EPÄILYKSEN PIRU JA VAPAA TOIMITTAJA

Epäilyksen Piru leijaili ilmassa pirullinen ilme naamallaan, niin kuin sen pirulliseen työhön tietysti kuuluikin. Tämä joviaali sarvipää leijaili Vapaan Toimittajan takana, joka istui tuolissaan ja tuijotti läppäriään. Läppärissä oli auki word-kirjoitusohjelma ja siinä oli avoinna tyhjä sivu, jota toimittaja tuijotti zombiemaisella ilmeellä. Vapaa Toimittaja oli Epäilyksen Pirulle tuttu heppu jo pitkältä ajalta niin henkilökohtaisesti kuin ihmistyyppinä. Vapaa Toimittaja oli syntynyt 1950- tai 1960-luvulla ja hän oli pitkän linjan ammattilainen. Ammattilainen, joka oli syönyt pitkään varmaa medialeipää, mutta jonka lehdistössä alkaneet YT-neuvottelut olivat muuttaneet kuukausipalkkaisesta toimittajasta vapaaksi toimittajaksi, jolle leipä ei ollutkaan enää niin varmaa.

Siksi Vapaan Toimittajan tuli hankkia leipänsä sieltä, mistä sitä oltiin valmiita jakamaan. Sehän ei sinänsä ollut ongelma, sillä Vapaa Toimittaja oli kokenut ja kovaksikeitetty mediahuora, joka kirjoitti mitä haluttiin ja hänen työnsä teki vielä helpommaksi se tosiseikka, että häneltä ei haluttu kuin yhdenlaisia kirjoituksia. Ne taas olivat Vapaalle Toimittajalle helppoja. Ei niissä mitään älyllistä haastetta ollut. Epäilyksen Piru vertasi niin tätä kyseistä Vapaata Toimittajaa kuin hänen kollegojaan sanalliseen rynnäkkökivääriin. Siihen oltiin syötetty valmis lipas, eikä tarvinnut kuin vetää liikkuvat taakse, poistaa varmistin ja painaa liipaisinta, jolloin ensimmäinen luoti lähti, kaasumäntä painoi luistin taakse, lippaasta tuli uusi patruuna piippuun ja pohjassa pidetty liipaisin lähetti uuden luodin matkalle. Lippaan tyhjentämiseen ei tarvittu aivoja, ainoastaan sitä, että sormi piti liipaisimen pohjassa.

Samalla metodilla Vapaa Toimittaja aikoi seuraavankin juttunsa kirjoittaa. Hänelle oltiin Helsingin Sanomista annettu tehtäväksi tehdä Oikeamielinen Pääkirjoitus. No, sehän sopi. Siitä maksettiin. Ja se oli helppoa. Epäilyksen Piru tiesi Vapaan Toimittajan joskus ihan oikeasti uskoneen siihen, mitä hän tähänkin juttuunsa kirjoittaisi. Ajan myötä hän oli muuttunut lähinnä sellaiseksi sanalliseksi rynnäkkökivääriksi, joka tiesi ihmisen pääelinkeinon olevan syöminen ja jolle oltiin annettu lippaallinen valmiita patruunoita. Niinpä hän aukaisi kirjoitusohjelmastaan tiedoston ”oikeaoppinen mielipidekirjoitus”, ja alkoi poimia siitä lyijykynällä muistivihkoonsa niitä asioita, mitä jutun tilaaja haluaisi lukea ja oppimateriaalina kansalle julkaista.

Epäilyksen Piru katseli, kun Vapaa Toimittaja teki muistilehtiöönsä ranskalaisilla viivoilla juttunsa rungon ja huokaisi samalla hiljaa. Epäilyksen Pirun ei ollut tarkoitus tulla vielä Vapaan Toimittajan näkyville. Hänen työnsä perusidea oli se, että ihminen itse kutsui hänet paikalle. Kukin omalla tavallaan ja tyylillään. Vapaa toimittaja raksautti rystysiään, tuumasi että no joo, paskaaks tässä ja alkoi naputella juttuaan. Jaa-a, minkäslaisen otsikon se Vapaa Toimittaja tällä kertaa laittaisi… hjuu…  ”Suomi, negatiivisuuden magneettinen pohjoisnapa”, Hei! Toi oli aika hyvä! Semmosta ei tainnut vielä olla ennen tehtykään. Epäilyksen Piru seurasi tarkasti, kuinka Vapaa Toimittaja jatkaisi kirjoitustaan. Nythän hän oli tehnyt vasta otsikon. Sen jälkeen hänen pitäisi laittaa juttunsa alkuun joku selkeä fakta, jota ei voisi osoittaa vääräksi. Vasta sen jälkeen hän voisi siirtyä sävellys- ja sovellusvaiheeseen.

Millähän Vapaa Toimittaja aloittaisi… katsotaas… hei, toikin on aika hyvä… ”Perussuomalaiset ovat puolueena osoittaneet pelottavaa epäinhimillisyyttä salliessaan Jussi Halla-ahon suunnittelevan puolueen maahanmuuttopoliittisen linjan seuraaviin vaaleihin. Tulee muistaa, että halla-aholainen falangi on flirttaillut äärioikeistolaisuuden kanssa, eikä Timo Soini ole vieläkään tarpeeksi painokkaasti sanoutunut irti asioista x, y ja z. Ja nyt hän antaa tälle falangille pelottavan suuren vallan”.

Ei paha, ei paha. Tuostahan sitten pääseekin etenemään kirjoituksessa ja lyömään paperille kootut kliseet. Mitäs Vapaa Toimittaja ensimmäisenä juttuunsa naputtelee… joo, suomalainen viha. Ihan hyvä kliseealku, sillä vihahan on asia, jota ei voi määritellä millään mittayksiköllä, ja silloin sen olemassaoloa ei voi myöskään uskottavasti kiistää. Jos joku sanoo vastaan, niin voi aina todeta, että se koira älähti johon kalikka kalahti. Ja jos ei sanota mitään vastaan, niin saattaa aina todeta, että eivätpäs pirulaiset keksineet mitään vastaan sanottavaa. Ihan hyvä aloitus, kieltämättä. 

Mitäs sitten seuraavaksi? A-haa, no joo, äärioikeistolaisuus. Niin no, sehän sinänsä kuuluu asiaan, tosin Epäilyksen Piru huomasi, että Vapaa Toimittaja huokasi ja raapi päätään, ennen kuin otti tuon äärioikeistolaisuuden esille. Epäilyksen Piru ymmärsi Vapaata Toimittajaa, sillä eihän toimittaja tyhmä ollut, vaan tiesi, että se suomalainen äärioikeisto oli asia, jolla oltiin peloteltu ihmisiä jo toistakymmentä vuotta, vaikka sitä ei ollut varsinaisesti löytynyt mistään. Ehkä Vapaa Toimittaja tunsi itsensä inkvisition papiksi, joka varoitteli joka nurkan takana väijyvistä demoneista, vaikkei ollut itsekään vielä nähnyt ensimmäistäkään ja tiesi itse oikein hyvin, ettei niitä ollutkaan, mutta hänen asemansa vaati, että hän jatkuvasti varoitti niistä. Niitten todistettu olemassaolo ei ollut niin tärkeä, mutta ajatus niitten olemassaolosta oli.

Mitenkäs Vapaa Toimittaja aikoi juttuaan jatkaa? No kas, rasismin kokemus, sehän oli itsestäänselvää. Ja vetoamus muutamiin tutkimuksiin, joissa oltiin kysytty, että olettekos mahdollisesti kokeneet rasismia. Tunne siitä, että oltiin koettu jotain oli Suomessa niin muotia ja hyväksyttyä, ettei sitä tarvinnut perustella. Se oli fakta itsessään. Epäilyksen Piru tuumaili, että Vapaan Toimittajan juttu eteni tiedostavalla asteikolla ainakin arvosanalla yhdeksän plus.

Vapaa Toimittaja nojasi tuolissaan taaksepäin ja vei kädet niskan taakse. Nii-iin, nyt oli aika tuumailla. Mitä seuraavaksi? Vapaa Toimittaja otti muistilehtiönsä, jossa oli ranskalaisin viivoin laitettu jutun kannalta olennaisia asioita ylös. Vapaa Toimittaja heitti lehtiön pöydälle, kohautti hartioitaan ja tuhahti. Epäilyksen Pirua nauratti ja hän katsoi, kuinka juttu eteni.

Niinpä tietenkin… suomalaiset maahanmuuttajat niin Ruotsiin, Amerikkoihin ja Australiaan. Siitähän piti tietenkin tässä vaiheessa muistuttaa. Mutta kappaleen loppuun kirjoitettuaan Vapaa Toimittaja kaatoi itselleen viskilasin ja pani tupakiksi. Virkansa puolesta Epäilyksen Pirulla oli tiettyjä telepaattisia kykyjä, ja hän kuulosteli toimittajan ajatuksia. No, siellähän se pyöri se ikävä kysymys, että olikos niitä suomalaisia maahanmuuttajia varten silloin aikanaan ollut olemassa se automaattinen elatus- ja puolestaloukkaantumiskoneisto? Ei ollut niin ja toimittajakin tiesi sen aivan hyvin, joten jutun jatkaminen vaati vielä toisen viskimukin, toisen tupakin ja mielen turruttamisen. 

Tupakin sammutettuaan Vapaa Toimittaja jatkoi suomalaisten jatkuvalla muutosnegatiivisuudella, vaikka kaikki suomalainen hyvinvointi olikin tietysti tullut alunperin jostain muualta. Hän muisti myös muistuttaa suomalaisten kiitämättömyydestä ja ylikorostuneesta nationalistisesta asenteesta ja lisäsi potpurriin myös Natsi-Saksan jolla ajatteli hiljentävänsä lukijan mahdollisen henkisen vastarinnan. Eihän natsikorttia vastaan saattanut tapella. Silloinhan oli todistetusti natsi itsekin. 

Epäilyksen Piru huomasi, että Vapaa Toimittaja ei ollut tyytyväinen kirjoitukseensa. Piru ymmärsi toimittajan ongelman. Jos toimittaja ei itsekään usko siihen, mitä kirjoittaa, niin vaikeahan silloin tekstillään on vakuuttaa muitakaan. Tosin Epäilyksen Piru huomasi toimittajan huokaisevan helpotuksesta ja muistavan, että eihän hän tätä juttuaan varsinaisesti luettavaksi tee, vaan ainostaan hyväksyttäväksi. Eihän se hänen ongelmansa ollut, jos Helsingin Sanomien levikki pienenee ja toisaalta eihän huora tee siitä ongelmaa, mihin reikään asiakas haluaa työntyä. 

Niinpä Vapaa Toimittaja päätti jatkaa kehitysavulla ja suomalaisten negatiivisella suhtautumisella siihen. Hän ei saanut aikaan kuin vajaan kappaleen, kun muisti itsekin tietyt ammattilaisten ulostulot aiheesta kehitysapu ja sen varsinainen hyöty. Epäilyksen Piru huomasi Vapaan Toimittajan ajattelevan, että jotain uutta tähän juttuun täytyy saada. Sitten hän hoksasi, ja kaivoi esiin Jeesuksen Kristuksen. Suomalaisethan olivat kristittyjä. Ja Jeesus sanoi, että jos sinulla on kaksi ihokasta, eikä toisella ensimmäistäkään, niin anna se toinen ihokkaasi hänelle. Sillä voisi perustella turvapaikkaturismin. Eiköhän sillä, piru vie, saataisi tapakristityille suomalaisille vähän syyllisyydentuntoa päälle. Heillähän oli autot ja talot ja tietokoneet ja afrikkalaislapsi kuoli nälkään sillä aikaa, kun tapakristityt suomalaiset rypivät yltäkylläisyydessään. 

Sitten Epäilyksen Piru huomasi Vapaan Toimittajan sanovan ääneen että voi saatana, kumartuvan sen jälkeen kohti näyttöruutua ja saavan ikävän ahaa-elämyksen. Vapaa Toimittaja otti muistilehtiön ja kynän. Sen jälkeen hän alkoi laskea, kuinka monta kertaa hän oli kirjoituksessaan maininnut suomalaiset ja heidän negatiiviset ja vastenmieliset asenteensa.

Tukkimiehen kirjanpidolla luku tuli melko komeaksi. Ja sitten Vapaa Toimittaja alkoi miettiä omaa elämäänsä. Turvallinen koti ja varma elatus. Siitä lukioon. Siitä sitten Tampereen Yliopistoon lukemaan itseään toimittajaksi. Opiskeluaikana tehtyjä kirjoituksia lehtiin. Sitten valmistuminen, ensimmäinen työpaikka ja eteneminen uralla. Vapaa Toimittaja huomasi miettivänsä, missä vaiheessa ja milloin viimeksi hän oli oikeasti tavannut niitä suomalaisia, joitten päälle hän myllytti vihan ja rasismin rikkiä jokaisessa kirjoituksessaan ja syyllisti heitä. Oliko hän tavannut niitä viimeksi ennen lukiota? Jo toimittajakoulutuksessa hänen tuttavapiirinsä oli muodostunut perin yksipuoliseksi ja luonnollisesti poliittisesti samanmieliseksi. Tunsiko hän todella noita ihmisiä, joitten suuhun hän oli palkattuna mediahuorana sanoja työntänyt? Hän tajusi, ettei tuntenut. Ei hän ollut niitä koskaan tavannut.

Ne ihmiset, joista hän vuosikausia oli kirjoittanut, olivat hänelle täysin vieraita. Ei hän tiennyt niistä mitään. Hän perusti mielipiteensä siihen, mitä oli samanmielisten toimittajien kanssa puhunut. Niitten samanmielisten, jotka eivät myöskään olleet omien piiriensä ympärillä liikkuneet. Ja sitä kautta hän ymmärsi, että hänen käsityksensä hänelle vieraasta, mutta häntä suunnattomasti suuremmasta kansanryhmästä perustui loppujen lopuksi hänen word-tiedostoonsa ”oikeaoppinen mielipidekirjoitus”. Jonka olivat tehneet toiset toimittajat. Kootuista ennakkoluuloista, joita hän toisti. Ei mihinkään muuhun. Ja tämä tiedosto perustui ainoastaan niihin asioihin, jotka hän ja hänen kaltaisensa olivat keskenään syöttäneet toistensa suihin. Ja yhtä-äkkiä hänen mieleensä nousi kysymys. Mikä hän oli syyttämään ihmisiä perustelemattomista ennakkoluuloista? Kun nimenomaan sitä hän teki itsekin. Eihän hän ollenkaan tuntenut ihmisiä, joita hän palkkaa vasten syyllisti.

Epäilyksen Piru katseli, kun Vapaa Toimittaja kävi kaatamassa itselleen uuden viskin, meni sen kanssa tietokoneensa eteen ja heitti viskin huiviin ykkösellä. Tähän asti Vapaa Toimittaja oli vain ajatellut, mutta nyt hän puhui itsekseen:

- Ei jumalauta, tätäkö minä taas suollan? Enhän minä usko tuohon itsekään. Minkälainen huora minä oikeastaan olen?

Silloin huoneessa kuului pamahdus, ilmaan tuli rikinkatkuista hajua ja Vapaa Toimittaja huomasi tietokonepöydällä istumassa puolimetrisen, sarvipäisen ja kiiluvasilmäisen hahmon.

- Mi.. mikäs piru sinä olet?

- No pirupa hyvinkin, oikein arvasit. Tosin tommosta alemman palkkaluokan pirukalustoa tässä ollaan. Sanoisinko että majuritasoa, noin ihmisten termeillä. Vaan satutkos muuten tuntemaan semmosen hepun kuin Omatunto?

- Kukas se on?

- No, kun me ollaan vielä muutama kerta tavattu, niin sinä itse kutsut sen käymään…