PIMEÄT MAAT

Reunansyrjässä, joskus tuonnempana, aamuvarhaisella

Erään reunansyrjäläisen omakotitalon pihassa kaikui pikkulintujen laulama  jokavuotinen höyhenikkään lemmen ja uuden elämän innokas konsertti joka olisi saanut sokeankin hoksaamaan että taidetaan elää toukokuun jälkipuoliskoa. Tuohon konserttiin jota säestivät talon yläpuolella kohti pohjoista lentävät hanhiparvet ja auringon verhonraosta makuuhuoneeseen heittämään kirkkaaseen valoviiruun heräsivät myös kuuttakymmentä lähestyvä aviopari, Eino ja Liisa Juvonen. Herätessään molemmat ajattelivat iän myötä jäykistynyttä vartaloaan venytellessään että vanhaa dieseliä tarttee hehkuttaa ennen käynnistystä toisin kuin uutta bensakonetta mutta eihän heillä toisaalta ollut varsinainen kiire minnekään.

Eino nousi ensin, sanoen Liisalle sen mikä oli sanottu jo niin monena aamuna että venyttele sinä vielä vähän, niin minä laittelen tulet päälle ja kahvit kiehumaan. Keittiössä sijaitseva liesi oli vanha Högforsin rautainen liesi johon Eino alkoi viritellä tulia. Hänellä oli keittiön nurkassa valmiiksi telineellinen puita ja nurkassa oli laatikko johon oltiin tehty valmiiksi sytykkeitä ja revitty kuivaa tuohta. Tuli syttyi helposti ja liesi alkoi laulaa jatkuvasti muuttuvaa mutta silti aina samassa teemassa kulkevaa rätinän ja huminan lauluaan joka miellytti paikallisia ihmisiä jokaisessa talossa näillä selkosilla. Laulu tiesi lämpöä ja lämpö tiesi puolestaan elämää. Ennen rautaista liettä keittiössä oli ollut tavallinen sähköuuni mutta se oltiin viety ulkorakennukseen tarpeettomana jo aikaa sitten. Sähkönjakeluhan näille maille oli loppunut jo kolmisen vuotta takaperin.

Juvoset olivat olleet aikanaan hajulla tilanteesta ja muutettuaan Radanvarsikaupungista tänne Reunansyrjään he olivat todenneet, että heidän ostamansa talo oli muuten oikein heidän näköisensä mutta edelliset omistajat olivat olleet turhan optimistisia ja luottaneet pelkkään öljylämmitykseen. Sen lisäksi talossa ei ollut muuta varalämpöä kuin puulämmitteinen sauna. Nopeassa tahdissa taloon hankittiin sekä nyt itsekseen lauleleva liesi että olohuoneen puolelle Porin Matti.

Pari vuotta muuton jälkeen se odotettu ja ennustettava sitten tapahtui. Lähinnä maakunnan asemassa oleva Suomen valtio möi koko sähköinfransa ylikansalliselle Intergrid-yhtymälle käyttäen varsin alihintaan tehdystä kaupasta iskulausetta ”osa suurempaa, osa toimivampaa, osa varmempaa”. Tavallinen suomalainen kuluttaja oli jo aikaa sitten oppinut että varmaa oli vain sähkön hinnan ja ennen kaikkea sähkönsiirtomaksujen kohoaminen mutta tällä kertaa pirunviulu soi ihmisten akkunoiden alla entistäkin epävireisemmin sillä Intergrid jakoi maan kahteen sähkönsiirtoluokkaan. Ensimmäinen luokka koski keskustaajamia ja sielläkin sekä sähkön hinta että siirtomaksut nousivat reippaasti. Kun ei ollut kilpailua, saattoi markkinat hinnoitella miten lystäsi ja Intergrid kyllä lystäsi. Se oli kansainvälinen pörssifirma jonka tehtävänä oli vain tahkota sijoittajilleen mahdollisimman suuren määrän rahaa. Se ei tuntenut isänmaata, valtiota eikä kansalaisia.

Kakkosluokka koskikin sitten haja-asutusalueita ja se kirpaisi Reunansyrjääkin tosi pahasti. Sekä sähkön hinta että siirtomaksu nousivat jo itsessään kipukynnyksen yli ja lisänä – kamelin selän katkaisevana paksuna pöllinä – oli erillinen linjanhuoltomaksu. Reunansyrjässä kokoonnuttiin tyhjentyneelle koululle, laskettiin lukuja sekä jonoon laitettuja pennejä ja todettiin että no can do. Raha ei kerta kaikkiaan riitä koko kylän sähköissä pitämiseen. Päätettiin perustaa sähköosuuskunta joka yhteisvastuullisesti kustansi sähkölinjan ylläpidon kylän ydinkeskustaan, toisin sanoen kyläkauppaan, vanhaan apteekkirakennukseen sekä vanhaan seurakuntataloon jossa toimi kylän yhteinen lihan- ja kalankäsittely- sekä säilömiskeskus. Siihen pisteeseen loppuikin sitten valo Reunansyrjässä ja siirryttiin Pimeille Maille. Termi oli tullut hyvin nopeasti käyttöön ympäri Suomen ja sitä ei tarvinnut selittää edes yksinkertaisille. Katuvalot olivat kadonneet jo aikaisemmin koska Radanvarsikaupunki – johon Reunansyrjäkin oli jo pitkään kuulunut – ei enää kustantanut syrjäseudun katuvalaistusta ja nyt sähkövalo muuttui harvinaiseksi yksityisasunnoissakin. Niin öljy- kuin valopetroolilamput olivat palanneet. Välttämätön mylly saatiin toimimaan läheisessä Jätkimänjoessa talkootyönä. Lupia ei kyselty miltään elinkeinoasiamieheltä. Niitten aika oli ohi.

Koska hyvin moni reunansyrjäläinen oli perusturvalla elävä pitkäaikaistyötön, otti tämä järjestely lompakolle kovasti kipeää, mutta raha maksettiin mutisematta. Nuo muutamat paikat olivat elintärkeitä ja ne oli pakko pitää toiminnassa. Ilman tuota kaupalle tulevaa sähkölinjaa täällä siirryttäisiin suoraan 1800-luvulle. Tilanne aiheutti toimenpiteitä myös Juvosilla joilla oli vielä jonkun verran säästöjä jäljellä. Katolle asennettiin aurinkopaneelit ja taloon hankittiin aggregaatti. Selvää oli, että normaali sähkönkäyttö jäisi murto-osaan entisestään. Myös öljylämmityksestä oli aika luopua ja siirtyä pelkkään puulämmitykseen.

Myös Juvoset olivat olleet useamman vuoden työttömänä. Liisa oli ollut kouluterveydenhoitaja Naakkamossa mutta kun suomalainen terveysjärjestelmä, vanhustenhoito ja valtaosa sosiaalipalveluksista SOTE 3-uudistuksen myötä yksityistettiin ja  myytiin kokonaisuudessaan ylikansalliselle MEDECO-suuryritykselle se tiesi Liisan töitten loppumista. Kouluterveydenhoitajista luovuttiin tarpeettomaksi ja ennen kaikkea tuottamattomaksi määriteltyinä kokonaan ja Naakkamon terveysaseman toiminta siirrettiin kokonaan Radanvarsikaupunkiin. Se tiesi samalla lähtöpasseja monelle yli-ikäiselle terveysalan ammattilaiselle. Tässä tapauksessa kävi ilmi, että yli-ikäisyyden raja oli 43 vuotta joten jo yli viisikymppinen Liisa saattoi todeta että työura oli sitten tässä ja edessä oli se Rokan aikanaan sanoma muruloihe kerruu.

Samoin loppuivat työt Einolta joka oli ollut pitkään toiminut ohjaajana Naakkamon nuorisokodissa. MEDECOn alaisuuteen siirtynyt laitos muutti toimialaansa ja alkoi toimia nuoreksi määriteltyjen eli alle kolmekymppisten turvapaikanhakijoiden – tai turvapaikkasiirtolaisten niin kuin termi oli jo jonkun aikaa kuulunut – asumis- ja tukikeskuksena. Samalla vaihtui laitoksen pitkäaikainen johtaja nuoreen, vähän päälle kolmekymppiseen lipevään yliopistosälliin. Eino oli marssinut miehen, tai lähinnä nulikan toimistoon ja todennut että ole ystävällinen ja irtisano minut tuotannollis- taloudellisista syistä. Että säästyn sentään karenssilta. Minä nimittäin en ensimmäistäkään karvarannetta ala hyysäämään ja en minä puhu englantiakaan. Ainakaan tässä nimenomaisessa tapauksessa. Joku raja se on pitkäaikaisella kusitolpallakin. Ja se raja on tässä.

Itseään täynnä olevan uunituoreen johtajan – joka ei ollut eläissään tehnyt päivääkään varsinaisia töitä lastensuojelulaitoksissa – asennetta ei voinut pitää millään muotoa rakentavana ja hänen todettuaan Einon vanhan ajan dinosaurukseksi jollaisia ei olisi pitänyt koskaan ollakaan ja itse asiassa vasta sen jälkeen alettuaan kunnolla vittuilla oli Eino tuumannut itsekseen että voihan sen työuransa tietysti lopettaa tälläkin tavalla ja veistänyt tuota jätkänkuvatusta turpaan. Johtajan uinuessa avustettua viattoman unta oli Eino käynyt hakemassa osastolta vähät tavaransa, palannut takaisin, odottanut että nilkki herää ja sen jälkeen heittänyt avaimet hänen päälleen todeten että irtisanoutumisaika alkoi ja loppui juuri nyt ja jos vippareita tarttet niin mulle on suhteellisen turha soitella.

Eino oli onneksi tajunnut pamauttaa miestä otsalohkoon. Leukaan lyömällä jälki olisi ollut huomattavasti pahempaa ja nyt Eino selvisi kolmen kuukauden istumisella. Lusiessaan Eino tuumi että tässähän se karenssiaikakin meni mukavasti ja ilmainen ruokakin tarjoillaan. Vankilan kuntosalistakin oli hyötyä sillä ruumiillisen työn määrä tulisi jatkossa kasvamaan jokapäiväisessä elämässä. Sinänsä Eino ei oikein ymmärtänyt miksi ammatti- ja taparikolliset saivat pumpata itsensä lihaskimpuiksi vankilassa. Pitsinnypläys olisi ollut sopivampi harrastus.

Einon palattua vankilasta siviiliin oli pariskunta aloittanut pitkäaikaistyöttömän elämän. Selvää oli, että muuta varsinaista tuloa heillä ei enää olisi kuin pieni peruspäiväraha. Eläkettä he saisivat aikanaan jos sinne saakka eläisivät mutta sekään ei kovin suuresti nostaisi elintasoa. Sillä eläkeläinen miellettiin turhaksi kustannukseksi ja nykyisellä Suomella ei ollut varaa maksaa sellaisia eläkkeitä kuin aikanaan. Olihan sillä muita, kansainvälisempiä ja humanistisempia prioriteetteja. Tilanne oli samanlainen hyvin  monella Pimeillä Mailla asuvilla. Oikeastaan ainoa julkisen infran muoto täällä oli toimivat nettiyhteydet. EU:ssa oltiin luovuttu käteisestä rahasta ja hallinto jopa ymmärsi että ihmisillä ei ollut oikein mahdollisuutta käydä hakemassa avustustaan lähimmästä pankista joka saattoi sijaita sadan kilometrin päässä. Langaton netti pidettiin siis toiminnassa, pienet digiroposet siirtyivät verkossa ja pitivät piruparat hengissä.

Onneksi Juvosten talo oli velaton ja loput säästöt oltiin älytty pikkuhiljaa vaihtaa käyttökelpoisiksi paperidollareiksi josta oli tullut Suomeenkin kakkosvaluutta. Hallinto oli aikansa miettinyt, että kiellettäisiinkö dollareitten tuonti ja vaihtaminen maassa kokonaan mutta oli tajunnut sitten että eihän se ollut onnistunut edes Neuvostoliitossa. Tilanne Juvosillakin asettui uomilleen. Pienellä päivärahalla ostettiin peruselintarvikkeita Reunansyrjän kyläkaupasta. Lähinnä omassa kylässä valmistettuja liha- ja kalasäilykkeitä, makaroonia, riisiä, leipää, ryynejä, voita, kahvia ja maitoa. Perunat, porkkanat ja herneet saatiin omasta pihasta josta melkoinen osa oltiin kuokittu viljeltäväksi. Hedelmiä ei tarvinnut ostaa, siitä pitivät huolen omat omenapuut sekä karviais- ja viinimarjapensaat. Talon ympäristössä oli myös hyviä marja- ja sienimaita ja eihän työttömällä ollut muuta kuin aikaa. Marjareissuilla Einolla oli aina haulikko mukana. Metsästysajoista ei Pimeillä Mailla enää piitattu ja joku rusakko saattoi tulla aina hollille. Oravankin liha oli ihan syötävää.

Kyläkaupassa puolestaan maksettiin digieuroilla. Se olikin ainoa paikka jossa euroista oli mitään hyötyä. Pienistäkin päivärahoista yritettiin säästää aina hieman jotta niitä voitaisiin vaihtaa tietyin aikavälein paperidollareiksi. Dollareilla hankittiin kaikki tarvittava ylimääräinen. Lisäksi valuuttana toimivat työsuoritteet joilla palveluksia vaihdettiin palveluksiin ja tavaroita tavaroihin. Samanlainen blat-systeemi niin kuin aikanaan Neuvostoliitossa. Yhtälailla Radanvarsikaupungista muuttaneet Juvosten hyvät perhetuttavat avopari Maarit Kuusinen ja Johannes Saastamoinen pitivät verkossa yllä Reunansyrjän blat-pörssiä joissa saattoi vaivatta selvittää sekä työsuoritteitten kysynnän että tarjonnan. He saivat toiminnan ylläpitämisestä palkaksi sekä dollareita että työsuoritteita.

Liesi oli lämmennyt ja Liisa keitteli kahvia. Eino otti jääkaapista voita sulamaan ja meni sitten silittämään Liisan hiuksia saaden vastaukseksi halauksen. Juvoset olivat jo aikaa sitten oppineet että luksus oli elämän pienissä asioissa. Niin kuin aamuisessa halauksessa ja hymyssä. Aamiaisena oli ruisleipää, voita ja kuivattua hirvenlihaa. Nyt elettiin jo sen verran valoisaa aikaa, että aurinkokennojen virta riitti hyvin jääkaapin käyttöön. Talvella jääkaappina toimi autotalli jota oli vuorattu sen verran, ettei lämpö siellä mennyt pahemmin pakkaselle muuta kuin aivan sydäntalvella.

Aggregaattia ei jääkaapin vuoksi käytetty vaan se säästettiin jäljellä oleviin harvoihin mukavuuksiin eli sähköiseen vesipumppuun jota käytettiin pesukoneessa ja lämminvesiboileriin jonka avulla otettiin silloin tällöin saunassa lämpimät suihkut. Pääosin kyllä peseydyttiin vatipesulla mutta pieni ylellisyys oli joskus paikallaan. Toki talon omassa kaivossa oli myös käsipumppu. Talon poistovesijärjestelmä ei ollut varmasti enää nykysäännösten mukainen mutta eihän täällä toisaalta ollut käynyt enää aikoihin niin tarkastajaa kuin jäteautoakaan. Sisä-wc oli ollut jo pitkään varastona ja ulkorakennuksen viereen oltiin rakennettu mukava ulkohuussi.

Aggregaatti oltiin viritelty niin, että se toimi likimain kaikella mahdollisella polttoaineella. Virittely oltiin tehty paikallisten poppamiesten toimesta. Poppamies oli uusvanha ammattinimike joskaan se ei nykyisin tarkoittanut noitarummun paukuttelua vaan poppamiehet olivat neuvokkaita mekaanikkoja jotka korjaustöitten lisäksi muunsivat erilaisia koneita toimimaan kaikella mahdollisella palavalla. Olihan Reunansyrjässäkin jo – erityisesti jäljellä olevilla ja paikallisille hyvin tärkeillä – maa- ja karjatiloilla useita häkäpöntöillä toimivia aggregaatteja. Korjaamot olivat pitkään  olleet pelkkiä osanvaihtopaikkoja mutta nyt nyrkkipajaosaaminen oli noussut taas arvoonsa.

Pariskunta viimeisteli aamiaisensa ja laittoi astiat likoamaan kuuman lieden kulmalla olevaan ämpäriin. Olisi sitten helpompi pestä sitten myöhemmin. Eino väänsi sätkän itse kasvattamastaan kessusta, otti olalleen eteisessä naulassa roikkuvan pienoiskiväärin ja läksi ulos tupakoimaan. Pienoiskivääri oli Einolla mukanaan aina kun hän liikkui pihalla. Ei siksi että Juvoset olisivat tunteneet olonsa erityisen turvattomaksi vaan siksi että pihalla liikkui varsin usein sekä rusakoita että kyyhkysiä. Pimeillä Mailla ei metsästysajoista oltu enää aikoihin välitetty eikä täällä toisaalta virkavalta käynyt koskaan sitä vahtimassa. Sillä oli kaupunkien no go-zoneissa ihan tarpeeksi tekemistä muutenkin.

Sauhuja vedellessään Eino tarkkaili ympäristöään mutta tällä kertaa ei näkynyt muuta kuin lukematon määrä pikkulintuja. Haulikko olisi tietysti aina varmempi ase uusperinteisessä pihametsästyksessä mutta pienoiskiväärin patruunat olivat halpoja, ampumaetäisyydet lyhyet ja Eino oli erinomainen ampuja. Toissapäivänä pihan poikki kulkenut rusakko oli viimeisimpänä todistanut sen. Loikkiessaan se kuuli Einon huutavan ”huomenta” ja pysähtyi hetkeksi ihmettelemään ääntä niin kuin monella sen lajitoverillakin oli kohtalokkaana tapana tehdä. Ihmettely loppui lyhyeen kun rusakon pään läpi meni pienoiskiväärin luoti ja nyt se oli riippumassa talon kellarissa. Rusakko oli mukavan kokoinen ja siitä saataisiin hyvät annokset maukasta lihaa.

Poltettuaan kessunsa Eino lähti ulkohuussiin kuittaamaan eilisen aterian. Lämpimässä kevätaamussa istunto oli jo ihan mukava sessio, tosin styroksinen huussinrengas piti huolen ettei ahteri jäätynyt istunnolla talvellakaan. Yksi parhaimpia nykyajan keksintöjä. Niin Juvoset kuin hyvin moni muu huusholli Reunansyrjässä oli ahkera erilaisten vihreitten-, ilmasto-, ihmisoikeus- ja tasa-arvojärjestöjen ilmaisjakelulehtien tilaaja. Niitä käytettiin huussipaperina. Kerran viikossa talkootyönä Naakkamosta kaupalle haettu posti sisälsi näitä lehtiä hyvinkin pari paalia ja jokainen haki omansa. Kyläkaupassa ei ollut enää myynnissä wc-paperia sillä se nähtiin nykyisin aivan liian kalliiksi perseen pyyhkimiseen. Kaupalla tavattiin todeta myös – uutta ilmaisjakelusatsia odotellessa – että kansakunnan rappio alkaa persereiän hellimisestä.

Liisa meni puolestaan huusiin ja Eino alkoi katsella kulkupelien kuntoa. Autoa heillä ei ollut enää vuosiin vaan molempien autot oltiin myyty pois ja hankittu tilalle mönkijä ja moottorikelkka joitten polttoainejärjestelmän olivat paikalliset poppamiehet myös viritelleet. Auto kun tarvitsi toimiakseen ajettavan tien ja koko Suomen tieverkko oltiin myyty ylikansalliselle EuroBahnWerke GmbH:lle joka otti valtaväylillä kovaa tienkäyttömaksua ja jätti syrjäseutujen maantiet oman onnensa nojaan. Routa tietenkin söi ja kosteus raiskasi mutta eiväthän tiet sinänsä hetkessä käyttökelvottomiksi muuttuneet joten varsinkin mönkijöillä ja nelivedoilla niitä pitkin kyllä kulki.

Ongelman tuotti tietenkin talvi. Reunansyrjässäkin tuli talvisin puoli metriä lunta eikä yhteisellä talkootoiminnalla ollut mitään mahdollisuuksia pitää kaikkia teitä auki. Naakkamon suunnasta EuroBahnWerke aurasi tietä noin viisi kilometriä Reunansyrjään päin. Toki se olisi aurannut pidemmällekin mutta maksu oli sen verran törkeä ettei siihen suostuttu eikä edes kyetty ja  yhteisen tienhoito-osuuskunnan toimesta tie pidettiin auki kyläkaupalle saakka. Se oli välttämätöntä että kyläkauppa saisi tarvittavat kuormat. Joskus, mutta hyvin harvoin EuroBahnWerke aurasi tietä pidemmällekin mutta vain silloin jos alueella oltiin tekemässä hakkuita. Hakkuutkin olivat vähentyneet sillä Naakkamon paperitehdas oli suljettu ja suomalaisen paperitoiminnan ostanut ylikansallinen JunkPulp inc oli alkanut aina enemmän käyttää ulkomailta tuotua eukalyptusta sellun valmistuksessa. Samalla kun se lopetti suomalaisia paperitehtaita ja siirsi toimintaansa muualle. Saaden aikaan taas lisää suomalaisia pitkäaikaistyöttömiä.

Teitten puuttuessa niin Juvoset kuin monet muutkin hoitivat talvisin kauppareissunsa moottorikelkalla. Lisäksi kelkka oli käytännöllinen polttopuuvarkauksissa. Paikalliset maanomistajat olivat toki antaneet luvan käydä keräämässä latvuspuut ja muu ylimääräinen omilta mailtaan mutta JunkPulpin mailla ei lupaa kyselty. Toimintatapana oli että ajettiin kelkalla kyseisen firman maille, kaadettiin sopiva puu, mielellään koivu mutta muitakaan ei nirsoiltu, pätkittiin se paikalla, ajettiin sopivina kuormina kotiin ja alettiin pilkkomaan. Minkäänlaista valvontaa ei JunkPulpin mailla ollut varsinkaan talvella koska auraamattomat tiet estivät senkin. Moraalista ongelmaa asiassa ei oltu aikoihin nähty. Ihmiset joilta oltiin varastettu lähes kaikki eivät nähneet pienessä pöllivarkaudessa muuta kuin kohtuullista takaisinmaksua. Samoin sähkönjakelun katkettua niin tolpat kuin kaapelit oli viety ennen kuin Intergrid ehti purkaa ne. Kyllä niille aina käyttöä löytyi.

No niin, aamutoimet oli tehty ja mönkkäri käynnistetty. Eino lähtisi käymään kaupalla ja Liisa puolestaan töihin. No, tavallaan. Hän meni avustamaan kaupan vieressä olevassa vanhassa apteekkirakennuksessa sekä asuvaa että työskentelevää lääkäripariskuntaa. Molemmat olivat yli viisikymppisiä, mies oli yleislääkäri ja nainen sisätautilääkäri. He olivat yksi Reunansyrjän välttämättömistä elämänlangoista jotka pitivät paikan hengissä ja heitä varten oli perustettu oma osuuskuntansa johon jokainen paikallinen asukas osallistui mielellään. Tietäen, että vaihtoehtoa ei ollut.

Tällaisia yksityisiä ja pelkillä almuilla toimivia lääkäripisteitä tai ”välskäriasemia” oli pystytetty Pimeille Maille varsin tiheään. Vaihtoehtoa ei oikeastaan ollut, sillä sairaalainfraa hallussaan pitävä ja suurissa asutuskeskuksissa toimiva MEDECO toimi puhtaasti vakuutuspohjalta. Jos ei ollut vakuutusta, ei ollut hoitoakaan. Jos ihmisellä oli kakkostyypin vakuutus, hän sai avun perusterveydenhoidossa, onnettomuuksissa ja äkillisissä sairaskohtauksissa niin kuin esimerkiksi umpisuolen tulehduksessa. Ykköstyypin vakuutus kattoi sitten kaiken sairaanhoidon syöpähoidoista vanhuspalveluihin. Tavalliselle pitkäaikaistyöttömälle kakkostyypinkin vakuutus oli liian kallis ja oli muutenkin epäselvää ehtisikö ihminen edes ehtiä Radanvarsikaupunkiin tarvittavassa ajassa. Siellä oli ainoa maakunnan MEDECO-asema.

Nämä lääkärit, jotka olivat muuttaneet Reunansyrjään Helsingistä kyllästyttyään ”siihen saatanan keskitysleirin portinvartijan rooliin” niin kuin he totesivat eivät saaneet työstään muuta palkkaa kuin asunnon ja yhteisvastuulla tarjotun muonituksen sekä erilaisia suoritteita. Välskäriosuuskunnan varsinainen rahallinen tuotto meni kokonaan välskäriaseman pyörittämiseen. Pariskunta pärjäsi sinänsä olosuhteisiin nähden kohtuullisesti sillä he olivat myyneet Helsingin asuntonsa, vaihtaneet myyntihinnan paperidollareiksi ja he saivat asua apteekkirakennuksen yläkerrassa ilmaiseksi.

Mutta apua hekin työssään tarvitsivat joten Liisa sekä pari muuta jonkunlaisen alan koulutuksen saanutta auttoivat parhaansa mukaan ja saivat samalla lääkäreiltä koulutusta työn ohessa. Virallisia papereita ei täällä kyselty eikä niistä piitattu. Vain osaamisella oli merkitystä. Hallinto hyväksyi toiminnan sillä sehän ei aiheuttanut sille kustannuksia joten se saattoi sanoa, että haja-asutusalueen lääkinnälliset asiat olivat edes jotenkuten kunnossa. Ilman hallinnon apua ehkä mutta kumminkin. Olihan ihmisillä mahdollisuus hankkia itselleen maksullinen sairausvakuutus. Jos he eivät sitä halunneet tehdä, niin ei kai se hallinnon vika ollut.

Liisasta oli pikku hiljaa kehittynyt ihan pätevä niin yleis- kuin kirurginen sairaanhoitaja. Pakko on hyvä kannustin ja apteekin rakennuksessa oli pieni leikkaustila joka lääkärin mukaan vastasi suurinpiirtein sodan ajan kenttäsairaalaa. Muuta ei ollut tarjolla. Mutta se oli todellakin tyhjää parempi. Lisäksi tiloissa oli lääkevarasto jossa oli anestesia- ja  särkylääkkeitä sekä antibiootteja. Mainittavaa oli, että mielialalääkkeitä ei ollut ollenkaan. Niitä ei tarvittu. Askeettiset olosuhteet ja ponnistelun tarve olivat saaneet aikaan sen, että Pimeillä Mailla ei esiintynyt ollenkaan psykosomaattisia sairauksia ja vielä joskus aikaisemmin niin yleistä masennusta.

Luonnollisesti niin tällä kuin muillakin Pimeitten Maitten välskäriasemalla oli tarjolla myös se ikävä ja lopullinen palvelu. Se suoritettiin ihmisten kotona. Oli tauteja, joita ei voinut hoitaa. Sana lopettaminen kuulosti sellaisten ihmisten jotka vielä vajaa kymmenen vuotta sitten olivat saaneet apua kaikkiin vaivoihinsa aina loppuun saakka hirvittävältä mutta tosiasia oli että esimerkiksi pitkälle edennyttä haimasyöpää sairastavaa potilasta ei voitu täällä parantaa, vakuutuksettomana MEDECO ei ottanut häntä hoidettavakseen, Panacodia ja morfiinia oli vain rajoitetusti ja tuskien pitkittäminen oli enää pelkkää kidutusta.

Lääkäripariskunta oli todennut, että pyöveleiksi he eivät suostu rupeamaan, mutta he nukuttivat potilaan – joka oli suostunut toimenpiteeseen – ja joko sukulaiset tai läheiset suorittivat hänelle sen viimeisen palveluksen. Jos heillä ei ollut tarpeellisia välineitä, niin lääkärit lainasivat omaa .357 Magnum-revolveriaan. Elämä nykyisessä Suomessa oli muuttunut raa´aksi ja raadolliseksi ja ihmiset olivat  oppineet ottamaan kuoleman ehkä paljon luonnollisemmin kuin ajan myötä haipuneessa hyvinvointi-Suomessa oltiin osattu tehdä.

Eino löi mönkijään peräkärryn kiinni, pariskunta hyppäsi kyytiin ja lähti kohti viiden kilometrin päässä sijaitsevaa pientä kyläkeskusta. Matkalla heitä vastaan tuli mönkkärillään tuttu mies joka morjesti pariskuntaa. Hän oli kuusikymppinen Tuomas Högkö, mainio rock´n´roll-mies joka oli ollut aikaisemmin leipuri Radanvarsikaupungissa. Hänen ja hänen vaimonsa lapset olivat jo lähteneet maailmalle ja kun heidän omakotitalonsa läheisyydessä sijaitsevalle kerrostaloalueelle alettiin sijoittaa ihmisiä joita pidettiin radanvarsikaupunkilaistenkin kansainvälisenä velvollisuutena olivat Högköt myyneet talonsa törkeään alihintaan, hankkineet tyhjillään olleen rintamamiestalon Reunansyrjästä melko läheltä Juvosia ja tuumivat että pitäkää monikuristava tunkkinne. Luonnollisesti ainoa instanssi joka suostui ostamaan Högköjen talon oli Radanvarsikaupunki itse ja tiedon mukaan heidän talossaan asusteli nykyisin kaupungin kustannuksella etnisesti edistyksellinen suurperhe joka valitti jatkuvasti tilan puutetta, liian vähäisiä mukavuuksia ja vaati suurempaa ja parempaa asuntoa.

Tuomas oli ollut leipuri ja hän leipoi talonsa leivinuunissa jatkuvasti maukasta ruisleipää työsuoritteita vastaan. Mutta pääosan suoritteistaan ja dollareista hän sai rock´n´roll-taustastaan sillä hän oli itseoppinut nero kaikenlaisten elektronisten vehkeitten kanssa ja korjaushommissaan hän osasi tehdä mahdottomasta mahdollisen. Puolta vuotta aikaisemmin hän oli korjannut Einonkin vanhan kännykän. Näköjään Tuomaksen mönkkärin peräkärryssä oli tälläkin hetkellä paketti jostain elektroniikkaliikkeestä. Tuomaksen vaimo tienasi suoritteita erilaisilla ompelu- ja vaatteitten korjaustöillä.

Tänään oli postipäivä ja se oli pääsyy siihen, miksi Einokin kävi kyläkaupalla. Mitään Juvoset eivät varsinaisesti olleet tilanneet mutta pitihän ilmaisjakelulehdet käydä hakemassa että oli jotain johon sai perseensä pyyhittyä. Kaupalla joku ulkopuolinen olisi ihmetellyt ja tuuminut että ihmiset näyttävät varsin sotilaallisilta. Se johtui siitä, että Pimeillä Mailla käytettiin varsin ahkerasti suurfirmaksi kasvaneen – ja kotimaisena sellaisena pysyneen – Varustelekan postimyyntipalveluksia. Eri maitten armeijojen ylijäämäkamppeet olivat halpoja, mukavia ja kestäviä. Niin miehille kuin naisille. Käytännöllisiä vaatteita kaivattiin, keimailu jäi makuuhuoneisiin ja sen saattoi tehdä oikein hyvin ilman vaatteitakin.

Reunansyrjän yhteinen talkoopostinkuljetus alkoi jakaa tullutta postia. Jaahah… siinä oli Juvosten postipaketti. Osoitehan kaikissa lähetyksissä oli sama eli Reunansyrjän postiosuuskunta, Kylämarket, Reunansyrjäntie 14, Reunansyrjä. Katsotaas… Vihreä Valinta… Minä Myös Ja Nimenomaan Minä – alas naisten alistaminen… Ilmastomuutossanomat… Takku-uutiset… Demokraattinen Naisvaihtoehto… Sukumoniosanomat ja vielä Viralliset Anarkistisanomat. Nykyinen hallintohan tuki tällaisia julkaisuja rahallisesti, varsinkin sen jälkeen kun jo 40 prosentin kannatuksen saaneet perussuomalaiset oltiin julistettu laittomaksi ja muut valtapuolueet yhdistyivät Federalistis-Feministiseksi Yleisliitoksi. Ehkä tuo lehdistötuki oli ainoa asia joka vallitsevassa tilanteessa oli hyvä. Saatiinhan sentään ilmaiseksi jotain, jolla pyyhkiä huusissa hanurinsa.

Kaupalta Juvoset hankivat ilmaisen huussipaperin lisäksi hieman kauraryynejä sekä kahvia ja maitoa jota kauppias lorotti säiliöstä Einon mukanaan tuomaan parin litran muovikanisteriin. Pastöroitu ja homogenoitu maito oli jotain, josta kerrottaisiin joskus satuja. Tämä maito oli aitoa tavaraa. Liisa meni tämän jälkeen tien toisella puolella sijaitsevalle välskäriasemalle. Hänen hukinsa kestäisi pari vuorokautta. Kun kyseessä ei ollut suursairaala niin saihan siellä nukkuakin välillä. Pariskunta halasi ja suuteli. Hellyydenosoitukset, julkisetkin sellaiset olivat jostain kumman syystä yleistyneet Pimeillä Mailla. Ehkä se oli merkki siitä, että ei täällä periksi annettu, vaikka heitä tiedettiin varsinkin yliopistokaupungeissa kutsuttavan nimellä ”kurjat”.

Liisa aloitti päivystyshukinsa ja Eino ajeli mönkijällään kotiin. Koska Liisa oli kouluterveydenhoitaja – ja nykyisin käytännössä kirurginen sairaanhoitaja – hänellä oli reunansyrjäläisille välttämättömiä taitoja. Einon kohdalla oli toisin. Hän oli kieltämättä varsin kätevä mies mutta kaupungista muuttaneena ja sosiaalialan ammattilaisena hänellä ei ollut tarjota mitään, mitä reunansyrjäläiset eivät olisi osanneet häntä paremmin. Mutta älykkäänä miehenä hän oli ennakoinut tilanteen ja hankkinut kaksi tarvittavaa erityistaitoa.

Ensimmäinen oli hänen eräällä tuntemallaan metallimiehellä teettämä pontikkapannu. Eino oli opetellut pontikankeiton salat ja tuuminut että hän opettelee tekemään kunnon keittoa eikä mitään pohjaanpalanutta korpirojua. Näin ollen hänen tuotannolleen oli Reunansyrjässä laaja kysyntä. Hän keitteli melko tarkalleen 80-prosenttista tavaraa jota möi litran muovipulloissa. Niissä tyhjissä vissy- ja limonadipulloissa joita aikanaan ostettiin ja nykyisin kierrätettiin. Lohtua elämään tarvittiin Reunansyrjässäkin ja Eino tunnettiin paikkakunnan parhaana tiputtelijana. Hänen pannunsa oli työhuoneessa ja välttämättömänä tulena hän käytti eräältä karjatilalliselta saamiaan – poppamiesten virittelemän systeemin aikaansaamia – kaasupulloja joissa oli metaania. Eino saattoi tuumia pannun tulille viritellessään että tässä tehdään kirjaimellisesti paskasta kultaa.

Eino oli miettinyt, että pitäisikö kehitellä toimintaa ja tehdä maustettuja viinoja mutta oli tullut siihen johtopäätökseen että kasikymppinen raaka tavara riitti ja asiakkaat maustoivat sitä halunsa mukaan. Itse Juvoset tykkäsivät ottaa tuutingin maustettuna omalla puolukkamehulla. Eino teki myös olutta, mutta sen hän valmisti vain omaan käyttöönsä. Volyymi ei kerta kaikkiaan riittänyt muuhun ja saunassa nautittu kylmä olut oli asioita joista hän ei luopuisi jos siihen vaan jonkunlainen mahdollisuus olisi. Edellisenä syksynä hän oli nauttinut saunaolutta poikansa Pentin kanssa. Pentti oli kolmekymppinen Riihimäellä asuva rakennusmestari ja hän oli tullut tapaamaan vanhempiaan. Saunatauolla Pentti oli Einon hyvää olutta maistellessaan tuuminut:

- Tiedäkkös isä, tää maa tai maakuntahan tää on, on menossa ihan vituilleen. Noissa rakennushommissa sen huomaa. Minä olen tällä hetkellä rakentamassa viiden viiva kuuden neliön kuutioasuntokomplekseja joihin pitkäaikaistyöttömiä tullaan väkisin siirtämään. On kuulemma aivan liian kallista tuhlata isoja asuinneliöitä tuottamattomiin yksilöihin. Radanvarsikaupunkiinkin niitä ollaan tekemässä. Ja sitä ennen minä olin rakentamassa ihan toisenlaisia kerrostaloja Merenrantakaupunkiin. Niin luksusta kuin olla voi. Ja kaikki työntekijät piti olla suomalaisia. Muualle kelpaakin sitten se tuontityövoima. Sinänsä senkin määrä on vähentynyt kun meidän omien palkkojen reaaliarvo on valunut suurinpiirtein baltialaiselle tasolle. 

Eino tiesi Merenrantakaupungin joka oli nykyisin EU-maakunta Suomen pääkaupunki. Siihen kuului osa Helsingistä, osa Espoosta ja koko Kauniainen. Siellä asui liittovaltion nomenklatura. Koko alue oli aidattu ja vartioitu. Monikulttuurista levottomuutta ei siellä esiintynyt. Se jätettiin muitten kansalaisten ristiksi.

Merenrantakaupunki

Pentti oli jatkanut:

- Saatana, semmosia luksusasuntoja en ole ennen rakentanut. Tietysti ylemmän johdon asunnot ovat omakotitaloja tai paremminkin kartanoita mutta me tehtiin kerrostaloja alemmille järjestelmän edustajille ja toimittajille. Pienin kämppä mitä tehtiin oli kuusikymmentä neliötä. Ja ne olivat siis yhdelle ihmiselle tarkoitettuja asuntoja. Voit uskoa että kaikki naputeltiin kohdalleen eikä ryssänjiiriin. Ei ottanut rahasta kiinni kun dekoreerattiin, perkele. Tuumittiin kyllä keskenämme että jätetään eristeet laittamatta ja pannaan tilalle lappu että suvakkien perseet joutaa palella mutta kiinnihän me siitä oltais jääty. Potkuhan siitä olis sitten tullut ja samalla työura olis loppunut. Eikä siitä työurasta sinänsä niin väliä olisi mutta palkasta kylläkin. Rahalle on tarvetta. Peruspäivärahalla ei pitkälle pötki.

Merenrantakaupungista ja muutamasta muusta aidatusta ja vartioidusta nomenklaturan eliittialueesta tiedettiin toki Pimeillä Maillakin. Ja se herätti katkeruutta. Niiltä alueilta käsin määriteltiin pakollisia velvollisuuksia. Joita nomenklaturan alueella asuvien ihmisten ei tarvinnut noudattaa eikä niistä edes välittää. Utopiakaupungeiksikin noita alueita kutsuttiin. Utopian rinnalla oli etnisten erillisalueitten dystopia. Pentti kaatoi kannusta mukiin lisää olutta ja jatkoi kertomistaan:

- Etnisillä erityisalueille puolestaan käydään tekemässä remonttihommia. Tai siis jotkut käyvät. Minä en enää käy. Joskus kävin. Liian riskaabelia. Hullun touhua suorastaan. Onhan niillä keikoilla aina mukana poliisi vai mikä perkeleen vartiopoliisi se nykyisin on mutta eihän se mihinkään pysty kun se ei saa oikein mitään tehdä enkä minä perkele rupea polttopulloja näillä palkoilla väistelemään. Muutaman kerran siellä tuli käytyä. Joskus sitä porukkaa ammutaankin. Ammutaan, jumalauta. Siellä on vesivuoto ja ne menevät korjaamaan sitä. Ja saavat kiitokseksi väistellä luoteja. Minä en mene sinne enää muuta kuin korkeintaan räjäyttämään jos siihen hommaan pyydetään ja annetaan vaikka konepistooli mukaan niin mielelläni menenkin. Mutta vielä tällä hetkellä siellä on tilanne sellainen että rikastaja särkee vessanpönttönsä, sitten kun putkimies tulisi sitä korjaamaan se heittelee putkimiestä kivillä ja sen jälkeen rääkyy että helvetti kun kukaan ei korjaa hänen vessanpönttöään. Miten tää touhu laskettiinkaan tällaiseksi?

Pentti oli saanut mukaansa Riihimäelle muutaman pullon kirkasta eli Lauluviljan Tarinaa jolla nimellä Eino kutsui tuotettaan. Lisäksi hän sai muutaman massin kessua. Erään maanviljelijän kanssa oltiin jo tehty periaatepäätös että Einon hyvää kessulajiketta – jota hän oli alun perin saanut eräältä tuttavaltaan Tyrellin kunnan puolelta – alettaisiin kasvattamaan laajemmassa mittakaavassa. Paikkakin oli löytynyt eli toimintansa lopettaneen leikkokukkakasvattajan isot kasvihuoneet. Kaveri oli tuuminut että hyvähän se on että nuo kasvihuoneet jossain käytössä ovat.

Toinen Einon erikoistaito oli patruunoitten jälleenlataaminen ja hän oli hankkinut jo ns. normaalimaailman aikaan siihen sopivat hyvät välineet. Patruunoille oli tarvetta sillä metsästys tapahtui täällä juuri niin kuin ihmiset halusivat eikä minkään säännösten mukaan ja sekä hirviä, metsäkauriita että pienriistaa ammuttiin tarpeeseen eikä enää pelkän eräharrastuksen vuoksi. Toisaalta patruunoita ei voinut enää laillisesti ostaakaan sillä lain mukaan aseita sai olla vain viranomaisilla. Siviileiltä ne oli kielletty. Niin sanotussa sivistyneessä yhteiskunnassa kun elettiin.

Käytettyjä hylsyjä Eino sai kyläläisiltä ja ne hän supisteli käyttökuntoon laitteistollaan. Se ei tietenkään yksin riittänyt ja tarvittavat nallit, luodit. lisähylsyt ja ruudin hän osti eräältä venäläiseltä yksityisyrittäjältä joka aika ajoin kävi Reunansyrjässä. Hänen oikea nimensä oli Jevgeni Shchekochikhin mutta kun oli selvää ettei kukaan suomalainen osannut oikein lausua hänen nimeään niin hänet tunnettiin nimellä Jevgeni Peliverkkarinov. Jevgeniä ei millään muotoa haitannut se, että EuroBahnWerke ei hoitanut Pimeitten Maitten maanteitä. Sehän sopi hänelle paremmin kuin hyvin sillä se piti huolen myös siitä ettei virkavalta haitannut tämän nykyaikaisen laukkuryssän yritystoimintaa. Teitten kunto tai auraamattomuus ei myöskään tuottanut ongelmaa sillä hän oli ostanut käyttöönsä Ruotsista muutaman käytöstä pois jääneen Bandvagn 206-telakuorma-auton. Sillä lasti saatiin aina perille.

Sen lisäksi että Jevgeni Peliverkkarinov myi Einolle jälleenlataukseen tarvittavaa materiaalia hän toi myös niin haulikon, pistoolin kuin pienoiskiväärin patruunoita joihin Einolla ei ollut tarvittavia välineitä. Joka kerta Jevgenillä oli myös mukanaan tarkkaan määriteltyjä erityistilauksia. Viime kerralla hän oli tuonut kaksi ennakkoon tilattua AK 47-rynnäkkökivääriä ja yhden pistoolin. Einoa itseäänkin olisi kiinnostanut Kalashnikovin hankkiminen kun ei oikein tiennyt että meneekö maailma vielä hullummalle tolalle mutta se olisi kuitenkin turhan kallis ja olihan hänellä haulikon ja pienoiskiväärin lisäksi puoliautomaattinen Valmet Petra-kivääri ja Jevgeniltä ostettu Tokarev TT 33-pistooli. Kyllä niillä jo varsin pitkälle pärjäisi.

Lisäksi hän osti Jevgeniltä pontikantiputtelussa rankin tekoon välttämättömän olutuutteen. Viimeksi Jevgeni oli kiittänyt Einoa hyvästä yhteistyöstä ja antanut lahjaksi kaksi rasiaa Tokarevin käyttämiä 7,62 x 25-millisiä patruunoita sekä kolme kartonkia Marlboroa. Kysyntä, tarjonta, luottamus. Siinä hyvän kaupankäynnin kulmakivet ja Jevgeni tiesi, että nämä Pimeitten Maitten suomalaiset olivat luotettavia asiakkaita mutta he eivät katsoisi kusetusta kuin kerran. Jevgeni oli jo kuusikymppinen mies ja oli huomannut kuinka viimeisen kymmenen vuoden aikana se tyypillisen lauhkea tsuhna oli muuttumassa joksikin toiseksi. Sellaiseksi jollaisena sotien aikana tsuhna tunnettiin. Ehkä Jevgeni näki sen jopa paremmin kuin nämä suomalaiset itse. Johtui varmaan siitä että hän kävi säännöllisesti niin Pimeillä Mailla kuin Valaistuilla Mailla ja niitten ihmistyypit olivat muuttuneet varsin erilaisiksi keskenään. Nämä Pimeitten Maitten tsuhnat olivat luotettavia ja mukavia ihmisiä mutta heistä näki ettei heitä kannattaisi ärsyttää. He olivat vähän kuin se jätkäporukan hiljaisin ja rauhallisin mies. Se mies, joka lopulta rajan ylitettyään poltti päreensä kaikkein pahimmin eikä sen jälkeen keskittynyt huutamiseen vaan lyömiseen. Tappamisen meiningillä.

Joka tapauksessa yhteistyö Jevgenin kanssa takasi että Einon pienimuotoinen kotiteollisuus sai toimia katkotta. Pontikkaa ja patruunoita hän myi joko suoraan kotonaan tai sitten myös Reunansyrjän kylämarketissa tiskinalustuotteina. Tuotteita mainostettiin myös Reunansyrjän Blat-Pörssissä:

Luonnollisesti virkavalta tiesi että Pimeillä Mailla vallitsi totaalinen harmaa talous ja se tiesi myös että siellä oltiin hampaisiin asti aseistettuja. Se ei kuitenkaan puuttunut asiaan. Ehkä se ymmärsi, että vallitseva tasapainotila kannattaisi säilyttää. Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin kysymys noin puolestatoista miljoonasta ihmisestä joitten muroihin hallinto – ja sen ulkopuolisille myymän infrastruktuurin katoaminen – oli kussut pahemman kerran ja joka oli siitä huolimatta pysynyt suhteellisen rauhallisena. Tosiasiassa Pimeillä Mailla ei suomalainen hallinto ollut voimassa ollenkaan mutta koska hyvin suuri osa sen ihmisistä oli myös riippuvainen hallinnon maksamasta perusturvasta nähtiin varmaan viisaammaksi että nuo suomalaiset hillbillyt saisivat tehdä maillaan mitä lystäisivät, kunhan myös pysyisivät siellä.

Toinen syy miksi Pimeitten Maitten sinänsä totaalilaittomaan tilaan ei puututtu oli tietysti se, että ei poliisilla yksinkertaisesti ollut siihen resursseja. Suomalaisen maakuntavaltion yksityistämiskiima oli edennyt poliisitoimeenkin saakka. Vanhat KRP ja Supo olivat vielä olemassa Europolin haarakonttoreina mutta varsinainen järjestyspoliisin toiminta oltiin hankittu ostopalveluna ylikansalliselta Corbeauforêt-yhtymältä. Poliisin univormu oli pidetty entisellään mutta sekä koulutuksen tasosta että varustuksesta oltiin tingitty. Corbeauforêt kun oli voittoon pyrkivä pörssiyhtiö eikä mitään hyväntekeväisyyttä. Nämä uuden ajan yksityistetyt sinivuokot eivät välittäneet Pimeistä Maista sillä ne keskittyivät saamaan selkäänsä etnisten erityisalueitten aina vain kasvavilta rikollisryhmiltä. Ainoa mihin ne vielä kykenivät oli taata jonkunlainen turvallisuus taajamissa noitten alueitten ulkopuolella mutta sekään ei estänyt ajoittaisia terrori-iskuja. Edellisen vuoden kesäkuussa Radanvarsikaupungin rautatieasemalla räjähtänyt pommi oli surmannut kahdeksan ja haavoittanut kuuttatoista ihmistä.

Pimeillä Mailla puolestaan ei ollut niin etnistä rikollisuutta kuin etnistä terroriakaan. Koska siellä ei vallinnut virallinen laki, pitivät ihmiset itse yhdessä huolen turvallisuudestaan hyväksi ja toimivaksi katsomallaan tavalla. Ennen kaikkea se tapa oli tehokas ja etnisillä alueilla tiedettiin, että jos joku heistä meni Pimeille Maille niin hän yksinkertaisesti katosi. Oli turha lähteä kaivamaan verta nenästään kun Valaistuilla Mailla saattoi olla kuningas ilman vaivaa. Armeijankaan väliintuloa oli turha pelätä sillä Euroarmeijaan kuuluvat suomalaisjoukot olivat siirtyneet palkka-armeijaan ja koko armeija oli vahvuudeltaan vain 20.000 miestä.

Tosiasiassa kyseiset joukot olivat – ympäri Eurooppaa – olemassa vain estääkseen kantaväestön mahdollisen kapinan. Hallinnossa oltiin kyllä pantu huolestuneena merkille se, että nimenomaan Pimeiltä Mailta meni nuoria miehiä värväytymään kahden – neljän vuoden palvelukseen ja sitten ne palasivat takaisin kotiinsa. Juuri kukaan ei ollut kiinnostunut pidemmästä sotilasurasta. Aivan kuin ne perkeleet pitäisivät tarkoituksella tiettyjä taitoja yllä kun yleistä asevelvollisuutta ei enää ollut. Se, kuinka järjestäytyneitä Pimeillä Mailla oikein oltiinkaan oli hallitukselle arvoitus ja se eli toivossa että nuo puskanjuurella nukkujat keskittyisivät lähinnä suojelemaan omia, hallinnon kannalta merkityksettömiä ja menetettyjä alueitaan. Sillä jos nuo juntit tulisivat metsistään hampaisiin asti aseistettuina, niin mitä hallinto oikeastaan tekisi? Sen valta kun pohjasi pelkästään ihmisten passiivisuuteen ja alistumiseen.

Liisan vapaaehtoinen mutta elintärkeä löösi kestäisi siis pari vuorokautta. Ensimmäisen vuorokauden Eino hoiteli tiputtelu- ja lataushommiaan mutta toisen vuorokauden hän sukkuloi kotinsa ja JunkPulpin maitten välillä sillä puolen kilometrin päässä Juvosten talosta oli metsätien varressa komea kuusi tuulenkaatona. Sitä hän sahasi ja vei mönkkärillään pätkinä pilkottavaksi. Välillä hänen luonaan pistäytyi Aatos Jantunen ostamassa Lauluviljan Tarinaa. Jantunen oli aikanaan ollut kemistinä Fortumilla mutta kun suomalainen polttoaineteollisuus oltiin myyty ylikansalliselle Ekoil-yhtymälle loppuivat häneltäkin hommat. Samalla oli loppunut mielenkiinto ja hän oli vaimoineen palannut syntymäpaikkaansa Reunansyrjään. Jantunen totesi maailman menosta:

- Kituutteluahan tää on, mutta jotenkuten aina toimeen tulee. Minähän olen erittäin pätevä kemisti ja jos ei olis ongelmana tuota moraalista selkärankaa niin minähän tekisin breakingbadit ja alkaisin väsäillä Radanvarsikaupunkiin semmosia aineita että pitele ja varjele. Vaan meneehän se elämä näinkin. Paremmalla omallatunnolla.

Jantunen oli sekä itseopetellut nuohooja että suutari ja hän maksoi juomat Einarille kaksilla vanhoista ruojuista väsätyillä kumiteräsaappailla. Toiset Einolle ja toiset Liisalle. Niillä pärjäisi pitkän aikaa. Sama mies oli tehnyt Einolle pistooliinsa myös hyvän kainalokotelon. Sinänsä Reunansyrjässä ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen jos joku kulki aseistettuna mutta joskus täytyi käydä muuallakin. Sen aika olisikin huomenna, kun Liisan huki loppuisi.

Seuraavana aamuna aamutoimien jälkeen Eino puki päälleen kainalokotelon, laittoi siihen Tokarevinsa, veti sitten ylleen Varustelekasta hankkimansa kuuskekkos-takin ja pisti vielä Petransa hihnasta selkäänsä. Poppamiesten tuunaama mönkijä käynnistyi kuuliaisesti ja Eino ajoi kyläkaupalle jossa oli paikalla enemmänkin ihmisiä. Mukana oli myös Liisa ja lääkäri. Eino halasi Liisaa ja kysäisi:

- Kuis meni?

- Venttosen Maritta synnytti terveen tyttölapsen ja Tiilikaisen Teuvolta leikattiin tulehtunut umpisuoli. Muuten oli hiljaista.

- Siellä on kotona sitä jänispataa valmiina. Lämmitä liedellä. Se on vielä kuuma.

Lääkäri Jorma Öngman tuli myös lyömään kouraa Einolle. Öngman ei itse asiassa näyttänyt varsinaisesti lääkäriltä vaan tuo leveäharteinen, lihaksikas, pitkätukkainen ja –partainen mies näytti lähinnä moottoripyöräjengiläiseltä.

Jorma sanoi hymyillen:

- Minä jo rouvaltasi kyselin ja luvan sain samoin kuin omaltani. Mites olis saunailta? Edellisestä onkin jo pitkä aika.

- Sehän sopii. Otettaiskos jo tänään? Mulla on olutta hyvin varastossa. Heitetään vaan tuo maalikylän reissu ensiksi.

- Se veti kiinni.

Maalikylän reissu tarkoitti matkaa Radanvarsikaupunkiin. Reissu tehtiin aika ajoin kahdesta syystä. Toinen syy oli se, että lääkäri tuli mukaan ja hankki apteekista välskäriaseman tarvitsemia lääkkeitä. Hallinto sentään suostui myymään ne sv-korvatuilla hinnoilla. Toinen syy oli käynti Radanvarsikaupungin UniBankissa. Reunansyrjäläiset olivat siirtäneet vähäisiä säästettyjä eurojaan kyläkaupan digikassaan ja kun niitä oli kertynyt tarpeellinen määrä käytiin summa vaihtamassa paperidollareiksi. No olivat kuitenkin digieuroja huomattavasti käyttökelpoisempia.

Kyläkaupan pihalla oli kaikkiaan kuusi maasto- tai pakettiautoa ja mukana näytti olevan kylän parhaimmin aseistetut miehet. Matkassa oli useita Kalashnikoveja, puoliautomaattisia metsästyskivääreitä ja –haulikoita sekä suolana sopassa pari vanhaa Suomi-konepistoolia. Aseita ei Radanvarsikaupungissa tietenkään pahemmin esitelty mutta paikallinen Corbeauforêtiin kuuluva järjestyspoliisi tiesi hyvin niitten olemassaolosta. Se ei puuttunut asiaan millään lailla sillä se tiesi että nämä köyhät hillbillyt vain turvasivat vähäiset roponsa etnisten erillisalueitten mahdollisilta ryöstäjiltä. Sitten ne aina häviäisivät omille selkosilleen ketään häiritsemättä.

Liisa käynnisti mönkijän ja läksi ajelemaan kotia kohti. Lääkäri kävi välskäriasemalta hakemassa .357-revolverinsa ja sen lisäksi jostain hankkimansa amerikkalaisen M1-karbiinin. Kätevä peli tarvittaessa. Kevyt, puoliautomaattinen ja varustettu viidentoista patruunan lippaalla. Viisitoista erittäin hyvää syytä olla koskematta lääkäri Öngmanin pian ostamiin lääkkeisiin. Karavaani läksi liikkeelle ja nelivetoiset ajoneuvot etenivät vaivatta hoitamatonta maantietä joka muuttui sitten Naakkamoa lähestyttäessä parempikuntoiseksi. Oltiin siirrytty EuroBahnWerken hoitamalle alueelle. Tien vierellä näkyi myös sähkölinjoja. Valaistut Maat.

Ensimmäisenä etappina oli Radanvarsikaupungin apteekki jossa lääkärin turvamiehinä oli puolenkymmentä miestä jotka pitivät tietysti aseensa piilossa. Apteekin henkilökunnalle tämä oli tuttua rutiinia. Täällähän kävi samanlaisia saattueita Reunansyrjän lisäksi myös Naakkamon reuna-alueilta sekä naapurikunnista Tyrellistä, Heukensaaskista ja Paljasvedestä. Tarvittavat lääkkeet olivat jo valmiina pakkauksissaan. Lääkärin ei tarvinnut tarkastaa pakkauksia sillä hän tiesi että ne pitivät aivan varmasti yhtä kuormakirjan kanssa. Pimeän Maan miesten kanssa ei muutenkaan pelleilty ja apteekkiväki arvosti suuresti Öngmanin tapaisia lääkäreitä jotka olivat luopuneet rahakkaasta urasta ja ottivat Hippokrateen valan edelleenkin kirjaimellisesti tosissaan.

Radanvarsikaupungin UniBank oli samalla aukiolla kuin apteekki. Eino siirtyi muitten miesten mukana asioimaan sinne ja kun lääkäri oli vienyt lääkkeet maastoautoon vartioitavaksi hän huikkasi Einolle käyvänsä pankin vieressä olevassa RobMart-myymälässä. Myös pankissa oltiin varauduttu vierailuun etukäteen ja tarvittava rahasumma – vain muutamia tuhansia dollareita, mutta dollarin arvo oli Pimeillä Mailla huomattavasti vaihtoarvoaan suurempi – lyötiin tiskiin laskettavaksi yhden dollarin seteleinä. Rahat jaettaisiin sitten kyläkaupalla sen mukaan mitä mikin huusholli oli saanut haalittua kasaan.

Kun Eino palasi autoon odotti lääkäri jo siellä ja näytti hänelle ostoskassinsa laihaa, mutta miellyttävää sisältöä. Kolme pakettia kabanosseja ja tuubi sinappia sekä pussillinen perunalastuja.

- Welfare for warfare, you know. Paketti makkaraa mieheen ja Liisalle vielä yksi. Ja sipsit sitten päälle.

Tuon tyyppistä makkaraa ei Reunansyrjässä juuri ollut tarjolla. Se oli liian kallista ja huonosti säilyvää joten kyläkauppa ei ottanut sitä valikoimiinsa eikä sitä juuri oltu kyseltykään. Mutta nyt nuo kabanossit pistivät hymyn huulille. Ne olivat vähän niin kuin muistijälki varakkaammista ajoista jolloin ihmisen tarvitsi miettiä vain sitä, mitä hän haluaisi syödä, ei sitä mitä hänellä on varaa syödä. Ja perunalastut olivat vielä mukavampi muisto siitä kun ruokaa saattoi ostaa huvikseen. Niitä narskuteltaisiin illalla.

Samalla aukiolla oli myös Corbeauforêt-järjestyspoliisin partioauto. Siinä istuskelevat kaksi konstaapelia katselivat laiskasti tapahtumia. Tämä oltiin nähty monta kertaa ja varmaan tultaisiin näkemään jatkossakin. Periaatteessa poliisien olisi pitänyt puuttua asiaan sillä heillä oli ehdoton määräys siitä että kaikki aseistetut henkilöt tulisi pidättää. Sivistysvaltiossa aseita on vain viranomaisilla. Poliisit nakkasivat paskat kyseiselle määräykselle sillä he tiesivät että nuo miehet eivät ryhtyisi täällä riehumaan ja edes yritys viedä aseita pois olisi suora sodanjulistus Pimeille Maille. Tasapainotilaa ei tulisi järkyttää missään nimessä.

Reunansyrjän miehet käynnistivät autonsa ja poliisit tiesivät entisestään sen kaavan jolla ne ajaisivat kotiinsa. Ensin ajoi yksi auto muita reilusti edellä ja tiedusteli reittiä. Pääjoukko ajoi yhtenä rykelmänä ja yksi varmistusauto sitten reilusti takana. Autot pitivät yhteyttä radiopuhelimitse. Poliisille ei tullut mieleenkään lähteä seuraamaan sillä jos joku typerä etnojengi yrittäisi ryöstää tuota karavaania he joutuisivat puuttumaan tilanteeseen eivätkä reunansyrjäläiset taatusti tarvitsisi apua. Autot olivat hampaisiin asti aseistettuja ja jos joku etnojengiläinen olisi niin tyhmä että hän ottaisi riskin muutaman tuhannen euron ja lääkkeistä löytyvän morfiinin ja Panacodin takia hänet ammuttaisiin seulaksi.

Ennen kaikkea poliisit eivät halunneet joutua todistamaan näitä miehiä vastaan. Tyrellin kunnan puolella pari vuotta sitten oltiin ryöstöä yritetty. Tai siihen johtopäätökseen poliisi tuli, löydettyään etnojen seulaksi ammutun pakettiauton ja vielä enemmän seulaksi ammutut ryöstöä yrittäneet miehet. Tyrelliläiset olivat jättäneet ruumiit ja ryöstäjien aseet niille sijoilleen joten poliisin ei ollut vaikeaa hahmottaa tapahtumien kulkua. Poliisi oli haudannut niin auton kuin ruumiit eräälle hiekkamontulle kaivinkoneen avulla ja jättäneet ilmoittamatta tapahtuneesta. Se oli pienemmän riesan tie kuin lähteä tutkimaan ja kuulustelemaan koko Tyrelliä. Tasapainotila oli säilytettävä.

Reunansyrjäläisten autot katosivat Radanvarsikaupungin keskusaukiolta ja poliisit tiesivät että noista kurjiksikin sanotuista ihmisistä ei taas pariin kuukauteen kuuluisi mitään. Toinen poliiseista lähestyi jo eläkeikää ja suunnitteli vakavasti että asettuisi vaimonsa kanssa perinnöksi saamalleen pienelle mökille Paljasveden kunnan alueelle. Jos nuo pärjäisivät ilman sähköä niin miksei hänkin.

Samana iltana Eino Juvonen ja Jorma Öngman istuivat ruumis kovista löylyistä höyryten pihalla leppeässä kevätillassa ja hörsivät Einon tekemää maukasta olutta. Hetken ajan miehet vain istuivat hiljaa kuunnellen kevään ääniä kunnes lehtokurppa lensi tavalliseen tapaansa talon yli aikamerkkinsä mukavasti kurnuttaen. Silloin Jorma alkoi puhua:

- Tiedäkkös, Eino. Minusta tuntuu että me… siis suomalaiset… niin pimeillä kuin valaistuillakin mailla ollaan jonkunlaisia labrarottia suuressa psykologisessa kokeessa.

- Niin no, rottahan syö kaiken minkä nielemään pystyy ja vähän sama se on meilläkin. Olosuhteitten pakosta kun ei paljon nirsoillakaan voi. Mutta sinä taidat meinata jotain muuta.

- Joo… kokeeseen on otettu Euroopan toiseksi lauhkeimpien hallintoalamaisten joukko – ruotsalaiset ovat vielä lauhkeampia mutta niitä ei lasketa kun ne alkaa olla käveleviä aivokuolleita muutenkin – jota joukkoa kyykytetään kaikin mahdollisin keinoin ja katsotaan missä on se päreitten palamispiste. Ja kun me ollaan täällä Euroopan perimmäisessä nurkassa niin se on helppoa ja turvallista tutkia. Kun eihän meistä kukaan välitä ja tarvittaessa sitten päreensä polttaneet labrarotat voidaan lopettaa tuomalla vaikka puolet euroarmeijasta tänne. Kukaan Euroopassa ei nakkaisi paskaakaan.

- Kyllähän se siltä vaikuttaa. Kun täältä on kaikki infra ja muukin toiminta myyty pilkkahintaan ulkomaille. Ne toimivat täällä, laskuttavat täällä mutta maksavat veronsa Brysseliin. Sen minkä maksavat, eiköhän niistäkin voitoista suurin osa kikkailla jonnekin hulahulasaarille. Bryssel sitten jakaa jonkun verran sitä verorahaa tänne ja se kaikki menee tuon virkamiesarmeijan ja etnisesti edistyksellisten elättämiseen. Tavallinen suomalainen joutuu pärjäämään omillaan eikä se ole paljoa enää se. Oikeastaan meillä on vähän paremmin kuin kaupunkien työttömillä. Täällä me voidaan keräillä, metsästää ja kaikkea muuta. Kun ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa niin aina jotenkin toimeen tulee. Kaupungeissa ihmisten on pakko yrittää pitää töistänsä kiinni sillä jos ne työnsä menettää niin työttömänä siellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin nakottaa kuutiossa ja tuijottaa seinää.

Jorma otti pitkän hörpyn ja sanoi sitten:

- Pitäiskös perkele panna se kapina pystyyn? Kaivaa kirveet ja talikot, saatana.

- Minä kun luulen ettei meidän tartte. Hallinto tulee vielä aikanaan rukoilemaan meiltä apua. Otetaan se valta sitten kun se lautasella tarjotaan.

- Kuis?

- Niin kuin tiedät niin tuo etnovähemmistö lisääntyy luonnonmenetelmällä koko ajan ja tehokkaasti lisääntyykin. Jossain vaiheessa se ylittää sen kriittisen pisteen että se typeryyttään yrittää ampua itseään ruokkivan lehmän ja pyrkii ottamaan vallan. Niin on käynyt Libanonissa, on käynyt Keski-Afrikassa, on juuri tällä hetkellä käymässä Ruotsissa ja niin on käynyt maailman sivu yleensäkin. Ja kun hallinto tietää että Pimeiltä Mailta löytyy hyvin äkkiä tommonen satatuhatta aseistettua vittumaista miestä niin se pyytää meitä korjaamaan sen, minkä on itse rikkonut.

- Hähhää… joo ja sitten kun asiantila korjataan niin sen korjaamisen määrä ja laatu me määritellään itse. Eiköhän vedetä kessut ja lähdetään takaisin löylyyn?

Miehet väänsivät sätkät ja tupruttelivat niitä hiljalleen. Lääkärillekään ei tuottanut ongelmia panna palamaan aika ajoin. Kaikki oli niin muuttunut entisestä. Eihän hänen joskus ennen tarvinnut hakea lääkkeitäkään potilailleen revolli kotelossa.

Miehet lopettelivat kessunsa ja vääntäytyivät löylyyn. Ilta-aurinko alkoi värjätä männynrunkoja kuparinväriin. Mikäs tässä oli ollessa. Köyhiä ehkä oltiin. Muttei kurjia kuitenkaan.

Lämmin kiitos vakikommentoija Beckerille inspiraatiosta.