Ja näin alkuun otsikon mukaista
tuotesijoittelua:
Minähän olen jo aikaa sitten jättänyt
suosiolla noitten pesu- ja hygieniatuotteitten hankkimisen rouvalle. Enhän minä
itse osaa kaupassa kysyä kuin saiputta mutta eihän siellä enää semmosta ole vaan
jotain most refreshing skin massaging
ballwax hyperantiperspiration shower geeliä ja muita lähinnä
kvanttibotaniikkaan liittyviä termejä.
Kirjoitus ei koske kylläkään mäntysuopaa
ja sen nykyaikaisia korvaajia vaan pysytään viimekertaisen kirjoituksen
linjoilla ja laitetaan esille
kakkosrähinän tyylikkäimmät pommitus-, tiedustelu- ja kuljetuskoneet.
Aloitetaan hirviöllä joka tehtiin kyllä jo ennen kakkosrähinää ja sinne jäikin,
mutta joka kuvaa hyvin neuvostososialismin ei-niin-vaatimatonta ajattelutapaa.
Eli kyseessä on Kalinin K-7:
Tämä prototyyppiasteelle jäänyt
seitsenmoottorinen monsteri oltiin suunniteltu sekä siviili- että
sotilaskäyttöön. Siviilikäytössä se olisi kuljettanut 120 matkustajaa
(matkustamot olivat siivissä, ei rungossa) ja lisäksi 7.000 kiloa rahtia.
Sotilaskuljetuskoneena se olisi kuljettanut 112 täysin varustettua
laskuvarjomiestä ja pommikoneena puolestaan 9.600 kiloa pommeja. Kulkua olisi
turvannut kahdeksan 20 mm tykkiä ja kahdeksan 7,62 mm konekivääriä. Ainoa
prototyyppi tuhoutui lento-onnettomuudessa vuonna 1933.
Varsinaisen kakkosrähinän ensimmäinen
kone on samalla kyseisen sodan yksi tunnetuimmista symboleista eli tietysti Junkers Ju 87 Stuka:
Tämä sireeniään huudattanut ja kauhua
aiheuttanut syöksypommittaja oli tärkeimmässä roolissaan sodan alussa Puolan
valtauksessa ja Ranskan lyömisessä. Brittiläisille hävittäjille se osoittautui sitten
aivan liian helpoksi palaksi joten sodan edetessä siihen lisättiin 37-milliset
tykit ja se muutettiin maataistelukoneeksi jossa tehtävässä se toimi
menestyksekkäästi. Eversti Hans-Ulrich Rudel tuhosi itärintamalla pääosin
Stukalla 519 panssarivaunua. Stukat osallistuivat myös Osasto Kuhlmeyn mukana
kesän 1944 Kannaksen ratkaisutaisteluihin. Sodan alun versiossa oli
aseistuksena kaksi 7,92 mm konekivääriä ja 750 kiloa pommeja.
Saksan ensimmäinen hyökkäys kohdistui
Puolaan ja listalle pääsee myös puolalainen pommikone LWS-6 Żubr:
Tämä kömpelön koneen arkkityyppi
osallistui taisteluihin tosin vain yksipuolisesti ts. saksalaiset tuhosivat
näitä lentokentille. Varsinaisesti tätä vanhentunutta konemallia käytettiin
vain harjoituspommikoneena. Kohtuuden nimessä on sanottava että puolalaisilla
oli myös paljon parempi pommikone PZL.37 Łoś joka oli yksi sen ajan parhaita
keskiraskaita pommikoneita. Tässä pelkästään ottavana osapuolena toimineessa Żubrissa
oli nelihenkinen miehistö, nopeus 341 km/h ja aseistuksena viisi 7,7 mm
konekivääriä ja 660 kiloa pommeja.
Kuluvan vuoden 1939 marraskuussa alkoi
sitten Talvisota ja siitä listalle pääsee kolme suomalaisten puolella
taistellutta konetta. Ensimmäisenä Blackburn
Ripon:
Lukija voi – varsin perustellusti –
kysyä että mikäs hiton pommari se tuo ikivanha lousku oli mutta tämä aikaa
sitten vanhentunut kaksitaso toimi paremman puutteessa myös joissain
pommitustehtävissä talvisodassa. Jostain luin että välirauhan aikana suomessa
ollut brittiläinen ilmavoimien upseeri oli nähnyt Riponin, todennut että jaa,
teillä on tuossa museokone ja kuultuaan että suomalaiset olivat lentäneet sillä
oikeita sotalentoja juuri päättyneessä talvisodassa todennut vain että voi hyvä
Jumala.
Koneessa oli kaksihenkinen miehistö, huippunopeus
220 km/h ja aseistuksena kaksi 7,7 mm konekivääriä sekä max 500 kg pommeja.
Hieman samanlaisena hätävarana toimi junkersilaisen tyylikäs pääosin
kuljetuskoneena käytetty Junkers K 43:
Riponin tavoin tämä konetyyppi joutui
paremman puuttuessa osallistumaan talvisodassa pommitustehtäviin. Molemmat
konetyypit palvelivat Lentolaivue 16:ssa ja jatkosodassa toimivat lähinnä
kuljetuskoneina. Junkersissa oli kahden hengen miehistö, huippunopeus oli 265
km/h ja aseistuksena kolme 7,92 mm konekivääriä sekä 300 kiloa pommeja.
Listalla on myös ainoa talvisodan aikaan moderniksi luokiteltava suomalaisten
pommikone eli Bristol Blenheim:
Ja nimenomaan tämä lyhytnokkainen
MK1-malli. Blenheim palveli pommitustehtävissä aina jatkosodan loppuun saakka
vaikka oli siinä vaiheessa jo pahasti vanhentunut. Koneessa oli kolmehenkinen
miehistö, huippunopeus 430 km/h ja aseistuksena kolme 7,7 mm konekivääriä sekä
526 - 972 kiloa pommeja, tosin tuossa MK1-mallissa oli käsittääkseni
brittiläiset pommiripustimet joihin saatiin kuormattua vain 454 kiloa pommeja.
Wikipedian mukaan ”Talvisodassa koneiden
pientä määrää ja pommikuormaa kompensoitiin joillain lennoilla lisäämällä
mukaan neljäs mies, joka tulitti metsäteille ahtautuneita vihollisrivistöjä
matalalennossa Suomi-konepistoolilla” mutta itse en ole kyllä koskaan
kuullut tuommoisesta.
Myös talvisodan vihollispommikoneet
olivat varsin tyylikkäitä. Venäläinen on aina osannut tehdä tyylikkään näköisiä
koneita. Tietysti tyylikkäimmillään nuo pommaritkin olivat hävittäjien tapaan
alas ammuttuina Suomen maaperällä. Ensimmäisenä esitellään Tupolev SB-2:
Ja nimenomaan tuo lättämoottoriversio
joka tässä kuvassa on Espanjan sisällissodan tasavaltalaisten väreissä. Tuon
kyseisen koneen silhuetti tuli suomalaisille heti talvisodan alussa inhottavan
tutuksi kun koneet ilmestyivät pommittamaan Helsinkiä. Talvisodassa kone oli
muutenkin ikävä yllätys suomalaisille sillä se oli suomalaisten Fokker
D.XXI-hävittäjiä nopeampi. Suomalaisilla oli käytössään jonkun verran sekä
sotasaaliina saatuja ja saksalaisilta ostettuja SB-2-koneita jotka palvelivat
Lentolaivue 6:ssa meritiedustelu- ja pommitustehtävissä.
Koneessa oli kolmihenkinen miehistö, sen
huippunopeus oli 450 km/h ja aseistuksena neljä 7,62 mm konekivääriä sekä 600
kiloa pommeja. Toinen ikävä vieras Suomen taivaalla oli Iljušin DB-3:
Koneessa oli kolmehenkinen miehistö,
huippunopeus 439 km/h ja aseistuksena kolme 7,62 mm konekivääriä ja 2.500 kiloa
pommeja. Suomalaisilla oli näitä koneita sotasaaliina neljä kappaletta. Myös
tällainen avo-ohjaamolla varustettu möhkäle lensi talvisodassa Suomen
taivaalla:
Kyseessä oli raskas pommittaja Tupolev TB-3. Koneessa oli neljän
hengen miehistö, huippunopeus 196 km/h ja aseistuksena 5 – 8 7,62 mm
konekivääriä sekä 2000 kiloa pommeja. Yhteensä neuvostoilmavoimat menettivät
talvisodassa 521 konetta joista suomalaisten koneiden alas ampumana 207 ja
ilmatorjunnan pudottamana 314.
Länsirintamalla oltiin talvisodan aikana
harrastettu lähinnä joutenolon lopettelemista mutta keväällä alkoi rytinä ja
sitten pilattiin tapetit ja tunnelma. Yhdessä pääosista olivat saksalaiset
tehokkaat ja myös varsin tyylikkään näköiset pommikoneet. Ensimmäisenä Heinkel He 111:
Koneessa oli viisihenkinen miehistö,
huippunopeus oli 436 km/h ja aseistuksena 4 – 7 kpl 7,92 mm konekivääriä sekä
2.500 kiloa pommeja. Englannin kanaalin ylitti pahassa tarkoituksessa myös Dornier Do 17 eli ”lentävä lyijykynä”:
Koneessa oli nelihenkinen miehistö, sen
huippunopeus oli 424 km/h ja aseistuksena 6 – 8 kpl 7,92 mm konekivääriä sekä
1.500 kiloa pommeja. Suomen ilmavoimat saivat käyttöönsä Hermann Göringin
lahjoituksena viisitoista kappaletta kyseistä konetta ja ne palvelivat
Lentolaivue 46:ssa. Laadukkain näistä Englantia murjoneista
niksmannipommittajista oli Junkers Ju 88:
Konetta käytettiin sekä syöksy- että
vaakapommittajana ja myöhemmin vielä yöhävittäjänä sekä kaukotiedustelukoneena
ja se oli toisen maailmansodan yksi parhaimpia keskiraskaita pommikoneita. Koneessa
oli nelihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 472 km/h ja aseistuksena viisi
7,92 mm konekivääriä sekä 1.500 – 3.000 kiloa pommeja. Suomessa näitä koneita
palveli Lentolaivue 44:ssä 23 kappaletta.
Länsirintaman taisteluissa pahasti
alakynteen jääneitten ranskalaisten pommikoneet eivät – ymmärrettävistä syistä
– saavuttaneet yhtä eeppistä mainetta kuin saksalaiset vastapelurinsa. Otetaan
yhtenä esimerkkinä esille kuitenkin rumantyylikäs Bloch MB.210:
Tässä jo sodan alkaessa vanhentuneessa
koneessa oli viisihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 322 km/h ja
aseistuksena kolme 7,5 mm konekivääriä ja 1.600 kiloa pommeja. Sotaa käytiin
myös vesillä. Niin suurilla kuin pienillä. Jos liikutaan isoilla vesillä niin
aloitetaan Atlantilta ja siellähän saattueita sukellusveneiden saaliiksi
kyttäili Focke-Wulf Fw 200 Condor:
Sen lisäksi että tyyppi toimi
pitkänmatkana meritiedustelukoneena se pommitustehtävissä upotti kesäkuun 1940
ja helmikuun 1941 välillä 365.000 tonnia liittoutuneitten aluksia. Tiedustelu- ja
pommitustehtävien lisäksi se toimi kuljetus- ja matkustajakoneena ja kesäkuussa
1942 muuan Hiltusen Aatu kävi morjestamassa Marskia juuri tällä koneella.
Koneessa oli viisihenkinen miehistö,
huippunopeus oli 360 km/h ja aseistuksena kuusi 7,9 mm konekivääriä, yksi 13 mm
konekivääri sekä 5.400 kiloa pommeja. Koneita valmistettiin vain 276 mikä
saattoi olla englantilaisille hyvä tuuri. Jos koneita olisi ollut vaikka tuhat
enemmän ja ne olisi keskitetty säällisellä hävittäjäsuojalla noine
pommilasteineen terroripommituksiin niin jälki olisi ollut tuplasti
tuhoisempaa.
Vastapuolella Atlantilla lenteli myös
yksi merisodan symboleista eli lentovene Consolidated
PBY Catalina:
Kone toimi menestyksekkäästi
meritiedustelu- ja sukellusveneentorjuntatehtävissä ja se pystyi varatankeilla
lentämään yhtämittaa 24 tuntia. Koneessa oli kymmenhenkinen miehistö, sen
huippunopeus oli 314 km/h ja aseistuksena kolme 7,62 mm sekä kaksi 12,7 mm
konekivääriä ja 1.814 kiloa pommeja tai neljä syvyyspommia. Seuraavaksi siirrymme
Välimerelle ja nostamme hattua lentokonevanhukselle nimeltä Fairey Swordfish:
Tämä jo aikaa ennen sotia vanhentunut ja
kuin ykkösrähinästä väärään tappeluun karannut torpedopommittaja oli kuitenkin
oikea kone oikeassa paikassa ja nämä koneet rampauttivat huomattavan osan
Italian laivastosta hyökkäyksessä Taranton laivastotukikohtaan. Wikipedian
mukaan kone oli niin hidas että ilmatorjunnan oli vaikeaa osua siihen koska sen
tähtäimien ennakko oli säädetty paljon nopeampien koneitten mukaisesti.
Koneessa oli kolmen hengen miehistö, sen
huippunopeus oli 230 km/h ja aseistuksena kaksi 7,7 mm konekivääriä sekä 760
kiloa pommeja tai yksi 700 kilon torpedo. Vaihdamme Välimerestä Tyynellemerelle
ja esittelemme vähälle huomiolle jääneen Martin
B-10-pommikoneen:
Tämä varsin omalaatuisen näköinen
amerikkalaiskone ei amerikkalaisilla itsellään ollut enää operatiivisessa
käytössä mutta sitä käyttivät sodan alussa kiinalaiset, thaimaalaiset,
filippiiniläiset sekä Hollannin Itä-intian armeija ja se oli mukana taistelutoiminnassa.
Koneessa oli kolmihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 343 km/h ja
aseistuksena kolme 7,62 mm konekivääriä sekä 1.030 kiloa pommeja.
Yksi Tyynenmeren taistelujen työjuhtia
oli sitten amerikkalainen syöksypommittaja Douglas
SBD Dauntless:
Vaikka kone olikin jo vanhentunut sitä
käytettiin silti menestyksellä ja Midwayn taistelussa juuri kyseiset
Dauntlessit upottivat neljä japanilaista tukialusta. Koneessa oli kaksihenkinen
miehistö, sen huippunopeus oli 410 km/h sekä aseistuksena kaksi 12,7 mm ja yksi
7,62 mm konekivääriä ja 1.020 kiloa pommeja.
Tyynenmeren taisteluissa amerikkalaiset
sitten päättivät näyttää mistä kana pissii ja tehtävän yksi tehokkaimpia
suorittajia oli raskas pommikone Boeing
B-29 Superfortress:
Tämä kyseinen konetyyppihän pudotti
Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommit. Itse asiassa vielä tuhoisampaa jälkeä
konetyyppi teki Tokion palopommituksessa 9-10. maaliskuuta 1945. Kyseisessä
iskussa koneet pudottivat yhteensä 1665 tonnia palopommeja sytyttäen koko
kaupungin palamaan ja aikaansaaden noin 100.000 kuolonuhria. Koneessa oli 11
hengen miehistö, sen huippunopeus oli 574 km/h ja aseistuksena kaksitoista
kauko-ohjattavaa 12,7 mm konekivääriä, yksi 20 mm tykki sekä 9.000 kiloa
pommeja.
Siirrymme pienemmille vesille eli
Itämerelle jossa lenteli varsin omalaatuisen näköinen saksalainen
tiedustelukone eli Blohm & Voss BV
141:
Oletettavasti koneen epäsymmetrinen
muoto johtuu siitä että tähystäjillä on hyvä näkymä. En minä oikein muutakaan
syytä keksi. Koneessa oli kolmihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 370 km/h
ja aseistuksena neljä 7,9 mm konekivääriä. Siirrytään sitten vielä pienemmille
vesille eli Itä-Karjalan syrjäisille korpijärville joilla saattoi bongata
seuraavan koneen:
Eli kyseessä oli suomalaisten käytössä
ollut saksalainen Heinkel He 115
joka alun perin oli suunniteltu torpedopommittajaksi ja meritiedustelukoneeksi
mutta suomalaiset käyttivät näitä ”lentävinä sisseinä” eli niillä vietiin,
haettiin ja huollettiin kaukopartioita. Suomella oli käytössä näitä koneita
kolme kappaletta. Koneessa oli kolmen hengen miehistö, sen huippunopeus oli 327
km/h ja aseistuksena kaksi 7,92 mm konekivääriä. Kone saattoi kuljettaa 1.250
kiloa pommeja tai 900 kilon merimiinan tai 800 kilon torpedon. Kuljetustehtävissä
se saattoi kuljettaa 14 matkustajaa.
Samaan aikaan kun suomalaiset
kuljettivat kaukopartioitaan alkoivat länsiliittoutuneet murjoa urakalla
saksalaisia kaupunkeja. Pommitusten amerikkalaiseksi symboliksi on muodostunut Boeing B-17 Flying Fortress:
Vaikka kone suunniteltiin pommikoneeksi
niin jotenkin meikäläisen silmään se näyttää oikeastaan matkustajakoneelta.
Ainakin huomattavasti enemmän kuin suurin osa muista sen ajan pommikoneista.
Koneessa oli kymmenen hengen miehistö, sen huippunopeus oli 462 km/h ja
aseistuksena (viimeisissä malleissa) kolmetoista 12,7 mm konekivääriä sekä 2.000
– 3.600 kiloa pommeja.
Jos Lentävä Linnoitus näyttää
meikäläisen silmään hieman siviilimäiseltä niin sen brittiläinen vastakappale Avro Lancaster puolestaan ei:
Juuri tällä Ilmojen Korkeajännityksestä
niin tutulla raskaalla pommikoneella pudotettiin jopa 6.000 kiloa painavia
korttelipommeja Saksan kaupunkeihin. Koneessa oli seitsemän hengen miehistö,
sen huippunopeus oli 454 km/h ja aseistuksena kahdeksan 7,7 mm konekivääriä
sekä max 6.400 kiloa pommeja.
Sirompaa pommituskalustoa edusti
puolestaan lähes kokonaan vanerista tehty de
Havilland Mosquito:
Koneen pommittajaversio oli sen verran
nopea ettei siinä ollut omaa aseistusta. Kone oli menestys ja sitä käytettiin
alkuperäisen tehtävänsä lisänä hävittäjä-pommittajana, yöhävittäjänä,
tiedustelukoneena ja maalinosoituskoneena raskaille pommittajille. Koneessa oli
kaksihenkinen miehistö. Pommittajaversion suurin nopeus oli 668 km/h ja se kuskasi
1.800 kiloa pommeja. Hävittäjäversion nopeus oli 589 km/h ja aseistuksena oli
neljä 20 mm tykkiä ja neljä 7,7 mm konekivääriä.
Kuriositeettina mainittakoon että
suomalaisilla oli suunnitelmana kopioida Mosquito ja tehdä siitä saksalaisilla Daimler-Benz
DB 605-moottoreilla varustettu VL Vihuri-pommikone. Suunnitelma jäi alkuvaiheeseensa
mutta voihan hänestä kuitenkin väsäillä pienoismalleja.
Sotaa käytiin itärintamallakin ja
vanhojen tuttujen lisäksi veli venäläinen tutustutti niin saksalaiset kuin
valitettavasti suomalaisetkin pariin ikävään uuteen tuttavuuteen. Ensimmäinen
niistä oli se kuuluisa ”maatalouskone” eli Iljušin
Il-2 Šturmovik:
Kone on varsin tylyn ja tympeän näköinen
ja tympeä tuttavuus tuo vahvasti panssaroitu maataistelukone maajoukoille olikin.
”Tormoviikissa” oli alun perin yhden, myöhemmin kahden (taka-ampuja) hengen
miehistö. Sen huippunopeus oli 414 km/h ja aseistuksena kaksi 23 mm tykkiä,
kaksi 7,62 mm konekivääriä, yksi 12,7 mm konekivääri sekä 600 kiloa pommeja ja
neljä 132 mm tai kahdeksan 82 mm rakettia.
Toinen ikävä neuvostotuttavuus oli alun
perin korkealla lentäväksi raskaaksi hävittäjäksi suunniteltu mutta sittemmin
syöksypommittajaksi kehitetty Petljakov
Pe-2:
Suomalaisilla oli näitä koneita
käytössään kaikkiaan kahdeksan kappaletta mutta niitä käytettiin vain
tiedustelukoneina. Koneessa oli 2 – 4 hengen miehistö, sen huippunopeus oli 525
km/h ja aseistuksena yksi 12,7 mm konekivääri, neljä 7,62 mm konekivääria sekä
1.000 kiloa pommeja.
Tyyli on tietysti katsojan silmässä
mutta ehkäpä tässä ansaitsee maininnan myös Polikarpov R-5 jonka suomalaisjoukot tunsivat nimellä ”hermosaha”:
Varsinaiset suuremmat taistelutoimet
koneella jäivät ajalle ennen kakkosrähinää eli Espanjan sisällissotaan ja
Neuvostoliiton ja Japanin välisiin rajakahakoihin. Suomalaiset tunsivat tämän
hermosahan siitä että se illansuussa lenteli asemien yläpuolella, pudotti
pieniä pommeja, johti tykistön tulta ja lempinimestään päätellen aiheutti
yleistä vitutusta. Koneessa oli kahden hengen miehistö, sen huippunopeus oli
228 km/h ja aseistuksena yksi 7,62 mm sekä (wikin mukaan) yksi 7,62 mm
Degtarjev-pikakivääri.
Tähän väliin voi laittaa yhden
neuvostoliittolaisen innovaation joka pääsi kokeiluasteelle mutta ei
varsinaiseen operatiiviseen käyttöön. Suunnittelijat A.Nadashkevits ja S.
Saveljev keksivät sijoittaa Tupolev Tu 2-pommikoneen pommikuiluun kasetin jossa
oli kaikkiaan 88 kappaletta PPSh 41-konepistooleita:
Idea jäi sitten lopulta kokeiluasteelle.
Tietysti voi ajatella että olishan se ollut aika häijyä olla tuollaisen koneen
alapuolella. Kun se olisi muutamassa sekunnissa ruiskinut niskaan 6.336 luotia.
Länsirintamalla tuli sitten se D-Day
jonka huomattavasta lentokalustomäärästä esille nostetaan vain yksi, mutta
sitäkin suuremmasta ansiosta. Eli tämä tyylikäs työjuhta Douglas DC-3 jonka sotilasversioista käytettiin nimityksiä C-47 ja
C-53:
Kyseinen konetyyppihän oli yksi
historian menestyksekkäimmistä kuljetus- ja matkustajakoneista. Sodan jälkeen konetta
käytettiin Suomessa sekä matkustajaliikenteeseen että ilmavoimien
kuljetuskoneena ja laskuvarjojääkäreitten koulutuksessa. Sodan aikana kyseistä
konetta nähtiin myös Helsingin taivaalla. Neuvostoliitto valmisti konetta
lisenssillä nimellä Lisunov Li-2. Kone kuljetti 1.000 kiloa pommeja ja
osallistui Helsingin 1944 suurpommituksiin.
Kyseisistä pommituksista voi todeta että
suomalaisen ilmatorjunnan onnistunutta toimintaa voi kiistatta pitää yksinä
suurimmista suomalaisista torjuntavoitoista. Tarkoitushan oli pommittaa
Helsinki raunioiksi mutta yritys epäonnistui.
Sitten on aika esitellä yksimielisen ja
yksimiehisen raadin valinta kakkosrähinän tyylikkäimmäksi pommikoneeksi.
Ja sehän on italialainen Savoia-Marchetti
SM.79:
Tämä rumantyylikäs kolmimoottorinen
kyttyräselkä toimi sodassa sekä tavallisena että torpedopommittajana ja vaikka
italialaisten maine sotijoina onkin vähän sieltä tännepäin niin kone saavutti jonkun verran menestystä erityisesti
torpedopommittajana. Koneessa oli kuuden hengen miehistö, sen huippunopeus oli
460 km/h ja aseistuksena yksi 20 mm tykki, kaksi 12,7 mm konekivääriä, kaksi
7,62 mm konekivääriä sekä 1.200 kiloa pommeja tai kaksi torpedoa.
Tässä vaiheessa lukija saattaa tuumia
että, hei, jotain tästä puuttuu. Pitää paikkansa. Nyt on vasta nimetty
kakkosrähinän tyylikkäin pommikone. Mutta kakkosrähinän ylipäänsä
tyylikkäimmän koneen tittelin voittaa itseoikeutetusti Tante Ju eli Junkers Ju 52:
Tämä aaltopeltinen rumilus on selvä
osoitus siitä että tietyssä pisteessä rumuus ja kauneus kohtaavat toisensa. Konetta
valmistettiin aikanaan kaikkiaan 4.845 ja se palveli menestyksekkäästi sekä
siviili- että sotilastehtävissä. Aero Oy:llä oli aikanaan käytössään viisi
Tante Ju:ta.
Siinähän ne flygarit tuli sitten
niputettua. Kesä jatkuu, suulis skriinaa, fogelit sjungaa ja on aika ryhtyä
henkisesti valmistautumaan viikonloppuna Vihajoella järjestettäviin MC Tsuhnan
mopoontumisajoihin. Tsuhna forever – forever Tsuhna!
36 kommenttia:
Terve pitkästä aikaa.
Nyt oli nämä kaksi "Ihan jotakin muuta"-pakinaa semmoisesta aiheesta, josta meikäläinenkin oikeasti jotakin tietää. Väittäisin jopa tietäväni aika paljon enemmän kuin keskivertohallintoalamainen. Siksipä luinkin ne aika huolella, jotta pääsisin nipottamaan, kuten kunnon besserwisserin kuuluukin. Hävittäjäpuolelta en löytänyt yhtään sen arvoista asiaa, että viitsisin mainita. Paitsi sen, että kaikkien aikojen kaunein, paras ja mukavin lennetävä hävittäjä puuttui, P-51D Mustang. Mutta sehän on makuasia.
LV-osasta sen verran, että noita Junkers K43-koneita (samoin kuin sen siviilimuunnosta W34, joita Suomen Ilmavoimilta löytyi myös), käytettiin toki harjoituspommikoneena ennen sotia, mutta Talvisodassa enää tiedusteluun, Jatkorähinässä ne saavuttivat aiheestakin mainetta kaukopartoiden ja haavoituneiden kuljetuskoneina. Ihan syystä siis listalla mukana, pikkuinen viilaus vain.
Sen sijaan Iljushin DB-3M-koneita suomalaisilla oli kaikkiaan 11 kappaletta, viisi ihan itse sotasaaliiksi saatua, ja kuusi Saksasta hankituista osista kasattua. Veikkaan, että Ykältä taisi sekoittua tämä sen isoon veljeen, DB-3F:ään, joka myös tunnettiin Iljushin Il-4:nä. Niitä oli Suomessa neljä kappaletta. Se "F" tuli sanasta Forsirovanniyj, eli "tehostettu". Se oli muutenkin minusta terävänokkaisena tyylikkäämpi ja sotaisamman näköinen kuin aikaisempi versionsa.
Sillä Pe-2:lla suomalaiset tosiaan lähinnä tiedusteli, mutta viilaten ilman höyläyksiä voin todeta, että ihan muutama pommitustehtäväkin hoidettiin.
Huomaa kyllä, että blogisti on aiheeseen hyvin perehtynyt, olisi joskus mukava nauttia Tsuhnan kostoa ja jutella lentokoneista enemmänkin. Voimasavuke Bostonin polton jätän väliin, mutta muiden pössyttely ei haittaa.
Sitkeä tapaus tuo dc-3. Tossa se ajoittain edelleen lentelee Helsingin taivailla.
Tervehdys Juha R:lle ja Uncle le Clubille & kiitos kommenteistanne.
Juha R: Näinköhän molempien suosikkilukemistoihin on aikanaan kuulunut ”Suomen ilmavoimien historia”-kirjat? En kiistä, etteikö Mustang olisi kokonaisvaikutukseltaan kakkosrähinän paras hävittäjä mutta tässähän ei etsittykään parasta vaan niitä, jotka miellyttivät erään viha-ajettelijan esteettistä silmää. Muutenkin nämä kaksi juttua olivat semmosta mukavaa terapeuttista pikkunäpertelyä agitpropin lomassa.
Junkers K43:sta: En nyt millään muista, mistä sen luin mutta kyseiset koneet aivan talvisodan alkuvaiheissa Sallan rintamalla tiedustelun ohessa myös pommittivat eteneviä neuvostojoukkoja. Noissa DB-kolmosissa taisi tulla mukaan vain talvisodassa saaliiksi saadut. Venäläiskoneitten käyttöhän oli sinänsä muutenkin hankalaa sillä sattuneesta syystä Neuvostoliitosta ei saanut ostettua varaosia. Suomalaiset lentokonemekaanikot ovat olleen melkoisia velhoja.
Näistä asioista rupatellessa saisi illan kuluessa kulumaan varmaan korillisen Tsuhnan Kostoa. Erityisesti minua huvittaisi jossitella siitä vaihtoehdosta jos Suomen Myrsky / Pyörremyrsky / Puuska / Vihuri-projektit olisivat todella toteutuneet ja laajassa mittakaavassa.
Uncle le Club: Joo, niinhän se lentelee. Olis mukava joskus ottaa tyypit. Siis matkustajana. Enhän minä osaa lentää kuin korkeintaan rappusissa turvalleni.
Luin aikoinaan paljon lentokonekirjallisuutta ja omistan edelleenkin muutaman teoksen.
Yksi asia on jäänyt erityisen hyvin mieleen: Valokuva, jossa 50-luvulla romutetaan sodanaikaisia hävittäjiä. Jos syylliset vielä eläisivät, niin niitä voisi muistuttaa että tuhosivat miljoonien dollarien koneet. Niillä on aina markkinoita kunnes viimeinenkin sotaleffa 2. maailmansodasta on filmattu.
Jotenkin aina huvittaa nämä kisat "parhaista hävittäjistä", koska kaikki tietävät, että paras hävittäjä on sellainen, joka on lentokunnossa ja taistelukelpoinen, johon saa varaosia ja voiteluaineita sekä polttoainetta.
Mielenkiintoinen tapaus oli Kawasaki Ki-100 ja yliarvostetuin Spitfire. Taistelu
Britanniasta käytiin lähinnä Hurricane-hävittäjillä.
Kuriositeetti teh internetsistä: googlatkaa Douglas Makikuhna. Mielenkiintoista juttua amerikansuomalaisesta hävittäjälentäjästä. Tervaskanto on käsittääkseni vieläkin hengissä.
Itse lisäisin listaan vielä saksalaisten suihkupommittajan Arado Ar 234:n ja amerikkalaisen keskiraskaan pommittajan b-25 Mitchellin. Ensimmäinen on tyylikäs varsinkin ohjaamosta, erityisesti sisäpuolelta jos simulaattoreihin on uskominen. Jälkimmäinen on sopivan kokoinen pommittaja.
Olen jostain lukenut että saksalaiset olivat kehitysvaiheessa vähän liian innostuneita syöksypommituksesta ja vaativat sitä ominaisuutta isompiinkin koneisiin. Tästä syystä heillä ei oikein ollut kunnon isoa strategista pommittajaa. Syöksypommitus on tarkkaa, mutta sillä tekee itsestään helpon maalin. Kun ilmaherruus ei enää ollut saavutettavissa, Stukat kokivat tappioita. Luulin myös nassikkana että kaikki potkurikoneet pitävät sellaista ujeltavaa ääntä syöksyessään, mutta se olikin Stukan sireeni, jota käytettiin paljon tehosteena elokuvissa.
Mielenkiintoinen tiedonmurunen Tupolevin ja Petljakovin suhteen että ne kehitettiin vankileirillä.
Täällä on joskus vetänyt vanha DC3 yli, varmaan jotain näytöksiin liittyvää. Eikös Suomessa ole tai oli 3 lentokuntoista konetta? Jokin tuotantoyhtiö lainasi niitä johonkin leffaan.
Mitä tulee tuohon lentämiseen niin olen Ykän linjoilla. Monesti omatoimisesti lennetty ja lentovaihe silmiä hivelevää mutta laskut ollut aina ilmailuhistorian paskimpia. Fillarilla, moottoripyörällä, paineaallosta jne.
Niin, minähän harrastin lentämistä nuorempana. Paljonkin. Aloitin harrastuksen jo seitentoistakesäisenä lentämällä paikallisesta pihalle.
Tervehdys, Nakajimalle, Kissamiehelle, joppos 123:lle ja KKi:lle & kiitos kommenteistanne.
Nakajima: Joo, kakkosrähinän koneita on lentokunnossa enää huomattavan vähän. Ehkä asiaa (ja elokuvateollisuuden tarpeita) ei vaan tultu ajatelleeksi. Parasta hävittäjää minä en edes etsinyt. Enhän minä siinä asiantuntija ole. Omasta mielestäni tyylikkäintä vain. Niin kuin noita muitakin koneita. Kiitos tuosta amerikansuomalaisvinkistä.
Kissamies: No joo, se Arado suoraan sanoen unohtui. Mitchell on minun makuuni jotenkin amerikkalaisen steriili. Makuasioitahan nää on. Ehkä englantilaisten onni oli se että Saksalla ei ollut raskasta strategista pommittajaa. Ja joo, esmes Polikarpov suunnitteli koneita vankileirillä. Kai hän ajatteli että muuta tapaa päästä pois ei ollut. Se ei tuo neuvostoyhteiskunta ollut ihmiselle kovin humaani.
joppos 123: En tiedä montako lentokuntoista on, mutta ainakin yhdellä tehdään yleisölennätyksiä:
https://www.dc-ry.fi/lennot/lentolista.html
Ehkä vinkki seuraavaksi hääpäiväksi?
Turvalleen lentämisestä samanlaisia kokemuksia. Ehkä joskus osallistutaan porukalla kaatumisen SM-kisoihin? Semmosiakin on käsittääkseni joskus järjestetty.
KKi: Joo, mutta tuota ei lasketa. Sulla ei ollut lentolupakirjaa etkä lentänyt omin voimin vaan portsari auttoi. Suoritus on silti voinut kyllä olla hyvinkin tyylikäs. Noin niinkuin taiteellisesta näkökulmasta.
Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä asiaan vähemmän tutustuneelle.
DC-3 on tuttu jo vuodelta -61 kun lensin vähäpoikana Turusta Vaasaan. Seuraavan kerran vuonna -86 kertausharjoituksissa hk:n päällikkönä ja reservin lutina lensin pataljoonan huoltokomppanian muun johdon ja kouluttajien kanssa Rovaniemelle. Muu miehistö matkusti härkävaunuissa Misin asemalle. Kone oli Utista DC-3:sta tehty hyppykone, istumapaikat olivat rungon molemmin puolin sivuttain. Perillä Rovaniemen kentällä pistimme rynnäkkökiväärit nojaamaan toisiinsa lentoaseman hallissa. Yksi jäi vartiomieheksi muiden mennessä kahville. Ei taitaisi onnistua tänä päivänä. Siitä etenimme Rovajärven harjoitusalueelle autoilla ja seuraavana päivänä menimme Misin asemalle vastaanottamaan huoltokomppanian alipäällystön ja miehistön.
Parin viikon harjoituksen loputtua lensimme Puolustusvoimien DC-3 reittikoneella Rovaniemeltä Vaasaan. Kolmella eri DC-3:lla on tullut lenneltyä.
Johan
Tervehdys, Johan. Ihanhan tässä on kateellinen tuosta sinun kokemuksestasi.
Vaikka ymmärtäisimme atomipommit niin silti tuo Tokion palopommitus on ihan puhdas sotarikos. Tämän kyllä myönsi jopa hommaa johtanut jenkkien ilmavoimien komentaja, tosin tiesi myös, että syyte tulee vain jos sota hävitään.
Pommitus kohdistettiin työläisväestön kaupunginosiin, uhrit olivat lähes kaikki naisia, lapsia ja vanhuksia koska miehet olivat rintamalla. Esim. keisarin palatsi, Tokion yliopisto ja rikkaiden asuinalueet jäivät ehjiksi. Jälkimmäiset tosin siksi, että valloittaja-armeijan upseerit tietysti tarvitsivat majoituspaikkoja myöhemmin.
Tuosta Stukan ääniefektistä sen verran, että kyllä ymmärtäkseni syöksyn alkuvaiheessa se ulvoi siinä missä muutkin potkurikoneet ihan vaan moottorin käyntiäänen ja potkurin aerodynaamisen äänen voimin.
Kun syöksyjarrut avattiin, vapautuivat samalla sireenejä pyörittävien ilmaturbiinien lukot päästäen valloilleen Jerikon Trumpetit! Jossain viime vuosituhannen lähteessä mainittiin, että pommeissa olisi ollut vielä pahvipillit.
Ääniefekti oli siis taiteellisen kolmiosainen.
Morjensta.
Tuosta Blackburn Riponista tuli mieleen että tänä keväänä briteissä oli myynnissä matkapaketti Finlandiaan. Matkan tarkoitus oli härmässä varsinkin käydä katsomassa ainoaa kyseistä konetta ja muutenkin tutustua Suomen ilmailumuseoiden tarjontaan. Kirsikkana kakun päällä ilmavoimien 100v juhlanäytös.
Laitetaan nyt linkki kyseiseen broshyyriin.
https://www.ianallantravel.com/aviationtours/wp-content/uploads/sites/2/2017/08/227804-FINLAND-Provisional-Itinerary-Issue-1-AB-1.pdf
Ja tuosta DC-3:sta tuli mieleen että täällä kultahammasrannikolla kyseinen härpätin lentelee sangen taajaan. Kyllä tähtimoottorin murina kuulostaa hyvältä.
Eiköhän me Ykä jätetä noi turvalleen lentämiset väliin. Leegoista yli puolet jo posliinia tai muovia ja yhtään arpea ei naamavärkki enään huoli. Viimeinen oma aito etuhammas lähti raittiiseen pari vuotta sitten yhdellä duunikeikalla.
Valtaosa vaihtoi maisemaa jo parikymmentä vuotta sitten Kreikassa.
Tuli mopoiltua ja se härveli hajosi alamäessä alle. Silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimo laski meikällä pulkkamäkeä. Silloin oli aika lähellä hengenmeno, jäi melkein kilo lihaa asfalttiin.
Onneksi en siitä kauheasti muista, kipushokki.
Paikallisella lekurilla oli onneksi kunnon lääkkeet ja vielä samana iltana tuli jorailtua aamuun asti. Muumiona kun oli jonkun verran niitä kääreitä.
Morfiinipohjaiset pistokset saavat ihmeitä aikaan, heh.
Kiitos kattavasta setistä, lentokoneet ovat aina kiehtovia. Aikoinaan mitä kömpelömpi, sitä tappavampi, nykyään toisinpäin, mitä sulavampi sitä nopsampi massamurhaamaan. Mutta voi, yhden tärkeimmistä unohdit: Sopwith Camelin, Ressun sotaflygarin. Lienee yleismaailmallisesti kuuluisampi kuin Enola Gay. Gay, jo silloin? Kun atomipommeja sillä tiputeltiin niin oliko se Gay iloista vai homosanomaa?
Kun aikoinaan asuin tuolla reaalisosialismissa, niin vaihtoehtoja oli tasan kaksi jos halusi lomilla sieltä pois: Iljushin- 18 tai Tupolev-154. Ei ollut nettiä että olisi voinut tshekkailla onnettomuustilastoja, josko niitä olisi ollutkaan kun ei takuulla nykyäänkään. What happens in Russia stays in Russia. Pois Suomeen pääsi vain via Leningrad, ja tässä vaiheessa ensimmäisen etapin onnistuminen oli jo niin suuri helpotus että joka ikinen matkustaja veti lärvit Lenskin transitissa. Vastaanottajat eivät ymmärtäneet Iljushin-traumaamme ja paheksuivat kännistä hoipertelua. Nipot. Kerran lähtökenttä ilmoitti että nyt ei ole yhtään konetta vapaana joten Lenskiinkään ei pääse. Paikalle marssi venäläinen Armee-General ja ilmoitti että tämä valtionjohtajan kone nyt tästä sitten nousee ja asiasta ei keskustella. Päästiin siivellä mukaan. Aika hulppeat tilat, mutta ihan yhtä pomppulento. Ehdotimme että kuis ois 737, saiskos toi teidän alusmaanne ostaa sellaisia vaikka länsimaista hapatusta ovatkin. Seuraavana vuonna lentelinkin jo tuollaisella hienolla naapurimaahan. Kentsut on pragmaattisia. Ja kai niitäkin oman maansa teknologia hiukka huolestuttaa. Klops vähän siellä sun tuolla.
Inhoan lentämistä, mutta jos saisin istua Sopwith Camelissa tukka hulmuten (ruokakippo kädessä, tietenkin) ja Ressu edessä ohjaamassa niin aika lähellä onnea olisi.
tira+
Kiitos, siinäpä oli nostalgiapläjäys Ilmojen Korkeajännityksen ja Siivet lehden ex suurkuluttajalle.
Itse jäin kaipaamaan Zeroa ja varsinkin kyseisen rähinän tehokkainta (pudotukset / tappiot) hävittäjää, Brewsteriä.
Tervehdys keski-ikäiselle pikkupojalle, Qroquius Kadille, Habahoolle, joppos 123:lle, tira+:lle ja Anolle & kiitos kommenteista sekä terveiset Vihajoelta.
keski-ikäinen pikkupoika: Totta joo, ja tuossa pommituksessahan varmistettiin se tulimyrsky koska kaikki rakennukset olivat puurakenteisia. Tuli taatusti levisi.
Qroquius Kad: Kaikki on suhteellista. Tota ääniefektiä vois olla mielenkiintoista kuunnella noin kilometrin verran sivummalla. Sitten jos se kuuluu yläpuolelta niin ikeniä ei naurata enää ollenkaan.
Habahoo: On muuten varmasti ollut ilmailuharrastajille mielenkiintoinen reissu. Tuon DC-3:n bongasin joskus Helsingissä asuessa itsekin.
joppos 123: Joo, varovasti ja hissukseen. Parempi virsta väärää jne.
tira+: Ressun koirankoppi-Camel mainittiin siinä aikaisemmassa hävittäjäkonekirjoituksessa. Minä muuten jo pikkupoikana opin kanssa erottamaan itäsuihkarit. Ne kun savuttivat huomattavasti muita enemmän. Ja sotapuolella taas MiG-21 piti ihan hemmetinmoista ääntä. Nykyisen Hornetin ääni on sen rinnalla suorastaan hento.
Ano: Zerohan mainittiin tuolla hävittäjäpuolella. Brewster oli sinänsä aika ihme kone sillä jenkithän totesivat Tyynellämerellä että eihän näillä tee yhtään mitään mutta Lentolaivue 24 pudotti sillä yli 500 vihollisen konetta.
Voihan tämä olla hieman pilkun viilaamista mutta eikös se Hiltusen Aatu käynyt marskin synttäreillä vuonna 1942?
-Jussi-
Sturmoviikistä tuleepi mieleen lueskelin erään ko koneella lentäneen neuvostolentäjäveteraanin muistelmia jotka löysin paikalliskirjastosta, tähän häteen en teoksen nimeä muista. Teos tehty Jeltsin-Venäjän aikaan ts ei virallista neukkupropagandaa eikä myöskään putin-kamaa. Oli kova jäbä, Neuvostoliiton Sankari jne. Yksiä kovimpia tempauksia oli pudonneen lentäjätoverin pelastaminen sakujen ja naapurin poikien linjojen välistä. "Maatalouskoneen" laskuteline oli tukevaa tekoa, ja no paikka vaikutti tasaiselta. Ei muuta kuin kone alas ja sitten "sopu sijaa antaa" mallilla ahdettiin elossa säilynyt pakkolaskun tehnyt lentäjä kyytiin. Apumiestä ei tarvinnut ottaa kun oli kuukahtanut.
Ei mikään ihan kyvyttömän tai myöskään henkensä päälle nuukan tyypin temppu. Ko. kaverin muistelmissa myös tulee hyvin esille näiden todella isot tappioluvut, ns. vanhat parrat jotka sodasta selvisivät olivat todella harvassa. Ja tää kirjoittaja kuului heihin.
Tervehdys Jussille ja Jani Alanderille & kiitos kommenteistanne & terveiset mopoontumisajoista Vihajoelta.
Jussi: Totta joo, virhe korjattu.
Jani: Kovia jätkiä löytyi puolin ja toisin. Kaikki kunnia heille.
Historian kovin ässä on kuitenkin Lufwaffen Erickh Hartmann. 352 pudotusta ja niistä valtaosa itärintamalla koneella BF109. Kertonee jotain koulutuksen tasosta ja lentäjien arvostuksesta rintamalinjojen eri puolilla.
Hasse Wind ja Juutilainen pääsivät aika alivoimaisella kalustolla lukuihin 76 ja 75.
Venäläinen ei siihen aikaan ajatellut muuta kuin massatuotantoa ja koulutukselle näiytettiin keskaria. Koskee myös maasodankäyntiä, massa ratkaisee.
Vielä T-72 vaunussa oli tärkeintä vaunu, ei miehistö. Miehistön voi vaihtaa.
Olen muuten aikoinaan päässyt ajamaan kyseisellä keksinnöllä.
Aika tyypillinen itänaapurin keksintö välipoljentoineen ja kaasuineen. Syöttö oli sille mörölle tärkeintä, ei hissuttelu.
Stukan ääniefekti oli epäilemättä jotain sellaista, joka pitäisi halutessaan kuulla nimenomaan kohti tulevana mutta silti ilman vaaraa:
eihän panssariesityksissäkään kukaan halua kuulla niitä dieselinjyrinöitä ja telanrouskeita omaa poteroaan kohti tulevina?
Niinpä tuo Stuka-efekti olisi Kauhun Gastronomiaa nautittuna jossain näkyvyyden suovassa mutta pomminkestävyyden suojaavassa tilassa, jota kohti Stukat tekisivät tuon "Jericho-Trompete"-hyökkäyksen ohi mutta riittävän lähelle pudottamillaan betonimötkäleillä.
Off-topic:
joppos 123:n mainitsemasta T-72:sta kysyin eräältä viime vuosituhannen lopun tuttavalta oliko totta, että modifioidut T-55:et olisivat olleet parempia länsimaisella ammunnanhallintajärjestelmällä? Hänen näkemyksensä oli, että viisvitosen paremmuutta kehuivat ne, jotka olivat joutuneet viisvitosen koulutukseen pääsemättä hänen laillaan seitenkakkosiin.
Toinen T-72:een liittyvä kertomus oli jostain tapahtumasta, jossa oli ollut mukana rintamaveteraaneja. Eräs heistä oli naureskellut, etteivät nuo teidän poikain vehkeet ole yhtään mitään:
kun metrisen tukevan puupölkyn lykkää telojen väliin, siihen putoaa ja pysyy!
Hän vaati lopulta saada todistaa väitteensä koko suurelle yleisölle, määräten pojat köröttelemään silleen hiljalleen ja sitten lykkäsi teloihin puupölkyn jauhautumaan hammastikuiksi.
Vaikka hänelle kuinka yritettiin selittää tämän vaunun telaston olevan valtavan paljon jykevämpi kuin niiden 1920-luvun vaunujen, joita hän oli Talvisodassa suistanut teloilta, hän ei voinut ymmärtää tapahtunutta. - Tapauskertomuksesta ilmenee tosin, ettei mainittu sotavanhus sen perusteella ollut enää rintamalla Jatkosodassa näkemässä ja kokemassa uudempien vaunujen teknologisen kehityksen laukkaa.
Ykä tuumasi: "Brewster oli sinänsä aika ihme kone sillä jenkithän totesivat Tyynellämerellä että eihän näillä tee yhtään mitään mutta Lentolaivue 24 pudotti sillä yli 500 vihollisen konetta."
Suomalaisilla kävi tuuri. Suomen ostamat koneet olivat tyyppiä F2A-1 ja ne toimitettiin suomalaisten pettymyksesksi ilman tähtäimiä, aseita jne. jolloin jouduimme varustelemaan ne itse. Silloin niissä oli vain tarpeellinen.
Seuraaviin versioihin asennettiin isommat moottorit ja polttoainemäärää suurennettiin ja kaikkea varustelua lisättiin jolloin koneen paino nousi jopa 500 kiloa. Kun kaiken lisäksi vientiversiomoottorista oli kuristettu 200 hp pois, niin yhtälö ei voi olla kovin toimiva. Tehoa ei ollutkaan juuri enempää kuin suomalaisilla mutta painoa oli.
Kun moottorilla oli vielä tyynellä merellä todellisia lämpöongelmia, se ruikki öljyä ja aseet toimivat miten sattuu yhdistettynä kehnoihin tähtäimiin niin ei ole ihme että kone ei suurta suosiota saavuttanut brittien ja itä-intian ilmavoimien keskuudessa. tähän vielä varaosien puute niin katastrofi alkoi olla jo täydellinen, kun vastassa olivat vielä japsien erinomaisesti koulutetut lentäjät ki-43 ja Zero- koneineen.
yksi usan huippuässistä Greg Boyington totesi jossain haastttelussa että itse asiassa ne varhaiset mallit olivat varsin hyviä lentokoneita. Niillä pystyi kääntymään vaikka puhelinkopissa mutta sitten ne varustetliin ylipainoisiksi möhkäleiksi.
No voi helkkari. Tsekkasin wikipedian ja nyttemmin siellä on näköjään ihan hyvä kirjoitus koneesta. https://en.wikipedia.org/wiki/Brewster_F2A_Buffalo että melko turhaan laitoin edellisen viestin.
Joskus vuonna miekka ja kilpi oli netissä muistaakseni Dan Fordin hyviä kirjoituksia aiheesta mutta en löytänyt niitä enään. Sääli.
-Jussi-
Se Il-2 pilotin kirja oli:
Sturmovik-lentäjä - Puna-armeijan maataistelulentäjän muistelmat
Emelianenko, Vasili B
Tosiaan kannattaa lukea, koska se kirjoitettiin Neuvostoliiton lopun jälkeisenä aikana.
Jälleen kiitokset. On näitä vaan kiva lukea. Mukana oli taas muutama itselle ennestään tuntematon masiina. Mahtavaa että joku muukin pitää neukkupommareita hienonnäköisinä. Tuo neuvostoliittolainen jättiläiskone olisi kyllä saanut jäädä eloon. Toisaalta muistuttamaan suuruudenhulluudesta, mutta myös kertomaan miten valtaviin saavutuksiin jo siihen aikaan kyettiin. Mielenkiintoinen ratkaisu laittaa matkustamot siipiin. Moottorimelu oli varmaan korvia huumaava.
Hienoimpia pommikoneita mielestäni on Handley-Page Halifax. Kuulemani mukaan kone olisi suunniteltu miehistön turvallisuus huomioon ottaen, siinä missä Lancaster lähinnä pommilastin suuruutta ajatellen.
B-17 on kauneimpia isoja pommittajia ja minulla on sen pienoismalli. Värkkihän suunniteltiin alunperin meripommittajaksi laivoja vastaan. Raskas pommikone oli kuitenkin laivoja vastaan täysin tehoton, sillä osuminen oli lähes mahdottomuus. Mutta maakohteita vastaan mikä ettei. Hieman kismittää että koneesta on tullut jonkinlainen mattopommitusikoni Saksan kaupunkeja vastaan. Jenkit ovat saaneet ehkä vähän liikaa painolastia Saksan kaupunkien pommittamisesta. He kuitenkin harjoittivat mieluiten päiväpommituksia ja keskittyivät teollisuuteen, logistiikkaan ja sotilaskohteisiin. Britit ja etenkin douhetismiin hurahtanut kusipäinen pommittaja-Harris halusivat teurastaa siviilejä yöpommituksilla, käyttäen palopommeja ja luoden tulimyrskyjä. He saivat jenkit mukaan myös Dresdenin tuhoamiseen, vaikka nämä olivat vastahakoisia. Monilla jenkeillä esi-isä oli saksalaista alkuperää. Heillä ei sitäpaitsi ollut kiihkeää kostonhimoa, kuten briteillä Lontoon pommittamisesta. Toisaalta en jenkkejä pälkähästä päästä, heiltäkin tuli paljon typeryyksiä mm. Tokion pommitus oli käsittääkseni puhdas terroriteko.
Palatakseni koneiden tyylikkyyteen:
Kuten hävittäjissä, japsikoneet ovat myös pommaripuolella valitettavan vähän tunnettuja. Etenkin laivastonvalkoiseksi maalattuina mielestäni todella kauniita.
Tässä yksi sulavalinjainen ja hieno pommari, Yokosuka P1Y: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/1/1f/P1Y_Kyokkou_Aurora_or_Ginga_Milky_Way_Frances_P1Y-8s.jpg
Tiedustelukoneista suosikkejani on Aichi E13A -meritiedustelukone: https://cdn3.volusion.com/hefpe.jgpkc/v/vspfiles/photos/HAS01996-2.jpg?1398064905
Koska Yrjö muisti listassaan lentovene Catalinan, niin annetaan vastineeksi japsien Kawanishi H8K. Ei silleen nätti, mutta jyhkeä:
https://i.pinimg.com/originals/26/82/70/268270980b4a1f46de7eb6d77301035e.jpg
Löysin wikipediasta koko listan japsien koneista, suosittelen kaikille ilmailuhistoriasta kiinnostuneille tutustumaan:
https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_aircraft_of_Japan_during_World_War_II
Off topic:
Jaska Brownin kymppiliikkeen nykyaikainen versio
https://yle.fi/uutiset/3-10324413
Lyömään vetoa, että ei toivottu henkilö pysyy elossa....
Samaa vääntöä itsekkin joutunut kuuntelemaan 55:n ja 72:n paremmuudesta. En oikein osaa ottaa kantaa kun en ole panssarimies mutta m-version 55:n ammuntahallintajärjestelmä oli lienee parempi kuin 72:ssa, varsinkin lämpökamera oli hyvä hyvä lisä. Sittemmin noi seiskakakkoset saivat vastaavan kyvyn.
Leopard A4 oli jo sitten ihan eri luokkaa ja nykyiset A6:t ovat jo ihan maailman kärkiluokkaa.
Hollanti teki aikoinaan kaupat jota he ovat katuneet. Luulivat, että panssarivaunu on nykyisin turha kapistus ja Suomi sai A6:t käytännössä pilkkahintaan.
Täytyy vonkua kuuluvasti jos vaikka ennen eläköitymistä pääsisi ajamaan kyseistä vaunua.
Niissä on nykyisin automaattilaatikot ja sauvojen sijasta vähän samanmallinen ratti kuin formuloissa. Sauvaohjattavat ovat jääneet historiaan.
72:ssa oli sauvat ja oikean sauvan päässä punainen nappi josta sai jarrupolkimen laskeutumaan käyttöön.
Kertoo silloisesta ajatusmaailmasta, jarruja käytetään vain poikkeustapauksessa, heh.
Jatketaan hieman offtopic, pilvistä tukevasti maankamaralle.
Itäkeksintöjen ja uusien länsimaisten taisteluvainujen erot tulivat aika selväksi Irakin toisessa sodassa.
Uusimmilla päivityksillä varustetut Irakin T72:t olivat helppoja maaleja jenkkien Abramsvaunuille. Jenkit pystyivät aloittamaan tulen kilometriä kauempaa ja seiskakakkosen ammus ei läpäissyt Abramssin etupanssaria.
Samaa konseptia on Venäjän pääkalusto nykyisinkin eli T90.
Uutuus T14 Armata lienee susi jo syntyessään ja niin kallis, että se ei semmoisenaan tule ihan heti korvaamaan vanhempaa kalustoa.
Jos vaunu hyytyy paraatissa niin varmaan luottavaisin mielin sillä lähdetään sotimaan.
Väitän, että laadultaan Leo A6 pesee kaikki nykyiset Venäjän vaunut mutta edelleen se koulutus on kaiken ydin.
Tervehdys joppos 123:lle, Qroquius Kadille, Ano1:lle (Jussille), Ano2:lle, Tuumailijalle ja Hemulille & kiitos kommenteistanne. joppos 123:
joppos 123: Jostain syystä muuten silloinen Saksa ei käyttänyt termiä ässä vaan ”experten”, joka ei tullut automaattisesti viidestä pudotuksesta. Käsittääkseni Juutilainen muuten pudotti peräti 94 konetta.
joppos 123 & Qroquius Kad: En ole panssariekspertti. Mutta käsittääkseni Leopard on ihan sitä parasta mahdollista kalustoa. Suomessahan ampumaetäisyydet ovat sinänsä lyhyemmät kuin jossain aavikolla.
Ano (Jussi): Kiitos lisätiedosta joka tapauksessa.
Ano2: Kiitos vinkistä.
Tuumailija: Kiitokset linkeistä ja muutenkin.
Hemuli: Kieltämättä aika hurjaa touhua. En suosittele.
Tere Yrjö,
nämä kaksi Jotain ihan muuta-bloggausta sopivat kuin nyrkki silmään Ilmojen Korkeajännitystä ahmineelle kaverille! Laitan oman lusikkani soppaan ja tässä kuvausta brittien käyttämästä lentoveneestä Short Sunderland, josta saksmannit käyttivät leikkisää lempinimeä "lentävä piikkisika". Sen takia koska k.o. lentokoneen aseistus oli varoivaisestikin arvioituna huomattava ja sitä vastaan hyökkääminen oli erityisen inhottavaa.
Lentovene kunnostautui erityisesti meritiedustelussa ja sukellusveneiden tuhoamisessa.
Wanhaa Ilmojen korkeajännitys ilmausta siteeratakseni "Achtung, Engländer (tai miksei Amerikaner)!", unohtamatta "Schweinehunde, he osuivat minuun! Aaaarghhh Gott im Himmel!"...
Sen venäläisen maataistelukoneen IL-2 Shturmovikin legendoihin kuuluu se kun Stalin oli tyytymätön tuotanlukuihin, niin hän antoi "viimeisen varoituksen" tehtaanjohtajille. No eipä liene ihme että konetta nakutettiin kokoon sitten kaikista kakkosrähinän konetyypeistä eniten, siinä 36.000 kpl:n huitevilla. Jopa venäläiset naispilotit aiheuttivat tällä lentokoneella suurta päänvaivaa Saksan Wehrmachtille, etunenässä Anna Jegorova.
- Soomepois Eestist -
Oletkos Ykä suunnitellut samanlaista listaa nykykoneista. Niin hienoina kuin Stukaa ja Mustangia voikin pitää, tällainen nuorempi julli tuntee paremmin koneet U-2, F-117, B-2, nerokkaan Lockheed AC-130, maailman rumimman mutta kauneimman A-10 Thunderbolt II ja tietysti lentokoneiden kehityksen aallonharjan, eli SR-71 Blackbirdin. Mitään viemättä vanhoilta koneilta, on pakko myöntää, että kylmä sota kiihdytti koneiden kehityksen vauhtiin, kunnes satelliittivakoilu voitti ja koneet taantuivat takaisin taistelulaitteiksi.
Volmari85
Tervehdys Soomepoisille Eestist ja Volmari85:lle & kiitos kommenteistanne.
Soomepois: Perskeles, toi Sunderland olis kyllä kuulunut mukaan. Kaikkein hurjinta kakkosrähinäsarjakuvaa edusti muuten Kalervo Palsan (aika kipeä tyyppi sinänsä) sarjakuva ”Battler Britton ja tekohammaskommandot”. Stalinin (niin kuin Lenininkin) ajan Neuvostoliitossa numerot meinasivat muutenkin enemmän kuin todellisuus. Jos kansanvihollisia oltiin määritelty olevan sen ja sen verran niin niitähän sitten ammuttiinkin sen verran.
Volmari85: Näihin kahteen juttuun on tullut sen verran mukavasti mukavaa palautetta että taidanpa väsätä senkin.
Koska teh internetsissä on kaikki, niin sieltä löytyy myös Kansa taisteli -lehden vuosikerrasto. Numerossa 9/83 on kirjoitus Pyörremyrsky-hävittäjästä:
http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1983/Kansa_Taisteli_09_1983.pdf
Tervehdys, nakajima ja kiitos linkistä.
Lähetä kommentti