keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

PIENI JUHANNUSTARINA


- Tulethan sinä sitten kumminkin kotiin juhannukseksi?

- Joo, pari yötä minä vaan olen. Pakko vaan lähteä huuhtelemaan se hemmetin meteli korvista ja ennen kaikkea päästä.

Näin vastasi äidilleen noin kolmekymppinen mies joka pakkaili samalla vanhaa rinkkaansa jota oli säilyttänyt vanhempiensa luona. Varsinaiset paremmat vaellusvehkeethän hänellä olivat muualla sillä olihan mies lentänyt lapsuuspesästään maailmalle jo aikaa sitten. Elettiin kesää joskus 1990-luvun puolenvälin Nyhtänköljässä ja vanhempiensa luokse juhannusta viettämään tullut mies oli lähdössä pariksi päiväksi itsekseen telttailemaan. Mies oli kulkenut maastossa monta kertaa ennenkin, Lappia myöten mutta ajan myötä myös nämä pienet ja lyhyemmät reissut olivat tulleet entistä tärkeämmäksi. Sehän johtui siitä että mies oli asunut jo useita vuosia Helsingissä eikä sieltä noin vain Lappiin lähdetty. Asui Helsingissä jossa hän ei viihtynyt. Kaupungissa jossa hän oli paikalla muttei läsnä.

Tullessaan taas jälleen junalla lapsuudenkotiinsa hän oli miettinyt elämäänsä. Mikähän kumma hänet sinne Helsinkiin oikein sai aikanaan lähtemään? Ehkä se oli se varma työpaikka. Olihan se tietysti hyvä syy. Ihmisen pääelinkeino kun on syöminen ja se on suhteellisen haastavaa ilman rahaa. Nyt hän tiesi joka tapauksessa olevansa jumissa tuossa metropolia leikkivässä paikassa kuin tatti paskassa. Elettiin vielä sen Suuren Laman aikaa ja varma työpaikka oli kullan arvoinen. Samalla se piti ihmisen omalla tavallaan panttivankina olinpaikassaan sillä muualta työtä oli siihen maailmanaikaan turha kysellä.

Mies muisti kuinka Kekkonen oli aikanaan pannut pystyyn hätätilahallituksen kun Suomessa oli 60.000 työtöntä. Silloin kun mies oli ollut vielä lapsi. Nyt työttömiä oli liki kymmenkertainen määrä ja hallitus merkitsi asian vain tiedoksi. Tekemättä mitään. Joku maan sielussa oli särkynyt. Mies ei ehkä seurannut aikaansa vielä kovin tarkkaan mutta ymmärsi että siitä leivän syrjästä oli pakko pitää kaksin käsin kiinni. Oltiin tultu tilanteeseen jossa otteen leivästä irrotessa sitä ei saattaisi saada enää koskaan takaisin.

Helsingissä mies oli oppinut mitä tarkoittaa olla yksin väkijoukossa. Vieraana. Paikkaan kuulumattomana. Helsinkiläiselle taas kaupunki oli tietysti koti, ei siinä mitään. Hänellä oli oikeus siihen eikä hän ollut ajatuksessaan väärässä. Helsinkiläinen asui omalta kannaltaan oikeassa paikassa. Mutta mies tunsi itse olevansa väärä mies väärässä paikassa jossa saattoi ehkä olla ja asua, mutta ei varsinaisesti elää. Kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.

Juna oli saapunut Maakuntakaupungin rautatieasemalle jossa isä oli ollut tuttuun tapaan vastassa. Miehet eivät halanneet eivätkä varsinaisesti kätelleetkään vaan tekivät perinteisen yläviitosen ja kädenpuristuksen yhdistelmän. Jokaisella oli omat tapansa. Aikaa myöten opitut. Ja henkilökohtaisesti aina oikeat. Isä kysäisi hymyillen:

- No, mitäs häiskä? Mitenkäs siellä maalikylissä elämä etenee?

- Sitä samaa kanakoppipaskaa kuin ennenkin. Mihinkäs se siitä muuttuisi? Vaan onneks on noi Valtion Rautatiet. Kulkee ajallaan ja vie perille luotettavasti. Ja päästää sitä myötä miehen välillä vähän puhaltamaan. Kun aikani täällä kärsin, ja Helsingin leipää järsin, niin kerran mä lähden tottavie, sitä varten on valtion rautatie…

Juna oli saapunut asemalle melko myöhään ja mies vietti illan vanhempiensa seurassa lähinnä televisiota katsellen, niitä näitä jutellen ja syöden äitinsä tekemää maittavaa lihaperunakukkoa. Aamulla hän alkoi pakkailla rinkkaa. Hieman muonaa, hieman juomaa, hieman vaatetta, sadevermeet mukaan vaikkei sadetta oltu luvattukaan. Hyvä ne oli olla mukana kumminkin. Trangia, Marinolia, tupakkia ja muu tarpeellinen. Mukaan vanhempien teltta. Vanha mutta kuitenkin kaksikerroksinen ja vettä pitävä kupoliteltta joka ajoi asiansa tällä reissulla. Lisäksi makuupussi ja makuualusta. Yksinkertaisia huoltoasemavermeitä mutta eihän tässä nyt missään Sokostin kupeessa syyskuussa oltukaan. Vielä lenkkarit sivutaskuun ja läppä kiinni.

Mies vetäisi kumisaappaat jalkaansa miettien että pitäisköhän joskus investoida niihin vaelluskenkiin. Kumisaappaissa hän oli tähän mennessä Lapin reissutkin tehnyt. Olihan niillä kyllä kulkenut mutta varsinkin rakassa ne jäykät vaelluskengät olisivat kyllä epäilemättä paremmat. Sitten rinkka pykälään, hieman tuttua hihnojen nykimistä hiljaisesti kannustavilla ja perinteisillä ”mikä perkele siinä ny maksaa”-toteamuksilla ja lopulta mies oli valmis lähtemään. Metsä aukesi heti talon takana ja reitti oli entuudestaan tuttu. Olihan sitä tullut kuljettua jo pienenä poikana.

Ensin kulkua sankassa kuusikossa joka päättyi metsätiehen minkä ylityksen jälkeen alkoi ojittamaton suo, mutta sen vierustalla kulki hyvä, tosin aika ajoin vetinen polku. Jonkun matkan päässä suo vaihtui kangasmetsäksi jossa polku ylitti toisen metsätien ja päätyi lammen rantaan. Mies jatkui kulkuaan lammen länsipuolella ja tiesi tulevansa pian lammen pohjoispäässä oleville majavapadoille. Siellähän ne olivat nytkin ja yksi majavakin näytti olevan vedessä läiskien reklamaationa rauhanhäirinnästä häntäänsä kiivaasti veteen. Mies katseli majavaa hyväntuulisena ja sanoi:

- Älä veikkonen suotta läiski. Eihän mulla pyssyä ole mukana. Ja tiedät muutenkin hyvin että en minä sinua veteen kumminkaan ampuisi.

Majava jäi jatkamaan afääreitään ja mies jatkoi puolestaan omaa afääritöntä kulkuaan tuumien olevansa ylpeästi tyhjänkävelijä niin kuin lappalaiset tuppasivat vaeltajia nimittämään. Mikäs tässä tyhjää kävellessä. Kulkukelpoista kangasmaastoa oli vielä hieman jäljellä. Alueet kuuluivat miehen metsästysseuran Nyhtänköljän Erän metsästysalueisiin ja jos niitä jotenkin saattaisi määritellä niin osuvin olisi ”ei suositella varsinaiseksi vaellusmaastoksi”. Ennen huonompaan maastoon siirtymistä mies nojasi tuttuun pöllipinoon, väänsi sätkän – tuohon aikaan tietenkin Aromaa – ja poltellessaan mietti että nuo uunipuun mittaiset ja pahasti lahonneet pöllit olivat olleet siinä jo silloin kun isän kanssa oli nöösipoikana tullut täällä liikuttua. Kukahan tuon pinon aikanaan kasasi ja miksihän se häneltä siihen jäi? Mikä oli tarina pöllipinon takana? Oli niin paljon tarinoita joita kukaan ei kuule.

Mies survoi saappaallaan maahan kuopan, sammutti sätkän huolellisesti ja peitti jälkensä. Maa oli sinänsä pari päivää kestäneitten ja eilen loppuneiden sateitten jäljiltä kostea mutta mitäpä noita riskejä turhaan ottamaan. Eikä sitä jämää viitsinyt näkyville jättää muutenkaan. Siisti mies oli täälläkin siisti. Oli aika siirtyä eteenpäin kulkemaan maastoa joka oli välillä pirunmoista pöpelikköä ja häpelikköä, välillä ojitettua suota jonka ojien ylitys oli rinkan kanssa melko haastavaa ja jossa oli viljalti ns. tappajakoivua joka tuntui suorastaan hyökkäävän saappaanvarteen kiinni ja johon oli helppoakin helpompaa tuiskahtaa turvalleen. Sitten oli tarjolla taas lisää pöpelikköä ja häpelikköä.

Pahimman osuuden jälkeen mies saapui Hölö-Pekan lammen pohjoispäähän jossa hän kiveen nojaten poltteli toisen sätkän ja otti kenttäpullosta pari hörppyä. Kyseisellä lammella mies ja hänen isänsä olivat aikanaan metsästysreissulla törmänneet ensimmäistä kertaa hirvikärpäseen todeten jälleen tulleen todistetuksi että idästä ei tule mitään hyvää. Sätkänjämän sammutettuaan mies jatkoi matkaansa. Maasto ei ollut vieläkään mitään varsinaisen helppoa mutta jonkunlainen poluntekele siinä kulki ja matkaa perille oli enää muutama kilometri.

Lopulta mies saapui sinne minne oli halunnutkin, tuttuun paikkaan jo menneiltä vuosilta. Kahden pienen järven välinen kannas jossa oli mainio ja rauhallinen telttapaikka. Järvien välissä kulki vielä puro jonka lasku oli sen verran jyrkkä että se tarjosi aina mainiota juomavettä. Puron yli oltiin viritelty pari pölliä ja sitä ylittäessään mies tuumasi että taitais pitää käydä piakkoin uusimassa nuo pöllit. Olivat jo aika vanhoja. Pitäiskös ottaa isän kanssa asiaksi tään reissun jälkeen? Kun puro oli ylitetty mies oli perillä, heitti rinkan selästään, huokaisi painon pudottua selästä tyytyväisenä kuunnellen hetken aikaa puron solinaa ja muita hiljaisia luonnon ääniä. Täällä häipyi pois sekä kiire että Helsingissä niin yleinen tarkoituksettomuuden tunne. Täällä munien kutinallakin tuntui olevan joku tolkullinen tarkoitus.

Mies pystytti teltan ja aukaisi sen sisällä sekä makuualustan että makuupussin laittaen ne valmiiksi yötä varten. Sitten hän kasasi Trangian, kävi purolta vettä ja laittoi teeveden kiehumaan. Marinolin kanssa lotratessaan hän tuumaili että pitäis saada aikaiseksi se kaasupolttimen hankinta tuohon keittimeen. Marinolin kanssa se oli aina sellaista läträämistä ja sen haju levisi herkästi rinkkaan ja kaikkiin vermeisiin. Lisäksi se kaasupoltin olisi monta astetta kätevämpi tuulisissa tunturiolosuhteissa. Ei vaan ollut saanut aikaiseksi. Mies oli vähän aikaansaamaton ja myönsi sen itselleenkin.

Saikkaveden pikkuhiljaa lämmetessä mies teki sakuskaa näkkileivästä, sulatejuustosta ja metvurstipötköstä viilletyistä viipaleista. Sakuskan syöminen saisi odottaa veden kiehumista sillä sitä odotellessa oli aika tehdä jätkän jääkaappi. Edellispäivien sateet olivat loppuneet, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja ilma oli lämmin, melkein helteinen. Eihän miehellä paljoa muuta ollut kuin kuivatavaraa mutta sulatejuusto ja metvursti olisi hyvä pitää viileämmässä. Hän kasteli järvessä pyyhkeen litimäräksi, laittoi juuston sekä metukan siihen ja ripusti nyytin roikkumaan puun oksaan mahdollisimman aurinkoiseen paikkaan. Auringon lämmön pyyhkeestä haihduttama vesi pitäisi pyyhkeen sisällön viileänä. Välillä sitä pitäisi käydä kastelemassa että jääkaapissa riittäisi virta. Viimeisen päälle ekojääkaappi.

Teetä ryystäessään ja leipää natustellessaan hän katseli järvellä uivaa heinäsorsapoikuetta ja ajatteli tällaisten hetkien välttämättömyyttä oman henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tietysti kaikkia tällainen ei kiinnostanut ja he olivat varmaankin myös niitä jotka hankkivat innolla itselleen niitä kännyköitä jotka olivat alkaneet siihen aikaan yleistyä. Mies ei ollut itse hankkinut sellaista ja piti jotenkin ärsyttävänä ajatuksena että hän olisi aina puhelimen tavoitettavissa. Mutta kai niistä piruista tulisi joskus standardi ja lankapuhelin häviäisi.

Saikkatauon jälkeen mies otti mukaansa kirveen ja läksi keräämään polttopuuta jota kannaksella riitti varsin mukavasti. Vaikka paikka oli hieno niin sitä ei ollut kovin moni ihminen vielä löytänyt. Kirveellä sai maassa lojuvia kuivuneita rankoja pätkittyä lyhyemmäksi ja lopulta mies pilkkoi erään päällisin puolin laholta näyttävän kannon jonka sisällä hän tiesi olevan hyvää ja tuoksuvaa tervasta. Kaikkiaan hän teki ympäristöön kolme reissua tuoden joka kerralla puita täyden sylillisen. Siinä  ehti jo tulla nälkäkin joten oli aika panna Trangia taas tulille.

Gourmét-aterian resepti oli tuttu. Vesi kiehumaan. Kun se alkoi kiehua, mukaan pari palaa lihalientä ja puoli pussillista pikamakaryllejä. Ne valmistuivat muutamassa minuutissa jolloin sekaan saattoi sotkea purkillisen sika-nautaa. Elettiin niitä viimeisiä maailmanaikoja kun sika-nauta oli vielä syötävää evästä. Kyseisen eineksen laadun romahtaminen oli vasta edessä. Mausteeksi aromisuolaa, sillä arskahan kävi lähes joka paikkaan. Vielä kyytipojaksi pari sulatejuustolla voideltua näkkileivänpalaa ja kenttäpullosta raikasta purovettä. Seuraavana päivänä eväänä olisi tölkkihernesoppaa johon mies viiltelisi puukolla metukkasiivuja. Sekin olisi ykkösluokan evästä. Sapuskan laadusta ei tämä reissu ottaisi kiinni.

Mies söi ruokansa hyvällä ruokahalulla ja eräänlaisella hartaudella. Maastossa kaikki maistui paremmalta. Ehkä täällä kaiken kokikin jotenkin paremmin, aidommin ja enemmän kuin jossain kaupungissa. Jotenkin vahvemmin ja oikeammin. Ainakin hänestä tuntui siltä. Ja eikös aina vain itsekkäämmäksi muuttuvassa maailmassa oma kokemus mennyt yli kaiken muun? Mies ei itse sinänsä ajatellut niin ja piti sellaista ajattelua vastenmielisenä mutta täällä, täysin yksin ja ketään häiritsemättä sen saattoi sallia. Tässä pienessä hetkessä jossa hänen pieni itsekkyytensä ei häirinnyt ketään muuta.

Ruokailtuaan, poltettuaan ruokasavut ja pestyään astiat tyytyväisenä röyhtäilevä mies alkoi viritellä nuotiota. Suurempia rungonpätkiä kannatti halkoa hieman pienemmäksi. Sitten oli aika veistellä puukolla tervaspuista kiehisiä jotka hän laittoi ensimmäisenä jo aikaa sitten kivistä rakennetun tulisijan pohjalle. Tuli piti sytyttää tulitikulla vaikka sätkän saattoikin pistää kärheämään sytkärillä. Niin vain kuului tehdä. Se kuului asiaan. Nuotiota ei sytytetty sytkärillä. Ei koskaan. Palavien kiehisten päälle mies viritteli lisää ohueksi pilkottuja tervaskalikoita sekä kuivia kuusen alaoksia ja pian mukava nuotio oli valmiina. Siihen tarvitsi lisätä vain muutama kalikka aika ajoin sillä tarkoitus oli tehdä nuotio eikä kokkoa.

Oli jälleen vuoro Trangian. Mies keitteli tulia katsellessaan lisää teevettä ja kaiveli kolmen desin taskumatin jossa oli tummaa rommia jota hän lorautti teen sekaan. Ei se mitään sokeria kaivannut. Totia pikkuhiljaa siemaillessaan  hän ajatteli omaa elämäänsä. Työ nyt oli varma, se oli tietysti etu. Mutta paikassa jossa hänen oli vaikea elää. Ja työn myötä hän oli huomannut siirtyneensä myös hänelle vieraaseen maailmaan. Maailmaan, jossa asialla itsellään ei ollut merkitystä vaan sillä, kuka ja millä oppiarvolla varustettu ihminen sen asian sanoi. Maailmaan, jossa teorian ja käytännön ollessa ristiriidassa käytäntö jäi aina tappiolle ja käytännön puolesta puhuva miellettiin häiriköksi.

Poishan sieltä olisi päästävä, tuumi mies itsekseen. Mutta ihminen on luontaisesti laiska eikä yksin mitään paikkakunnan vaihtoa jaksanut alkaa suunnitella. Jos olisi vakituinen naisystävä niin tilanne saattaisi olla toinen. Sellainen nainen jonka kanssa elämää oikeasti uskaltaisi ajatella eteenpäin. Mutta hän oli pannut merkille että naiset alkoivat olla ainakin siellä Helsingissä koko lailla täynnä itseään ja ne eivät oikein halunneet itselleen miestä vaan puudelin ja sokean tottelevaisen palveluskoiran yhdistelmän jolla oli miehen henkilötunnus. Mies ei ollut vielä hirvittävän kiinnostunut ympäröivästä yhteiskunnasta mutta silti hän tuumasi että se feminismi oli tainnut saavuttaa sellaisen pisteen että sen jälkeen se muistutti enää ylikiehuvaa kattilaa joka sai aikaan vain turhaa sihinää ja höyryä. Voita hellalla. Mutta ehkä se nainen sieltä joskus vielä löytyisi. Se nainen joka olisi muutakin kuin voita hellalla.

Järvellä kuikka aloitti iltakonserttonsa aivan kuin muistuttaen miestä että lakkaas jätkä miettimästä tyhjänjoutavia. Sinä ehdit miettiä niitä siellä Helsingissä ihan paskaan asti. Mies kiitti kuikkaa neuvosta, tyhjensi mielensä turhista ajatuksista, teki toisen totin ja alkoi tehdä sitä mitä varten oli tänne kävellytkin eli istui hiljaa katsomassa elävää taideteosta joka koostui nuotiosta, kuikasta, järvestä ja vieressä solisevasta purosta. Paikassa ja hetkessä jossa kaikki oli tärkeää ja merkityksellistä.

Toisen totin juotuaan mies kävi Trangian kattilalla järvestä vettä ja sammutti nuotion. Oli aika siirtyä yöpuulle. Huomenna hän jatkaisi naapurikunnan Teppanan puolelle ja yöpyisi erään lammen rannalla jossa hän oli veljensä kanssa aikanaan yöpynyt istuen koko yön nuotiolla lyöden sinne aina uuden kannon joita hakkuun jäljiltä oli maastoon jäänyt. Velikin oli jo maailmalla ja juhannuksen töissä. Harmi. Olis ollut mukava istua tässä tulilla broidin kanssa. No, joka tapauksessa hän menisi juhannukseksi vanhempiensa luoksi kotiin niin kuin oli luvannut. Kotihan se oli hänelle vieläkin. Helsingissä hänellä oli vain luukku.

Teltassa hän riisui liiat vaatteet, survoi ne makuupussin suojapussiin saaden aikaan mukiinmenevän tyynyn ja ahtautui sitten makuupussiin. Vieressä solisevaa puroa ja ajoittain järvellä musisoivaa kuikkaa kuunnellessa uni tuli nopeasti, ollen syvää ja rauhallista.

Uuteen aamuun olisi hyvä herätä.



Hyvää ja rauhallista juhannusta kaikille lukijoille

34 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oivallista juhannusta!

Huomasitko muuten kuinka tällä kertaa alan järjestöt (pl SAL:n pj) eivät kusseet toistensa muroihin, ja tämän takia lausunnot lakiesitykseen, yhdessä kansalaispalautteen kanssa, ovat ainakin jo siirtäneet uuden aselain käsittelyn syyskuulle?
Nurin se on saatava, s-tana, mutta tämä oli jo hyvä signaali - tahtotila pakkonuijia on olemassa mutta pelko äänestäjien menettämisestä pakkojarruttaa menoa.

-Tvälups-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Taisteluvälineupseeri ja oivallista juhannusta sinullekin. Joo, tää on semmonen asia että tässä kuppikuntaisuus on kerta kaikkiaan unohdettava ja metsästäjien, ampumaharrastajien ja reserviläisten on puhallettava yhteen hiileen. Pelkään tosin että rumba jatkuu ja lopputavoite on päästä siihen ”Tuomiojan sivistysvaltioon”.

KKi kirjoitti...

Mukava tarina. Itse en ole erämiehiä mutta ymmärrän fiilikset. Minusta taas oli aikoinaan ihan helmeä viritellä grilli Volvon viereen vuonon ranalla, grillailla vaikka possunkylkeä (semmosta oikein rasvaista) ja nautiskella jokunen olut. Kiva siinä oli kattella aringonlaskua.

Se on muuten jännä miten vähän vaatimattomampikin eväs maistuu matkalla. Nykyään näissä kotimaan hommissa ei oikein ole tilaisuutta.

Ruottissa oli muuten parhaat levähdyspaikat. Niillä oli oikein lämmitetyt vesivessat. Aivan täydellsiä paikkoja pitää vaikka 45h viikkolepo. Pohjoisessa yllättäen siisteimmät. Tosin tuossa loppuaikoina alkoi sielläkin näkyä estettisesti ikäviä romanneja sekä litulatuja.

Helsingistä samaa mieltä. Olen minäkin Helsinkiläisellä firmalla töissä mutta ymmärtävät ajattaa mulla lähinnä maakuntien keikkoja ja viikonloput Volvo saa maata kotipihalla Huitsin Nevadassa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, KKi ja kiitokset. Kommenttisi sinänsä kävisi juhannustarinasta itsessään sillä nuo vuonot eivät ole itsellenikään vieraita ja ajatus rahtarista joka grillaa possua ja ottaa pari kylmää herättää varsin lämpimiä mielikuvia.

Varmaan tekstistäkin kävi ilmi että tarkoitukseni ei ollut mollata Helsinkiä eikä helsinkiläisiä. Minä olin väärä mies väärässä paikassa ja veikkaan että lukijoissa on useampiakin ihmisiä jotka joko ovat nyt tai ovat olleet samassa tilanteessa. Hyvää juhannusta myös helsinkiläisille. Uushelsinkiläisethän sitä eivät vietäkään joten heidät jätän väliin.

Juha kirjoitti...

Hyvää juhannusta myös toivottaen.


Retkeilytouhuissa minua on sekä ihmetyttänyt, että kammotuttanut nämä ns. Aamupala-juustot (erikseenpakatut siivut muovikääreessä), ne kun eivät tunnu pilaantuvan edes yrittämällä. Reissussa ollessani ne ovat säilyneet (syömäkelpoisina) lähes viikon laukussa, vaikka ympäristön lämpötila on ollut päivisin pitkälti yli 30C, auringonpaahteisissa laukuissa vielä enemmänkin. Mutta nämä siivut säilyivät vain.

Mitähän ne oikein pitävät sisällään?

KKi kirjoitti...

No juu. Eipä minunkaan tarkoitus ole oikeille Stadilaisille vittuilla. Kuten totesit, stadi on heidän koti.
Vaan kyllähän ne eniten statilaiset ovat juurikin nuoria pönttövuoren takaa tulleita. Sitten ollaan niin statilaisia ja hesalaisia. :D

Oikeat stadilaiset on lungei kundei.

Mitä Helsingissä pyörin niin lähinnä Vuosaaren Satamassa, rahtipuolella. Siinä sataman ABC:llä, vai taitaa olla Sale kauppa nykyään, mutta kuitenkin. Sieltä kaffekupin saa eurolla ja eväitäkin tulee siitä ostettua. Suikusta rahastavat pari euroa.

Tuumailija kirjoitti...

Olen itse suunnilleen sen ikäinen kuin tarinassa. Itsekin maalta kotoisin olevana kaipaan sisimmässäni maaseudun rauhaa ja kauneutta. Kaipaan tilaa, luontoa ja pitkospuita. Asun kaupungissa lähinnä olosuhteiden pakosta. Onneksi täällä on ollut hyviä kavereita, mutta monet ovat valmistumisen jälkeen saaneet töitä muualta. Piirit ovat pienentyneet ja huomaan miettiväni yhä useammin, että tekisi mieli vaihtaa maisemaa. Japani on yksi mahdollisuus. Sielläkin on paljon kaunista luontoa ja sikäläiset Nyhtänköljät ja Huitsinnevadat.

Naisen löytäminen tuntuu lähinnä utopistiselta haaveelta.

Leppoisaa juhannusta Yrjölle ja Ylvalle! Itse lähden kaverin mökille viikonlopuksi. Puusauna, järvi, grilli, muurinpohjapannu ja hyvää seuraa. Ja se luonnon ihana rauha.

WhiteHunter kirjoitti...

Tuo tarina sopisi minuun, mutta ei ole enää paikkaa mistä lähteä liikkeelle. Mutta se on eri tarina.
Vuonna 1992 tulin opiskelemaan tänne muutamaksi vuodeksi. Täällä ollaan edelleen.
Jonnekkin täältä on lähdettävä, joskus. Leipä vain on niin hyvää ja täällä sitä on tarjolla kuitenkin.

Tvälupseerille. Joo, Ressut, SAL ja metsästäjät kusee kilpaa toistensa muroihin.
Paljonko on julkisuudessa ollut tässä kuussa käydyistä IPSC haulikon mm-kisoista ranskasta?
http://www.ipscmatches.org/2018sws/files/2018/06/2018-SHOTGUN-WSSGIII-SHOOT-OFF-RESULTS.pdf
Tai viime vuoden kivääri kilpailuista?
https://en.wikipedia.org/wiki/2017_IPSC_Rifle_World_Shoot

Luulisi että tuollainen menestys huomattaisiin, mutta ei.

No mutta.. Tulevaisuutta peläten, se tulee sieltä kuitenkin, se Tuomiojan ihanne maailma.

Hyvää juhannusta kuitenkin kaikille.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Juhalle, KKi:lle, Tuumailijalle ja WhiteHunterille & kiitos kommenteistanne.

Juha: Ja jussia myös sinulle. En osaa oikein sanoa noitten aamupalojen koostumuksesta mutta muistelenpa että jo sodan ajan kaukopartiomiesten eväisiin kuului Koskenlaskija-sulatejuusto.

KKi: Helsinginhän voi erottaa siihen vanhaan Stadiin ja sitten sitä ympäröivään paljon suurempaan alueeseen joka on loppujen lopuksi ihan samanlaista lähiötä kuin muuallakin Suomessa. Tietysti Helsingissä se tuppaa olemaan nykyisin ikävän rikastettua.

Tuumailija: Oikein leppoisaa juhannusta sinullekin. Kertomasi juhannusresepti vaikuttaa mainiolta. Toivottavasti sinäkin pääset aikanaan omaan Huitsinnevadaasi.

WhiteHunter: Joo, ihmisen pääelinkeino on syöminen. Mutta ehkä vielä joskus. Ei muuten tosiaan ole noista tuloksista paljoa metelöity vaikka suomalaisten menestyshän oli aivan uskomaton. Mulla on sellainen ikävä näppituntuma että metsästäjäpuolella ajatellaan valtiolle riittävän sen että takavarikoidaan ressuaseet sekä pistoolit ja metsästäjät saisivat olla rauhassa. Takaan ja alleviivaan että se ei tule jäämään siihen. Oikein hyvää jussia.

Terho Hämeenkorpi kirjoitti...


Joo, hyviä Jusseja niin Ykälle / Ylvalle kuin tällä puolella kommentoiville:-)))
Minä sain juuri jussiksi valmiiksi (?) oman rauhankämppäni sarjassa `kaukana kavala maailma`. Viime pyhänä vietettiin taattujen kavereiden ja WPK:n pumpun säestyksellä avajaisia. Ei hullumpaa istua terassilla, kuunnella hiljaisuutta, kipata huurteinen Karjala (takaisin!)ja olla niinkuin ei oliskaan. Kun ei enää kunto myötää vaellukselle, niin ei tämäkään jussin- ja kesänvietto ole hullusempaa. Vointia vaan!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Terho ja oikein mukavaa jussia. Ei kuulosta ollenkaan huonolta tuo sinunkaan paikkasi.

oravan pesän hävittäjä kirjoitti...

No olihan taas hyvä juttu. Hyvää juhannusta koko rotokunnan puolesta.

Krypta kirjoitti...

Hieno ja kaunis tarina. Hyvää juhannusta sinulle ja familialle. Nauttikaa hyvästä ruuasta ja juomasta ynnä kiukaan tötsistä.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset muistoja herättävästä kirjoituksesta.
Hyvän ja rauhaisan juhannuksen toivotukset täältä tsadista sinne Huitsinnevadaan.
T. Riku Raunioilla

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Tommi Rautiaiselle, Kryptalle ja Rikulle Raunioilla, kiitokset kommenteistanne ja hyvää ja rauhallista juhannusta.

Hemuli kirjoitti...

Jotenkin vaan tykkään näistä juhannus ja joulu tarinoista.

Hyvää juhannusta ykälle!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Kiitokset sinullekin Hemuli ja hyvää ja rauhallista juhannusta.

Anonyymi kirjoitti...

Niin itähesa/itävantaa on sattuneista syistä tuttua seutua. Itse olen huomannut viihtyväni parhaiten sellaisilla alueilla jossa kadulla kuulee Viroa ja Venäjää ja Vietnamia ja Thai:ta.
Toiset alueet on rikastettu siihen pisteeseen etten enää tunne olevani kotimaassani.
Siitä on jotakuinkin 6-7 vuotta kun kuulin viimeksi kenenkään puhuvan ehtaa helsingin ruotsia. Aksentin erottaa usko pois.

Niin tuossa tarinassasi oli monia tuttuja elementtejä esim tuo tee se itse tyyny ja marinol läträäminen. Purkkiliha on mennyt piloille mutta Ykä kerrompa sulle salaisuuden. Pk seudulla on Virolaisia ja Venäläisiä kauppoja ja niistä saa sitä ehtaa tavaraa. Jos nyt ei sitä Jalostajan mutta kumminkin ihan oikeesti hyvää. Samaten oikeita suolakurkkuja ja smetanaa ja hirvenliha makkaraa. Hinnatkaan ei ihan päätä huimaa.
Säännöllisesti tulee asioitua.

Ai niin missä luulet stadilaisten viettävän juhannuksen...?
Skönellä jossain Helsingin tai sipoon edustan saarista osa menee jopa porkkalan suuntaan.

T:Labrotta

korpisoturi kirjoitti...

Hiiviskely kesäöisessä metsässä on kuin runoa,
siel on onni omanani.

Jussia vaan!

Anonyymi kirjoitti...

Hauskaa kun juttu omassa mielessäni siirtyy tiettyyn maastoon lapsuuden kesistä. Enää pikkulapsi-/vauva-arjessa ei ole tullut lähdettyä pohjoiseen, mutta jahka nuorimmainenkin saadaan pois vaipoista, niin ehkä sitten. Kovasti on vain kulunut Lappikin. Korpea olisi toki alempanakin, mutta sydän vie Lappiin, mistä lie johtuukaan! Tupakit tosin tarinassa vähän tökkäsivät, niitä kun olen aina pitänyt ikävinä ja vastenmielisinä. Mutta jokaisella on omat tapansa, ja tietysti parempi että siivosti ne jonnekin korjataan. :)

Rauhaisaa juhannusta Ykälle ja perheellesi. Blogiasi on ilo seurata!

T. Juhannusrouva

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Labrotalle, korpisoturille ja Juhannusrouvalle & kiitos kommenteistanne.

Labrotta: Kyseisillä saarilla varmasti kelpaa viettää juhannusta. Olen joskus ollut semmosella saarireissulla itsekin mutta siitä on kyllä aikaa. Ihan hienoja maisemia. Virolaiset säilykkeet tiedän ja ostan niitä aina jos käsiini saan. Venäläisiin en ole tutustunut mutta täytyy kokeilla jos niitä löytää.

korpisoturi: Ja oikein hyvää jussia sinullekin.

Juhannusrouva: Kyllä Lapissa on oma taikansa ja toivottavasti pääsette tekin siellä vielä käymään. Ja kohtelias tupakkimieshän panee palamaan vain silloin kun se ei häiritse muita. Oikein hyvää juhannusta ja kiitos kannustuksesta.

KKi kirjoitti...

No niin. Nyt toivottelen juhannusta Ykälle, Ylvalle, hotellin henkilökunnalle sekä kommentoijille. Olen itsekin viimein juhannuksen vietossa. Ihan kotosalla. Tässä ammatissa kun on juhlaa kun ei tarvitse lähteä minnekään.

Säilykkeistä puheenollen. Norjalaiset Norfjord tuotteet ovat myös mitä kelpoisampia. Norget, perkuleet, laittavat eväisiinsä oikein lihaa ja vähän rasvaakin.

Tuntuu muuten olevan ihan perinteinen juhannussää, vettä tulee ihan maahan asti. Tuuleekin verraten raikkaasti. Sähköt on nyt toistaiseksi pysynyt päällä.

SuiGeneris kirjoitti...

Kiitoksia tarinasta ja muistoista. Hyvää Juhannusta sinulle ja perheellesi

QroquiusKad kirjoitti...

No niin, Jussin ensimmäinen juhlajuoma on korkattu ja juotu! Tästä se alkaa ja jatkuu George Thorogoodin hengessä:

https://www.youtube.com/watch?v=4E9ydw_aDMg&t=63s

Muuta seuraa minulla ei täällä Radanvarsikaupungissa ole. Veljeni perhe on yhtäällä ja vanha äitimuorini toisaalla, omissa riennoissaan joihin minä en oikein sovellu enkä niissä viihtyisikään.

Vieraantuneisuuden tunne on minulle ollut koko ikäni jatkuvaa ja kokonaisvaltaista. En ole omieni joukossa muualla kuin edellämainittujen, kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän muukalaisia. Kotonani en ole enää oikein missään:
lapsuuteni ja teini-ikäni Tuppukylässä olin se Sinne Kuulumaton Vääränlainen Ihminen siitä luonnollisesti lankeavin seurauksin. Suvivirsi on minulle edelleen Seesteisen Rauhan Hymni:
se viestii kymmenen viikon taukoa hakkaamisesta ja potkimisesta, joka on fyysisesti jäänyt sinne edellisvuosituhannelle mutta pysyy ikuisesti korvien välissä.

Suvivirsi tiesi fyysistäkin poistumista Tuppukylästä kesäkuuksi Radanvarsikaupungin mummolaan. Junamatka taittui alle kouluikäisenä ja ala-asteikäisenä pikkuserkkujen ja heidän äitinsä mukana: he jatkoivat Pääradan päätteeseen, minä ja veljeni jäimme Radanvarsikaupunkiin, joka asemalla mummu ja vaari olivat odottamassa.

Juhannusta vietettiin enomiehen mökllä muunkin suvun kesken. Tämä lapsuuden idylli sai ensimmäiset särönsä ollessani vähän toisella kymmenellä. Vaari ei ollut enää mukana kuvioissa. Sain oppia sanan "avioero".
Sen myötä mummukaan ei enää suhtautunut tyttärenpoikiinsa yhtä suopeasti kuin ennen, varsinkaan vanhempaan eli minuun: olinhan aloittamassa siirtymää lapsuudesta nuoruuden puolelle, matkalle joka päättyisi miehuuteen.

Juhannukset enomiehen mökillä alkoivat saada omia ikäviä sävyjään 1990-luvun alun myötä. Suvun naisväki omaksui monikulttuuri- ja EU-uskonnon, ja niiden vastustajana jouduin heidän silmissään persona non gratan kastiin. Aloin viettää Jussini 1990-luvun lopulla vanhempieni mökillä.

Ne juhannukset loppuivat isän kuolemaan ja perintöverona tunnettuun kateusveroon, jonka maksamiseksi meidän oli myytävä mökki. Kunnostin mökkiä vanhan äitimuorin kanssa viime päivään asti, ja viimeisen kerran sen pihasta lähtiessä tuli tunne Lapsuuden Kirjan lopullisesta sulkeutumisesta.

Äitimuorin muutettua tänne Radanvarsikaupunkiin lastensa ja lastenlastensa luo ei minulla ole enää lapsuuteni kotia. Omaa perhettä minulla ei ole eikä tule, niinpä siis vietän Jussia täällä Radanvarsikaupungin kaksiossa yksin.
Voisin toki aina vuokrata jonkun mökin, joskin sinne päästäkseni pitäisi vuokrata autokin, kun en sellaista omista. Eikä se vastaisi tarkoitustaan; ei se olisi tunnetasolla yhtään sen kummempaa kuin täällä nytkään.
Sama vieraantuneisuuden tunne vain eri paketissa.

Niinpä siis juhannukseni sujuu varsin rauhallisissa merkeissä. Samaa toivottaen niin blogistille kuin kaikille lukijoille.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys KKi:lle, SuiGenerikselle ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.

KKi: Jussia sinnekin. Kiireettömyys ja tieto siitä että ei ole pakko tehdä mitään on ihmisen tunteista yksi hienoimpia. Ja kiitos tuosta vinkistä. Täytyy testata kun seuraavan kerran Norjan puolella käy. Meillä muuten samanlainen myräkkä. Ja kun meilläkin on avolinjat niin voi olla, että juhannustunnelma kruunataan sähkökatkoksella.

SuiGeneris: Kiitokset sinullekin ja oikein hyvää juhannusta.

Qroquius Kad: Kiitos muistojen jakamisesta. Koska olen ollut koulukiusattu joskus itsekin niin Suvivirsi meinasi mulle samaa kuin sinullekin. Voimia eloon ja hyvää juhannusta.

Vasarahammer kirjoitti...

En ole varsinaisesti suuri Lapin ystävä mutta silti nämä erämaatarinat koskettavat. Kannattaa mmuistaa, että jopa Etelä-Suomesta löytyy hyviä erämaa-alueita. Ei tarvitse mennä kauas Helsingistä pohjoiseen, niin sellaisia löytyy. Näillä alueilla en nyt tarkoita Nuuksiota tai Sipoonkorpea.

Hyvää juhannuksen jatkoa hotellin ylläpitäjille!

Becker kirjoitti...

Kiitokset mainiosta juhannustarinasta. Sen verran olen metsässä yöpynyt partiolaisena ja intissä että jotenkin nuo tunnelmat aistii. Nyt ollaan mökillä metsän keskellä, joten luonto on suorastaan iholla. Savusaunassa on jo saunottu ja istuttu puuceessä hyttysten seurana. Paras tervetulotoivotus oli lehtokurpan iltainen ylilento, linnun jonka jo luulin hävinneen. Liekö ollut sama vai joku jälkeläinen joka oli valinnut saman pihapiirin asuinalueekseen. Uutta mielenkiintoa on kalliin amerikkalaista alkuperää olevan hyttysen syöjän toiminta. Se vaatii toimiakseen myrkkykapselin, sähköä ja kaasupullon. Pitää kuulema satojen neliöiden alueen puhtaana noista verenimijöistä. Saas nähdä miten toimii, sen näkee vasta muutaman päivän kuluttua.
Vanhana Hesalaisena on vain todettava, ettei se ole enään se kaupunki jossa vartuin, ei lähellekkään. Joudun siellä joskus lomilla käydessäni piipahtamaan, mutta häippäsen kylästä mahdollisimman pian kun saan asiani hoidettua.
Saas nähdä minkälaisia uudesta sselakiluonnoksesta tulee. Suomalaisten eripuraisuus sattaa kusettaa senkin. Runo K. Kurko kirjoitti jossainnblogissaan miten hän alkoi kyllästymään jatkuvaan riitrlyyn ja omien etujen ajamiseen ase asioissa. Ruotsalaiset ovat tuossa paljon fiksumpia. Vaikka ovatkin laumasieluja, niin heille on tyypillistä ehkä juuri siitä johtuen määräntynlainen yhteilöllisyys. Eri järjestöt, esim. aselupa asioisaa, pystyvät yhteistoimintaan ja näin on helpompaa toimia hallinon ja viranomaisten suuntaan kun ovat ensin yhdessä tuumineet yhteiset toimintamallit.

Kesäisen sateen ropinaa luonnossa on rauhoittavaa seurata kuistilla kaljatölkki kourassa. Paljon mukavempaa kuin olla jossain turistirannikolla tuhansien ihnmisten keskellä aurinkotuolissa itseään grillaten.

Hyvää Juhannuksen jatkoa blogin lukijoille ja Ykälle ja Ylvalle sekä respan porukalle.
Toivottaa Becker.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vasarahammerille ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Vasara: Hotellin ylläpitäjät kiittävät ja toivottavat juhannuksen jatkoja. Ja eteläisestä Suomesta löytyy tosiaan yllin kyllin hyviä kulkukohteita.

Becker: Kiitokset sinulle. Ei lehtokurppa ole onneksi kadonnut vaan se tarjoilee aikamerkkiään meilläkin. Suurinpiirtein klo 20 illalla. Toinen vakivieras lähistöllä on ruisrääkkä. Tässä asehommassa eripuraisuus on todellakin utopistien paras liittolainen. Uskon niitten ajattelevan että jos tulee käsky luovuttaa kaikki aseet niin kansalaiset kiltisti tottelevat. Osa varmaan totteleekin mutta ei taatusti kaikki. Oikein mukavaa juhannuksen jatkoa sinullekin.

Anonyymi kirjoitti...

Tippaakaan väheksymättä muita kirjoituksiasi, kyllä nämä erä-aiheiset ovat niitä jotka eniten mua herkistävät koska ne on sellaisella rakkaudella kirjoitettu, että lukija muistaa miltä tuoksuu se kangasmaasto tai suo, tai miltä ne näyttävät vaikka ei olisi vuosikymmeniin niitä enää kokenutkaan. Tosin onnistuit kirjoittamaan aikoinaan hienosti myös Kalliosta, vaikka olosi siellä ilmeisesti tuntui ulkopuoliselta. Samalta tuntuu minusta nyt. Kun 35 vuotta sitten siirryin ns. fiinimmiltä alueilta tänne, tämä oli hyvä paikka asua ja olla. Ei enää, mutta mihin sitä ihminen kotoaan lähtisi?

Me vanhat stadilaiset arvostamme luontoa, koska tapana oli että penskat lähetettiin heti kesän alussa kolmeksi kuukaudeksi landelle, vanhemmat (ei niitä kukaan muistanut edes kaivata) tulivat sitten jossain vaiheessa perässä lomineen. Lapsista se oli ihanaa, teini-ikäisille tietenkin maailmanloppu. Opittiin valtava määrä kädentaitoja ja luonnossa selvitymistä, tunnistettiin nisäkkäät, linnut, kalat, sienet, marjat ja kasvit. Ja ennen kaikkea opittiin uimaan ja sukeltamaan, ihan ilman altaita tai Välimerta. Ja kaikki tämä vapaaehtoisesti. Koska luonto oli kaupunkilaiskakaroille ehtymätön hauskan oppimisen lähde.

Meillä on ilmeisesti parinkymmenen vuoden generation gap, trangiaa ei tainnut olla olemassakaan eli pelkällä notskilla mentiin ja jollain kipolla. Aromatiakaan ei tainnut tuolloin Suomessa olla, ja mokoma monosodiumglutamaatti olisi saanut jäädä keksimättäkin. Sitä kun käyttää, kaikki maistuu vain siltä. Mutta makuasia.

Juhannus kohta ohi joten hyvää huomista sunnuntaita.
tira+

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, tira+ ja erittäin lämmin kiitos. Erityisesti siitä että miellät minun sudeettiböndeläisenä hoksanneen jotain kotikulmiesi sielusta. En itse asiassa mieltänyt itseäni siellä ulkopuoliseksi. Ajat olivat toiset. Jos heppu piti huolen omista asioistaan ei hänelle tullut koskaan hankaluuksia. Generation gapista veikkaan että se parinkymmenen vuoden ero pitää paikkansa. Oikein mukavaa kesän jatkoa niillä kulmilla joilla joskus asuin ja jonne en koskaan palaa. Juurruin muualle enkä enää pois lähde.

Lemminkäinen kirjoitti...

Mietiskelin vasara kädessä että kumpi on kannattavampaa, lyönkö vasaralla pikkurilliä vai peukaloa. Tulin siihen tulokseen että peukalon vasaroiminen on kannattavampaa, koska se on paksumpi. Kohotin vasaran.. ja heräsin. Järkyttyneenä huomasin että mykkäröinti yhteiskunnassa vaikuttaa jo uniin. Mykkäröintivapaata juhannuksen jälkeistä elämää kaikille.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Lemminkäinen. Nykyisessä Suomessahan ohjeistus on että vasaralla peukaloon lyöminen tuntuu hyvältä ja joka lyönnillä aina vain paremmalta. Mutta jatketaan me kesää niillä vanhoilla ja toimivilla ohjeistuksilla.

QroquiusKad kirjoitti...

Maailma lienee sama meille kaikille, ja silti tuon tuostakin sitä pohtii onko asia todellakin näin. Stephen King on mies, joka ei esittelyjä kaipaa, ja lukiessani hänen muuten niin mainiota opustaan "Kalpea aavistus" piti kyllä pariinkin kerran ihmetellä.

Ensin kertojaminä maalailee hukkumiskuoleman metsäjärveen kuikkien huutaessa taustalla. Tietttävästi ainakin Pentti Haanpää oli kertonut haluavansa kuolla juuri niin...ja siihen tapaan se sitten kävikin.

Seuraavaksi kertoja kuvailee painajaisensa, jossa hänen kuollut vaimonsa ryntää kummittelemaan huutaen kuin kuikka! Tätä oli jo vaikeampi ymmärtää, kunnes kertoja palaa ajatuksissaan metsäjärvelle, jossa tapahtuu kauheita kuikkien huutaessa kuollutta huutoaan.

Stephen King on moneen otteeseen kertonut purkavansa pelkojaan ja ahdistuksiaan kirjoihinsa. Eräs niistä on, että hän ei uskalla astua hotellihuoneeseen ennen kuin on sytyttänyt sinne valot. Toinen oli mittavammanpuoleinen perheriita asiasta, että Tabitha oli ostanut parisänkyyn lattiaan asti ulottuvan peitteen:
Steve ei voinut enää kurkistaa sängyn alle kohottamatta peitettä, jolloin se sängyn alla vaaniva Paha oli päässyt liian lähelle.

En oikein tiedä, pitäisikö Steveä sääliä vai kadehtia: mies tienaa megadollareita purkamalla pelkojaan, jotka rajoittavat hänen elämäänsä.

Kuikan laulu, joka on meille suomalaisille (ja varmaan aika monelle pohjoisen USAn ja Kanadan asukkaille) miellyttävä luonnonääni, on Stevelle pelottava, kuollut huuto.
Onneksi Stevellä on Tabithansa, jota hän kiittikin nimenomaisesti opuksensa "Uinu, uinu lemmikkini" esipuheessa auttamisesta pois syövereistä, joihin oli joutunut kirjoittaessaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Kyseinen Stehphen King on kirjoittanut kyllä loistavia kauhuklassikoita mutta minä en miehestä muuten pahemmin perusta. On helppoa olla maailmaasyleilevä vasemmistoliberaali kun itsellään on miljardiomaisuus.