VAIETUT KYLÄT OSA III

jatkoa osasta kaksi

Aamulla he hörsivät aamukahvia ja katsoivat opettajalta saamaansa suuremman mittakaavan karttaa. Jakke siirsi karttaa sormellaan Reunansyrjän ja Naakkamon välillä ja heitti ounasteluja reitillä mahdollisesti eteen tulevista hankaluuksista. Sitten hän ymmärsi, ettei Patrik ollut puhunut vähään aikaan mitään. Hän kohotti katseensa kartasta ja näki Patrikin tuijottavan ikkunasta ulos Jakesta katsottuna siihen suuntaan mitä Jakke ei itse nähnyt.

- No, mikäs nyt on?

Patrik käänsi katseensa Jakkea kohti, osoitti sormella ikkunasta ulos ja sanoi:

- No se…

…että me ei ollakaan enää yksin…

- Häh?

 - No, kato itte.

Jakke nousi tuoliltaan ja katsoi ikkunasta. Pihalla toverusten moottoripyörien ympärillä kierteli kaikkiaan tusinan verran koiria nuuhkien niitä suurella mielenkiinnolla. Eivätkä ne todellakaan olleet mitään puudeleita. Ne olivat suurikokoisia ja ennen kaikkea ne näyttivät varsin laihoilta. Mikä taas tiesi sitä, että ne olivat nälkäisiä joten eräät Jakke ja Patrik olisivat heille tervetullutta ravinnonlisää suolenmutkaan. Samalla he ymmärsivät sen, kuinka varomattoman typerästi olivat tähän mennessä liikkuneet. Aivan matkan alkuvaiheessa heillä oli ollut aseet aina kannossa mutta sitten he olivat tuudittautuneet näennäiseen rauhallisuuteen ja unohtaneet ne pyöriinsä. Huonommalla tuurilla he olisivat olleet enää vain pelkkä läjä villiintyneen koiran paskaa. Jakke tuumaili:

- No niin… selväähän tässä on se, että tästä töllistä ei sitten lähdetä minnekään muuten kuin ampumalla. Mutta tuumailen vaan sitä, että jos me ollaan ammuttu näillä sisäisen rajavartioston meille antamilla pyssyillä, niin siitä tulee pirunmoiset selvitykset. Voi olla, että ne vaativat meitä näyttämään sen paikan, missä koirat ammuttiin. Ja sattumoisin se paikka kun ei ole sallitulla alueella.

Patrik nyökkäsi.

- Eiköhän siis käydä se Kinnusen Antin asekaappi läpi. Sehän kirjoitti niistä pyssyistä päiväkirjassaan. Siellä pitäis olla sarjatulikamaa myös. Ja kun kattoo noita hurttia tuolla niin sille olis nyt enemmän kuin käyttöä. Nuo meinaan mielellään tekisivät meistä höystöä alta aikayksikön.

He aukaisivat asekaapin oven uudestaan. Aikaisemmin sitä oli tullut vain vilkaistua, mutta nyt – tarkemmin katsottuna – sisältö yllätti ja ennen kaikkea herätti suurta tyytyväisyyttä. Aseet olivat muoviin käärittyjä ja hyvässä öljyssä. Patruunoita näytti olevan enemmän kuin riittävästi ja äkkikatsomalla niitten kunto näytti myös hyvältä. He aukaisivat aseitten kannet, purkivat ne ja tutustuivat tarkemmin.

- Täähän on ihan samanlainen kaasumäntätoiminen rynkky mitä meillä oli intissä. Itse asiassa se rynkky piru vie taisi olla kopio just tästä… niin kuin vanhan kopio oli se PSA Mogherinikin…

- Joo… mutta kyllä nää näyttää olevan ihan täydessä terässä. Ja kun kokeilet tuota vaihtajaa, niin siinä on varmistuksen ja kertatulen välissä selvä kynnys. Kokeile. Siihen on hinkattu viivakin. Minä luulen, että nää tosiaan pelittää sarjatulellakin. Niin kuin Antti kirjoittikin.

- Täytyy ottaa tuohon tuulikaappiin nuo omatkin pyssyt kaiken varalta. Jos nää ei sitten kumminkaan pelitä. On sitten jotain, jolla kumminkin räiskiä. Meinaan kun noitten hurttien kanssa ei taatusti selviä neuvottelemalla eikä meillä taida oikein pelkissä hartioissamme riitä vääntömomentti noitten kanssa tappelemiseen.

Toverukset latasivat Antin rynnäkkökivääreihin kolme täyttä lipasta, kaapissa olleeseen revolveriin rullan täyteen ja sen jälkeen vielä pistooliin kaksi varalipasta. Haulikossa oli putkilipas täynnä jo muutenkin.

- Tässä on nyt vaan semmonen ongelma että noi hurtat pyörii noitten moottoripyörien ympärillä ja haistelee niitä. Haistavat tietysti meidän hajun ja uumoilevat että evästä on tarjolla. Vaan ei tässä oikein passaa mennä ampumaan pyöriä paskaksi. Tulee astetta vittumaisempi reissu takaisin. Ja on siinä sitten sitä selittämistäkin. Mihinkäs pyöränne jätitte… ai sinne… no tarkastetaan… ei löytynyt… nyt on pojat teillä kestoselityksen paikka…

- Totta puhut, jätkä… mutta joo… meillähän on muutama ylimääräinen säilykelihatölkki. Avataan niistä pari, otetaan eväs irti ja viskataan tuosta keittiön ikkunasta sivummalle. Kyllä ne lihan haistavat. Jos sinä heität ja minä olen tuulikaapissa valmiina ampumaan.

Näin sovittiin ja näin tehtiin. Jakke aukaisi kahdesta tölkistä kannen, kaivoi lihan ulos, laittoi lautaselle ja kysyi Patrikilta ennen kuin aukaisi keittiön ikkunan:

- Valmis?

- Valmis!

Jakke aukaisi ikkunan ja heitti lihat niin kauas kuin vain pystyi. Koirat haistoivat lihan ja ryntäsivät niitten kimppuun. Kahdesta neljänsadan gramman purkista ei riittänyt liiaksi tusinalle koirille joten tappeluhan siitä tuli, mikä oli ollut tarkoituskin. Jakke ryntäsi keittiöstä tuulikaappiin, otti käteensä sekä rynnäkkökiväärin että pistoolin ja sanoi Patrikille:

- Anna palaa!

Patrik avasi oven ja alkoi tulittaa. Ase toimi niin kuin pitikin ja hän ampui kolmen – neljän laukauksen sarjoja. Kun lipas tyhjeni tuli Jakke tilalle ja jatkoi tulitusta. Patrik vuorostaan tyhjensi vielä yhden lippaallisen. Ampuminen oli heille tuttua jo armeijasta mutta nyt sydän hakkasi hullun lailla sillä tähän ampumiseen sisältyi elementti, jota he eivät olleet koskaan ennen kohdanneet. Tieto siitä, että nyt on pakko osua. Koirat olivat alkusäikähdyksestään toivuttuaan olleet valtavan nopeita ja lähimmäksi päässeen koiran oli Patrik ehtinyt ampua metriä ennen ulko-ovea. Koirat olivat lopulta kaikki maassa liikkumattomana. Toverusten kropat vapisivat kuin pahassa horkassa ja itsepintainen oksennus pyrki kurkkuun. Muutama koirista valitti vielä tuskissaan. Kun he olivat toipuneet pahimmasta shokista he lopettivat tuskat armonlaukauksella. Turha järjettömiä luontokappaleita oli asiakseen rääkätä.

- Olipa sessio, saatana… toivottavasti ei toista kertaa jouduta… mutta sen mitä minä koirista ymmärrän niin näistä ainakin nuo kolme on kyllä puoliksi susia.

- Siltä näyttää joo… ymmärtäisin niin, että sudet sekä syövät koiria että naivat niitten naaraita… ja kun ne ovat voimakkaampia niin susigeeni alkaa vaan lisääntyä… tämmösten laumojen kanssa ei oo kyllä leikkimistä… jos nyt rehellinen olen niin taisi turahtaa tuuman verran housuun…

- Sama täällä. Tuntuu että oksettaa vieläkin. Mutta ei kai me silti muuteta suunnitelmaa? Kamppeet kasaan ja suunta kohti Naakkamoa.

- Joo. Ja aseet pysyy tästä lähtien sitten joka ristuksen hetki mukana. Otetaan nuo rynkyt mukaan ja tuo revolverikin. Ja kaikki kutit kanssa kyytiin. Niille saattaa olla tarvetta. Ajattelepa sitä tilannetta, että me oltais jätetty pyssyt tuonne pyöriin kiinni eikä meillä olis ollut noita Antin jättämiä aseita.

- En viitti edes ajatella… kun miettii mitä vaihtoehdot olis olleet… kuolla joko noitten hampaissa tai sitten nälkään ja janoon tähän taloon… ja minä kun luulen, että nuo koirat olisivat jaksaneet odottaa…

He pakkasivat varusteensa sekä talosta löytyneet muistot moottoripyöriinsä. Kun moottoripyörät oltiin pakattu, he huomasivat, että tontin kulmalla oli neljä sutta. He käynnistivät moottoripyöränsä ja ajoivat muutaman kymmenen metrin sivummalle. Sudet tulivat koiranraatojen luo ja katsoivat Jakkea ja Patrikia ilmeellä jonka olisi voinut tulkita: ”Piruako siinä tuijotatte? Pitäkää huoli omista asioistanne”. Niin Jakke kuin Patrik pitivät sitä erittäin hyvänä ideana. Totesivat vaan katsoessaan kun sudet alkoivat nauttia seisovasta pöydästään, että ei niillä serkkurakkautta paljoa taida olla.

Paikalle jäi vain herkuttelevat sudet ja pikkuhiljaa ilmaan haihtuva moottoripyörän pakokaasu. Ammuttujen laukausten käryn oli jo tuuli viennyt mukanaan. Suunta kohti Naakkamoa.

Toisin kuin Reunansyrjä joka näytti vain nukahtaneen hiljaiseen uneensa olivat Naakkamon kasvot raa´at, revityt ja väkivaltaiset. Kun Jakke ja Patrik olivat pysäyttäneet pyöränsä paikkakunnan keskuskadulle he näkivät kyllä että kyseessä oli ollut aikanaan varsin hyvinvoiva ja ihmisiä täynnä ollut kaupunki. Nopeasti katsomalla he näkivät kaksi suurta kauppaa, oudon nimisiä kylläkin, S-Market ja K-Market. Se K tuskin tarkoitti Korporaatioita. Niitten vieressä oli ATK-liike, Alko, Kelan toimisto ja kaksikin ravintolaa. Kaikkialla ympäristössä oli asuinkerrostaloja. Ja lähes kaikki olivat palaneet. Nopeasti katsottuna ei paljon ehjiä ikkunoitakaan ollut. Sitä, mitä täällä oli tapahtunut oli tietysti vaikeaa selvittää vuosikymmenten jälkeen.

- Onkohan täällä alkanut jonkunlainen anarkia ja ryöstely, kun sähköt ovat katkenneet? Kun ihmiset eivät olleet ehkä uskoneet, että täältä on pakko lähteä, tajusivat sitten tapahtuneen ja yrittivät selvitä miten parhaiten kykenivät? Jos niillä on ollut joku toivo… ettei sittenkään tartteis… ja kun se on osoittautunut pelkäksi unelmaksi… on tullut nälkä, jano ja kylmyys yhtä aikaa ja ihminen on hädissään löytänyt itsestään eläimen… niin kuin mekin oltiin hetki sitten tuolla Reunansyrjällä niitten koirien kanssa… kun ei ollut mitään muuta kuin halu tappaa, että jää itse henkiin…

- Niin… vai onko alkanut joku muu… katopas noita kahta autoa. Niissä on luodinreikiä. Useita. Nuo on ammuttu kyllä sarjatuliaseella. Ja tuo pakettiauto on ihan selvästi räjähtänyt. Aivan kuin sitä oltaisiin ammuttu singolla.

- Olisko täällä ollut sitten armeija? Ja minkä maalainen? En oikein jaksa uskoa, että omat joukot olisivat tehneet tällaista…

- Onhan se mahdollista. Johan me ollaan nähty Todellisen Demokratian todelliset kasvot. Joka tapauksessa on selvää, että täällä on, helvetti vieköön, ihan selvästi tapettu ihmisiä. Mutta ei tässä palaneessa keskustassa ole oikeastaan paljon muuta näkemistä. Naakkamo on ollut olemassa. Ja se on ollut sellainen, niin kuin opettaja sanoikin. Kunnes joku tappoi sen. Mutta käydäänkö vielä tuolla, missä on nuo korkeat savupiiput? Siellä on selvästi joku teollisuusalue.

Toverukset pysäyttivät moottoripyöränsä tehdasalueen lukitulle portille. Alue oli paljon suurempi kuin he olivat ounastelleet.

- ”Naakkamo Paper and Pulp. 972 employees. Quality all over the world.”

- Tää on ollut ihan helvetin iso kompleksi. Ja on taatusti tahkonnut rahaakin. Miks ihmeessä tämäkin on pitänyt sulkea? Eihän tästä Radanvarsikaupunkiin kuitenkaan ihan tolkuttomasti matkaa ole. Minä luulen, että tää on elättänyt käytännössä koko tään Naakkamon seutukunnan. Varmaan enemmänkin. Miks nää ihmiset eivät ole saaneet jäädä tänne kotiinsa?

- On elättänyt Naakkamon ja tahkonnut rahaa muuallekin. Vaan niinhän sitä meille koulussa toistettiin kyllästymiseen saakka että tää oli vanhaa, saastuttavaa ja ideologisesti ei-hyväksyttävää teknologiaa ja uusi vihreä teknologia on toimivampana, tehokkaampana ja ympäristöystävällisempänä taannut kansalaisille vauraamman, turvallisemman ja ekologisemman elämän.

- Häh-hää… jätkähän veti kuin suoraan oppikirjasta. Tässä on vaan käynyt selville, että ainoa, mitä meillä on runsaasti on iskulauseet ja julisteet. Joita muuten ei ole näkynyt niin täällä kuin Reunansyrjässäkään. Silloin taidettiin mieluummin tehdä. Nykyisin tykätään lähinnä puhua tekemisestä. Tai toisilla teettämisestä. Mutta nyt ymmärrän kyllä oikein hyvin, miksei näistä paikoista ja noista menneistä ajoista puhuta ja miksi muistokin niistä on pyritty hävittämään.

Patrik käveli portille ja nykäisi. Se oli lukittu.

- Ampumallahan tuon saisi auki. Mutta ei taida kannattaa. Tuo on kuitenkin tehdasalue. Ja jo vuosikymmeniä ränsistynyt. Tuolla pääsee herkkään hengestään kun kulkee varomattomasti. Eikä siellä meille oikeastaan enää mitään uutta nähtävää ole. Tarvittava on kyllä jo saatu selville.

- Joo… ja muutenkin minua huvittaa häipyä täältä huuthelvettiin. Se Reunansyrjä oli tavallaan kuin kaunis uni joka raotti meille verhoaan hetkeksi. Verhoa siitä, mitä joskus oli. Tää on puolestaan kuin jonkinlainen synkkä, kylmä ja homeinen hautaholvi. Ja helvetistäkö sen tietää että vaikka tää olis joukkohautakin? Ei huvita yhtään lähteä kiertään noita kerrostaloja. Tiedä sitten, mitä sieltä löytyisi. Sen tiedän, ettei kiinnosta selvittää.

Asiasta ei tarvittu sen enempää keskustelua. He laittoivat kypärät päähänsä, polkaisivat pyöränsä käyntiin ja ja jättivät Naakkamon jatkamaan piinattua untansa.

Jälleen Jätkimänjoen sillalla, kilometrin päässä Reunansyrjästä

Jakke oli levittänyt luontoreservaatin virallisen kartan moottoripyöränsä satulan päälle ja toverukset tutkivat sitä.

- Sitä samaa polkuahan me tietysti mennään takaisin. Siitä kun ollaan jo kertaalleen tänne tultu. Turha enää lähteä mutkittelemaan sen enempää. Ja kun kattoo tuota opastettua ja sallittua reittiä tuossa kartalla niin sehän heittää ympyrän ja tulee takaisin sille polulle mistä me lähdettiin noin kilometriä ennen sisäisen rajavartioston asemaa. Se loppumatka asemalle on samaa polkua.

- Ja kun katsoo polkua tuolta kohdalta niin sehän on vain puolen kilometrin päässä valtatiestä. Eiköhän me ajella niille huippeille, tehdään sinne kätkö ja ollaan teltassa yö. Sen jälkeen ajellaan asemalle muina miehinä ja kiitetään mielenkiintoisesta reissusta.

- Joo… niin se kannattaa tehdä. Meillähän on auto siellä rajavartioaseman parkissa. Tuossa kohdassa sitä valtatietä näkyy vielä olevan levike. Siitä on helppo käydä hakemassa nuo muistoksi otettavat tarpeet. Noita rynkkyjä tosin ei uskalla viedä Radanvarsikaupunkiin. Pakataan ne ja patruunat huolella ja jätetään piiloon.

- Ei kai tässä sitten muuta kuin…

Jakke ja Patrik katsoivat vielä hetken sitä mäkeä jonka ylitettyään heidän elämänsä oli muuttunut pysyvästi. Menneisyys oli loppunut. Mutta tulevaisuutta oli vielä turha miettiä. Täytyi ensin hoitaa reissu loppuun. Oltiin jonkunlaisessa välitilassa. Pyörät käynnistyivät ja toverukset katosivat metsikköön. Hetken kuluttua maisema näytti jälleen siltä kuin kukaan ei olisi käynyt täällä kymmeniin vuosiin.

Ajoreittihän ei ollut itsessään vaikea, mutta vaati silti huolellisuutta sillä reissun onnistunut loppu olisi nyt kiinni tuurista. He olivat kyllä käärineet niin rynnäkkökiväärit kuin teräslapiotkin mustaan muoviin, mutta jos vastaan tulisi sisärajavartijoita, niin pyörissä olevat paketit saattaisivat kiinnittää liikaa huomiota. Sinänsä he tiesivät, että sisärajavartijat harvemmin kiersivät itse reservaatissa, vaan lähinnä sen reunoilla. Joka tapauksessa toverukset pysäyttivät säännöllisesti pyöränsä kuulostellen samalla kuuluisiko mistään moottorin ääniä. Vaikein paikka oli tietysti tulo pöpeliköstä takaisin viralliselle ja luvalliselle polulle. Onneksi metsä oli tyhjä ja hiljainen.

- Nyt sitten pistetään hanaa ja kunnolla! Polku haarautuu puolen kilometrin päässä!

Näin tapahtui ja suunnitelma onnistui. Ajettuaan polun toista haaraa noin kolme kilometriä he pysähtyivät, ottivat kypärät pois päästään ja kuuntelivat.

- Valtatie ei ole kaukana. Minä kuulen rekkaliikennettä.

- Ja tuossa on tasainen teltanpaikka. Siinä ollaan yö. Vaan pannaan ensiks lapiot heilumaan. Meillähän on hallussamme, miten sen sanois, enemmän kuin raskauttavaa aineistoa.

Kahdella nuorella ja hyväkuntoisella miehellä ei urakka kestänyt kauaa. Eihän tässä hautaa kuitenkaan kaivettu. Ensiksi irroiteltiin huolellisesti sammaleet,  siirrettiin ne sivuun ja sen jälkeen kaivettiin sopivan kokoinen kuoppa. Sinne laitettiin niin aseet, Antin tietokone ja päiväkirja, Reunansyrjästä mukaan otetut lehdet, Patrikin kameralasit sekä muistoesineet opettajan talolta. Kaikki oltiin kääritty huolellisesti muoviin. Sitten hiekkaa päälle, sammaleet sen päälle ja taitava naamiointi. Päälle vielä kolme kiveä kolmion muotoon, että kätkö huomattaisiin takaisin tullessa.

Maastossa piti olla vielä yksi yö. Silloin aikataulu natsaisi virallisen ja hyväksytyn reittisuunnitelman kanssa. Toverukset laittoivat teltan pystyyn, sytyttivät nuotion ja tekivät retkikeittimellä reissun viimeiset eväät. Joka kerta evästä laittaessa mieleen tuli sekä Reunansyrjän Tarmon tarjonta että kuutioasuntojen ruokalista. Niin kuin tulisi mieleen aina tästä eteenpäinkin. Nyt keittimen astiaan työnnettin pari purkkia papuja tomaattikastikkeessa ja purkillinen hyvää säilykelihaa. Lisämakua antoi pari lihaliemikuutiota. Opettaja taisi samaan aikaan syödä Radanvarsikaupungissa jotain soijapuuroa tai kalajauhovelliä. Mutta nälkä oli mausteista paras, eikä ruokaa jäänyt pois heitettäväksi. Häpeähän se olisi ollut muutenkin.

Valoa oli vielä, joten he katsoivat läpi virallista karttaa. Virallisestihan he olivat ajaneet sallitun reitin. Kuvatahan siellä ei saanut, mutta euroverkosta löytyi paljon virallista kuvamateriaalia jota he olivat opetelleet jo ennen matkalleen lähtöä. Heidän oli helppo selittää tekemättömän reissunsa vaiheita jos joku saisi päähänsä kysyä.

Tänä yönä ei nukuttaisi niin kuin Herran kukkarossa. Siitä oltiin saatu Reunansyrjässä hyvä opetus. Villikoiria saattoi olla täälläkin. Patrik kömpi ensimmäisenä makuupussiinsa, Jakke aloitti vartion ja nuotionpidon vyöllään karkeakaliiberinen pistooli. Vuoroja vaihdettaisiin kahden tunnin välein. Villikoiria ei enää näkynyt. Ehkä niitä pelotti kaukainen liikenteen ääni. Ehkä nuotion valo. Ehkä ne olivat oppineet, että ihminen, jolla oli kädessään tietynlainen pitkulainen esine oli vaarallinen. Hyvin vaarallinen. Tai ehkä niitä ei täällä vain ollut. Mutta Jakke ja Patrik eivät halunneet ottaa riskiä.

Aamulla Patrik herätti viimeiseltä vartiovuoroltaan Jakken. He eivät enää keitelleet kahvia eivätkä syöneet aamiaista, vaan purkivat leirin välittömästi. He vain halusivat alueelta pois, viemään matkamuistot opettajalleen ja suunnittelemaan jatkoa. Tätä matkaa ei voisi ohittaa vain olankohautuksella ja jatkaa sen jälkeen normaalia nomenklaturan jäsenen elämää niin kuin aina ennenkin. Tai ehkä se joiltain onnistuisi. Ihminen on ihmeellisen sopeutuva otus kun hän haluaa varmistaa itselleen leveämmän elämän kuin muilla ja saadakseen aseman, missä muut ihmiset katsovat häntä peläten ja tietäen, että hän edustaa valtaa. Ihminen on myös mestari valehtelemaan itselleen. Jakke ja Patrik eivät olleet sellaisia. Heissä oli tapahtunut peruuttamaton muutos. Mihin sen suuntaisi, jäi vielä arvoitukseksi. Ehkä opettaja osaisi auttaa. Mutta ensin pitäisi vielä käydä sisäisen rajavartioston asemalla.

Sisäisen rajavartioston yliluutnantti otti Jakkelta ja Patrikilta reservaatin kulkuluvat, katseli niitä hetken ja sanoi sitten:

- Jaa-a poijjaat… se on kyllä niin, että nyt ei teidän päätä silitetä…

- Jaa? Minkä ihmeen takia?

- Te kun olette heti alueelle mennessänne ottaneet akun irti seurantalaitteesta.

- Mistä ihmeen seurantalaitteesta?

- Siis siitä gps-paikantimesta, jonka me annoimme teille hätätilaa varten.

- Jaa siitä… kun me luultiin että se oli vain hätätilaa varten. Eihän me arvattu että se oli joku seurantalaite. Ja niin kuin yliluutnantti itsekin tietää, niin ei nää mobiililaitteitten akut kovin luotettavia ole. Moni tuppaa purkaantumaan itsestään. Ajateltiin, että siinä akussa on sitten käskyä jos oikea hätä tulee. Onneks sitä ei tullut. Ei tullut vastaan karhuja, susia eikä niitä villikoiriakaan. Ja pärrät toimi hyvin koko ajan. Reissu oli pirun mukava ja maisemat ihan uskomattoman hienoja. Saattaa olla, että tullaan joskus vielä uudestaankin.

Yliluutnantti mietti hetken. Periaatteessa nuo juipit pitäisi panna tarkempaan kuulusteluun. Mutta hän tiesi kyllä, kuka Jakken äiti oli. Koko Radanvarsikaupungin hallinnollisen alueen Vastaava Byrokraatti joka tunnettiin myös harvinaisen narsistisena, vittumaisena, kostonhimoisena ja pitkävihaisena ämmänä. Ei maksaisi vaivaa eikä ennen kaikkea olisi riskin arvoista. Yliluutnantti asui kuitenkin vaimonsa ja nuoren tyttärensä kanssa kahdessa väliovella yhdistetyssä kahdentoista neliön kuutiossa. Minkä saattoi mieltää luksukseksi. Sitä oli turha riskeerata. Vaihtoehtona oli päätyä jonkunlaiseksi vartioupseeriksi jonnekin Raippaluodon uudelleenkasvatuskeskukseen tai jonnekin muualle hornanperseeseen. Vielä huonompana vaihtoehtona oli päätyminen työttömäksi. Mutta joistain protokollista oli pakko pitää kuitenkin kiinni.

- Meidän on kumminkin tarkistettava teidät.

- Jaa… no mikäs siinä sitten… ei muuta kuin perseet paljaaksi taas… ei sieltä löydy kuin hikiset pallit… se on tarkastajalle ikävämpi homma kuin meille…

Kun toverukset oltiin tutkittu ja likaisiksi, mutta poliittisesti puhtaaksi havaittu he kuittasivat ja luovuttivat moottoripyöränsä, ottivat vaelluskamppeensa mukaansa ja kävelivät parkkipaikalla odottavaan PSA Armandiin, joka näytti heidän viimeisten kokemustensa mukaan edellisen vuosituhannen autolta jota se tietysti tekniikaltaan olikin.

- Mitäs se paikka on tästä vartioasemalta?

- Viis kilsaa valtatielle ja sitten siitä muutama kilometri pohjoiseen. Siinä on se levike. Siitä ei ole pitkä matka.

PSA Armand häipyi sisäisen rajavartioston asemalta, kääntyi sitten valtatielle ja pysähtyi levikkeelle. Sen tuulilasissa oli nomenklaturan pysäköintimerkki joten kukaan ei häiritsisi niin autoa kuin miehiä, jotka olivat lähteneet siitä maastoon. Kahta tuntia myöhemmin he tulivat takaisin.

- Ne rynkyt piti ilman muuta jättää sinne. Jemmassahan ne ovat siellä kumminkin. Mutta se revolveri kannatti ottaa mukaan. Viedään nää matkamuistot samantien opettajalle, annetaan sen tutustua niihin ja mennään sitten sen kanssa tarkemmin juttelemaan.

Viikkoa myöhemmin Radanvarsikaupungissa, opettajan kuutioasunnossa

Kahvinkeitin porisi keitellen Jakken ja Patrikin mukanaan tuomaa KorPlus-Mokkaa. Opettaja tarjosi heille kahvin, kiitti sekä kahvi- että muistakin tuliaisista ja sanoi sitten:

- Olen käynyt kaiken tuomanne materiaalin läpi ja olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että toitte ne minulle. Minulle siinä ei ollut sinänsä oikeastaan mitään uutta. Varmistui vain se, mitä lapsuudestani muistin. Herätti tietysti suurta haikeutta ja vielä suuremman katkeruuden siitä elämän mahdollisuudesta mikä niin minulta kuin niin monelta muulta on ryöstetty joskus aikanaan pois. Mutta oletan, että meillä on pitkä keskustelu käytävänä ja teillä on jotain kysyttävää. Ja melkeinpä arvaan kysymyksen.

Jakke totesi tähän:

- Kyllä varmaan arvaatte. Kysymys on miksi. Ensinnäkin miksi kukaan ei pannut hanttiin? Ja miksi kukaan ei nykyäänkään pane hanttiin? Ja miksi tämä kaikki yleensä tehtiin? Eihän siinä ollut mitään järkeä. Tuhottiin kokonaiset kukoistavat kylät ja kaupungit. Miksi? Miksi helvetissä?

Opettaja oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:

- Niin… miksi… nuo kaksi kysymystä menevät vähän ristiin keskenään… ensinnäkin voi miettiä sitä, että miksi tämä tehtiin…

Opettaja otti hörpyn kahvistaan ja jatkoi.

- Niin katsokaas, Yleisfeministinen Ilmastodemokratiapuolue on utopiapuolue. Joka on koostunut aikanaan vihervasemmistolais-feministisistä eurooppalaisista puolueista jotka jo kuluvan vuosituhannen alussa hylkäsivät järjen ja keskittyivät tunteeseen. Se halusi taistella saadakseen aikaan sen utopian johon se pyrki koska tunsi sen oikeaksi. Tai oikeastaan se ei halunnut varsinaisesti taistella, vaan ruikuttaa ja uhriutua saadakseen aikaan haluamansa. Ja jostain kumman syystä se onnistui. Jatkuva rääkyminen kannatti. Ehkä kyseessä oli vain jatkuvalla alaleuan väpättämisellä onnistunut vallankaappaus. Sillä jossain vaiheessa kukaan ei vaan enää pannut hanttiin. Ehkä siihen tunnepohjaiseen feministiseen joukkorääkymiseen vain kyllästyttiin ja annettiin utopisteille valta heille tärkeimmissä asioissa kuten maahanmuutto, tasa-arvo ja ympäristöasiat. Mutta eihän se rääkyminen siihen loppunut joten pikkuhiljaa näille utopisteille siirtyi totaalinen valta muutenkin ja silloin demokratian keinoin ei enää voitu vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Eikä ihmisistä niihin muihin keinoihin sitten enää ollutkaan.

- Samalla YFID on myös kontrollipuolue. Totaalinen kontrollipuolue. Niin kuin aikanaan myös NKP josta te olette koulussa lukeneet. Se halusi saada sekä asioihin että ajatuksiin täydellisen kontrollin, tuhota kaiken vastustuksen ja sen jälkeen kieltää, että vastustusta olisi koskaan edes ollutkaan. Yksi lenkki diktatuurien pitkässä ketjussa. Tällä kertaa tosin hame päällä. Päästäkseen tavoitteeseensa sen oli välttämätöntä saada koko väestö samojen, valvottujen ja ennen kaikkea eristettyjen alueitten sisälle. Koska siellä sen kontrolli toimisi parhaiten. Virallisesti se tietysti perusteli toimiaan ekologisesti kestävillä ratkaisuilla. Tietysti – edelleenkin – kyse oli ja on myös eräänlaisesta pilalle hemmotellun pikkutytön kiukuttelusta. Se halusi, koska se halusi. Se halusi, koska se tunsi haluavansa. Se teki, koska se pystyi. Ja se pystyi, koska ihmistä ainakin täällä Pohjolassa ja läntisessä Euroopassa oli tullut yksinkertaisesti liian kuuliaisia hallintoalamaisia. Tai oikeammin lampaita jotka sietivät kaiken koska he olivat alkaneet uskoa itsekin, että heidän kuuluu sietää kaikki.

Tähän väliin Jakke kysyi:

- Mitä tarkoitatte pikkutytön kiukuttelulla?

Opettaja mietti hieman, ja vastasi:

- Teidän tulee muistaa, että olemme jo kauan eläneet uusaateliston aikaa. Ne ihmiset, jotka nyt ovat vallassa ovat perineet sen vanhemmiltaan. Jotka perivät sen isovanhemmiltaan. Jotka perivät sen isoisovanhemmiltaan. Jotka olivat, niin kuin nykyisetkin vallanpitäjät, pääosin akateemisia suojatyöläisiä. Jotka syntyivät silloin, kun yhteiskunta aikanaan muuttui liian varakkaaksi ja turvalliseksi ja unohti sen, mitä varten se on olemassa. Yhteiskunta, joka tottui ajatukseen, että näille ihmisille piti pelkän akateemisen oppiarvonsa myötä saada työpaikka ja merkittävä sellainen. Edes näillä isoisovanhemmilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten yhteiskunta oikeasti toimii. He elivät jo vuosituhannen alussa omassa kuplassaan. He olivat pikkutyttöjä – sukupuolestaan riippumatta – jotka halusivat yhteiskunnan elävän heidän unelmiensa mukaan. Unelmien, joilla ei ollut mitään tekemistä käytännön kanssa. Me elämme nyt neljättä tai viidettä hullujen pikkutyttöjen sukupolvea. Pikkutyttöjen, joitten ei koskaan tarvinnut kasvaa aikuisiksi. Ja se pikkutyttö ei välitä niinkään osaamisesta vaan ideologisesta luotettavuudesta joka takaa pikkutyttöjen vallan jatkumisen seuraavassakin sukupolvessa. Siksi täälläkin ajellaan sata vuotta vanhojen autojen kopioilla.

Patrik puolestaan kysyi:

- Mutta eikö ollut minkäänlaista vastarintaa? Eikö todellakaan?

- Olihan sitä, mutta ei riittävää. Se esiintyi pääosin sosiaalisessa mediassa, mutta sekin lakkasi kun Liittovaltio pisti pystyyn euroverkon ja sai aikaan täydellisen mediakontrollin ja niin sanotun täydellisen vihapuhekiellon. Sitä kieltoa rikkovat ovat nykyisin Hailuodon, Raippaluodon ja niin edelleen uudelleenkasvatuskeskuksissa jotka ovat käytännössä uusittu versio vanhasta Ranskan Pirunsaaresta. Vastarinnan muoto oli totta kai myös se, että niin Iso-Britannia, Itä-Eurooppa ja Baltian maat erosivat Liittovaltiosta kun näkivät, mihin suuntaan tilanteet ovat kehittymässä. Norja ja Sveitsihän siihen eivät koskaan liittyneetkään. Mutta eihän se meitä suomalaisia sinänsä auttanut. Me jäimme tänne ansaan.

- Lisäksi oli tietysti se vastarinnan muoto, että kun Liittovaltio kielsi kaikki yksityiset aseet, niin ne pääosin piilotettiin. Niitä ei luovutettu. Mutta ei niillä mitään toisaalta tehtykään. Joskus 2020-luvulla kun  olisi ollut aika ampua niin eihän se hallintolampailta enää onnistunut. Aseet jäivät piiloon jonkunlaisiksi vastarinnan näennäisiksi muistomerkeiksi ja ajoittaiseen salametsästykseen joka sitten sekin loppui, kun haja-asutusalueet tyhjennettiin. Niin kuin myös sen Antin aseet, jotka te otitte talteen. Antti tosin joutui käyttämään niitä tositoimissa. Veikkaisin, että suomalainen maaseutu – jota ei tietenkään ole enää olemassa – on vieläkin täynnä asekätköjä. Suomalaisia saattoi verrata juutalaisiin, jotka aikanaan marssivat kaasukammioihin luottaen viranomaisiin viimeiseen asti. No, tietty vastarinnan muoto on kyllä vieläkin olemassa, mutta palataan siihen myöhemmin.

Jakke puolestaan kysyi:

- Mutta miksei nyt panna hanttiin? Eihän tää kuutioasuminen mitään herran herkkua ole. Sairaassa totalitarismissahan täällä eletään.

- Siihenkin on monta syytä. Ensinnäkin väestö on jo usean sukupolven ajan passivoitu. Tarkoituksella. Suurin osa on työelämän ulkopuolella. Pakollinen koulutushan on nykyisin vain kuusi vuotta ja lahjakkaimmat rekrytoidaan sitten jatkamaan koulutustaan joko liittovaltiolla tai korporaatioyhtiöillä jotka ovat yksi ja sama liittovaltion kanssa. Ne muut, yli kuusikymmentä prosenttia elävät kansalaispalkalla täällä kuutioissa. Mutta heille on tarjolla muuta. Ajankulua. Ensinnäkin on viihde. Ilmaiskanavat ovat täynnä hömppää, pornoa ja väkivaltaa. Lisäksi ovat tietysti aivoistutteet, joitten avulla ihminen voi elää virtuaalimaailmassa. Olla mitä tahansa, mitä he haluavat. He näkevät, tuntevat ja kokevat. Elävät lainatun ja keinotekoisen elämän. Omissa aivoissaan. Se riittää valtavan monille. Eivät he sieltä halua poistua. Ymmärrän heitä. Miksi he haluaisivat? Tähän köyhään, harmaaseen ja ahtaaseen tympeyteen.

- Sitten ovat tietysti huumeet. Tiedättekös, pojat, aikanaan meidänkin maassamme oli termi nimeltä huumeongelma. Poliisi jahtasi huumediilereitä ja ihmisiä yritettiin valistaa, etteivät he käyttäisi huumeita. Huumeiden käyttö oli kriminalisoitu. Nythän tilanne on toinen. Huumeita voi ostaa korpomarketista ja ne maksavat vähemmän kuin karamellit. Nimenomaan passivoivia huumeita. Kannabistabletteja, heroiinia, LSD:tä, synteettistä meskaliinia ja kaikenlaisia rauhoittavia. Ne pitävät ihmiset rauhallisena ja kontrolloitavissa. Ja pitävät samalla huolen, että käyttäjät kuolevat mukavan nuorena ettei heistä tule eläkeongelmaa. Tietysti kaikki kiihottavat huumeet ovat kiellettyjä. Ne kun saattaisivat saada ihmiset aggressiiviseksi.

Patrik totesi tähän:

- Joo, tiedän. Mutta nomenklaturan nuorisobileissä amfetamiinivalmisteita on kyllä käytössä edelleenkin. Bailuhuumeita. Saa punttiin tutinaa. Mutta minusta niitä käyttävät ihmiset ovat jotenkin pelottavia. Niillä ei ole mitään kontrollia itsestään.

Opettaja vastasi:

- Niinhän ne ovat. Mutta nomenklaturalla on omat standardinsa. Se nauttii elämästään. Haluamallaan tavalla. Me muut vain elämme. Niin kauan kuin elämme. Katsokaapas pojat piruuttanne tuota katossa olevaa palohälytintä. Se hälyttää muustakin kuin tulipalosta. Se tunnistaa ruumiin hajun. Ja antaa siitä signaalin korporaatioyhtiön kiinteistönhuoltoporukalle. Joka tulee paikalle ja vie ruumiin mukanaan vähin äänin. Niitä ruumiita tulee jatkuvasti. Erityisesti niistä, jotka käyttävät sekä huumeita että aivoistutteita yhtä aikaa. Ne kuolevat joko yliannostukseen tai kuivumiseen tai niitten yhdistelmään. Tai sitten ne sekoavat täydellisesti mutta eihän mielisairaaloissa resursseja sellaisiin tuhlata. Ne todetaan kuolleen yliannostukseen. Jos kohta avustettuun sellaiseen, mutta Todellinen Demokratia ei takerru turhiin yksityiskohtiin. Ja sitten pojat…

Opettaja hiljeni ja tuijotti kuutioasuntonsa lattiaan niin kuin olisi etsinyt sieltä selitystä kaikkiin elämän syvimpiin kysymyksiin. Sitten hän nosti päänsä:

- Ja sitten pojat, minun on kerrottava vielä teille eräästä asiasta. Teillä on oikeus tietää. Kun kysyitte, miksi tämä kaikki tehtiin ja miksi nyt ei panna hanttiin. Tämä asia menee ristikkäin niitten kahden kysymyksen kanssa. Kai muistatte Tampereen Flunssan?

Jakke ja Patrik olivat hetken hiljaa ja vastasivat sitten, hieman hartioitaan kohottaen:

- Joo… tai siis eihän me… kun se oli jo niin kauan ennen meidän syntymää. Ollaanhan me siitä luettu. Sitähän kutsutaan ympäri Liittovaltiota vähän eri nimillä… mitä niitä oli… Ystadin Flunssa… Duisburgin Flunssa… Normandian Flunssa… ja mitä niitä nyt onkaan. Mutta sehän oli kumminkin hirvittävä epidemia. Nopea, mutta tappava. Eikös niitä kuukaudessa kuollut Suomessakin liki miljoona ihmistä?

- Kuoli niin. Minun vanhempani niitten mukana. Ja se, miksi nykyisin niin vähän keskustellaan kadonneista kylistä johtuu siitä, ettei jäänyt pahemmin keskustelijoita. On nimittäin niin, että se tauti tappoi lähes kaikki nimenomaan haja-asutusalueelta tulleet yli kolmekymppiset ihmiset. Ja monelle nuoremmallekin se aiheutti jälkitaudiksi kiveskuumeen. Muun muassa minulle. Siksi minulla ja vaimollani ei ole lapsia. Joka tapauksessa tauti oli suunnattu. Se oli isku. Todellisen Demokratian edustajat tiesivät, että sitä vastustetaan nimenomaan haja-asutusalueitten ihmisten toimesta. Tällä tavoin soraäänet hiljennettiin diktatuureille ominaisella tavalla. Sitä myötä Todellinen Demokratia betonoi absoluuttisen valta-asemansa.

Jakken ja Patrikin ilme kuvasi totaalista äimistystä.

- Biologinen ase? Ollaanhan me nähty kyllä jo kaikenlaista. Mutta pystyisivätkö nekään siihen? Ja kuinka ihmeessä se onnistui? Käytännössä? Naniiteista on ollut puhetta mutta eihän niitten kehitys ole loppujen lopuksi kuin teorian asteella.

- Pystyisivätkö? Onhan niin, että järjestelmä joka eniten mainostaa absoluuttista hyvyyttään pystyy myös absoluuttiseen pahaan. Muistakaa se, mitä Naakkamossa näitte. Tämä tehtiin vaan hienovaraisemmin ja vähemmällä metelillä ja ruudinkäryllä. Mutta kuinka se onnistui käytännössä? No, vuotta ennen Tampereen Flunssaa koko kansa pakkorokotettiin HIV2-virusta vastaan. Kun oli ilmennyt tapauksia, että se leviää ilmateitse. Rokotteen kehittäjät saivat lääketieteen Nobelin palkinnon. HIV2-tapauksia ei rokotteen jälkeen ollut enää ollenkaan. Tosin kukaan ei oikein tiennyt, että oliko niitä ollut sitä ennenkään.

- Joka tapauksessa muistan itse hyvin, kun minut rokotettiin. Ampullissa oli henkilötunnukseni. Niin kuin jokaisessa muussakin ampullissa. Eli osassa rokotteista oli virus jo valmiina. Latenttina. Valittuja ihmisiä varten. Laukaiseva aine oli helppo laittaa jakeluun vuotta myöhemmin vesijohtovedessä. Niissä ampulleissa oli kuolemantuomio lähes miljoonalle suomalaiselle. Ja ympäri Liittovaltiota kymmenille miljoonille ihmisille. Tosiasiassa ne Nobelin palkinnon saaneet jätkät ovat olleet maailmanhistorian suurimpia murhaajia. Tai oikeastaan vain pyöveleitä. Teloituskäskyn ovat allekirjoittaneet aina hymyilevät feminististä, ihmisoikeudet etusijalla pitävää politiikkaa edustavat Todellisen Demokratian johtajat.

Patrik raapi päätään ja totesi:

- Niin… sehän on selvää että jos tämä keskustelu oltaisiin käyty ennen kuin me käytiin siellä Reunansyrjässä ja Naakkamossa, niin eihän me oltaisi uskottu pätkääkään. Mutta se reissu muutti kaiken. Koulussa on monesti toistettu viime vuosituhannen natsien propagandaa. Mites ne lausumat olikaan… kun kerrot valheen, kerro iso ja pysy siinä… kun valheen kertoo tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee totta… ironista on, että siinähän kerrottiin koko ajan myös Todellisesta Demokratiasta…

Jakke komppasi:

- Joo, ja ne ovat tainneet vielä jalostaa niitä natsien periaatteita, sillä koulussahan on jatkuvasti hoettu, että ”humanistisia perusperiaatteita ei tarvitse perustella, sillä ne ovat totuus jo itsessään.”. Lisäksi – ajatellen tuota Tampereen Flunssaa – voisi todeta vielä lauseen että ”jos teet rikoksen, tee se niin käsittämättömän suurena, ettei kukaan enää tajua sitä rikokseksi”. En minäkään epäile tippaakaan sitä, mitä te kerrotte. Mutta sitä minä vaan ihmettelen, että kuinka te tiedätte näin paljon? Minä ja Patrik ollaan nomenklaturan jäseniä, eikä me olla tiedetty, no, mistään mitään.

Opettaja hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

- No, kyllähän täällä kuutioasuinnoissakin vanhat ihmiset vaihtavat ajatuksia. Ja sen lisäksi loistavana tiedonlähteenä on vapaa internet.

- Mikä se on? Eihän täällä ole kuin euroverkko. Ja sen vapaaksi sanominen on kyllä lievää suurempaa liioittelua.

- Ei euroverkko vaan internet. Ei euroverkkoa käytetä kuin Liittovaltiossa. Muu maailma käyttää vielä internetiä joka on kehitetty jo viime vuosituhannen loppupuolella. Liittovaltiossa yhteydet internetiin on sallittu vain täysin luotettaville viranomaisille.

- Mutta milläs hitolla te pääsette sinne internetiin?

Opettaja hymyili, edelleen, aukaisi pöytälaatikon ja otti sieltä esille läppäritietokoneen. Hän aukaisi kannen, käynnisti virran ja näyttöön tuli Windows 15 mikä oli tullut toveruksille tutuksi Kinnusten kotoa.

- Tuohan on se Kinnusen Antin kone.

- Itse asiassa ei ole. Se on omani. Saman mallinen kylläkin. Sain tämän isältäni. Se toimii vieläkin. Ja odottakaapas hetkinen…

Opettaja otti laatikosta parin savukerasian kokoisen laitteen ja kytki sen kiinni tietokoneeseen. Näyttöön ilmestyi uusi kuva:

 - Niin… katsokaas pojat, täällä prolepuolellakin on kyllä huomattavaa teknistä osaamista. Ehkä parempaakin kuin virallisella koneistolla. Sitä ei vaan pahemmin mainosteta.

- Mutta kuinka te tuolla pääsitte tuohon vapaaseen internettiin? Onhan meinaan niin että joka ristuksen piuha, joka lähtee Liittovaltion ulkopuolelle on täikammalla valvottu.

Opettaja näytti sormella ylöspäin.

- Kas kun tämä ei piuhoja tarvitsekaan. Tämä boksi laittaa signaalin katolla olevaan pieneen antenniin joka lähettää ja vastaanottaa yläpuolella olevien GPS-satelliittien kautta. Signaali hukkuu muitten suunnistussignaalien sekaan niin ettei sitä viranomaiset löydä, mutta niin Viron kuin Norjankin puolella olevat lähetys- ja vastaanottokeskukset tunnistavat kyllä signaalin ja lähettävät sen verkkoon. Noille satelliiteille ei Liittovaltiokaan sinänsä mahda mitään, sillä se tarvitsee niitä itsekin. Niin kuin olette reissullanne huomanneet, niin Todellisen Demokratian teknologinen ja tieteellinen kehitys ei ole – kansanmurhaan erikoistunutta lääketiedettä lukuunottamatta – ole kovin kehittynyt. Liittovaltion vastaavasta Galileo-järjestelmästä ei tullut sitten lopulta niin sanotusti lasta eikä paskaa. Venäläisillä on Glonass mutta GPS toimii paremmin. Hidashan tämä yhteys toki on, paljon hitaampi kuin euroverkko. Mutta se on turvallinen ja sehän on pääasia.

- Tämä laite on se vastarinnan tärkein väline. Sillä jaetaan tietoa. Luotettaville ihmisille. On nimittäin niin, että Kanadan Halifaxissa toimii Euroopan Pakolaishallitus. On toiminut jo 2020-luvun loppupuolelta. Onhan selvää, ettei se pysty itsessään kaatamaan Todellista Demokratiaa, mutta se ainakin pitää yllä kansallisvaltioitten Euroopan henkeä. Minä olen yksi tuon pakolaishallituksen yhteyshenkilöistä.

- Me haluamme osallistua tuohon toimintaan! Eihän helvetissä näin voi jatkua!

Opettaja nojasi selkänsä seinään, sulki hetkeksi silmänsä ja huokaisi.

- Se ei ole oikeastaan mahdollista.

- Miksi?

- Siksi, että juuri te olette se toiminta. Katsokaas, emme me kuvittelekaan saavamme aikaiseksi minkäänlaista sissisotaa YFID:iä vastaan. Se on aivan liian ylivoimainen. Me täällä vastarintaliikkeessä toimimme siten, että me autamme lahjakkaita nuoria suomalaisia muuttamaan maasta pois. Tulevaisuutta varten.

- Kuinka se onnistuu? Eihän täällä saada maastapoistumisviisumeita kuin Liittovaltion alueelle.

- Siihen on omat väylänsä. Mutta nyt kerron teille vielä sen, mikä teidän kuuluu tietää. Sen jälkeen päätös tulevaisuudestanne on teidän. Katsokaas, pojat. Tämä kaikki tulee romahtamaan. Hyvin pian. Ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä. Mutta viimeistään parissa vuodessa.

- Mitä tarkoitatte kaikella?

- Koko Liittovaltiota ja kaikkea sen sisällä. Emme ole nimittäin vielä keskustelleet eräästä asiasta. Eli Rauhan- ja Kansainvälisyyden Erillisalueista. Virallisen historian mukaanhan Liittovaltio tarjosi ne hätää kärsiville afrikkalaisille ja lähi-idän asukkaille omiksi autonomisiksi alueikseen, jossa he voisivat elää turvallista ja oman kulttuurinsa mukaista elämää rauhassa ja rinta rinnan länsieurooppalaisen elämäntavan kanssa. Alueet ovat – virallisen selityksen mukaan edelleenkin – suljettuja, ettemme me alkuperäisväestö häiritsisi ja pelottaisi noita sotatraumoista kärsiviä ihmisiä jotka elättävät siellä itsensä omalla työllään omissa yhteisöissään.

- Tosiasiassa jo ennen Todellista Demokratiaa idioottimaiset eurooppalaiset utopistit avasivat rajansa ja täyttivät mantereen länsiosan noilta alueilta tulleilla elintasopakolaisilla jotka tulivat  automaattisen ja koko eliniän kestävän elatuksen piiriin. Elättäjänä oli kantaväestö, jonka mielipidettä ei kysytty. Näitten ihmisten mukana seurasivat rikollisuus ja kaaos. Joka levisi kaikkiin kaupunkeihin. Ei silloin ollut mitään erillisalueita. Oli vain eurooppalaisia kaupunkeja joihin kehittyi aina vain uusia ja aina vain laajenevia pääosin islamilaisten hallitsemia niin sanottuja no-go-zoneja, joihin poliisikaan ei uskaltanut mennä.

- Muutaman vuoden vallassa oltuaan jopa Todellisen Demokratian todellisuuspakoiset johtajat ymmärsivät, että näin ei voi jatkua. Ensimmäisenä Liittovaltio sulki ulkorajansa ja Välimerellä laivasto alkoi upottaa siirtolaislaivoja saaden aikaan sen, että tulijoitten määrä romahti välittömästi. Mutta ongelma itse Liittovaltion sisällä oli vielä ratkaisematta.

Tässä vaiheessa Jakke viittasi kädellään, aivan kuin oltaisiin oltu opettajan pitämällä matematiikan tunnilla:

- Mutta eikö olisi ollut yksinkertaisinta panna armeija hoitamaan asia? Kyllä se siltä olisi onnistunut. Ihmishenkien menetys tuskin olisi YFID:iä haitannut. Sen todistaa jo se, että se lahtasi sitten myöhemmin niin suuren määrän omia ihmisiään.

Opettaja hymyili hetken hiljaa ja vastasi sitten:

- Periaatteessa kyllä. Mutta käytännössä ei. Katsokaas, kun Todellisen Demokratian yksi tärkeimmistä kulmakivistä on monikultturismi. Ei sillä ollut varaa tunnustaa ääneen, että mitään ongelmaa oli edes olemassa. Silloin se olisi samalla tunnustanut, että se oli itse saanut ongelman aikaiseksi ja näin ollen se oli itsekin osa ongelmaa eikä suinkaan osa ratkaisua.

Nyt puhui Patrik vuorostaan:

- Ja senkö vuoksi erillisalueet perustettiin?

- Kyllä. Ja sen hinta on meille tavallisille ihmisille raskas. Virallisestihan erillisalueet elättävät itse itsensä asukkaittensa ahkeralla työllä. Mutta se on ollut koko ajan paskapuhetta. Tosiasiassa Liittovaltion oli annettava muslimijohtajille porkkana. Jos he suostuvat väestönsä siirtämiseen erillisalueille, niin Liittovaltio elättää ne alueet aina ja ikuisesti. Ja näin on tänäkin päivänä. Ja turvallisuusjoukot eivät vartioi niitten rajoja siksi, että me emme häiritsisi niitä. Vaan juuri toisinpäin. Ne alueet ovat eräänlaisia fundamentalisti-islamilaisuuden, gangsterijoukkojen ja yleisen anarkian sekoituksia.

Jakke ja Patrik vihelsivät molemmat kun asia alkoi hahmottua heille.

- Jos unohtaa tuon muun kaaoksen, niin johan tuo on taloudellisestikin hirvittävä rasite. Jos meinaan ajatellaan pelkästään tätä Suomea, niin viimeisimmän väestölaskennan mukaan erillisalueilla asuu noin kahdeksansataa tuhatta ihmistä.

Opettaja hymyili pirullisesti.

- Niin… viimeisen väestölaskennan… vaan onkos teille koskaan sanottu, että koska se viimeisin väestönlaskenta erillisalueilla on tehty?

- Jaa… hitto vie niin… ei meille muuten sitä olla koskaan sanottu. On aina vain puhuttu viimeisimmästä väestönlaskennasta.

- Se viimeisin väestönlaskenta on tehty vuonna 2046. Ja kyseisen alueen asukkaat ovat islamilaisia. Siellä naiset ovat synnytyskoneita. Tuoreimman arvion mukaan Suomen erillisalueitten asukasluku on noin kolme miljoonaa. Ja joka ainoa on kantaväestön elätettävänä. Eikä niillä alueilla asuta missään kuutioasunnoissa. Muualla Liittovaltion alueella tilanne on sama. Te olette fiksuja nuoria miehiä ja ymmärrätte matematiikan. Mikä on yhtälön lopputulos?

- Se on helppo laskea. Liittovaltiolta aukeaa perse.

- Laarista loppuu perunat.

- Tankista loppuu bensa.

- Kukkaroon tulee matti.

- Hyvin laskettu pojat. Ja niillä alueilla ihmiset syövät edelleenkin. Niinpä kun se perse aukeaa ne eivät tule enää pysymään aitojen sisällä. Vuosikymmenien aikana niille on salakuljetettu jatkuvasti aseita joten sieltä ei tule pelkkiä ryösteleviä huligaanijoukkioita vaan ryöstelevä huligaaniarmeija. Verrattuna meihin länsimaalaisiin ne ovat myös paljon aggressiivisempia eikä niille ihmiselämä merkitse mitään. Varsinkin jos kyseessä on vääräuskoisen ihmisen elämä. Omat joukkomme tietysti pistävät vastaan mutta Liittovaltio vaatii niitä tappelemaan sordiino päällä eikä sellaisesta sotimisesta mitään tule. Joka tapauksessa niin Länsi- kuin Pohjois-Eurooppa tulee olemaan täydellisessä kaaoksessa vuosikausia, ehkä pitempään ja infrastruktuurin tuhoutuminen tietää automaattisesti myös nälänhätää. Se tietää myös islamilaista valtaa, joka tosin sekin romahtaa anarkiaksi sillä vuosikymmeniä elätettävänä sukupolvesta toiseen olleet ihmiset eivät kerta kaikkiaan pysty pitämään toimivaa yhteiskuntaa pystyssä. Ei näillä leveysasteilla.

- Mutta… mitä me kaksi voisimme tehdä?

- Täällä Suomessa? Ette mitään. Mutta te voitte paeta. Viroon. Se, mitä teille ei ole kerrottu on se, että Virossa, Latviassa, Liettuassa ja Norjassa asustaa noin puoli miljoonaa Todellisen Demokratian aikana paennutta suomalaista. Täältä on paettu 2020-luvulta lähtien. Me vastarintaliikkeessä olemme auttaneet nimenomaan nuoria ja älykkäitä ihmisiä pakenemaan. Sillä he ovat suomalaisuuden siemen, joka voi palata tänne sen jälkeen kun kaaos on ohi ja pöly laskeutunut. Rakentamaan maan uudestaan. Tuhon jälkeen. Sillä sitä tuhoa ei voi enää välttää. Se on jo ovella.

Jakke ja Patrik katsoivat toisiaan hetken aikaa. Miettiminen ei kestänyt kauan.

- Me olemme valmiit lähtemään. Vaikka kuinka nopealla aikataululla.

- Onko teillä tyttöystäviä?

- Ei vakituista. Suoraan sanottuna nomenklaturan tytöt ovat… miten sen sanoisi… virallisesti voisi sanoa, että he ovat sisäistäneet Todellisen Demokratian vapaan rakkauden periaatteet. Epävirallisesti voisi sanoa, että harva häiskä haluaa vaimokseen kylän helpointa horoa.

Puhuessaan Jakke oli ottanut esille reppunsa ja hän otti sieltä Kinnusten talolta mukaan otetun .38-kaliiberin revolverin ja pari rasiaa panoksia. Hän ojensi ne opettajalle.

- Kertomanne perusteella te saatatte tarvita tätä enemmän kuin me. Ja tuossa kartassa on merkitty se paikka, mihin teimme kätkön. Siellä on kaksi rynnäkkökivääriä ja muutama sata patruunaa.

Opettaja kiitti ja otti puolestaan laatikostaan kaksi kirjaa.

- Teidän kannattaa ottaa nämä mukaanne. Ne ovat George Orwellin Vuonna 1984 sekä Aldous Huxleyn Uljas Uusi Maailma. Nämä kirjat ovat olleet Liittovaltiossa jo pitkään kiellettyjen kirjojen listalla. Te saatatte löytää niistä jotain hyvin tuttua. Mutta kysyn vielä kerran: oletteko varma päätöksestänne?

- Olemme.

- Ryhdyn toimiin. Asioissa on jo tutut rutiinit, joten lähtö voi tulla jo viikon kuluttua. Ottakaa mahdollisimman vähän matkatavaroita mukaan. Mutta ottakaa nämä Antti Kinnusen käsinkirjoitetut muistelmat myös mukaanne. Viron puolella ne saadaan käännettyä monelle kielelle ja levitykseen.

Porvoon Pellingissä elettiin ensimmäistä päivää syyskuuta vuonna 2089. Kyseinen alue oli yksi niitä harvoja paikkoja Suomessa jossa oli suurasutuskeskusten ulkopuolella sijaitseva pienempi yhdyskunta. Syitä siihen oli kaksi. Ensinnäkin alueella sijaitsi KorpMarine-yhtiön kalastussatama ja kalanjalostustehdas joka valmisti kalasäilykkeitä ja kalajauhoa Liittovaltion ihmismassan pohjattomaan tarpeeseen. Toiseksi alueella sijaitsi nomenklaturan virkistyskeskus ylellisine mökkeineen ja ravintoloineen sekä saaristoristeilyineen.

Tavallinen rahvas eli kalastajat, kalatehtaan työläiset ja virkistysalueen henkilökunta asui luonnollisesti täälläkin kuutioasunnoissa, jotka sijaitsivat mantereen puolella Kardragissa, pois tieltä pilaamassa raskaasta hallintotyöstään toipuvien puolue-eliitin jäsenten kaunista saaristonäkymää. Yksi henkilökuntaan kuuluvista oli Pellingin ristelysataman laiturilla seisova mies joka katseli harmaata syksyistä merta poltellen samalla piippuaan. Hänellä oli päällään kauhtunut anorakki sekä kipparilakki. Tukka hämpsötti yli korvien, silmät olivat harmaat, kasvot olivat ahavoituneet ja niissä törrötti yli viikon mittainen harmaantunut sänki.

Hänen nimensä oli Bertil Ek, iältään 43 vuotta. Hän toimi kipparina nomenklaturaa risteilyllä kuljettavalla Aulikki Oksanen-aluksella ja aika ajoin myös kalastusaluksilla. Hänen sukunsa oli asunut täällä kauemmin kuin mihin hänen muistinsa kantoi. Tänään ei ollut kyse pilalle hemmoteltujen ja juopuneitten eliitin jäsenten kuskaamisesta eikä kalastamisestakaan, vaan hän odotti tapaavansa kaksi nuorta miestä joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hänellä oli epävirallinen toimeksianto joka koski näitä miehiä. Todellisen Demokratian aikana pelkkä ”epävirallinen toimeksianto” oli jo itsessään terminä rikollinen. Mitään ei saanut tapahtua virallisen koneiston valvomatta ja hyväksymättä. Eihän se tosiasiassa koskaan täysin onnistunut ja keskinäisten palvelujen ja tavaranvaihdon kauppa kävi piilossa aina. Sille oltiin keksitty termikin, ”blaat”. Termi oli kuulemma alkujaan perua joskus edellisen vuosituhannen aikana olleesta Neuvostoliitosta.

Tietä pitkin alueelle saapui kolhuinen PSA Arbeto-pakettiauto, jonka kyljessä luki suurella Korporat-El, Pellinki Service. Bertil tunnisti auton ja tiesi sitä kuljettavan ikäisensa Åke Mobergin, jolta hän oli alun perin saanut toimeksiantonsa. Toimeksiantopyyntö taas oli tullut jossain suurasutuskeskuksessa sijaitsevalta järjestelijältä. Niin Åke kuin Bertil eivät tienneet kuka hän oli. He tiesivät vain hänen koodinimensä ”Matemaatikko”. Mitäpä enemmällä tiedolla tekisikään. Sitä, mitä ei tiennyt, ei voinut vahingossakaan lärpätä.

Auto pysähtyi laiturille, Bertil nosti peukkuaan ilmoittaen että kaikki oli tässä päässä kunnossa ja Åke teki samoin. Åke kävi avaamassa pakettiauton – joka itse asiassa muistutti huomattavan paljon 1980-luvun Toyota Hi-Acea – takaoven ja ulos astui kaksi rotevaa ja hyväkuntoisen näköistä nuorta miestä. Bertil kävi kättelemässä ja esittäytymässä.

- Bertil

- Jakke

- Patrik. Kiitos meille tästä mahdollisuudesta.

- Itse asiassa se on mahdollisuus koko Suomelle. Niin kuin teille on kerrottu, niin ei kestä kauaa, kun vati kaatuu lopullisesti. Tolkullista väkeä täytyy saada turvaan niin paljon kuin mahdollista. Viimeiseen hetkeen saakka. Siinä vaiheessa kun alkaa rytistä, niin minä otan viimeisenä kyytiin perheeni ja häivyn. Huomaan, että katselette vähän kieroon tuota kalastuspaattia. Eihän se häävin näköinen ole, mutta ne ovat täällä saaristossa huomattavasti kätevämpiä kuin suuret kalastusalukset ja kyllä sen kanssa tuossa Suomenlahdellakin pärjää. Olkaa huoletta. Meidän suku on toiminut etappimiehinä jo neljässä sukupolvessa. Tätä tekee minun lisäkseni vieläkin isäni Hans, tätä teki isoisäni Gösta ja vielä isoisoisäni Göran, rauha heidän muistolleen. Mutta eiköhän siirrytä pitemmittä puheitta alukseen ja lähdetä. Sitä vartenhan te tänne olette tulleet, ettekä kuuntelemaan jonkun rantahurrin sukuhistoriaa.

Toverukset nousivat Bertilin perässä alukseen, jossa moottori oli jo lämpiämässä. Bertil saatteli heidät kannen alle ja näytti salaluukun johon he voisivat tarvittaessa mennä.

- Matkahan ei ole pitkä. Aikanaan veimme pakolaiset aina Viroon saakka, mutta nykyisin aluevesirajan luvaton ylitys tietää automaattisesti pitkää matkaa uudelleenkasvatusleirille, joista harvemmin pääsee palaamaan. Täältäpäinhän ihmiset viedään lusimaan Nauvoon ja Korppooseen. Hämääminenkään ei onnistu, sillä aluksen moottori on kytketty AIS-tunnistimeen. Ilman sitä se ei käynnisty. Vähän ennen aluevesirajaa meitä odottaa virolainen alus, jossa tunnistinta ei ole. Jatkatte matkaa sitten sillä perille. Mitenkäs muuten, joko teillä on kouluja käytynä?

- Ei meillä ole kuin ylioppilastutkinto. Sen jälkeen meni vuosi intissä. Minä meinaan lukea  insinööriksi ja Patrik lääkäriksi. Meitähän painostettiin puoluekouluun mutta ei sellainen ole koskaan kiinnostanut. Ja vielä vähemmän nyt kun tietää, mitä puolue todellisuudessa on.

Bertil sytytti alusta ohjatessaan piipun ja totesi:

- Nuo ovat hyviä valintoja. Niitä taitoja tullaan aikanaan täällä Suomessa taas tarvitsemaan. Siks toiseks, ei virolaiset edes suostu siihen, että suomalaiset pakolaiset alkaisivat haaskata aikaa ja varoja lukemalla jotain selitteläätiötä ja sovellettua spedestetiikkaa. Ja niin muuten, sitten kun olette Virossa ja asettuneet aloillenne niin liittykää suojeluskuntaan. Tai siis Kaitseliit se on viroksi. Sinne otetaan suomalaisia mielellään, koska tiedetään suomalaisten olevan vieläkin hyviä sotilaita. Hyviä sotilaita hjuu… joskin siviilinä lampaita… ei pystynyt aikanaan suuri ja mahtava Puna-armeijakaan tuhoamaan maata sillä lailla kuin yliturvonnut kuningatarmehiläinen teki… för helvete… no joo, teidän kannattaa mennä kannen alle. Minä ilmoitan sitten kun aika on.

- Kuinka tarkkaan tätä merirajaa vartioidaan?

- Hyvin tarkkaan. Periaatteessa. Ja vielä muutama vuosi sitten näin olikin. Mutta nykyisin merivartioston alukset ovat olleet pääosin laiturissa. Ovat huonolla huollolla. Liittovaltiolta alkaa olla taalerit vähissä ja se näyttää satsaavan enää siihen, että ihmiset eivät lähde vaeltelemaan suurasutuskeskusten ulkopuolelle. Mutta riski on aina olemassa. Menette siinä tapauksessa piiloon ja olette hiljaa. Minä olen virallisesti koeajamassa juuri huollettua moottoria.

Matka aluevesirajalle ei kestänyt kauan. Bertilin alusta hieman suurempi virolainen alus tuli paikalle samalla hetkellä, varsin kellontarkasti. Eivät varmaan nekään olleet ensimmäistä kertaa näissä hommissa. Siirtyminen aluksesta toiseen oli kuivan maan asukeille Jakkelle ja Patrikille varsin epämiellyttävä kokemus, mutta sujui kuitenkin kommelluksitta. Virolaiset auttoivat heitä ja Bertil oli jo laivansa ohjaushytissä. Tähän ei ollut tarkoitus jäädä pitkäksi aikaa tupakoimaan. Heti kun toverukset olivat virolaisessa aluksessa Bertil huusi vielä: ”lycka till, grabbar!”. Sitten hän löi kaasun isommalle ja otti kurssin kohti rannikkoa. Virolainen mies kätteli toverukset ja sanoi:

- Tervetuloa Viroon! Olen kapteeniluutnantti Indrek Tääker viron rannikkovartiostosta. Kun saavumme Muugan satamaan teitä on vastassa pakolaishallituksen edustaja joka auttaa teitä asettumaan maahamme.

He kiittivät ja katsoivat samalla etelään päin kiivaasti ajavan virolaisaluksen lipputankoa. Siinä oli sekä Viron että Suomen liput. Ensimmäisen kerran elämässään he näkivät lipputangon ilman sitä perkeleen sinikeltaista tähtiriepua.

Kuukautta myöhemmin Radanvarsikaupungin eliittialueella sijaitsevassa erillisasumisyksikössä

Jakken äiti, eli toisin sanoen Radanvarsikaupungin hallinnollisen alueen Vastaava Byrokraatti heräsi mukavasta ja suurikokoisesta vuoteestaan. Hänen vieressään nukkui vähän yli parikymppinen kaunis nuori nainen, hänen tämän hetkinen leikkikalunsa jonka hän oli bongannut paikallisesta keskitason hallinto-oppilaitoksesta. Tyttö oli lähinnä keskitason opiskelija mutta omasi myös muuta lahjakkuutta jota käytti nyt Vastaavan Byrokraatin vuoteessa ajatellen saavansa siitä lisäpotkua uralleen. Kaunis ja ahne. No, eihän ahneus mikään vaje ihmisessä ollut. Ainakaan Jakken äidin mielestä.

Hän nousi ylös, laittoi kahvin tippumaan ja kävi sitten postin lattialta. Päiväpostikin oli ehtinyt tulla. Vastaavalla Byrokraatilla oli liukuva työaika ja silloin kun hän leikki leluillaan ei kelloa laitettu soimaan. Normaalin postin mukana oli Brysselistä tullut kirje, jossa oli leima ”Liittovaltion ulkopuolista postia”. Mitäs helvettiä? Voisiko siinä olla tietoa Jakkesta? Pojasta ei ollut kuulunut mitään kuukauteen. Hän aukaisi kirjeen ja sisällä oli Virossa leimattu postikortti.

Naiselle, joka synnytti minut, mutta häpesi aina väärää sukupuoltani. Nyt olet päässyt minusta lopullisesti eroon. Hyvää loppuelämää siinä rikollisvaltiossa jonka uskollinen palvelija sinä omasta halustasi olet. Innokkaana ja aktiivisena kanssarikollisena.

Jakke.

Jaa… vai sinnekö se sitten oli häipynyt. Hän ei oikeastaan osannut edes surra. Tosihan  on, että hän olisi halunnut tyttären, josta olisi kasvattanut itsensä kaltaisen. Jakke oli pettymys. Jotenkin liian miehekäs. Liian rehellinen. Liian kohtelias. Liian epäilevä. Häntä ei pystynyt muokkaaman eikä manipuloimaan. Liian… mitenkä sen sanoisi… vanhanaikainen. Ei ollut loppujen lopuksi suurikaan yllätys, että Jakke oli ryhtynyt loikkariksi. Jakken äiti kirosi hiljaa. Hitto vie, kun olisivat keksineet sen kloonauksen vähän aikaisemmin. Hän olisi ottanut yksinkertaisesti elävän valokopion itsestään. Se olisi sopinut hänelle paremmin. Tunnustihan hän itselleen, ettei ollut millään muotoa mikään äitityyppi mutta oli silti halunnut lapsen. Olihan se omanlaisensa pokaali hänen palkintokaapissaan. No, Jakke oli häipynyt. Pysyvästi. Sen kanssa piti vain elää. Kyllä se häneltä onnistui.

Leikkikalu oli samaan aikaan noussut, pukeutunut, pessyt hampaansa ja teki lähtöä. Oli kuulemma menoa. Hän suikkasi vielä suukon ja poistui ovesta ulos. Voi sinua piruparkaa, tuumasi Jakken äiti. Suuret suunnitelmat ja suuret satsaukset. Siitä huolimatta tuokin herkkupeppu on puolen vuoden päästä kuollut. Niin kuin on koko Liittovaltio. Tokihan hän Vastaavana Byrokraattina ja YFID:in Suomen osaston kakkoshenkilönä tiesi tilanteen. Kaikki oli todellakin romahtamassa. Kulisseja piti pystyssä enää kulissit itse.

Hän ei tiennyt siitä keskustelusta mitä Jakke oli käynyt opettajansa kanssa mutta jos olisi tiennyt, hän olisi voinut vahvistaa kaiken pitävän paikkansa. Kaikki oli romahtamassa. Mutta hän itse ei olisi sitä romahdusta katsomassa. Opettajalla ei nimittäin ollut mitään käsitystä siitä, kuinka valtava romahdus tosiasiassa olisi. Todellinen Demokratia ja sen johtohenkilöt tulisivat jouduttamaan ja pahentamaan sitä. Ensin he tietysti häipyisivät niin kuin rotat uppoavasta laivasta. Valittuna ”Operaatio Nooan Arkkiin” oli kaikkiaan kahdeksan tuhatta ylimmän johdon ja korporaatioyhtiöitten edustajaa. Suomesta valittuja oli kaikkiaan 227 henkilöä. Lähikuukausina alkaisi siirto-operaatio, jossa nämä kahdeksan tuhatta muuttaisivat Liittovaltion merentakaisille alueille, tarkemmin sanottuna Uuteen Kaledoniaan. Mukana muuttaisi henkilökuntaa noin kolmekymmentä tuhatta ja viitisentuhatta turvamiestä. Ennen kaikkea mukana tulisi myös viisi Liittovaltion ydinsukellusvenettä. Äärimmäiseksi turvaksi. Niissä oli kuitenkin kolmesataa ydinkärkeä.

Liittovaltion korkein johto oli nähnyt tulevan ja viimeisen kymmenen vuoden ajan siirtänyt vuosittain tylysti kymmenen prosenttia liittovaltion kokonaisbudjetista Uudessa Kaledoniassa sijaitsevaan Federatiiviseen Laillisuuspankkiin. Siellä olevat varannot nostaisivat Uuden Kaledonian nopeasti yhdeksi maailman suurimmista pankkikeskuksista joka vetäisi puoleensa sijoittajia ympäri maailman. Sillä rahahan ei haise. Mutta Euroopassa tulisi kyllä haisemaan. Sillä kun kahdeksantuhatta Todellisen Demokratian johtajaa jättäisi uppoavan laivan, jäljelle jäävien tulisi kuolla. Se superflunssa, mikä Suomessa muistettiin Tampereen Flunssana levitettäisiin juomavedessä koko Liittovaltion alueelle. Nyt ei enää eriteltäisi tapettavia niin kuin vuonna 2038 vaan tehtäisiin kerralla selvää jälkeä. Sitä ennen tauti levitettäisiin Uuteen Kaledoniaan. Pitäähän alkuperäisväestö saada toki  pois tieltä häiritsemästä kun valitut saapuisivat uuteen Edeniinsä.

Liittovaltion kansalaisten piti kuolla. Kahdestakin syystä. Molempiin syihin liittyi se, että nomenklatura ei halunnut tunnustaa vastuutaan siitä, että oli utopiallaan ajanut puolikkaan manteretta kaaokseen. Uusi Kaledonia tulisi superflunssan puhjettua edustamaan Liittovaltion Laillista Hallitusta joka syyttäisi Venäjää biologisen aseen käytöstä juuri siinä vaiheessa kun Yhdistynyt Feministinen Ilmasto- ja Demokratiapuolue oli kovalla työllä saanut aikaan yhteiskunnan, joka oli maailman monikulttuurisin, kansainvälisin, liberaalein sekä hyvinvoivin, rikkain ja turvallisin paikka maapallolla.

Nomenklaturalla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö bluffi menisi läpi. Varsinkin jos Venäjä ahneuksissaan yrittäisi käyttää tilannetta hyväksi. Tilaisuushan sillä olisi, sillä superflunssa tekisi tuhonsa kuukaudessa ja talttuisi sen jälkeen antaen mahdollisuuden turvalliseen miehitykseen. Totta kai hämäykseen uskottaisiin, sillä eihän nomenklatura tehnyt virheitä. Koskaan. Ei ollut tehnyt milloinkaan. Ja se oli toinen syy siihen, miksi läntisen ja pohjoisen Euroopan oli kuoltava. He olivat kehittäneet täydellisen teorian. Mutta kelvottomat kansalaiset eivät olleet saaneet sitä toimimaan. Eivät kantaväestön edustajat. Eivätkä myöskään ne palvotut maahanmuuttajat, jotka eivät olleetkaan sellaisia, mitä nomenklatura oli aina julistanut. Teoria oli kyllä aivan oikea ja toimiva. Ihmiset vain olivat vääriä.

Niin Jakken äiti kuin nomenklatura yleensäkin oli viime aikoina alkanut tuntea voimakasta sympatiaa Adolf Hitleriä kohtaan. Ei välttämättä hänen ideologiansa vuoksi, vaan siksi, että he osasivat samaistua Hitlerin pettymykseen kun kaikki oli lopussa. Sama tilanne oli nyt heilläkin. Hitler oli todennut, että Saksan kansa ei ollut hänen unelmansa arvoinen, joten se saa kuolla hänen kanssaan. Nomenklatura oli kehittänyt tätäkin ajatusta hieman pidemmälle ja se totesi, että Liittovaltion kansa ei ollut heidän unelmiensa arvoinen, joten se saa kuolla heidän puolestaan.

Ja niin se tulisi kuolemaankin. Mutta Jakken äiti jäisi eloon ja joisi Nouméassa cabana-colaa ja ottaisi aurinkoa. Hän katsoi vielä kerran Jakken korttia, heitti sen sitten kylmästi roskiin ja läksi töihinsä. Hänellä ei ollut poikaa. Hänellä ei ollut koskaan ollut poikaa.

Maailman merkittävimpien valtioitten päämiesten välinen videoneuvottelu, kahdekymmenes päivä huhtikuuta vuonna 2090.

Yhdysvaltain presidentti Tex Lindsay oli toiminut kokouksen kutsujana ja toimi samalla sen puheenjohtajana. Hän aloitti kokouksen:

- Niin kuin tiedätte, on läntistä- ja pohjoista Eurooppaa kohdannut historian hirvittävin katastrofi ja rikos. Rikos ylittää kaikki aikaisemmat vastaavat, mutta surun ja inhon ylisanoja me ehdimme miettiä myöhemminkin. Tärkeämpänä tehtävänämme on tässä kokouksessa päättää jatkotoimista sekä eloonjääneitten, jälleenrakennuksen että syyllisten kannalta. Ehkä Puola osaa kertoa tämän hetkisestä tilanteesta tarkimmin? Teillähän on siellä joukkoja jo paikan päällä.

Puolan presidentti Jacek Laszkiewicz vastasi:

- Tässä vaiheessa voimme vahvistaa sen, että Liittovaltion alueella superflunssaan sairastui käytännössä koko väestö ja kuolleisuus on ollut 95 prosenttia. Eli kuolleita on noin kolmesataa miljoonaa. Tauti on tarttunut yhtälailla niin kantaväestöön kuin erillisalueilla asuneisiinkin. Suurimpana tehtävänämme on tietysti eloonjääneitten auttaminen sekä ruumiiden mahdollisimman nopea hävittäminen uusien tartuntatautien estämiseksi. Länsi-Euroopan alueella on joukkoja Puolasta, Sveitsistä, Tsekistä, Slovakiasta, Unkarista, Romaniasta, Bulgariasta, Kreikasta, Sloveniasta, Kroatiasta ja Serbiasta. Pohjois-Euroopassa on joukkoja Isosta-Britanniasta, Puolasta, Norjasta, Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

- Taudin latenssivaihe oli kestänyt kaksi viikkoa, ja se oli sillä ajalla ehtinyt tartuttaa koko väestön. Koska tämä flunssan versio oli vielä erityisen tarttuva, se olisi saattanut levitä laajemmallekin, ellemme olisi laittaneet rajoja kiinni ensimmäisen varoituksen tullessa. Ja sehän tuli Uudesta Kaledoniasta, missä väestöä kuoli jo ennen Eurooopan epidemiaa kuin kärpäsiä. Paikalliset viestintävälineet olivat olleet tautia vastaan rokotettujen ihmisten – eli siis Euroopan Liittovaltion henkilökunnan – hallussa, mutta paikalliset radioamatöörit olivat saaneet lähetettyä varoituksen. Varoituksen sisällöstä ymmärrettiin nopeasti, että kyseessä oli vuoden 2038 superflunssan uusinta. Se antoi meille aikaa toimia. Luojan kiitos sinänsä, että rajaliikenne Liittovaltion ja muitten maitten välillä oli muutenkin ollut hyvin vähäistä ja valvottua.

Tex Lindsay jatkoi:

- Niin Itä-Euroopassa, Baltian maissa, Norjassa, Yhdysvalloissa kuin Kanadassakin on miljoonia Liittovaltion alueelta kotoisin tai peräisin olevia emigrantteja, jotka ovat esittäneet välittömästi halunsa palata kotimantereelleen rakentamaan sitä uudelleen. Luonnollisesti tuemme tätä hanketta kaikin mahdollisin keinoin. Pohjois-Afrikan arabivaltiot ovat puolestaan ilmoittaneet, että ne ovat valmiita ottamaan vastaan Eurooppaan jäljelle jääneen arabiväestön. Saudi-Arabia on ilmoittanut olevansa valmis rahoittamaan tämän toiminnan, samoin kuin jäljelle jääneen afrikkalaisväestön palauttamiseksi alkuperäisiin kotimaihinsa. Tosiasiahan on, että he eivät ole missään vaiheessa eurooppalaistuneet, vaan ovat olleet pelkästään eräänlaisia säilytettäviä elättejä jota niin sanottu Todellinen Demokratia piti kävelevänä solidaarisuuspokaalina joka sitten kasvoi liian suureksi. Ehkä tämä siirto auttaa heitäkin löytämään paikkansa jossa he voivat mieltää kuuluvansa johonkin ja saada arvostusta omilla ansioillaan eikä pelkän etnisen alkuperänsä perusteella.

Egyptin presidentti kenraali Ahmed Hassan piti tässä välissä puheenvuoron:

- Niin kuin tiedätte, arabivaltiot ovat palanneet epäonnistuneista ja anarkiaksi muuttuneista demokratiakokeiluista turvalliseen ohjattuun sotilasvaltaan. Sen seurauksena islam poliittisena ideologiana on saatu jo aikaa myöten aisoihin, samoin kuin sen seurana luonnollisesti tuleva terrorismi. Nyt me olemme valmiita ottamaan jäljelle jääneen väestön vastaan. Sitähän on superflunssan vuoksi jäljellä enää vain murtoluvun verran varsinaisesta omasta väkiluvustamme. Mutta tämä aines edustaa suurelta osin voimakkaasti radikalisoitunutta fundamentalistista islamia joka jäi elämään Euroopan Liittovaltion erillisalueilla sillä aikaa kun se muualta hävitettiinkin. Odotan, että muu maailma ei puutu siihen, kuinka sopeutamme heidät osaksi omaa yhteiskuntaamme. Eihän meistä kukaan enää halua sen ideologian nousua, joka aikanaan ajoi maailman maailmansodan partaalle?

Kokouksen osanottajat ilmoittivat, etteivät puutu valtioitten sisäisiin asioihin. Tex Lindsay jatkoi:

- Annamme entisen Liittovaltion alueella oleville avustusjoukoille täydet toimintavaltuudet ja lähetämme kaiken mahdollisen avun. Yhdysvalloista on tällä hetkellä käynnissä jo ilmasilta ja suuri laivasaattue on matkalla Eurooppaan. Myöskin Etelä-Amerikan maista on tulossa suuri avustussaattue. Samoin kuin Japanista, Kiinasta ja Australiasta muitten muassa. Apu on alkanut ja teemme minkä pystymme. Siihen ei tämä kokous voi sen enempää vaikuttaa. Pyörät ovat jo pyörimässä. Mutta meillä on vielä käsiteltävänä eräs vaikea asia. Superflunssa on historian suurin kansanmurha. Ja syyllisen me tiedämme.

Tässä vaiheessa Venäjän Konfederaation presidentti Jevgeni Mihailitšenko pyysi ja sai puheenvuoron:

- Niin kuin kokoukseen osallistuvat tietävät, Uuteen Kaledoniaan paennut Euroopan Liittovaltion nomenklatura – joka käyttää siellä itsestään tällä hetkellä nimeä Euroopan Liittovaltion Laillinen Pelastushallitus – syyttää Venäjää tästä hirvittävästä rikoksesta. Oletan, että te kaikki olette saaneet tarpeeksi todisteita siitä, että me emme todellakaan ole syyllisiä. Vakuuttaakseni teidät vielä enemmän, olemme määränneet kaikki länsirajoillamme olevat joukot vetäytymään kolmensadan kilometrin päähän rajasta. Sen sijaan rajoillamme on avustustarvikkeita sisältävä siviilirekkakolonna joka lähtee liikkeelle heti luvan saatuaan. Samalla ilmoitan, että haluamme nuo nomenklaturan edustajat tuomiolle sekä ihmisoikeusrikoksistaan että siitä, että se yritti lavastaa ne syyttömän valtion niskoille.

Tähän vastasi Lindsay:

- Venäjän Konfederaation ei tarvitse olla huolissaan. Meillä on kyllä hallussamme kiistattomat todisteet siitä, että kansanmurhasta vastuussa on Uuteen Kaledoniaan paennut Euroopan Liittovaltion eliitti. Ihmettelen vaan, että miksi se sen teki? Uskoiko se meidän todella nielevän Venäjä-syötin ja sallivan niitten perustaa uuden Hong Kongin varastetun liittovaltiokassan turvin? Vai halusiko se oman Götterdammerunginsa? No, kysymys jääköön vaikka filosofien pohdittavaksi. Meidän on pohdittava muuta. Mutta tilanteemme on siinä mielessä helpottunut olennaisesti. Juuri ennen kokoustamme sain tiedon, että Euroopan Liittovaltion koko viiden sukellusveneen ydinaselaivasto eli sukellusveneet Solanas, Frankfurt, Butler, Merkel ja Mogherini ovat poistumassa Uudesta Kaledoniasta. Ja laivaston komentaja amiraali Albert Renaud  on lähettänyt Tyynenmeren Laivastollemme viestin:

Tyynenmeren laivaston komentajalle ja koko vapaalle maailmalle. Emme olleet tietoisia tuosta johtajiemme tekemästä rikoksesta ennen kuin nyt. Me emme olleet siihen osallisia, emmekä myöskään suostu suojelemaan noita rikollisia. Tehkää heille mitä tahdotte. Ehdotan, että laivastomme ajaa pinnassa Amerikan Samoaan ja antautuu yhdysvaltalaisille viranomaisille.

Jumala meidän häpäistyjä ja piinattuja sielujamme armahtakoon.

Amiraali Albert Renaud.

Lindsay jatkoi:

- Tällä hetkellä nuo sukellusveneet ovat pinnalla pysähdyksissä ja odottavat, että sinne lennätetään australialaisia TAG-erikoisjoukkoja joille he luovuttavat aseensa ja joitten vartioimana sukellusveneet ajavat sitten Amerikan Samoaan.

Kiinan presidentti Li Xiang pyysi puheenvuoroa:

- Silloinhan asia on kannaltamme varsin yksinkertainen. Joko me menemme ja miehitämme saaren, vangitsemme nuo rikolliset ja asetamme heidät oikeuden eteen. Painotan muuten, että tässä oikeudenkäynnissä kannattaa niin sanotut humanistiset aspektit jättää hyvin, hyvin vähälle ja muistaa hamppuköyden käytännöllinen merkitys. Toinen vaihtoehto on se, että käytämme ydinaseitamme ja räjäytämme koko saaren niin, että se katoaa maailmankartalta.

Molemmat vaihtoehdot saivat kannatusta. Silloin Euroopan Pakolaishallituksen edustaja, suomalainen Urmas Härö pyysi puheenvuoroa ja sai sen:

- On olemassa kolmaskin vaihtoehto.

Tähän kommentoi Iso-Britannian päämisteri Thomas Howell:

- Mitä tarkoitatte? Armahdustako?

Härö hymyili vinosti ja jatkoi:

- Enhän toki. Ehdotan, että ensiksi toki miehitämme Uuden Kaledonian. Se ei ole kummoinenkaan urakka, sillä nyt kun se menetti ydinaseturvansa, niin sillä on vain kevyesti aseistettuja turvajoukkoja. Jotka tässä tilanteessa ovat tuskin kovin halukkaita alkaa rähinöimään. Eiväthän hekään ole varmasti tienneet nomenklaturan suunnitelmasta. Otamme heidät talteen, samoin kuin saarilla olevan henkilökunnan ja viemme heidät sinne minne he haluavat. Alkuperäisväestöhän sieltä on valitettavasti hävitetty kokonaan. Sitten luonnollisesti takavarikoimme kaikki tilit ja siirrämme ne Euroopan Jälleenrakennusrahastoon. Niille rahoille on todellakin tarvetta. Mutta nomenklaturan edustajat saavat jäädä saarelle.

- Saavat jäädä? Entä sitten?

- Ei mitään. Lähdemme pois. Emmekä koskaan tule takaisin. Ja pidämme huolen, ettei saarelle tule enää koskaan kukaan muukaan.

Japanin pääministerin Gotoku Uchidan kasvoilla oli hymy, jota saattoi kuvailla termillä perkeleellinen. Hän pyysi puheenvuoron:

- Taidan ymmärtää mr. Härön idean. Kun henkilökunta on viety pois, niin sähkö lakkaa toimimasta vuorokaudessa. Sitä myötä kaikki muukin. Ruuat pilaantuvat muutamassa päivässä. Saari palautuu luonnontilaan. Ja kyseinen nomenklatura ei ole eläissään tehnyt sen kummempaa varsinaista työtä kuin korkeintaan pyyhkinyt oman perseensä. Nerokasta. Äärimmäinen rangaistus. Kannatan Euroopan Pakolaishallituksen edustajan ehdotusta.

Härö vastasi:

- Se rikollishallitus murhasi satoja miljoonia eurooppalaisia. Mukana miljoonia maanmiehiäni. Mielestäni paras tapa sille painua historian hämärään on tehdä se syömällä lopuksi nälkäänsä toistensa ruumiita.

Brasilian presidentti Joao Carlos de Oliveira totesi:

- Teillä suomalaisilla taitaa olla erityinen kyky niin sanottuun runolliseen oikeuteen.

- Herra presidentti. Me suomalaiset olemme vanhaa runonlaulajakansaa.

Tex Lindsay totesi:

- Kannatan mr. Härön ehdotusta joka näyttää muutenkin saaneen kannatusta. Suoritamme äänestyksen.

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Kuudestoista lokakuuta vuonna 2090, Suomen rannikolla.

Virolainen matkustaja-alus m/s Uus Maailm lähestyi Helsingin satamaa. Laivassa oli matkustajana tuhatkaksisataa suomalaista paluumuuttajaa. Mukana olivat myös Jakke ja Patrik, sekä heidän tyttöystävänsä Hanna ja Inka. Hannan ja Inkan vanhemmat olivat molemmat paenneet Suomesta Viroon 2050-luvulla, hekin Ekin perheen avustuksella eivätkä tytöt olleet vielä koskaan nähneet Suomea. Mutta perheessä, niin kuin suomalaisissa emigranttiperheissä oli elänyt voimakkaana suomalaisuuden henki ja ja ajatus palaamisesta. Kun he olivat tutustuneet Jakkeen ja Patrikiin he olivat löytäneet samalla elämänkumppaninsa että kannustuksen perustaa perhe. Suomessa.

Hanna ja Inka olivat kääntäneet Antti Kinnusen muistelmat sekä viron että englannin kielelle. Myöhemmin nuo muistelmat,  jotka oli maustettu Patrikin ottamilla valokuvilla oltiin käännetty muillekin kielille ja se levisi internetissä otsikolla ”Varastetut kylät, varastetut elämät”. Siitä oltiin tekemässä myös painettua versiota.

Jakken ja Patrikin Viron reissu jäi lyhkäisemmäksi kuin mitä vuosi sitten oltiin uumoiltu. He olivat olleet jo Suomessa kahden kuukauden Kaitseliit-komennuksella auttamassa ja raivaamassa. Komennuksen aikana he olivat yrittäneet löytää sekä opettajan että hänen vaimonsa, mutta tuloksetta. Euroopan pakolaishallitus oli vastannut toverusten tiedusteluun, että opettaja oli ehtinyt lähettää vapaassa internetissä viestin, että Radanvarsikaupungissa kuolee ihmisiä kuin kärpäsiä. Sen jälkeen viestejä ei enää tullut. Nähtävästi heidän ruumiinsa oli poltettu suurilla rovioilla joitten savuja nousi koko ajan ympäri Suomea. Myöskään Bertil Ekistä ei ollut havaintoja. Ehkä hän ei sittenkään ehtinyt veneeseensä. Flunssa oltiin suunniteltu tappamaan ja kahden  viikon oireeton itämisaika varmisti sen, ettei tartunnalta voinut välttyä.

Myöskään Patrikin vanhemmista ei näkynyt jälkeäkään. Flunssa oli vienyt heidätkin. Uskollisuus puolueelle ei auttanut. Kadonnut oli myös Jakken äiti. Oliko hän tällä hetkellä poltettuna jossain joukkoroviossa vai oliko hän opettelemassa nälkäkuoleman jaloa taitoa Uudessa Kaledoniassa? Se jäisi ikuiseksi arvoitukseksi. Jakke ei välittänyt. Hänen oli vaikeaa tuntea sääliä ja vielä vähemmän murhetta. Rakkaus oli kadonnut jo aikaa sitten.

Tuon komennuksen aikana he olivat päättäneet, että kun raivaus- ja hautausurakka oltiin aikanaan saatu valmiiksi, he palaisivat Reunansyrjään ja herättäisivät kylän uudestaan henkiin. Hanna ja Inka olivat myös halukkaita..He tunsivat sen jonkunlaiseksi velvollisuudeksi niille ihmisille, joita he eivät olleet koskaan tavanneet, mutta joiden elämä inspiroi aina kasvavaa määrää ihmisiä. Reunansyrjään oli tulossa tällä hetkellä jo kolmisenkymmentä ihmistä. Elämä olisi alkuun karua, mutta se kannattaisi. Eivätkä he tällä kertaa olisi yksin ja eristyksissä. Uusi hallinto suunnitteli Naakkamoa yhdeksi uusista keskuspaikoista. Vanhat kuutioasuntohirviöt päätettiin hylätä. Niistä purettaisiin kaikki käyttökelpoinen ja sitten ne räjäytettäisiin. Muutama jätettäisiin muistomerkiksi ja muistutukseksi tuleville polville. Ne muistuttaisivat että sellainen ideologia joka uskoo saavansa aikaan täydellisen maailman päätyy aina sen vastakohtaan.

m/s Uus Maailm lähestyi laituria ja huudatti torveaan. Jakke totesi, että tämä taisi olla ensimmäinen Virosta tullut varsinainen matkustajalaiva kymmeniin vuosiin. Avustusoperaation aikana satamassa oli ollut vain sotilas- ja rahtilaivoja. Hän muisti Bertil Ekin kertoneen että aikanaan Helsingin ja Tallinnan välillä oli kulkenut parikymmentä matkustaja-alusta joka päivä.

Sitten hän katsoi Patrikia, Hannaa ja Inkaa ja kysyi:

- Mites on? Pidetäänkö  suunnitelmasta kiinni? Reunansyrjään?

Patrik puristi Jakken kättä. Hanna ja Inka laittoivat kätensä heidän kättensä päälle.

Samaan aikaan Reunansyrjässä se sama korppi, joka oli edellisen vuoden kesänä ihmetellyt Jakkea ja Patrikia rivitaloilla havahtui johonkin omituiseen. Se istuskeli hylätyn omakotitalon katolla ja siitä tuntui, kuin rakennus olisi naristellut nurkkiaan. Aivan kuin kohennellut itseään. Se lennähti ihmetellen läheisen männyn latvaan ja huomasi, että narahtelua kuului vähän joka puolelta. Korppi kallisteli päätään ja mietti että olivatko nämäkin niitä maailmanlopun merkkejä.

Vai olisiko sittenkin ollut niin, että kylä oli pitkän unensa jälkeen havahtunut siihen, että uuden elämän lähtölaskenta oli alkanut?