torstai 23. helmikuuta 2017

JOTAIN IHAN MUUTA XLV

Eli pikku-Ykä ja 1970-luvun suomalainen rock

Koska poliittinen masentava maanantai jatkuu jatkumistaan on meikäläisen kaltaisen viha-ajattelijan aika ajoin vedettävä henkeä ja keskityttävä johonkin ihan muuhun ja mikäs siihen sopisi paremmin kuin jälleen yksi aikamatka leveitten lahkeitten, televisiosilmälasien ja omalaatuisten väriratkaisujen 1970-luvulle. Kirjoituksissani on tarkasteltu sen ajan musiikkia ennenkin, mutta otetaan nyt yksi postaus ihan puhtaasti suomalaisen rock-musiikin näkökulmasta. Tosin postauksessa kyllä flirttaillaan hieman iskelmänkin puolelle mutta en näe sitä kovin suurena tyylirikkona sillä nykyisinhän pop-musiikkia ja iskelmää ei oikein erota toisistaan. Kuunnelkaa vaikka Iskelmäradiota tai Radio Suomi-poppia.

1970-luvun alkuhan oli Suomessa jonkunlaista progressiivisen rockin kultakautta, tosin eiväthän ne silloiset suomalaiset progebändit mitenkään suuria taaloja tahkonneet. Tulipahan lähinnä sitä arvostelumenestystä ja näkyvillä oloa. Olihan tuo musiikin genre kuitenkin esillä varsin vahvasti. Tunnetuin sen ajan progebändi (tai ehkä jaetulla ykkössijalla Tasavallan Presidentin kanssa jonka parilla albumilla oli laulajana muista musiikkikuvioista paremmin tunnettu Eero Raittinen) oli tietysti Wigwam, jolta laitetaan nyt soimaan kappale Tombstone Valentine vuodelta 1970:


Kyseisen kappaleen esitti Wigwamin legendaarisin kokoonpano eli Jim Pembroke, Jukka Gustavson, Pekka Pohjola ja Ronnie Österberg. Suurimman kaupallisen suosionsa yhtye sai Gustavsonin ja Pohjolan lähdettyä omille teilleen, mutta kultalevyyn asti (silloin vielä muuten kultalevyn raja oli 25 000) myynyt Nuclear Nightclub-albumi vuodelta 1975 oli sitten lähinnä seikkailunhaluista ja suoraan sanottuna melko tylsää poppia. Muita sen ajan vähemmälle huomiolle jääneitä progebändejä olivat mm. Haikara, Finnforest ja Elonkorjuu.

Kyseisen Tombstone Valentine-kappaleen muuten esitti Vesa-Matti Loiri suomeksi nimellä Syyslaulu. Veskusta saattoi siihen aikaan sanoa että häiskä oli varsin kovassa kunnossa. Vaikka häntä ei koskaan varsinaisesti olla rock-puolen mieheksi miellettykään ansaitsee hänkin tässä postauksessa kappaleen ja se on yksi miehen parhaimmista eli Itkevä Huilu vuodelta 1971:


Yksinkertaisemman rockin puolelta vuosikymmenen alusta muistetaan luonnollisesti surullisen hahmon ritari Rauli Badding Somerjoki jonka kappale Fiilaten Ja Höyläten pudotti pajatson keskustan vuonna 1973:


Nimestään huolimatta kappale ei käsitellyt puuseppää ahkerassa työssään vaan enempi noita lihallisia iloja. Silloinhan kuulemma Suomessa elettiin vapaan rakkauden aikaa mutta kahdeksanvuotias pienessä Nyhtänköljässä asuva pikku-Ykä ei sellaista kyllä huomannut ja muutenkin siinä iässä tuli ajateltua että se miehinen meisseli on hyödyllinen lähinnä siinä, että sillä on kätevää tähdätä pissiessä. Ehkä siihen aikaan kuitenkin oli jonkunlaista yleispornoilua ilmassa sillä samoihin aikoihin huoltoasemilla myytyjä Isojen Poikien Lauluja-kasettia myytiin montakytviistuhatta. Jos Rauli esitti asiansa hienosti kiertäen, niin näissä kappaleissa ruma sana sanottiin niin kuin se on:


Mennäänpä hetkeksi sen ajan iskelmämusiikkiin. Silloin se oli ihan oikeasti tyylikkäästi tehtyä ja siitä on hyvä esimerkki Fredin kappale Istun Ullakolla Yksinäin:


Vuonna 1974 pajatson keskustan pudotti puolestaan Hullujussi-yhtye, jota voi kai parhaiten kuvailla huumori- ja showbändinä. Yhtye sai näkyvyyttä toimiessaan Yleisradion suositun ”Merirosvoradio”-ohjelman housebändinä ja keikoillaan se vaihtoi roolista toiseen esiintyen mm. nimillä Sisupojat, Frank Krappa & Sisuvishnu-orchestra sekä Viktor Kalborrek & Copacabana Trio. Yhtyeen kuuluisin kappale on siansaksaksi laulettu Friduna Skikuna. Jostain syystä youtubessa ei löydy kyseistä kappaletta kokonaisena mutta kyllä tästäkin pätkästä idean saa:


Vuonna 1974 alkoi saada myös suurta julkisuutta Juice Leskinen yhtyeensä Coitus Int. kanssa. Iso-Ykä kuuluu siinä(kin) mielessä toisinajattelijoihin että kyseisen hepun tuotanto ei ole koskaan oikein kolahtanut, joskaan ei se niin erityisesti inhotakaan. Lähinnä vastenmielisyyttä sai aikaan se, että joskus 1980-luvulla heppu päätti olevansa Suomen viisain mies ja keskittyi sen jälkeen siihen rooliin. No, vuonna 1974 Juice vielä kyllä vaan ihan rehellisesti rokkasi ja siitä esimerkkinä on ihan mukiinmenevä ralli Einarin Polkupyörä:


Suuren yleisön tietoon tuli kyseisenä vuonna myös tamperelainen Kaseva-yhtye, joka sai levytyssopimuksen vaikkei ollut heittänyt vielä ensimmäistäkään keikkaa. Yhtye ei tehnyt uransa aikana kuin kolme albumia, jota voi pitää hyvin valitettavana asiana sillä kyseinen bändi oli kertakaikkinen melodisen rockin mestari. Esimerkkinä kappale Vanha Mies:


Pikku-Ykä muistaa katselleensa Kasevaa televisiosta (tietysti mustavalkoisesta) vuonna 1974 eikä yhtyeen musiikki vielä auennut sillä lailla kuin myöhemmin. Lähinnä tuli mieleen, että laulaja Antti Raiviolla oli mahdottoman iso klyyvari. Mutta ei kai yhdeksänvuotiaalta vielä kauhean paljon voi odottaa. Vuosi  1974 oli yleensäkin varsin merkittävä suomalaisen rockin historiassa ja vuoden loppuvaiheilla ei sitten pudonnut enää pajatson keskusta vaan koko pajatso ja senhän pudotti tietysti Hurriganes albumillaan Roadrunner, jota albumia voi huoletta sanoa kaikkien aikojen parhaaksi perusrokkia sisältäväksi levyksi. Kappale Get On on kuunneltu niin moneen otteeseen niin monessa paikassa että laitetaan soimaan sen sijasta albumilta kappale Häläläsin Tässi. Eiku siis Tallahassee Lassie:


Kun pikku-Ykä sai joululahjaksi Roadrunnerin c-kasettiverson niin silloin joulu muuttui The Jouluksi. Silloinhan yleisin musiikintoistoväline oli Philipsin radionauhuri, monomalli. Jollain kavereilla oli jo silloin stereoita, niitä sen ajan yhdistelmälaitteita ja niistä LP-levyltä kuunnellessa sitä samaa Roadrunneria pikku-Ykäkin havaitsi että on olemassa sellainenkin asia kuin basso. Ei sitä siinä radiomankassa pahemmin kuulunut. Mutta sehän ei tahtia haitannut. Hurriganesin kotimaisina, ja ihan kohtalaista menestystä saaneina kilpailijoina saattoi pitää yhtyeitä Alwari Tuohitorvi (myöhemmin Alwari T) ja Ronski & Exotic (myöhemmin The Ronski Gang). Laitetaan näiltä kilpailijoilta pätkänä Alwari Tuohitorwen kappale Rokataan Vaan, jota voi pitää jonkunlaisena kiltimpänä versiona kappaleesta Fiilaten Ja Höyläten:


Jo pari vuotta aikaisemmin oli itselleen saanut sekä huomiota että menestystä Heikki Harma eli Hector, joka kuuluu Ykän mielessä samaan sarjaan Juice Leskisen kanssa. Silloin kun Hector oli osallistuva ja tiedostava niin hän oli pirun ärsyttävä mutta silloin kun hän keskittyi ihan puhtaaseen musiikin tekemiseen niin lopputulos oli maukas, niin kuin tässä kappaleessa Hannikaisen Baari vuodelta 1976:


Vuonna 1975 teki läpilyöntinsä myös yhtye Sleepy Sleepers, joka oli varsin räävitön huumorirock-yhtye. Yhtye kehittyi myöhemmin Leningrad Cowboysiksi joka taas ei hotellin suunnalla juuri herätä mielenkiintoa. Pumpun 1970-luvun tuotanto kolahtaa huomattavasti enemmän. Aikanaan, jo 1970-luvun loppupuolella Sliipparit alkoivat muuttua myös ”Suomalaisen rockin kuka kukin on”-teokseksi, sen verran maineikkaita muusikoita sen riveissä esiintyi. Nykypäivän mittakaavassa tuotanto on suorastaan kilttiä, mutta Kekkoslovakiassa siitä nousi meteli ja Pinnanmaan Tietotoimiston tietojen mukaan koko bändi oli hetken ajan porttikiellossa joka ainoassa suomalaisessa keikkamestassa. Bändihän löi itsensä läpi kappaleella Kuka Mitä Häh, mutta parantumattomana romantikkona pikku-Ykästä isoksi Ykäksi kasvanut Yrjö laittaa soimaan bändin debyyttialbumilta herkän balladin Saaran Jaava:


Huhun mukaan Sleepy Sleepers aiheutti aikanaan jopa ulkopoliittisia ongelmia, sillä vuonna 1977 se meinasi julkaista albumin nimellä ”Karjala Takaisin”. Levy-yhtiö EMI otti takapakkia ja albumi julkaistiin nimellä ”Takaisin Karjalaan”. Liekö eräs kaljupäinen ja televisiosilmälaseja käyttänyt heppu ottanut yhteyttä levy-yhtiöön? Siihen saattoi olla syynsäkin, sillä vasta jälkeenpäinhän saatiin tietoon että Rauhanvaltio esitti silloin Suomelle sekä yhteisiä sotaharjoituksia että sitä, että Lapin puolustus luovutettaisiin neuvostojoukoille. Käsittääkseni tarinan sankarina oli silloin puolustusvoimien komentaja kenraali Lauri Sutela joka loppulaskussa esti hankkeen.

Vuonna 1975 tuli esille vielä yksi suomalainen progebändi Tabula Rasa, joka sai itselleen jopa pienoisen hitin ”Rakastatko Vielä Kun On Ilta”:


Progea tuntemattomalle lukijalle yhtye on varmaankin jäänyt varmaan melko vieraaksi, eihän se ehtinyt tehdä kuin kaksi albumia. Mutta yhtyeen kitaristi ja pääsäveltäjä on varmasti kaikille tuttu sillä hän on Heikki Silvennoinen, joka tuli suuremmalle yleisölle tunnetuksi Kummeli-huumorisarjasta ja hepusta on tullut likimain Spede Pasasen veroinen ikoni tällä alalla. Matka ryppyotsaisesta progemiehestä kansan suosimaan kieli poskessa-hahmoon on ollut pitkä mutta menestyksekäs. Lyckaa Heikille täältä hotellin respasta. Mitä hän sitten nykyisin puuhaileekaan.

Vuonna 1975 oli framilla myös lyhytikäiseksi jäänyt Rock´n´Roll Band jonka kappaleesta I´m Gonna Roll tuli varsin suosittu:


Yhtyeen kitaristi Dave Lindholm tunnettiin silloin lähinnä nimellä Isokynä Lindholm ja erittäin kova kynäilijä mies kitaransa kanssa on aina ollutkin. Lindholmin soolotuotannosta voitaisiin nostaa esille vaikkapa kappale Puhtaat Laivat:


Hurriganesin kitaristi Albert Järvinen erosi yhtyeestä vuonna 1975 ja perusti Pave Maijasen ja Ippe Kätkän kanssa Royals-yhtyeen, jota saattoi pitää jonkunlaisena suomalaisena superbändinä. Suosikissa ja sen silloisessa kilpailijassa Help-lehdessä yritettiin saada aikaan jonkunlaista kilpailua Hurriganesin ja Royalsin välille, mikä kilpailu oli tietysti aivan keinotekoista. Tekiväthän yhtyeet hyvin erilaista musiikkia. Tästä esimerkkinä yhtyeen kappale Out vuodelta 1977:


Laitetaanpa sitten ikävän vähälle huomiolle jäänyt mainio kappale. Kyseessä on heppu nimeltä Matti Järvinen joka teki varsin hienon albumin ”Matin Levy” vuonna 1976. Albumin jälkeen Järvinen löi hanskat tiskiin ja lopetti muusikon uransa mitä voi pitää suurena vahinkona sillä ainoaksi jäänyt debyyttialbumi antoi vihjeitä siitä, että hepulla olisi ollut hyvin, hyvin paljon musiikillista annettavaa. Laitetaan soimaan kappale ”Katselen Kaunista Iltaa”:


Kyseisenä vuonna sai hetken ajan ohimenevää suosiota myös turkulainen yhtye Dead End 5, jota voidaan pitää jonkunlaisena esiasteena nykyisin varsin yleisille naislaulajilla varustetuille heavybändeille:


Lisätäänpä tähän vielä progepuolta eli laitetaan Wigwamista eronneen ja soolouralleen lähteneen Pekka Pohjolan kappale ”Matemaatikon Lentonäytös” vuodelta 1976.


Pekka Pohjolan tuotanto on ikävän vähälle huomiolle jäänyttä vaikka häneen kiinnitti huomionsa myös Mike Oldfield jonka kanssa Pohjola teki tämän ”Keesojen Lehto” albumin uusiksi ja mies toimi Oldfeldin kiertuebasistina. Aikanaan hepulla olisi ollut mahdollisuus päästä suurempiinkin kuvioihin sillä hän soitti ruotsalaisessa Made In Sweden-yhtyeessä yhdessä entisen Tasavallan Presidentin rumpalin Vesa Aaltosen kanssa ja bändiä kysyttiin ABBAn taustabändiksi. Pohjola ja Aaltonen totesivat että no can do. Taiteellisesti ratkaisu oli varmasti onnistunut mutta taloudellisesti tuskin ei.

Vuodelta 1976 täytyy vielä mainita yhtye Kontravirtanen, joka hieman myöhemmin nimellä Kontra sai melko suuren hitinkin kappaleella Jerry Cotton, mutta tähän laitetaan esimerkiksi mainio kappale Onomatopoeettinen Alkoholiliike:


Näin äkkiseltään voisi sanoa, että suomalaisen rock-musiikin kulta-aikaa oli 1970-luvun alkupuolisko. Yhtenä syynä siihen voi pitää Love Records levy-yhtiötä joka julkaisi tuotantoa siihen aikaan. Kyseinen levy-yhtiö meni sitten pankrottiin 1970-luvun loppupuolella nähtävästi sen vuoksi että se julkaisi jatkuvasti myös taistolaista ja ei niin suosittua musiikkia. Ehkä siinä touhussa myös into ylitti taloudenpitokyvyn. Kun bisnestähän se rock-bisneskin on.

1970-luvun loppupuolella suomalainen musiikkigenre muuttui Ykää ei-niin-kiinnostavaan suuntaan ja ensimmäisenä tuli esille rockabilly, jonka kotimaiseksi supertähdeksi nousi Teddy & The Tigers. Mistä tämä rockabillyaalto ja yleensäkin 1950-luvun fanittaminen tuli? Varmaankin siihen oli kaksi syytä. Toinen oli televisiossa ollut suosittu Onnen Päivät-sarja ja toinen Suosikin silloisen päätoimittajan Jyrki Hämäläisen hinku 1950-luvun rockiin jonka hän sitten lopultakin sai suosituksi Suomessa. Ainakin hetkeksi aikaa. Lienee niin, että Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa rockabilly on ollut hetken aikaa kaikkein suosituin musiikinlaji. Tässä siitä esimerkkiä eli yhtye Teddy And The Tigers ja kappale Dancing Shoes:



Näitä samanlaisia yhtyeitä tuli sitten paljon, niin kuin esimerkiksi Johnny & The Dodgers, Buddy Rider 'n' The Black Bisons sekä Buddy Basso ja Pantterit. Jaa niin, tuo viimeinen oli kyllä Sleepy Sleepersin vittuilua ilmiölle.

Tosin samaan aikaan tuli suomalaiseen musiikkiin eräs tekijä jonka merkityksen alkoi tajuta vasta 1980-luvulla jolloin siitä tuli legenda. Kyseessä oli tietysti Leevi And The Leavings:


Suurin piirtein samaan aikaan tuli suosituksi toinen musiikillinen ilmiö, joka ei ole niin pikku- kuin isoa Ykääkään koskaan erityisemmin miellyttänyt eli punk ja ennen kaikkea sitä seurannut ns. uusi aalto joka toi Suomeen musiikin muotoon naamioidun sertifikoidun nuorisovalituksen. Yhtä-äkkiä keksittiin nuoriso-ongelma joka korostui ennen kaikkea siinä ettei nuorisolla ollut kokoontumistiloja, ja niitten saamisesta tuli maailman tärkein ongelma vaikkei vaatijoilla oikein ollut mitään käsitystä siitä, että mitä niillä loppulaskussa sitten tehtäisiin. Mutta elämäntuskaa piti silti julistaa. Se oli niin pirun muodikasta. Aikanaan Ykä ajatteli, että voiko mitään musiikin lajia inhota niin paljon kuin tuota, mutta sitten paljon myöhemmin tuli tämä tiedostava rap, esmes Paleface, jolloin Ykäkin ymmärsi että aina voidaan entiset saavutukset ylittää.

Ykkösvalittaja silloin oli tietysti suursuosion saanut Pelle Miljoona, mutta säälin lukijan korvaa sen verran etten laita hänen tuotantoaan tähän. Laitetaan sen sijaan Eppu Normaalia, joka laskettiin silloin samaan uuden aallon genreen mutta tosiasiassahan eput olivat vain eppuja, jotka ottivat touhunsa mukavasti kieli poskessa. Pannaanpa esimerkiksi kappale Kuolleet Kakarat. Onhan meinaan selvää, että jos joku tekisi nykyisin tämänlaisen kappaleen, niin siitä seuraisi taivaan korkea joukkorääkyminen:


Samoin vuonna 1978 Kake Singers-yhtyeen esittämä kappale Me Halutaan Olla Neekereitä taitaisi jäädä nykyisin julkaisematta:


Mutta jaa… tässähän pääsikin se 1970-luku loppumaan, joten lienee aika lopettaa tämä juttu. Sitten 1980-luvullahan törmättiin ensimmäisen kerran oikein totaaliseen rock-hysteriaan. Senhän sai aikaan yhtye nimeltä Dingo. Silloin vuonna 1985 kun Dingo oli suosionsa huipulla oli Ykä puolestaan armeijassa. Ja jätkien kanssa siellä patterissa naureskeltiin sitä, että nuo Dingon jätkät ne ovat yhtä aikaa rock-muusikon taivaassa ja helvetissä. Olihan meinaan niin, että heillä oli keikoilla ympärillään tuhansia naaraspuolisia faneja jotka olisivat valmiita tekemään ihan mitä tahansa idoliensa eteen.

Ja joka ainoa niistä oli sakkolihaa.


37 kommenttia:

Vasarahammer kirjoitti...

Ykä tuntuu dissaavan 80-lukua ja hehkuttavan 70-lukua. Todellisuudessa 80-luvulla rock löi Suomessa varsinaisesti itsensä läpi ja siitä tuli koko kansan touhua.

Olen täysin samaa mieltä Pelle Miljoonan pateettisesta maailmantuskasta. Tosin sekin tuotti seuraavan kaltaisia helmiä, jotka kulkevat hyvin ja joihin Pellen laulutyyli sopii kuin nenä päähän.

Juokse villi lapsi

80-luvulla tiedostavissa piireissä pelättiin ydinsotaa. Pelle ja Juice heijastelivat tätä pelkoa.

Rockabilly jäi ilmiönä lyhytikäiseksi ja esim. Teddy & the Tigersin johtajasta kehittyi Bad Sign -yhtyeessä ihan kelpo muusikko.

80-luvulla myös kouvolalaisista lihanleikkaajista saattoi tulle menestyviä rock-muusikoita.

I don't wanna be a rock'n'roll star

kuten myös tamperelaisista Lokomon hitsareista

Palle and the boys

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Ykä!

Zurgaa skodas joku lyyli, josta mahdollinen tyyli
Oli jäänyt takahuoneeseen!
Joku vieressäni rykäs, sitten hillitysti ykäs
Tämä kentelmanni tuhkikseen.
Jo tuli Hannikainenkin elegantein askelin,
Ja se herrasmies sai porttarin!
Tosin vuorokaudeks vaan, mutta kuitenkin...

Hannikaisen baariin lauantaisin hyökättiin,
Me fyrkat pariin kaljaan aina jostain kelattiin.
Oltiin jotain kuustoist kesää - paidat nailonii.
Ja kolmen kaljan jälkeen oltiin puolet vanhempii.
Ja jos oikein tahdon muistaa, kai meille hymyiltiin...

<3

Anonyymi kirjoitti...

Musiikillinen aikamatka -70 -luvulle...

Tulee mieleen kauheat FINNHITS -kokoelmat, valtava käännösbiisiteollisuus, Seitsemän Seinähullua Veljestä (joka oli ihan hyvä), Hector & Friiman...

Friduna Skikuna tuo mieleen erään kerran kun olin muusikkolauman kuskina ja tutustuin Eskimoon ja Dizaan. Mukavia koiria. Myöhemmin itselleni tuli niiden sukulainen neljäksitoista vuodeksi.

Äänentoistoon tuli muuten -80-luvulla paljon lisätukea kun Hifi -lehti suunnitteli itselleen referenssikaiuttimia ja julkaisi niiden piirustukset + kytkentäkaaviot. Niistä legendaarisin ja levinnein taisi olla Hifi 85/3 B. Se oli varmaan ensimmäinen tavallisen kuolevaisen ulottuvilla oleva laatukaiutin. (Meni kyllä juuri -80-luvun puolelle.) Bassotoistosta sen verran että jos tuotti tahallaan bassotaajuuksille akustisen takaisinkytkennän levysoittimen avulla ja käytti kasettidekkiä esivahvistimena, niin täydeltä pituudeltaan palava tulitikku puhaltui sammuksiin 65 cm etulevystä mikäli se oli täsmälleen refleksiaukon keskilinjalla.

http://www.hifiharrastajat.org/foorumi/showthread.php/113583-Hifi-85-3-turinaa

Jakosuotimet keloineen ja konkineen painoivat muuten saman verran kuin joidenkin stereoiden pakettikaiuttimet.

Mikä bändi ja kappale muuten sisälsi semmoisen "Louisianana suistoin mailla, kertoi Joe, asuu velho legendaarinen, Marie...jotain"? Kappaleessa pääsi aina välillä joku hengestään.Taisi olla käännösbiisi. Olisi mukava tietää, että mistä ja kenen kappaleesta kun ei nyt tuo muisti pelaa senkään vertaa, että muistaisi Rinnakkaisradiosta kerran lapsena kuulemansa juonnon täydellisesti.

Rockabilly -aaltoon taisi olla kolmaskin syy: autot.

Vuoden 1973 jälkeenhän tavallisella kuolevaisella ei enää ollut varaa maksaa arki- ja työmatka-autoilussa minään Plymouth Furyjen ja vastaavien polttoainekuluja. Niinpä ne myytiin nuorisolle ja käyttöautoksi hankittiin tilalle käytetty taksi-Mersu tai uusi japsi. Ja näin nuoriso sai rassausautoikseen ison määrän 1950- ja -60 -lukujen jenkkejä. Ja kun oli auto, niin piti olla autostereot. Ja musiikkia joka sopi autoon. Ja attituudia. Ja kun autossa mahtuu panemaan, niin ei kun tyttöjä kyytiin oikein urakalla. Ja siinähän se teppokulttuuri sitten jo alkaa ollakin kasassa.

Tosta Punk- ja Uusi Aalto -houreesta... Jonkun mielestä saattoi ehkä tuntua pikkuriikkisen naurettavalta se into, jolla jonkin alle 5000 asukkaan perseenreikälässä oltiin kovasti huolissaan siitä, että Lontoon skideillä ei ole nuorisotiloja ja samaistuttiin siihen elämäntuskaan niin tosissaan, niin tosissaan.



Krypta kirjoitti...

Hieno kokoelma suomalaista musiikkia.

Tähän lisäisin vielä yhden pajatson, joka kolahti, kuin kakkosnelonen takaraivoon eli Jarno Sarjanen ja Pienen pojan haaveet.

Anonyymi kirjoitti...

Hieno historiikki suomalaisesta populaarimusiikista 1970-luvulta. Mukava on kuulla, mitä ajan itse kokeneet sen ajan musiikista ajattelivat. Itse 1980-luvulla syntyneenä voin sanoa, että kovasti on 1970-luvulta tultu alaspäin. Nykyään menestyväksi levylaulajaksi riittää, että suollettu musiikintekele on niin mitäänsanomatonta, ettei kukaan vahingossakaan sitä kuultuaan vaihda radiokanavaa, vaan kuuntelee myös mainokset. Toki etua on myös sukupuolesta ja siitä, jos kohdistaa sukupuolisen mielenkiintonsa eri tavalla kuin 99% populaatiosta. Ja väittää olevansa ensimmäinen julkisuuteen tällä teemalla.
Juice Leskisestä itse toki olen pitänyt kovasti, siinä mielipiteemme eroavat. Pelle Miljoonaa, kuten muitakaan "asenne on tärkein, viis soittotaidosta"-humpisteja en ole voinut sietää oikeastaan koskaan, varsinkaan aikuisiälläni. Dingosta pidin lapsena, mutta sitten kasvoin aikuiseksi ja aloin inhota Neumannin falskin koilottavaa ääntä. Puhumattakaan ko. taiteilijan tavasta "comeback" seiskassa n. montasataaviiskytkuus kertaa. Heikki Harma... no... ei oikeastaan itselleni ole sanonut mitään. Buffy Saint Marien "Universal Soldierista" toki teki hyvän folk-rallatuksen 1960-luvun lopulla suomeksi ja Ake Kake Pera ja Mä on niin ikään rautaa, Lumi teki Enkelin eteiseen on kaunis balladi ja Juodaan Viinaa on juomalaulujen klassikko, mutta muuten en juuri tunne Hectorin tuotantoa. Tottakai, kaikki jotka esiintyvät "Vain Elämää"-sarjassa, saavat allekirjoittaneelta osakseen "eikö teillä jumalauta levyt myy ilman/ole parempaa tekemistä"-tason möläytyksen, jota ei kukaan kuule, onpahan vaan hiljaisen miehen pieni protesti paskaa tv-viihdettä vastaan.

Eppu Normaali on ylöjärveläisen rockin suurin nimi. Eput kiteyttivät jo punk-aikanaan - josta sittemmin, aikuistuttuaan, kasvoivat pois - kappaleessaan "Rääväsuita ei haluta Suomeen", mikä nykykeskustelussa ja varsinkin "aktivistisemmassa" tai "voiman valoisassa puolessa" on vialla: "Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroistaan: 'jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan." Toisaalta kertosäkeestä "Mitä enemmän nostatte kohua sitä enemmän lapsenne rakastaa mua" voidaan saada lähes Notradamuksen tasoinen ennustus: mitä tapahtuikaan keväällä 2011, kun oli ensin useampi vuosi "nostettu kohua". Toki ao. yhtyeen kenties suurin menestyskappale "Murheellisten laulujen maa" vuodelta 1981 on protestilaulu sekin ja pohjaa sikäli punk-perinteeseen, mutta muistan tekijöiden haastattelusta lukeneeni, että halusivat protestoida, eivät saarnata tai julistaa. Voisin reunahuomautuksena sanoa, että jos muistan tuon haastattelun oikein, Eput eivät halunneet profiloitua helsinkiläisen rumpuja "soittavan" erityisopettajan, Petri Tiilin kaltaiseksi.
--Viikon radiokasvo

Becker kirjoitti...

Tossa oli kyllä paljon tuttua settiä. 70-luvulla sitä hengailtiin vielä Stadissa ja tunsinkin joitakin artisteja sen verran että pääsin joskus ns.takahuoneisiin kaffelle.

En ole mikään varsinainen Juice fani, mutta hänen sanoituksensa ovat joskus pirun hauskoja.
Esim tuo Einarin polkupyörä on aika mieletön. Mulla repee pokka joka kerta kun sen kuulen. Hectoria en ole koskaan jaksanut kuunnella. Sen laulutyyli ja biisit eivät sytytä. Vois myös olla vähemmän poliittinen punikki.

Jotenkin minustakin tuntuu että musan taso mennyt alamäkeen noista ajoista. Ruotsalainen populaarimusiikki tänään on kyllä sellaista tuubaa, mitä ei kuuntele pirukaan. Eurovisio tyyppistä potaskaa.

Kiitos muuten siitä Radio Nostalgia vinkistä vielä kerran. En juuri muuta kuuntelekkaan vaikka kanavia olisi vaikka kuinka. Sieltä tulee taattua tavaraa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vasarahammerille, Ano1:lle, Ano2:lle, Kryptalle, Viikon radiokasvolle ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Vasara: En minä varsinaisesti dissaa 80-lukua. Minä vaan eli lapsuuden ja nuoruuden 1970-luvulla ja se aikakausi jäi siksi vahvasti mieleen. Totta tuo mitä puhut rockin läpilyönnistä 80-luvulla. Ylen rockradiokin alkoi vasta vuonna 1980. Tuo Popeda ei kuulu sinänsä suosikkeihini mutta bändin livealbumi Raakaa Voimaa on kyllä mainio.

Ano1: Kiitos sinullekin. Huitata hujaa menkää lujaa pöytään kahdeksan.

Ano2: Tuosta äänentoistosta tulee mieleeni se muistikuva, että kun cd-levyt tulivat aikanaan markkinoille, niin niistä jouduttiin pian keinotekoisesti heikentämään basson osuutta. Ensimmäisillä cd-levyillä basso oli soinut niin puhtaana että se oli hajoittanut kaiuttimia. Tuota Louisiana-kappaletta en tunnista, mutta jos joku tunnistaa, niin voisi antaa vinkin.

Krypta: Tuo mainitsemasi on kyllä kaunis kappale.

Viikon radiokasvo: Nykyinen musiikki on kyllä kovasti sellaista formaattikamaa, että biisit eivät juuri eroa toisistaan. Siksi johonkin iskelmäradioon ja radio suomipoppiin kyllästyy nopeasti. Tuota ”Vain Elämää”-formaattia en kyllä ymmärrä itsekään. Ei sitä kai minulle ole sitten tarkoitettukaan. Aivan samoin en ymmärtänyt aikanaan ”Bumtsi Bum”-ohjelman käsittämättömän suurta suosiota. Eppujen ”Murheellisten Laulujen Maa” muuten esiteltiin (satuin kuulemaan) ensimmäisen kerran Ylen rockradiossa sanoilla ”Tästä kappaleesta ei koskaan tule hittiä. Valitettavasti”.

Becker: Ja se 1970-luvun Stadi taisi olla aika erilainen paikka kuin nykyisin. Einarin Polkupyörän sävelellähän on muuten Juice tehnyt kolme muutakin kappaletta eli Napoleonin Mopo, Tarzanin Kalsarit ja Vaimoni On Frankenstein. Radio Nostalgiaa minäkin kuuntelen autolla liikkuessa.

Juha R kirjoitti...

Olipas mukava nostalginen tarina. Itse olen noin 10 v Ykää vanhempi, mutta silti nämä jutut nappasi. Yksi asia on, josta olen eri mieltä, ja myönnän, että kyse on omasta pedanttisuudestani. En voi sietää Hurriganesia. Syy: eivät perkeleet osaa kirjoittaa edes yhtyeensä nimeä oikein. Pitäisi tietysti olla Hurricanes. Ja muutenkin, niiden "englannin kieli" on ihan omituista mölinää. Ugh, sainpahan sanottua...:). Ja Hannikaisen baari on Hectorin huippua, kertoo minun nuoruudestani...

Anonyymi kirjoitti...

Terve taas,

ja kiitos tästä retromatkasta kultaiselle 70-luvulle. Jotkut hifistit kuulemma toivat Neuvostoliitosta sikäläisiä puulaatikkokaiuttimia; ne kun olivat rungoltaan niin massiivista tekoa, että äänen laatu ja vehkeen kestävyys olivat oikeasti hyviä, ja hinta varsin sosialistinen, varsinkin henkilökohtaisen bilateraalisen vaihdantatalouden ehdoilla..

Hienoa lukea ikätoverin tulkintaa tuosta ajasta. Minulle tuo suomiproge ei koskaan oikein kolissut, eivätkä nämäkään näytteet tämänkään ikäistä äijää oikein puhutelleet. 80-luvun puolella tosin löysin Juicen ja Mikko Alatalon varhaistuotannosta oikean helmen: Per Vers, runoilija -albumin. En tiedä, miksi tuo luokitellaan, mutta minun korvaani kuulostaa hyvin progehtavalta.

Hurriganes ja Sliipparit tietysti kuuluivat kuuntelulistalle, kuin myös Moog Konttisen tempaukset. Eppu Normaalia täällä jo kehuttiinkin. Yhtyeen debyyttialbumi Aknepop oli kyllä erittäin anarkistista menoa, ja jo mainittu "Rääväsuita ei haluta Suomeen" oli tavallaan tribuutti työluvasta evätylle Sex Pistolsille, sekä myös hillittyä vittuilua aikansa vasemmistointellektuelleille. Seuraavan albuminsa kappaleella "Pidetään ikävää" Eppu Normaali ottikin selvän pesäeron ryppyotsaiseen punk/uuden aallon rockiin: "...Kun punk-rockari/punk-kohkasi/ hän mainot seurat siitä lohkasi/ Ja kulttuurifriikki huusi: Ylös sanskriitti!/ on pyhä riitti, tietty körttiläisbiitti..".

Noiden vuosikymmenten vaihteeseenhan kuuluivat punkkarien/uusiaaltolaisten ja fiftarien/diinarien/rockarien keskinäiset katutappelut. Minähän en näihin osallistunut, mutta jotain yhteiskunnallista jatkumoa tuolla ilmiöllä oli aina 60-luvulta asti: modit vs. rockarit (Turussa ns. paskat); 70-luvun alussa tapeltiin hämyt (proget) vs- rokkarit (Ruotsin suomitaustaisissa lähiöissä olikosenyt friikit vs. raggarit tjsp). Yhteiskunnallinen asetelma oli kuitenkin näissä tyypillisesti se, että työläistaustaiset/kansalaiskoululaiset olivat niitä rokkareita; oppikoululaiset olivat niitä modeja/hippejä/hämyjä/progeja... Peruskoulu sitten sekoitti homman sikäli, että tätä koulutaustajaottelua ei enää kunnolla ollut. Punk ja uusi aalto osuivat tuon muutoksen harjalle, kuin myös 50-lukua ihannoiva rock-kulttuuuri ja rockabilly-touhu sittemmin. Tähän skismaanhan oikeastaan, mielestäni, progekin, tai siis sen diggailu ainakin noin laajemmassa mielessä, kuoli. Uusi aalto onnistui varastamaan älymystön lapsista melkoisen osan, ja melkein minutkin, maaseudun pojan, vasemmalle.. Onneksi ei kaikkia - eikä siis minuakaan.

Kuten huomataan, tässä on käynyt semmoinen kummallinen asia, että työläistaustan porukasta on useasti tullut rokkidiggauksensa kautta enempi oikeistolaista porukkaa, kun taas älymystötaustaisista on monesti kasvanut tuon maailmantuskan kautta sitten sitä tiedostavaa vasemmistolaista sköndäeliittiä... Toki meitä mahtuu poikkeuksia joka suuntaan, mutta tuommoisena yleislinjana ehkä.

Terv. Achtung

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Krypta ja Ykä Jarno Sarjanen tuttavuudesta, Pienen Pojan haaveet on koskettavan kaunis.
Tabula Rasan biisi on myös huikea. Tutustin jo Kummelin aikana Silvennoisen kepittelytaitoihin, mutta ilmeisesti mies myös lauloi bändissä? Huikea lahjakkuus kaikin puolin, ja erittäin sympaattinen suomalainen mies.

Keep on rockin in the free world

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Juha R:lle, Achtungille ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Juha R: Kiitokset. Makuasioistahan en lähde kiistelemään. Hurriganesista oli sinänsä se hyöty muillekin muusikoille, että se muutti homman ammattimaisemmaksi. Remu-englannista voi todeta, että eräs kaverini oli soittanut irlantilaiselle tuttavalleen Get On-kappaletta ja irkku oli todennut että kova on meininki mutta millä ihmeen kielellä nuo laulaa.

Achtung: Naapurista tuotiin silloin Suomeen myös ihan vetokelpoista optiikkaa. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin ei suomalainen proge minunkaan suosikkeihini kuulu, pois lukien Pekka Pohjolan tuotanto. Minun kotikunnassani noita punkkareitten ja diinareitten välisiä tappeluita ei muuten ollut. Liekö sitten ollut isompien kaupunkien ilmiö? Vai vaikuttiko sitten se peruskoulu, minäkin kyllä aloitin kansakoulussa mutta touhu siirtyi nopeasti peruskouluun. Peruskouluhan eteni pohjoisesta etelään niinä aikoina. Mainitsemasi yleislinja pitänee aika pitkälle paikkansa, tosin vielä silloin oikeisto/vasemmisto-ero oli hieman toisenlaista. Oikeastaan selkeämpääkin. Nykyisin ”oikeisto”-puolue kokoomuskin pitää yllä punavihreitä arvoja.

Ano: Heikki ei ollut Tabula Rasan päävokalisti vaan siinä hommassa oli Jukka Leppilampi ja hänen jälkeensä Jukka Salmela joka on muuten ollut myös olympiatason pikaluistelija.

Anonyymi kirjoitti...

Achtung, näin se usein menee. Itse olen vasemmistolaisten kotoa, ja huomaan aikuisena olevani paljon oikeistolaisempi kuin vanhempani. Toki nuorempana oli sitä maailmantuskaa ja -parannusta paljon. Porvarien kakaroista taas on kasvanut paljon näitä krhöm täällä niin pidettyjä tiedostavaisia tai suvakkeja. Ehkä se kuuluu suomalaiseen yhteiskuntaan tällainen kehitys, samahan on toistunut sodista lähtien.

Tuli mieleen muisteloista, että Helsingin melskeet lainehtivat viiveellä lähiöihinkin, tietysti. Kävin Itä-Vantaalla yläastetta 90-luvun alussa. Muistan kun ekana päivänä opettajat otti luulot pois kakaroilta kertomalla " Ootte sitte kunnolla. Tääl on ollu helvetti irti viime vuodet" Jotenkin pullistelevista nais- ja miesopeista näki että painittu oli sen koulun tatamilla. Ja ylitöinä paiskittu jälki-istuntoja pisimmän kaavan mukaan. Viesti meni hyvin perille, ja olimme lähes pyhäkouluoppilaita seuraavat 3 vuotta, sen verran "pelottava tunnelma" koulussa edelleen vallitsi. Kyllä jengejäkin silloin oli, ja niihin pyrittiin, mutta ei väkivalta siinä ollut kellään ajatuksena enää silloin. Jotain nahistelija poikien välillä oli, muttei koskaan vakavassa mielessä. Lähinnä haettiin turvaa jengistä, monet tulivat vaikeista oloista ja sosiaaliongelmia oli silloinkin paljon. Kaikilla meni yhtä huonosti, joten ei siinä tappelelamaan ruvettu enää. Rauhallisesti meni yläaste siis ja opettajat saivat keskittyä varsinaisen työhönsä eli nuortensa sivistämiseen. Se on kyllä hyvä taktiikka ottaa auktoriteettirooli alusta asti, toivottavasti opeilla löytyy siihen tarvittaessa uskallusta tänäkin päivänä. Nuorisohan on siitä metka vesseli, että se kyllä tietyssä vaiheessa kapinoisi maailman tappiin asti. Ja ehkä hyvä niin.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Ykä, ai se oli Leppilammen Jukka. Hänhän tekee nykyään lähinnä persoonallista hengellistä musaa. Mielenkiintoista

Anonyymi kirjoitti...

Aiheen sivusta...

Toistokiertoalkuunpalautus-menetelmä näyttää saaneen huomiota myös journalistien journalismista journalistisissa tuotteissa käsittelemässä journalismissa.

Hyvä termi: jankutusjournalismi.

http://beta.oikeamedia.com/o1-5105

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ano1:lle, Ano2:lle ja Ano3:lle & kiitos kommenteistanne.

Ano1: Vasemmistolaisesta suvusta olen minäkin, mutta sellaisesta työläisvasemmistolaisesta. Minun oma sukupolveni on kyllä lähtenyt ikävän kovasti sen edellisen maailmantuskaan mukaan. En oikeastaan edes jakaisi ihmisiä oikeistolaisiksi tai vasemmistolaisiksi vaan kansallismielisiksi ja utopistisiksi. Lisäksi yksi ero on siinä, että onko ihminen valtamediauskovainen vai kyseenalaistaako hän lukemansa ja etsii tietoa muualta.

Minun nuoruudessani ei ollut jengejä. Ehkä asuin liian pienellä paikkakunnalla. Opettajan auktoriteetti ja valtuudet on sinänsä karsittu jo aikaa sitten pois. Valitettavasti. Omissa hommissani valtuuksia on vielä jonkun verran, mutta tuskin pian niissäkään.

Ano2: joo, Leppilampi erosi Tabula Rasasta tultuaan uskoon. Jukka Salmela käsittääkseni lauloi tuon ”Rakastatko Vielä Kun On Ilta”-kappaleen ja siihen yhtyeen toiminta sitten loppui.

Ano3: Joo, tuo toistokiertoalkuunpaluu-metodi on kyllä kovassa käytössä. Ja hyvä termi on myös tuo kirjoituksessa mainittu ”oikeassa olemisen pakkomielle, vaikka jutussa ei olisi enää suhteellisuudentajun häivääkään”.

Anonyymi kirjoitti...

Ykä, työläisvasemmistolaisesta itsekin, yksinhuoltajaduunarin tytär. Vanhemmallani kyllä akateeminen tutkinto, mutta se ei välttämättä kerro mistään intellektuellista tms. Tämän päivän yhteiskunnan poliittisisista eroavaisuuksista lienet oikeassa.
Mistä muuten tämä "vasemmistoälykköintellektuellieliittiutopia" termistö kumpuaa ja keitä sillä tarkoitetaan? Itse olin asiasta viidentään nuorena hyvin kateellinen sille keskiluokkaisen porvarin kodille, missä oli uusin VHS-nauhuri, mikroaaltouuni ja pc ja podin järisyttävää alemmuuskompleksia köyhästä kodistani.

Olen aina ollut sitä mieltä että isänmaallinen ja avara maailmankatsomus löytyy, kun yhdistää eri aatemaailmoista ne parhaat puolet. Kyllä niitä löytyy melkein kaikista aatteista. Diversiteetti on rikkaus ja sitä rataa.

Tarhassa jo opetettiin, että kun valkoista ja punaista sekoittaa siitä tuleekin vaaleanpunaista <3

Rauhaisaa ja rakastavaa päivänjatkoa Ykän valtakuntaan.

Lemminkäinen kirjoitti...

Miksaus on erittäin tärkeä vaihe levyjen tekemisessä. Hurriganesien Roadrunner on miksattu hieman raskaammalla soundilla ja sen takia se on yksi meikäläisen suosikkialbumeista, koska hevi (bluespohjainen vanhempi sellainen)on meikäläiselle mannaa. Olin nuori 60-luvulla ja sillä vuosikymmenellä pop (The Beatles jne.), rock (Rollarit jne.) ja hevi (Led Zeppelin jne.) tulivat tapeetille. Hevin esi-isä, Led Zeppelin, on vieläkin sitä parasta heviä, jos nyt näin jyrkästi enää saa sanoa. Sehän on nykyään puhdasta rasismia muita bändejä kohtaan jos ei tasa-arvon nimessä suosi kaikkia kitaranvonguttajia ja rumpujenhakkaajia. Oikeastaan olen kaikkiruokainen musiikin suhteen, paitsi niin no, jatsissahan on se kuuluisa inhoittava ja salaperäinen juoni ja räpistä saa sellaisia assosiaatioita että parittaja selittelee huorille (peukalot ylöspäin) kuinka tärkeää se on huorille että heillä on parittaja, sen sijaan (peukalot alaspäin) että huorat huoraisivat omiin nimiin. Muistaakseni koulutuksessa silloin kauan sitten oli nyrkkisääntönä "otatko turpiin vai opitko". Oppilaat jotka toimivat hienoisella viiveellä, niin rauha heidän sieluilleen.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Perjantain piristykseksi Raittiin Faisalin elämänohjeita:

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/486329-raitis-faisal-ihmettelee-suomalaisten-juopottelua-ja-verokitinaa-miksi-ette-arvosta

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ano:lle, Lemminkäiselle ja Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Sinänsä nykyiset kodit ovat lähes kaikki varakkaita verrattuna 1970-luvun koteihin, ainakin jos mittakaavana käyttää noita mainitsemiasi masiinoita. Kun eihän niitä silloin vielä ollut kellään, joten eipä niitä osannut kaivatakaan. Varsinaisten duunariperheitten määrähän on vähenemässä sitä mukaa kun perinteiset teollisuustyöpaikat vähenevät. Mukavaa viikonlopun jatkoa sinullekin.

Lemminkäinen: Roadrunnerin soundin salaisuus lienee Marcus Music-studion hyvät vehkeet ja Ruotsissa tehty kaiverrus, joka oli silloin huomattavasti suomalaista parempi. Silloin aikanaanhan heavyä oli vain se heavy mutta nykyisinhän siinä on niin paljon alalajeja että itse olen pudonnut kärryiltä jo aikaa sitten. Räpin jatkuva suosio on minulle arvoitus. En kerta kaikkiaan ymmärrä.

VNV: Hjuu… siinähän niitä tuli. Pisti vaan silmään, että kyseinen Faisal halusi esiintyä vain etunimellään turvallisuussyistä mutta esiintyy kyllä kuvallaan.

Lemminkäinen kirjoitti...

Ykä, ihan samaa mieltä nykyisestä hevistä (alalajeista) ja räpistä.

Anonyymi kirjoitti...

"Mistä muuten tämä "vasemmistoälykköintellektuellieliittiutopia" termistö kumpuaa ja keitä sillä tarkoitetaan?" kysyi rauhaa ja rakkautta toivova Ano. Kysymys, ja siinä esitetty termistökuvaus vaikuttavat rakennetun niin huolella, että niillä ehkä haastetaan meitä "pimeän puolen" edustajia esittämään jotakin loukkaavaa. Yleensähän suomenkin kielen termit syntyvät spontaanisti, ja niitä joku sitten määrittelee jälkikäteen. Esim. sanoja kirves tai suksi ei niiden käytön ensimmäisinä vuosituhansina kukaan katsonut tarpeelliseksi määritellä, sillä jokainen ymmärsi, mistä on kysymys. Nykyään toki termejä syntyy paljon turbulenttisemmin, joten ehkä käsitteitä voisi yrittää ainakin tarkastella. Minä en halua esiintyä auktoriteettina, vaan yritän samalla selvittää asiaa itsellenikin.
Vasemmisto-keskusta-oikeisto-jakohan on peräisin jo Ranskan ensimmäisen kansalliskokouksen asetelmasta, jossa puhemiehestä katsoen salin oikealla syrjällä olivat perustuslailliset monarkistit, siis jotenkin konservatiivit, keskellä liberaalidemokraatit, ja vasemmalla reunalla erittäin radikaalit jakobiinit, jotka myöhemmin valtaan päästyään pistivätkin giljotiinin tositoimiin. Tätä jaottelua on sittemmin noudatettu kaikissa parlamenteissa. Karl Marxin myöhemmin kehittelemien sosialismin ja kommunismin kannattajat on kaikissa monipuolueparlamenteissa sijoitettu vasemmalle, ja ovat siis vasemmistoa.
Vasemmistoaatteet, ja etenkin vallankumoukselliset, ovat aina tarvinneet kahden lajista kannattajakuntaa: työläisiä äänestäjiksi, ja älymystöä oikeaoppisuuden turvaksi, ns. tiedostavaksi eliitiksi (Marxin käsite). Työläissossulle riitti yleensä tavoitteeksi, että toimeentuloa ei uhata, eikä pomo tienaa suhteettomasti itseen nähden, eikä kapitalisti riistä kohtuuttomasti. Älymystökommari taas opiskeli marxilaisia opinkappaleita, ja tavoitteli oikeaoppista vallankumousta. Vasemmistointellektuelli edustaa tätä mindsettiä. Sellainen kehittyy ihmisestä, joka haluaa edetä urallaan ja olla oikeassa. Tavoitteen eteen hän joutuu omaksumassaan hierarkiassa seuraamaan, mitä mielestään vielä enemmän oikeassa olevat ovat asiasta mieltä - opettaen omantuntonsakin valitsemalleen oikean mielipiteen tielle. Meidän sukupolvellemmehan tarjoiltiin esim. sukupuolisen ja rodullisen tasa-arvon, ja ympäristönsuojelun ideat absoluuttisina totuuksina, enkä minäkään näitä halua kiistää. Näitä vaan voidaan ajaa joko realistisesti tai vasemmistolaisella (tässä ivatermi) mindsetilla. Minulle esim. tasa-arvo on yksilölähtöistä mahdollisuuksien ja oikeuksien tasa-arvoa, vasemmistolainen käsitys taas perustuu pakollisiin ryhmäkiintiöihin ja sanojen "oikein" määrittelyyn. Se, että Peppi Pitkätossun isä ei uusissa painoksissa enää olekaan "neekerikuningas", ei minulle ole tasa-arvoa vaan kirjallisen teoksen ja ajankuvan raiskausta. Ympäristönsuojelua olisi minulle puu- ja turvevarojemme kasvua vastaava poltto, sekä jo rakennettuihin vesistöihin tehtävät lisävoimalat; vasemmistolainen ajattelu taas kannattaa ideologia edellä ympäristön laatua pilaavia ja kalliita tuuli- ja aurinkopuistoja, jotka vaativat kuitenkin saman teholukeman verran hiilivoimaloita varavoimaksi. Tätä, aiemmin vasemmistoälymystölle ominaista sanelunäkemystä esiintyy nykyään kaikkien puolueiden eliiteissä, Vasureista Kokkareihin.

Terv. Achtung

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Lemminkäiselle ja Achtungille & kiitos kommenteistanne.

Lemminkäinen: Kaivoin wikipediasta hieman sen haevyn alalajeja:

alternative metal
avant garde metal
black metal
death metal
doom metal
extreme metal
folk metal
glam metal
goottimetalli
grindcore
hard rock
heavy metal
industrial metal
kristillinen metalli
metalcore
nu metal
neoklassinen metalli
power metal
progressiivinen metalli
stoner rock
thrash metal
Neue Deutsche Härte
viikinkimetalli
sinfoninen metalli
speed metal

Millähän nuo kaikki erottaa toisistaan?

Achtung: Erittäin hyvin määritelty. Ei mulla tuohon lisättävää. Tai no sen vielä erikseen totean, että on aivan käsittämättömän typerää, ettei Suomen turvevaroja käytetä. Jos noihin tuulipuistoihin hukatut rahat oltaisiin pantu turvetuotannon kehittämiseen, niin ympäristövaikutuksetkin olisivat minimaaliset.

Anonyymi kirjoitti...

Vähän aiheesta sivuun vaikka tiedostavainen kitinä onkin musiikkia korville silloin kun se kurmuuttaa tiedostavaistoa oikein osuvasti.

Embuske haukkuu feminatseja ja toimittajia.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/201702242200076421_uu.shtml

Anonyymi kirjoitti...

Ykä, kiitos vastauksesta. Materiaalinen elintaso on "parantunut" paljon, mutta tekeekö se sitten onnelliseksi? Ei ainakaan mua.

Lemminkäinen, naseva määritelmäsi räpistä nauratti.. Whole Lotta Love!

Achtung, vastasit tosi pitkästi, kiitokset. Perehdyn siihen vähän myöhemmin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ano1:lle ja Ano2:lle & kiitos kommenteistanne.

Ano1: Joo, puhuuhan Enbuske tuossa osittain järkeä mutta jaksaa kyllä muistuttaa joka välissä että hän on siitä huolimatta itsekin vähän helvetin suvaitsevaisen tiedostava. Tästä voisi kehittää uuden version sanonnalle ”en ole rasisti, mutta…” ja se voisi olla ”en ole realisti, mutta…”.

Ano2: Se 1970-luvun rikkaus ei näkynyt tällaisessa elektronisessa krääsässä vaan siinä, että ihmisillä oli varmemmat ja pidemmät työurat ja sitä myötä usko tulevaisuuteen.

Anonyymi kirjoitti...

Ykä, niinpä. Millä toimilla se usko ja konkreettiset työpaikat tuodaan takaisin Suomeen? Vierastin alusta asti yliglobalisaatiota koska se on Suomen kannalta bad business, menetimme siinä hyvin paljon. Ehkä rahaliittokin oli virhe, EU:sta en ole niin varma.

Anonyymi kirjoitti...

Achtung, se termi ei oltu mietitty pätkääkään, vaan pulppusi spontaanisti kuin soul-legenda Isaac Hayesin "hyperbolicsyllabicsesquelamus" "nonsense", josta on riittänyt inspiraatiota myös räppäreille. Samplediggarit älkööt vaivautuko, jos multa kysytään.

Hyvin muotoilit analyysisi vasemmistolaisuuden historiasta eri muodoissaan, jopa eri aikakausina. Kuten ismeissä niin usein, ideaali on ylevä ja toteutus onkin sitten jotain muuta. " Meidän sukupolvellemmehan tarjoiltiin esim. sukupuolisen ja rodullisen tasa-arvon, ja ympäristönsuojelun ideat absoluuttisina totuuksina, enkä minäkään näitä halua kiistää." Ei huonoja arvoja ollenkaan. Itse vieroksuisin tässä yhteydessä elitti nimitystä, liittyyhän siihen kai myös ihailevaa tai tunnustavaa assosisaatiota. Itse en kokenut mitään vallankumouksen ilmapiiriä vasemmistolaisessa kodissa, lähinnä meillä tehtiin kuten tehtiin ja maailma teki kuten se teki, vastakkainasettelu, jossa oltiin jo alistuttu häviöön, mutta urheasti viimeisenä änkyränä taisteltiin hamaan saakka.
Onneksi aikuisena voi valita mielipiteensä itse.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, Ano, tunnustuksesta;) Eliitti-sanaa käytin mielestäni täysin arvoneutraalissa moodissa: "tiedostava eliitti" on juurikin Marxilta ja Engelsiltä peräisin, ja puolueissa nyt on jonkunlainen johtoryhmä ja näiden liepeillä pyörivä porukka, joka määrittelee puolueen poliittisen ja operatiivisen linjan. Eliitti voi sinänsä olla kriittiseen ajatteluun kykenevä, mutta nykyään nämä ominaisuudet näyttävät johtavan karkotukseen poliittisista ja hallinnollisista sekä tiede- ja taide-eliittilaumoista, kauhean kirkunan saattelemana..
Mutta nythän ajauduimme turhankin kauas alkuperäisestä teemasta. Pahoitteluni tästä, arvon blogi-isäntämme Ykä! Tuosta Anon viestistä tuli muuten mieleen, että yrittikö kukaan 70-luvulla vakavissaan tehdä Suomi-soulia? Maaritilla taisi olla ainakin "Siivet saan"-albumilla jotain Otis Redding- ym. juttuja.

Terv. Achtung

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Achtungille & kiitos kommenteistanne. Minä puolestani olen varma EU:stakin. Se on hirviö, jolle Suomi on vain Takahikiän Perähikiä. Mitä ajautumiseen alkuperäisestä teemasta tulee, niin se on toki sallittua. Tämä kommenttiosio on pulinaa varten. Suomi-soulista en muista muuta kuin Kojon, jota soul-mieheksi kehuttiin ja jonka So Mean-albumi julkaistiin 1979.

Torsti kirjoitti...

Einarin polkupyörän sävelellä on muuten olemassa vielä yksi ralli mita Yrjöperskules ei maininnut listassaan:

Kalevi ja Reiska, Orimattila

Anonyymi kirjoitti...

Achtung, en tunne 70-luvun suomi-soulista mainitsemaasi enempää, ehkä Kirkalla oli jotain sen tyylisiä juttuja. Mutta miksi mulla on tunne että jostain vielä joskus putkahtaa jotain todella hienoa siltäkin aikakaudelta suomi-soulin suhteen? Ei olisi mikään ihme. Tällä hetkellä tehdään erittäin hyvää soulia Suomessa, asia ei saa juuri minkäänlaista tunnustusta valtamediassa. Miten Suomi voi tulla jälkijunassa siitä mitä maan musiikkirintamalla tapahtuu? Vasta sitten tunnustetaan kun maailmalla tehdään niin, eikä usein sittenkään. On se niin väärin.

Tässä fantastista suomi-soulia illan vietteeksi

https://www.youtube.com/watch?v=BWiAgaUvHf4

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Torstille ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Torsti: Kas vain, tuo oli minulle uusi. Kiitos linkistä.

Ano: Tuo soul on minulle sen verran vieraampi musiikin laji, etten tiedä tuosta enempää.

Anonyymi kirjoitti...

Ykä, muistuuko mieleen tai tunnetko Saimaa-ilmiön? Suomalainen rock-dokumentti jonka ohjasi Kaurismäki. Pääosassa Eput, Hassisen Kone ja Juice Leskinen Saimaan maisemissa. Elokuva musiikkeineen vie hypnoottiseen rauhaisaan tunnelmaan Saimaan vesistöön. Siellä yhdistyvät elokuvallisesti vanha Suomi-Filmi ja kiireetön nuorten aikuisten syvällisen taiteelliset intohimot. Kaikki on samalla niin kevyttä, niin totta ja niin vakavaa. Oi niitä aikoja oi niitä aikoja

https://www.youtube.com/watch?v=-cbA1JslCqo

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Joo, muistan toki. Itselleni ei tosin touhu koskaan kolahtanut. Juicesta en ole erityisemmin koskaan välittänyt. Epuista en välittänyt silloin, koska ajattelin, että uutta aaltoa pitää inhota. Näin jälkeenpäin olen toki oppinut, että ei ne Eput mitään uutta aaltoa ollut, ne olivat vain Eppuja. Ja Hassisen Konetta inhosin ja taidan inhota vieläkin. Jätkät olivat kyllä taitavia soittajia mutta sitä Ismo Alangon pateettista maailmantuskaa minun oli vaikeaa kestää jo silloin, saati nyt.

Anonyymi kirjoitti...

Aina sitä Kekkosta ikävöidään takaisin pelastamaan Suomi. Voisi sen Juicenkin tuoda oikeasti takaisin. Kiitos.

https://www.youtube.com/watch?v=CF_-ThDLF34

Anonyymi kirjoitti...

Ykä blogi-isäntämme, voit sitten skipata postaamani Juice rapin siinä tapauksessa, tuskin miellyttää. Se sisältää yhteiskunnallista rap-taidetta rienaavalla korjaan analyyttisellä otteella. Mielestäni unohdettua suomi-rappia, jonka on relevanttia ja sangen koherenttia, vieläkin..

Laitetaan tähän vielä vähän tyylikkäämpää a'la legandaarinen Carola. Toivottavasti miellyttää, minusta hyvin kaunista musiikkia.

https://www.youtube.com/watch?v=ClAGYVvzQAM

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Joo, Carola oli kyllä hieno laulaja.