MAAKUNTAKOMISSAARI JA TURHAT IHMISET

Joskus tulevaisuuden Pohjois-Savossa 

Pohjois-Savon maakuntakomissaari Minni Törstendaa-Huusonen aukaisi toimistonsa oven, katsoi vielä toimiston kokovartalopeilistä että niin hänen minimittainen jakkupukunsa kuin hän itsekin näytti hyvältä, tai no, täydelliseltä ja istui sitten mukavalle toimistotuolilleen. Minni oli pitkäaikaisen hymyily- ja päännyökyttelykoulutuksen saanut poliittisen broilerikoneiston tuote jolla ei varsinaisesti ollut omia ajatuksia eikä hän niitä juuri kaivannutkaan koska ei tiennyt, että mitä niitten pitäisi olla joten hän keskittyi siihen minkä hallitsi eli jos vaatteet ja meikki olivat ok, niin kaikki oli ok. Työssä tarvittavat ajatukset hänelle sitten kyllä kerrottaisiin muitten taholta. Minni siunasi tätä uutta pestiään virkakoneiston korkeana johtajana ja Pohjois-Savon tosiasiallisena, tosin virkakoneiston taholta avustettuna ja kultalusikalla syötettynä yksinvaltiaana. Eihän hän itse oikeastaan osannut tehdä mitään eikä tiennyt että mitä mieltä hänen pitäisi olla. 

Hänen puolueensa ne tyypit, jotka asioista jotain ymmärsivät olivat sanoneet hänelle ennen edellisiä vaaleja että hänen  - sinänsä täysin puolueen määräysten mukaan hoidettu – pestinsä edellisen hallituksen mukuloitten mielenmuokkaus- ja aivopesuministerinä oli aiheuttanut kansalaisten ja erityisesti lapsiperheiden taholla laajaa suuttumusta ja saisi hänelle seuraavissa vaaleissa mitä varmimmin aikaan veret seisauttavan vaalitappion ja putoamisen eduskunnasta. Mutta hätä ei ollut tämän näköinen sillä uuden maakuntakomissiouudistuksen myötä hänelle olisi tarjolla varma mukava eläkevirka joka kestäisi niin kauan kuin Euroopan Unionikin kestäisi ja sen myötä hänelle tietysti myös oli tarjolla henkilökunta joka hoitaisi varsinaisen työnteon.

Minni ei ollut koskaan oikein tajunnut sitä, että mitä hän oli ministerin pestissään tehnyt väärin. Hänhän oli tehnyt niin kuin häntä oltiin käsketty tekemään ja kuuliaisesti opettanut – tai vaatinut opettajia opettamaan – alaikäisille nuorille niin tiukkaa rasisminvastaista epistolaa kuin vain olla voi, tarvittaessa tosiasiatkin ohittaen. Eihän hän tosin opettamastaan itse niin hirveästi ymmärtänyt, sillä hän oli keskittynyt esiintymään, olemaan ja elämään ministerinpestissään niin kuin innostunut lukiolaistyttö joka oli päässyt aivan liian aikaisin kävelemään sellaisilla kengillä, jotka olivat hänen jaloilleen liian suuret.

Eihän hänellä lukiovuosista itse asiassa kovin pitkä aika vielä ollutkaan ja nuoren ihmisen innolla hän oli itsekseen ihmetellyt, että miksi hänen innokkuuttaan oltiin vielä jäljellä olevissa vaihtoehtomedioissa niin kovasti irvailtu. Sillä olihan se ministerinpesti tuntunut kumminkin niin hyvältä. Voi vitsi, mä oon ministeri. Eikä ikää ole kuin kolkyt ja risat. Vähänkö mä oon huipulla. Hänelle oltiin kyllä puoluekoneistonkin taholta huomauteltu siitä, että ehkei sitä innostumista kannattaisi tuoda valokuvissa niin selvästi esille ja kannattaisi ehkä olla enemmän naama näkkärillä mutta hän ei vaan ollut millään malttanut.

Mutta nyt sen aika oli ohi. Ja tavallaan se oli Minni Törstendaa-Huusoselle helpotus. Ei enää niitä tylsiä vaalikiertueita. Ei enää niitä keskusteluja hänelle vieraitten ja hänelle täysin merkityksettömien ihmisten kanssa, jotka puhuivat kyllä teknisesti ottaen samaa kieltä kuin hän itsekin mutta joitten puhetta hän ei silti ymmärtänyt. Ihmisiä, jotka tuntuivat hänelle vastenmielisiltä. Rahvaanomaisilta. Haalarinhajuisilta. Ihmisiä, joitten kieltä hän ei edes halunnut ymmärtää. Jossain helvetin vaaliteltoilla. Teltoilla, helvetti soikoon. Ei sivistynyt ihminen mihinkään telttaan kuulu. Hän ei halunnut enää koskaan mielistellä persaukiselle rahvaalle saadakseen heiltä vahvistuksen neljän vuoden pestilleen. Hän ei halunnut enää nähdäkään niitä. Hän oli viimeisen huoraamisensa tuolle rahvaalle huorannut. Hän ansaitsisi parempaa. Nyt hän huoraisi vain omantasoisilleen ihmisille. Ja maakuntakomissiouudistus tarjosi sen mahdollisuuden hänelle. Hänen puolueensa nokkamies oli kertonut hänelle:

- Näyttää siltä, että suosiosi on niin alhainen, että sinulla ei ole mitään mahdollisuutta tulla enää valituksi kansanedustajaksi. Mutta se ei ole ongelma. Sinusta tulee maakuntakomissaari. Niitä virkoja ollaan maakuntauudistuksen myötä parasta aikaa perustamassa.

- Komissaariksi minne?

- Pohjois-Savoon.

- Mutta enhän minä ole koskaan siellä käynytkään.

- Joo, tiedän, mutta oman maakuntasi paikka on varattu vasemmistoliiton Li Anderssonille. Kas kun vasureitten rankkaa akateemista työtä tekevä kenttäväki teki puoluekokouksessaan johtopäätöksen että Li on liian tylsä ja konservatiivinen puolueen johtoon niin ne valitsivat uudeksi puheenjohtajaksi sen uussuomalaisen gambialaissyntyisen jätkän joka on tehnyt elämänuransa saksalaisissa sadomasokistisissa homopornoleffoissa. Ja eihän Litä nyt sentään ihan tyhjän päälle voi jättää, kai sinä sen ymmärrät. Establishmenttikaveria ei jätetä, puoluekannasta riippumatta. Samassa liigassahan hänkin on pelannut ja samoilla säännöillä kuin me kokkaritkin. Mutta kyllä sinä siihen Savoon totut. Ja muista, että maakuntajohtajan tehtävässä sinä voit tehdä ihan mitä vain lystäät ja erittäin hyvällä palkalla.

- Joo… se kyllä kuulostaa hyvältä… mutta… mitä minä sitten oikeastaan haluan tehdä? Kun en minä itse ole siitä itse niin varma. Niin kuin en ole koskaan ollut noissa ministerin hommissakaan. Minä tarvitsen ohjeistusta. Enhän minä muuten pärjää. Ei kai minua puolestaan jätetä tyhjän päälle?

- No ei tietenkään jätetä. Sinä teet tietysti sitä mitä ennenkin. Eli sitä, mitä me kerromme sinun pitävän tehdä. Ja niin kuin ennenkin niin sinähän haluat tehdä sitä mitä sinulle kerrotaan.

- Niin että työni ei varsinaisesti muutu kansanedustajan eikä ministerin toimesta?

- Ei muutu niin. Kun vaan suoritat ne käskyt, mitä sinulle annetaan, niin sen ulkopuolella sinä olet diktaattori. Tai ainakin erittäin hyväpalkkainen virkahenkilö. Sulle on hankittu jo oikein mainio edustusasunto Kallaveden rannalta.

- Eikä minun tarvitse… tiedäthän… niinku… päättää mitään… siis niinku itse… kun enhän minä osaa…

- Eihän toki.

- Mutta täähän on just siistiä! Tätä mä haluan!

Minni oli tottunut uuteen tehtäväänsä varsin nopeasti. Itse asiassa se oli vielä helpompaa kuin ministerin hommat sillä hänen ei ollut koskaan tarvinnut varsinaisesti perustella tekemisiään mediassa. Kunhan laittoi tiedotteen aika ajoin ja senkin kirjoitti hänen kansliapäällikkönsä Göran Öristén joka itse asiassa oli se mies joka kertoi hänelle mitä pitää tehdä. Öristén oli monissa virastoliemissä kivenkovaksi byrokraatiksi keitetty virkamies joka oli täysin vapaa empatian aiheuttamista rajoituksista. Hän oli käytännössä hoitanut Pohjois-Savossa maakuntauudistuksenkin. Se oli tietyllä tavalla nerokas. Tosin eihän sitä varsinaisesti Öristén ollut keksinyt vaan Helsinki. Öristén vaan toteutti käskyjen mukaan sen Pohjois-Savossa niin kuin kunnon virkamiehen kuuluikin tehdä ja Minni katsoi silmät pyöreinä vieressä. Mitä nyt löi allekirjoituksensa asiaa koskeviin papereihin.

Kaikki vanhat kunnat palautettiin. Ainakin tavallaan. Pohjois-Savossakin Iisalmen Maalaiskunta, Karttula, Kuopion Maalaiskunta, Maaninka, Muuruvesi, Nilsiä, Riistavesi, Säyneinen, Varpaisjärvi ja Vehmersalmi perustettiin uudestaan. Tosin ne perustettiin vain niin sanottuina kunniakuntina, eli kunnan rajalle ilmestyi jälleen vaakuna mutta tosiasiallisesti Pohjois-Savossa oli vain yksi varsinainen kunta ja se oli Pohjois-Savon maakunta. Pohjois-Savo päätti sekä sosiaali- että terveydenhuollosta ja teknisistä palveluista että niitten rahoituksesta ja ennen kaikkea verotuksesta ja verorahojen käyttämisestä. Ehkä valtiohallinnossa ajateltiin, että se niin kallis ja kaunis vaakuna näennäisellä kunnan rajalla riitti hyväuskoisille kansalaisille.

Kunniakunnille jäi vastulleen kulttuuritoimi sekä opetus- ja valistustoimi mikä oli sinänsä erittäin käyttökelpoinen uudistus sillä opetus- ja valistustoimen rasismin- ja vihapuheen vastaiseen työhön saatiin kunniakuntiin palkattua huomattava määrä akateemisia suojatyöläisiä. Perusopetuslakihan määräsi, että perusopetuksen avulla on edistettävä suvaitsevaisuutta ja kulttuurien välistä ymmärrystä ja asiaa vahtivat kiertävät luokkavalvojat jotka pitivät huolen siitä, ettei suvaitsevaisuuskasvatuksesta luisteltu missään olosuhteissa eikä millään tekosyyllä. Näitten virkahenkilöitten palkat jäivät kunniakuntien kontolle ja asiasta vittuuntuneena useampi kunta oli vaatinut että kun tilanne on tällainen niin opetustoimikin joutaa siirtää maakunnan alaisuuteen. Ja ennen kaikkea maksettavaksi. Mutta minkäs pieni isolle mahtaa. Kunniakunnissa suvaittiin kun oli pakko suvaita. Tosin lähinnä ala-asteella sillä yläasteet oltiin keskitetty pelkästään Kuopioon, Varkauteen ja Iisalmeen. Se tiesi myös maakunnalle silkkaa tuloa sillä vaikka yläasteen oppilaita koski oppivelvollisuus niin maakuntaa puolestaan ei koskenut oppilaitten majoitusvelvollisuus. Näin ollen maakunnan perustamat oppilaskasarmit jäivät vanhempien maksettavaksi ja se toi maakunnan hupenevaan kassaan mukavasti kahisevaa.

Sinänsä kunniakunnat eivät merkinneet varsinaisesti mitään. Ne eivät olleet kuntia. Ne olivat vain vaakuna tien vieressä. Tosiasiassa Pohjois-Savossa oli yksi kunta eli Pohjois-Savo, eli käytännössä Kuopio. Siihen keskitettiin lähes kaikki terveyspalvelut. Terveyspalveluja oli lisäksi Varkaudessa ja Iisalmessa sekä jonkun verran perusterveyspalveluja muissakin taajamissa mutta maakuntakomission päätöksellä (jonka vaaleilla valittu mutta komission leimasimena toimiva maakuntaneuvosto siunasi) tehtiin päätös että pienempien taajamien ympärille piirrettiin viiden kilometrin harppiympyrä ja sen ulkopuolisia haja-asutusalueitten ihmisiä eivät julkiset terveyspalvelut enää koskeneet. Heillä oli mahdollisuutena joko muuttaa taajamaan ja luovuttaa talonsa maakuntahallinnolle korvaukseksi kuutioasunnosta tai sitten heidän terveyspalveluistaan perittiin sama hinta kuin yksityisellä lääkäriasemalla eikä kela-korvaus koskisi mitään heidän lääkitystään.

Kansliapäällikkö Öristén oli todennut Minnille että helvettiäkö niitä kuusen juurella asuvia juntteja yleensäkään vaivaudutaan enää hoitamaan. Eläkeläisiähän ne pääosin olivat. Tai yli viisikymppisiä työttömiä. Hyödyttömiä kulueriä. Tekisivät kansalaisvelvollisuutensa ja kuolisivat pois. Ja koko uudistus oli yleensäkin liian lievä. Se harppiympyrä olisi kuulunut piirtää vain Kuopion, Varkauden ja Iisalmen ympärille. Minni oli samaa mieltä. Hän oli aina ollut samaa mieltä. Hän oli ollut eri mieltä vain sen yhden kerran kun häneltä kysyttiin, että eikö sinua kyllästytä vastata kaikkeen ”kyllä”. Poliittinen päännyökyttäminen oli kannattanut. Hän oli nyt maakuntakomissaari. Demokraattisen prosessin ulkopuolelta valittu vaikutusvaltainen ja kaikesta poliittisesta vastuusta vapaa päättäjä. Joka tosin ei tiennyt että mitä hänen pitäisi päättää mutta hän ei ollut koskaan takertunut yksityiskohtiin ja Göran Öristén kertoi kyllä hänelle sen, mitä mieltä hänen tuli olla. Voi vitsi, tää oli siis niin… siis niin siistiä… siis niin…

Samaan aikaan Vesannon kunniakunnassa

78-vuotias Matti Penttinen ja hänen 76-vuotias vaimonsa Martta valmistivat itselleen sitä samaa ruokaa mitä oli tullut valmistettua viime aikoina niin monta kertaa ennenkin eli keitettyjä perunoita ja ruskeaa jauhokastiketta. Palan painikkeena oli näkkileipää. Perunat olivat omasta penkistä jota he jaksoivat vielä nippanappa pitää yllä ja ruskeaan kastikkeeseen tarkoitetut jauhot ja voi oltiin ostettu paikallisesta kyläkaupasta joka oli vielä hengissä. Matti oli entinen sähköasentaja ja Martta puolestaan entinen terveyskeskuksen vastaanottoapulainen. Heiltä molemmilta oli loppuneet työt noin 55-vuotiaana, liiton rahat olivat loppuneet pari vuotta myöhemmin ja sen jälkeen työvoimahallinnolle epähenkilöiksi muuttuneina he olivat eläneet peruspäivärahalla kunnes pääsivät lopultakin eläkkeelle. Mikä eläke ei kovin suuri luonnollisesti ollut. Mutta he tykkäsivät elää keskenään vanhassa omakotitalossaan eivätkä halunneet muuttaa sieltä keskustaan vanhusten kuutiokasarmiin.

Matti söi köyhää lounastaan ja sanoi Martalle:

- Muistatkos, muuten… aikanaan meillä oli lihaa joka ruualla ja käytiin joskus ihan ulkomaanmatkoillakin… Sotsissa käytiin… ja Rhodoksellakin…

Martta mietti hetken ja vastasi:

- Olihan meillä…  ja käytiinhän me… mutta eihän me enää oikeastaan olla ihmisiä… oltu aikoihin… ainakaan hallintokoneiston mielestä… vaan hyvä kun tuota perunaa sentään on… ja leipää… kyllä sillä pärjää… ja mitä me enää siellä ulkomailla… tää Suomihan on itsekin jo ulkomaa… kai sen näit kun viimeksi Kuopiossa käytiin…

Köyhään särpimeen oli onneksi tulossa mukavaa lisää seuraavana päivänä sillä paikalliset nuoremmat miehet olivat tuomassa heille pakastimeen hirvenlihaa, jota oltiin ammuttu porukalla ilman lupaa. Metsästyshän oli kielletty niin Pohjois-Savon maakuntahallinnossa kuin koko Suomen EU-maakunnassa jo aikaa sitten, mutta se sai lähinnä aikaan sen, että entisiin virallisiin metsästysaikoihin oltiin alettu suhtautua varsin luovasti kun niitä aseitakaan ei oltu saatu takavarikoitua. Jonnekin ne vain olivat kadonneet. Patruunoitakin oli hamstrattu ja lisää sai ostettua venäläisiltä. Suojelukaartiksi itseään nimittävä nuorten ja keski-ikäisten miesten porukka sekä samanlainen Lottakaartiksi itseään nimittävä naisporukka oli parantanut paikallisten eläkeläisten ruokatilannetta huomattavasti. Korvausta ei kysytty. Omalta pieneltä osaltaan Matti oli auttanut näitä nuorempia miehiä antamalla heille käyttöön oman hirvikiväärinsä ja jäljellä olevat patruunat. Matti kun itse ei jaksanut enää metsällä käydä vaikka joskus aikaisemmin oli itsekin ollut innokas metsämies.

Nämä nuoret miehet ja naiset olivat auttaneet myös Mattia ja Marttaa halkohommissa. Kummallakaan kun ei selkä ja nivelet enää tahtoneet kestää raskaita töitä, mutta halot olivat elintärkeitä sillä haja-asutusalueella sähkölämmitys oli yksinkertaisesti liian kallista ja muutenkin ympäristödirektiiveillä säänneltyä. Matti ja Martta olivat jo aikaa sitten oppineet sen, että sähkövalo oli päällä vain siinä huoneessa missä oleskeltiin ja aamukahvit ja ruuat tehtiin mieluummin puuliedellä. Siitä huolimatta viikottain maakunnan ympäristöviraston toimesta etäluettavat ympäristörasituspisteet tahtoivat mennä viimeistään lauantaisin umpeen jolloin sähköt katkesivat automaattisesti  joten sunnuntaina piti pärjätä valopetroolilampun valossa, peittää pakastin täkeillä ja vilteillä ja käydä ulkohuussissa kun vesipumppu ei enää toiminut ennen maanantaita jolloin ympäristörasituspisteet nollautuivat tullakseen jälleen täyteen perjantaina tai lauantaina.

 Köyhyyttä syvensi myös eläkkeestä peritty kahdeksan prosentin ylimääräinen haja-asutusvero. Mutta he eivät silti halunneet lähteä pois. Minnekäs ihminen kotoaan lähtisi? Olihan heidän luonaan käynyt myös Pohjois-Savon maakunnan sosiaaliviranomainen. Nuori ja innokas Pirketta Etanainen joka oli tarjonnut heille mahdollisuutta luopua asunnostaan ja saada sen tilalle kuutioasunto kaupungista. Matti muisti kysyneensä:

- Onkos niitä kuutioasuntoja täällä Vesannossa?

Sosiaaliviranomainen Etanainen oli miettinyt hieman ja vastannut:

- Niin no, onhan niitä täälläkin… muutamia… mutta ne ovat kyllä kaikki täynnä. Jonot ovat pitkiä eikä uusia Vesantoon muutenkaan tehdä. Vesanto kun on vähän viime vuosituhatta muutenkin. Mutta Kuopiossa niitä olisi kyllä aivan riittävästi. Voisitte muuttaa vaikka heti.

- Ja kontrahtiko olisi sitten sellainen, että me luovutamme talomme ja manttaalimme maakunnalle ja saamme siitä sitten vastineeksi asumisoikeuden yhdeksän neliön vanhuskuutioasuntoon jossa on kerrossängyt kahdelle ja josta vielä joudumme maksamaan vuokraa?

- Kyllä ja kaikki yli viidentuhannen euron ylittävät säästönne ajalta vuotta ennen mahdollisen sopimuksen solmimista kuuluvat myös siihen keinottelun estämiseksi, mutta muistuttaisin että siinä kuutioasunnossa on kumminkin seinään upotettu pieni televisio, minikeittiö mikrolla, keittolevyllä ja pienellä jääkaapilla sekä pieni wc. Mukavat suihkutilat ovat sitten käytävällä. Kun täytyyhän teidän ymmärtää että te ette ole olleet varsinaisia veronmaksajia enää yli kahteenkymmeneen vuoteen ja niin valtio kuin maakunta tarvitsee rahaa myös paljon muuhun. Kyllä tämä on mielestäni aivan reilu ehdotus.

- Veronmaksajia? Niin kuin esmes sinä? Joka toimii nettoveronmaksajien elättämänä julkishallinnon sosiaalityöntekijänä jonka tehtävänä on realisoida ihmisten omaisuus, saada ne muuttamaan laajennettuun paskahuussiin ja vielä kiittämään siitä?

- Niin. Minähän olen kyllä veronmaksaja. En oikein ymmärrä irvailuanne. Enkä myöskään suuttumustanne.

- Menkää pois.

Ja niinhän se kyseinen nainen meni. Mutisten mennessään että on se kumma kun yhteiskunnan toiminnan kannalta täysin turhat ihmiset eivät edes ymmärrä osoittaa kiitollisuutta siitä mitä yhteiskunta olisi halukas tekemään heidän hyväkseen. Hän ei tullut enää koskaan häiritsemään.

Mutta Matti ja Martta arvostivat suuresti noita paikallisia nuoria miehiä ja naisia. Saman ikäisiä kuin kyseinen viranomainen mutta aivan eri puusta veistettyjä. He olivat jääneet haja-asutusalueelle ja heissä oli eräänlainen uudisraivaajahenki. Täältähän te ette meitä saa pois kuin ampumalla ja silloinkin me ammutaan hyvin perkeleesti vastaan. Matti ajatteli että ehkä tuo porukka saa vielä aikaiseksi sen kapinan, mitä tämä itsenäisyydestään vapaaehtoisesti luopunut ja kantaväestön näivettämisestä ja halveksimisesta sekä maahantunkeutujien elättämisestä itseisarvon tehnyt maa todella tarvitsisi. Mitä Matin ja Martan sukupolvi ei ollut saanut aikaiseksi. Vaikka tarvetta olisi ollut.

Kovin paljoahan Matti ja Martta eivät sitä suojelukaartilaisten tuomaa lisäsärvintä enää tarvitsisi. Itse asiassa he olivat pyytäneet noilta nuorilta miehiltä vain yhden pienen paistin. Se syötäisiin pian. Perunaa ja kastiketta pistellessään he välttelivät sitä aihetta joka tulisi joka tapauksessa ottaa lopulta esille.

Kuolema.

Matti oli käynyt yksityisellä lääkäriasemalla Kuopiossa koska hän ei ollut haja-asutusalueella sen kuuluisan harppiympyrän ulkopuolella asuvana oikeutettu kunnalliseen terveydenhuoltoon. Tai olihan hän, mutta maksu olisi ollut sama kuin yksityisellä ja kohtelu olisi ollut tylyä joten helpompaa oli mennä suoraan yksityiselle. Käynti oli vienyt ikävän suuren osan jäljellä olevista säästöistä ja sen tulos oli tyly. Matilla oli keuhkosyöpä joka oli levinnyt koko elimistöön. Elinaikaa maksimissaan vuosi. Hyvällä tuurilla. Yksityisen lääkäriaseman lääkäri oli todennut osaa ottaen:

- Mikäli hoitoja ei aloiteta, niin sinä kuolet viimeistään vuoden kuluessa. Tässä lääkäriasemassa hoidot ovat kalliita ja on selvää ettei teillä siihen ole varaa. Eikä Vesannossa pystytä hoitamaan sairauttanne vaikka muuttaisitte asumaan sen keskustaan. Ainoa mahdollisuus on että muutatte Kuopioon, luovutatte asuntonne maakuntahallinnolle, siirrytte asumaan kuutioasuntoon. ja sitä kautta saatte tarvittavaa julkisen sektorin hoitoa. Muuten olette omillanne. Tämä on valitettava tosiasia. Olen todella pahoillani. Minä en ole keksinyt tätä systeemiä enkä sitä hyväksy, mutten myöskään voi sille mitään.

Matti kysyi puolestaan:

- Ja oliko se niin että niillä hoidoilla minä elän ehkä vuoden sijasta kolme vuotta ja lopulta katsotaan että tappoiko minut tauti vai hoito?

Lääkäri totesi:

- Se on mahdollista. Todennäköistäkin. Tauti on jo niin pitkällä. En viitsi selvässä asiassa valehdellakaan… ja sitten minun on pakko sanoa se mitä en haluaisi sanoa. Syöpä aiheuttaa kovia kipuja. Hyvin kovia kipuja. Kipuun tarvitaan morfiinia. Ja sinä et ole oikeutettu siihen koska asut harppiympyrän ulkopuolella. Sinä joudut maksamaan siitä. Ja se on kallista. Kela ei sitä sinulle korvaa.

Matti mietti hetken ja totesi:

- Niin… vaan onhan se kolmaskin vaihtoehto… mutta se ei sinänsä kuulu lääkärille… kiitokset rehellisestä diagnoosista… jos me tästä lähdetäänkin… kotiin kuolemaan…

Maakuntakomissaari Minni Törpstendaa-Huusonen aloitti jälleen uuden työpäivänsä ja katsoi totuttuun tapaan toimistonsa kokovartalopeiliä todeten taas kertaalleen, että vaatteet hyvin, tukka hyvin, meikki hyvin, kaikki hyvin. Aamupäivän rutiinien jälkeen olisi aika siirtyä itse asiaan. Tämä olisi tärkeä päivä. EU:n uusi taakanjakodirektiivi astuisi voimaan lähimmän kuukauden sisällä. Suomalaiset olivat onnistuneet hieman viivyttämään väistämätöntä mutta nyt sen aika olisi tullut. Ja se koskisi myös Pohjois-Savoa. Hän katsoi muistiota jonka kansliapäällikkö Öristén oli hänelle antanut luettavaksi.

- Olenko siis ymmärtänyt oikein? Kymmenen prosenttia?

- Kyllä. Pohjois-Savon tuore taakanjakovastuu on kymmenen prosenttia maakunnan väkiluvusta. Eli siis noin 25.000 turvapaikanhakijaa siis toisin sanoen pysyvästi asutettavaa ja elätettävää afrikkalaista ja lähi-itäläistä. Eiväthän ne täältä koskaan minnekään lähde kun kerran ovat tänne päässeet.

- Mutta miten ihmeessä me tästä selvitään? Miten tuo saadaan menemään läpi?

- Jaa mitenkö? No käskemällä niin kuin aina ennenkin. Maakunta päättää sosiaalipuolen asioista eikä kunniakunnilla ole siihen nokan koputtamista. Koko lössi sijoitetaan maakuntaan ja jaetaan suhteellisesti väkiluvun mukaan. Helppoa jakolaskua. Ei se sen monimutkaisempaa ole.

- Niin mutta… entä jos ne kunniakunnat panevat hanttiin…

- Hanttiin? Millä? Laki on selvä. Kunniakunnat eivät päätä maakunnan eivätkä siis omankaan alueensa sosiaali- ja terveyspalveluista. Maakunta päättää. Ei niillä ole muuta mahdollisuutta kuin suostua. Kun tosiasiassahan ne ovat vain kaupunginosia joilla ei ole enää muuta kuin oma vaakuna.

- Entä yksittäiset ihmiset? Kun noitten turvapaikanhakijoitten kohdalla on niin paljon niitä väkivalta- ja seksuaalirikoksiakin? Valtamedia tietysti kantaa vastuunsa eikä kerro niistä juurikaan mutta kun on tuo vaihtoehtomedia… joku voi hermostua…

- Siitä, joka ensimmäisenä nostaa kätensä vastarintaan tehdään varoittava esimerkki. Ja mikä vaihtoehtomedia? Niin MV-lehti kuin Hommaforum on saatu oikeuden päätöksellä hiljennettyä ja lopetettua. On enää yksittäisiä blogeja ja muita viritelmiä ja jos niitten pitäjiä ei saada selville ja tuomittavaksi niin ne saadaan palvelunestohyökkäyksillä kyllä hiljennettyä. Meillä on enää Yle, Helsingin Sanomat ja maakuntalehdet. Ja sinun tulee muistaa se, että  vihakirjoittamiseen suhtaudutaan nykyisin hyvin ankarasti. Meillähän laki sallii itse asiassa varsin ankaratkin tuomiot. Niitä vaan on tupattu aikaisemmin antaa sieltä lievemmästä päästä mutta onneksi linja on muuttunut. Kuopion käräjäoikeus ja Itä-Suomen hovioikeus on sen verran demlalainen että se ei tuota ongelmaa. Ole huoletta. Kyllä hallintolampaat ovat edelleenkin hallintolampaita. Mitä ne muka tekisivät? Räjäyttelisivät pommeja vai, häh häh?

Maakuntakomissaari Minni Törstendaa-Huusonen katseli hetken ajan edessään olevaa muistiota ja sanoi sitten:

- Niin… tiedän että olen poliittinen broileri enkä myöskään ole mikään järjen jättiläinen. En minä sitä kiistä. Ja se kai lienee menestykseni salaisuuskin. Olen vain aina mennyt junan mukana ja nyökytellyt päätäni kun sitä on vaadittu. Kun enhän minä muuhunkaan pysty enkä muuta osaa. Mutta nyt minun on pakko kysyä, että millä nuo 25.000 elätettävää varsinaisesti elätetään?

Öristén hymyili tavalla jota rahvaanomaisempi ihminen olisi saattanut sanoa vittumaiseksi, kohenteli hieman kravattinsa asentoa ja vastasi:

- No, ei se niin vaikea homma ole. Ensiksi me pienennämme sitä pienempien taajamien sosiaali- ja terveysharppiympyrää viidestä kilometristä kahteen kilometriin. Sitten me lopetamme kouluruokailun kokonaisuudessaan. Keittäjiä tarvitaan kumminkin tekemään ruokaa uussuomalaisille tulijoille. Ja sitten nostamme maakuntaveroa kolme prosenttiyksikköä ja haja-asutusalueen rangaistusveroa vielä kaksi yksikköä. Luonnollisesti keskeytämme kaikki tietyöt. Autot ovat nykyisin sen verran hyviä että kyllä ne pärjää vähän kuoppaisemmallakin tiellä. Näin minä ainakin omien kokemusteni perusteella kuvittelisin. Tosin en minä paljon muualla ajele kuin Kuopiossa eikä minua muu niin kinnostakaan. Eli me siirretään rahaa momentilta toiselle. Ei se sen vaikeampaa ole.

- Mutta mihin ne me uussuomalaiset ihmiset sitten sijoitamme? Niissä kunniakunnissa?

- Siellähän on tyhjiä omakotitaloja vapaana vaikka huru mykke. Ja varsinkin maakunnan pakkolunastamia sellaisia kun niitten aikaisemmat asukkaat ovat muuttaneet kuutioasuntoihin sosiaali- ja terveysharppiympyrän sisälle. Eihän tässä ole mitään ongelmaa.

- Niin mutta eikös ne lunastetut omakotitalot ole sen harppiympyrän ulkopuolella?

- Entäs sitten? Eihän se harppiympyrä uussuomalaisia turvapaikanhakijoita koske. Itse asiassa näytänkin  sinulle tämän suunnitelman – joka on lähtöisin Helsingistä – eli Maakunnallinen Sosiaalilähettipalvelu. Sillä kuskataan uussuomalaisia sosiaalitoimistoon, lääkärille, kaupalle ja harrastamaan. Ja sillähän työllistetään ihmisiä uussuomalaisia palvelemaan. Se nostaa bruttokansantuotetta.

- Bruttokansantuotetta… niin, eikös se ollut niin että mitä isompi bruttokansantuote niin sen paremmin meillä menee?

- No juuri niinhän se oli.

- No… ehkä me sitten selviämme tästä. Ja ehkä siitä on hyötyäkin. Laitetaan rattaat pyörimään ja toivotetaan 25.000 uussuomalaista tervetulleeksi Pohjois-Savoon. Wippajei! Ei muuta kuin pullahalaamaan!

Vesannossa Matin ja Martan pihalle oli tullut kaksi autoa ja niitä olivat kuskanneet kolmikymppiset vakavailmeiset miehet. Jouko Jääskiä ja Pertti Grönstrand. Toinen autoista oli Nissanin pick-up ja toinen melko vanha Volkswagen Transporter. Miehet poistuisivat paikalta Nissanilla ja Transporter jäisi Matille ja Martalle. Miehet kättelivät pariskuntaa ja kysyivät sitten vakavana:

- Oletteko aivan varmoja? Teidän ei ole pakko tehdä tätä.

Matti vastasi:

- Ei varmaankaan ole. Mutta jonkunhan se on tehtävä. Jossain vaiheessa edes. Jonkunlaiseksi aloitussignaaliksi. Kun muukaan ei auta. Kai se puhumisen aika on sitten kumminkin ohi. Vaikka sitä niin pitkään yritettiin. Ja parempi että me kuin te. Teillä on nuoret perheet ja teillä on vielä elämä edessänne. Meillä tilanne on toinen. Minähän olen jo itse asiassa kuollut. Kroppa vaan ei ole ymmärtänyt tajuta sitä vielä. Parempi kertarytinä kuin pitkä kituminen.

- Mutta entäs Martta? Sinulla ei ole syöpää. Me auttaisimme sinua kyllä.

- Ei ole syöpää niin. Mutta ei ole myöskään kykyä pitää yllä tätä taloa ilman Mattia. Ettekä te joka hetki ehdi olla täällä auttamassa vaikka uskon vilpittömään auttamisen haluunne. Ja me olemme olleet viisikymmentä vuotta naimisissa. En minä osaa elää ilman häntä. Varsinkaan jossain helvetin yhdeksän neliön eläkeläiskuutiossa. Päätös on tehty ja eilen se varmistettiin niin kuin hyvin tiedätte. Eihän täällä ole enää muuta kuin seinät.

Edellisenä päivänä kyläläiset olivat käyneet Matin ja Martan kotona sillä evästyksellä että viekää täältä kaikki mistä teille suinkin on hyötyä. Me emme sitä enää tarvitse. Maksua ei oteta sillä sille ei ole enää käyttöä. Melko tyhjäksi asunto oltiin saatukin. Pääosan vei kylätoimikunta joka otti tavaroita talteen sen vuoksi että sillä voitaisiin auttaa sekä kylän kiertokoulua että taloudellisesti hankalaan asemaan joutuneita kyläläisiä. Sekä televisio että tietokone oltiin viety kiertokoulun käyttöön. Varsinaista peruskoulua kun kylällä ei enää ollut aikoihin.

Matti vinkkasi Transporteria kohti peukalollaan ja kysyi:

- Paljonkos siellä on?

Jouko vastasi:

- Neljäsataa kiloa. Ja sytyttimenä kahdenkymmenen kilon hävityspanos. Ja niitten ympärillä on melkoinen määrä rautaromua.

Matti oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

- Hyvä. Teettehän te meille sen viimeisen palveluksen josta sovittiin?

- Tulee tapahtumaan.

Kun Jouko ja Pertti kuulisivat sen, minkä uutisista epäilemättä tulisivat kuulemaan, he polttaisivat Matin ja Martan talon. Sitä ei annettaisi maakuntahallinnolle eikä siinä tulisi asumaan ensimmäistäkään uussuomalaista.

- No niin. Kiitos sitten kaikesta. Ja hyvästi.

Matti ja Martta kättelivät Joukoa ja Perttiä. Sen kummempia seremonioita ei tarvittu. Matti ajoi ensiksi Vesannon keskustaan jossa hän tankkasi auton. Hän vilkaisi samalla iltapäivälehtien lööppejä. Ilta-Sanomissa joku wanna be-julkkistyrkky näytti olevan pahoillaan kun häntä ei otettu vakavasti. Ja Iltalehdessä lööppinä näkyi olevan lista viidestätoista tavasta jolla selviäisi kun oli pettänyt puolisoaan. Matti ja Martta tiesivät, että paras tapa selvitä oli se kun ei pettänyt ollenkaan.

Sitten he jatkoivat matkaansa. Ja he tiesivät myös että huomenna lööppeihin olisi tarjolla ihan oikeaa uutisaihetta.

Kiitokset kaverilleni Lötjöselle kirjoituksen pohjaideasta jota hieman laajensin. Miesten metsästysreissujen saunaillat ovat ehkä maailman mahtavinta korpifilosofian polttoainetta. Samoista istunnoista on kehitetty myös d´Lötjösen vaalimenetelmä jonka käyttöönottoa voisi harkita vakavasti.