JOTAIN IHAN MUUTA LIII

Ja tähän tietysti ensiksi otsikon vaatima kuva:

Eikä tämäkään kirjoitus liity millään muotoa Li Anderssoniin. Kirjoituksen otsikoksi sopisi ennemminkin:

Ykä ja kadonneet asiat

Tällä blogillahan on lukijoita jopa tällä vuosituhannella syntyneissä, tosin pitämäni gallupin mukaan blogin lukijoitten keski-ikä lähentelee viittäkymmentä vuotta. Näin ollen ajattelin tässä hiljaisessa heinäkuussa käydä hieman läpi asioita joita joskus oli, muttei enää ei, ei ainakaan läheskään samassa volyymissa kuin joskus. Vanhemmat lukijat ne muistavat, nuoremmat ovat ehkä niistä lukeneet. Aloitetaan täysin randomissa järjestyksessä:

Kansakoulu

Ykähän kuuluu siihen välikoppamalliin joka aloitti koulutaipaleensa kansakoulusta ja siirtyi sitten myöhemmin peruskouluun. Kansakoulu kesti neljä vuotta ja sen jälkeen siitä siirryttiin joko oppikouluun jonka päässä oli ylioppilaskirjoitus tai sitten kansalaiskouluun joka puolestaan valmisti oppilaita ammattikouluun ja työelämään. (Ja tähän väliin huomautus eli äläs Ykä höpise sen huonon muistisi kanssa. Neljän vuoden jälkeen saattoi hakea oppikouluun ja kansalaiskouluun menijät kävivät kansakoulua kuusi vuotta. Kiitos aiheellisesta korjauksesta Anolle ja Kryptalle).

Peruskoulua on pidetty Suomen suurimpana koulu-uudistuksena ja samalla onnistumisena. Ykän mielikuvat kansakoulusta peruskouluun siirtymisessä olivat lähinnä se, että ruuan laatu ravintoympyrän myötä virallisesti parani mutta maullisesti heikkeni ja varsinkin peruskoulun yläasteelle siirryttyä häiriköt alkoivat pitää valtaa luokassa. Varsinkin naisopettajien tunneilla.

Ehkä se oli sitä edistystä. Trendihän on jatkunut ja lisääntynyt tähän päivään saakka. Silloin aikanaan löysättiin kuria ja sitten tuli ns. nuoriso-ongelma. Johon vastattiin löysäämällä kuria lisää ja se ongelma paheni. Jolloin löysättiin kuria lisää jne ja nyt ollaan tilanteessa jossa hyvin monelle nuorelle kannabis on lakritsia ja huumeet alkavat vasta amfetamiinista ja niitten johdannaisista. Ja niitä käytetään. Järkyttävän paljon.

Sunnuntaiajelut

Vielä 1970-luvun alussa niin Perskeleillä kuin muissakin kekkoslovakialaisissa perheissä harrastettiin usein sunnuntaiajelua eli lähdettiin tilavilla perheautoilla (esim. Toyota Corolla, Datsun 100, Lada 1200, Fiat 600, Ford Anglia jne.) ajelemaan sunnuntaiajelua ilman sen kummempaa päämäärää vain pelkästä ajelemisen ilosta. Sitten vuonna 1973 tuli se Jom Kippur-sota josta pikku-Ykäkin ymmärsi jo jonkun verran ja sen seurauksena tulleen öljykriisin myötä bensan hinta hyppäsi ja sunnuntaiajelut loppuivat siihen. Silloisessa energiakriisissä valtio antoi seuraavanlaiset määräykset:

·         asuin- ja toimistohuoneiden ylin lämpötila 20 astetta

·         myymälöiden ja työhuoneiden ylin lämpötila 18 astetta

·         varastojen ja teollisuustilojen ylin lämpötila 16 astetta

·         autotallien lämmitys kielletty

·         lämmitetyn veden käyttö uima-altaissa kielletty yleisiä altaita lukuun ottamatta

·         lumen sulattaminen kaduilta ja pihamailta lämmitetyllä vedellä kielletty

·         autojen lämmitys sähköverkosta kielletty alle 10 asteen pakkasella

·         liikkeiden näyteikkunavalaistus sallittu vain liikkeiden aukioloaikoina

·         moottoriteitä ei saa valaista

Sunnuntaiajelut taitaa olla sellainen perinne joka ei todellakaan koskaan enää palaa. Ikävä sinänsä. Perskeleillä ajeltiin mielellään pienemmillä teillä joita silloin vielä ei oltu asfaltoitu ja olihan sitä auton taakseen jättämää pölypilveä päheää katsella. Ajetaanks iskä vielä pikkunen lenkki hei joohan?

Ryyppy

Jos autoista puhutaan niin yksi kadonnut asia on tietysti ryyppy. Nykynuoriso – niin kuin isänsä ja esi-isänsä –  toki tuntee ryypyn mutta hieman toisessa mielessä. Se autoiluun liittyvä ryyppy eli rikastin oli kikka jolla lisättiin moottoriin menevää bensamäärää suhteessa ilmamäärään joka puolestaan auttoi käynnistyksessä varsinkin kylmillä ilmoilla. Ryypyt taisivat hävitä tavallisista autoista viimeistään 1990-luvulla. Kovasti vähenevä tai autoiluun nähden lähes hävinnyt ilmiö on myös:

Kaksitahtimoottori

Nykyisinhän noita kaksitahtikoneita on lähinnä moottorisahoissa ja muissa pienkoneissa mutta autoissa niitä ei Wartburgien jälkeen ole pahemmin enää ole ollut. Warreja ei teillä enää näy ja pois yhteisöllisestä kokemuksesta on jäänyt sen astmaatikon hengitystä muistuttava rhäähättät-rättärättä-hräähäähää-rättättäät-käyntiääni. Warrejen lisäksi jokainen kekkoslovakialainen muistaa aikanaan bensiksillä olleet kaksitahtibensa-automaatit:

Ja kun näissä moottoriasioissa liikutaan niin mennäänpä seuraavaan kadonneeseen asiaan eli:

Mopo

Mopollahan tässä tapauksessa tarkoitetaan oikeaa mopoa niin kuin kuvan Pappatunturia eikä näitä nykyisiä moposkoottereita jotka tappoivat suomalaisen mopotuotannon. Mutta 1970-luvulla Suomi oli vielä täynnä vanhoja kunnon mopoja. Joilla ajettiin ja urakalla ajettiinkin. Suomi liikkui mopoilla. Joita myös mainostettiin:

Ja tähän väliin on pakko heittää Sleepy Sleepersin Kesämopo.

Nykyisin jos sattuu vahingossa näkemään vanhan Pappatunturin niin se herättää hyvin nostalgisia tunteita Sliippareitten aurinkoisesta mopokesästä. Hyväkuntoiset pappatunturit ovat muuten nykyisin rahanarvoista tavaraa. Kypäräpakko mopoihin tuli joskus vuonna 1981 ja Ykän muistissa on erään vanhan mopomiehen lause kypärää ostaessaan: ”saiskos yhden avoauton katon, kiitos”.

Pysytään ajoneuvoissa ja muistellaan kaiholla postiautoa:

Postiauto. Tuo mainio oranssinvärinen sekajuna joka kuljetti kyydissään niin ihmisiä kuin postia ja joka oli varsinkin syrjäseudulla hyvin tärkeä liikkumisen väline. Postiauton kyyti oli tietysti hieman hitaampaa kuin silloin haja-asutusalueillakin varsin taajaan kulkeneiden muitten bussilinjojen kyyti sillä kuski pysähtyi tavallisten pysäkkien lisäksi tienpielessä sijaitsevilla yhteispostilaatikoilla ja nakkeli sinne parinkymmenenkin talouden postin kerralla. En muuten muista kuulleeni että niistä postilaatikoista olisi koskaan varastettu kenenkään postia. Postiauto kuskasi myös pikku-Ykää aikanaan Nyhtänköljän Laidanperälle jossa asusteli täti ja hänen maanmainio miehensä Tane.

Tuota postiautoa katsellessa lukija saattoi huomata toisenkin lähes kadonneen asian (joskus harvoin niihinkin vielä törmää) eli mustapohjaiset rekisterikilvet:

Näissä kilvissä oli se – ainakin pikkupoikaa miellyttävä – piirre, että rekkarista saattoi silloin alkukirjaimen perusteella nähdä mistä läänistä auto oli ja vieraampia rekkareita oli aina mukava bongata. Tosin auton ostajalle se ei ollut välttämättä niin mukavaa sillä muistini mukaan jos osti auton vaikka Kuopion läänistä ja asui itse Oulun läänissä niin auto piti rekisteröidä sinne uudestaan mikä tietysti aiheutti oman vaivansa.

Kekkoslovakiassa ainakin kesäisin näkyi sitten varsin paljon ruotsalaisia kilpiä ja niitten autojen kuskit puhuivat liki sataprosenttisesti suomea kun he olivat perheineen tulossa kesälomalle Saabin liukuhihnalta Trollhättanista. Lisäksi näkyi paljon (länsi)-saksalaisia kilpiä. Saksmannit harrastivat silloin varsin paljon Suomenmatkailua mutta se boomihan loppui jo kauan sitten. Mikä lie sen innon lopettanut? Nyt tilalla on venäläisiä kilpiä. Tosin venäläiset taitavat ostaa suomalaisista kaupoista paljon enemmän kuin nuukana tunnetut saksalaiset silloin aikanaan.

Siirrytään yhdistettyyn ajoneuvo- ja päähinemuotiin. Kekkoslovakialainen hoksaa kyllä mistä on kyse ilman valokuvaakin:

Kyseessähän on tietysti vanha kunnon lättähattu, tunnettu myös nimellä kiskobussi ja sellaiselta sen kyyti kuulostikin sillä tilat olivat sen verran pienet että kiihdyttävän moottorin ääni kuului selkeästi matkustamoon ja muutenkaan matkanteko ei tuntunut varsinaisesti junalta vaan raiteilla liikkuvalta linja-autolta. Liekö sanonta ”toimii kuin junan vessa” tullut lättähatusta sillä sen vessassahan ei pöntön pohjalla ollut edes sitä isompien junien vaunuissa ollutta luukkua jota painettiin jalkavivulla vaan pelkkä reikä josta niin pienemmät kuin isommat terveiset menivät suoraan kiskoille. Sai sen vessan sentään kuitenkin huuhdeltua. Luonnollisesti niin lättähatun kuin muittenkin matkustajajunien kulkua turvasi junan kissa, jonka merkityksen tietää ainakin Kekkoslovakiassa asunut ja sen rautateillä matkustanut.

Laitamme tähän väliin musiikillisen tietoiskun.

Vuonna 1977 päätettiin että nyt oli aika ikiomalle suomalaiselle varhaisteinihysterialle. Niinpä perustettiin Bamboo-yhtye jonka ensisingleä jaettiin lättymuoville painetulla singlellä silloisen Help-lehden välissä. Möllipojat käyttivät tietysti orkesterista nimeä Pumpaa. Siihen aikaan asioille sai irvailla huomattavasti enemmän kuin nykyisin kun ei vaan irvaillut UKK:lle, YYA:lle tai kirkolle.

Tulemattahan se teinihysteria jäi. Koko idea oli vähän väkisin väännetty.  Ehkäpä aika ei ollut vielä muutenkaan kypsä ja eihän tuo kappale mihinkään musiikkihistorian merkkiteoksiin kyllä kuulu. Seitsemän vuotta myöhemmin aika oli sitten kypsä ja alkoi Dingo-hysteria. Ja silloin kaikki muut kuin hysteriaan osallistuneet olivat myös täysin kypsiä. Kertakaikkisen kypsiä. Musiikillinen tietoisku päättyy.

Musiikkiahan varten tarvitaan jonkunlainen äänentoistoväline ja sitä myötä pääsemme seuraavaan kadonneeseen asiaan eli c-kasettiin. Jos vuonna 1974 Nuorten Sävellahjasta purkkaa ja jytää äänittäneelle pikku-Ykälle oltaisiin sanottu että tiedäkkös Ykä, vuonna 2018 tuo kasetti on harvinaisempi kuin jalkarätti naisten korkokengässä niin kyllä Ykä olis ihmetellyt. Olihan tuo kasetti sentään ihan uusinta uutta. Siihen saattoi äänittää päällekin. Taitaa tuon väitteen esittäjä olla semmonen häiriintynyt, niin kuin Kekkoslovakiassa oltiin alettu nätisti sanoa. Hulluiksihan niitä ennen tavattiin nimittää.

Laitetaan tähän vielä sukupolvitesti. Millä lailla nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa?

C-kasetin tavoin myös vinyylilevy alkaa olla historiaa, tosin se kuulemma elää nykyisin pienimuotoista renesanssia. Vinyylilevyn katoaminen on jokseenkin ikävää sillä sen kuuntelemiseen liittyi omanlaisensa hartaus ja keskittyminen. Eli ota levy pussista varovasti reunoista kiinni pitäen, aseta levy lautaselle, pyyhi pölyt miljoonaharjalla, siirrä sitten äänivarsi paikalleen ja ala nauttia. Siks toiseks – sanotaan mitä sanotaan – niin vanhoissa vinyylilevyissä jotka oli vielä äänitetty analogivehkeillä nyt vaan kertakaikkiaan on parempi soundi. Lisäksi vinyylilevyt olivat sen kokoisia että levyjen kannet (varsinkin tuplakansilla) olivat varsin tyylikkäitä taideteoksia. Nykyisinhän myös cd-levy taitaa olla siirtymässä historiaan ja lähes kaikki musiikki on nollaa ja ykköstä. Tylsää. Vinyylilevyaikana muuten ei ollut olemassa autotunea joten laulajan piti ihan oikeasti osata laulaa.

Ykän ensimmäinen levysoitin oli tommonen Garrard. Se sitten lyötiin DIN-piuhalla kiinni Philipsin monoradiomankkaan joka toimi kaiuttimena ja johan jytäsi. Soundit olivat loistavat kun ei paremmistakaan tiennyt.

Jos siirrytään audiopuolelta videopuolelle niin myös VHS-nauhuri on jo myös muinaista esihistoriaa. Silloin 1980-luvullahan se oli uusinta uutta ja sen avulla me sällit saatoimme tutustua kopionkopionkopiona esitettyihin korkeakulttuuriteoksiin niin kuin esmes Texas Chain Saw Massacre ja Evil Dead. Perskeleillä ei videonauhuria ollut ennen kuin 1980-luvun lopulla mutta saattoihan videovuokraamosta vuokrata movieboxin.

Allekirjoittanuthan ei ole kovin hyvä tulevaisuuden ennustaja mutta kerran osuin oikeaan. Elettiin joskus 1990-luvun alkuvuosia ja saunottiin & törpöteltiin tutulla jätkäporukalla yhden kaverin kotona. Hepulla oli jo ihan oikea internet eli siis sellainen höyrymodeemi joka pisti yhteyttä etsiessään brldstwllwllwiiwöö ja joka latasi varsinkin ulkomailta kuvaa senttimetrin verran viidessä sekunnissa.

Silloinhan elettiin videovuokraamojen kulta-aikaa ja minä siinä saunatauolla totesin että se on jätkät silleen että jos tuo internet saa kapasiteettinsa nousemaan niin se muuten syö joskus tulevaisuudessa nuo videovuokraamot kokonaan pois. Häiskät totesivat että älä sinä jätkä jauha paskaa. Ei semmosta koskaan tapahdu. No, nyt on Netflixit, pelit ja meisselit eikä videovuokraamoita enää paljonkaan ole.

Jos äänentoistolaitteista puhuu niin radiohan on sellainen ja sieltä tulee, no, totanoin radio-ohjelmaa. Ja yksi ohjelmiston muoto joka on koko lailla kadonnut on radiokuunnelmat. On niitä varmaan vielä nytkin mutta eivät ne nykyisessä radiokanavien tulvissa erotu eikä Ylen ohjelmistoa viitsi enää kuunnella sillä sen jälkeen joutuu desinfioimaan kaiuttimet ja se on pirun työlästä. Kekkoslovakian aikaan kun oli vain yleis- ja rinnakkaisohjelma niin kuunnelmiakin tuli kuunneltua enemmän ja siellä oli siihen aikaan varsin laadukasta tavaraa. Ainakin se tuntui sellaiselta.

Oli tietysti paljon yksittäisiä kuunnelmia ja sitten pitempään jatkuneita niin kuin vaikka Kantolan Perhe. Pikku-Ykän suosikkeja olivat tietysti Knalli ja Sateenvarjo joka sisälsi loistavan tutkaparin eli Kauko Helovirta ja Pekka Autiovuori.

Toinen mainio joskin lyhyempi oli Elmo-kuunnelmat jossa Kauko Helovirta oli myös mukana ja hänen aisaparinaan oli Jarno Hiilloskorpi.

Sekä radion, television ja muitten audiovisuaalilaitteitten hankkimiseen tarvitaan tietysti rahaa. Ja siitä päästään seuraavaan (valitettavasti) kadonneeseen asiaan eli Suomen markka.

Suomihan siirtyi omasta rahastaan federalistiseen liittovaltioutopiaan perustuvaan euroon, menetti siinä samalla mahdollisuuden kikkailla valuuttakurssillaan ja kaikki tehtiin kansalta kysymättä. Siinä tietysti alettiin samalla romuttaa Suomen itsenäisyyttä eikä EU:n puolesta äänestäneet varmaankaan äänestäneet kyseisen asian puolesta. 

Jos palataan audio- ja videovälineisiin niin nehän siirtävät tietoa ihmiseltä toiselle. Tiedonsiirtoväline on myös kirje, joka alkaa olla historiaa sekin.

Koska lukija on viimeksi saanut kirjeen? Siis nyt ei kirjeellä tarkoiteta mitään sähkölaskua vaan yksityishenkilön käsin kirjoittamaa ja lähettämää kirjettä. Onko tullut tällä vuosituhannella? Taisi käydä niin että sähköposti teloitti kirjeen ja nämä nykyiset älykännykät ampuivat vielä viimeisen armonlaukauksen. Suuri sääli sinänsä sillä kirjeen myötä alkaa kadota myös kaunokirjoitus. Eihän sitä opeteta enää koulussakaan. Kun elämme tätä sähköisen median aikaa niin moni siihenkin liittyvä ilmiö on jo kadonnut. Nuoremmat sukupolvet voisivat tehdä aiheesta oman blogikirjoituksensa mutta itse keskityn kysymään että kuinka moni lukijoista muistaa tämän:

Ja ehkä nyt on vuoro kulinaristisen tietoiskun joka ei keskity varsinaisesti historiaan vaan nykyaikaan. Annetaanpa puheenvuoro hetkeksi Hotelli Yrjöperskeleen chefille Pauno Bläädille:

Kiitos, Ykä. Siis meikäläisen pääidea Hotelli Yrjöperskeleen chefinä on se että se on hävytön nälkä joka ei meidän ruualla lähde, ruuanlaitto aloitetaan ottamalla nyrkillinen voita ja virallista ravintoympyrää käytetään keittiössä tikkatauluna. Olen tietysti valmis kokeilemaan uusiakin asioita mutta jotkut asiat ovat pyhiä. Siksi halusin kertoa järkytyksestäni. Onhan nimittäin niin että karjalanpiirakat ja munavoi ovat sellainen yhdistelmä että siitä ei eväs paljon parane. Mutta olen vasta viime aikoina saanut selville sellaisen seikan että löytyy ihmisiä jotka käyttävät munavoihin margariinia! Margariinia, Herra nähköön! Tuollaisesta pyhäinhäväistyksestä joutuu ilman muuta Tsuhnan Helvettiin ja jos moiseen syyllistyy ammattikokki niin sitten sitä helvettiä tulee vielä kovennettuna. Että sen minä vaan halusin sanoa. Perusarvot kunniaan, perkele! Voi ruuanlaittoon ja biodiesel johonkin muuhun.

Kiitos, Pauno. Kieltämättä jo ajatus tuntuu hirveeltä. Tuo olis vähän sama jos tekis joulukinkun sahanpurusta ja gelatiinista kellarissa kuuden viikon kylmäkypsytyksellä. Mutta jos pysytään kulinaristisissa asioissa niin hyvät säilykkeet on mainittu jo ennenkin mutta ikävä kyllä myös pannukahvi alkaa olla last millenium. No joo, myydäänhän sitä vielä kaupassa mutta harvoinpa tuota saa ja itsekin on ollut jo pitkään niin laiska että tyytyy laittaman sen perhanan kurluttimen päälle.

Pannukahvin keittohan oli vähän samanlaista kuin vinyylilevyn kuunteleminen. Siihen piti keskittyä. Kahvin kanssa erityisesti siksi ettei kahvi kiehu hellalle. Sitten kahvi piti vielä selvittää eli sitä kaadettiin kupillinen täyteen ja laitettiin takaisin pannuun. Lopulta pannu laitettiin pannunalustan päälle siksi aikaa että porot laskeutuivat ja pannun päälle laitettiin myssy.

Ja olihan se ihan muuta toista kuin tämä suodatinkura. Sitä saattoi laittaa termospulloonkin ja se säilyi sielläkin juotavana. Termospullona oli tietysti vanha uskollinen Airam, jota myydään vieläkin mutta en ole varma myydäänkö sitä aidolla korkkikorkilla.

Palataan jonnekin vuoteen 1974 ja kaivataan kovasti nyt jo kadonnutta asiaa eli möllipoikien vapaa härvääminen ja höhlääminen. Mehän kun lähdettiin kotoa ulos niin porukat sanoi että kahdeksalta kotio. Siitä pidettiin kiinni. Olihan meillä käsissä rannekellot ja me tunnettiin kellotaulu mikä sekin alkaa olla nuoremmissa sukupolvissa katoavaa kansanperinnettä. Mutta siihen se vahtaaminen sitten jäikin. Vanhemmat antoivat meidän puuhata mitä puuhattiin. Milloin pelattiin jalkapalloa, milloin kiikkupalloa, milloin kiivettiin puissa, milloin ryömittiin ojissa sotapelin tiimellyksessä, milloin oltiin paikoissa joissa meillä ei ollut lupaa olla ja milloin mitäkin. Ja aina pikkupojan naurunkätkätyksen säestämänä. Rupia ja mustelmia tietysti tuli mutta ei siitä kukaan ambulanssia soittanut eikä muutenkaan ihmetellyt. Sen ajan vapaan härväämisen symbolina voisi pitää tykinjyskyä:

Netistä sentään löytyi yksi kuva sen ajan tykäristä. Se oli kunnon jyty verrattuna myöhemmän ajan lussuihin jotka nekin on vissiin kielletty. Sen ajan kiinanpommista ei löytynyt kuvaa, ne oli semmosia tummanharmaita, pitkiä ja melko ohkaisia. Nykyisestä ylisuojelemisesta voisi sanoa että on harmi ettei 17-vuotiaat pääse enää vapaaehtoisena armeijaan. Jos pääsisi, niin oltaisiin tilanteessa jossa se 17-vuotias voisi palveluksessa ollessaan vaikkapa ampua panssarintorjuntaohjuksen tai räjäyttää 20 kilon hävityspanoksen. Mutta lomilla hän ei alle 18-vuotisena voisi ostaa tähtisadetikkuja.

Nykyisin vältetään viimeiseen asti ettei mukuloille tule rupia polviin tai hiekkaa suuhun. Ei sillä saada aikaiseksi muuta kuin avuttomia ja allergisia. Veikkaan että jossain vaiheessa tulee laki että vanhempien pitää pyyhkiä muksujensa perse aina kuusivuotiaaksi saakka kunnes eskarissa sitten yliopistokoulutettu anaalihygienian maisteri opettaa lapsukaiset pyyhkimään hanurinsa ohjeistuksen mukaisesti ja samalla lapset saavat elämänsä ensimmäisen lupakortin. Joita sitten heidän elämänsä aikana kertyy no, kirjaimellisesti paskaan asti sillä eihän ilman virallista sertifikaattia saa pian piereskelläkään.

Ehkä tähän väliin, asiaan hieman liittyen sopii Sleepy Sleepersin kappale Äiti.

Mainitaan tähän lopuksi vielä yksi kadonnut asia. Eli usko tulevaisuuteen. Unohdetaan haittamaahanmuutto ja sen semmonen mutta vielä 1970- ja 1980-luvulla elettiin aikaa jolloin sama työpaikka kesti parikymppisestä eläkkeelle ja ihmiset saattoivat oikeasti toteuttaa haaveen omakotitalosta, autosta ja kesämökistä. Silloin uskottiin tulevaisuuteen ja perustellusti. Vuonna 1975 Kekkonen runttasi pystyyn hätätilahallituksen kun Suomessa oli 60.000 työtöntä. Se sai aikaan mielikuvan että kansalaisista oikeasti välitetään.

Suuren Laman jälkeen useamman sadan tuhannen työttömän määrä ei aiheuta hätätilaa vaan se on muuttunut uudeksi normaaliksi. Vuonna 2000 syntyneille se, mikä oli pikku-Ykälle itsestäänselvää alkaa olla heille vain haaveunta. Tulevaisuudenuskoa ei oikein osaa symbolisoida kuvalla. Siitä on jokaisella oma kuvansa. Laitetaan siis kuva siitä, mitä saatiin tilalle:

Leipäjono Myllypurossa

Samaan aikaan kun suomalaiset jonottavat leipää on elintasosiirtolaisten elättämisen arvostelu määritelty vihapuheeksi.

Ajat muuttuvat, asioita tulee ja asioita katoaa. Mutta nuo kaksi viimeistä eli pikkupojan sähläämisvapauden ja uskon tulevaisuuteen minä haluaisin takaisin. Näinköhän niitä enää koskaan näkee?

Lopuksi toivotan herrat Trump ja Putin tervetulleeksi Suomeen. Neuvotelkaa kaikessa rauhassa ja toivottavasti joku kertoo teille että Suomen valtamedia ei ihan täysin vastaa suomalaista ajattelua. PT-Media puolestaan teki hyvän katsauksen ”suurmielenosoituksesta”.