maanantai 22. helmikuuta 2016

JOTAIN IHAN MUUTA XXXV

Eli kun pikku-Ykä rokkasi, mutta Kekkoslovakia ei

Tällä hetkellähän tilannehan on maassamme sellainen, että elämme jokseenkin mielipuolisia aikoja jolloin hölmöläiset eivät vain neuvo, vaan myös asemansa perusteella vaativat, kuinka tolkullisten ihmisten täytyy kantaa säkillä ei edes valoa, vaan pimeyttä tupaan. Minä kuulun (no, ainakin omasta mielestäni) niihin ns. tolkullisiin (siis ei vastapuolen määrittelemiin ”uustolkullisiin”) ihmisiin ja on selvää, että niin minua kuin kaltaisiani vihataan suvaitsevais-monikulttuurisuskovaisten taholta kuin ruttoa joka sairastaa koleraa joka sairastaa tippuria, jolla on satiaiset joita vaivaa visvasyylä ja paha jalkahiki.

Se käy aika ajoin väsyttämään, joten täytyy välillä kirjoittaa jotain ihan muuta. Kirjoituksessani palaan pikku-Ykän musiikilliselle 1970-luvulle. Rock´n´roll vei pienen miehen mennessään niin että perävalot vaan näkyi. Sinänsä Kekkosen Suomea ei rock´n´roll vielä vienyt läheskään sillä lailla mukanaan kuin pientä Ykää, joten laitan tähän kirjoitukseen tiettyjä videoita näiltä vuosilta jotka hahmottavat hieman tilannetta. Videoita kappaleista, jotka kolahtivat Ykälle ja sellaisista, jotka kolahtivat Kekkoslovakialle. Eli uskaltaudun siis ensimmäisen kerran upottamaan kirjoitukseeni videoita, enkä edes kuvittele, että lukija kahlaisi ne kaikki läpi. Mutta joku lukija omasta ikäpolvestani saattaa katsella muutaman videon ja tuntea tietyn muiston haikeuden.  Ja joku 1990-luvulla syntynyt saattaa katsella muutaman videon tuumien, että oliko tuo todellakin ihan tommosta. Tajuten ehkä samalla, että ilman muuta myös 2030-luvulla syntynyt suomalainen katsoo hänelle nykyisin tärkeitä kappaleita naama samanlaisella hymyn tirrillä ja päätään puistellen. 

Pikku-Ykän 1970-luku ei mene ihan kalenterin mukaan, vaan se alkaa vuodesta 1972 ja päättyy vuoteen 1982. Hetkestä, jolloin kaikki muuttui hetkeen, jolloin kaikki muuttui. Se ensimmäinen kerta, jolloin kaikki muuttui, oli se, kun Perskeleet muuttivat Oy Firma Ab:n kerrostaloasunnosta rivitaloasuntoon vuonna 1972 ja sen kunniaksi isä-Perskeles, ryökäle, meni ja osti taloon radionauhurin. Tämmöisen Philipsin masiinan, joka muutti kaiken:


Sehän oli tietysti nykymielessä varsin alkeellinen sillä se toimi c-kasetilla, ja kelaamisessakin sitä piti painaa jatkuvasti kelaushanikasta (se isoin hanikka tuossa kuvassa) että kelaaminen onnistui, mutta pikku-Ykälle tuo masiina edusti tekniikan uusinta huippua joka aukaisi hänelle aivan uuden maailman ja jolla saattoi äänittää rokkia niistä harvoista Yleisradion rokkia sisältävistä ohjelmista, mitä silloin oli tarjolla. Ja muuta kuin Yleisradio ei silloin tietenkään ollut. Yleisohjelma ja Rinnakkaisohjelma. Kaksi kanavaa. Rinnakkaisohjelma oli se, jolla oli merkitystä ja tärkein ohjelma oli tietenkin lauantaisin tuleva tunnin mittainen Nuorten Sävellahja. Tuo masiina toi rock´n´rollin Perskeleittenkin huusholliin. Vaikkei isä-Perskeles siitä välttämättä niin kauhean mielissään aina ollutkaan.

Väliin sukupolvitesti: Millä lailla lyijykynä liittyy olennaisesti c-kasettiin?

Ja mitä sitten tuli äänitettyä? Mikä jäi pikku-Ykälle 1970-luvun musiikkitarjonnasta eniten mieleen? Ja mikä taas kiinnosti muuta Suomea eli silloista Kekkoslovakiaa? Maut kun eivät ihan välttämättä kohdanneet. Nykyisin ei ole mikään uutinen, että 70-vuotias häiskä menee katsomaan vaikka Deep Purplen konserttia ja iskelmämusiikin ja rock-musiikin rajakin on hämärtynyt ja muuttunut osittain olemattomaksi,  mutta silloin tilanne oli hyvinkin toinen.

Aloitetaan vuodesta 1972. Silloin pikku-Ykä nauhoitti radiolähetyksestä kappaleen Metal Guru, jonka esitti Marc Bolan & T. Rex. Kappaleen jyräävä rytmi teki vaikutuksen ja jopa tietyllä tavalla pelotti ja kuitenkin samalla hiveli pienen pojan kuuloluita. Tietysti kun pikku-Ykä ei osannut vielä englantia, niin kappaleen sanoitus ”metal guru, is it you” kuulosti että ”nevotölyy, iippitsil”. On tullut aikaisemminkin todettua, että englannin kieli oli huomattavasti mielenkiintoisempaa silloin, kun sitä ei vielä osannut.


Vuoden 1972 toinen kappale on Alice Cooper ja Schools Out. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin ei pikku-Ykä loppujen lopuksi tykännyt Alice Cooperista varsinaisesti hänen musiikkinsa vuoksi, vaan siksi, että heppu oli vuoden 1972 seitsenvuotiaan nyhtänköljäläisen mistään mitään tajuamattoman pojan näkövinkkelistä niin kertakaikkisen härskin näköinen jätkä. Olihan pikku-Ykällä Alice Cooperin juliste huoneensa seinälläkin. Juliste muistaakseni tuli laitettua seinälle silloin vallankumouksellisen uudella keksinnöllä sinitarralla, ja isä-Perskeles kysäisi että piruako sinä tommosen härpäkkeen kuvaa tuohon seinälle laitat. Ei kuitenkaan käskenyt ottaa pois. Ehkä hän oli loppujen lopuksi oikeassa. Piruako niitä kaiken maailman härpäkkeitä seinälle laittamaan.


Kyseisenä vuonna 1972 taas Kekkoslovakia oli puolestaan innoissaan Sammy Babitzinin syksyn sävelen voittamasta kappaleesta Daa-da Daa-da. Kyseisestä videopätkästä on pakko myöntää, että playback oltaisiin voitu tehdä ehkä hieman paremmin ja pitää edes piuha kitarassa kiinni ja mikki laulajan edessä. Kappaleestahan tuli sittemmin legenda, sillä Sammy Babitzin kuoli seuraavana vuonna auto-onnettomuudessa, jolloin kappaleen sanoitus ”daa daa, daada daada, kiitää alla autostraada, aina kiire kiire jonnekin on” sai ihan uuden merkityksen.


”Eilen oltiin Mikkelissä, huomenna, en muista missä”. Sinänsä kyseinen kappale oli silloisessa tango-, iskelmä- ja valssivetoisessa Kekkoslovakiassa yleistä keskiarvoa huomattavasti rockimpi.

 Siirrytään vuoteen 1973 ja silloin pikku-Ykän tajuntaan iski totaalisen kybällä englantilainen, Wolverhamptonista kotoisin oleva bändi nimeltä Slade, joka oli siihen aikaan vissiinkin Euroopan suosituin yhtye. Silloin kun pikku-Ykä oli pikku-Ykä näytti siltä, että yhtyeen soolokitaristi Dave Hill oli mahdollisimman cool jätkä, mutta näin vanhana miehenä näyttää siltä, että heppu oli koko lailla pelle. Mutta toisaalta sehän oli ideakin, sillä pellenä hän osasi myydä Sladen musiikin, vaikkei sitä säveltänytkään. ”You write it, I sell it”.  Ajat ja asiat muuttuvat, mutta bändi oli todella tanakka tekijä musiikissaan ja soitti suohon suurinpiirtein koko seuraavan rock-sukupolven ja joka tapauksessa oli selvää, että bändin laulajalla Noddy Holderilla styrkkarit olivat vain lähinnä rekvisiittana. Heppu kun karjui niin kovasti, että ei se niitä tosiasiassa tarvinnut. Pikku-Ykä muistaa hyvin, kun hän pisti roposen levyautomaattiin Nyhtänköljän matkahuollossa, ja piru vie, että limpparia juodessa tämä kappale Cum On Feel The Noize kuulosti niin hyvältä.


Tulee muuten muistuttaa, että kaikki tuolla videolla joranneet herkullisen näköiset pimut ovat nykyisin joka ainoa eläkkeellä olevia mummoja. Ajan kulku on hurjaa ja nopeaa. Sladen kohdalla täytyy vielä sanoa, että elämä ei ole oikeudenmukaista. Slade ei koskaan lyönyt itseään läpi Yhdysvalloissa, mutta vuonna 1983 amerikkalainen Quiet Riot-yhtye teki amerikoissa multimiljoonia tällä samalla Sladen Cum On Feel The Noize-kappaleella ja kyseistä versiota voisi verrata alkuperäiseen melko kohteliaasti termillä ”kuin maho lehmä veteen paskantaisi”.


Samalta vuodelta 1973 täytyy vielä panna soimaan The Sweetin kappale Ballroom Blitz. Silloinhan puhuttiin, että oli purkkaa ja oli jytää ja The Sweet laskettiin sille imelämmälle purkkapuolelle, mutta tosiasiahan oli, että bändi sekä soitti että lauloi suohon suurimman osan jytäbändeistä:


Samaan aikaan kun nuorempi väestönosa nautti Sladen raskaasta rockista, muu Kekkoslovakia Läähätti ja Läkähtyi Markku Karjalaisen esilaulamana. Niin kuin tuli aikaisemmin todettua, niin nykyisin iskelmä ja rock ovat lähestyneet toisiaan, niin ettei niitä oikein toisistaan erota, mutta vuonna 1973 ero oli vielä hyvin selvä:


Ja sittenhän siirrytään vuoteen 1974 jolloin Hurriganes räjäytti pankin pikku-Ykänkin kohdalla ja toi suomalaisen rock´n´rollin Suomeen. Tietysti suomalaiset progebändit eli Wigwam ja Tasavallan Presidentti, heidän lisäkseen Raittisen veljekset sekä Hullujussi ynnä muutamat muut olivat omalta osaltaan jo yrittäneet, mutta Hurriganes sitten lopulta teki sen mikä muilta oli jäänyt vähän vaiheeseen. Hurriganes oli enemmän kuin bändi. Se oli ilmiö. Remu, Cisse ja Albert olivat enemmän kuin muusikoita, he olivat hahmoja. Hahmoja, joita Suomessa ei koskaan aikaisemmin ollut. Hurriganes oli myös se bändi, jonka seurauksena muusikoitten sosiaaliset tilat keikkapaikoilla alkoivat pikkuhiljaa parantua. Tätä voidaan pitää melko pitkälle Remu Aaltosen henkilökohtaisena ansiona. Remu myös ymmärsi, että ei ole rockia ilman bisnestä ja sitä myötä bändin sponsoroijaksi hankittiin Beavers-farkut. Ja mikäs kuvaisi paremmin sen vuoden tunnelmaa kuin kappale Get On. Remu sinänsä piti sitä jämäkappaleena, joka äänitettiin studiosession viimeisillä hetkillä, että saatiin albumi täysimittaiseksi, mutta legenda siitä tuli yhtä kaikki: 


Isompi Ykä muistaa kaverinsa Herra P:n soittaneen kyseistä kappaletta eräälle irlantilaiselle tuttavalleen ja irlantilainen heppu oli todennut, että onhan jätkillä ihan mahtava meininki, mutta mitä ihmeen kieltä tuo laulaja laulaa? No tietenkin Remun rock-esperantoa. Ei sitä tarvinnut ymmärtää. Se piti tuntea.

Toinen mainittava kappale vuodelta 1974: Hullujussi ja kappale Friduna Skikuna. Hullujussi oli hetkisen aikaa Suomen suosituin rockbändi ennen kuin Hurriganes pudotti pajatsosta keskustan moneksi vuodeksi. Hullujussin suosiota lisäsi Yleisradion suosittu Merirosvoradio-ohjelma, jossa Hullujussi oli house bändinä:


Väliin kysymys, kun en itse ratkaisua keksi. Noin suurinpiirtein kesällä 1974 soi Nuorten Sävellahjassa joka lähetyksessä joku nuorisokuorolaulu, jossa laulettiin ”nuorison solidaarisuudesta”. En ole löytänyt sitä kappaletta jälkeenpäin mistään, enkä muista edes sen nimeä enkä esittäjää. Mahtaako kukaan muistaa, että mikä hitto sen kappaleen nimi oli ja ketkä sen esittivät? Esittämistapa haisi kyllä KOM-teatterilta.

Sen sijaan Kekkoslovakiassa kuuminta hottia oli eunukin äänellä ja rantarosvon pärstävärkillä  varustettu kreikkalainen Demis Roussos, jonka levyjen kuuntelun mukana tarvittiin talouspaperia, sillä pidempään kuunneltuina kaiuttimista alkoi tihkua puhdasta siirappia, joka tietysti haittasi äänen laatua ja aiheutti sekä mahdollisen oikosulun että sitä kautta tulipalon vaaran. Kun iso-Ykä on myöhemmin keskustellut rakkaan vaimonsa Ylvan kanssa, hän on saanut selville, että monet tytöt olivat silloin ihan oikeasti lääpällään tähän kreikkalaiseen ylipainoiseen karvaläjään, mikä vahvistaa Ykän käsitystä siitä, että mies ja nainen eivät koskaan voi ymmärtää toisiaan aivan täydellisesti. Vive le différence, kai tässä niin täytyy ajatella, aina positiivisuuden kautta. Tässä vuoden 1974 imelintä siirappia kaiuttimiin tarjoaa kappale My Only Fascination:

Vuoden 1974 kekkoslovakialaiseksi kotimaiseksi kappaleeksi saattaa taas sanoa Jussi & The Boys-yhtyeen kappaletta Metsämökin Tonttu, Syksyn Sävelen silloinen voittaja. Jussi Raittisen kaulassa olevista kylteistä voi sanoa, että ensimmäisessä kyltissä luki ”rock-donitsi”, toisessa ”jatkuu” ja kolmannessa, kun voitto oli varmistunut ”kiitos teille”. Tämäkin varsin merkityksetön yksityiskohta näin jälkipolville tiedoksi, mutta tulipahan välitettyä. Ei mennyt hukkaan tämänkään blogikirjoituksen lukeminen.


Ja siirrytään sitten vuoteen 1975, jolloin pikkupoikia – Ykää muitten muassa –  ja vähän isompiakin nauratti kovasti Sleepy Sleepers-orkesteri, joka nousi pinnalle kappaleellaan Kuka Mitä Häh. Kappale oli sen ajan Kekkoslovakiassa varsin rankkaa settiä,  sillä paloihan siinä Eerolta saunassa munatkin. Ihan aivan tykkänään:


Ykän serkuilla, jotka olivat Ykää vanhempia oli ihan oikea levysoitin ja hallussaan Sliippareitten silloin ilmestynyt Sinulle Äiti-albumi, jossa kyseinen kappale oli mukana ja sitähän tuli ahkerasti kuunneltua, kun kylässä käytiin. Albumin viimeinen kappale on Saaran Jaava, ja Ykällä meni pitkän aikaa miettiessä, että mitähän helevattua se jätkä siinä kappaleen lopussa oikein huutaa, mutta päätyi lopulta siihen, että se huusi ”perkele kun sattu polveen, mutta autollakaan en kyllä työhön mäne”.


Sleepy Sleepers rokkasi ja ennen kaikkea rääpi turpaansa tavalla, josta virallisessa Kekkoslovakiassa ei oikein tykätty tai ei siis ollenkaan tykätty, joten bändi onnistui jossain vaiheessa saamaan porttikiellon joka ainoaan suomalaiseen keikkamestaan. Se oli ymmärrettävää, koska silloinen Kekkoslovakia ei ollut varsinaisesti rock´n´roll ja naamat olivat nätisti näkkärillä.

Koska aikuisten Kekkoslovakia ei ollut varsinaisesti rock´n´roll, niin vuoden 1975 suosituin kappale sekä myydyin albumi oli Erkki Junkkarisen Ruusuja Hopeamaljassa, joka ensimmäisenä albumina ylitti silloisen platinalevyyn oikeuttavan sadantuhannen myydyn albumin rajan. Silloinhan nämä rajat olivat vielä nykyistä huomattavasti miehekkäämmät, eli:

- kultalevy: 25.000 kappaletta

- timanttilevy: 50.000 kappaletta

- platinalevy: 100.000 kappaletta

Ja Erkki Junkkarinen oli ensimmäinen, joka ylitti platinalevyn rajan. Repikää rokkarit siitä:


Niin että sellaista oli tosiasiassa rock´n´roll Kekkoslovakiassa vuonna 1975. Muistan, että Suosikki-lehti oli ajan hermolla ja laittoi kyseisenä vuonna Remu Aaltosen haastattelemaan Erkki Junkkarista. En muista tarkalleen, kuinka se juttu meni, mutta muistan, että jutun lopussa syntyi kuitenkin syvä yhteisymmärrys kahden viihdealan ammattilaisen välillä ja Remu läiski Junkkarista hartioille todeten, että olet sinä vaan hyvä jätkä. Niin kuin varmaan olikin. Sillä tavallisen  tanssimuusikon elämä Suomessa tuskin oli silloin kovin glamouria, kun häiskät kiersivät kerta toisensa jälkeen niitä samoja hikisiä maitolaitureita. Tuskin siinä loppujen lopuksi kovin herkkään neste päähän kohoaa.

Tähän täytyy vielä lisätä samalta vuodelta video, joka oli silloin kovasti tapetilla, eli Kivikasvojen Tankeros Love, jossa irvailtiin Ahti Karjalaisen englannin kielen taitoa ja ehkä pidettiin yllä tiettyä suomalaiskansallista uhoa, enkä ole aivan varma, julkaisisiko yksikään suurempi levy-yhtiö kappaletta nykyisin. Laulettiinhan siinä sentään, että ”verta vaatii Suomen poika ettei meitä toiset voita”.  Karjalaisen kohdallahan kyse on urbaanilegendasta, eli väitetään, että kun Ahti Karjalainen näki ulkomailla ollessaan eläintarhassa kyltin, jossa luki että ”these animals are dangerous”, hän oli suomentanut sen, että ”nämä eläimet ovat tankeroita”. Mikä tuskin pitää paikkansa, mutta eihän se hyvää urbaanilegendaa estä. Nykyisen Suomen suvaitsevaistokin tietää, ettei totuuden kannata koskaan antaa pilata hyvää läppää. Tankerovitsejä jauhettiin Suomessa koko seuraava vuosi ja Kivikasvot tekivät joka tapauksessa urbaanilegendasta mainion kappaleen:


Ja nyt keitetään välikahvit. Jos lukija on vapaa-ajallaan, hän saa laittaa väkevää sekaan, ja tehdä plöröt.


Tässähän on saatu 1970-luvun alkupuolisko käytyä läpi, ja näin jälkeenpäin ajateltuna kyseisen vuosikymmenen alkupuoli oli oikeaa musiikillista ilotulitusta, paras musiikki tehtiin juuri silloin ja sen jälkeen touhu muuttui laimeammaksi. Heavybändit haipuivat. Glamrock-bändit hävisivät ja se mitä jäi jäljelle, oli joku vesitetty Smokie. Progebändit hävisivät, joskaan eihän pikku-Ykä niitä silloin vielä osannut kaivatakaan. Tilalle tuli jatkuva tylsä diskonjytke, vuosikymmenen lopulla tullut mikäli mahdollista vieläkin tylsempi 50-luvun muoti ja sitä myötä tullut rockabillyboomi ja ennen kaikkea punk ja uusi aalto, jonka myötä kaikki osallistuivat ja angstasivat niin maan tulen perkeleesti ja unohtivat sellaiset seikat kuin sävellys-, sovitus- ja soittotaidon, eikä niissä sanoituksissakaan ollut paljon kehumista, vaikka niitä alaleuka väpättäen silloin ihan tosissaan esitettiinkin.

Olihan sillä vuosikymmenen loppupuoliskolla tietysti jotain, joka miellytti pikku-Ykääkin, joten siirrytään vuoteen 1976, jolloin pikku-Ykä huomasi, että on olemassa myös hieman melodisempaa ja etten sanoisi progressiivisempaa tavaraa, vaikkei Ykästä vielä silloin vielä varsinaisesti progemiestä tullutkaan. Eihän sellainen yksitoistavuotias nulikka oikein miehen kirjoihin muutenkaan mahtunut, mutta ei toisaalta pahemmin halunnutkaan. Nulikkana oli mukavaa olla, kun isä- ja äiti Perskeles hoitivat nämä elämän hankalammat puolet niin kuin elatuksen. Perusevästä oli tarjolla ihan mukavasti ja välillä jotain ekstraakin. Mutta tulipahan Ykällä kyseisenä vuonna tutustuttua erääseen Matti Järvinen-nimiseen heppuun, jonka levytysura jäi valitettavasti vain yhteen albumiin, mutta joka teki hyvin kaunista musiikkia, josta tässä esimerkkinä kappale Katselen Kaunista Iltaa. Harmi, että heppu lopetti musiikillisen uransa ensimmäiseen albumiinsa. Mitähän miehestä olisi tullut, jos hän olisi jatkanut?:


Huomattavasti suurempaa kaupallista menestystä kyseisenä vuonna saavutti Freeman kappaleellaan Ajetaan Tandemilla joka sekin herätti tiettyä närää, sillä siinä kumminkin meluttiin ja syljeskeltiin:


Samaan aikaan kun Ykä kuunteli Matti Järvisen kaunista melodista kappaletta ja Freemania (sekä tietysti Hurriganesia) kuunteli Kekkoslovakia korvat ruvella saksalaista neekeridiskoa (juu, ihan totta, mitähän eräs Hitlerin Aatu olisi ajatellut, jos etiäinen olisi hänelle aikanaan tämän kyseisen videon näyttänyt) jota edusti Boney M, jonka kappale Daddy Cool möi maassamme montakytviistuhatta kappaletta. Kappaleen sanoitus on ehkä typerin koskaan ja se menee suomennettuna suurinpiirtein näin:

Hän on hullu niin kuin höpelö

Näkemiin isä viileä!

Olen hullu niin kuin höpelö

Näkemiin isä viileä!

Isä! Isä viileä!

Näkemiin  isä viileä!

Toisaalta sanoitus on kappaletta ajatellen erinomaisen onnistunut. Ykäkään ei kuuntele musiikkia saadakseen itselleen sanoituksista uusia yhteiskunnallisia ajatuksia eikä esittääkseen kauhean kultturellia, vaan biisin sanat kannattaa tehdä sillä mallilla, että ne sopivat ja saundaavat kappaleeseen ja kyseiseen kappaleeseenhan ne kävivät vallan mainiosti. Ja pannaanpas sitten tämä saksalainen neekeridiskokappale soimaan. Tulee vielä huomauttaa, että se musta jätkä joka heiluttaa itseään sillä videolla ei varsinaisesti laulanut koskaan kappaleeseen mitään, vaan hänellä oli lauluosioissa saksalainen stuntman. Vähän samanlainen ajatus kuin toimintaelokuvien näyttelijällä olisi stuntti puhekohtauksissa. Saksalaiset ovat kekseliästä kansaa, joten ne ovat keksineet stuntlaulajankin. Ja voi todeta, että noitten naislaulajien tanssiesityksen olisi voinut suoriltaan poimia liikennepoliisin opetusvideoon. Ajat tonne. Ja nyt tonne. Ja nyt käännyt taas. No, toisaalta, hittoako minä näistä valitan, kun en tansimisesta mitään kumminkaan ymmärrä.


Siirrymme sitten vuoteeen 1977, jolloin Ykä (niin kuin jo myös edellisenä vuonna) tutustui Royals-yhtyeeseen, jonka perusti Hurriganesista eronnut Albert Järvinen ja jota Suosikin sivuilla pidettiin jonkunlaisena Hurriganesin kilpailijana, mikä oli tietysti täysin keinotekoinen asetelma, sillä Royals edusti täysin toisenlaista rockin suuntausta kuin perusrokkiin keskittynyt Hurriganes. Mutta bändi teki pari varsin mainiota levyä ja tässä yhtyeen musiikista esimerkkinä kappale Out:


Pikku-Ykä alkoi niin Matti Järvisen kuin Royalsin myötä ymmärtää, että oli muitakin musiikillisen ilmaisun muotoja kuin puhdas ränttätänttä, mutta varsinainen progeen siirtyminen antoi odottaa vielä itseään muutaman vuoden. Sen sijaan Kekkoslovakiassa puolestaan siirryttiin saksalaisesta neekeridiskosta espanjalaiseen pimudiskoon ja sitähän tarjosi meille duo Baccara, joka teki huonosti lausutusta englannista tietynlaisen tavaramerkin. Baccara esiintyi Suomessakin useamman kerran ja Ykä muistaa lukeneensa aikanaan duon ihmetelleen, kun he esiintyivät jossain Köyliössä ja naisille oltiin varattu hotellista yksi ainoa huone siskonpetillä. Ehkä se kuvaa jotenkin  sen ajan suomalaista totaalista viattomuutta. Kas tässäpä vuoden 1977 kuuminta hottia. Yes, Sir I Can Boogie:


Mutta osattiin sitä Kekkoslovakiassakin vuonna 1977, eli silloin oltiin maassamme niin perskeleen helliä ja senhän sai aikaiseksi Danny, joka otti laulupartnerikseen tuoreen miss Suomen Armi Aavikon, jonka kanssa hän levytti superhitin Tahdon Olla Sulle Hellä. Kappaleesta tehtiin myös englanninkielinen versio ja siitä jopa video ja näin muutaman kymmentä vuotta jälkeenpäin (vaikkei Ykä tanssista edelleenkään yhtään mitään ymmärrä) voi olla melko varma siitä, että videon koreografian suunnitellut henkilö ei pidä sitä välttämättä yhtenä suurimmista onnistumisistaan. Internet maailmalla tuntee videon vieläkin ja se on aina kärkisijoilla, kun kilpaillaan kaikkien aikojen kauheimmasta videosta:


Ja sitten mennäänkin vuoteen 1978. Silloin pikku-Ykä törmäsi kaikin puolin ihastuttavaan englantilaiseen naiseen nimeltä Kate Bush, jonka kappale Wuthering Heights kolahti kovasti ja laajensi taas omalta osaltaan Ykän musiikillista kokemusta tai millä sanoilla sitä nyt pitää sanoakaan. Niitä aikojahan pikku-Ykäkin alkoi hoksata, että tytöt taisi olla muutakin kuin yäk, mutta ei oikein vielä osannut panna asiassa ns. toimeksi. Sen aika oli vasta paljon myöhemmin.


Ja ettei sentään liian taiteelliseksi mentäisi, niin soitetaanpa kyseiseltä vuodelta myös Kontran suosittu kappale Jerry Cotton, joka miellytti niin pikku-Ykää kuin monta muutakin jätkännulikkaa:


Ja Jerry Cottonhan oli musiikkikappaleen lisäksi luonnollisesti myös suomalaisten miesten suosimaa korkeatasoista ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa psykologis-filosofista kirjallisuutta, jossa ongelmat ratkaistiin puhumalla ja jota ei voi koskaan liikaa arvostaa.


Kekkoslovakiassa taas ei pahemmin rokattu, vaan siellä jyräsi humppa, jonka suosio maksimoitui Lappeenrannan humppafestivaaleilla, jossa vuonna 1978 kävi ennätysmäärä yleisöä eli kaikkiaan noin 60.000 ihmistä. Festivaaleihin kuului myös ”maratonhumppa-kilpailu”, jonka ennätys tehtiin vuonna 1980, jolloin voittajapariskunta humppasi yhteen menoon (viiden minuutin tauko per tunti) 65 tuntia ja 15 minuuttia. Ykälle ei ole vieläkään oikein selvinnyt, kuinka humppaa tanssitaan, mutta Ykälle tanssiminen on muutenkin jotain äärimmäisen epäluonnollista, mikä on jo ehkä aikaisemminkin lukijalle selvinnyt. Piruako sitä täysjärkinen ihminen itseään sillä lailla vetkuttamaan? Sen ajan suurin ja menestyksekkäin humppakappalehan oli Mutkattomien ”Jätkän Humppa”.



Eihän toki vuonna 1978 jätkät enää olleet viikkokunnissa tukkikämpällä kirveen ja pokasahan kanssa, mutta Hotellin respasta nostetaan lätsää niille jätkille, jotka joskus aikaisemmilla vuosikymmenillä siellä olivat. Nuo savottahommat ovat nimittäin varsin mukavia harrastaa, mutta aika pirunmoista urakkaa tehdä leipätyöksi.

Siirrymme vuoteen 1979 ja sehän oli pikku-Ykälle mopoilun vuosi, vaikkei mopolla pahemmin tullut ajeltuakaan. Kävi meinaan niin, että Perskeleet ja eräs tuttavaperhe meni Oy Firma Ab:n omistamalle mökille Hornanperseen kuntaan Lappiin. Siellä oli mukana pieni matkaradio, josta niin Ykä, broidinsa Jykä ja pari tuttavaperheen kaveria kuulivat ensimmäistä kertaa Sleepy Sleepers-yhtyeen kappaleen ”Kesämopo”, joka aiheutti kaikissa hillittömän repeämisen. Ykä jopa myöhemmin osti kyseisen kappaleen sisältävän ”The Mopott Show”-albumin ja siihen aikaanhan levyjä ei ostettu kuin suuren harkinnan ja pennien ynnäämisen jälkeen, ainakin nuorilla nulikoilla. Ei sitä rahan paskaa niin paljon ollut eikä ollut nettiä, josta olisi voinut ladata tuotteita ilmaiseksi. Vinyylilevyn käsittelyssä oli muutenkin tiettyä hartautta, se otettiin pussista niin, että ei koskettu sormilla kuin levyn reunoihin, asetettiin nätisti levylautaselle, pyyhitiin miljoonaharjalla ja sen jälkeen laitettiin neula paikalleen. Niin kuin on todettu, niin Ykä ei ole sinänsä koskaan erityisemmin välittänyt sanoituksista, riittää kun ne soundaavat kappaleeseen, mutta kyseisen kappaleen sanoitus kertoo tarinan kaaren kauneimmillaan, alkaen optimistisesta kesätunnelmasta päättyen hikeen ja kyyneliin. Taidetta parhaimmillaan, vaikkei sitä sellaiseksi ehkä oltu tarkoitettukaan eikä sitä vuoden 1979 Kekkoslovakiassa sellaiseksi tunnustettu. Netistä ei valitettavasti löydy tätä kappaletta kuin yksi versio, jossa on kappaleen mainio intro, ja sitä ei jostain syystä voi upottaa blogiin, joten pannaan pelkkänä linkkinä:


Kekkoslovakiassahan ei vieläkään pahemmin rokattu, joten siellä nykäistiin kyseisenä vuonna 1979 melankoliavaihdetta isompaan läpeen ja maassa alkoi pari vuotta kestänyt ns. ruikutus- ja itsesääli-iskelmän aika. Tietysti nuorempikin sukupolvi yritti uuden aallon viritelmillään kertoa kuinka vituttaa ja asiat menee perseelleen ja kokoontumistiloja tarvitaan vaikkei oikein tiedetäkään, että mitä niillä tehdään, mutta vaaditaan kun muutkin niitä kerran vaatii ja muutenkin vituttaa niin kuin pientä oravaa jolla on käpy jäässä, mutta kyllähän se on niin, että kunnon ruikutus on sentään aikamiesten hommaa, josta tarjoaa esimerkin Reijo Kallio suositulla kappaleellaan ”Yksinäinen”, jolla hän ruikuttaa nuoremman sukupolven suohon varsin suvereenisti:


Käännyttiin seuraavalle vuosikymmenelle ja pikku-Ykälle jäi kyseisen vuoden musiikkikuvioista mieleen Hurriganesin parin laihemman vuoden jälkeinen comeback, jota edusti huolellisesti valmisteltu ja toteutettu sekä Tukholmassa Abban studiossa äänitetty 10/80-albumi. Albumin viimeisenä kappaleena on äärimmäisen kaunis instrumentaalikappale ”Just For You”, mikä muuten kasettiversiossa oltiin kirjattu itse kasettiin nimellä ”Just For Me”. Mikähän tarina senkin takana oli?


Sen sijaan Kekkoslovakiassa luotettiin vielä vahvasti humppaan ja ruikutusiskelmään, mutta tämä niin sanottu nuorisokulttuurikin alkoi nousta enemmän esille. Yksi esimerkki siitä oli elokuva ”Täältä Tullaan Elämä”, jota silloin aikanaan mainostettiin voimakkaana, ellei suorastaan shokeeravana ajankohtaisen nuoriso-ongelman kuvaajana ja jota viisikymppinen Ykä saattaa katsella nykyisin ajatuksella, että olittepa te silloin vielä lutusia, eikä täällä ongelmista silloin vielä tiedetty mitään.

Ykä kuunteli vuonna 1980 edelleen Hurriganesia. Ehkä se oli myös jonkunlainen protesti. Oli meinaan tarjolla tötteröpäärockabillyä, joka ei millään muotoa miellyttänyt niin musiikkina kuin siihen liittyvänä uhoamisenakaan. Sitten oli tarjolla Pelle Miljoonaa, jonka nuori Ykäkin ymmärsi olevan äärimmäisen pateettista paskaa, jonka suosiota hän ei koskaan ymmärtänyt. Eppu Normaaliakin kuului inhota, sillä olihan sekin ns. uutta aaltoa, tosin näin jälkeenpäin on tullut tajuttua, että eihän se mitään uutta aaltoa ollut, vaan ainoastaan Eppuja, jotka heittivät juttunsa kieli poskessa ja tekivät loppujen lopuksi varsin maukasta musiikkia. Maukkaasta musiikista siirrymme tietenkin Maukka Perusjätkään, joka oli, no, Maukka Perusjätkä. Eräänlainen Ralf Örnin suunnittelema Disneyland. Ykän ikäiset jätkät muistavat kyllä ”kaupassamme tarjolla maukasta makkaraa”-vitsin. Laitamme soimaan silloisen Maukka Perusjätkän kappaleen Säpinää, mutta emme suinkaan Maukka Perusjätkän tulkitsemana, vaan nyt viemme punkin antipunkkina toiseen potenssiin ja kappaleen esittää vuonna 1980 lähetetyssä Ylen Hepskukkuu-ohjelmassa mieskuoro Aikamiehet. Tässä on meinaan munaa. Aikamiesten sellaista:


Ja siirrymme sitten vuoteen 1981. Silloinhan pikku-Ykä löysi Motörheadin, jonka pääheppu Lemmy Kilminster siirtyi hiljattain soittamaan Rickenbackeriaan yläkerran orkesteriin. Näin viisikymppisenä isona Ykänä voisin todeta listan niistä livelevyistä, jotka ovat olleet (täysin subjektiivisen näkökulmani mukaan) maailmanhistorian parhaita. Yksi on Rushin ”Exit… Stage Left”. Toinen on Kansasin ”Two For The Show”. Kolmas on Gentle Giantin “Live: Playing The Fool”. Neljäs on Yesin “Yessongs”.

Ja viides on Motörheadin “No Sleep Til´ Hammersmith”, josta seuraavaksi kappale Ace Of Spades:


R.I.P. Lemmy. Vuoden 1981 Kekkoslovakialainen kappale ilmestyi itse asiassa jo edellisen vuoden puolella, mutta koska itsesääli-iskelmä oli vielä voimissaan, niin se kannattaa soittaa. Kyseessähän on Rami Rannan kappale Itkuliina, jonka myötä kyseinen ruikutusmusiikki saavutti äärimmäisen taiteellisen huippunsa ja muuttui sitä myötä jo parodiaksi itsestään. Kappale ei saavuttanut juurikaan kaupallista menestystä, sillä ehkä ihmiset tajusivat sen menneen jo sen maagisen parodiahorisontin rajan yli (niin kuin 1960-luvulla Tango Pelargonia) ja pikkuhiljaa kyseinen musiikkityyli alkoi haipua. Kyllähän nykyisessäkin iskelmässä edelleenkin tiettyjä melankolisia piirteitä on, mutta silloin aikaansaatua ”rintaan pistää ja vituttaa, niin että veri kiertää väärinpäin”-efektiä ei olla siinä mitassa saavutettu. Annamme esiintymisvuoron Rami Rannalle.



Ja sitten siirrymmekin vuoteen 1982, se taisi olla huhtikuuta, ja Iltatähti-ohjelma julkaisi televisiossa tunnin mittaisen Heavy rock-spesiaaliohjelman, jollaiset olivat silloin peräti harvinaisia. Tottahan Ykäkin sen katsoi, ja sen ohjelman myötä kaikki muuttui taas kertaalleen. Ohjelmassa esiintyi nimittäin kanadalainen trio nimeltä Rush. Yhtye soitti kappaleen Limelight ja Ykän päässä naksahti muutamat liitokset kohdalleen, aikaansaaden ahaa-elämyksen, jota voisi määritellä sanoilla ”ai jumalauta, voiks tään tehdä näinkin?”. Sitten alkoikin niin Rushin kuin muunkin progetuotannon kerääminen. Silloin 1970-luvulla kun Ykä oli todellakin vielä pikku-Ykä, proge oli ollut jopa jonkunlaista muotia, mutta oli mennyt Ykältä ohi. Näinpä yhtyeet Rush, Kansas, Yes, Jethro Tull, Gentle Giant ynnä muut kokivat revivalin eräässä nyhtänköljäläisessä asunnossa. Ja tämä biisihän oli se, joka muutti kaiken:


Ja sitä myötähän pikku-Ykäkin alkoi lopullisesti muuttua joksikin, joka kuvitteli olevansa iso-Ykä, mutta siihenhän tosiasiassa oli vielä kauan, kauan aikaa. Alle kaksikymppisenähän ihminen on omasta mielestään maailman viisain. Kaksvitosena sitä on enää Euroopan viisain, kolmekymppisenä Suomen viisain ja siitä eteenpäin sitä alkaa ihmetellä, että näinköhän tässä on viisas ollenkaan. Viisikymppisenähän sitä tunnustaa olevansa jo ihan höhlä, mutta toisaalta dumbs have for fun, ja tulihan tässä ainakin käsiteltyä kymmenen vuotta niin erään häiskän, kuin erään kansakunnan musiikillista historiaa. Veikkaan, että kirjoitus sivusi muutaman lukijankin henkilökohtaista musiikillista historiaa.


29 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kirjoituksesta! Näin juuri viisikymppiä täyttäneenä jannuna tuo musiikkihistoria Ganesista Rushiin oli kuin omasta elämästä. Nykyään vaan osata :D

Anonyymi kirjoitti...

Terevehdys Ykä.
Juu myöntää täytyy, että paljon on minunkin musiikillista korvaa hyväileviä kappaleita listallesi päässyt. Vaikka olen ehkä myöhäisherännyt noissa rokkijutskissa, enkä niiden päälle paljoa ymmärrä vieläkään, mutta hyvän musiikin erotan edelleen huonosta, ainakin luulisin. Listalta poimittuna Kate Bush ja juuri kyseinen kappale on sellainen joka pistää ääntä kovemmalle, kun ei muuten enää kuule:) Kaikkikin listasi kappaleen ovat minunkin mielestäni ihan kelpo kamaa, vaikka en erityisempi rokkidikkari olekaan. Mukavia muistoja näistä tuli mieleen, tanssilavojen hämyisistä nurkista, kun retonkia vasten nojattiin ja korva suussa mentiin
Huru-ukko

Ghettomaksaja kirjoitti...

Näin huomattavasti nuorempana heppuna omat 70-luvun suosikit ovat kyllä melko vahvasti erilaisia: Deep Purple, Lynyrd Skynyrd, Rainbow... oikeastaan Hurriganes on ainoa yhtymäkohta. Mutta ilmeisesti 70-luvun alkupuolella rock-kategoriaan pääsemiseksi riitti se että bändissä jollakulla oli sähkökitara ja laulajalla oudot kuteet.

Tuota laulajan stunttikorvaamista on muuten käytetty tuossa vuosituhannen vaihteen paikkeillakin mm. länsinaapurissa E-Typen toimesta. Siellä kun Nana Hedinin (kuva: http://www.eurokdj.com/images/trombino/hedin_nana.jpg ) ääni sopi musiikkiin kuin nenä päähän, mutta estetiikka ei, joten tanssija-laulajaksi huulisynkkaamaan keikoille napattiin muodollisesti hieman pätevämpi Dilnarin "Dee" Demirbag (maahanmuuttaja muuten! Rasmus-naiset riemuitkaa!). Tuloksen onnistumista voipi arvioida tuosta:

https://www.youtube.com/watch?v=2gOHRdbnnKY

Kyllä kelpasi katsella Jyrkistä musiikkivideoita. Ei ollut yksi eikä kaksi teinipoikaa ketkä joutuivat lakki kourassa pyytämään siskon suosikista (pojathan ei sitä lehteä voineet tilata, se olisi ollut noloa) ko. pumpun julistetta omakseen - toivoen parasta että kääntöpuolella ei ollut mitään Leonardo DiCapriota tms, jolloin julisteen saaminen olisi ollut lähtökohdiltaan toivottomampi keikka kuin hobittien reissu Tuomiovuorelle.

Mutta juu, ajattelinpahan vain ilmoitella Ykälle että hengissä vielä ollaan - muut kiireet vain syövät arvokasta kommentointiaikaa. Nytkin tästä pitäisi vääntäytyä lumitöihin. Motivaatio ei ole huipussaan, etenkin kun mokomaa tavaraa rätkii taivaalta koko ajan lisää, mutta toisaalta onpahan sentään rehellistä ruumiillista työtä. Pysyy kroppa nöyränä ja poissa pahanteosta.

Ironmistress kirjoitti...

Kuten myös, tosin pienellä viiveellä! 80-luku olisi sitten oman juttunsa paikka. Ruukinmatruuna tietää mainiosti, miten lyijykynä ja C-kasetti liittyvät toisiinsa. C-kasettisoittimessa kun ei ole automaagista kappaleenhakua...

Anonyymi kirjoitti...

Näitä on sitten niin mukavaa lukea, vaikkakin juuri eläköityneenä musiikin alkuelämykset ovatkin aavistuksen vanhempaa kamaa!
Aloitin Sävellahjasta nauhoittamisen Geloso-kelanauhurilla (only AC), jossa oli kohtuu harvinaiset 3,5 tuuman kelat - Tampereelta piti hakea! Ja radiona oli tietysti Putki-Philips!
Yhteiskoulun ruokatunnilla ehti Seurahuoneen baariin kuuntelemaan tätä, ei niitä radiossa usein soitettu:
https://www.youtube.com/watch?v=Vchf781Sv74

Anox

Castor kirjoitti...

Kiitos hauskasta potpurrista ja katsauksesta! Kymmenisen vuotta Ykää vanhempana musiikillinen kehitykseni populäärikulttuurin (mikä sana!) oli tietenkin erilainen. Kuusikymmenluvulla sain ensikosketuksen Beatleseihin isäni (!) kautta, soitettiin pianolla ja laulettiin kappaletta "All My Loving"...Faija kun oli opiskellut Jenkkilässä, niin halusi opettaa meille nööseillekin englanninkielen mahdollisimman varhain. Isäukko sitten kuoli 1967. Muistan sellaisen Levyraadin, jossa Jaakko Jahnukaisen johdolla arvosteltiin Beatlesien ensimmäinen Suomessa julkaistu single, "All My Loving" (sic!). Jahnukainen osoitti selekää suomalaista käsitytä siitä, mihin musiikki oli menossa ja ilmoitti lopuksi, että tuosta porukasta ei tulevaisuudessa kuulla mitään...

Nuorten sävellahjaa tietysti kuunneltiin, mutta Radio Luxembourg soitti musiikkia koko ajan. Beatlesit kolahtivat lujaa, hieman lievemmin Rollarit. Tutustuin sellaisiin tekijöihin kuin Bob Dylan ja Leonard Cohen, ja sekä musiikki että lyriikka miellyttivät. Olihan noita muitakin paljon, Pikku-Rikusta Elvikseen, B.B. Kingistä Chuck Berryyn.

Seitsemänkymmentäluvulta tietenkin mieleen jäi "Ruusuja hopeamaljassa", jonka sanat taidan vieläkin osata ainakin osittain, niin usein se soi! Toinen ruusu-kappale, jota joutui kuuntelemaan loputtomasti seuraavalla vuosikymmenellä on varmaan mielessä...

Suoraan sanoen en jaksanut ketään noista käännösmusiikkihepuista, Danny, Kirka, Johnny Liebkind, Tapani Kansa (jolle olen antanut sakot ylinopeudesta!) kuunnella, kun alkuperäiset levyt olivat niin paljon parempia. Danny tietty oli ja on liikemies viimeisen päälle. Hurriganes ei sinänsä minun tajuntaani laajentanut, kun olin jo muuta rokkia niin paljon kuunnellut, mutta hyvää se teki, kun tuli sellainen kotimainen porukka!

Ykä kyseli tuosta solidaarisuus-kappaleesta. Saattaapi olla sellainen juttu kuin kesällä 1973 Berliinissä järjestettyjä kymmenensiä Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaaleja juhlistettiin LP-levyllä, jossa oli Agit-Propin kappale "Rauha, ystävyys, solidaarisuus". Se on näitä Bertolt "Perkele" Brechtin sanoituksia..https://www.youtube.com/watch?v=TnQuOs3YoI4. Jos joku kykenee kuuntelemaan känsäkoura-Kaisa Korhosen laulavan työstä, olkaa hyvä. Minä en.

Tällaista jaanaan Kekkoslovakiasta: Kyllä suunnitelma oli musiikin osalta myös selkeä: länsimaisen "rokin" tilalle neuvostovaikutteinen, saksalaistyyppinen lied-homma, jossa sanoilla olisi suuri merkitys romantisoijana. Georg Ots-parka valjastettiiin tähän touhuun tahtomattaan. Kai te muistatte niitä kappaleita: "Rakastan elämää", "Moskovan valot", jne? "Saarenmaan valssi" taas oli protesti, kuunnelkaa sanat. Jaakko Salo Suomessa teki tyypillisimmään tätä neukku-musiikkia, kommunistit tekivät noita Chydenius-Korhonen-Agit-Prop -protestilauluja työstä, työstä, työstä ja solidaarisuudesta, solidaarisuudesta ja solidaarisuudesta. Ja Ho Chi Minhistä ja Che Guevarasta. Vaan ei mennyt läpi, kun ei miellyttänyt kuin pientä ryhmää ja muuta, paljon parempaa alkoi olla tarjolla!

Nykyään palaan yhä enemmän ja enemmän vanhoihin suosikkeihini, nykyiset räpit ja muut eivät kiinnosta pätkääkään. Nuo kundit loivat uutta ja ovat edelleen luovia. Mistä ihmeestä Paul McCaartney ymmärsi säkkipilleistä ja marsista tehdessään "Mull of Kintyre" -kappaleen? Napoleon toi 120 iskua marssiin, englamntilainen marssi on hitaampi, ja tuo kohta jossa säkkipillit tulevat mukaan, on aika mahtava. Tätä voi marssia "slow british". Ja laulunääni! Toiset vain osaa! https://www.youtube.com/watch?v=K5626WzsfMw

Masa kirjoitti...

Lyijykynällä sai kasetteja kelattua työntämällä sen kelan rattaan läpi ja pyörittämällä kuin jänisräikkää. Tapa oli kovin suosittu vielä Walkman-aikana patterien säästämiseksi vaikka kasetteja kolhiintuikin niiden singallehdessa kynänvarresta minne milloinkin.

Arvaisin solidaarisuus-laulun viittaavan harppisaksassa pidettyyn nuorisofestivaaliin, sen tunnuslauluun ja ennenkaikkea sen suomalaiseen käännökseen, tekijänä Pentti Saaritsa. Renkutus jäi silloin mieleen, vaikka vuotta nuorempaa ikäluokkaa olenkin. Alla linkki laulun saksankieliseen versioon.

https://www.youtube.com/watch?v=LoQgAdcBE44

Saaritsan hurmoksellinen käännös:

http://keskustelu.suomi24.fi/t/4310464/oi-niita-aikoja-oi-niita-aikoja

intrigööri kirjoitti...

Kiitän minäkin Ykää mukavasta katsauksesta menneisiin nuoruuden aikoihin! En ole ihmeemmin rokki-ihmisiä, mutta joskus oppikoulun alussa luin jostakin semmoisista kuin Beatleseista ja Rolling Stonesista. Kerroin niistä häiskistä kaverille, jolla oli oikein sähkökitara eli akustinen kitara tarpeellisilla lisukkeilla. Kamu soitteli sitten myöhemmin bändissä ihan enemmänkin. Oon kyllä vieläkin vähän katkera siitä, etten saanut silloin mopoa!
Seitkytluku oli sekin upeaa aikaa, mutta silloin tuli kiskotuksi ihan liikaa ohrapirtelöitä, kuten useimmat muutkin uroot siinä duunin lähipiirissä. Se oli sitä aikaa ja sitä vaille, ettei postia tuotu kapakkaan. Mutta huispa niistä, sillä Armi oli ihana!

Anonyymi kirjoitti...

"Millä lailla lyijykynä liittyy olennaisesti c-kasettiin?"

Ykän piti pystyä pyyhkimään pyyhekumilla teksti pois, sitten kun hän äänitti kasetin uudelleen. Ei ollut varaa ostaa kuin yksi kasetti.

Voisikohan "nuorisokuorolaulu" olla Agit Propin Solidaarisuuslaulu?

Ei tarvinnut avata videoita. Jokainen kappale alkoi välittömästi soida päässä. Kyllä elämä oli sentään elämää silloin. : ) Kiitos kiitos, lomapäivä alkoi makeasti.

Anonyymi kirjoitti...

"Ykälle ei ole vieläkään oikein selvinnyt, kuinka.. ..tanssitaan..."

Tanssimisen peruskaava on aika selkeä. Tanssiminen on soidinmenoja joko ilman soidinta tai soidintarkoituksessa tai parittelua ilman seksiä. (Joissain harvinaisemmissa tapauksissa myös se seksi on mukana.)

Tämä perussääntö pätee humppaan, tangoon, rivitanssiin, tankotanssiin...

Humppa on sellaista kaiken viriiliyden menettäneiden "vois jos pystyis" -tapausten pseudosoidinta.

Ellei ole vajonnut niin suureen toivottomuuteen, niin paras pysyä humpasta erossa.

Anonyymi kirjoitti...

Jaa, se oli se Heavy Metal-ohjema ja Limelight, joka sinullakin pisti musiikin aikakirjat uusiksi? Rushin myötä meidänkin bändi siirtyi sitten lopullisesti heavy-aikaan ja taidettiin me tuota Limelightiäkin soitella! Ah, noita aikoja, maailma näytti valoisalta ja usko tulevaisuuteen oli kova!
Kiitos ja kumarrus hyvästä kirjoituksesta ja mahtavista videolinkeistä!
Riku Raunioilla

Vasarahammer kirjoitti...

Tässä vielä muutama lisä Ykän videokokoelmaan. Meillä päin ala-asteen koulussa tytöt olivat lääpällään tähän skottilaiseen yhtyeeseen:

Alvin Stardust: Jealous Mind

Rubettes: Sugar Baby Love

70-luvun iskelmäpuolelta löytyy tällainen jykevä-ääninen laulaja:

Markku Blomqvist: Liehuva liekinvarsi

Vähemmän jykevä-ääninen Timo Turpeinen teki tuosta myöhemmin 90-luvulla pliisumman version.

Anonyymi kirjoitti...

Tuli tuossa ajatuksiin, että mikä lie syynä ettei Yle ole aikoihin soittanut, en ole ainakaan kuullut, oliko se Alatalon Mikon kappale, kyllä sitä ollaan niin neekeriä, niin neekeriä. Liekö soittokiellossa nykyisin, onhan Mikko sentäs kansanedustaja.
Arvelee Huru-ukko

Krypta kirjoitti...

Monta tuttua löytyi, mutta tämä ei https://www.youtube.com/watch?v=9mz0Nn3kGZg

Kelle jätän luodit hopeiset.

Jani Alander kirjoitti...

Sinänsä pakko sanoa, että C-kasetti oli kyllä pitkäikäinen tallennusväline, itsekin 79 syntyneenä on niiden parissa tullut askaroitua, ei vielä 90-luvullakaan käytännössä ollut muuta tapaa musiikkia tallentaa, juu tokkiinsa olihan niitä silloin jo halpoja cd-soittimia jne. vaan kun piti se jokin tietty biisi saada talteen vaikkapa radiosta. Tai kaverin cd:ltä. Mihinkäs muualle kuin c-kasetille. Ei ollut kirjoittavia cd-asemia (ainakaan kuluttajahintaisia cd-r sinänsä keksittiin jo 1989 jos oikein muistan mutta polttava asema maksoi kymmeniä tuhansia markkoja) eikä mp3 pakkausta, ja vaikka olisi ollutkin niin 90-luvun kovalevyille ei sellaisia olisi montaa tallennettu, eikä oikein 486 jaksa toistaakaan moista.

Ittelle teini iässä koviten kolahti syystä tai toisesta Metallica, ja kyllähän niiden vanhempaa tuotantoa vieläkin jaksaa, tosin mitä enemmän ikää tulee sen paremmin toimii vanhempikin kama, Beatlesit jne..

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle, Huru-ukolle, Ghettomaksajalle, Ruukinmatruunalle, Anoxille, Castorille, Masalle, Intrigöörille, Ano2:lle, Ano3:lle, Rikulle Raunioilla, Vasarahammerille, Kryptalle ja Jani Alanderille & kiitos kommenteistanne sekä linkeistä. Jokainenhan mieltää kyseisen vuosikymmenen omalla tavallaan ja sinänsä jos olisin laittanut listan kaikista suosikkikappaleista, niin juttuhan olisi ollut pitkä kuin nälkävuosi.

Castorin huomio pitää paikkansa, eli silloin harrastettiin kovasti näitä käännöskappaleita, jopa Sladelta (Look Wot You Dun), jonka heitti Fredi ja kertosäe meni ”hei hei hei, tää täyttä totta on, hei hei hei, tää viihdyttää”. Eli alkuperäisistä jäätiin jälkeen pahemman kerran, mutta nähtävästi silloin ostava yleisö halusi ennen kaikkea suomenkieliset sanoitukset.

Se taistolaismusiikki oli tietysti oma lukunsa. Tiedä vaikka joskus tekisin kaikkein huonoimman kirjoitukseni eli laittaisi Greatest Shits eli taistolaismusiikin TOP TEN. Sen kuorolaulun esittäjä ei ollut noissa vinkeissä. Enhän minä sillä tiedolla sinänsä mitään tee, mutta on ärsyttävää, kun muistaa kyllä kappaleen, mutta ei ole minkäänlaista hajua siitä, kuka sen esitti. Ja edes että mikä sen nimi oli.

C-kasetti oli siihen maailmanaikaan kyllä äärimmäisen kätevä tallennusväline. Mielestäni paras merkki tyhjissä c-kaseteissa oli joskus 1980-luvun alkupuolella markkinoille tullut That´s. Lyijykynää tarvittiin tietenkin siihen nauhan pyörittämiseen ja aika ajoin masiina tietysti nielaisi muutaman metrin nauhaa sisuksiinsa ja siinähän olikin sitten selvitteleminen, jonka yhteydessä aika ajoin pääsi paha sana.

Anonyymi kirjoitti...

Tervetuloaaaa, the muppetshouuuuuhun. vou vou vouuuuuuu. Äiti kuuli siitä otteita, kun kaverin kanssa C-kasetilta kuunneltiin ja sanoi "hui kauheeta, mitä se oikein kuuntelette". Samaa ikäluokkaa ollaan Ykän kanssa. Proge-miehiä en ollu, mutta kaikki muu puri kyllä. Mitä sekompaa sitä parempaa.

Becker kirjoitti...

Kiitoksia tosiaan hyvästaä musiikista. Kyllä oli tuttua settiä. Itse olen suht kaikkiruokainen musiikin suhteen, tosin jatsi ja bluussi meininki on myös aika mieleistä. Ensimmäiset musiikkikokemukset olivat kodin savikiekkosoittimesta jossa oli jopa levynvaihto automaatti. Annikki Tähden Kobrien kuningas oli eräs suosikeistani ja oli poikasena aika polvia notkauttava tunne saada sanoa hänelle oikein käsipäivää, kun tulivat tuttua naapuria tervehtimään bändin isolla Chryslerillä. Savikiekoista on jäänyt mieleen Sway, joka svengaa edelleen: https://www.youtube.com/watch?v=vIfs0NNVZDA
Skokiaan: https://www.youtube.com/watch?v=vIfs0NNVZDA Joka nykyjään kiellettäisiin rasisitisena. Olinkohan jo silloin rasist? Entäs Istanbul:https://www.youtube.com/watch?v=Wcze7EGorOk&index=1&list=RDWcze7EGorOk. Sitten jouduttiin pentuna Ahvenanmaalle ruotsia opiskelemaan ja siellä sai kuulla sellaista ihmettä kuin merirosvoradio. Muistan vieläkin niitä verbaalisia mainoksia joita tuli kappaleiden välissä. Musiikki oli parasta mahdollista, mutta sekin ilo piti lopettaa sosialistien toimesta. Jopa suomalaiset demarit kävivät Tukholmassa vinkumassa jotta saisivat kiellettyä tuon paheellisen lähettimen. Demareissa ei niistä ajoista olekkaan mikään muuttunut, paitsi että ovat itse nykyjään paheellisia.
Teini-iässä alkoi myös Jazz kiinnostamaan, ja tallessa on vieläkin mieluisena muistona Helsingissä, vuotavassa vanhassa puutalossa toimineen Old House Jazz Klubin jäsenkortti. Jestas mikä mesta ja mitä musiikkia. Ei sellaista enään ole. Tunsin oikeata porukka ja pääsin yksityisiin keittiötiloihin juomaan kossua muusikkojen kanssa. Niiden kanssa jotka ottivat. Sirppiliiterissä (Kulttuuritalossa siis) kävin kuuntelemassa Errol Gardneria sekä Oscar Petersonia ja ne tunnelmat ovat jääneet takaraivoon loppuiäksi. Tavastia Klubilla olen hakannut bassoa soittimesta mitään ymmärtämättä kun bändin basisti halusi käydä heittämässä vettä. Vetele kieliä tahdissa ja pyöritä soitinta ympäri, niin hyvin menee oli ohjeet ja hyvinhän se meni - pienessä kaljassa. C-kasetti soittimista täytyy mainita Sony Walkman, se vedenpitävä malli, jota saattoi kuunnella saunassa kaljapullo toisessa kädessä. On muuten vieläkin hyväkuntoisena tallessa.
Hesan diskoja tuli kaluttua vuosikaudet tiiviiseen tahtiin ja täytyy kyllä sanoa että Demis Roussos kun tuli niin yksikään daami ei pannut hanttiin tiivimpää tanssiasentoa siis. Nykyjään en parketille mene alta kahden tuplaginin, selvinpäin tunnen itseni idiootiksi.
Noita kommareiden musiikillisia ulosteita en ole koskaan sietänyt kunnella. Musiikkia kuuntelen mieluummin pienissä tiloissa kuten kapakoissa, mikään festarityyppi en ole koskaan ollut. Olin joku vuosi sitten kuuntelemassa eräässä kaivoksentapaisessa Tom Jonesia ja täytyy myöntää että monet biisit toivat nuoruuden mieleen siinä määrin että pisti vähän nieleskelmään. Muista hyvin erään kesäisen aamuyön Katajannokalla kun olin palaamassa eräistä kemuista, niin puistonpenkiltä kuului viinanpolttamalla äänellä kuuluvasti: "Kaihtimen läpi nään rakuunan raiskaavan Raijaa....."
Nyt alkaa vanhempi kotimainen musa maistua hyvältä. Hurriganes, Raittisen Jussi, Bädding ja Sorsakosken Topi eli Pekka Tammilehto jonka tunsin.
Hectoria en juuri jaksa kuunnella.
Ruotsalainen musa on suurimmalta osaltaan, no sitä ruotsalaista, eli no tänks. Suomessa on hyvää musaa ja hyviä artisteja ja tästä pidän oikein erityisesti:
https://www.youtube.com/watch?v=vIfs0NNVZDA Ihana!
Tuo melodiaton diskorenkutus missä massat notkuvat jonkun tiskijukan levyjen raappimisen tahdissa menee yli ymmärryksen. Ilmeisesti aivot on rotsien ohella jätetty narikkaan, jos niitä aivoja yleensä on ollut.
Tässä aletaan tulla vissiin vanhaksi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Ano: Täysin samanlaiset kokemukset. Vanhemmat antoivat luvan ostaa The Mopott Shown Kesämopo-kappaleen perusteella ja kun ne sitten kuulivat esmes kappaleita ”Pannaan Pannaan”, ”Putkabileet” ja ”Mummo ja Janne”, oli hetken aikaa mahdollista, että isä-Perskeles olisi vienyt kyseisen levyn haulikkoradalle ampumaharjoitusmateriaaliksi. No, hyllyynhän se sitten kumminkin sai jäädä. Siellähän se on vieläkin.

Becker: Sulla tuli vahingossa tuo sama linkki useamman kerran. Minä muuten muistan tuon rakuunajutun vielä raaempana versiona eli ”kaihdinta vasten näin rakuunan raiskaavan ruunaa”. Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Ylva muuten tykkää kaikenlaisesta jazzista ihan kybällä ja ainoita harvoja kehuja ylelle voi esittää siitä, että yle ykkösellä tulee sunnuntaisin useamman tunnin jazzradio.

Jaan inhosi diskomusiikkiin ja diskoon ilmiönä. Eihän tuolla ole paljon tullut hypättyäkään, mutta muistan kun aikanaan olin Tallinnan laivalla ja erehdyin istumaan hetkeksi aikaa laivan diskoon, niin huomasin, että kaikki mammat siellä tuijottaa tanssiessaan omaa peilikuvaansa. Miten muuten siellä ketään pystyy iskemään, kun ei pysty puhumaan ilman megafonia?

Ja suomi-räpistä ei sitten varmaan tartte puhuakaan.

Becker kirjoitti...

No niinpä tuli ryökäle vieköön. Onkohan asuttu liian pitkään vieraissa maissa...Huolimattomuutta se taitaa olla. Eli näin sen piti mennä:
Skokiaan: https://www.youtube.com/watch?v=zpndaJnGzz0
Istanbul: https://www.youtube.com/watch?v=oxnXcBBdUBU
Ja tämä: https://www.youtube.com/watch?v=91W-YoBgYgc

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Becker. Noista kahdesta ensimmäisestä tuli kovasti mieleen Hullujussin pläjäys 1970-luvulta:

https://www.youtube.com/watch?v=2dcYrG6CRi4

Becker kirjoitti...

Tässä muuten Sven Arenfeldtin ruotsalainen versio, olettaisin jostain 50-luvulta.
Aika hauska vaikkei kieltä ymmärräkkään. Tätä kuunnellaan naapurimaassa hiljaisessa ja pimeässä autotallin nurkassa joskus aamuyän tunteina.
https://www.youtube.com/watch?v=6DsZbCQXpqY
Toi kolmas kappale oli siis Anna Puun Cést la vie josta pidän pirusti. Hyvät sanat ja melodia.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Becker. Minulta on jäänyt tuon suomalaisen nykyiskelmän kuuntelu melko olemattomiin sen jälkeen kun meillä alkoi kuulua Radio Nostalgia, joka soittaa vain vanhempaa tavaraa. Jos haluat kuulostella netin kautta niin tuosta linkistä:

http://www.radionostalgia.fi/radionostalgia-nettiradio/

Becker kirjoitti...

Täähän on pirun hyvä, nyt kuunnellaan sitä, tackar o bockar!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Becker, ja ollos hyvä. Tuo on varsin mainio kanava varsinkin autolla ajaessa.

DuPont kirjoitti...

Monia niin hienoja esimerkkejä 70-80 -lukujen musiikista, ajalta, jolloin itsestänikin tuli ajatteleva olento! Hienoa ajankuvaa Ykältä tosiaan. Hurriganesia tms. en oikein tajunnut itse, koska olin liian nuori, itse tykästyin myöhäisherännäisenä Beatlesiin 70-80- lukujen vaihteessa, ja sitten Juiceen. Myöhemmin löytyi tuo 70-luvun progetyyli oikein kybällä (Jethto Tull, no vain osin progea, King Crimson, Genesis, Gentle Giant, Iron Butterfly...). Eivät ole ihan pienten poikien musiikkia, niitä pitää jo vähän osata ymmärtää. Itsekin vasta aikuisiällä 1990-luvulla aloin ymmärtää.

Vaikka toki kultaisilta 1960-70- luvuilta ovatkin säilyneet vain ne klassikot, on kyllä vahva tunne tuolla vatsanpohjassa, että silloin osattiin tuosta rockmusiikista kehittää hyvin omaperäisiä ja erilaisia suuntauksia. Aika voi osin kullata muistoja, mutta en juuri näe nykymusiikissa klassikkoaineksia, vaikka Kanye West olisikin sitä mieltä, että on suurin rokkari aikanamme...? Ruhahaa! Ei ole, ei minään aikana. Kurt Weill ja Bertolt Brecht, jopa Bach omana aikoinaan rokkasivat paremmin. Mutta tuo on nykynuorison musiikkia, mitäpä ne ymmärtävät...

Mutta onko niin, että rock-musiikissakin ovat ideat pitkälti käytettyjä, sävellykset jo tehtyjä? Onko rajoittuneesta 12 nuotin järjestelmästä pitkälti sävelletty jo ne klassikot? Aika vaikea kuvitella, että Beatlesin, Queenin, Bowien ja Rollarien tms. jälkeen on enää niin hienoja sävellyksiä luotavissa. Tyyleissä aina toki innovaatioita syntyy, mutta keskittyykö musiikki enemmän tyyliseikkoihin, jos sävellyksiä ei tule enää kuten Lennon-McCartneylta?

Saatan olla vanha, mutta en minä oikein jaksa kuunnella 1970-luvutta tuoreempaa rock-musiikkia kuin poikkeustapauksissa (Motörheadilla, Metallicalla jne. on hyvää, mutta muuten aika vähän). No, ehkä Nightwish? Henkisesti olen kovin 1960-70- lukulainen, väärään aikaan syntynyt.

Kiitos Ykä, ettet laittanut linkiksi tuota Rubettesin sokerivauvarakkaus- biisiä, koska muuten en olisi suostunut kommentoimaan. Tuo Sugar Baby Love on jotain, mitä ihmismielen ei olisi koskaan tullut kehittää islamin ja sosialismin ohella. ;)

Mutta maailmassa on enemmän hyvää musiikkia, mitä ihmiselon aikana jaksaa kuunnella.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, DuPont: Voihan muuten olla, että on ollut olemassa bändi, joka musiikillaan olisi hakannut kaikki muut, mutta sillä oli ollut huono tuuri, eikä se ollut saanut levytyssopimusta ja jäänyt kellaribändiksi. Mistäpä sen tietää? Mutta olen kyllä pitkälti samaa mieltä kanssasi. Klassikot on tehty ja ehkä kaikki on jo sävelletty kertaalleen. Ja musiikkiahan myydäänkin eri lailla kuin 1970-luvulla, sillä silloin se tehtiin todellakin kuunneltavaksi, mutta nykyisin kaikki visuaalinen puoli menee mielestäni yli varsinaisen kappaleen.

kertsu59 kirjoitti...

Hitto Kate Bush, hän sai aikoinaan kylmät väreet kulkemaan kehossa,ja miksipä ei vieläkin jumalainen ääni kertakaikkiaan. Tuota kuunnellessa siirryin ajatuksissani yläsavoon, jossa kannoin ensirakkauttani reppuselässä eräälle luodolle kapean matalan salmen yli kesäiltana aurimgonlaskua katsomaan. Samana kesänä kuuntelin tuon kappaleen albumiltani aivan puhki, LP on vielä tallella, täytyypä kokeilla mökillä vieläkö sitä voi naksumisen seasta tunnistaa.. Toinen biisi joka toi muistoja oli kesämopo, kyllä tuli biisin ilmestymisvuotena vanhana gonana soitettua mopoille KAIPR:n sotkussa varmaankin riittävästi. Kiitokset aikamatkasta Ykä!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Kertsu59 ja kiitokset itsellesi. Näitä tämmösiä juttuja on ehkä kaikkein mukavin kirjoittaa, sillä kyse on ajasta, jolloin itse oli vielä nulikka, ja kaikki oli jotenkin uutta ja ainutkertaista. Minulla on muuten se The Kick Inside-vinyyli tallessa itsellänikin. Ja se Kesämopohan oli varmaan jokaisen varuskunnan sotkun jukeboksissa seuraavat parikymmentä vuotta.