KUUTIO, OSA I

Helsinki, huhtikuussa 2035

62-vuotias Yhteiskuntaan Sijoittumistoimiston YST:n virkailija, alun perin Radanvarsikaupungista kotoisin oleva Irma Ruuskanen päätti aamupäivän viimeistä asiakastapaamista ja valmistautui ruokatunnilleen. Hän oli ollut tässä samassa työpaikassa lähes kolmekymmentä vuotta, tosin uransa alkuvaiheessa virastoa oltiin kutsuttu nimellä Helsingin Työvoimatoimisto. Nykyisin sellainen nimike ja silloisen viraston työtapa oli muuttunut joskus 2020-luvulla vanhentuneeksi. Ei kenellekään enää varsinaisesti etsitty työtä koska sitä ei juurikaan ollut etsittävänä. Valtavan nopealla vauhdilla edennyt robotisaatio oli syönyt tavallisten ihmisten työpaikat paljon nopeammin ja paljon suuremmassa mittakaavassa kuin joskus muinaisella 2010-luvulla oltiin osattu ennustaa.

Nykyisin, Liittovaltion Suomen maakunnassa ei enää tilastoitu työttömiä eikä heitä enää nimitetty työttömiksi. Kyseinen termi oli menettänyt merkityksensä sillä työttömyys ei ollut enää poikkeus vaan normi ja termin ”työtön” käyttäminen olisi saattanut herättää ajatuksen että Liittovaltiossa oltaisiin jollain lailla epäonnistuttu. Työttömiä kutsuttiin yksinkertaisesti termillä kansalainen ja kansalaiset elivät pienellä kansalaiseläkkeellä jota heille alettiin maksaa heti peruskoulun loputtua ellei heillä ollut mahdollisuutta opiskella ja työllistyä. Aina harvemmalla oli. Etnisillä erillisalueilla asuvat ihmiset elivät myös valtion elättämänä mutta heitä nimitettiin suojelukansalaisiksi. Sitä vähemmistöä suomalaisista – niin kuin muistakin Liittovaltion kansalaisista – jotka oli mahdollisuus työllistyä nimitettiin puolestaan ammattilaisiksi. Ammattilaisella oli palkkansa myötä mahdollisuus kohentaa elintasoaan, asua paremmilla asuinalueilla, lomailla ja yleensäkin elää mielekkääksi katsottua elämää. Elämää, jota aikanaan elivät lähes kaikki suomalaiset mutta joka nykyisin oli aina harvemmille suotu etuoikeus.

Irma oli onnekseen ammattilainen, niin kuin hänen miehensä Lasse joka toimi yhteiskuntapoliittisen uusteologian opettajana Helsingin Yliopistossa. Itse asiassa varsin suuri osa työssäkäyvistä ammattilaisista oli saanut nimenomaan yhteiskuntapoliittisen uusteologian koulutuksen. Kyseinen oppiaine oli yhdistetty useista eri valtiotieteellisistä oppiaineista yhdeksi kokonaisuudeksi ja päivitetty vastaamaan uudelleen määriteltyjä eurooppalaisia arvoja 2020-luvulla. Sitä ennen Lasse oli ollut historian opettaja mutta oli harmikseen joutunut vaihtamaan toiseen opetustehtävään sillä historiakin määriteltiin nykyisin uusteologisesti ja Liittovaltion myötä historia oli yleensäkin päättynyt. Jouduttuaan väkisin vaihtamaan uuteen tiedekuntaan Lasse oli alkanut inhoamaan nykyistä työtään ja opetuksensa sisältöä. Hän oli sanonut sen monesti Irmalle:

- Siis tosihan on, että koko hemmetin tiedekunta on käytännössä – sen lisäksi että se on oppiarvoltaan järkyttävää paskaa – pelkkä propagandaministeriön koulutuslaitos jossa koulutetaan akateemisia suojatyöläisiä politrukeiksi julkishallintoon ja mediaan valvomaan muita ihmisiä ja varmistamaan että he ajattelevat tai ainakin puhuvat oikeaoppisesti. Eikä tämä ministeriö ole mikään yksittäinen tietyssä hallintorakennuksessa sijaitseva laitos vaan se on kaikkialle yhteiskuntaan syöpänä levinnyt tai paremminkin tarkoituksellisesti levitetty Reichskulturkammer.

- Itse asiassa sopivalla tietokoneohjelmalla varustetut robotit voisivat hoitaa uusteologien hommat ainakin propagandan levittämisen osalta aivan yhtä hyvin. No, itse asiassa sujuisihan se papukaijaltakin. Sekin toistaa jotain kuulemaansa jonka sisältöä se ei ymmärrä mutta toistonsa myötä se ilahduttaa isäntäänsä ja saa herkkuja. Mutta robottiin ei pysty ohjelmoimaan uusteologian ammattilaisen kannalta olenaista vallan- ja ennen kaikkea toisten ihmisten alistamisen halua. Robotista ei saa sosiopaattia. Ja järjestelmä tarvitsee sertifikoituja sosiopaatteja.

- Lisäksi tämän uusteologian myötä yliopistojen osaamisen taso on romahtanut muutenkin. Uusteologian opiskelupaikkoja on jatkuvasti lisätty muiden tiedekuntien kustannuksella eikä oikeasti älykkäät ja opinhaluiset ihmiset koske moiseen roskaan pitkällä tikullakaan. Niinpä pääsy- ja osaamisvaatimuksia on roimasti alennettu ja koska ylioppilaskirjoituksiakaan ei ole enää aikoihin ollut niin yliopistoon vaadittavat lukion arvosanat riittävät ja se lukiokin vastaa nykyisin nippa nappa vanhaa peruskoulua. Ja lisäksi nomenklaturaan jo valmiiksi kuuluvat ihmiset pystyvät pitämään huolen että niitten mukulat saavat kyllä riittävät arvosanat vaikka ne keskittyisivät lukiossa ollessaan lähinnä räpläämään jalkoväliään.

- Nuo robotinperkeleet osaavat tehdä nykyisin lähes kaiken paremmin kuin ihminen. Mutta poliittisen kyykyttäjän inhimillisiä ominaisuuksia ne eivät pysty korvaamaan. Heh, ehkä ne ovat siihen liian inhimillisiä. Niinpä minä opetan alaa, jolla opiskelijat työllistyvät sataprosenttisesti ja jonka tosiasiallinen tarve ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvoinnille on nolla prosenttia. Minä olen poliittisista syistä hukkapätkää tuottava hukkapätkän opettaja ja koko ammattini on ollut viimeiset viisitoista vuotta pelkkä vitsi, mutta ikävä kyllä se on Liittovaltiossa vakavasti ja tosissaan otettava vitsi.

Lasse otti tässä vaiheessa yleensä tukevan moukun viskiä, ähkäisi ja jatkoi:

- Minä koulutan yhteiskunnalle tarpeettomia ja vahingollisiakin epistolantoistajia joille taataan varma työpaikka, kohtuullinen palkka, mukavat asunnot ja hyvä eläke samaan aikaan kun tolkulliset ihmiset pakotetaan kituuttamaan kuutioissa niin kuin silakat halstarissa ilman mitään mahdollisuutta parempaan. Arvaa hävettääkö. Mutta joka aamu kun minä lähden niin sanottuihin töihini mukavasta ja tilavasta asunnostamme niin minä näen työmatkalla ne valtavat kuutioasuntoalueet joissa kansalaiset ovat varastosäilytyksessä. Niinpä minä menen seuraavanakin aamuna kiltisti töihin saarnaamaan epistolaa johon en usko ja jota minä inhoan.

Lasse oli tietenkin oikeassa. Helsingin Yhteiskuntaan Sijoittumistoimistossakin oli tungokseen asti hyvin monilla tehtävänimikkeillä varustettuja yhteiskuntapoliittisen uusteologian maistereita joista näki että he olivat todellakin etuoikeutettuja palkannauttijoita eivätkä varsinaisia työntekijöitä mutta heitä oli pakko sietää jos halusi itse jatkaa. Lasse oli oikeassa myös robottien suhteen. Kun niitten osaamisen taso saatiin kasvamaan eksponentiaalisesti niin ihmistyövoiman tarve romahti. Ennustettuja uusia työpaikkoja ei koskaan tullut. Jotkut harvat lahjakkaat ja huippukoulutetut erikoisammattilaiset saivat töitä mutta heitä ei ollut paljoa. Irma oli joutunut tarjoamaan eioota niin sähkömiehille, kirjastonhoitajille, siivoojille, motokuskeille, autonkuljettajille, kampaajille kuin kokeillekin.

Jäljelle olivat jääneet lähinnä tietyt erikoisosaamiseen liittyvät työt, osa hoitoalan työstä ja yleensä sellainen työ jossa vaadittiin sosiaalista kanssakäymistä. Jopa melkoinen osa sosiaalityöntekijöistä oli robotisoitu sillä normaali kansalaiseläke toimi puhtaasti automaattisesti. Ainakin kantaväestön kansalaisten kohdalla. Suojelukansalaisten kohdalla oltiin yritetty samaa, mutta silloin oltiin saatu aikaan samalla huomattavan suuret väkivaltaiset mellakat sillä robottisossu toimi nimenomaan ohjeitten ja pykälien mukaan eikä antanut harkinnanvaraista sosiaalitukea ensinkään. Mellakoitten seurauksena suojelukansalaisia varten palkattiin hyvin nopeasti sosiaalityöntekijöitä takaisin tehtäviinsä.

Lisäksi työtä löytyi vielä turvallisuusalalta. Varsinaisiin turvallisuustehtäviin palkattiin lähinnä miehiä, mutta turvallisuusalaan laskettiin myös nettivalvonta jonka työntekijöistä suurin osa oli yliopistokoulutettuja naisia. Itse asiassa tietokoneet olisivat pystyneet hoitamaan nettivalvonnan aivan hyvin itsekin mutta suojatyöllistetyiksi viharikostutkijoiksi palkattiin aina vain uusia yhteiskuntapoliittisen teologian maistereita. Ei varsinaisesti tehokkuuden vuoksi vaan puhtaasti työvoimapoliittisista syistä ja siksi, että virkoihin saatiin palkattua ideologisesti oikeaoppisia henkilöitä. Eräänlaisena palkkiona ideologisesta uskollisuudesta ja luotettavuudesta.

Nykyisin Irman asiakaskunta oli vaihtunut ja ennen kaikkea nuorentunut. Se koostui lähes kokonaan peruskouluaan lopettelevista nuorista. Sitä myötä Irman työ oli muuttunut entistä masentavammaksi. Aikaisemmin hänellä oli ollut asiakkaina ihmisiä jotka olivat joutuneet työttömiksi ja etsivät töitä. Sitten hänen asiakkainaan oli ollut ihmisiä jotka olivat joutuneet työttömiksi ja tiesivät syrjäytyneensä työelämästä lopullisesti. Ja nyt hänellä oli asiakkaina nuoria ihmisiä joista valtaosa ei tulisi koskaan työelämään pääsemäänkään.

Aamulla hänellä oli ollut neljä asiakastapaamista. Suhdeluku oli tällä kertaa varsin hyvä, sillä työllistymisen mahdollisuus kyseisillä asiakkailla oli noin 50 prosenttia. Aamun kaksi ensimmäistä oppilasta olivat olleet sinänsä selviä tapauksia. Lukupäätä ei ollut edes helponnettuun lukioon eikä siis myöskään uusteologiseen ulkoaopetteluun eikä varsinkaan minnekään kovien tieteitten puolelle jossa vaadittiin oikeaa osaamistakin. Mitään erityisiä käden taitoja heillä ei ollut, varsinaisia suorittavia töitä ollut tarjolla muutenkaan eikä ammattikoulupaikkoja ollut tarjolla yleensäkään kuin erityislahjakkaille. Nämä kaksi oppilasta olisivat joskus vanhassa yhteiskunnassa pärjänneet oikein hyvin baariapulaisena, tsupparina, vaihetyöntekijänä tai avustavissa työtehtävissä. Mutta niitä töitä ei enää ollut enää aikoihin joten heillä olisi edessä siirtyminen kansalaiseläkkeelle heti peruskoulun päätyttyä. Toinen näistä nuorista asui jo valmiiksi kuutioasuntokolossissa ja toinen päätyisi sinne ajan myötä. Nyt hän asuisi vielä vanhempiensa kanssa mutta heidän kuoltuaan pienen kaksion vuokraa ei kansalaiseläkkeellä maksettaisi.

Kolmannen asiakkaan käynti oli lähinnä oppivelvollisuuteen liittyvä muodollisuus. 15-vuotias tyttö jonka molemmat vanhemmat olivat korkeita viranomaisia sisäministeriössä. Hyvät arvosanat erityisesti yhteiskunnallisissa aineissa, matemaattisten aineitten kohdalla heikommat mutta tuo tyttö ei matematiikkaa tulisi koskaan tarvitsemaankaan. Hänellä oli ura suunniteltuna ja se tulisi varmasti toteutumaan. Ensiksi lukio, tietenkin mukava erillislukio jossa ei olisi oppirauhaa häiritseviä tekijöitä ja siitä sitten suoraan yliopistoon lukemaan yhteiskuntapoliittista uusteologiaa jonka kautta sitten joko toimittajaksi – mielellään Yleen – tai sitten netin viharikostutkijaksi. Irma totesi vain, että jo tässä vaiheessa selkeitä itsetietoisen johtajan elkeitä omaava asiakas ei tarvitse häneltä mitään erillisiä tukitoimenpiteitä sillä urasuunnitelma on täysin realistinen ja tulee mitä varmimmin toteutumaan ja opiskelun kustannuksista vastaisivat hyväpalkkaiset vanhemmat.

Mutta aamupäivän viimeinen asiakas oli saanut Irman oikein hyvälle, jopa toiveikkaalle tuulelle. Näitä poikkeuksia oli mukava nähdä. Myös viisitoistavuotias, miellyttävä ja hyväkäytöksinen tyttö. Hänelläkin oli hyvät arvosanat mutta hänen erityiskykynsä oli liikunnallinen lahjakkuus ja myös johtamis- ja organisoimiskyky sillä hän oli oman urheilu-uransa lisäksi toiminut jo liikuntakerhon pitäjänä alaluokkalaisille ja Irman saaman raportin mukaan tyttö oli ollut tehtävässään hyvin pidetty ja arvostettu. Tytössä oli jollain lailla ikäistään aikuisempi ja muut huomioon ottava mikä nykyisessä niin kovin egoistisessa yhteiskunnassa oli piristävää huomata.

Raportti kertoi myös että tyttö olisi myös mahdollinen maajoukkuetason lentopalloilija mutta realistina hän ymmärsi että ei sillä uralla leipä irtoa. Hänen tähtäimenään oli päästä liikunnanopettajaksi ja Irma näki suunnitelman täysin realistisena. Hän antoi myös puoltavan lausuntonsa erillisen stipendin myöntämiseen että sinänsä varsin köyhistä oloista – tytön molemmat vanhemmat elivät kansalaiseläkkeellä – tuleva tyttö saisi mahdollisuuden päästä urheilulukioon ja sitä kautta yliopistoon. Aikanaan Suomi oli ollut yhtälaisten mahdollisuuksien maa mutta nykyisin opintotukea ei jaettu kuin erillisten stipendien kautta. Oli aivan turha tuhlata rahaa sellaisten ihmisten koulutukseen jotka eivät työllistyisi koskaan kuitenkaan. Mutta tällä tytöllä oli mahdollisuus. Ja Irma halusi tehdä kaikkensa, jotta mahdollisuuden voisi muuttaa todeksi.

Irma sulki toimistonsa oven ja läksi kävelemään kohti ruokalaa. Vastaan tuli siivousrobotti joka samalla toimi turvallisuusrobottina ohimennen skannaten Irman ja varmistaen ettei hänellä olisi mitään luvattomia esineitä tai aineita mukanaan. Ruokalassa hän kulki linjaston päähän ja heilautti oikeaa kättään lukulaitteen edessä jolloin hänen ihonsa alle upotettu mikrosiru aktivoi ruokalistan. Ammattilaisten ruokaloissa ruoka oli edelleenkin hyvää vaikka prolepuolella laadusta oltiin jouduttu tinkimään eikä entisistä terveellisistä ruokavalioista enää puhuttu sanaakaan. Olihan niin, että terveellinen oli kallista eikä kansalaisille kannattanut syöttää kuin minimihintaista ruokaa. Irma oli kyllä ostanut aika ajoin kaupasta prolepuolella niin yleisiä kalajauhoelintarvikkeita ja ne maistuivat itse asiassa varsin hyviltä. Tiesihän Irma toki sen, että nykyiset lisäaineet saivat sahanpurunkin maistumaan syömäkelpoiselta.

Irma valitsi ruuakseen jauhelihaperunakeiton lisukkeineen, painoi kyseisen ruokalajin kuvaketta ja heilautti kättään lukulaitteen edessä uudelleen jolloin mikrosiru vähensi hänen tililtään tarvittavan summan. Saatuaan annoksen hän käveli pöytään jonka ruokalassa väsymättä kulkeva huoltorobotti oli tyhjentänyt, puhdistanut ja desinfioinut. Samaan pöytään istahti hänen kollegansa ja ystävänsä Jaana Manninen. Ruuskasten ja Mannisten perheet olivat ystävystyneet jo vuosia sitten ja Irma miehensä kanssa oli käynyt usein Mannisten kesämökillä Vesijärven rannalla. Siellä saatettiin puhua aroistakin asioista. Virastossa oli parempi pitää suu soukemmalla ja naama näkkärillä kun ei koskaan tiennyt sattuiko joku uusteologi olemaan lähettyvillä. Mökkireissuilla Jaanan mies Pekka, joka oli osastopäällikkönä tilastokeskuksessa oli todennut useammankin kerran:

- Tiedättekös te mikä tämä nykyisin hyvin alkeellisena pidetty neljänkymmenen neliön lautamökki on? Tämä on aikanaan järkevästi rakennetun yhteiskuntarauhan symboli. Kahden muun symbolin rinnalla. Ne olivat omakotitalo – tai ainakin jonkunsorttinen omistusasunto – ja auto. Aikanaan viisaat suomalaiset valtiomiehet ymmärsivät, mikä estää tavallisen suomalaisen ihmisen radikalisoitumisen. Tietenkin se, että hän saattoi omalla työllään hankkia perheelleen omakotitalon, auton ja kesämökin. Vuosikymmeniä se oli mahdollista. Nyt enää ei. Me olemme viimeistä sukupolvea jolla siihen on edes jonkunlaisessa mitassa mahdollisuus ja tosiasiassa suurin osa meidänkin mökeistä on tullut perinnön kautta. Niin kuin meilläkin. Ei meillä olisi ollut varaa tätä ostaa.

- Te Jaana ja Irma siirrätte nuoria ihmisiä jatkuvasti peruskoulusta kansalaiseläkkeelle ja niihin kuutiokolossien sillipurkkeihin. Pysyvästi. Ei työtä. Koskaan. Siispä ei myöskään kesämökkiä. Ei autoa. Ei taloa. Ei tulevaisuutta. Ei haaveita. Vain ihmisiä jotka ovat viisitoistavuotiaina sekä uransa että taloudellisen tilanteensa yhtä aikaa huipulla ja pohjalla. Eläen niin vuosikymmenestä toiseen jokainen päivä edellistään toistaen. Ilman minkäänlaista toivoa paremmasta. Vielä 2010-luvulla valtiovalta oli kovasti huolissaan siitä, että nimenomaan etnisesti edistykselliset suojelukansalaiset saattavat radikalisoitua jos ne syrjäytyvät. Tavallisista kansalaisista se ei ollut kiinnostunut. Nyt sitten tavallisista kansalaisista syrjäytyy joka vuosi reilusti yli puolet ikäluokasta eikä hallinto nakkaa paskaakaan mutta suojelukansalaisiin se satsaa edelleenkin. Etteivät ne vaan hermostuisi. Ja me kaikki näemme suojelukansalaisten tekemän rikollisuuden määrän. Jopa me turvallisilla alueilla asuvat ammattilaiset.

- Miettikää kansalaisen elämää. Siirryt pahimmillaan viisitoistavuotiaana – kas kun silloin lapsilisät loppuvat eikä vanhemmilla ole välttämättä enää varaa elättää – kansalaiseläkkeelle kuuden neliön kuutioyksiöön tuijottamaan kattoon, katsomaan verkottimen tv-lähetyksiä tai pelaamaan jotain peliä. Elät siinä sitten loppuikäsi. Tietäen, että sinun on turha haaveilla mistään, koska mitään et tule koskaan saamaan. Samalla tietäen että etnisesti edistykselliset suojelukansalaiset asuvat isommissa asunnoissa ja saavat parempaa tukea etteivät ne vaan alkaisi riehumaan. Ja tietäen että ammattilaisilla – varsinkin niillä helvetin uusteologeilla – on se omakotitalo, auto ja kesämökki. Jossain vaiheessa noissa kuutioissa niksahtaa ja pahemman kerran niksahtaakin. Niin Suomen maakunta kuin koko helvetin liittovaltioviritelmä on kehittelemässä sellaista aikapommia ettei se sitä käsitäkään. Mutta jossain vaiheessa se räjähtää sen silmille.

Niin Irma, Lasse kuin Jaana olivat olleet samaa mieltä mutta todenneet yhteen ääneen, että mitä he asialle pystyisivät tekemään. He menisivät mökkireissun jälkeen kiltisti töihin. Niin menisi Pekkakin, sinne tilastokeskukseen tekemään joitain aitoja tilastoja ja joitain väärennettyjä. Ja jättämään jotkut tilastot viranomaispäätöksellä kokonaan tekemättä. Ei heistä kukaan uskaltaisi vaarantaa ammattilaisen asemaansa. Sen tien päässä olisi heilläkin edessä siirtyminen johonkin Pohjois-Helsingin tai Vantaan kuutiokolossiasuinalueeseen jonka rinnalla Tallinnan Lasnamäki vaikutti Beverly Hillsiltä. Miksi uhata ihmisiä vankilalla kun kansalaiseksi pudonneen tai pudotetun  normiasunto oli itsessään jo vankeuteen verrattavaa?

Irma ja Jaana lopettivat ruokailunsa ja jättivät astiat pöytään. Huoltorobotti korjasi astiat, pyyhki ja desinfioi pöydän, vei astiat tiskausautomaattiin sekä jätteet lajitteluautomaattiin siirtyen sen jälkeen seuraavaan pöytään. Kun Irma ja Jaana kävelivät kohti toimistojaan oli käytävällä siivous-turvallisuusrobotin lisäksi toinen huoltorobotti joka kiipeili pitkin seiniä ja uusi kuluneita listoja. Toimistossaan Irma alkoi tutustua seuraavan asiakkaansa ennakkotietoihin. Micke Janttonen, täyttänyt kuusitoista pari viikkoa aikaisemmin. Asui yksinhuoltajaäitinsä kanssa kahdeksan neliön kuutioasunnossa Siltamäen kuutioasuntoalueella. Myös hänen äitinsä oli ollut työtön koko aikuisikänsä. Isä oli kuollut kahdeksan vuotta aikaisemmin jäätyään vahingossa keskelle kahden etnojengin tulitaistelua.

Micken arvosanat eivät päätä huimanneet ja hän oli selvästi niitä joille annettaisiin päästötodistus lähinnä siksi että se piti joka tapauksessa antaa jokaiselle yhdeksännen luokan lusineelle eikä kouluissa oltu jätetty ketään luokalle enää vuosikymmeniin. Oppilasraporteissa luki ”vain viranomaistietoa”. Lähinnä siksi että niissä oli mukana myös luokanvalvojan sanallinen arviointi oppilaiden osaamisen tasosta.

 Micken luokanvalvoja oli kirjoittanut:

Vaikka Micke saa kesäkuussa peruskoulun päästötodistuksen, hänen osaamisensa taso on maksimissaan sama kuin mitä viides-kuudesluokkalaisen taso tulisi olla. Mickellä ei ole opiskelukykyä eikä edes halua. Se ei tarkoita, että Micke olisi varsinaisesti hankala oppilas. Hän on varsin hiljainen mutta ei ole onnekseen joutunut kiusatuksi. Sosiaaliset kyvyt Mickellä ovat varsin heikot. Hän haluaisi vain pelata pelejä verkottimessa. Niin kuin hyvin, hyvin moni hänen kaltaisensa. En näe, että Mickellä on mahdollisuutta päästä minkäänlaisten jatko-opintojen piiriin, tosin ei hänellä itselläkään ole siihen mitään halua.

Irma kävi vielä läpi Mickelle tehdyn etukäteiskyselyn ja huomasi, että suurimpaan osaan hän oli vastannut ”en tiedä”. Irma huokaisi, painoi nappia ja kutsui Micken sisään toivoen, että hän olisi edes jollain lailla jäntevän ja urheilullisen sekä yleensäkin aikaansaavan oloinen. Se saattaisi mahdollistaa uran turvallisuuspuolella eli Liittovaltion armeijassa, poliisissa tai rajajoukoissa. Samanikäisillä tytöillä oli vielä yksi mahdollisuus jota Irma viranomaisena saattoi aivan laillisesti ja pykälien mukaan esittää. Suomen maakunnassa lähes puolet maa-alueesta oli Liittovaltion suojeltua luontoreservaattia. Se ei tarkoittanut varsinaisesti luonnonsuojelualuetta vaan sitä, että ne oli varattu varakkaitten ulkomaalaisten maksulliseksi metsästys- ja retkeilyalueeksi.

Näillä alueilla pojat saattoivat työllistäytyä metsänvartijoiksi mutta se mahdollisuus oli lähinnä haja-asutusalueen pojilla joilla oli siihen tarvittavia erätaitoja. Mutta myös kaupunkilaistytöille alueet tarjosivat oman mahdollisuutensa. Alueilla oli metsästysmahdollisuuksien lisäksi huomattava määrä ison rahan kasinoja ja luksuslomailukeskuksia joissa tarvittiin tietenkin viihdyttäjiä. Jos kaupunkilaistyttö oli tarpeeksi hyvän näköinen eikä hänellä olisi mahdollisuutta mihinkään muuhun kuin kansalaiseläkkeeseen Irma saattoi ehdottaa huoraksi rupeamista. Parin – kolmen vuoden huoraamisvuoden aikana tyttö saattaisi kerätä myöhemmässä elämässä hyvin tärkeän pesämunan.

Kun Micke aukaisi oven ja saapui sisään huomasi Irma heti, että haaveet ammattisotilaan urasta saattoi hänen kohdallaan unohtaa. Micke oli hyvin samanlainen niin kuin hyvin moni tuon ikäinen hänen asiakkaakseen tullut poika. Ylipainoinen, velttoryhtinen ja jotenkin tylsä ilme kasvoillaan. Periaatteessa pojan kohtalo kansalaisena oli selvä, mutta Irma halusi vielä keskustella hänen kanssaan. Oli nimittäin olemassa vielä yksi vaihtoehto – jonka työttömäksi jäänyt Irman kymmenen vuotta nuorempi pikkuveli Johannes  oli juuri näitä aikoja olosuhteitten pakottamana valitsemassa – eli vapaaehtoinen maallepako. Hyvin suuri määrä nimenomaan sellaisia ihmisiä joilla oli käden ja yleensä elämisen taitoja oli tyytynyt kansalaiseläkkeeseen ja muuttanut maalle jossa he elivät miten kuten, oikeastaan lähes samalla tavoin kuin maalla oltiin eletty sata vuotta aikaisemmin.

Johanneksella oli Reunansyrjässä kuivan maan mökki jonne hän muuttaisi Radanvarsikaupungista avovaimonsa kanssa lähiaikoina asumaan pysyvästi. Johanneksella oli ammattitaitoa paristakin ammatista ja hän oli kertonut että heidät oltiin toivotettu tervetulleeksi. Yleensä oli tiedossa että maaseudulle pakoon lähteneet ihmiset auttoivat toisiaan parhaansa mukaan ja halusivat myös parhaansa mukaan eristäytyä liittovaltiolaisesta kaupunkiyhteiskunnasta. Johanneksen mukaan Reunansyrjässä oli oikea rajaseudun raivaajahenki. Johannes oli myös kertonut että maalle oli muuttanut suurista kaupungeista yksittäisiä poikia ja tyttöjä joille ei ollut tarjolla kuin kansalaiseläke ja kuutioasunto.

Näillä nuorilla ei ollut välttämättä kovin suuria taitoja, eihän niitä kaupungeissa päässyt kehittymäänkään mutta heillä oli ollut kuitenkin oikea asenne. Niinpä heitä oltiin otettu ottopojiksi ja –tytöiksi paikallisiin perheisiin. He toivat perheen yhteiseen niukkaan kassaan oman kansalaiseläkkeensä ja tekivät yhtä lailla ruumiillista työtä kuin muutkin, kartuttaen samalla omaa osaamistansa. Johanneksen kertoman mukaan näitä oli muutama Reunansyrjässäkin ja kaikki olivat olleet tosi tyytyväisiä uuteen elämäänsä ja he olivat myös kylän ihmisten keskuudessa hyvin pidettyjä.

Mutta tuollainen ratkaisu – joka Mickelle olisi asuinkuution lisäksi ainoa mahdollinen – vaatisi sekä halun että asenteen. Veltto ja ylipainoinen ulkomuoto saattaisi kuitenkin piilottaa taistelijan luonteen. Keskusteltuaan pojan kanssa varttitunnin Irma ymmärsi, että ei Mickestä olisi muualle kuin kuutioon. Hän varaisi pojalle oman, kuuden neliön kokoisen asuinkuution. Vuode, pieni kaappi, wc käsisuihkulla, käytävillä sijaitsevat yhteiset suihkutilat, mikro, pieni jääkaappi, pieni keittiökaappi, yhteisruokailu kuutioasuntolan keittiössä ja ennen kaikkea verkotin, joka oli ollut pojan elämän pääsisältö tähänkin saakka. Nyt hänen pelailuaan ei katkaisisi edes koulu.

Micke poistui löysän kädenpuristuksen säestyksellä ja Irma huokasi jälleen. Hän oli nähnyt niin monta mickeä uransa aikana ja osasi ennustaa tuonkin pojan elämän etukäteen. Jossain vaiheessa tylsyys ja yksitoikkoisuus alkaisi purra ja poika ryhtyisi juomaan. Alkoholi Liittovaltiossa oli halpaa. Se turrutti rahvaskansalaiset. Se sen tarkoitus tietysti olikin. Sen jälkeen oli vähintään viidenkymmenen prosentin mahdollisuus että Micke alkaisi käyttämään huumeita. Mahdollisuus itse asiassa tulisi lähiaikoina huomattavasti lisääntymään sillä lääkäriystävältään Irma oli kuullut että sekä kannabistuotteet, heroiini, erilaiset synteettiset rauhoittavat lääkkeet ja LSD tultaisiin vapauttamaan myyntiin seuraavana vuonna ja niitä alettaisiin myymään käsikauppatavarana hyvin halpaan hintaan. Irma muisti kuinka oli järkyttynyt ja kysynyt ystävältään:

- Mutta eikö hallinto helvetti vie tajua minkä määrän ruumiita tuo päätös saa aikaiseksi?

Hänen lääkäriystävänsä oli katsonut Irmaa pitkään ilmeellä joka kertoi hänen miettivän, että sanoisiko hän sen mitä aikoi sanoa. Sitten hän varmaankin teki päätöksensä ja totesi:

- Irma hyvä… kyllä hallinto sen tietää… ja juuri sen vuoksi se ne huumeet vapauttaakin. Katsos, liittovaltiolle on paljon halvempaa haudata kansalainen kolmekymppisenä kuin elättää häntä seitsemänkymppiseksi. Liittovaltiolla kun menee niin paljon rahaa jatkuvasti lisääntyvän ja räjähdysherkän etnoväestön elättämiseen että sen on pakko priorisoida. Muista, että me elämme utopistien johtamassa diktatuurissa. Eikä utopisti välitä siitä, kuinka monta ruumista hänen utopiansa saa aikaiseksi. Pääasia on se, että sen utopian mukaan eletään ja juuri hän on se, joka saa määritellä sen utopian. Utopistit myös hiljattain pudottivat terminaali-iän 68:sta vuodesta 65:een

Irma oli kysynyt ihmeissään että minkä kumman terminaali-iän. Lääkäriystävä oli vastannut:

- No sen iän, ettei ihmistä enää hoideta. Ainakaan sellaisissa sairauksissa että kuolema voidaan selittää luonnollisena kuolemana. Eräs tuttavani – iältään 72 vuotta – kärsi sydänvaivoista. Tutkiva lääkäri totesi että hänellä fuskaa sydämessä kaksi läppää ja tila edellyttäisi välitöntä leikkausta. Mutta hän oli terminaali-iän yläpuolella joten leikkausta ei tullut. Johtava lääkäri totesi ohjeistuksen mukaan että tarkkaillaan tilannetta. Eli ei tehdä mitään. Vaikka tiesi leikkauksen välttämättömyyden. Tuttavani kuoli viikko sitten. Sanon suoraan että järjestelmä teloitti hänet. Hoidon puutteen vuoksi. Tarpeettomana voimavarana. Ja ymmärtänet, etten puhu näistä aiheista kanssasi enää toista kertaa ja jos kysytään, niin kiistän kategorisesti sanoneeni sinulle mitään.

Micke poistui toimistosta ja Irma katsoi hetken aikaa tyhjin silmin hänen sulkemaa ovea tuumaten että työpäivän jälkeen hänen täytyy soittaa Johannekselle ja kysellä kuinka maallepako etenee. Sen jälkeen hän aukaisi koneeltaan uuden tiedoston ja ryhtyi tutustumaan seuraavan asiakkaan ennakkotietoihin…

Jatkuu osassa kaksi. Kirjoituksessa mainituista metsänvartijoista on tehty kirjoitus aikaisemmin.