YHTEISTYÖTÄ JA AVUNANTOA

Tänään olisi se päivä. Suuri päivä. Päivien päivä. Tänään vääräuskoiset saisivat tuntea Allahin vihan täällä pohjoisessakin. Nuo suomalaiset vääräuskoiset, jotka pitivät ihmisoikeutenaan profeetta Muhammedin pilkkaamista ja jotka eivät ymmärtäneet edes hävetä. Koirat. Siat. Tämän päivän jälkeen he ymmärtäisivät, että he eivät olisi turvassa uskonsotureilta missään. Eivät edes kotonaan.

Näin tuumivat kuusi miestä, jotka aukaisivat Vantaalaisen kerrostaloasunnon oven ja siirtyivät ulkona odottavaan pakettiautoon. Heidän johtajansa oli Faaruq Haji Ahmed, joka oli nuoremman veljensä Ashkirin kanssa Al-Shabaabin kouluttamia taistelijoita. Heidän lisäksi ryhmään kuului neljä paikallista uussuomalaista, joilla kahdella oli Suomen kansalaisuus. He kantoivat mukanaan raskaita putkikasseja, joissa oli konetuliaseita ja räjähteitä. Faaruq ja Ashkir olivat tulleet Suomeen kahden Somaliassa lomailevan uskonveljensä papereilla. Uskomatonta hyväuskoisuutta, tuumi Faaruq. Antavat turvapaikan, koska maassa on turvatonta ja laskevat sinne sitten lomailemaan. Ja maksavat vielä viulut. Kuinka näin typerä kansakunta on saanut rakennettua itselleen näinkin suuren hyvinvoinnin?

Heidän tarkoituksenaan oli toteuttaa samanlaista terroritaktiikkaa, mitä Al-Shabaab oli käyttänyt menestyksekkäästi Keniassakin. Iskun kohteena olisi Kehä kolmosen varrella oleva suuri ostoskeskus. Isku oli ajoitettu tapahtuvaksi kello seitsemäntoista, jolloin paikka olisi mahdollisimman täynnä suomalaisia vääräuskoisia. Taktiikka olisi varsin yksinkertainen. He marssisivat sisään ostoskeskukseen ja alkaisivat lahtaamaan kaikkia suomalaisia. Tarkoitus olisi saada aikaan mahdollisimman paljon tuhoa, kauhua ja hävitystä ennen kuin suomalaiset viranomaiset saapuisivat paikalle. Syntyneessä kaaoksessa he saattaisivat jopa pystyä pakenemaan paikalta. Mikäli toisin kävisi, odottaisi heitä paikka paratiisissa.

Iskua oltiin suunniteltu varoen, joskin Faaruq oli varma, että laiskat suomalaiset viranomaiset eivät olisi saaneet siitä minkäänlaista hajua. Al-Shabaab oli toiminut vasta Afrikassa, ja rauhalliset ja yltäkylläisyydessään rypevät pohjoismaat olivat saaneet olla rauhassa. Nyt he saisivat rangaistuksen rikoksestaan. Olihan selvä rikos, että tällainen rietas ja Allahin sanan kieltävä  yhteiskunta sai elää näin suuressa yltäkylläisyydessä, vaikka se kuuluisi oikeauskoisille. Tämä oli Saatanasta ja tämän oli loputtava. Suomessa asuvat iskuryhmän jäsenet olivat kertoneet, että suomalaiset olivat kansana heikkoja ja alistuvia, eivätkä pystyneet vastaamaan toimintaan tehokkaasti. Jäsenet olivat kertoneet, että oikeauskoiset saivat mennä pieksämään vääräuskoisia ja siitä huolimatta vääräuskoisten pervessi yhteiskunta yritti keksiä syitä, miten se saattoi syyttää itseään siihen kohdistuvasta silmittömästä väkivallasta.

Faaruq ei ollut alkuun uskoa korviaan, mutta hänen iskuryhmän uskonveljet olivat saaneet vakuutettua hänelle, että tämä oli todellakin totta. Tämä oli nenästävedettävien typerysten maa, joka oli tehnyt typeryydestään itseisarvon. Se sai Faaruqin entistä vakuuttuneemmaksi iskun oikeutuksesta. Nämä heikot matelijat saisivat pian kokea sitä silmitöntä väkivaltaa. Uskonsoturit opettaisivat heille, mitä on pelko.

Pakettiauto lähti liikkeelle, kääntyi kerrostalon parkkitalon kulmalta kahden kerrostalon välissä olevalle kadulle, jota pitkin pääsisi maantielle. Yllättäen kuski huomasi kääntyessään kahden pakettiauton tukkivan heidän reittinsä. Kauhukseen Faaruq tajusi, että heidän autonsa ympärillä oli aseistettuja univormupukuisia miehiä. Samalla hetkellä pakettiauton ikkunat lensivät sisään ja Faaruqin tajunta sammui valtavaan ääneen ja aurinkoa kirkkaampaan valoon.

Faaruq havahtui tainnutuskranaatin aiheuttamaan jyskyttävään päänsärkyyn ja tunteeseen, ettei hän nähnyt mitään eikä pystynyt liikkumaan. Hetken hän epäili, että oliko hän kuollut, mutta tajusi sitten olevansa sekä käsi- että jalkaraudoissa ja hänen päänsä yli oltiin vedetty musta huppu. Hän ymmärsi olevansa auton lattialla. Hän yritti liikkua, mutta hänen kylkeensä mäjähtänyt raskas saapas kehotti häntä olemaan paikallaan huomattavasti paremmin kuin ne sanat, joita potkaisija sanoi. Eihän hän niitä ymmärtänytkään. Potkaisija puhui sitä käsittämätöntä suomen kieltään.

Hetken kuluttua auto pysähtyi, Faaruq kuuli, kuinka sivuovi aukeni ja kaksi miestä nosti hänet hartioista ylös. Miehet tuntuivat olevan varsin voimakkaita, sillä Faaruqilla ei kuljetettaessa jalat paljon maata tavanneet. Aikansa retuutettuaan miehet löivät hänet tuoliin ja ottivat hupun päästä. Faaruqin edessä oli pöytä, ja sen toisella puolella istui suomalainen mies. Faaruq alkoi puhua hänelle englanniksi:

- Jos sinä koira kuvittelet, että puhun sinulle jotain, niin siinä olet väärässä. Etkä pysty kaivamaan minusta mitään irti. Tiedän, että heikossa maassanne viranomaiset eivät saa kiduttaa pidätettyjä. Te ette mahda minulle mitään.

Suomalainen mies katseli häntä pää hieman kallellaan. Faaruq tajusi, että mies ei ollut poliisi, vaan sotilas. Mies oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

- Jos meinaa, ettei puhu, niin silloinhan kannattaa pitää turpa kiinni alun perinkin ja pysyä tuppisuuna. Mutta sinähän höpötät kuin ämmät markkinoilla. Ja tämä meille riittikin, sillä saimme äänesi koneelle analysoitavaksi. Nyt voitkin sitten tukkia kuonosi. Ei minulla ole sinulta mitään kysyttävää. Siksi toiseksi, ei sinua ole pidätetty. Sinua ei ole olemassakaan.

Tämän jälkeen sotilaat skannasivat hänen sormenjälkensä ja kuvasivat väkisin hänen silmänsä. Sitten suomalainen sotilas nyökkäsi huoneessa oleville toisille sotilaille ja huppu lyötiin takaisin Faaruqin päähän. Seuraavat kaksi vuorokautta hän odotti sellissä. Oviaukosta hän sai ruokaa ja juomaa, mutta häntä ei viety enää kuulusteluihin. Mitä helvettiä oikein oli tapahtumassa? Tämä ei ollut ensinkään sen mukaista, mitä hänelle oltiin suomalaisista kerrottu. Vai yrittivätkö he kypsyttää häntä pitämällä häntä muutaman päivän sellissä. Naurettavaa. Hänen ryhmänsä jäsenet olivat sanoneet, että ei Suomessa voinut pitää pidätettynä kolmea päivää pidempää ilman vangitsemisoikeudenkäyntiä. Ja sen kolme päivää hän kestäisi kevyesti.

Kaksi vuorokautta myöhemmin sotilaat tulivat selliin, löivät hänet uudestaan käsirautoihin ja iskivät jälleen hupun päähän. Seurasi taas kolmen miehen suorittama suomalainen seuratanssi, jossa kaksi vei ja yksi vikisi. Hänet heitettiin auton lattialle ja auto läksi liikkeelle. Matka kesti noin puoli tuntia, ja sen jälkeen häntä vietiin jälleen. Häntä kuljetettiin ylöspäin vievää ramppia ja sen jälkeen hän ymmärsi olevansa laivassa. Tämän jälkeen häntä talutettiin alaspäin ja hän ymmärsi, että hän oli matkalla ruumaan. Uskonsoturin oli ollut tarkoitus opettaa suomalaisille, mitä pelko on, mutta hän huomasi oppivansa siitä itse hetki hetkeltä enemmän.

Lopulta retuuttaminen loppui, huppu vedettiin pois ja hänen henkensä salpaantui. Hänen edessään seisoi tuimailmeinen afrikkalainen mies. Se, mikä varsinaisesti salpasi hänen hengityksensä, oli miehen päällä oleva Kenian armeijan univormu, minkä Faaruq kyllä oikein hyvin tunnisti. Kenialainen sotilas katsoi hetken Faaruqia ja sanoi sitten:

- Olen majuri Joseph Kibet Kenian armeijan tiedustelupalvelusta. Ja sinua, Faaruq, me olemme kovasti kaivanneet. Meillä kun on jäänyt vähän hampaankoloon. Itse asiassa aika paljonkin. Tervetuloa Kenian kauppalaivaston alus Kikowanille. Me tarjoamme sinulle ja viidelle kumppanillesi laivamatkan Keniaan. Ja maksuksi matkasta sinä Faaruq, kerrot meille kaiken, aivan kaiken minkä tiedät Al-Shabaabin toiminnasta.

Kun Faaruq näki kenialaisen upseerin katseen ja hänen silmistään hohtavan kylmän vihan, hän tiesi kertovansa kaiken. Aivan kaiken.

Kenialaiset sotilaat veivät Faaruqin ja hänen jossain vaiheessa Atlantin pohjaan päätyvän ryhmänsä laivan tyrmään. Suomalainen puolustusvoimien tiedustelulaitoksen everstiluutnantti sanoi majuri Kibetille:

- Olemme teille äärimmäisen kiitollisia välittämästänne varoituksesta ja tiedusteluaineistosta yleensäkin. Teidän ansiostanne onnistuimme estämään hirvittävän verilöylyn. Ja ehkäpä tämä, no, meille hieman epäortodoksimainen tapa toimia poliisihallinnon ulkopuolella antaa teillekin korvauksen avusta.

Majuri Kibet hymyili ja vastasi:

- Uskon, että noista tyypeistä pian repimämme tiedot hyödyttävät meitä jopa vielä enemmän. Ja uskon, että sotilastiedustelujemme yhteistyö kantaa jatkossakin hedelmää. Vihollisemme on yhteinen. Se on hirvittävä, se on sulkenut itsensä ihmisyyden ulkopuolelle, eikä se ansaitse armoa. Yhteistä operaatiotamme voi sanoa kauniin ja välttämättömän kumppanuuden ensimmäiseksi askeleeksi. On tietysti ikävää, ettei kansakunnillemme voida julkisesti kertoa, mitä olemme saaneet aikaiseksi. Mutta siihen on tietysti ymmärrettävät syyt.

Everstiluutnantti vastasi:

- Ymmärrettävät syyt. Mutta vaikka me emme virallisesti ole koskaan tavanneet, eikä tätä keskustelua ole koskaan käyty, tulemme varmasti tapaamaan yhteistyön merkeissä.

Kibet kätteli everstiluutnanttia ja hänen mukanaan ollutta suomalaista erikoisjääkäreitten kapteenia. He poistuivat laivasta, ja katsoivat rannalta, kun kenialainen kauppalaiva m/s Kikowan irrottautui ankkurista. Virallisesti laiva oli saapunut Mombasasta lastinaan kahvia, ananasta ja sisalia ja se oli lähtöselvityksen mukaan palaamassa Mombasaan lastinaan koneen osia ja hieman kappaletavaraa. Erikoisjääkäreitten kapteeni totesi:

- Myö saatii selkävoitto. Sääntöi myö taijettiin siin vähä rikkoo.

- No niinhä myö rikottii. Vaan mitäpä tilalle? Siirtää asia poliisille, antaa sen munia niin kauan, että nuo terroristit olisivat ehtineet ostoskeskukseen ennen kuin Karhu olisi ehtinyt paikalle. Ja entäs jos isku oltaisiin onnistuttu estämään? Mitäs sitten? Edessä olisi ollut Suomen kaikkien aikojen kallein oikeudenkäynti, jonka lopputulemana nuo tyypit olisivat saaneet huonoimmalla tuurilla hieman ehdollista vankeutta aselakien rikkomisesta. Plus noille kahdelle jannulle vielä lisää luvattomasta maahantulosta. Parempi oli panna erikoisjääkärit asialle, hoitaa asia tällä tavalla ja pitää turvat kiinni.

- Näinpä kyllä. Ja kun r-kortti olisi vielä nostettu, ei terrori-iskun suunnittelua olisi edes välttämättä saanut toteen näytetyksi. Ja nuo kaksi pahinta paskaa olisivat tuomionsa jälkeen voineet anoa, ja kiistatta vielä saaneetkin turvapaikan. Kyllä näin oli viisainta. Tällä tavalla saatiin myös jätettyä huomioimatta se pikkuseikka, että niillä kahdella oli jonain hölmöntölmäyksenä myönnetty Suomen kansalaisuus. Ja siks toiseks, noilla Kenian pojilla on ehkä hieman luovemmat mahdollisuudet kuulustella noita tyyppejä, ja tiedot hyödyttävät meitäkin.

- Ja näin ollen Suomessa elettiin tylsä uutispäivä, jolloin mitään mainittavaa ei tapahtunut. Ja jos joku kysyy, niin pari päivää sitten erikoisjääkärit suorittivat Vantaalla onnistuneen panttivankien pelastusharjoituksen. Siitäkään ei suuria otsikoita revitä, eikä se ketään pahemmin ole kiinnostanutkaan. Siinä lähiössä kun muutenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Media ei ole edes kysellyt perään. Eiköhän lähdetä ottamaan tuopit Suomen ja Kenian ystävyyden, yhteistyön ja avunannon kunniaksi?

- Lähdetään vaan. Tämmönen YYA-toiminta on jotenkin tasapuolisempaa verrattuna siihen aikaisempaan versioon.