STATSMINISTER JA VÄÄRÄ D

Tukholma, joskus tuonnempana

Kuinka tässä näin pääsi käymään? Miten se yleensä oli mahdollista? Maailman täydellisimmässä yhteiskunnassa?

Tätä tuumaili muuan ruotsalainen sosialidemokraattinen veteraanipolitiikko. Veteraanipolitiikko, joka sattui olemaan myös Ruotsin pääministeri. Tai oikeastaan enää vain toimitusministeristön johtaja. Eikä sitäkään enää kuin vajaa puoli tuntia jolloin hän luovuttaisi vallan uudelle hallitukselle. Hän oli kyllä ennen juuri käytyjä vaaleja ollut valmistautunut jatkamaan pääministerinä ja oli uskonut sen tapahtuvan ilman suurempia ongelmia. Maassa jossa poliittiset ristiriidat oltiin saatu ratkaistua ja kansallismielisyyden uhka torjuttua.

Niin. Kuinka siinä kävi niin? Olihan suunnitelma kuitenkin hieno. Ainakin se tuntui siltä. Kaikki valtapuolueet vasemmalta oikealle olivat jo kauan sitten aloittaneet yhteisen D-kampanjan.

D för Demokrati.

Demokratian puolesta. Kansallismielisiä vastaan.

Ennen D-kampanjan aloittamista valtapuolueitten korkein johto oli kokoontunut ja pohtinut keskenään sitä kysymystä jota ne olivat vältelleet vuosikaudet. Itse asiassa vuosikymmenet. Kysymys, ja sitä seuraavat toimenpiteet jakaantui kahteen osaan:

Tulisiko valtapuolueitten:

1. Tunnustaa maahanmuuttopolitiikassa tehdyt järkyttävät virheet ja samalla kärsiä totaalinen vaalitappio, menettää asemansa ja ottaa riskit vielä pahemmista seurauksista?

vai

2. Jatkaa valehtelua, utopian pakkosyöttöä ja toisinajattelijoitten hiljentämistä kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin?

Ratkaisu oli loppujen lopuksi varsin helppo. Aseman ja varsinkin kasvojen menettämisen aiheuttaman häpeän pelko painoi vaakakupissa enemmän. Tärkeämpää oli saada omalle asemalle aina neljä vuotta lisää jatkoaikaa. Vaalikausi kerrallaan. Kansakunnan tulevaisuus oli siinä vaakakupissa yhdentekevää. Valtapuolueet olivat jo vuoden 2018 vaaleissa tajunneet lopullisesti että ruotsidemokraatit olivat tulleet jäädäkseen. Ne kasvattaisivat suosiotaan hitaasti mutta varmasti vieden samalla pohjan pois pitkäaikaiselta kahden blokin käytännöltä.

Niinpä valtapuolueet – vuosia ja taas vuosia jahkailtuaan –  olivat liittoutuneet yhdeksi vaaliliitoksi ja samalla lakeja muuttamalla takasivat mahdollisimman monelle uusruotsalaiselle äänioikeuden. Aivan sama kuinka kauan kyseinen henkilö oli maassa asustellut. Curley-efektiin perustuva suunnitelma toimi ja vaikka kansallismieliset olivat saaneet pari vaalikautta myöhemmin jo 35% äänistä ne olivat käytännössä edelleenkin poliittisen päätöksenteon ulkopuolella.

Sillä tavalla selvittiin taas seuraavat neljä vuotta.

D för Demokrati.

Samalla tavalla selvittiin vielä seuraavatkin neljä vuotta. Kansallismieliset saivat seuraavissa vaaleissa jo 42% äänistä. Lippuvaalit ts. vaalisalaisuuden puuttuminen saattoi silloin – vielä kertaalleen – estää pahimman. Valtakoneiston täydellinen tappio oli jo todella lähellä mutta täpärän torjuntavoiton takasi kaksi asiaa. Ensimmäisenä tietenkin kansallismielisten täydellinen demonisoiminen johon fanaattinen valtamedia ilolla – ja oman asemansa menettämisen pelossa – osallistui. Toinen oli puolestaan se, ettei niin sanottua haittamaahanmuuttoa estetty enää ollenkaan ja aina useampi uusruotsalainen saavutti äänestysiän. Tulijoitten kantaruotsalaisiin nähden moninkertainen lisääntyvyys vaikutti. Poliittisesti hyödyllisellä tavalla. Totta kai niin sanotut uusruotsalaiset äänestivät blokkia joka takasi heille jatkossakin vastikkeettoman ja pysyvän elatuksen.

D för Demokrati.

Mutta valtapuolueet tiesivät että kaikki oli vain tekohengitystä. Seuraavissa vaaleissa tuuliviiri saattaisi lopullisesti kääntyä. Kansallismieliset puolueet oli kiellettävä. Kun muu ei auttanut, täytyi siirtyä vuoden 1933 Saksaan ja polttaa Berliinin valtiopäivätalo. Tarvittava tekninen osaaminen saatiin Säpolta ja valtiopäivätalon virkaa sai toimittaa kuusi moskeijaa jossa tapahtui pommiräjähdys. Kuolonuhreja oli lopulta yli kolmesataa ja Säpon junailemat aihetodisteet saivat aikaan tekosyyn jolla kansallismieliset puolueet kiellettiin terroristisina järjestöinä ja niitten johdolle annettiin kovat tuomiot. Varsinaisesti lavastuksesta oli perillä vain valtapuolueitten kovin ydin.

Tiettyjen julkaisemattomien gallup-kyselyitten mukaan tavalliset ruotsalaiset eivät suinkaan nielleet tätä peiteoperaatiota mutta kävi ilmi että heidät oli samalla vallannut lamaannus ja välinpitämättömyys. Sillä eihän mitään vaihtoehtoa enää ollut. Niinpä sekä sosialidemokraattinen veteraanipoliitikko että valtapuolueet yleensäkin saattoivat mennä tuleviin vaaleihin luottavaisin mielin.

D för Demokrati.

Demokratia tuhoamalla demokratia oltiin saatu pelastettua. Tai ainakin valtapuolueitten näkemys demokratiasta.

Kun kansallismieliset oltiin raivattu pois tieltä vaalien saattoi odottaa sujuvan kuin rasvattu. Uutena puolueena mukaan oli tullut Riktiga Islamist Partiet RIP, mutta se ei huolettanut valtapuolueita. Olivathan ne oppineet uskomaan valheeseensa että islamilainen on samanlainen pohjoismainen lällydemokraatti kuin muutkin kun vain vähän pintaa raaputtaa. Kyseinen RIP sopeutuisi varmaankin hyvin hallitsevaan valtakoneistoon sen kuuliaisena jäsenenä. Ehkä 15 – 20 prosentin ääniosuudella. Vaalipäivän iltana kävi ilmi neljä asiaa. Ensinnäkin se, että äänestysprosentti oli ennätyksellisen alhainen. Toisekseen se, että se oli ennätyksellisen alhainen nimenomaan ruotsalaisilla alueilla. Kolmanneksi se, että ns. uusruotsalaiset olivat tarkoituksella jättäneet vastaamatta gallup-kyselyihin. Ja neljänneksi valtapuolueet huomasivat että he olivat tuijottaneet koko ajan oikeaa kirjainta mutta sen väärää merkitystä.

Ei D för Demokrati.

Vaan D för Demografi.

Olivathan kansallismieliset jatkuvasti huutaneet että katsokaa nyt Herran tähden noita väestötilastoja. Mehän jäämme pian vähemmistöksi omassa maassamme. Mutta heidät oltiin tuomittu tuomiopäivää ennustavina hulluina. Vaikka ehkä tiedettiinkin heidän olevan oikeassa.

Ehkä heitä olisi kannattanut kuunnella. Koska kantaruotsalaiset (sinänsä laittomaksi muutettu termi, vi är alla svensk) eivät totaalisen kyllästyneinä enää viitsineet äänestää ja uusruotsalaiset olivat onnistuneet organisoimaan uurnille omistaan surimman osan näytti vaalien tuloslukema tylyä kieltään:

Riktiga Islamist Partiet RIP       182

Andra                              167

Se siitä. Pulinat pois. Kansa oli puhunut. Joskaan ei ehkä ruotsin kielellä. Vaalit voittanut ja ehdottoman enemmistön saanut RIP oli luonnollisesti muodostanut hallitusohjelman alta aikayksikön ja ilmoitti että se julkaistaan heti sen jälkeen kun uusi hallitus astuisi virkaansa. Tehtävänsä luovuttava pääministeri katsoi listaa uusista ministereistä:

Pääministeri: Mohammed el-Rabbani

Ulkoministeri: Sabaah el-Jamil

Sisäministeri: Anas el-Salahuddin

Shariaministeri: Ismaeel el-Sayed

Valtiovarainministeri: Kabeer el-Elamin

Sosiaaliministeri: Qaasim el-Qasim

Omaisuudenjakoministeri: Abdul Fattaah el-Shaban

Uskonto- ja opetusministeri: Nawfal el-Reza

Uskonto- ja urheiluministeri: Abdulkader al-Haidar 

Uskonto- ja kulttuuriministeri: Muneeb el-Rassi

Puolustusministeri: Abu Bakr al-Baghdadi

Energia- ja infraministeri: Abdus Samad al-El-Sayed

No, ainakin näyttävät selviävän huomattavasti vähemmällä ministeriporukalla kuin me ruotsalaiset, tuumasi tehtävästään luopuva pääministeri ja häpesi samalla ajatustaan. Me kaikkihan olemme ruotsalaisia. Ainakin hän yritti vakuuttaa niin itselleen tietäen ajatuksensa onttouden. Ruotsalaisen yhteiskunnan pitkä leikki tulella oli nyt päättymässä ja tuli tarttuisi verhoihin. Eikä olisi enää palokuntaa jota soittaa paikalle.

Tehtävästään luopuva pääministeri katsoi kun uusi hallitus vannoi virkavalansa. Kaikkien sormet olivat koraanin päällä eikä yksikään vannonut virkavalaansa ruotsiksi. Ehkä, ja mitä todennäköisemmin virkavalakin oli päivitetty. Uusi pääministeri Mohammed el-Rabbani tuli sydämellisesti hymyillen entisen pääministerin luo, kätteli häntä ja totesi:

- On selvää, että uusi hallitus suorittaa maassa tiettyjä muutoksia jotka omasta mielestämme ovat kohtuullisia ja välttämättömiä mutta teidän kannaltanne ehkä radikaaleja mutta teidän ei ole mitään syytä olla huolissanne. Lähimmän parinkymmenen vuoden aikana tässä maassa lopullisesti etniseksi vähemmistöksi muuttuvien ruotsalaisten ei tarvitse millään muotoa pelätä henkensä ja turvallisuutensa vuoksi. Sillä mehän ehdottomasti tarvitsemme kantaruotsalaista osaamista ja varallisuutta jatkossakin.

- Minkälaisia muutoksia tarkoitatte?

- Noh… tiettyjä muutoksia niin poliisilaitoksen kuin armeijan henkilökuntaan ja ohjeistukseen. Samoin oikeusjärjestelmään, uskonnonvapauteen, koululaitokseen ja yliopistoihin sekä naisten asemaan. Ja tietysti tiettyjen kansanryhmien asuinpaikkaan liittyviin asioihin jossa on tehtävä tiettyjä… järjestelyjä.

- Mutta eihän teidän kannata tehdä liian radikaaleja muutoksia. Onhan neljän vuoden kuluttua jälleen vaalit.

Pääministeri Mohammed el-Rabbani hymyili – mikäli mahdollista – vieläkin sydämellisemmin ja vastasi:

- Totta kai on. Oikeauskoisille äänestäjille ja puolueille.

Tehtävänsä luovuttanut ja tavalliseksi dhimmiksi muuttunut pääministeri käveli hallintorakennuksesta ulos. Hän ajatteli itsekseen että – för Guds skull –  voi kun kaukaisuudesta alkaisi kuulua panssareitten jyrinä. Panssareitten joitten kyljissä olisi kolme kruunua. Panssareita jotka kuljettaisivat hampaisiin asti aseistettuja ruotsalaisia sotilaita jotka pelastaisivat maan siltä katastrofilta jonka hän ja hänen kaltaisensa olivat saaneet aikaiseksi. Häntä ei siinä vaiheessa enää haittaisi jos hänet hirtettäisiin maanpetturina.

Mutta hän tiesi ettei niitä panssareita koskaan tulisi. Maa, joka oli tehnyt alistumisesta itseisarvon saisi sitä mitä oli kauan etsinyt.

Ruotsin pitkään kestänyt leikki tulitikuilla oli päättynyt.