PILATAAN TAPETIT JA TUNNELMA

Eli jotain muuta 84,32 eli ei ainakaan mitään taidetta eli toksista maskuliinisuutta historiaan tallennettavaksi

Kuinka se Orwell sanoikaan, joo:

”Jokainen kirja on kirjoitettu uudestaan, jokainen taulu maalattu uudestaan, jokainen patsas, katu ja rakennus nimetty uudestaan, jokainen ajankohta muutettu toiseksi. Historia on pysähtynyt. Ei ole muuta kuin loputon nykyhetki, jossa puolue on aina oikeassa.”

Tämähän on ajan henki jossa hyvin pieni vähemmistö kyykyttää enemmistöä ja deletoi historiaa sekä nykypäivää koska enemmistö ei uskalla panna hanttiin. Sensuroitavia asioita tulee lisää päivä päivältä ja nythän listalle on päässyt myös John Wayne:

Nykyisinhän niin elokuva- kuin tv-maailma on enää pakkosyötettyä sitä sun tätä-diversiteettiä jossa 60-kiloiset naiset niputtaa kevyesti viisi satakiloista miestä, jossa pakkohomot eivät ole enää vika vaan ominaisuus ja Yhdysvaltain asukkaista noin 50% on mustia. Sen vuoksi en itse jaksa seurata enää niin elokuvia kuin tv-sarjoja juuri ollenkaan. Joten käydään asian tiimoilta läpi pieni historiankatsaus ajalta jolloin asiat eivät olleet vielä näin. Ajalta jolloin toimintaleffoissa miehet olivat miehiä, naiset naisia eikä leffoissa mietitty että mahtaakohan joku tättähäärä triggeröityä näistä. Lukijan kannattaa ehkä ottaa tämä kirjoitus kuvineen talteen sillä pirustako sen tietää milloin seuraavat miesnäyttelijät orwelloidaan.  Esitellään ensimmäisenä Charles Bronson:

Erityisesti Bronsonin luonnenäyttelijän mestariteoksena tunnetaan Väkivallan Vihollinen-elokuvat joissa Bronson vähensi väkivaltaa varsin väkivaltaisesti. 1970-luvun perinteisiä luonnenäyttelijöitä oli tietysti myös Clint Eastwood jonka tunnetuimpia ihmissuhde-elokuvia olivat Dirty Harry-leffat:

This is Magnum 44, the most powerful handgun in the world, and would blow your head clean off. You’ve got to ask yourself one question: Do I feel lucky? Well, do ya, punk?”

Siirrytään hetkeksi Englantiin ja esitellään Michael Caine:

Jotenkin toi rinnakkaispiippuinen haulikko sopii nimenomaan brittiläisen kovanaaman kouriin.

Cainehan on näytellyt muissakin kuin toimintaelokuvissa mutta Get Carter-leffassa hän osoitti että british gentleman tietää milloin ei enää pidä olla gentleman ja silloin ei ole kenelläkään mukavaa.

Väliin täytyy nostaa esille heppu joka ei pilannut tapetteja ja tunnelmaa vaan pärjäsi pelkällä järjellä eli Peter Falk roolihahmossaan Columbo-sarjassa:

Columbo ja vanha Pösö: lyömätön kaksikko.

Columbohan esitti aina rikolliselle hieman yksinkertaista vaikka lopulta outsmarted everyone ja kuuluisa oli hänen lauseensa ”just one more thing”.

Luonnollisesti tässä postauksessa paikkansa ansaitsevat myös herrasmiehet Mario Girotti ja Carlo Pedersoli. Eikö soita kelloja? No, ehkä taiteilijanimet Terence Hill ja Bud Spencer ovat tutumpia.

Nämä herrasmiehet tekivät erityisesti viittomakieleen erikoistuneita ihmissuhde-elokuvia kuten Luoja armahtaa, minä en, Turpiin vaan ja onnea, Turpiin vaan ja tuplaten sekä Senkka nenästä, pojat. Spencer on siirtynyt jo ylempiin kerroksiin mutta Terence Hill teki vielä melkoisen tyylinvaihdoksen ja näytteli pitkään katolista pappia italialaisessa tv-sarjassa Isä Matteon Tutkimuksia.

Ja sitten takaisin lätinäpuolelle kirjaimellisesti eli vuorossa on Sylvester Stallone:

Stallone on tunnettu tietysti erityisesti Rocky-viittomakielielokuvista ja Rambo-yleistuhoamiselokuvista. Kun siirryttiin 1980-luvulle niin siirryttiin samalla toimintasankarileffojen kultaiselle vuosikymmenelle. Minkä myötä meille tavan jätkillekin tuli tutuksi Chuck Norris:

Taistelulajien taitaja Norris oli tietysti aloittanut uransa jo 1970-luvulla mutta me jätkät tutustuimme hänen leffoihinsa 1980-luvun alkupuolella videolta. Kielletyt kauhuleffat niin kuin esmes Texas Chain Saw Massacre katsottiin sitten kopion kopion kopioina. Norrisista on tullut tämän toimintaelokuvagenren suurin ikoni ja tässä muutamia häneen liittyviä melkein tosia faktoja:

Chuck Norris juoksi ajan kiinni, minkä jälkeen hän tappoi sen.

Chuck Norrisilla on musta vyö jokaisessa maailman taistelulajissa. Myös niissä, joita ei ole vielä keksitty.

Chuck Norris pystyy hukuttamaan kalan.

Lucky Luke pystyy ampumaan oman varjonsa. Chuck Norrisin varjo pystyy ampumaan Lucky Luken.

Siperia opettaa. Chuck Norris opetti Siperiaa.

Chuck Norris on laskenut äärettömään. Neljästi.

Punnertaessaan Chuck Norris työntää maapalloa pois itsestään.

Chuck Norris ei nuku pimeässä. Ei siksi, että hän pelkäisi pimeää, vaan koska pimeä pelkää häntä.

Ja niin edelleen. 1980-luvun se ehkä menestyksekkäin toimintasankari oli sitten tietenkin iso-Arska eli Arnold Schwarzenegger joka aloitti uransa menestyksekkäänä kehonrakentajana ja siirtyi sitten tekemään toimintaelokuvia.

Arskahan oli myös one-linereitten mestari tosin ne one-linerit ovat tietysti käsikirjoittajien tekemiä. Jotenkin ne vaan Arskan saksamausteisessa englannin kielessä toimi ihan kybällä.

1980-luvulla alkoi mainetta saada myös ns. lakaisulajien spesialisti Jean-Claude van Damme eli tuttavallisemmin Jaska van Tamminen:

Mainittava on tietysti Bruce Willis jonka ura hyppäsi nousuun Die Hard-elokuvien myötä:

Now I have a machine gun, ho-ho-hoo…

Yippiee-ki-yay, motherfucker…

Tässä lätkimisen ja tunnelman pilaamisen pienessä historiikissä viimeisin muttei suinkaan vähäisin on Steven Seagal:

Seagalia on muodikasta inhota ja ovathan hänen leffansa viimeiset parikymmentä vuotta olleet aika kuraa plus heppu on sekoillut tuon Venäjän kanssa enemmän kuin ymmärrys antaa myöten. Mutta jos mennään ajassa taaksepäin miehen sanotaanko puoleen tusinaan ensimmäiseen leffaan niin nehän olivat oman genrensä mestariteoksia:

1. Vain yksi ilme? Entäs sitten? Jos olet löytänyt leffaan sopivan ilmeen niin piruako sitä muuttamaan? Ja sillähän pärjää vaikka koko uran. Ei kai kukaan kuvittele että kyseessä oli joku metodinäyttelijä vai mitä ne ovat? Tai että kyseessä oli oikeasti joku ihmissuhde-elokuva jossa mies löytää sisäisen simpukkansa?

2. Itse idea: On hyvä heppu joka on helvetin paljon pahempi heppu kuin pahat heput ja pahat heput oppivat sen raskaimman jälkeen. Eli suorastaan savolaista filosofiaa: ”osataan sitä tiälläkkiin”.

Tässä oli pieni annos oman aikansa toimintaelokuvien näyttelijöitä. Säilyttäkää lukijat kaikki pätkät jos niitä omistatte. Pirustako sen tietää koska nekin orwellisoidaan ja tarjotaan tilalle ihmissuhde-elokuvia joissa mies löytää feministisen itsensä ja muuttuu Jan-Eric Lapaseksi.

Kohtaaminen joskus vuonna 2035:

Kaksi miestä kohtaa pimeässä puistossa, katuvalojen tavoittamattomissa. Molemmat varmistavat ettei lähistöllä ole ketään ylimääräistä. Sitten toinen kysyy:

- Mitä sulla on?

- Olis muistitikulla alkuperäinen Dirty Harry.

- Helvetti… klassikko… mitä sä siitä haluat?

- No viittä tonnia tällaisista on ollut tapana pyytää.

- Piru vie… tehdään kaupat…

*

Kiitokset WhiteHunterille inspiraatiosta.