ÖRKKIEN PITKÄ MARSSI

Eli Jotain Ihan Muuta XLII

Örkkijohtaja Görg seisoi telttansa edustalla ja odotteli kutsuttuja vieraitaan tulevaksi. Muutama heistä oli jo saapunut ja he söivät Görgin klaanin tarjoamaa ruokaa. Myös heidän hevosistaan pidettiin hyvää huolta. Loppujen pitäisi tulla iltaan mennessä. Elettiin Keski-Maan Neljättä Aikaa, tarkalleen sanottuna sen vuotta 12. Ajanlaskuhan oli muilla kansakunnilla kuin örkeillä jossain vaiheessa muuttunut ja kokonaan uusittu kun örkkien Mordor oli hävinnyt Sormuksen Sodan. Tarkkaa ajankohtaa, jolloin neljänteen aikaan siirryttiin ei Görg tiennyt, eikä se häntä kiinnostanutkaan. Örkit itse nimittivät kyseistä sotaa Petoksen Sodaksi. Görg oli itse osallistunut nuorena örkkikapteenina hyökkäykseen jossa oltiin vallattu vihollisten hallussaan pitämä Osgiliath ja sen jälkeen joukot olivat edenneet aina Minas Tirithin porteille asti ja murtaneet niistä ensimmäisen.

Voitto oli jo käsillä mutta petos vei sen heiltä. Kun rohanilaiset olivat tulleet mukaan taisteluun niin sekä haradilaiset että eteläiset Umbarin merirosvot olivat raukkamaisesti vaihtaneet puolta ja sodan jumalten vaakakuppi kääntyi. Odotetut merirosvot olivat tulleet suurella laivastollaan Anduin-jokea pitkin, mutta odotetun avun sijasta ne olivatkin hyökänneet örkkien sivustaan ja samalla haradilaiset joukot olivat kääntyneet niiden puolelle. Silloin gondorilaisetkin olivat nähneet tilaisuutensa, tulleet  ulos piiritetyn kaupunkinsa muurien suojasta ja käyneet örkkien kimppuun kostaen ankarasti kaupunkiin kohdistuneen katapulttipommituksen. Kaupunkihan oli ollut myös täynnä siviilejä. Örkkijoukkoihin kohdistui nyt paine kolmesta suunnasta eikä yhdenkään suunnan joukot antaisi armoa. Rohanilaisillakin oli hampaankolossa se terrori, mitä heidän aikaisemmin voittamansa örkkien Uruk hai-sukulaiset olivat siviiliväestölle tehneet. Ja merirosvojen sekä haradilaisten kohdalla kävi selväksi että liittolaisuus Mordorin kanssa ei ollut perustunut lojaalisuuteen vaan puhtaaseen pelkoon. Ja nyt ne laittoivat panoksensa uudelle kädelle. Voittaen potin.

Lupaavasti alkanut Minas Tirithin taistelu jonka piti olla lähtölaukaus kaikkien läntisten maiden valloittamiseen ja alistamiseen oli päättynyt örkkien täydelliseen tappioon ja teurastukseen. Vain noin kaksikymmentä prosenttia joukoista oli päässyt sekasortoisessa tilassa Anduinin yli ja Görg oli yksi niistä jotka yrittivät saada organisoitua örkkijoukkoja järjestäytyneeseen puolustukseen Anduinin itäpuolella Ithilienin alueella. Nythän ei ollut enää kyse voitosta eikä Lännen valloittamisesta vaan pelkästä henkiinjäämisestä. Olihan heilläkin kotonaan perheensä. Naisensa ja lapsensa. Mutta petos syveni. Mordorin puolella olleet, vielä reservissä pidetyt rhûnilaiset joukot jotka oli varattu Minas Tirithin tuhon jälkeen valtaamaan eteläistä Gondoria samalla kun örkkijoukot etenisivät Enedwaithiin vaihtoivat puolta ja siirtyivät vihollisen – joita örkit nimittivät tarkeiksi – puolelle. 

Örkkien vastarinta myös pohjoisessa Rhovanionissa ja Synkmetsässä oli jo romahtanut ja vihollinen sai avukseen sieltä saapuneita haltioita, kääpiöitä ja ihmisiä edustavia järveläisiä, bardilaisia, metsänihmisiä sekä beorninkeja. Organisoitu vastarinta Mordorin porteilla Morannonissa kesti kolme vuorokautta ja sitä piti yllä örkkien ylijohtaja ja profeetta Sauron, joka osallistui itse urhoollisesti taisteluun tappaen kymmeniä vihattuja tarkkeja. Lopulta haltiat ja gondorilaiset saivat saarrettua Sauronin muutaman lähimmän örkkinsä kanssa ja surmasivat heidät julmasti. Örkkiarmeija toimi suoran käskyn ja käskyn ehdottoman noudattamisen perusteella ja se tiesi ylitsepääsemätöntä ongelmaa. Kun ylin johtaja oli surmattu ei ylimmäisen käskyn haltijaa enää ollut, uutta ei saatu tarpeeksi nopeasti nimitettyä, vastuunottajaa ei tahtonut löytyä ja sitä myötä komentoketju romahti, joukot valtasi ensin hämmennys, sitten epätietoisuus, epätoivo ja lopulta pakokauhu. Yksittäiset oma-aloitteiset örkkijohtajat, niin kuin Görg itse yritti pitää taistelutahtoa yllä. Ei enää voittaakseen taistelua, vaan lähinnä saadakseen aikaan örkkisotilailleen pakotien edessä olevalta väistämättömältä tuholta.

Görg oli tehnyt oikean ratkaisun, johtanut joukkonsa hyökkäykseen kääpiöitten ja metsänihmisten väliseen saumaan, päässyt läpi ja paennut Ered Lithui-vuoriston pohjoispuolta keräten pakomatkallaan samalla lisää paenneita sotilaita ja siviiliörkkejä edeten aina vuoriston itäpuolelle Rhûnin rajamaille. Sinne päästessään hänen vastuullaan oli lopulta noin neljänkymmenen tuhannen örkin lauma joka alkoi pitää itseään Görgin klaanina joka uskoi toivonsa häneen ja hän oli luottamuksen arvoinen sillä hän sai tämän pakolaislauman toimimaan järjestäytyneenä, tosin maattomana ja kodittomana vaeltavana yhteiskuntana.

Niitten örkkien, jotka jäivät Mordorin vuoriston sulkemalle sisäpuolelle kohtalo oli armottoman kova. Kaikki örkkisotilaat joutuivat tarkkien tappamaksi ja koska itsessään varsin aution ja hedelmättömän Mordorin elintarvikehuolto tapahtui pääosin Sauronin orjuuttaman Nurnin ja Khandin toimesta ja kun tarkkien vapauttamat katkerat ja kostonhimoiset nurnilaiset ja khandilaiset kieltäytyivät vapautuksensa jälkeen toimittamasta viljaa ja lihaa Mordoriin niin kolmessa vuodessa kolme neljäsosaa Mordorin örkkiväestöstä kuoli  nälkään ja tauteihin. Viisaimmat alkoivat hakeutua Mordorin ydinalueilta Görgin klaanin tavoin kohti Rhûnin rajoja jossa monet örkkijoukot kohtasivat toisensa ja yrittivät vielä pitää yllä epätoivoista sissisotaa eteneviä tarkkeja vastaan.

Görg kaipasi Sauronin aikoja. Silloin voimakas ja hyvinvoiva örkkivaltakunta ulottui Mordorista Synkmetsään saakka ja örkkiväestö eli yltäkylläisyydessä sekä varman ja turvallisen tiukan komennon alaisuudessa. Silloin örkkimiehelle sanottiin, mitä hänen tuli tehdä ja hänet myös palkittiin kuuliaisuudestaan. Elämä oli vakaata ja turvallista. Toki Görg tiesi, että yltäkylläisyyden hintana oli niin Nurnin, Khandin, Rhûnin, Hildorienin kuin Dorwinionin kansojen orjuuttaminen mutta lautaselle tullut runsas ja varma ruoka-annos ei tuntenut moraalia. Vahvemmat elivät ja hallitsivat. Heikomman osaksi tuli joko alistua tai kuolla. Ja örkit olivat vahvempia. Vain sillä oli ollut merkitystä.

Petoksen Sota oli ollut aivan tavanomainen sota, jonka örkit olivat sattuneet häviämään. Mutta tarkit olivat voittajina muuttaneet sen historian joka jäisi tietysti voittajan sanelemana elämään. Tarkkien kirjoittaman historian mukaan örkkijohtaja Sauron oli ollut jonkunlainen paholaismainen henkiolento jonka vallan jotkut onnettomat hobitinrääpäleet olivat tuhonneet heittämällä häneltä aikaa sitten viedyn suursormuksen Orodruinin pätsiin joka puolestaan sai sitten aikaan Barad-Durin yhtä-äkkisen romahduksen ja örkkiarmeijan tuhon. Sehän oli täyttä paskapuhetta jolla haluttiin sodalle jonkunlainen uskonnollisen legendan asema jonka perusteella saatettiin myös perustella örkkikansan ajaminen sukupuuton partaalle.

Ennen kaikkea Görgiä ja muita örkkejä ärsytti se satu, jonka mukaan he itse olivat jonkun aikanaan eläneen henkihahmo Morgothin tekemiä keinotekoisia olentoja jotka Morgoth oli tehnyt vangituista, kidutetuista ja alistetuista haltioista. Hitto soikoon, eivät he olleet mitään tuotoksia. Eivätkä varsinkaan mitään haltianjämiä. Örkit olivat eläneet aina. Perheineen, toiveineen, haluineen ja myös virheineenkin. Aivan niin kuin ihmiset, haltiat ja kääpiöt. Miksi heiltä haluttiin viedä heidän historiansa ja korvata se keksityllä?

Eiväthän örkit mahtaneet asialle ja historian vääristelylle mitään. He olivat hävinneet. Voittaja kirjoitti historian sekä siihen liittyvät tarinat ja tabut. Ja olihan Mordor kuitenkin aloittanut sodan eikä Görg sitä millään muotoa kiistänyt etteikö hyökkäyksen tarkoituksena olisi ollut koko lännen alistaminen ja orjuuttaminen. Görg tajusi myös että Sauron oli aivan liian ahneena haukannut liian suuren palan purtavakseen ja sen vuoksi hävisi sotansa ja samalla hävitti oman maansa ja kansansa, mutta se ei vähentänyt Görgin katkeruutta tarkkeja kohtaan. Niitä hobitteja Görg ei ollut koskaan edes nähnyt mutta pohjoisesta tulleet örkit olivat kertoneet että noita pienikokoisia olentoja oli taistellut pohjoisella rintamalla jousimiehinä. Olivat kuulemma olleet pirun tarkkoja jousiensa kanssa mutta tuskinpa nuokaan hobitit olivat edes kuulleet saati sitten kuvitelleet siitä että heistä tehtäisiin jonkunlaisen uskonnollisen pyhän kirjan ikoneita kuskaamassa jotain ihmeellistä taikasormusta läpi Keski-Maan.

Görg oli järkevä ja realistinen örkki. Hän ymmärsi että mennyttä menestystä oli turha haikailla. Oli katsottava tulevaisuuteen. Örkkien kohdalla kaukaiseen, hyvin kaukaiseen sellaiseen. Siksi hän oli kutsunut koolle jäljelle jääneitten örkkijohtajien kokouksen jota kutsuttiin Kahdenkymmenen Neuvostoksi. Lähes kaikki olivat jo saapuneet, ruokailleet ja levänneet pitkän ratsastuksen jälkeen. Muutama oli vielä tulossa. Huomenna olisi aika keskustella ja päättää örkkikansan elämän suuntaviivat tuhanneksi vuodeksi eteenpäin.

Seuraavana päivänä Görg aloitti kokouksen:

- Hyvät örkkiveljemme! Tilanne on se, että olemme hävinneet sodan. Totaalisesti. Kolme neljäsosaa väestöstämme on kuollut. Mordor on vihollisen miehittämä ja koska Nurnista ja Khandista ei saada enää elintarvikkeita ei Mordorissa ole muutenkaan enää tulevaisuutta. Mordor itsessään on pääosin autiomaata eikä se pystyisi elättämään edes jäljelle jäänyttä väestöään omin päin. Me olemme käyneet jokainen omalla tahollamme sissisotaa vihollista vastaan mutta taistelu on toivoton ja sillä me lähinnä heikennämme omaa ja kansamme asemaa. Jos rehellisiä ollaan, me emme pysty edes kunnolliseen sissisotaan vaan olemme lähinnä vaeltavia maantierosvoja. On löydettävä toisia ratkaisuja ja katsottava kauas tulevaisuuteen.

Yksi örkkijohtajista, nimeltään Hlâg kysyi:

- Mitä olet sitten ajatellut?

Görg katsoi hetken aikaa kahtakymmentä örkkijohtajaa ja vastasi sitten:

- Me antaudumme ja tunnustamme Läntisen Ihmiskuninkaan vallan.

Yksi örkkijohtajista, Mlyhl-Hlögg kaivoi raivostuneena miekan huotrastaan ja huusi Görgille:

- Moukka! Taidat olla väsynyt pitämään typerää päätäsi hartioillasi! Minä voin kyllä korjata sen vaivan!

Hän heilautti miekkaansa joka kilahti toisen örkkijohtajan Fryghin miekkaan jonka hän oli puolestaan laittanut Mlyhl-Hlöggin iskun tielle. Frygh sanoi hiljaa ja rauhallisesti:

- Pistä miekkasi huotraan. Tuollaista intoa olisi ehkä tarvittu silloin kun olisi pitänyt tappaa tarkkeja. Görg tunnetaan taitavana sotilaana sekä järkevänä ja asiallisena örkkinä sekä viisaana klaaninjohtajana joka pyrkii vilpittömästi kansansa parhaaseen. Ja joka on pyrkimyksessään näissä vaikeissa oloissa onnistunutkin. Ehkä paremmin kuin kukaan meistä muista. Ei hän heitä ehdotuksiaan turhan päiten. Görg, kerro mitä tarkoitat. Eli me antaudumme Lännelle ja tunnustamme sen kuninkaan vallan? Mitä tarkoitat tällä? Se on täysin vastoin sauronismia ja uskoa örkkien ylivallasta.

Görg laittoi oman miekkansa, jonka hän oli ottanut esille Mlyhl-Hlöggin raivostumisen jälkeen takaisin huotraansa ja vastasi:

- Kyllä. Me antaudumme ja tunnustamme Lännen vallan. Mutta vain hetkeksi. Tosin se hetki kestää kauan. Hyvin kauan. Sen hetken päättymistä odottaessamme me aloitamme Örkkikansan Pitkän Marssin. Pitkän niin vuosissa kuin virstoissa. Yksikään meistä ja yksikään meidän lapsenlapsistamme ei tule näkemään sen loppua. Puhumme sadoista vuosista. Mutta se on ainut mahdollisuutemme. Ensinnäkin meidän on yhdistyttävä jälleen hajanaisista laumoista yhtenäiseksi kansakunnaksi ja löydettävä itsellemme uusi asuinalue, jossa voimme  kasvattaa sekä väestöämme että sen taloudellista ja myöhemmässä vaiheessa myös sotilaallista voimaa. Mutta että voimme muuttaa sinne, meidän on saatava aikaan pysyvä rauhantila tarkkien kanssa ja vakuutettava heidät siitä, että emme ole enää uhka. Ja sen myötä mahdollistaa vielä Mordorissa olevien örkkien muuttamisen mukanamme. Se vaatii nöyrtymistä ja virallisesti Sauronin perinnön kiroamista vihollistemme edessä mutta sanat ovat kuitenkin vain sanoja jotka voi aina pyörtää ja joista voi olla välittämättä. Paperiin kirjoitettu sopimuskin on merkittävä ainoastaan niin kauan kuin sitä noudatetaan.

Tähän väliin alun perin Minas Morgulista kotoisin oleva Frygh kysyi:

- Mutta missä se uusi asuinalue sitten olisi?

- Pohjoisrajoiltamme kotoisin oleva Zhôhôg voi kertoa.

Zhôhôg nousi, levitti örkkijohtajien nähtäville suuren kartan, veti huotrastaan miekan ja alkoi osoitella sillä alueita:

- Pohjoisessa on suuri Helcarin Sisämeri. Sen itäpuolella olevat vuoristot ovat asumattomia. Samoin kuin sen etelä- ja osittain länsipuolella olevat laajat metsäalueet. Alueen naapurina ovat lännessä ja pohjoisessa Fordwaithin metsäkansa ja etelässä rhûnilaiset. Tyhjää aluetta siellä on hyvinkin miljoona neliövirstaa. Vuoristosta löydämme varmasti metalleja, alueen metsämaa sopii viljelykseen sekä karjatalouteen ja se on myös täynnä riistaa.

Görg jatkoi puolestaan:

- Tuolla alueella kansamme pystyy toipumaan, lisääntymään ja voimistumaan. Siihen käytämme ensimmäiset sata vuotta. Samaan aikaan pyrimme voittamaan vihollisen luottamuksen. Aloitamme naapurikansoista Forodwaithista ja Rhûnista. Hyvien kokemusten myötä myös kääpiöt, haltiat ja ihmiset alkavat uskoa, että örkkikansa ei ole enää hyökkäävä valloittajakansa. Sitä myötä saamme myös ystävyyden nimissä lähetettyä nuoria örkkejä vihollisemme oppiin. Kopioimme kaiken heidän osaamisensa jalostaaksemme sitä myöhempään käyttöömme. Ja sitä myötä voimme, luottamuksen saavutettuamme lähettää kansamme jäseniä asumaan myös naapurimaihin suuremmilla joukoilla. Lisääntymään rauhallisena ja työteliäänä sekä ennen kaikkea alati kasvavana vähemmistönä. Luonnollisesti tämän kaiken kautta saavutamme myös ajan myötä kansallemme hyvän elintason jonka turvin on hyvä ponnistaa eteenpäin.

Asiasta alkusuuttumuksensa jälkeen kiinnostunut Mlyhl-Hlögg kysyi puolestaan:

- Ymmärrän suunnitelmasi ja myönnän sen edut. Myönnän myös sen, että kaikki yrityksemme jatkaa sotaa tulevat tällä hetkellä päättymään tappioomme. Se on varmaa. Mutta eikö tässä ole myös oma riskinsä? Entä jos kansamme alkaa tottua sotaakäymättömän maan hiljaiseloon eikä haluakaan enää dominoida Keski-Maata? Entä jos meistä örkeistä oikeasti tulee sellaisia leppoisia hobitteja joista tarkkien taruissa kerrotaan? Älä unohda sauronismin keskeistä oppia Keski-Maan dominoinnista.

Zhôhôg heitti tähän väliin:

- Ennen kuin Görg jatkaa, haluaisin muuten sanoa, että ne niin sanotut laiskanpulskeat hobitit olivat itse asiassa tolkuttoman kovia taistelijoita ja erinomaisia jousimiehiä. Moni minunkin sotilas päätti päivänsä hobitin nuoli kurkussaan tai silmässään. Ja lähietäisyydeltä ne olivat inhottavan tarkkoja kivenheittäjiä. Kivi lensi sotilastamme naamaan. Sotilas pökertyi. Eikä koskaan herännyt, sillä hobitti ehti työntää veitsensä hänen kurkkuunsa. Ja sen jälkeen heitti kiven seuraavan sotilaamme naamaan. Vihollista ei pidä koskaan aliarvioida ulkonäkönsä, pienen kokonsa eikä varsinkaan maineensa perusteella. Se on ensimmäinen askel tappioon. Me opimme sen hobittien kanssa katkerasti.

Görg jatkoi puolestaan:

- Ymmärrän Mlyhl-Hlöggin mainitseman riskin. Mutta sen estämme koti- ja yhteisökasvatuksella. Örkki kotimaillaan tulee olemaan aivan eri örkki kuin örkki vieraitten kansojen kanssa. Sauronismi tulee edelleenkin olemaan yhteiskuntamme kantava voima, mutta se tulee levittää tuleville sukupolville salassa. Oman näennäisen heikkoutemme ja yhteistyöhalumme esittäminen vihollisellemme on yksi aseistamme. Valheessa on voimamme. Ja mikäli joku kansastamme aikoisi vuotaa suunnitelmamme muille kansoille, ei hänelle ole kuin yksi tuomio jonka me kaikki tiedämme. Mutta en usko omien petokseen. Petoksen Sodassakin meidät pettivät muut. Eivät omamme.  Jos me örkit olemme vuosituhansien aikana jotain oppineet, niin se on turpansa kiinni pitämisen jalo taito. Ja ylläpitämämme harhakuva voi saada parhaimmillaan aikaiseksi jopa sen, että vuosisatojen kuluessa naapurikansamme alkavat luottaa meihin enemmän kuin haltioihin, kääpiöihin ja gondorilaisiin. Se tekee niistä entistä haavoittuvampia silloin kun iskumme lopulta tulee. Ne heräävät todellisuuteen liian myöhään. Kauan tämä kaikki tulee kestämään, mutta Keski-Maa tulee aikanaan kuulumaan örkeille ja sauronilaisuudelle. Sauronilaisuudelle, jossa on olemassa vain isännät, orjat ja kuolleet. Ja isäntiä tulemme olemaan me. Ja isäntinä me tulemme aikanaan valtaamaan takaisin myös kotimme Mordorin.

Myös pohjoisesta kotoisin oleva örkkijohtaja Härg kysyi puolestaan:

- Tiedän ne maastot, joista Zhôhôg kertoi. Hän on oikeassa. Ne tarjoavat kansallemme mahdollisuuden toipua ja vahvistua odottaessaan mahdollisuutta kostoon. Mutta mielessäni on yksi kysymys. Oletko varma, että tarkit ja ennen kaikkea Gondorin uusi kuningas Elessar on halukas suostumaan ehdotukseemme? Entä jos hän haluaa vain teurastaa örkit viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen?

Görg vastasi:

- Elessar on suuri kuningas ihmisten keskuudessa. Kuningas, jota he ovat odottaneet kauan. Mutta hänelläkin on rajoituksensa. Nyt hän on vasta sodan voittaja. Eikä sitäkään sotaa olla saatettu vielä loppuun saakka. Mutta tärkeintä on, että hänestä odotetaan myös rauhan voittajaa. Yltäkylläisyyden tuojaa. Ja gondorilaisilla on vieläkin huomattava määrä nuoria miehiä aseissa. Meitä jahtaamassa. Elessarille on tärkeää että he voivat luopua miekasta, tarttua auraan ja alkaa täyttämään viljalaareja. Sama asia rasittaa myös muitakin kansoja. Niin haltiat, kääpiöt kuin muutkin kansat tietävät että meidän lopullinen hävittäminen saattaisi kestää kymmeniä vuosia ja se rasittaa heidän talouttaan. Mutta ehdotuksemme tarjoaa heille mahdollisuuden siirtyä välittömästi pysyvään rauhantilaan. Ja sitä myötä valheelliseen itsetyytyväisyyteen nyörtymisemme johdosta. Jonka he aikanaan joutuvat maksamaan kalliimmin kuin koskaan aikaisemmin.

Nyt puhui vuorostaan Emyn Muilista kotoisin oleva örkkijohtaja Rögh:

- Ymmärrän ideasi. Ja kannatan sitä. Meillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta välittömään voittoon. Sitä yrittäessämme hävitämme vain kansamme sukupuuttoon. On siis valittava näennäisen alistumisen ja valheen tie ja hyväksyttävä se, että yksikään meistä ei tule näkemään lopullista voittoa. Mutta me voimme kuitenkin kuolla uskossa että siihen on mahdollisuus ja voiton näkevät tulevat sukupolvet. Mutta yksi asia minua askarruttaa. Kuinka me saamme suunnitelman kannalta onnistuneen yhteyden tarkkeihin? Tilannehan on se, että kun ne näkevät meitä niin nehän ampuvat sumeilematta.

- Vankien avulla.

- Häh? Onko sinulla vankeja?

- On. Kuusi ihmistä, kaksi haltiaa ja kaksi kääpiötä.

- Miksi ihmeessä et tarjonnut niitä meille ruuaksi?

- Juuri siksi. Sen aika on toistaiseksi ohi. Näitä vankeja on kohdeltu erittäin hyvin. Mikäli kokouksemme päättää noudattaa suunnitelmaamme, joukkoni saattavat ne tarkkijoukkojen luo sillä evästyksellä että haluamme rauhaa, antaudumme ja siirrymme asumaan kaukaisille pohjoisille autioille alueille, jossa emme ole kenellekään häiriöksi.

Rögh katsoi Görgiä ja totesi:

- No voi Iluvátarin Iluvátarin Iluvátar. Tässä on mahdollisuus. Ehkä ainoa sellainen. Eihän muutakaan vaihtoehtoa ole.  Kannatan ehdotusta ja ehdotan äänestystä.

Äänestys pidettiin. Kaksikymmentä miekkaa kohosi kannattamaan Görgin ehdotusta. Yksikään ei noussut ehdotusta vastaan. Örkkikansa saisi yrittää kostoaan joskus tulevaisuudessa. Mutta ennen sitä sen olisi aloitettava Pitkä Marssi.

Örkkien kotiinpaluu © http://shabazik.deviantart.com/

Lukijalle: Kirjoitusta voi pitää eräänlaisena esiosana tälle ja tälle kirjoitukselle. Joissa örkit yrittivät noin tuhat vuotta myöhemmin uudelleen.