torstai 5. tammikuuta 2017

VANHAN SAUNAMÖKIN VIIMEINEN ILTAHÄMÄRÄ

Elettiin hyistä pakkastammikuuta Hyrjärvellä. Kaislikkorantainen ja vesilinnuistaan rikas järvi kuului puoliksi Nyhtänköljän ja puoliksi Teppanan kuntaan. Tarkalleen ottaen elettiin Teppanan puolella sijaitsevassa Jytkämönsaaressa. Saaren rannassa sijaitsi pieni saunamökki, joka oli nukkunut kylmää ja kaipaavaa unta jo pari vuotta. Niin kauan oli siitä, kun sen seurana oli ollut viimeksi ihmisiä. Se kaipasi heitä. Eihän mökki ilman ihmisiä ollut kuin tiettyyn muotoon kasattu läjä puuta. Elettiin tammikuuta ja se natisutteli aika ajoin lautaseiniään kovassa pakkasessa nukkuen syvässä horroksessaan.

Se oli aina tiennyt olevansa varsin pieni ja alkeellinen mökki jota nykyään ei pidetty kovin muodikkaana. Oikeastaan siinä ei ollut kuin sauna ja sen lisäksi noin kahdeksan neliön tila, jonka molemmilla seinämillä oli kerrossängyt, kerrossänkyjen välissä pieni seinälle taitettava pöytä, pari pientä kaappia ja niitten edessä taso, jolla saattoi käyttää kaksipisteistä kaasuhellaa. Nurkassa oli pieni nestekaasujääkaappi ja toisessa nurkassa petrolilämmitin. Saunan kiuas itsessään lämmitti tilaa varsin hyvin, mutta pieni varmistus oli paikallaan, koska ihmiset, jotka silloin aikanaan viihtyivät mökillä kävivät siellä usein talvellakin.

Mutta he eivät käyneet enää. Nuori pariskunta oli rakentanut saunamökin joskus 1960-luvulla ja he olivat viihtyneet hyvin näissä varsin askeettisissa olosuhteissa. Pariskunnalle oli tullut kaksi lasta, poika ja tyttö ja hekin olivat mielellään viettäneet aikaa saunamökin rauhallisessa ilmapiirissä. Olihan täällä aika ajoin käynyt vieraitakin, jotka sitten yöpyivät pihalle pystytetyissä teltoissa kun mökin oma tila ei oikein riittänyt. Mökki muisti asioita. Se muisti lasten naurun kun ne olivat menneet kuumasta saunasta uimaan kesäiseen järveen. Se muisti sen kirskuvan äänen, kun purkinaukaisija aukoi sika-nauta tai lihapullatölkkiä jotka mökin omistajarouva kaatoi sitten kaasulevyllä keitettyjen makaroonien sekaan tarjoten vieraille yksinkertaista mutta maittavaa evästä. Se muisti olutpullojen suhahduksen kun miehet aukoivat niitä saunatauolla. Se muisti sen tyytyväisen suhinan mikä tuli siitä, kun nukkumaan menevät ihmiset vetivät huopia päälleen. Se muisti sitä, kun se mökin isännän kanssa katseli järven selälle auringon laskiessa ihastellen pikku hiljaa pimentyvää iltaa, häipyvää auringon kajoa ja kuikan huutoa jossain selällä.

Se muisti kotoisan tulenrätinän kiukaassa ja sen tuoksun, kun kiuaspussiin laitetut makkarat kypsyivät kiuaskivien päällä. Se muisti pienen matkaradion, joka piti yllä tunnelmaa pimenevässä illassa kun valopetroolilamppu antoi tarvittavaa valoaan. Se muisti myös aseöljyn tuoksun ja metallisten osien loksahtelun kun mökin omistajamies tuli kavereittensa kanssa elokuussa sorsajahtiin Hyrjärvelle. Miehet olivat silloin vielä varsin nuoria ja elinvoimaisia. Alle nelikymppisiä ja heistä hehkui usko elämään ja tulevaisuuteen. Ja tulevaisuushan oli silloin vielä ollut varma. Mikäs sitä olisi uhannut? Firmassa riitti töitä ja senhän piti jatkua loputtomiin. Saunamökki edusti ihmisille osaltaan varmuuden aikaa. Pysyvyyttä joka ei loppuisi koskaan.

Pieni saunamökki muisti kaiken ja ennen kaikkea se muisti sen, kuinka kaikki tuntui ikuiselta. Kun ihmiset pakkasivat kamppeensa veneeseen ja läksivät pois se ei ollut surullinen eikä huolissaan. Sillä se tiesi, että ihmiset tulisivat pian uudestaan. Ja sitten se muisti sen, kuinka ihmisten käynnit alkoivat vähentyä. Lapset olivat kasvaneet ja kaikonneet jonnekin. Eivätkö he enää pitäneet mökistä? Miksi ne olivat hylänneet sen? Sehän oli yrittänyt olla heille niin hyvä. Sinänsä omistajien kohdalla mökki ymmärsi ihmiselämän karun tosiasian. Se ihmiselämä oli lyhyt. Vuosien varrella niin emännän kuin isännän kohdalla askel alkoi olla lyhyempi ja selkä kävi kumaraan. Eihän mökki pystynyt heitä auttamaan kuin lämpimillä ajatuksilla ja sillä, että se pyrki olemaan heille mahdollisimman lämmin ja turvallinen tukikohta. Silloin kun he jaksoivat vielä mökillä käydä.

Mutta ajan myötä ihmisten käynnit vain vähenivät ennestään eikä isäntä jaksanut enää korjata mökkiä. Mökki muisti sen lämpimän tunteen, kun isäntä laittoi sahan ja vasaran laulamaan ja korjasi mökistä ajan kuluttavia jälkiä. Silloin se halusi kiukaansa kanssa palkita isännän vaivannäön mahdollisimman hyvillä löylyillä. Se ei itse asiassa kaivannut mieheltä ja naiselta kehuja. Sille suurin kehu oli heidän tyytyväinen huokailu pehmeissä löylyissä, hiljainen ja rauhallinen ajanvietto pienen tuvan puolella sekä se pieni ääni kun he käänsivät tyytyväisenä kylkeään kerrossängyssä. Kun ihmiset olivat mökillä niin mökki tunsi itsensä kokonaiseksi.

Ajan myötä kaikki loppui. Nainen ei enää tullut ja mieskin harvoin. Pari kertaa vuodessa. Miehen poika, nyt jo keski-ikäinen itsekin tuli joskus isänsä mukana mutta nyt oli kulunut jo kaksi vuotta siitä, kun kukaan oli täällä viimeksi käynyt. Saunamökki oli odottanut. Ja odottanut. Koiraakin kärsivällisemmin. Mutta vuoden verran turhaan odotettuaan se lopulta nukahti kaipaavaan ja hiljaiseen uneen. Nukahtaessaan sitä harmitti epävarmuus. Jos se olisi tiennyt tehtävänsä päättyneen, niin se olisi voinut nukkua rauhassa. Mutta nyt sitä ei ollut kukaan sille sanonut. Tulisiko ihminen vielä? Jos tulisi, niin koska? Vai eikö ihmistä tulisi enää ollenkaan?

Uni oli kestänyt kauan. Sitten se havahtui jälleen. Saarta lähestyi moottorikelkka, jossa oli kaksi miestä. Kelkka saapui rantaan, miehet nousivat ja alkoivat purkaa varusteitaan. Molemmat olivat yli 50-vuotiaita. Toinen heistä oli Kartsa, selkänsä takia sairaseläkkeelle jäänyt metallimies Kuopiosta. Kartsan mökki tunnisti heti, sillä hän oli mökin omistajien poika. Vähän aikaa mietittyään mökki tunnisti toisenkin miehen, vaikka vuodet olivat häntä pikkupojasta kovasti vanhentaneet. Sehän oli Ykä, nykyisin sosiaalipiipertäjä Huitsinnevadasta. Molemmat olivat aikanaan joutuneet lähtemään kotiselkosiltaan maailmalle, mutta nyt he näyttivät tulleen tapaamaan kovasti kylmentynyttä ja unestaan havahtuvaa saunamökkiä. Ehkä viimeisen kerran. Mökillä oli sellainen tunne mutta se oli silti iloinen miesten saapumisesta.

Kartsa aukaisi mökin oven ja totesi:

- Kyllähän tää on aika lailla jäässä. Mutta katotaan, mitä tään kanssa saadaan aikaiseksi. Eiköhän tää tästä kumminkin… kun vähän lämmitellään…

- Te sitten möitte tämän?

- Joo, syöpä vei isän eikä äiti enää jaksa. Ei ole jaksanut aikoihin. Heikossa kunnossahan hänkin on. Tästä saatiin loppujen lopuksi aika hyvä hinta. Näillä järvenrantatonteilla kun on sitä arvoa. Tänne muuttaa helsinkiläinen vakavarainen eläkeläispariskunta. Joka on muuten alun perin täältäpäin kotoisin. Halusivat muuttaa rauhallisemmille seuduille. Kun se Helsinki on nykyisin vähän sitä mitä se on. Ne purkaa tään saunan ja rakennuttaa tähän tilalle kahdeksankymmenen neliön talviasuttavan mökin. Ne vissiin muuttaa tähän ihan pysyvästi asumaan. Tähän saareenhan tehtiin pari vuotta sitten silta ja ne jatkavat maantietä että tähän pääsee autolla. Rahat me pannaan äidille niin tästä mökistä ja tontista kuin heidän talostaan. Saa äiti hyvän hoitopaikan eikä tartte maata hoitamatta paskavaipoissa niin kuin nykyisin niin monet eläkeläiset joutuvat. Minulle ja siskolle ei tästä jää mitään, mutta me ollaan molemmat sitä mieltä että jokainen sukupolvi ryypätköön omiaan. Mutta ajattelin, että jos kerran vielä täällä käytäisiin. Ja kiitos siitä että tulit. Mitäs siitä on aikaa, kun viimeksi ollaan nähty?

- Jaa-a… eiköhän tuosta lie kolmekymmentä vuotta. Mutta minä muistan sen kun me nyrkillätapettavina oltiin täällä mökillä. Oli se jotenkin niin upeeta, en minä osaa sitä sen paremmin sanoa. Juostiin laiturilta jorpakkoon ja nauraa kätkätettiin. Ja syötiin porukoitten tekemää evästä ja oltiin muutenkin kuin ellun kanat. Ne oli semmosia huolettomia ja varmoja aikoja. Vaan ne ajathan muuttui toisiksi ja eihän ne ihmiset tämmösiä pikkusia saunamökkejäkään ole tehneet enää herran aikoihin. Vaikka minun mielestäni nää on kyllä just niitä parhaita paikkoja. Tämmösissä ihminen viihtyy. Ainakin meidän tapaiset muinaisjäännökset.

Miehet siirtelivät tarvikkeitaan kerrossängyn yläritsille. Oli aika saada kämppä lämpimäksi. Kartsa totesi:

- Näitä kaasuvermeitä ei viitsi edes koetella. Räjähtävät vielä, pirulaiset. Mutta tuo petroolilämmitin saattaa hyvinkin toimia. Minä toin sille kanisterin evästä tullessani. Jos sinä menet katsomaan liiteristä että siellä olisi vielä puita. Tuosta hormista ei tietysti oikein tiedä, mutta yritetään nyt kumminkin.

Ykä läksi ja pian liiterin suunnalta alkoi kuulua kirveen kopinaa. Vielä hieman unista mökkiä alkoi jännittää odotus. Vieläkö kerran se lämmitettäisiin? Vieläkö kerran täällä vietettäisiin aikaa? Kartsa pähkäili petroolilämmittimen kanssa. Yksinkertainen ja helppokäyttöinen lämmitin syttyi loppujen lopuksi melko vähällä vaivalla ja alkoi hohtaa pian kuparinväristä lämpöään. Sen perään Kartsa sytytti valopetroolilampun kerrossänkyjen väliselle tasolle. Ykä puolestaan tuli pian ison sylyksellisen kanssa ja romautti puut saunan lattialle:

- Oli siellä vielä puolisen mottia ihan vetokelpoista sekapuuta. Kyllä sillä pärjätään. Minä käyn vielä toisen sylillisen. Ruvetaan sitten taiteilemaan tuon kiukaan kanssa.

Kiukaan? Saunamökki havahtui nyt täysin hereille. Nehän meinaavat ihan oikeasti lämmittää saunan. Olihan se unensa läpi kuullut tulevasta kuolemantuomiostaan, mutta ei se sitä harmittanut. Kerran vielä, kerran kumminkin. Tämä oli mökille juhlahetki. Ykä toi saunaan toisen sylyksellisen halkoja ja miehet alkoivat viritellä kauan hiljaisena ollutta kiuasta käyttökuntoon. Kartsa poltteli pikkuhiljaa paperia pesässä ja Ykä kiipesi katolle polttaen puolestaan paperia savupiipussa.

- Kyllä tää näyttää vetävän!

Kartsa laitteli pesän täyteen Ykän tuomia syttypuita ja suihkutti sekaan sytytysnestettä. Nyt ei tarvinnut kikkailla, Amerikan kiehinen kävi aivan hyvin. Kun sytytysneste imeytyi puihin, polttivat miehet samalla pihalla voimasavuke Bostonit ja muistelivat niitä aikoja kun olivat olleet täällä knöllipoikina joskus 1970-luvulla. Mihin se aika oli niin äkkiä kadonnut? Se oli varmaan kysymys, jonka niin moni sen ikäinen mies esitti itselleen. Aika kului miehestä riippumatta ja häneltä lupaa kysymättä. Se, kuinka sen ajan kulutti oli tietysti kiinni miehestä itsestään. Aika oli se julmin tuomari mutta ehkä sekin ymmärsi ettei kaikkea voinut tehdä, mitä halusi. Kaikkeen siihen, mitä olisi halunnut tehdä eivät voimat vain riittäneet ja joskus uskokin loppui kesken.

Kartsa aukaisi pesän ja tarjosi sille tulta. Tulelle ruoka kelpasi, pesä syttyi nopeasti ja rööri veti komeasti.

- Kyllä tää ihan hyvin lähti. Ja vetohan tässä on aina ollut hyvä. Vaikka pakkanen on kova, niin minä sanoisin, että alta tunnissa me ollaan jo löylyissä. Eiköhän keitellä parit totit sitä odotellessa?

Alta tunnissa. Taatusti, jos se mökistä itsestään oli kiinni. Se teki parhaansa ja pyrki naristamaan jo hieman harventuneet seinäpuunsa mahdollisimman tiiviiksi että miehet pääsisivät makoisiin löylyihin. Ilma harvassa mökissä vaihtuisi hyvin joka tapauksessa. Kartsa keitteli trangialla teevettä ja mökki itsessään suojeli toimenpidettä pyrkien siirtämään itsestään miehiin ne kaikki menneitten vuosikymmenten iloiset muistot jotka se oli säilönyt itseensä. Vähän niin kuin tietokoneen kovalevyyn jonka sisällön saattoi oikeassa paikassa purkaa. Siirtäminen varmaankin onnistui, sillä Kartsa totesi samalla kun Ykä kaatoi teemukeihin rommia.

- Tässä istuessa tulee kaikki jotenkin niin kovasti mieleen. Lapsuus. Ne ajat täällä mökillä. Se seitkytluku kun me oltiin kavereita ja kun maailma oli jotenkin niin toisenlainen. Sillai varmempi Turvallisempi. Ennen kuin sitten lähdettiin maailmalle ja unohdettiin toisemme. Se tunne. Siitä kaikesta. Se tulee nyt mieleen. Ja se on jotenkin tärkeä. Eikä sitä saisi unohtaa. En minä oikein osaa sitä sen paremmin sanoa. Mutta tää tuntuu niin hyvältä. Oikealta. Ja on sääli, että se tämän mökin kohdalta päättyy tähän.

Ykä jatkoi puolestaan:

- Ymmärrän mitä tarkoitat. Ja olen samaa mieltä. Tämän mökin myötä ei häviä vain yksi rakennus, vaan tietty eletty aika. Monen ihmisen elämä, historia ja kokemukset. Jotka olivat aikanaan niin tärkeitä. Muistot. Kokonainen aikakausi. Jonka tilalle tuli uusi. Joka ei ole taatusti parempi kuin se, mitä me silloin aikanaan elettiin. Minä tavallaan tunnen tämän mökin vieläkin. Sielussani ja mielessäni. Aivan kuin se eläisi ja puhuisi meille. Kun joku on vielä tarinaa kuuntelemassa. Mutta tarinat katoavat ja ne uudet tarinat on kerrottu ja tarkoitettu toisille ihmisille. Sitä myötä kun tämä saunamökki hiipuu pois, niin pikkuhiljaa hiivumme mekin. Meille ei ole enää paikkaa niissä tarinoissa. Meistä tulee menneitä ja tarpeettomia.

Miehet kopsauttivat mukejaan ja ähkäisivät. Tekivätpä vielä toisen totin. Sitten kuului se narahdus, jota mökki oli niin kauan odottanut. Miehet siirtyivät hyvin pienen tuvan puolelta saunaan ja kiuas sihahti tyytyväisenä ensimmäisistä löylyistä. Ykä vielä viritteli kiuaskivien päälle foliopussiin laitetut kiuasmakkarat.

- No helevetti, enhän minä muistanutkaan että täällä oli niin hyvät löylyt!

- Joo, pistää ihan sielun itkemään verta kun nää on ne viimeiset.

Miehet jaksoivat löylytellä pari tuntia. Välillä he kävivät kuistilla vilvoittelemassa kovassa pakkasessa ruumiit höyryten natustaen samalla saunamakkaraa. Mökki eli heidän mukanaan joka solullaan. Se tiesi, että nämä olivat viimeiset löylyt. Otetaan ne sitten kunnolla. Lopulta miehet huuhtelivat itsensä tekemällään lämpimällä vedellä ja siirtyivät hyvin pienen tuvan puolelle. Kartsa laittoi trangian päälle ja totesi:

- Tehdääs vielä kertaalleen. Niin kuin nulikkana. Makarylliä, lihapullakastiketta ja ketsuppia sekaan.

- Jo vain. Vaikka eihän nää nykyiset lihapullat niille seitkytluvun säilykkeille pärjääkään.

Miehet äyskäröivät eväänsä ääntä kohti pahvilautasilta, nauttivat särpimeksi näkkileipää ja metvurstia sekä olutta. Mielessään he näkivät, että ikkunan ulkopuolella oli kesä joskus 1970-luvulla jolloin he olivat uineet järvessä nuorina nulikkoina. Mökillä oli hiipumisen aika, mutta niin oli tavallaan näillä miehilläkin. Eihän sille minkään mahtanut.  Miehet muistelivat aikaa jolloin Kekkosen aurinko paistoi järvelle ja kaikki oli vielä edessä. He keittelivät itselleen vielä parit totit ja siirtyivät sitten nukkumaan. Pieni tila oli lämminnyt sen verran hyvin, ettei makuupusseja tarvittu kuin peitteinä. Pian mökki kuunteli onnellisena kahden väsyneen miehen tyytyväistä kuorsausta. Ulkona näkyi revontulia. Harvoin niitä näin kaukana etelässä nähtiin. Ehkä nekin halusivat omalta osaltaan kunnioittaa pitkään palvellutta saunamökkiä sen viimeisessä tehtävässään.

Seuraavana aamuna miehet heräsivät, keittelivät trangialla aamukahvinsa, pakkasivat kamppeensa moottorikelkkaan ja seisoivat hetken aikaa viimeisen tehtävänsä tehneen saunamökin vierellä.

- On tää vaan jotenkin niin sääli.

- On niin. Mutta jos sitä meiltä oltaisiin aikanaan kysytty, niin ei ihmisen olisi tarvinnut muuttaa leivän perässä toiselle puolelle maata. Meidän isät oli vielä samassa firmassa koko työuransa ja mekin kuviteltiin, että sama jatkuu. Ehkä meilläkään ei olisi ollut tapaamisissa sitä kolmenkymmenen vuoden taukoa ja me käytäisiin tällä mökillä säännöllisesti.

- Vaan ei jatkunu niin… kaikki muuttui… tuli epävarmuus… ja sen myötä mekin ollaan muututtu tarpeettomaksi… mutta kyllähän tää saunamökki hyvin palveli. Minä olisin pitänyt tämän oikein mielelläni. Mutta minkäs hänelle mahtaa. 

Kartsa laittoi saunamökin oven kiinni, käveli rantaan ja käynnisti moottorikelkan, Ykä hyppäsi taakse ja miehet katosivat saaresta. Samalla he katosivat tästä tarinasta joka päättyi lopullisesti. Mutta saunamökki ei enää välittänyt. Nyt se tiesi kohtalonsa, ja se oli iloinen siitä, että se oli saanut palvella vielä kerran. Se nukahti viimeiseen uneensa ja kun remonttimiehet seuraavana keväänä tulivat purkamaan sitä se oli jo kadonnut kauas vuosien virtaan. Onnellisena omasta eletystä elämästään. Ehkä se saattoi siirtää jotain omasta itsestään tontin uusille omistajille. Olivathan hekin jo vanhoja ihmisiä ja etsivät jotain, jota tältä tontilta saattoi löytää.


23 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niinpä niin.

Porukoilla oli jokin tuon tapainen. Kun isästä aikoinaan aika jätti mökki jäi meille sisaruksille. Itse jouduin luopumaan koko perinnöstä koska perintövero. Sisko sen sitten sai ja värkkäsi tontille komian talviasuttavan.

Ihanhan se hieno, vaan ei siinä sitä samaa fiilistä enää. Kyllä rantamökin pitää olla sellainen sopivan askeettinen. Omakotitalo sitten erikseen.

-KKi-

Anonyymi kirjoitti...

Itselläni on samanlaisia muistoja lapsuuden huolettomista kesistä, jolloin aurinko paistoi aina ja vesi oli lämmintä, ja vaikka puitteet olivat vaatimattomat, sydämen syövereihin jäi ikuinen kaipaus ja katkeransuloinen muisto maailmasta, jota ei enää ole. Kiitos niiden muistojen herättämisestä!

Rouva Ano


Anonyymi kirjoitti...

Kiitos hyvästä tarinasta Yrjö. Täytyy sanoa Yrjö että tässä alkaa itsekkin olla vähän kuin tuo tarinassa kerrottu rantamökki, muistelee kaiholla aikoja parempia.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys KKi:lle, Rouva Anolle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

KKi: Ja tuumailen vielä mökkitonteista. Tykkään luonnontilaisista. Kivikkoisista. Nykyisin tehdään semmosia, että niissä on suurinpiirtein hehtaari nurmikenttää ympärillä. No, tietysti lapsiperheille ne varmaan sopivat.

Rouva Ano & Ano: Kiitokset teillekin. Joo, minä itsekin olen vanheneva sentimentaalinen mies ja muistelen tiettyjä aikoja. Samalla tietysti toivon, että ne saataisiin ainakin tietyssä muodossa takaisin.

Tuumailija kirjoitti...

Upea tarina, liikutuin jälleen. Itse ajattelen, että purkutuomio ja kierrätykseen vienti on lopulta varsin armelias loppu taloille tai esineille, joiden käyttö on loppunut eikä tule enää heräämään eloon. Historialliset rakennukset, jotka on museoitu, eivät minusta ole elossa vaikka niitä hoidetaankin. Ne ovat muumioita. Autiotalot ja hylätyt hökkelit taas ovat aaveita. Elossa oleva rakennus tarkoittaa, että on ihmisiä joilla on jokin side ja syy käydä siellä. Elävässä rakennuksessa vietetään henkilökohtaista aikaa ja luodaan muistoja.

Ylipäänsä ei kenenkään pitäisi elää toisten muistoja tai kokea velvollisuutta jatkaa jotain mihin ei ole omaa sidettä. Äitini toisinaan näyttää ikivanhoja valokuvia albumeistaan ja selostaa keitä naamoja kuvissa näkyy. Mielenkiintoni riittää yleensä niihin tapauksiin, jotka ovat lähisukua ylenevässä polvessa, tai kuvissa näkyy minullekin tuttuja paikkoja. Sen sijaan huomaan, että kiinnostukseni heikkenee siinä kohtaa, kun puhutaan isänäidin lapsuudenystävän veljen kumminkaiman enon toisesta vaimosta joka kuoli keuhkotautiin 1960-luvun lopulla. Vastaavia tapauksia ja valokuvia on lukuisia. Niillä ja niiden muistoilla on varmasti tärkeä merkitys äidilleni, enkä sitä väheksy mitenkään. Toki käyttäydyn korrektisti ja annan äidin selostaa. Mutta ei valtaosalla niistä jutuista ole oikein mitään tekemistä minun kanssani. Minä luon omat tarinani ja omat muistoni.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset tästä(kin). Kovin melankolinen tarinahan tämä taas tosin oli.

Uskoa tulevaisuuteen! Lumipallo-efekti; se on tulossa ison meren takaa...

-Tvälups-

Anonyymi kirjoitti...

Uteliaisuuskysymys Ykälle ja Ykälandian lukija-asukkaille:

Kuinka monella on omaa kokemusta kertalämmitteisistä puukiukaista tai savusaunoista? On meinaan suunnitelmissa pykätä pystyyn muiden remonttien jälkeen pihasauna johon tulee tiilimuurattu kertalämmitteinen kiuas ja olisi tosi mukava saada kuulla muiden kokemuksia näistä vähän jatkuvalämmitteistä jalommista kiuas- ja saunaratkaisuista.

Anonyymi kirjoitti...

Vähän aiheen sivusta...

Täällä on joskus tuotu esille tietynlaisen maailmaamääräävän suvaitsevaistolaisuuden ja sairaan narsismin samankaltaisuutta. Siihen aihepiiriin yksi lisämauste:

Narsisteille on hyvin tyypillistä se, että he pyrkivät pakkomielteisesti kontrolloimaan vuorovaikutuksen, esille tulevan tiedon ja sen tulkitsemisen yms. laatua ja määrää. Eli jos joku sattuu joskus harvoin törmäämään sellaiseen suvaitsevaiseen, joka haluaa estää omistaan poikkeavien näkemysten esille tulemisen, haluaa määritellä kaiken omaa näkemystään tukevalla tavalla, haluaa keksiä omasta päästään että mitä toinen osapuoli ajattelee ja tuntee sekä mihin pyrkii ja omaa muutenkin vuorovaikutukseen sellaisen lähtökohdan että se voi tapahtua vain hänen haluamallaan tavalla, niin kyse voi hyvinkin olla narskulaariudesta.

Anonyymi kirjoitti...

Tässä heräsi myös henkiin vanha historiallinen rakennus. Onneksi löytyi paikkakunnalta tarpeeksi rikas mies, että pystyy pytingin ylläpitämään.

https://www.ely-keskus.fi/web/ely/-/ahtarin-inhan-pytinki-on-suojeltu-etela-pohjanmaan-ely-keskus-#.WG42UmqXC70

Saunaa tuolla ei alunperin ollut, ainakaan itse päärakennuksessa.

Sepi

Varakaani kirjoitti...

Hitto vie, Ykä! Tuollaisia menet kirjoittamaan niin että tässä on ihan liikuttunut samalla kun muistiin palailee omaa lapsuutta ja nuoruutta... erityisesti harmittaa se että mahdollisuudetkin vastaavaan katosivat itsestä riippumattomista syistä, vaikka niihin sitoutui niin paljon muistoja vuosien varrelta. Ehkä tää on keskiäkäisen miehen sentimentaalisuutta, mutta minkäs teet.

Mutta koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan" sillä se kristallipallo joka tulevan ennustaa on edelleen hukassa. Ehkä elämällä on vielä iloisia ylläreitä tarjolla?

Terveisin ja Uutta vuotta toivottaen, Varakaani

Vasarahammer kirjoitti...

Yrjö: "Joo, minä itsekin olen vanheneva sentimentaalinen mies ja muistelen tiettyjä aikoja. Samalla tietysti toivon, että ne saataisiin ainakin tietyssä muodossa takaisin. "

Ei vanhoja aikoja saa takaisin. Sen sijaan nykyaikaa riivaavasta poliittisesta korrektiudesta voidaan päästä eroon ja saada takaisin sanomisen vapaus. Tämä tosin ei tapahdu silmää räpäyttämällä vaan vaatii taistelua.

Trumpin menestys näyttää, että vastavirtaan kulkemalla voi voittaa. Ei ole pakko miellyttää valtavirran mielipidettä (joka ei oikeasti ole valtavirran mielipide vaan mediakuplan luoma). Toivon, että Trumpin esimerkki rohkaisee muitakin. Jätetään toimittajat puhumaan keskenään mediakuplaan. Heitä ei ole pakko kuunnella, mutta heidät voi tehdä naurunalaiseksi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Tuumailijalle, Taisteluvälineupseerille, Ano1:lle, Ano2:lle, Sepille, Varakaanille ja Vasarahammerille & kiitos kommenteistanne.

Tuumailija: Kiitokset. Minä puolestani kuuntelen kyllä mielelläni toisten muistoja. Erityisesti vanhojen ihmisten. Kun omat isovanhemmat ovat jo aikaa sitten kuolleet niin harmittaa aivan kun ei aikanaan tullut kysyttyä enempää. Me kaikkihan olemme lukemattomien sukupolvien päätepiste. Ja aikanaan mekin katoamme. Olisi mukava kuitenkin ajatella, että joku vuonna 2100 tuumailee että oli semmonenkin jätkä kuin Ykä ja se eleli näköjään tolleen ja tolleen.

Tvälups: Kiitokset sinullekin. Sitä lumipalloa odotellessa.

Ano1: Olen saunonut savusaunassa mutta en koskaan edes lämmittänyt. Eli nyt jos joku tietää asiasta enemmän ja jopa savusaunan rakentamisesta niin antakaapa kaverille vinkkiä.

Ano2: Tuttua joo. Vaan eikös tuommosen narsistin monikkomuoto ole ”valtamedia”?

Sepi: Komea on kieltämättä pytinki. Ihan pienellä rahalla tuota ei ylläpidetä kun ajattelee jo ihan lämmitystä. Ja luulisin, että silloin aikanaan saunat ovat olleet aina erillisiä rakennuksia.

Varakaani: Kiitokset. Kyllähän se uusi yllätys, mukavakin voi olla jo seuraavan nurkan takana. Niin pitkään kun elämää on jäljellä.

Vasara: Lienet varmaan oikeassa. Ei ne vanhat hyvät ajat vaan ehkä uudet, nykyistä paremmat ajat. Olet oikeassa toimittajista ja kuplasta. Media kuvittelee, ja on kuvitellut jo varsin pitkään että se on viranomainen.

Ukkeli kirjoitti...

Kirjoitat kivoja tarinoita, tutulta tuntuu. Minulla on mökki maalla, talvella kylmillään. Huhtikuussa avaamme ovet ja vesihanat. On se aina niin taivaallista päästä maalla saunaan. Ensin totta kai täytyy selvittää, mitä talvella on sattunut. Yleensä ei mitään vakavampaa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ukkeli ja kiitokset. Kyllä tuollaisissa vanhoissa ja askeettisissa mökeissä on aivan eri tunnelma kuin suurissa hirsilinnoissa.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos,Ykä,jälleen upeasta tarinasta.Tosissaan on parasta ihmissielulle edes hetki vuodesta olla askeettisissa oloissa.Itsellä se mahdollista yleensä reilun viikon verran kesällä ja joskus pitkä viikonloppu syksyllä-ja kyllä siinä hetken tuntee olevansa elossa,vaikka sisätilaa on vähän.Kun olohuoneena on pieni piha,vähän peltoa sekä paljon metsää,niin eipä sitä tupaa tarvi kuin nukkumiseen,ruuan laittoon,sekä tietysti sauna päivittäiseen löylyttelyyn.Eikä se sadekaan haittaa,silloin tuntuu vain sauna vieläkin paremmalta,ja se olusen avaus ja kylmä kulaus sateen ropinaa kuunnellessa sunan terassilla...siinä hetkeksi mädätyskin unohtuu.Ja se on kumma,miten noita elektronisia viihde- ja kommunikointihärpäkkeitäkään ei korvessa tule ikävä,ratio riittää.
T:Vesku

Anonyymi kirjoitti...

Hieno tarina, taas, Ykä.
Sinulla on taito ottaa kerronnassa jonkin muun kuin ihmisen rooli, ja luoda tarinaa niinkuin nyt tässäkin, mökin näkökulmasta.
Muistan itsekin kerran koulussa kun kirjoitin aineen otsikolla "Vanha kolikko kertoo",ja opettaja tykkäsi kovasti.Sitä mitä kirjoitin, enää juuri muista,jotain 5-luokkalaisen tajunnanvirtaa se oli, laitoin kolikon esson pajatsoon, yhtenä yönä tulivat rosvot, ym.
Sinä taas kuvaat saunamökin kautta elettyä todellisuutta suurella osalla meistä. Aikaa jota ei saada enää takaisin,mutta jota meidän jokaisen aivosolut ovat tallentaneet. Aurinko paistoi,Kekkonen hallitsi, ja lääkärin diagnoosia ei tullut mieleenkään epäillä,toisin kuin nyt.

Mitä tulee savusaunoihin, niin ne jaetaan kahteen eri luokkaan
A: Palaneet B:Vielä palamattomat
T. Ymmi

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Veskulle ja Ymmille & kiitokset. Näitä tämmösiä juttuja on minusta mukava kirjoittaa ja kun se miellyttää lukijaakin, niin mikäs sen parempaa. Ehkä me joskus otetaan kaljat jossain puolilahossa saunassa. Mistäs sen koskaan tietää?

Tuumailija kirjoitti...

Juu, minäkin kuuntelen mielelläni muistoja niin kauan kuin jutussa on pihviä. Äitini vain lähtee turhan usein luettelemaan henkilölistaa ja mihin tautiin joku kuoli, enkä minä oikein sellaisesta mitään saa. Sen sijaan silloin kun hän kertoo omia kokemuksiaan elämästä 60/70-luvuilla tai vaikka opintomatkaltaan Neuvosto-Viroon, herää minunkin mielenkiintoni. Mutta kiitos että annoit miettimisen aihetta; voisin ensi kerralla yrittää kohteliaasti kysyä, miten nuo kuvien naamataulut ja nimet liittyvät sukuumme ja mitä ne ihmiset ovat tehneet. Ehkä henkilöistä tulee elävämpiä, kun saan tarinaa nimien ja naamojen taakse.

Itseänikin harmittaa isovanhempien poisnukkuminen juuri kun itse olisin vihdoin ollut tarpeeksi kypsä, osannut ja ymmärtänyt kysyä heiltä menneistä ajoista. Onneksi toiselta mummoltani ehdin kysyä edes jotakin. Hänen kokemuksiaan olikin mielenkiintoista kuunnella kaffipöydässä. Hitsi kun en tajunnut ottaa nauhuria.

Oletko harrastanut sukututkimusta? Isänisäni ehti vanhoilla päivillään selvittää suvun esivanhempia aina 1700-luvulle asti. Toisinaan mietin, että voisin kaivaa hänen jäämistönsä esiin ja jatkaa vaarin työtä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Tuumailija. Ihmisillä on tietysti omat tapansa kertoa asioista ja kukin painottaa sitä osuutta kokonaisuudesta mikä häntä kiinnostaa eniten. Aina eivät vaan kiinnostuksen aiheet kohtaa. Omakin tapani kertoa asioista on varmasti sellainen, että se ei kaikkia miellytä. Sukututkimusta en ole harrastanut ja tiedot suvustani loppuu melko tarkalleen kapinan aikoihin. Joskus sukututkimus on käynyt mielessä mutta ei vaan ole saanut aikaiseksi.

Kokoliha kirjoitti...

Ykällä on poikkeuksellinen taito kirjoittaa siten, että kaltaisellani vanhalla jurottavalla äijällä silmät kostuu aivan väkisin. Onnistuit kuvaamaan kohtalaisen tarkasti juurikin oman wanhan saarimökkini, joka ei nykymittapuun mukaan ole muuta kuin rantasauna ja pieni tupa.

Ja se saunan oven narahdus.. Sen jykevän oven teki puuseppä -60 luvun alussa, toimii edelleen kuin kassakaapin ovi eikä notku milliäkään. Vaimo joskus ehdotti lasioven rimpulaa sen tilalle, mutta siinä asiassa en ole suostunut edes neuvottelemaan.

Elämähän tässä alkaa kallistua jo ehtoopuolelle, mutta vielä uskon jaksavani rempata möksää kymmenkunta vuotta ja käydä kauemminkin jos päiviä riittää. Sitä möksää ei tosin pureta. En ole vielä päättänyt kenelle sen jätän, mutta kriteerinä on juurikin semmoinen sukulaissälli, joka osaa rakastaa sitä mestaa suurinpiirtein sellaisenaan. Ja testamenttiin laitan, että lupaan tulla kummittelemaan sille, joka sen möksän menee purkamaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervedys, Kokoliha ja suuret kiitokset. Mukavaa, kun tarina miellytti. Tämmöisiä tarinoita pystyy tekemään nimenomaan tuollaisista vanhoista, täyteen eletyistä paikoista. Joku uusi elementtihirsilinna on noitten vanhojen mökkien rinnalla jotenkin sieluton.

Jani Virtanen kirjoitti...

Kiitos kirjoituksesta. Tämä olikin todella hyödyllinen. Tämä on kaunis tarina saunamökistä. Nautin sen lukemisesta kovasti. https://www.karvianhirsirakentajat.fi/rantasaunat-saunamokit-ja-hirsisaunat/

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Jani ja lämmin kiitos. Tuo teidän tuotantonne näyttää oikein mukavalta.