteviä. Kun huomasi baaritiskillä, että vihon katteet oli aika finis, niin ei muuta kuin shekkiä kirjoittamaan, sillä sen jälkeen oli aina pari päiva aikaa kiikuttaa tilille katetta, ettei tullut sanomisia.

Noista hiirulaisia ei tapaa kuin kesämökin nurkilla, ja saavat siellä rauhassa riehua, jahka pysyvät ulkosalla kun me olemme sisällä. Rotta taasen on sellainen piru että se käy päälle kun nurkkaan ahdistaa. Se kun on tarpeeksi iso, niin siitä ei lähde henki kuin kirveellä tai pyssyllä.
Nuo autot noissa kuvissa on niin tuttuja. Niitä muuten joutui todella ajamaan verrattuna näihin nykyisn itseohjaaviin. Mä kun olin kertauksissa niin meitä kuskattiin noilla isoilla venäläisillä kuusipyöräsillä kuormureilla. Oli ne raakoja pelejä. Isot bensaasyövät veekasi koneet nokalla. Ja ne meni läpi melkein mistä vain
Mutta toi GAZ on suorastaan klsssisen tyylikäs. sellaisen voisi ottaa vaikka harrasteeksi.

Sitten nämä yksittäistapaukset joita on nyt sattunut vähän joka puolella. On se vaan pirun jännää seurata, että miten paljon näitä pitää tapahtua ennekuin suvakkien silmät aukeavat. Ilmeisesti emme ole lähelläkään sitä vaihetta.
Ja nyt vielä natsit ovat alkaneet partioida kaduilla. VOI HIRVEETÄ!
Uutisissakin (jäin vahigossa katsomaan) Rönnkkökin oli aivan tuohtunut tästä uudesta
rasisitisesta ilmiöstä. Pitäisköhän lähteä partioimaan. Ulkoilma ja liikunta hyvässä seurassa tekisi kunnollekkin hyvää.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Seppo Lehdolle ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Seppo: Voimia eloon edelleenkin.

Becker: Tietokoneista ja netistä on kyllä oma etunsa, ihan ihmisen jokapäiväiseen elämään, niin kuin vaikka laskujen maksuun, joka pankin tiskillä nykyisin maksaisi hurumykke. Ja tämä ihan pikkunen sananvapausasiakin vaikuttaa…

Minua muuten piikit ei ole koskaan pelottaneet, joten minulta voi ottaa verikokeen tai lykätä antibioottia ihan rauhassa. Ja hei, hyvä kun mainitsit: Ylhäisten näkkileipä on näkkäreitten kuningas. Oikein kunnon ruisnäkkileipää. Kovaa tietysti kuin mikä, vanikkaan verrattavaa, mutta tosi maukasta.

Meikäläiselläkin meni eräskin olut, kun tuli katsottua poikien peliä. Sanoisin, että elokuvien käsikirjoittajat eivät pysty koskaan kirjoittamaan sellaista draamaa, mitä siinä pelissä oli. Ruotsia käy päivä päivältä enemmän sääliksi. Se olisi maa, jossa kaikki olisi kohdallaan, mutta se on tehnyt asioitten vituralleen hässimisestä itseisarvon. Ehkä olisi ollut hyvä, että Ruotsikin olisi joutunut ampumaan kovilla kakkosrähinässä.

Niinistö on lähinnä vitsi. No, kyllähän hän puhuu asiaakin eli maassa maan tavalla, mutta hän ei sano sitä että jos ei olla maassa maan tavalla, niin maasta pois. Tietysti hänen vaikutusvaltansa presidenttinä maamme asioihin on nykyisin varsin mitätön. Ja ehkä on hyvä niin. Ajattelepa, jos suoralla kansanvaalilla valitulla Tarja Halosella olisi ollut Kekkosen valta.

Viinakorttia ei minulla ollut koskaan. Olen sen verran nuori. Pankkikirjoja on vielä muutama jemmassa, mutta kun niissä on vain ehkä kympin verran rahaa markkoina, niin ei ole tullut mieleen lähteä pankkiin kysymään, että saiskos nää ulos. Jos siihen toimenpiteeseen laskettaisiin palvelumaksut, niin luulen, että jäisin miinukselle.

Yksittäistapauksista: Niin Kirkkonummen kuuden turvapaikkahuilailijan tapausta kuin Asematunneliin tunkeutuneitten tyyppien tapausta tutkii päätutkijana Tuomas Elfgren. Heppu on Rasmuksen jäsen ja kunnostautunut adoptoimalla itselleen ruandalaisia poikia. Puolueeton?

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Harja reiät estää, puhdas hammas kestää.
Tämä tai se Ykän mainitsema lause luki hammasmukin reunassa.
Joka taitaa vielä olla kotipuolen hyllyllä kun hampaita menen pesemään.

70-80 luvun vaihteessa yhdellä koulukaverilla oli UAZ tai joku vanha vastaava leikkiautona. Sillä sitten radanvarren maastossa joskus pörrättiin (itse matkustajana tosin). Kulutus oliko muistaakseni 10 litraa per kilometri maastoajoa.

Reijo Koiras kirjoitti...

Ahh, mainio nostalgiapläjäys. Paljon tuttua oli myös 80-luvun alussa syntyneelle. Taisin olla 5- tai 6-vuotias kun meidän kotiin hommattiin C64(Up'n'Down on kovasti tuttu peli), ja muistelen että silloin naapuritalossa oli vielä vic-20. Tuollainen pyöritettävä lankapuhelinkin oli ja muistanhan minä pankkikirjankin. En tiedä minkä verran on aika kullannut muistoja, mutta minulle on jäänyt kuva että 80-luku oli aika mainiota aikaa. Sitten tuli 90-luku somaleineen ja monikulttuureineen ja hommat alkoi pikkuhiljaa kääntyä vituralleen.

Anonyymi kirjoitti...

On näitä kiva muistella, Sinclair Spectrum on vieläkin tallessa, saiskohan sen tulille...
Satakunnan Huitsinnevadan sivukylään tuli 50-luvulla kaksi lankapuhelinta, joista toinen oli haaroitettu kahteen taloon. Sinne soittaessa tuli kahden talon asiat kuntoon yhdellä soitolla!

Se hammaslääkäri tuli tuon samaisen kylän kansakouluun tarkastuskäynnille: Alaluokan takaosaan tuotiin opettajan keinutuoli, joka lukittiin kahdella halolla keinumattomaksi!
Varsinaiseen hammashoitoon mentiin sitten keskustaan linja-autolla. Vuoroaan odottavat mukulat istuivat jakkaroilla hoitohuoneen takaosassa! Viimeinen hoidokki oli sitten aivan paniikissa saatuaan kuulla kaikkien muiden tuskat ennen omaa vuoroaan. Siksi meistä tuli tällaisia!

Jääkiekkomukulat kyllä tekivät unohtumattoman teon - ja draaman kaarta piisasi! Vain Valko-Venäjää vastaan eivät olleet hetkeäkään tappiolla. Näiden jätkien kanssa jatkamme olympiakultaan!

Anox

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Niin samanlainen lapsuus/nuoruus... niisk

DuPont kirjoitti...

Elite oli hetken aikaa se Commodoren upein peli. Grafiikkahan oli uskomatonta siihen aikaan (vektorigrafiikaksi kai sitä kutsuttiin) ja peli todella monipuolinenkin. Hienoa, että jotkut muutkin muistavat tuon.

korpisoturi kirjoitti...

Reilusti yli kymmenen vuotta sitten istuskelin thaimaalaisessa baarissa. Vieressä istu humalainen ruotsalainen. No enpä itsekkään mehua juonu. Kun sille ruottalaiselle selvis, että mä olinkin suomalainen, niin se sytty oikein liekkeihin. Innostu ihailemaan Juha Mietoa, että 20 kiloa Wassbergia painavampi Mietaa pystyi hiihtämään niin kovaa. Sitten se pomppas pystyyn, alko huitoa käsillään ja sen suusta tuli jotakin kummaa ääntelyä, että pam, pam, pam, pam, pam..... Näytti kuinka Mieto nousee hiihtäen ylämäkeä.

Enpä tuota pahakseni pannu. Sitten tilattiin lisää ja wiski virtas.

Anonyymi kirjoitti...

Ootko Ykä huomannut että valtamedia kokeilee sitä, että voisiko tiedotusväline uutisoida erilaisia maailman tapahtumia sen sijaan että se keskittyy yksinomaan kansalaisten kasvattamiseen?

Toki suurin osa eri puolilla Eurooppaa tapahtuneista organisoiduista muhamettilaisten reviirimuhinointikampanjoista on jätetty kertomatta ettei vain syntyisi sellaista kuvaa, että kyse on Euroopanlaajuisesta ilmiöstä, jolla on laaja kannatus muhammedinpalvojien parissa. Mutta jotain nyt kuitenkin on kerrottu. Iso muutos sekin.

Tosta ihmisen ja tekniikan hallintasuhteesta: "Se, mitä omistat, päätyy omistamaan sinut." Pätee varmaan tekniikkaankin yhtä hyvin kuin maalliseen mammonaan.

Kaikki inhoavat ruotsalaisia, mitä ruotsalaiset eivät ymmärrä. Miten muut voivat inhota heitä, vaikka ruotsalaiset ovat jo vuosisatoja kertoneet niille muille, että miten niiden pitäisi ajatella.

Vaan jonkun pitäisi kehittää noille hormoniensa ja yleemmyyshurmoksensa sekoittamille musulmaaneillekin sopiva hiirenloukku. Semmoinen mistä tulisi sitä kuuluisaa sillinhajua ja joka näyttäisi vähän kitaran mukaan muotoillulta ja jonka kanssa kävisi niin, että jos sinne koittaa tunkea sormen tai sormea muistuttavan ulokkeen, niin jousella toimiva giljotiini suorittaa samantien vähän sellaisen ronskimman leikkuuoperaation.

Nyt kun Eurooppa käy kovaa kamppailua siitä, että kuuluuko järjestyksenpito ja turvallisuudesta vastaaminen poliisille vai epävirallisille maakuntajoukoille, niin ihmettelen kovasti sitä, ettei raiskaajia ole vielä ruvettu kansanparantamaan injektioneulan ja jäteöljyn yhdistelmällä. Petrokemia ja sianrasva suoraan paisuvaiskudokseen ja kivekseen toimitettuna nimittäin tuottaisi taatusti sen verran mieleenpainuvan oppimisprosessin, että vähän paatuneempikin Abdi ottaisi mieluummin sen suosukellusta painojen kera -vaihtoehdon.

Ja tämähän ei sitten ollut mikään kehotus. Päinvastoin. Älköön kukaan ottako esimerkkiä yllä heitetystä herjasta esim. hankkimalla injektioruiskun, sekoittamalla auton jäteöljyihin sianrasvaa ja ruiskuttamalla moista tököttiä mitättömän pieniä määriä kymmeniin eri kohtiin pitkin raiskaajien genitaaleja ja kivespusseja. Sellainen johtaisi tuskaan, amputaatioihin ja julkiseen häpeään, mitä emme tietenkään halua raiskaileville kunniakansalaisille. Lisäksi se olisi laitonta.

Anonyymi kirjoitti...

Lankapuhelinten ja sentraalisantrojen aikana kävi aina välillä niin, että puhelun ääni heikkeni voimakkaasti. Silloin santra oli salaa kuulolla. Niinpä piti tietenkin huvitella ja syöttää santran korviin kaikkea mahdollista yliampuvaa soopaa niin että santra juoruämmäkavereineen saa ihmetellä ihmisten hirveyttä ihan tosissaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle, Reijo Koiraalle, Anoxille, Buurille Johannesbuurista, DuPontille, Korpisoturille, Ano1:lle ja Ano2:lle & kiitos kommenteistanne. Se 1970-luvun ilmiö, mikä jutusta muuten unohtui oli suomalaisten miesten kainalo ja deodorantti. Ne kun löysivät toisensa. Mikä ei ollut ollenkaan huono ilmiö, sillä hikoileva kainalo ja siihen aikaan yleiset keinokuituvaatteet saivat aikaan melko tyrmäävän hajun. ”Mä maalaispoika oon… ja panen suihketta kainaloon…”.

Tuumailen vähän samaa kuin Reijokin, eli omasta mielestäni suomalainen yhteiskunta saavutti joskus 1980-luvulla huippunsa kansalaisyhteiskuntana, jolloin virkakoneiston saattoi sanoa toimivan suomalaisten eduksi ja elintasokin oli noussut kohinalla. Tavallaan homma alkoi pilaantua sitten vuosikymmenen lopulla, kun mopo läksi lapasesta ja alkoi se juppiaika. 1990-luku sitten toikin jo toiseuden palvonnan ja siinä alamäessä ollaan.

Ano1:sen kommentti oli sillä hilkulla, että meinasin jättää julkaisematta, mutta kyllähän se kuvaa suuresti vallitsevaa suuttumusta ja uskon menettämistä siihen, että viranomaiskoneisto hoitaisi ongelmaa. Se kun vielä keskenään miettii, että oliskos meillä mahdollisesti ongelma vaiko voimavara.

Anonyymi kirjoitti...

Pankkikirjan suhteen olin senverran hardcore, että tili oli loppuun asti postipankissa. Siellä sentään panot ja otot kirjattiin hartaasti vihkosen kauniisti kirjailuille sivuille käsin kirjoittamalla ,, ja leima perään.

Vaimo se minulle huijasi kännykän povitaskuun. Ajelin silloin vanhoilla moottoripyörillä ja ajelen edelleen. Vaimon mielestä kännykkä olisi kätevä, jos vaikka menopeli laukeaa korpeen. Saisi soitettua apua.
Empä ole apua tarvinnut soitella, mutta teleliikenne on lähinnä toiminut niin, että kotiin palatessa kysellään miksi helvetissä siihen puhelimeen ei voi koskaan vastata (4 vastaamatonta puhelua) . Kaupasta olisi tarvittu purkki kermaa tms.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Mullahan on vielä pari pankkikirjaa tuolla piironginlaatikossa. Oliskos niissä kaikkiaan kolmekymppiä rahaa. Siis markkoina. Vanhoja tilejä, ei oo pankki palvelumaksuja kysellyt. Minä muuten ostin tietokoneen ennen kuin kännykän, ja ensimmäinen kännykkä oli semmonen Motorolan city-kännykkä. Se ei tainnut maksaa silloin kuin satasen tai vähän päälle. Markkoina siis. Ne taisivat hävitä käytöstä joskus 2000-luvun alkuvuosina.

Varakaani kirjoitti...

Tere, Ykä, ja toivon mukaan parempaa uutta vuotta!

Juuri tuli aloitettua uusi duuni täällä, ja siksi on ollut vähän jälkijunassa taas netin syynääminen, sitä kun ei töiden lomassa ehätä eikä oikein saisikaan (ellei ota omaa konetta mukaan, mutta kuka ny sellaista viitsisi?)

Olipa aimo annos nostalgiaa mukana, kun nuo kaikki vaiheet on itsekin elänyt. Hammaslääkäristä sillai lyhyesti että silloisen asuinpaikkakunnan kouluhammashuoltoa varten oli palkattu kunnaneläinlääkäri toimeen, ja sinne kun tarpeeksi monta hammasta jäi (mitään paikkaamista, perhana, pois vaan jos reikää on!) niin menikin sitten aika monta vuotta ennenkuin seuraavan kerran uskaltautui pakon edessä taas silloisen työpaikan hampilekurille. Ihmetys oli suurta kun hoito olikin ihan jotain muuta kuin mihin tuon konitohtorin käsittelyssä oli ollut...

Vieläkös muistatte nuo "ykköset" eli lankapuhelinaikaan käväistiin puhelinkiskassa rimpauttamassa yksi soitto että tiedettiin tulla avaamaan ovi (kaupungissa, tietty) kun sitä aina reva rutsissa ollut rahaa turhiin puheluihin.

Tietokoneisiin tuli tutustuttua 8086-prossuista lähtien niin perusteellisesti että siitä tuli pariksi vuosikymmeniksi oikein näkkileipäpuu, mutta vaikka tekniikka kiehtoo ja käyttökin joskus, niin se mihin maailma sen myötä on mennyt on usein aika lailla hanurista. Some. Joo. Shit.

Mutta on tässä puolensakin: Ilman nettiä ja blogialustaa tätäkään kirjoitusta ei olisi voinut lukea, ja sen mukana fiilistellä. On se sitten niin merkillistä. Joten kiitosta, Ykä, juuri tätä olen kaivannut (jälleen).

Terveisin, Varakaani

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Varakaani ja oikein mukavaa uutta vuotta sinnekin. Niin notta kunnaneläinlääkäri hammasvälskärinä? Eipä käy kateeksi millään muotoa. Varsinkin kun muistelen aikanaan omaa Nyhtänköljän kunnaneläinlääkäriä, joka oli erikoistunut lehmiin ja sitä suurempiin eläimiin.

”Ykköset” muistan hyvin. Kyllähän sitä käytetään kännykkäaikanakin, varsinkin nuoremmat ihmiset, joilla on prepaidistaan soittoaika lopussa. Milloinkahan muuten Suomen viimeinen puhelinkioski hävisi? Aikanaanhan hävisi ensin kolikkopuhelimet, ja kaikki muuttuivat sellaiseksi puhelinkortilla käytettäväksi.

Tietokoneitten kohdalla voi todeta, että minulla on suht vankka käyttäjäpohja, mutta jos pitäisi ruveta miettimään, että mitä se kone on syönyt, niin heti menee sormi suuhun. Mutta kiitämme kaikki vapaata internettiä ja minä omasta puolestani erityisesti Blogger-palvelua. Ja kiitokset sinullekin kannustuksesta. Sillä on suuri merkitys.

Anonyymi kirjoitti...

Mun tuttavapiirissä noista teidän "ykkösistä" käytettiin termiä "tyhjä soitto".

Lauri Stark kirjoitti...

Muistelmiasi on aina mukava lukea ja peilailla omiini, eli mikä muuttuu ja mikä ei. 90-luvun alussa syntyneenä muistan sentään lankapuhelimet, isoäidiltä löytyi numerokiekollinenkin. Lapsuudenkodistani löytyy vieläkin seinään isketty lankapuhelin, joskaaan eivät siihen juuri muut kuin sukulaiset enää soittele. Kännykän tulin hankkineeksi ikäluokalleni varsin myöhään, eli 18-vuotiaana. Ja sama vehje on kuuden vuoden jälkeen edelleen käytössä, en ole viitsinyt älyvempaimiin vaihtaa. Osaltaan se johtuu vastarannankiiskeydestä, mutta osaltaan se on pelkoa addiktoitumisesta kyseiseen mobiilirakkineeseen.

Pelit ja tietokoneet ovat meillä sitten olleet jo aika erilaiset. Pip on tuttu peli vain historiankirjoista. Ensimmäisiä pelikokemuksia itselleni oli mm. Wolfenstein 3d, jossa ammutaan wanhoja kunnon nasseja. Ryssän kauhusta olisi muuten Ykäkin varmaan tykännyt, ehtaa suomilaatua.

Jääkiekkomuistomme ovat taas toisilta planeetoilta. Olin liian pieni vuoden 95-kisojen aikaan, ensimmäiset muistot lienevät 1998 MM-kisoista. Se oli joka tapauksessa aikaa, jolloin leijonien odotettiin pelaavan finaaleissa. Mutta ikävä kyllä Suomi aina hävisi, tappiosta tuli normi. Milloin Tshekki, milloin Kanada, joku oli aina parempi. Vasta 2011 pääsin omin silmin todistamaan kultajuhlia varuskunnan täpötäydessä kisastudiossa, eli tv-tuvasssa.

Ja kun tuolla muuten ruli raskassingosta puhe: miehekäs olo on ammuttaessa, mutta muuten uskon vehkeen olevan kidutusväline rangaistuspataljoonalle. Ei ole täysjärkisten hommaa kiskoa sitä pitkin mettiä, isot miehet sentään...

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Korppi on oikeudelle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Myös termin ”kilarit” muistan.

Korppi on oikeus: Taidat olla ensimmäinen kommentoija tässä ketjussa, joka on syntynyt 1990-luvulla. Mukavaa sinänsä, että nuorempikin väki lukee tätä blogia, vaikka minähän vielä itsekin kategorisesti kieltäydyn olemasta vanha. Wolfenstein-pelin muistan nimeltä, tosin en ole sitä koskaan itse pelannut. Kun niihin peleihin ei vaan sillä lailla kasvanut. Tuohon Ryssän kauhuun en ole koskaan törmännyt, mutta ampujan kommentit olivat eeppisiä.

Lätkästä: Se normiksi muodostunut finaalitappio pisti kyllä kyrpimään täälläkin, mutta onneksi tuli sitten se 2011 ja noita junnujahan ei voi liikaa arvostaa. Esmes tuolla NHL:ssä junnujen MM-kisat noteerataan huomattavasti korkeammalle kuin varsinaiset MM-kisat. Minä kun olin tykistössä, niin mustiin ei tullut törmättyä ja sulla taas ikäsi vuoksi ei varmaankaan ole 55S55 ollut koskaan hyppysissä vaan te tyydyitte kessiin.

Lauri Stark kirjoitti...

Esmes tuolla NHL:ssä junnujen MM-kisat noteerataan huomattavasti korkeammalle kuin varsinaiset MM-kisat.

Uudet tähdet halutaan kaapata taalaliigaan niin nopeasti kuin mahdollista. Johan Pula-aho -ketjukin taisi kiilata varauksissa kärkisijoille.

Minä kun olin tykistössä, niin mustiin ei tullut törmättyä ja sulla taas ikäsi vuoksi ei varmaankaan ole 55S55 ollut koskaan hyppysissä vaan te tyydyitte kessiin.

Ja apilakseen. Minulla ei ole kokemusta kevytsingon kaltaisista aseista, mutta uskoisin niiden olevan käytännöllisempiä kuin halvatun apilas. Tehokas se kyllä on, mutta niin iso ja epäergonominen, että oikean ampuma-asennon hakeminen vie liikaa aikaa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Korppi on oikeus: Tässähän voidaan sitten pirunkurilla ruveta odottelemaan sitä, kun pohjoisamerikkalaiset selostajat joutuvat opettelemaan Jesse Puljujärven nimen oikeaa lausumista. Ei meinaan taatusti onnistu ihan eka yrittämällä. Melkoinen jötikkähän se oli se kevytsinkokin, mutta ei tosiaankaan niin futuristisen näköinen kuin Apilas. Sehän vaan vanheni jo aikaa sitten ja on poistettu käytöstä joskus 1990-luvulla.