JOTAIN IHAN MUUTA XXXIV

Onhan se selvääkin selvempää, että tiedostavais-suvaitsevaisesta suunnasta on alkavana vuonna luvassa aina vain lisää monikultturismi-uskonnon pyhiä hyökkäysrituaaleja joilla pyritään hiljentämään ne tahot, jotka käyttävät törkeästi faktoja ulkoa opeteltuja uskonkappaleita vastaan. Eihän niihin hyökkäyksiin jaksa jatkuvasti vastata vihapulkkinenkaan, joten ajattelinpa tällä kertaa käydä läpi taas pieniä asioita niin pikku-Ykän kuin isomman Yrjönkin elämästä. Pienet asiat saattavat olla suuressa maailmanmitassa merkityksettömiä, mutta tavallisen ihmisen kohdalla ne ovat sitä henkilökohtaisen historian kulkua joka hienosti sanottuna muokkaa ihmistä lopulliseen muotoonsa ja vähemmän hienosti sanottuna ovat muistoja vaan, pärskeitä ajan loputtomassa virrassa.

Kun pikku-Ykästä isoksi Yrjöksi kasvanut häiskä miettii elämän kulkua, voi todeta, että ajankulku itsessään muuttuu jatkuvasti nopeammaksi ja nuorempien polvien näkemys jopa Ykän sukupolveen on lähinnä samanlainen kuin Ykän ja Ylvan suhtautuminen siihen porukkaan joka aikanaan kävi Suomen Sotaa yli kaksisataa vuotta sitten. Siihen nähden joistakin ihmisistä, mm. minusta tuntuu höhlältä ajatella, että joku, joka oli itselle aikanaan itsestäänselvyys onkin nykyisin totaalista retroa ja museokamaa. Yksi suurimmista nuoremman, 1990- ja 2000-luvulla syntyneitten sukupolvien ihmetyksen aiheista on menneitten sukupolvien viestintätekniikka. Erityisesti olen huomannut ihmettelyä asiasta nimeltä lankapuhelin.

Just tällainen puhelin oli aikanaan Perskeleillä. Siellä Nyhtänköljässä.

Ihmettely on sinänsä luonnollista, sillä nykyinen sukupolvi on syntynyt älypuhelin kädessä ja imee jo äidinmaidossa whatsuppia, instagramia, askäfämmää ja mitä hittoja niitä nyt onkaan. Facebook on kuulemma jo so last millenium eikä meikäläinen ole edes ehtinyt hankkia tiliä siihenkään. Ykä on niin kertakaikkiaan last millenium. Toisaalta en ymmärrä, että mitä nimimerkin Ykä takana oleva henkilö facebook-tilillä tekisi. Ei minun elämässäni tapahdu mitään mainittavaa, eikä minulla ole juuri mitään asiaa kenellekään. Kaikkein vähiten kuvittelen, että oma elämänmenoni kiinnostaisi toisia.

Onhan se nykyisen nuorison kannalta tietysti varsin ihmeteltävää, että mahdollisuus pitää yhteyttä toisiin ihmisiin rajoittui semmoseen muoviseen tai guttaperkkaiseen boksiin joka oli aina samalla paikalla ja jos sitä käytti, tuli varustautua myös siihen, että vanhemmat aivan varmasti kuuntelivat mitä jälkikasvu puhui. Tietysti oli myös olemassa sellainen asia kuin kirje, mutta se lienee jo liian retroa nykypolvelle ja vaikeaa hahmottaa. Pikku-Ykän sukupolven edustajille taas kyseisessä asiantilassa ei ollut mitään ihmeteltävää, sillä sitä, mitä ei ollut olemassakaan ei osannut kaivata. Niin kuin muun muassa puheluitten yksityisyyttä. Lähinnähän sitä tuli soitettua kaverille ja kysyttyä että päivää, Ykä täällä, onks Arska kotona. Ja jos Arska oli kotona, niin lähinnä sovittiin, että nähdään siellä ja siellä ja sittenhän pahantekoa saattoi suunnitella ihan naamakkain ilman turhia vanhempien korvia, jotka rajoittivat nuorten poikien luovaa toimintaa, joka pääosin liittyi kaikenlaiseen räjäyttämiseen. Sen ajan kinurit ja tykärit olivat meinaan kunnon jytyjä.

Perskeleetkin saivat Oy Firma Ab:n upouuteen kerrostaloon muuttaessaan vuonna 1969 lankapuhelimen. Se oli sellainen harmaa malli jossa oli tietenkin numerokiekko. Eihän silloin vielä mitään näppäinpuhelimia ollut. Hätänumero oli 000 ja Perskeleitten omakin numero oli vain nelinumeroinen. Sehän riitti hyvin siihen aikaan. Oman verkkoryhmän ulkopuolelle ei Nyhtänköljästä 1970-luvun alussa päässyt ilman puhelun tilaamista puhelinkeskuksesta. Ei silti, että pikku-Ykällä olisi ollut tarvetta soitella oman läänin ulkopuolelle. Eikä sen ajan nulikoilla sinänsä ollut muutenkaan tarvetta hirveästi soitella, sillä kaverit eivät olleet kaukana, joten polkupyörällä sotkeminen ja kaverin ovikellon soittaminen oli se yleisin tapa. Jos kaverin vanhemmat kertoivat, että Arska on tuossa parin kilometrin päässä kentällä potkimassa palloa, niin ei muuta kuin fillarin satulaan ja sitten sinne. Ja siitä sitten saatettiin ajaa porukalla Perseenrepimänrääpimänsuolle, jonka reunasta saatiin kerättyä kärpäsruutia, mitä oli kiva polttaa.

Ajatus siitä, että meillä nulikoilla olisi ollut mukana joku taskuun mahtuva lituska laite, jolla pidetään koko ajan yhteyttä muihin ei ollut Kekkoslovakiassa varsinaisesti outo. Se oli käsittämätön. Ei sitä ollut olemassakaan. Radiopuhelimet toki tiedettiin, mutta senkin ajan länkyt olivat isoja ja kömpelöitä vehkeitä, eikä niitä muutenkaan mukuloille hankittu. Joka tapauksessa mikäli pikku-Ykälle oltaisiin kerrottu joskus vuonna 1974 että vuoden 2015 mukula suhtautuu tuohon vallan mainiosti toimivaan lankapuhelimeen suurin piirtein samalla lailla kuin pikku-Ykä suhtautui pettuleipään, niin olis siinä ollut pienelle pojalle ihmettelemistä. Yleensäkään silloin ei ajateltu, että ihmisen tulisi olla aina tavoitettavissa. Se tuli vasta kännykän myötä.

Ei pidä ajatella, että nykyinen iso, ruma ja kovasti viha-ajatteleva Yrjö kaipaisi siirtymistä pelkkään lankapuhelinaikaan. Nykyisessä tekniikassa on oma puolensa. Vaikkapa sananvapauden kannalta. Voi todeta, että ilman kotitietokoneita ja internetiä ei tässä maassa olisi muuta kuin virallinen totuus, jota esittäisi Yle, Helsingin Sanomat ja sitä peesaavat maakuntalehdet. Toisaalta tietysti voi ajatella, että olisiko invaasio 2015 tapahtunut ilman sitä, että arabijätkät lukivat kotimaissaan netistä Suomesta silkkaa utopistista horinmummoa, uskoivat lukemansa ja läksivät porukalla turvapaikkahuilailemaan. Piru tietää, mutta ei kerro ja Epäilyksen Piru irvistelee vaan.

Joka tapauksessa meikäläisestä on kummiskin jotenkin pelottavaa, että nuoremmat sukupolvet (ja kieltämättä osa omaanikin) on kehittänyt kämmenestään älypuhelimeen yhdistyvän hermonpäätteen ja heidän dominoiva sormensa on etusormen sijasta peukalo. Omaa työtoveriakin saatan katsella töissä sivusilmällä ja hieman ihmetellä. Ihminen näyttää olevan älypuhelin kädessä oleva zombie ja ainoastaan peukalon liike osoittaa, että tyyppi on hengissä. Vaikuttaa siltä, että he katselevat maailmaa facebookin kautta, vaikka maailma olisi siinä ihan heidän nenänsä edessä. Hallitseeko ihminen tekniikkaa vai tekniikka ihmistä? Onko asia tapahtunut, jos sitä ei olla kerrottu facebookissa? Joskus kavereitten kanssa saunoessa on tullut pulistua, että entäs jos saataisiin aikaan suora hermokytkentä aivoista virtuaalitodellisuuteen? Kävisikö niin, että hyvin moni ihminen ei enää haluaisi poistua sieltä? Jos siellä voisi olla James Bond, joka pistää nippuun kaikki pahat tyypit ja jota naiset odottavat ruusu hampaissa ja hame korvissa?

Väliaika: Aikaisemmissa jutuissa on tullut esiteltyä vanhoja tyylikkäitä henkilöautoja. Mutta oli sen ajan kuormureissakin tyyliä. Vielä 1970-luvulla maassa oli huomattava määrä Bedford-kuormureita. Sekä tätä vanhempaa mallia…

…että hieman uudempaa. Väliaika päättyy.

Ennen Bedfordeja oli puhe älykännyköistä ja niissähän puhelimen ja tietokoneen raja on hämärtynyt. Tietokoneitahan ne käytännössä ovat, joissa on lisävarusteena myös melko hankalasti käytettävä mahdollisuus soittaa ja vastaanottaa puheluita. Loppujen lopuksi myös tietokoneitten kehitys on ollut niin nopeaa ja huikeaa, että pikku-Ykä olisi aikanaan ihmetellyt, jos olisi tiennyt, mitä ihmetellä. Silloin 1970-luvulla termi ”kotitietokone” oli silkkaa retoromaniaa. Tietokone oli jotakin, mikä oli huoneen kokoinen äärimmäisen kallis asia, mitä oli jossain Otaniemessä ja sotavaltiolla.

Lähin asia, mikä muistutti pikku-Ykää jonkunlaisesta kotitietokoneesta oli pip-peli. Termi ei ole Ykän likaista mielikuvitusta, vaan termiä käytti Tekniikan Maailma muistaakseni vuonna 1977 ja sehän tarkoitti sitä pelikonetta, missä pelattiin eräänlaista tennistä. Eli siinä oli itse pelikone, joka yhdistettiin televisioon, ja telkkarin kuvaruudulla näkyi kaksi pitkulaista suorakulmiota ja niitten välissä oleva pienempi neliö ja niillä sitten pelattiin tennistä ja jokaisesta osumasta kone päästi äänen ”pip”.

Siis tämmönen masiina.

Ja tuo masiinahan oli siihen aikaan sitten nii-in kuuminta hottia kuin mitä saattoi olla, ja sitä nulikkoina tuumittiin, että kyllä tää teknologia on sentään aivan huikeeta ja kun erään kaverini perheeseen sellainen hankittiin, niin sitähän käytiin porukalla ihmettelemässä. Muuta ei vielä siihen aikaan ollut kuin Veijo Esson flipperi ja pajatso. Siinähän sitten siirryttiin 1980-luvulle ja tietokoneet tulivat ihmisten koteihinkin. Ykän ensimmäinen kohtaaminen tällaisen kanssa oli silloisen tyttöystävän broidilla ollut Commodoren VIC-20.

Tämmönen siis meinaan nääs.

Siihen aikaanhan oli olemassa tietokonelehtiä, joissa oli tarjolla naputeltavaa koodia, joilla saattoi ohjelmoida VIC-20:seen pelejä, lähinnä erilaisia köyhän miehen muunnelmia Space Invaders-pelistä. Ohjelmoitavat koodit olivat yleensä tommosia parin sivun mittaisia, ja kun tuntien naputtelu-urakka oltiin saatu tehtyä ja lopulta painettiin enteriä, niin yleensä lopputuloksena oli:

?SYNTAX ERROR

READY.

joka luonnollisesti sai aikaan antaumuksellista saatapeetä ja sen jälkeen piti alkaa kahlata läpi sitä koodirivistöä kunnes löysi sen kohdan, missä oli tehnyt kirjoitusvirheen. Oikeastaan suurin into tuossa naputtelussa oli se, että sen pelin saa yleensä toimimaan. Peliin itseensä varsin nopeasti kyllästyi. Ainakin minä kyllästyin, kun nuo pelit eivät ole koskaan niin tolkuttomasti viehättäneet.

Siirryttiin 1980-luvun jälkimmäiselle puoliskolle ja Perskeleitten perheeseen, tarkemmin sanottuna pikkuveli Jykälle ostettiin se totaalinen tykki eli Commodore-64. Siihenhän sai ihan valmiita pelejäkin, c-kaseteilla joita käytettiin kasettiasemalta.

Ja se kasettiasemahan näytti tällaiselta.

Yhden pelin lataaminen saattoi kestää parikymmentäkin minuuttia, tosin sitä saattoi vähän nopeuttaa vääntämällä ns. turboruuvia, jota yleensä väänneltiin ohuella virkkuukoukulla, joka oltiin katkaistu pihdeillä. Jykä väänteli turboruuvia suurella taidolla ja osaamisella ja hänen isoveljensä Ykä kommentoi asianmukaisilla kommenteilla vaikkei Ykällä ollut harmainta aavistusta että mitähän hittoa tuolla virkkuukoukulla oikein tehdään ja mihin ihmeen suuntaan sitä ruuvia pitää vääntää.

Sinänsä kasettiasemalla oli käyttöä, sillä Ykäkin löysi pari peliä joita silloin tykkäsi jonkun verran pelata. Toinen oli Up´n´Down, jossa ajeltiin kuplavolkkarin näköisellä autolla pitkin jonkunlaista vuoristorataa ja toinen – se suurempi suosikki – oli avaruuspeli Elite. Eliten idea oli se, että lenneltiin avaruusaluksella planeetalta toiselle, käytiin kauppaa, tapeltiin välillä pahiksia vastaan ja aika ajoin tietysti ruvettiin itsekin pahiksiksi eli ammuttiin kaverin alus möhjöksi ja ryöstettiin siellä olevat tavarat. Ykä itse heitti veivinsä tuossa pelissä joka kerta aivan alkuvaiheessa, mutta apuun tuli kasettiasema, johon taas puolestaan Jykä oli tallentanut oman, huomattavasti kehittyneemmän pelitilanteensa ja helppokos se oli Ykän sen jälkeen pelailla Jykän jäljillä kun arsenaalia oli kuin Tali-Ihantalassa ikään.

Ja Elitessä oli meinaan grafiikkakin kohdallaan.

Kaikennäköinen innostus tietokoneita kohtaan hiipui Ykällä nopeasti, sillä opiskeluaikaan tietokoneopetus oli tietysti DOS-pohjaisien ohjelmien opetusta ja niitä komentorivejä naputellessaan Ykä tuumasi, että pitäkää tunkkinne, kyllä kirjoituskone on sentään The masiina. Isä-Perskeles sitten hankki joskus 1990-luvun alkupuolella 486-prosessorilla varustetun tietokoneen (maksoi muuten silloin 15.000 markkaa) ja sai Ykän serkkupojalta siihen Corel Draw-piirto-ohjelman, jota Ykä lomilla Nyhtänköljässä käydessään opetteli, sitä myötä oppi Windowsin toiminnan ja sen jälkeen ajatteli, että ehkä tällä masiinalla on muutakin käyttöä kuin verkonpaino.

Ykä osti ensimmäisen oman koneensa vuonna 1997 ja olihan siinä mukana huipputekniikkaakin eli puhelinmodeemi, joka käynnistettäessä päästi dzzrrlltblldwllrtzötwiiwöö-äänen. Puhelinmodeemi pelasi vallan mainiosti, sillä olihan siinä jytyä sentään 28 kilopiupalipaupalia tai jotain sinnepäin ja esmes rapakon takaa valokuvia sisältävä nettisivusto saattoi aueta jopa kolmessa minuutissa, jos yhteys oli hyvällä tuulella. Ei sitä osannut silloin hitaana pitää. Joku videoitten lataaminen oli ihan puhdasta scifiä vielä silloin. Ykän masiina oli muutenkin varsin mainio, sillä olihan siinä kovalevyllä tilaa peräti 1,9 gigatavua. Ja hei, se oli paljon se. Siihen aikaan. Sitten myöhemmin siirryttiinkin siihen laajakaista-aikaan eikä siinä ollut enää mitään pioneerihenkeä.

Toinen väliaika. Jatketaan kuormureilla. Kyllä myös Sisun kuormureissa oli tyyliä. Tässä se tunnettu vanhempi malli.

Ja tässä se hieman uudempi. Toinen väliaika päättyy.

Siirrytään sitten takaisin 1970-luvun alkupuolelle ja kansan terveysvalistamiseen. Oikeastaan se kaikki tuli tapetille silloin, kun pikku-Ykäkin siirtyi kansakoulusta peruskouluun. Sen huomasi ainakin ruuasta. No, eihän se ruoka peruskoulun puolellakaan varsinaisesti huonoa ollut, mutta silloin siirryttiin suuressa mitassa tehdystä kotiruuasta suuressa mitassa tehtyyn laitosruokaan. Sen myötä ne vanhat keittäjät siirtyivät melkein saman tien eläkkeelle ja tilalle tulivat nuoremmat keittäjät, jotka olivat ottaneet ohjenuorakseen sen ravintoympyrän, jonka mukaan nuoren nyhtänköljäläisenkin tulee syödä sen ja sen verran kasviksia  ja vain sen ja sen verran rasvaa sisältäviä tuotteita. Kun ottaa huomioon, että nuorten nyhtänköljäläisten poikien herkkua koulussa oli makkarakastike ja käsitys vihreästä väristä lautasella hernesoppaa lukuunottamatta tarkoitti sitä, että siinä on jotain homeessa, niin eihän se miellyttänyt.

Jäniksiä ei tule rääkätä syömällä heidän ruokaansa.

Sinänsä ei ollut tarkoitus puhua varsinaisesti sen ajan kouluruokailusta, vaan hammashoidosta. Silloinhan päätettiin viranomaisten taholta että harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu eikä siinä sinänsä mitään, kyllähän hampaat tuli harjata niin silloin kuin nykyisinkin varsinkin kun muistaa sen ajan kouluhammashuollon, jossa puudutus oli vierasta kieltä ja oli kieltämättä varsin gettumaisen tuntuista kun pora jyrsi kipeää hammasta. Siihen aikaanhan muuten kehitettiin se nykyisinkin käytössä oleva nykytystyyli hampaitten harjaukseen. Sitä ennen sen olisi kuulunut olla sellaista ylhäältä alaspäin tapahtuvaa sivelyä.

Nuorten suomalaiskansalaisten hammaskalustoa pyrittiin pitämään kunnossa myös koulun toimesta ja yksi keinoistahan oli hampaitten fluoraaminen. Sehän tehtiin koululuokassa siten että ensin pestiin porukalla hampaat ja sen jälkeen pureskeltiin sellainen punainen pilleri ja katseltiin peilistä, että ei se hampaitten pesu sittenkään oikein onnistunut, koska hampaat olivat täynnä sitä punaista väriä ja hampaat tuli pestä uudestaan.

Tähänhän tämä ei tietenkään jäänyt, eli sen jälkeen opettaja jakoi kaikille pienen kipollisen fluoriliuosta jota piti sitten purskutella minuutin verran suussaan ennen kuin sai sylkäistä sen luokan lavuaariin. Luonnollisesti kyseiseen hammashuoltotoimenpiteeseen kuului myös mahdollisimman tanakka ilveily, että huonommalla pokalla varustetut tyypit purskauttaisivat liuoksen lattialle saaden opettajan nuhtelut. Siihen aikaan kun opettajalla oli vielä arvovaltaa. Mene ja tiedä, vaikka fluorauksesta olisi ollut hyötyäkin. Ainakin se maistui hemmetin pahalle.

Kolmas väliaika: Osattin sitä Rauhanvaltiossakin rakentaa leveähymyisiä limusiineja. Kuvassa GAZ-14 Tshaika.

Ja vielä ökympi malli oli ZIL-41047. Kolmas väliaika päättyy.

Ja seuraavaksi siirrymme jääkiekkoon. Niin kuin tiedetään, pikkuleijonat voittivat maailmanmestaruuden kaadettuaan Venäjän melkoisessa trillerissä. Rytmihäiriöille heitti Ykälläkin ja betasalpaajaa piti ottaa. Mikäli Suomi olisi hävinnyt ja jäänyt hopealle, se olisi merkinnyt pettymystä ja maansurua. Jos palataan 1970-luvulle, silloin termiä ”Suomi jäi hopealle” ei oltaisi ymmärretty. Sitä oltaisiin pidetty käsittämättömänä. Silloinhan elettiin olotilassa, jota voitaisiin kuvata nimellä jatkuva saavuttamattoman pronssin ruinaus.

1970-luvullahan jääkiekon mm-kisojen A-sarjassa oli vain kuusi maata, eli Neuvostoliitto, Tsekkoslovakia, Ruotsi, Suomi, Länsi-Saksa ja käytännössä vuorovuosittain Puola tai Itä-Saksa jotka joko putosivat B-sarjaan tai vuorostaan nousivat sieltä. Mitään pudotuspelejä ei ollut, vaan kisat käytiin kaksinkertaisena runkosarjana ja kokonaispisteet ratkaisivat. Se, mikä toistui vuodesta vuoteen oli Suomen jääminen yleensä neljänneksi. Silloin ajateltiin katkerana, että kun se pronssi saataisiin edes yhden kerran, niin sen jälkeen ei kyllä ruinattaisi enää yhtään mitään. Silloin ei osattu kuvitellakaan, että hopealle jääminen voitaisiin joskus mieltää tappioksi.

Ja lähellähän se pronssi oli niin monta kertaa, mutta lopulta Suomi aina törmäsi sille ylitsepääsemättömään muuriin, joka oli, no, Suomi itse. Heput napsivat mukavasti pisteitä jääkiekon suurmailtakin, mutta menivät sitten säännöllisesti häviämään joko Länsi-Saksalle, Itä-Saksalle tai Puolalle ja siihenhän se pronssi sitten kerta toisensa jälkeen menetettiin. Erityisen kuuluisa Suomen höykyttäjä ja pettymyksen tuottaja oli Länsi-Saksan Erich Kühnhackl joka valitettavan usein teki Suomen puolustuksesta kühnhakkelusta. Heppu olisi käsittääkseni ostettu NHL:äänkin, mutta saksalaiset maksoivat miehelle niin hyvin, että hän ei viitsinyt nähdä vaivaa.

Iso-Eerikki. Iso, ruma, nopea, taitava ja häijy.

Lähimpänähän se mitali oli vuonna 1974 omissa Helsingin kotikisoissa, mutta sitten tuli mukaan huono tuuri. Suomi voitti Tsekkoslovakian unohtumattomassa ottelussa 5 – 2 ja sitähän ehdittiin mustavalkotelevisioitten ääressä riemuita niin Perskeleen huushollissa kuin muuallakin Suomessa. Ja sen jälkeen tuli pommi, eli joukkueen maalivahti Stig Wetzell oli kärynnyt doping-testissä efedriinistä ja Suomi tuomittiin hävinneeksi luvuin 5 – 0. Sitähän sitten ankarasti spekuloitiin, että riittikös se viisi banaania ja kaksi purukumia vai oliko se kaksi banaania ja viisi purukumia, että efedriini näyttää plussaa. Vai yskänlääkettäkö se oli? Yhtä kaikki, peliesitysten myöstä Suomi olisi päässyt jopa hopealle, mutta nyt sijoitus oli taas tuttu neljäs. Voitettiin pelaamalla, hävittiin pissimällä. Ja jatkettiin taas sitä ruinausta, että kun se pronssi saataisiin edes yhden kerran, niin sen jälkeen ei kyllä ruinattaisi enää yhtään mitään. Ja pikku-Ykä ruikutti samaa muitten mukana.

Tulee muistaa, että eivät Suomen kiekkoleijonat huonosti pelanneet, kun ottaa huomioon olosuhteet. Hehän olivat muutamaa WHA:han lähtenyttä jätkää lukuunottamatta pääosin amatöörejä. Mutta sitä mitalia saatiin sitten odottaa aina vuoteen 1988, Calgaryn olympialaisiin ja siellähän saatiinkin sitten heti kättelyssä hopeaa ja vielä hienolla tavalla. Suomihan oli jo varmistanut itselleen pronssin, ja voittamalla viimeisessä pelissä Suuren ja Mahtavan se kirkastui hopeaksi, mistä sitten pronssille jääneet ruotsalaiset tietysti nillittivät, että YYA-sopupeli. Mikä muuten yhdistää suomalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia? No, kaikki inhoavat ruotsalaisia, eivätkä ruotsalaiset sitä millään ymmärrä, sillä omasta mielestään ne ovat niin mukavia ihmisiä.

Mutta jos mennään ruotsalaisista takaisin lätkään ja siihen pronssin ruinaukseen, niin olisiko sitten niin, että suomalaisilla oli pitkään ongelmana se kuuluisa voittamisen pelko? Oliko jotenkin tuttua ja turvallista kaatua kerta toisensa jälkeen sankarillisesti saappaat jalassa kaikkensa antaneena mutta palkintoa saamatta? Vai olivatko toiset yksinkertaisesti parempia? Mieleen muistuu se huhu joskus 1970-luvun alusta Izvestia-turnauksesta, jolloin Neuvostoliitto kolmannen erän alussa johti Suomea vastaan 8 – 0, ja suomalaiset turhautuneena alkoivat antaa neuvostopelaajille runtua. Jolloin Neuvostoliiton apuvalmentaja oli tullut Suomen vaihtoaitioon ja ilmoittanut, että jos tuo töniminen ei lopu, niin me aletaan pelata tosissaan. Ei ole mahtanut itseluottamusta pahemmin nostaa.

Vaan jossain vaiheessa suomalaisetkin joko oppivat tai uskaltautuivat voittamaan. Jos nykyinen kiekkomenestys oltaisiin kerrottu Kekkoslovakian ajan suomalaisille, niin olis ne ihmetelleet.

Neljäs väliaika: Tietysti jos puhutaan saappaat jalassa kaatumisesta, tulee muistuttaa Lake Placidin olympialaisten 15 kilometrin hiihdosta, jossa Juha Mieto hävisi Ruotsin Thomas Wassbergille kokonaista yhden sadasosasekunnin. Silloinhan spekuloitiin, että mikäli Mietaa olisi ajanut partansa ennen hiihtoa, niin vähentyneen ilmanvastuksen myötä hän olisi voittanut. Voi tietysti kysyä, että olisiko Mietaasta tullut sellainen legenda ilman tätä kieltämättä varsin epäreilua häviötä. Neljäs väliaika päättyy.

Palataanpa vielä ilmiöön, joka on kadonnut ja mielestäni nimenomaan valitettavasti kadonnut, sillä sen katoaminen on aiheuttanut maassamme huomattavan määrän harkitsematonta rahankäyttöä ja sitä myötä jopa inhimillistä kärsimystä. Kyseessähän on tietysti pankkikirja, joka on vielä osittain 1970-luvullakin syntyneille varsin tuttu. Vielä 1980-luvulla pankkiautomaatteja samoin kuin pankki- ja luottokortteja oli varsin vähän, ja jos kansalaista perjantaina janotti, hänen tuli mennä pankkiin ja nostaa haluamansa summa pankkikirjaltaan. Se summa, mikä oli nostettu, oli se summa millä piti pärjätä. Tietysti jos suu kuppilassa alkoi oikein kovasti napsamaan, niin kansalainen saattoi aina kysellä kaveriltaan toimintasatasta lainaksi, mutta se kaverikin oli pankkikirjan varassa, joten valuutansiirto taskusta toiseen ei välttämättä onnistunut.

Kieltämättä meikäläinen hieman kaipaa tuota pankkikirja-aikaa, ihan jo senkin vuoksi, että silloin kirjoihin ja kansiin jäi vain se, että kansalainen Perskeles meni ja nosti pankista 500 markkaa. Nyt kaikki kortilla höylätyt ostokset päätyvät joihinkin tiedostoihin ja hittoako se oikeastaan kuuluu kenellekään, mitä minä rahoillani teen.

Viides väliaika: Hieman kuljetuskalustoa Ykän inttiajoilta. Ensimmäisenä tietysti Proto-Sisu.

Ja sitä seurannut Masi-Sisu. Niitä on kai käytössä vieläkin.

UAZ-maasturi.

Ja tyylikkään kuormurinokkainen GAZ. Viides väliaika päättyy.

Ja sitten vielä oodi unohdetuille sankarivainajille

…kipitikipiti kipitikipiti vipitivipiti kipitikipiti…

…kyl kintu vilkuva, tuumi kotihiiri painellessaan pitkin Perskeleitten asunnon välirakenteita. Että tulikin löydettyä mainio mesta, tuumaili se itsekseen. Tämmönen vanha harva talo, jossa on mukavia aukkoja joita pitkin pääsee kulkemaan ja lämmintäkin täällä on. Kaiken parasta oli varmaan se, että Perskeleet eivät olleet mitään varsinaisia himosiivoajia, jotka puunasivat paikat päivittäin Tolulla ja muilla hemmetin pahanhajuisilla puhdistusnesteillä.

Sitä myöten se sai sopivissa saumoissa aina koukattua itselleen leivänmuruja, tiskipöydän eteen pudonneen nakkimakkaran pätkiä ja muita herkkuja. Saattoipa se hiipiä väliseiniä pitkin ruokakaappiinkin ja natustella kauraryynejä ja muita maittavia eineksiä, tosin siinä kannatti olla aina varovainen, sillä Perskeleet suhtautuivat tällaisiin vuokraa maksamattomiin asukkaisiin varsin nuivasti.

Olihan talossa muitakin hiiriä ja yksi vanhemmista ja viisaammista hiiristä oli varoittanut tätä nuorta ja innokasta hiirtä. Vanha hiiri oli todennut, että paikka on paljon vaarallisempi kuin mitä päällepäin näyttää. Olihan talon hiiristä aika ajoin kadonnut useita jäljettömiin, eikä niitten kohtalosta tiedetty mitään. Oli olemassa joku sanaton ja määrittelemätön uhka, ja sitä myötä se oli vaarallisempi kuin mikään muu. Jos vaaraa ei tiennyt vaaraksi, sitä ei osaisi paeta ja se oli kuolettava, totesi vanha viisas hiiri ja painotti nuoremmalleen, että kannattaisi pitää silmät auki, vaistot tarkkana ja missään nimessä ei kannattaisi ruveta liian röyhkeäksi. Tuolla isolla ihmisuroksella oli nimittäin sellainen pitkä ja paksu puusauva, jolla se aivan varmasti mäjäyttäisi liian röyhkeää hiirtä. Tulisi tyytyä osaansa, eikä yrittää enempää.

Siinähän selität, totesi nuorempi hiiri itsekseen. Ei täällä mitään vaaraa ole, kunhan ei mene sentään ihmisten jalkoihin juoksemaan. Se oli tyytyväinen, sillä se oli eilen saanut syödäksensä karjalanpiirakan jämät, mitkä ihmisurokselta oli vahingossa pudonnut tiskipöydän alla olevan roskiksen viereen. Se roskis oli oikea aarreaitta, minkä hiiri oli vasta hiljattain hoksannut. Ja nyt sieltä roskiksen suunnasta tuli hyvin mielenkiintoinen ja houkutteleva tuoksu… mikä kumma tuo tuoksu oikein oli… se houkutteli niin…

…se tuli pienestä aukosta tiskipöydän alle ja näki omituisen esineen, joka oli jonkun verran sitä itseään isompi. Siitä tuli se houkutteleva, niin houkutteleva tuoksu. Esineessä oli sellainen isompi lippa päällä ja sen alla sellainen pieni pyöreä taso, josta tuoksu tuli voimakkaimpana. Hiiri ei malttanut mieltään, vaan meni esineen luo ja painoi jalkansa tason päälle…

… sitten kuului vain loksahdus, ja kaikki pimeni… vanha hiiri katsoi henkensä menettänyttä nuorta hiirtä ja tuumasi, että perkele, minähän varoitin…

…YKÄ!

Ykä vietti kulttuurihetkeä, ts. istui paskahuussissa lukien korkeakirjallisuutta eli yhteiskunnallisesti osallistuvaa teosta ”Tex Willer ja turpa rullalle Laredossa”. Keittiöstä kuuluneen rämähdyksen perusteella hän kyllä arvasi, mistä oli kyse, mutta kysyi Ylvalta kumminkin:

- No mittee?

- Täällä on taas uusi sankarivainaja.

No niinhän mä arvelinkin, totesi Ykä, viimeisteli kulttuurisessionsa ja kävi hakemassa hansikkaat ja muovipussin. Hiirien kaatuneitten evakuoimiskeskuksen pyörittäminen kuului Perskeleillä automaattisesti Ykälle, sillä hän ei näistä jyrsijöistä pahemmin säikähtänyt, toisin kuin Ylva. Ykä käveli hanskat kädessä keittiöön, nosti loukussa olevan hiirivainajan ja totesi:

- Voi sinnuu. Tosin olet kyllä sen verran pulska, ettei nälkä ole ollut vieraanasi. Vaan kovaa se on tuo hiiren elämä. Jokapäiväistä taistelua leivästä. Joka ainoa muru pitää hankkia itse. Sosiaalihuollosta ei oo tietookaan, saati sitten taikaseinästä. Ja ihmisen perkeleet ei välitä Ottawan sopimuksesta mitään vaan virittelee näitä kiellettyjä jalkaväkihiirimiinoja. Vaan täytyy sanoa, että varsin hyvin nää toimii nää Örnätjärven HÖÖ-marketista ostetut muoviset hiirenloukut. Vaikkei niihin mitään syötävääkään panna. Kai siinä on sitten joku semmonen hajuste, että se houkuttaa. Moneskos sankarivainaja tää oli tänä syksynä? Lokakuussahan ne aina alkaa pyrkiä sisälle?

Ylva mietti hetken ja totesi sitten:

- Jaa, oliskos tuo ollut kahdeksas.

Ykä laittoi sankarivainajan muovipussiin, sulki pussin ja kuskasi sen pihalla olevaan roskapönttöön. Siellä odotteli kolme sen taistelussa uupunutta aseveljeä yhtä lailla muovipussiin laitettuna. Huitsinnevadan Jätehuolto saattelisi sitten heidän kuluvan viikon perjantaina heidän viimeiselle matkalleen.

Band of Brothers. Gone, but not forgotten.