AAMUKAHVI AJAN TAKAA

Itä-Pohjan Ryskälässä sijaitsevalla valtion metsästysalueella, lokakuussa 2016

Keskellä laajaa metsäaluetta sijaitsevan vanhan ja aikaa sitten hylätyn talon pihapiiri alkoi valaistua auringon noustessa pikku hiljaa horisontin takaa. Pihapiiri oli varsin ränsistynyt ja umpeenkasvanut, talon katto oli jo notkollaan ja ulkorakennukset olivat jo vuosia sitten romahtaneet. Lokakuinen yöpakkanen oli saanut rakennusten seinät huuraan. Hiljaisella tontilla näkyi selvästi, että täällä ei oltu asuttu enää ikään aikaan. Vain teerten kaukainen pulina antoi oman äänensä muuten hiljaiseen pihapiiriin.

Hetken kuluttua teerten pulinaan sekoittui uusi, metsään selvästi kuulumaton kaukaisuudesta tuleva ääni. Auton moottorihan se. Metsätietä pitkin ajoi punainen Nissanin pickup joka kaartoi tyhjän talon pihalle, pysähtyi siihen, ja autosta nousi kaksi miestä joitten päällä oli armeijan niin sanotut kuuskekkoset, joita Varusteleka myi muutama vuosi aikaisemmin pilkkahintaan. Taisivat olla menossa metsästämään. Kas, nehän olivat Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis. He olivat käyneet täällä metsällä ennenkin ja lähteneet aina kulkemaan juuri tämän talon pihalta. Paikallinen mökinvuokraaja oli kertonut heille, että manttaalit kuuluvat nykyisin Oy Metsäfirma Ab:lle ja se salli parkkeerauksen. Talon varsinaiset asukkaat olivat muuttaneet jonnekin muualle jo pari vuotta ennen kuin mökin omistaja oli syntynyt. Kyseiseen parin hehtaarin länttiin loppuivat Metsäfirman maat ja siitä eteenpäin olikin sitten kolmisenkymmentätuhatta hehtaaria valtion metsästysmaita.

Miehet ottivat auton komuutista reput ja asepussit. Molemmilla oli sekä haulikko että kivääri. Keli oli sellainen, että saattoi päästä yrittämään latvasta. Pakkanen ja tuuli olivat myös riisuneet suurimman osan puista lehdistään, niin että näkyvyyskin oli hyvä. He aukaisivat asepussit, ottivat kiväärit, irroittivat lippaat ja meinasivat alkaa lipastamaan niitä. Silloin he huomasivat, että valo tuli oudosta kulmasta ja aurinko oli aivan liian ylhäällä. Aamuhan nyt piti olla. Silloin he kuulivat takaansa äänen:

- Eikös vieraat tulis hörppäämään kahvit ennen kuin lähdette metsälle?

Ykä ja Lötjönen kääntyivät ympäri. Talon rappusilla seisoi noin nelikymppinen mies joka sytytti juuri Voimasavuke Bostonin ja pisti sitten punaisen tupakka-askin rintataskuunsa. Talon katto ei ollut enää notkollaan, vaan talo näytti olevan aivan kunnossa, ulkorakennukset olivat pystyssä, piha hoidettu ja talon pihalla oli vanha 1950-luvun Mosse.

Miehet katsoivat toisiinsa, kohauttivat olkapäitään, totesivat että eihän tässä missään ketun selässä olla, pakkasivat kiväärit takaisin pusseihinsa ja kävelivät talon rappusille. Siinä sitten lyötiin kouraa kouraan ja esittäydyttiin:

- Perskeleen Yrjö.

- Lötjösen Eelis.

- Hölehmäisen Uuno. Ei muuta kuin pirtin puolelle.

Uuno meni sisään ensimmäisenä ja huusi vaimolleen:

- Laitas Eeva pari kuppia lisää! Ja tulkaas mukulat sanomaan päivää vieraille!

Eteisen hyllyssä näkyi olevan paikallinen sanomalehti Itä-Pohjan Sana, joka oli päivätty yhdeksästoista lokakuuta vuonna 1967. Ykä ja Lötjönen riisuivat saappaat, ottivat lakin päästään ja astuivat eteisestä pirtin puolelle. Siinä olikin jo odottamassa Hölehmäisten jälkikasvu siistissä rivissä. Kuusivuotias tyttö, yhdeksänvuotias poika ja kaksitoistavuotias tyttö. Kaikki tervehtivät vieraita miehiä kauniisti, poika kumarsi ja tytöt niiasivat.

Lapset vielä näyttivätkin lapsilta, vanhin kaksitoistavuotias tyttökin oli letteineen ja mekkoineen sellainen kuin Ykä ja Lötjönen muistivat kaksitoistavuotiaat tytöt omilta lapsuusvuosiltaan. Se jotenkin lämmitti mieltä. Tuppasihan esipuberteetissa olevilla tytöillä nykyisin, tai siis teknisesti ottaen sillä hetkellä vallitsevaan nykyhetkeen nähden puolen vuosisadan päässä olemaan vaatetus sellainen että se oltiin suunniteltu lähinnä pornoteollisuudessa ja kielenkäyttö sellainen, jota vuonna 1967 ilmeni lähinnä satamahuorilla. Mutta Hölehmäisillä asiat näyttivät olevan, no, mallillaan. Sitä oli mukava katsella. Ei täällä rikkaita oltu mutta harvemminhan se pelkkä raha sitä onnea toi. Olivat selvästi hyvin pidettyjä ja kasvatettuja lapsia.

- Vieraat ovat hyvät ja istuvat pöytään.

Ykä jä Lötjönen istuivat pöytään ja katselivat ympärilleen. Keittiössä oli vanha kunnon valurautainen liesi joka hohti lämpöä pirttiin. Oli talossa sentään sähköt. Siitä kertoi kattolamppu ja seinustalla olevat pari sähköpatteria. Ikkunalaudalla pieni matkaradio toisti eetteristä Yleisradion rinnakkaisohjelmaa. Hyllyllä näytti olevan sekä vanhaa Santos-kahvia että Pulmun palasokeria. Näytti siellä olevan myös muutamia lihasäilykepurkkeja ja miehet arvelivat niitten olevan täyttä evästä eikä mitään nykyistä rasvapuuroa. Emäntä nosti lieden päällä ja kahvimyssyn alla olevaa kuparipannua ja kaatoi kahvia sellaisiin posliinikuppeihin, jotka Ykä ja Lötjönen muistivat lapsuudestaan. Kahvia kaataessaan emäntä totesi:

- Tuo maito tuossa on kyllä valitettavasti kaupan maitoa. Meillä oli kolme lypsävää, mutta ne vietiin teuraaksi viikko sitten. Siinä on myös tuoretta pullaa.

Tulevaisuudesta Kekkosen ajan Suomeen saapuneet aikamatkaajat hörppivät kahvia, natustivat pullapitkon siivuja ja totesivat, etteivät edes muista koska olivat saaneet näin maittavaa kahvia ja pullaa. Siihen isäntä Uuno totesi:

- No joo, vähissä ne on meilläkin täällä syötävät pullat.

- No kuinkas?

- Me muutetaan ensi kuussa Ruotsiin. Trollhättaniin. Me päästään siellä molemmat töihin Volvon tehtaille. Liukuhihnalle. Serkku on asunut siellä jo viisi vuotta ja on vähän avittanut meitä etukäteen. Oy Metsäfirma Ab on ostanut meidän talon ja manttaalit. Eihän sitä ole sinänsä kuin pari hehtaaria. Luulen, että ne tekivät sen säälistä. Mutta saa siitä sentään vähän alkupanosta jolla hetken pärjäilee.

- Ruotsiin? Se on kyllä suuri muutos. Koko perheellenne.

- Onhan se. Mutta ei tässä oikein muutakaan vaihtoehtoa ole. Meillä kun ei ole oikein koulutusta. Kaivinkone lopetti lapiohommat. Metsurinhommia on ollut aika ajoin, mutta firmatkin tykkäävät käyttää lähinnä omia metsureitaan. Kyllä tää on niin ohkaiseksi käynyt, että täältä on lähdettävä. Ei mieli tekisi. Metsämieshän olen meinaan minäkin. Taitaa jäädä se metsästäminen minulta nyt ihan tyystin. Möin pyssytkin yhdelle kaverille. Ja täytyy ajatella lapsiakin. Mitä niille on täällä tarjota? No, rauhallista elämää kylläkin, mutta sitä kun ei oikein pysty syömään.

Niinhän se on. Tai oli silloin, tuumivat niin Ykä kuin Lötjönen. Isäntä totesi vielä:

- Harmi, että tulitte vähän myöhään. Minähän olisin voinut myydä tämän mökin teille, mutta Oy Metsäfirma Ab ehti ensin. Tästähän olis tullut teille melkoinen tukikohta metsästysreissuille. Siihen totesi puolestaan Ykä:

- No olishan tää ihan ässä paikka, en minä sitä kiellä. Mutta se kauppa-akti olis ehkä vähän ongelmallinen. Meinaan kun me ollaan teknisesti ottaen tässä ajassa vielä kaksivuotiaita mukuloita ja me ei oikein kai voida tehdä sen suurempia ostoksia. Eikä meidän lompakoissa oleva valuutta taida oikein käydä Kekkosen Suomessa.

Lötjönen kaiveli vielä reisitaskujaan ja otti sieltä kolme kappaletta Twix-patukoita, jotka hän oli ottanut mukaan jos pikahiuko olisi kulkiessa iskenyt.

- Jospa minä antaisin nämä teidän mukuloillenne? Vaikka kiitokseksi hyvistä pullakahveista? Lämmin kiitos emännälle.

Lapset tulivat jälleen riviin miesten eteen ja kiittivät kauniisti saamistaan suklaapatukoista. Isäntä Uuno totesi:

- Mukava kun kävitte. Ja onnea metsästyksellenne. Autonne saa olla tuossa pihassa niin kauan kuin tarvitsee.

- Kiitos teillekin ja onnea perheenne uudelle suunnalle. Siellä Ruotsissa.

Ykä ja Lötjönen kävelivät talosta ulos autolleen. Kun he kääntyivät katsomaan taloa, se oli jälleen ränsistynyt ja notkollaan. Ulkorakennukset olivat romahtaneet ja piha oli umpeen kasvanut. Aurinkokin paistoi oikeasta suunnasta. Oli varhainen aamu. Miehet eivät ihmetelleet tapahtunutta, sillä olihan menneisyys käynyt morjestamassa heitä aikaisemminkin. Menneisyyden tarinat olivat niitten kuunneltavissa, jotka malttoivat hetkeksi pysähtyä ja antaa mielessään tilan menneille ajoille ja ihmisille.

- Niin ne vaan tyhjeni nääkin selkoset sitten aika nopeasti silloin. Kuka meni Helsinkiin, kuka Ruotsiin. Ja savolaiset Kotkaan. Eikös ne sitä sanoneet savolaisten Ameriikaksi?

- Taisihan ne sanoa. Nuo Uuno ja Eeva ne ovat varmaankin jo tups´ahossa. Ja ne mukulatkin ovat meitä vanhempia. Voi ne tietysti ihmetellä, kun jossain vaiheessa huomasivat, että ne suklaapatukat tulivat myyntiin vasta 1990-luvulla.

- Pakko kai täältä lähteä oli. Mutta tuliko ihmiset siitä sen onnellisemmaksi on sitten toinen asia. Asuinhan minäkin niissä helevetin kanahäkeissä aikani. Tai oikea termi oli varmaankin että lusin.

Ykä kaivoi esille kartan:

- Tuossahan alkaa se pohjoiseen menevä särkkäketju joka on parin kilometrin mittainen. Jos minä kävelen sen länsipuolta ja sinä itäpuolta? Tavataan sitten sen lopussa olevalla Hilipatalammella.

Lötjönen nyökkäsi ja osoitti puolestaan karttaa sormellaan:

- Mennään sitten Hilipatalammelta länteen tuon Turpaanpuottamansalon läpi ja kuljetaan sitten tuota Vittumaisenojan reunaa pitkin. Me päästään sitä myöten puolen kilometrin päähän tästä mökistä.

- Näinhän me tehdään. Toivotaan, että ne 1960-luvun suuret teerikarjat odottavat meitä. Vaan saattaa olla, että taas kertaalleen pärjätään kovin vähällä ampumisella. Kun näyttää, että ollaan taas vuodessa 2016.

Miehet latasivat aseensa, heittivät reput ja kiväärit selkäänsä, läksivät kävelemään ja katosivat pihapiiristä. Tuntia myöhemmin särkkien suunnasta kuului kaksoispamaus. Joku oli ampunut kiväärillä ja osunut. Varttituntia myöhemmin kuului yksittäinen haulikonlaukaus. Joku oli osunut taas. Ränsistynyt talo naristi hieman lahonneita hirsiään. Ehkä se huokasi, ja kaipasi kauan sitten sisältään menettämäänsä elämää.