VANHAN SAUNAMÖKIN VIIMEINEN ILTAHÄMÄRÄ

Elettiin hyistä pakkastammikuuta Hyrjärvellä. Kaislikkorantainen ja vesilinnuistaan rikas järvi kuului puoliksi Nyhtänköljän ja puoliksi Teppanan kuntaan. Tarkalleen ottaen elettiin Teppanan puolella sijaitsevassa Jytkämönsaaressa. Saaren rannassa sijaitsi pieni saunamökki, joka oli nukkunut kylmää ja kaipaavaa unta jo pari vuotta. Niin kauan oli siitä, kun sen seurana oli ollut viimeksi ihmisiä. Se kaipasi heitä. Eihän mökki ilman ihmisiä ollut kuin tiettyyn muotoon kasattu läjä puuta. Elettiin tammikuuta ja se natisutteli aika ajoin lautaseiniään kovassa pakkasessa nukkuen syvässä horroksessaan.

Se oli aina tiennyt olevansa varsin pieni ja alkeellinen mökki jota nykyään ei pidetty kovin muodikkaana. Oikeastaan siinä ei ollut kuin sauna ja sen lisäksi noin kahdeksan neliön tila, jonka molemmilla seinämillä oli kerrossängyt, kerrossänkyjen välissä pieni seinälle taitettava pöytä, pari pientä kaappia ja niitten edessä taso, jolla saattoi käyttää kaksipisteistä kaasuhellaa. Nurkassa oli pieni nestekaasujääkaappi ja toisessa nurkassa petrolilämmitin. Saunan kiuas itsessään lämmitti tilaa varsin hyvin, mutta pieni varmistus oli paikallaan, koska ihmiset, jotka silloin aikanaan viihtyivät mökillä kävivät siellä usein talvellakin.

Mutta he eivät käyneet enää. Nuori pariskunta oli rakentanut saunamökin joskus 1960-luvulla ja he olivat viihtyneet hyvin näissä varsin askeettisissa olosuhteissa. Pariskunnalle oli tullut kaksi lasta, poika ja tyttö ja hekin olivat mielellään viettäneet aikaa saunamökin rauhallisessa ilmapiirissä. Olihan täällä aika ajoin käynyt vieraitakin, jotka sitten yöpyivät pihalle pystytetyissä teltoissa kun mökin oma tila ei oikein riittänyt. Mökki muisti asioita. Se muisti lasten naurun kun ne olivat menneet kuumasta saunasta uimaan kesäiseen järveen. Se muisti sen kirskuvan äänen, kun purkinaukaisija aukoi sika-nauta tai lihapullatölkkiä jotka mökin omistajarouva kaatoi sitten kaasulevyllä keitettyjen makaroonien sekaan tarjoten vieraille yksinkertaista mutta maittavaa evästä. Se muisti olutpullojen suhahduksen kun miehet aukoivat niitä saunatauolla. Se muisti sen tyytyväisen suhinan mikä tuli siitä, kun nukkumaan menevät ihmiset vetivät huopia päälleen. Se muisti sitä, kun se mökin isännän kanssa katseli järven selälle auringon laskiessa ihastellen pikku hiljaa pimentyvää iltaa, häipyvää auringon kajoa ja kuikan huutoa jossain selällä.

Se muisti kotoisan tulenrätinän kiukaassa ja sen tuoksun, kun kiuaspussiin laitetut makkarat kypsyivät kiuaskivien päällä. Se muisti pienen matkaradion, joka piti yllä tunnelmaa pimenevässä illassa kun valopetroolilamppu antoi tarvittavaa valoaan. Se muisti myös aseöljyn tuoksun ja metallisten osien loksahtelun kun mökin omistajamies tuli kavereittensa kanssa elokuussa sorsajahtiin Hyrjärvelle. Miehet olivat silloin vielä varsin nuoria ja elinvoimaisia. Alle nelikymppisiä ja heistä hehkui usko elämään ja tulevaisuuteen. Ja tulevaisuushan oli silloin vielä ollut varma. Mikäs sitä olisi uhannut? Firmassa riitti töitä ja senhän piti jatkua loputtomiin. Saunamökki edusti ihmisille osaltaan varmuuden aikaa. Pysyvyyttä joka ei loppuisi koskaan.

Pieni saunamökki muisti kaiken ja ennen kaikkea se muisti sen, kuinka kaikki tuntui ikuiselta. Kun ihmiset pakkasivat kamppeensa veneeseen ja läksivät pois se ei ollut surullinen eikä huolissaan. Sillä se tiesi, että ihmiset tulisivat pian uudestaan. Ja sitten se muisti sen, kuinka ihmisten käynnit alkoivat vähentyä. Lapset olivat kasvaneet ja kaikonneet jonnekin. Eivätkö he enää pitäneet mökistä? Miksi ne olivat hylänneet sen? Sehän oli yrittänyt olla heille niin hyvä. Sinänsä omistajien kohdalla mökki ymmärsi ihmiselämän karun tosiasian. Se ihmiselämä oli lyhyt. Vuosien varrella niin emännän kuin isännän kohdalla askel alkoi olla lyhyempi ja selkä kävi kumaraan. Eihän mökki pystynyt heitä auttamaan kuin lämpimillä ajatuksilla ja sillä, että se pyrki olemaan heille mahdollisimman lämmin ja turvallinen tukikohta. Silloin kun he jaksoivat vielä mökillä käydä.

Mutta ajan myötä ihmisten käynnit vain vähenivät ennestään eikä isäntä jaksanut enää korjata mökkiä. Mökki muisti sen lämpimän tunteen, kun isäntä laittoi sahan ja vasaran laulamaan ja korjasi mökistä ajan kuluttavia jälkiä. Silloin se halusi kiukaansa kanssa palkita isännän vaivannäön mahdollisimman hyvillä löylyillä. Se ei itse asiassa kaivannut mieheltä ja naiselta kehuja. Sille suurin kehu oli heidän tyytyväinen huokailu pehmeissä löylyissä, hiljainen ja rauhallinen ajanvietto pienen tuvan puolella sekä se pieni ääni kun he käänsivät tyytyväisenä kylkeään kerrossängyssä. Kun ihmiset olivat mökillä niin mökki tunsi itsensä kokonaiseksi.

Ajan myötä kaikki loppui. Nainen ei enää tullut ja mieskin harvoin. Pari kertaa vuodessa. Miehen poika, nyt jo keski-ikäinen itsekin tuli joskus isänsä mukana mutta nyt oli kulunut jo kaksi vuotta siitä, kun kukaan oli täällä viimeksi käynyt. Saunamökki oli odottanut. Ja odottanut. Koiraakin kärsivällisemmin. Mutta vuoden verran turhaan odotettuaan se lopulta nukahti kaipaavaan ja hiljaiseen uneen. Nukahtaessaan sitä harmitti epävarmuus. Jos se olisi tiennyt tehtävänsä päättyneen, niin se olisi voinut nukkua rauhassa. Mutta nyt sitä ei ollut kukaan sille sanonut. Tulisiko ihminen vielä? Jos tulisi, niin koska? Vai eikö ihmistä tulisi enää ollenkaan?

Uni oli kestänyt kauan. Sitten se havahtui jälleen. Saarta lähestyi moottorikelkka, jossa oli kaksi miestä. Kelkka saapui rantaan, miehet nousivat ja alkoivat purkaa varusteitaan. Molemmat olivat yli 50-vuotiaita. Toinen heistä oli Kartsa, selkänsä takia sairaseläkkeelle jäänyt metallimies Kuopiosta. Kartsan mökki tunnisti heti, sillä hän oli mökin omistajien poika. Vähän aikaa mietittyään mökki tunnisti toisenkin miehen, vaikka vuodet olivat häntä pikkupojasta kovasti vanhentaneet. Sehän oli Ykä, nykyisin sosiaalipiipertäjä Huitsinnevadasta. Molemmat olivat aikanaan joutuneet lähtemään kotiselkosiltaan maailmalle, mutta nyt he näyttivät tulleen tapaamaan kovasti kylmentynyttä ja unestaan havahtuvaa saunamökkiä. Ehkä viimeisen kerran. Mökillä oli sellainen tunne mutta se oli silti iloinen miesten saapumisesta.

Kartsa aukaisi mökin oven ja totesi:

- Kyllähän tää on aika lailla jäässä. Mutta katotaan, mitä tään kanssa saadaan aikaiseksi. Eiköhän tää tästä kumminkin… kun vähän lämmitellään…

- Te sitten möitte tämän?

- Joo, syöpä vei isän eikä äiti enää jaksa. Ei ole jaksanut aikoihin. Heikossa kunnossahan hänkin on. Tästä saatiin loppujen lopuksi aika hyvä hinta. Näillä järvenrantatonteilla kun on sitä arvoa. Tänne muuttaa helsinkiläinen vakavarainen eläkeläispariskunta. Joka on muuten alun perin täältäpäin kotoisin. Halusivat muuttaa rauhallisemmille seuduille. Kun se Helsinki on nykyisin vähän sitä mitä se on. Ne purkaa tään saunan ja rakennuttaa tähän tilalle kahdeksankymmenen neliön talviasuttavan mökin. Ne vissiin muuttaa tähän ihan pysyvästi asumaan. Tähän saareenhan tehtiin pari vuotta sitten silta ja ne jatkavat maantietä että tähän pääsee autolla. Rahat me pannaan äidille niin tästä mökistä ja tontista kuin heidän talostaan. Saa äiti hyvän hoitopaikan eikä tartte maata hoitamatta paskavaipoissa niin kuin nykyisin niin monet eläkeläiset joutuvat. Minulle ja siskolle ei tästä jää mitään, mutta me ollaan molemmat sitä mieltä että jokainen sukupolvi ryypätköön omiaan. Mutta ajattelin, että jos kerran vielä täällä käytäisiin. Ja kiitos siitä että tulit. Mitäs siitä on aikaa, kun viimeksi ollaan nähty?

- Jaa-a… eiköhän tuosta lie kolmekymmentä vuotta. Mutta minä muistan sen kun me nyrkillätapettavina oltiin täällä mökillä. Oli se jotenkin niin upeeta, en minä osaa sitä sen paremmin sanoa. Juostiin laiturilta jorpakkoon ja nauraa kätkätettiin. Ja syötiin porukoitten tekemää evästä ja oltiin muutenkin kuin ellun kanat. Ne oli semmosia huolettomia ja varmoja aikoja. Vaan ne ajathan muuttui toisiksi ja eihän ne ihmiset tämmösiä pikkusia saunamökkejäkään ole tehneet enää herran aikoihin. Vaikka minun mielestäni nää on kyllä just niitä parhaita paikkoja. Tämmösissä ihminen viihtyy. Ainakin meidän tapaiset muinaisjäännökset.

Miehet siirtelivät tarvikkeitaan kerrossängyn yläritsille. Oli aika saada kämppä lämpimäksi. Kartsa totesi:

- Näitä kaasuvermeitä ei viitsi edes koetella. Räjähtävät vielä, pirulaiset. Mutta tuo petroolilämmitin saattaa hyvinkin toimia. Minä toin sille kanisterin evästä tullessani. Jos sinä menet katsomaan liiteristä että siellä olisi vielä puita. Tuosta hormista ei tietysti oikein tiedä, mutta yritetään nyt kumminkin.

Ykä läksi ja pian liiterin suunnalta alkoi kuulua kirveen kopinaa. Vielä hieman unista mökkiä alkoi jännittää odotus. Vieläkö kerran se lämmitettäisiin? Vieläkö kerran täällä vietettäisiin aikaa? Kartsa pähkäili petroolilämmittimen kanssa. Yksinkertainen ja helppokäyttöinen lämmitin syttyi loppujen lopuksi melko vähällä vaivalla ja alkoi hohtaa pian kuparinväristä lämpöään. Sen perään Kartsa sytytti valopetroolilampun kerrossänkyjen väliselle tasolle. Ykä puolestaan tuli pian ison sylyksellisen kanssa ja romautti puut saunan lattialle:

- Oli siellä vielä puolisen mottia ihan vetokelpoista sekapuuta. Kyllä sillä pärjätään. Minä käyn vielä toisen sylillisen. Ruvetaan sitten taiteilemaan tuon kiukaan kanssa.

Kiukaan? Saunamökki havahtui nyt täysin hereille. Nehän meinaavat ihan oikeasti lämmittää saunan. Olihan se unensa läpi kuullut tulevasta kuolemantuomiostaan, mutta ei se sitä harmittanut. Kerran vielä, kerran kumminkin. Tämä oli mökille juhlahetki. Ykä toi saunaan toisen sylyksellisen halkoja ja miehet alkoivat viritellä kauan hiljaisena ollutta kiuasta käyttökuntoon. Kartsa poltteli pikkuhiljaa paperia pesässä ja Ykä kiipesi katolle polttaen puolestaan paperia savupiipussa.

- Kyllä tää näyttää vetävän!

Kartsa laitteli pesän täyteen Ykän tuomia syttypuita ja suihkutti sekaan sytytysnestettä. Nyt ei tarvinnut kikkailla, Amerikan kiehinen kävi aivan hyvin. Kun sytytysneste imeytyi puihin, polttivat miehet samalla pihalla voimasavuke Bostonit ja muistelivat niitä aikoja kun olivat olleet täällä knöllipoikina joskus 1970-luvulla. Mihin se aika oli niin äkkiä kadonnut? Se oli varmaan kysymys, jonka niin moni sen ikäinen mies esitti itselleen. Aika kului miehestä riippumatta ja häneltä lupaa kysymättä. Se, kuinka sen ajan kulutti oli tietysti kiinni miehestä itsestään. Aika oli se julmin tuomari mutta ehkä sekin ymmärsi ettei kaikkea voinut tehdä, mitä halusi. Kaikkeen siihen, mitä olisi halunnut tehdä eivät voimat vain riittäneet ja joskus uskokin loppui kesken.

Kartsa aukaisi pesän ja tarjosi sille tulta. Tulelle ruoka kelpasi, pesä syttyi nopeasti ja rööri veti komeasti.

- Kyllä tää ihan hyvin lähti. Ja vetohan tässä on aina ollut hyvä. Vaikka pakkanen on kova, niin minä sanoisin, että alta tunnissa me ollaan jo löylyissä. Eiköhän keitellä parit totit sitä odotellessa?

Alta tunnissa. Taatusti, jos se mökistä itsestään oli kiinni. Se teki parhaansa ja pyrki naristamaan jo hieman harventuneet seinäpuunsa mahdollisimman tiiviiksi että miehet pääsisivät makoisiin löylyihin. Ilma harvassa mökissä vaihtuisi hyvin joka tapauksessa. Kartsa keitteli trangialla teevettä ja mökki itsessään suojeli toimenpidettä pyrkien siirtämään itsestään miehiin ne kaikki menneitten vuosikymmenten iloiset muistot jotka se oli säilönyt itseensä. Vähän niin kuin tietokoneen kovalevyyn jonka sisällön saattoi oikeassa paikassa purkaa. Siirtäminen varmaankin onnistui, sillä Kartsa totesi samalla kun Ykä kaatoi teemukeihin rommia.

- Tässä istuessa tulee kaikki jotenkin niin kovasti mieleen. Lapsuus. Ne ajat täällä mökillä. Se seitkytluku kun me oltiin kavereita ja kun maailma oli jotenkin niin toisenlainen. Sillai varmempi Turvallisempi. Ennen kuin sitten lähdettiin maailmalle ja unohdettiin toisemme. Se tunne. Siitä kaikesta. Se tulee nyt mieleen. Ja se on jotenkin tärkeä. Eikä sitä saisi unohtaa. En minä oikein osaa sitä sen paremmin sanoa. Mutta tää tuntuu niin hyvältä. Oikealta. Ja on sääli, että se tämän mökin kohdalta päättyy tähän.

Ykä jatkoi puolestaan:

- Ymmärrän mitä tarkoitat. Ja olen samaa mieltä. Tämän mökin myötä ei häviä vain yksi rakennus, vaan tietty eletty aika. Monen ihmisen elämä, historia ja kokemukset. Jotka olivat aikanaan niin tärkeitä. Muistot. Kokonainen aikakausi. Jonka tilalle tuli uusi. Joka ei ole taatusti parempi kuin se, mitä me silloin aikanaan elettiin. Minä tavallaan tunnen tämän mökin vieläkin. Sielussani ja mielessäni. Aivan kuin se eläisi ja puhuisi meille. Kun joku on vielä tarinaa kuuntelemassa. Mutta tarinat katoavat ja ne uudet tarinat on kerrottu ja tarkoitettu toisille ihmisille. Sitä myötä kun tämä saunamökki hiipuu pois, niin pikkuhiljaa hiivumme mekin. Meille ei ole enää paikkaa niissä tarinoissa. Meistä tulee menneitä ja tarpeettomia.

Miehet kopsauttivat mukejaan ja ähkäisivät. Tekivätpä vielä toisen totin. Sitten kuului se narahdus, jota mökki oli niin kauan odottanut. Miehet siirtyivät hyvin pienen tuvan puolelta saunaan ja kiuas sihahti tyytyväisenä ensimmäisistä löylyistä. Ykä vielä viritteli kiuaskivien päälle foliopussiin laitetut kiuasmakkarat.

- No helevetti, enhän minä muistanutkaan että täällä oli niin hyvät löylyt!

- Joo, pistää ihan sielun itkemään verta kun nää on ne viimeiset.

Miehet jaksoivat löylytellä pari tuntia. Välillä he kävivät kuistilla vilvoittelemassa kovassa pakkasessa ruumiit höyryten natustaen samalla saunamakkaraa. Mökki eli heidän mukanaan joka solullaan. Se tiesi, että nämä olivat viimeiset löylyt. Otetaan ne sitten kunnolla. Lopulta miehet huuhtelivat itsensä tekemällään lämpimällä vedellä ja siirtyivät hyvin pienen tuvan puolelle. Kartsa laittoi trangian päälle ja totesi:

- Tehdääs vielä kertaalleen. Niin kuin nulikkana. Makarylliä, lihapullakastiketta ja ketsuppia sekaan.

- Jo vain. Vaikka eihän nää nykyiset lihapullat niille seitkytluvun säilykkeille pärjääkään.

Miehet äyskäröivät eväänsä ääntä kohti pahvilautasilta, nauttivat särpimeksi näkkileipää ja metvurstia sekä olutta. Mielessään he näkivät, että ikkunan ulkopuolella oli kesä joskus 1970-luvulla jolloin he olivat uineet järvessä nuorina nulikkoina. Mökillä oli hiipumisen aika, mutta niin oli tavallaan näillä miehilläkin. Eihän sille minkään mahtanut.  Miehet muistelivat aikaa jolloin Kekkosen aurinko paistoi järvelle ja kaikki oli vielä edessä. He keittelivät itselleen vielä parit totit ja siirtyivät sitten nukkumaan. Pieni tila oli lämminnyt sen verran hyvin, ettei makuupusseja tarvittu kuin peitteinä. Pian mökki kuunteli onnellisena kahden väsyneen miehen tyytyväistä kuorsausta. Ulkona näkyi revontulia. Harvoin niitä näin kaukana etelässä nähtiin. Ehkä nekin halusivat omalta osaltaan kunnioittaa pitkään palvellutta saunamökkiä sen viimeisessä tehtävässään.

Seuraavana aamuna miehet heräsivät, keittelivät trangialla aamukahvinsa, pakkasivat kamppeensa moottorikelkkaan ja seisoivat hetken aikaa viimeisen tehtävänsä tehneen saunamökin vierellä.

- On tää vaan jotenkin niin sääli.

- On niin. Mutta jos sitä meiltä oltaisiin aikanaan kysytty, niin ei ihmisen olisi tarvinnut muuttaa leivän perässä toiselle puolelle maata. Meidän isät oli vielä samassa firmassa koko työuransa ja mekin kuviteltiin, että sama jatkuu. Ehkä meilläkään ei olisi ollut tapaamisissa sitä kolmenkymmenen vuoden taukoa ja me käytäisiin tällä mökillä säännöllisesti.

- Vaan ei jatkunu niin… kaikki muuttui… tuli epävarmuus… ja sen myötä mekin ollaan muututtu tarpeettomaksi… mutta kyllähän tää saunamökki hyvin palveli. Minä olisin pitänyt tämän oikein mielelläni. Mutta minkäs hänelle mahtaa. 

Kartsa laittoi saunamökin oven kiinni, käveli rantaan ja käynnisti moottorikelkan, Ykä hyppäsi taakse ja miehet katosivat saaresta. Samalla he katosivat tästä tarinasta joka päättyi lopullisesti. Mutta saunamökki ei enää välittänyt. Nyt se tiesi kohtalonsa, ja se oli iloinen siitä, että se oli saanut palvella vielä kerran. Se nukahti viimeiseen uneensa ja kun remonttimiehet seuraavana keväänä tulivat purkamaan sitä se oli jo kadonnut kauas vuosien virtaan. Onnellisena omasta eletystä elämästään. Ehkä se saattoi siirtää jotain omasta itsestään tontin uusille omistajille. Olivathan hekin jo vanhoja ihmisiä ja etsivät jotain, jota tältä tontilta saattoi löytää.