perjantai 22. marraskuuta 2019

JOTAIN IHAN MUUTA LXXII


Eli all you need is Love…

…Records

Koska nykyisessä Suomessamme on saavutettu jo sellainen edistyksellisyyden taso että maassa aletaan valmistella vähintäänkin virtuaalisia kirjarovioita on aika mennä hetkeksi turvallisesti vähemmän edistykselliseen leveitten lahkeitten, kaulusten ja kravattien sekä mauttomien värien ja pitkien tukkien Kekkoslovakiaan.

Jo Kekkoslovakiassakin rokki soi sen aikaisilla huippuluokan äänentoistolaitteilla eli radionauhurilla, radiottomalla nauhurilla joka kytkettiin DIN-piuhalla radioon kiinni ja monolevysoittimilla. Jossain vaiheessa alkoi tulla jopa ensimmäisiä stereolaitteistoja. Joka tapauksessa ehdottomasti yleisin – ainakin suomalaisista yleisin – logo joka löytyi sen ajan kasettipesistä ja levylautasilta oli tietysti tämä:



Vuonna 1966 toimittaja Atte Blomin, säveltäjä Otto Donnerin ja rumpali Christian Schwindtin perustama Love Records hallitsi 1970-luvulla suomalaista rock ja pop-skeneä melko totaalisesti vaikka se tarjosi rockin lisäksi toisenlaistakin tuotantoa jonka ylläpitäminen itse asiassa lienee se syy että levy-yhtiö meni sitten konkurssiin vuonna 1979.  Mutta noina kuluneina vuosina Love Recordsin artistikaartia saattoi lähes sanoa nimellä suomalaisen rockin ”kuka on kuka”.

Varsinaisen rock-tuotannon yhtiö aloitti julkaisemalla vuonna 1967 yhden suomalaisen rockin pioneerin eli Blues Sectionin ykkösalbumin:


Alkua voi pitää vahvana sillä levy nousi joulukuussa 1967 Suomen listalla sijalle kolme. Vuonna 1969 yhtiö laajensi progen puolelle ja julkaisi Tasavallan Presidentti-yhtyeen  samannimisen ykkösalbumin. Yhtyeen menestynein albumi oli vuonna 1972 julkaistu Lambertland:


Albumi nousi Suomen listalla sijalle seitsemän ja sillä, sekä seuraavalla ja yhtyeen viimeisellä varsinaisella lp:llä Milky Way Moses oli laulusolistina Eero Raittinen joka on yleisemmin tunnettu enempi muista musiikinlajeista. Tasavallan Presidentin kitaristi Jukka Tolonen ehti myös tehdä yhtiölle useita sooloalbumeja.

Samana vuonna 1969 aloitti Love Recordsin riveissä myös Wigwam, joka teki Lovelle albumit Hard N´ Horny, Tombstone Valentine, Fairyport, Being, Live Music From The Twilight Zone, Nuclear Nightclub, Lucky Golden Stripes And Starpose sekä Dark Album. Menestyksekkäin oli Nuclear Nightclub joka nousi listaykköseksi ja möi kultalevyn verran mutta tuossa vaiheessa yhtyeen musiikki oli jo lähinnä poppia, sillä niin Pekka Pohjola kuin Jukka Gustavson olivat silloin lähteneet bändistä. Sen proge-Wigwamin merkittävimpänä albumina voi pitää Beingiä joka nousi listoilla sijalle 13:


Valtaosa blogin lukijoista tuskin on kovin kiinnostunut progesta mutta on silti saattanut törmätä Wigwamin vuonna 1969 tekemään singleen Luulosairas joka soi vieläkin aika ajoin radiossa:


Vuonna 1970 aloitti yhtiön riveissä myös M.A. Numminen josta tosin ei osaa sanoa että onko kyseessä rockia tai varsinaisesti edes musiikkia. Mutta heppu oli myös mukana samana vuonna ilmestyneellä jonkunlaiseksi kulttilegendaksi nousseessa lyhytaikaisessa Suomen Talvisota 1939–1940-yhtyeessä ja sen levyllä Underground Rock josta monet lukijat varmaan muistavat kappaleen Kekkonen-Rock:


Samana vuonna julkaistiin myös kulttimaineeseen noussut Pekka Strengin lp Magneettimiehen Kuolema ja myöhemmin ilmestynyt Kesämaa. Myös samana vuonna yhtiölle levytti lahtelainen rock-pioneeri Charlies jonka basistin Kari ”Pitkä” Lehtisen moni muistaa Sleepy Sleepersin aitona ja oikeana basistina. Samana vuonna aloitti sitten Love Recordsilla uransa Rauli Badding Somerjoki joka levytti yhtiölle kolme albumia. Menestyksekkäin näistä oli tuolloin kovassa hypetyksessä olleella Somerjoella vuoden 1974 Näin Käy Rock´n´Roll:


Vuonna 1972 Lovelle levytti myös folk-yhtye Pihasoittajat jonka lukija saattaa muistaa Euroviisuissa esitetystä kappaleesta Viulu-ukko:


Samana vuonna tuli Love Recordsin kautta ihmisten tietoisuuteen Dave Lindholm joka silloin tunnettiin myös lempinimellään Isokynä. Lindholm ehti tehdä Lovelle viisi albumia. Ehkä hänen ensimmäisiä tunnettuja kappaleita oli Puhtaat Laivat:


Vuonna 1972 aloitti myös silloin vielä Wigwamissa soittanut ja Suomen ehkä kaikkien aikojen kuuluisin basisti Pekka Pohjola pitkän soolouransa albumilla Pihkasilmä Kaarnakorva:


Pohjola teki Lovelle myös albumit Harakka Bialoipokku, Keesojen Lehto ja Visitation. Keesojen Lehdossa muuten oli soittamassa myös muuan Mike Oldfield.

Vuonna 1973 aloitti sitten jäätelökesänsä Love Recordsilla Maarit Hurmerinta:


Samana vuonna Love Records pudotti sitten pajatsosta keskustan kun se värväsi riveihinsä Hurriganesin jonka debyyttialbumi Rock´n´Roll All Night Long nousi Suomen listalla viidenneksi ja toi levy-yhtiölle sen ensimmäisen kultalevyn:


Silloin Kekkoslovakian aikaanhan kultalevyyn vaadittiin 25.000 kpl, silloiseen timanttilevyyn 50.000 ja platinalevyyn 100.000:n kappaleen myynti ja vaikka rock jyräsi niin ensimmäisen platinalevyn Suomessa pokkasi joku kaikkea muuta kuin rock eli Erkki Junkkarinen lp:llään Ruusuja Hopeamaljassa ja sitä levyä ei julkaissut Love Records vaan PSO eli Pohjoismainen Sähkö Oy. Vaan laitetaanpa tähän väliin se ensimmäinen Hurriganesin kappale jonka allekirjoittanut on kuullut eli My Sweet Lily:


Ja perään vielä kansikuvat muista Hurriganesin Love Recordsilla julkaisemista levyistä sekä niitten menestys Love Recordsin elinaikana:


Roadrunner (1974): Listaykkönen. Timanttilevy.


Crazy Days (1975): Listaykkönen. Timanttilevy.


Hot Wheels (1976): Listaykkönen. Timanttilevy.


Sixteen Golden Greats (1977): Listanelonen. Kultalevy.


Tsugu Way (1977): Listakolmonen. Kultalevy.

Hurriganesin jäsenistä julkaisivat myös soololevynsä Lovelle:

- Albert Järvinen: Ride On
- Cisse Häkkinen: Teendreams
- Ile Kallio: Irock

Hurriganes läksi Love Recordilta jo sen lopullista pankrottia ja julkaisi seuraavan levynsä Hanger Scandialle.

Samoja aikoja vuonna 1973 kun Hurriganes aloitti menestyksekkään uransa aloitti omansa Love Recordsilla myös toinen suomalaisen rockin kiintotähti eli Juice Leskinen joka silloin esiintyi osana bändiä Juice Leskinen & Coitus Int jonka niminen oli myös yhtyeen debyyttilevy:


Debyyttialbumi nousi Suomen listalla neljänneksi ja myi kultaa. Varsinainen läpimurtohan Juicelle oli single Marilyn vuonna 1974 mutta koska en riisu naisilta jumppereita julkisessa blogissa ja itselleni kolahtaa muutenkin enemmän singlen b-puoli eli Einarin Polkupyörä niin pannaanpa se soimaan:


Love Recordsille Juice ehti tehdä seuraavat levyt:

Juice Leskinen & Coitus Int-yhtyeen kanssa ehti tulla vielä yksi levy eli:

Per Vers, Runoilija (1974): Listakolmonen. Kultalevy.

Ja sen jälkeen:

Juice ja Mikko (1975): Listasijoitus 20.

Keskitysleirin Ruokavalio (1976): Listasijoitus 13.

Singlet 1974 – 1976 (1976): Ei listasijoitusta.

Lahtikaupungin Rullaluistelijat (1977): Listasijoitus 23.

Tähän Saakka (1977): Ei listasijoitusta.

Ja vielä Juice Leskinen Slam-yhtyeen kanssa:

Tauko I (1978): Ei listasijoitusta.

Vuonna 1973 liittyi Love Recordsin kaartiin myös se Babitzinin laulavan perheen nätein jäsen eli Muska:


Muskahan oli silloisiin naislaulajiin verrattuna huomattavan rock. Hänen uransa vaan ei kestänyt kovin kauan.

Kun siirryttiin vuoden 1974 puolelle jäi Love Recordsin haaviin yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisyhtyeitä eli Kaseva. Ehtona levytyssopimukselle tällä pitkään kellaribändinä harjoitelleelle pumpulle oli että laulukieli muuttuu englannista suomeksi. Näin kävi ja Kasevan tuotanto sekä melodian että stemmalaulun suhteen on ehkä parasta mitä Kekkoslovakiassa (ja myöhemminkin) esitettiin. Lovelle Kaseva ehti tehdä albumit Silloin Kun (1974) ja Kun Maailma Elää (1976). Laitetaanpa tässä soimaan Kasevan yksi klassikoista eli Vanha Mies:


Vuonna 1974 levytti Love Recordsille myös yhtye Virtanen joka esitteli suomalaisille pari myöhemminkin tunnettua nimeä eli Veltto Virtasen ja Moog Konttisen. Yhtye teki Lovelle kaksi albumia eli Hal-OO vuonna 1974 josta allekirjoittanut muistaa Suosikki-lehden mainoksen jossa sanottiin että ”tätä albumia ei ole tuotettu, se on vietetty” ja Uusi Jääkausi Uhkaa. Kun Veltto Virtanen läksi yhtyeestä pois muutti yhtye nimensä Kontraksi ja sen albumi Ei Kontrollia nousi vuonna 1977 Suomen listalla jopa sijalle seitsemän. Kontran seuraava albumi oli nimeltään Kontran Toinen Puoli joka nousi listalla sijalle 14 mutta jolla oli singlehitti Jerry Cotton:


Samana vuonna 1974 aloitteli soolouransa myös Mikko Alatalo joka suuresta menestyksestään huolimatta joskus tulevaisuudessa joutui syöksykierteeseen ja päätyi Kepun kansanedustajaksi. Hänen läpimurtohittinsä oli joka tapauksessa Maalaispoika Oon:


Vuonna 1975 aloitti levytysuransa Love Recordsilla myös progebändi Tabula Rasa. Bändin kitaristi ja pääsäveltäjä Heikki Silvennoinenhan on tunnettu laajemmin ryppyotsaisen progemiehen sijasta hervottomana Kummeli-humoristina. Yhtye levytti kaksi albumia eli Tabula Rasa sekä Ekkedien Tanssi ja sai vielä vuonna 1977 pienimuotoisen singlehitin kappaleellaan Rakastatko Vielä Kun On Ilta:


Samoja aikoja Lovelle levytti myös vielä vähemmälle huomiolle jäänyt progebändi Finnforest. Vuonna 1975 tuli – lyhytaikaiselle – framille myös Dave Lindholmin luotsaama Rock´n´roll Band joka oli jo hajonnut ennen ensimmäistä ja ainoaa julkaistua albumia Everybody Needs Dancemusic Sometimes mutta sen kappale I´m Gonna Roll sai varsin suurta suosiota:


Vuonna 1975 aloitti uransa Love Recordsilla myös Hector. Sinänsä – omasta mielestäni – merkittävimmät albuminsa hän teki PSO:n leivissä eli albumit Nostalgia, Herra Mirandos ja Hectorock. Love Recordsilla hän teki neljä albumia joista Kadonneet Lapset möi kultaa. Hector on aina ollut parhaimmillaan silloin kun hän unohtaa politiikan ja julistamisen ja keskittyy musiikkiin. Siitä esimerkkinä vuodelta 1976 kappale Hannikaisen Baari:


Vuonna 1975 aloitti levytysuransa Love Recordsilla myös Sakari Kukon johtama folk-jazz-proge-whatever-yhtye Piirpauke:


Vuonna 1975 Albert Järvinen erosi Hurriganesista. Eroa veikkailtiin bändille kuoliniskuksi mutta tilalle tuli tyttöjen mieleen ollut nätti poika Ile Kallio joka oli myös erinomainen kitaristi joten Hurriganes jatkoi voittokulkuaan. Albert puolestaan perusti suomalaisen superbändin Royalsin jossa basisti-laulajana oli Paavo Maijanen ja Rumpalina Ippe Kätkä sekä myöhemmässä vaiheessa kosketinsoittajana Mikko Rintanen. Yhtye teki Love Recordsille kolme albumia:

Spring 76 (1976): Listasijoitus 1. Kultalevy.

Out (1977)

Live (1978)

Suosikki-lehdessä Royals nostettiin Hurriganesin kilpailijaksi mutta kilpailuasetelma oli keinotekoinen sillä Royals teki Hurriganesiin nähden aivan toisenlaista, lähes progressiivista rockia mistä esimerkkinä kappale Out:


Vuonna 1976 Love Records sai taas uuden hittilaulajan nimeltään Freeman joka teki koko vuoden suurimman hitin Ajetaan Tandemilla:


Freeman teki Love Recordsille kaksi levyä eli Freeman ja Freeman 2. Debyyttialbumi möi kultaa.

Love Recordsin riveissä ehtivät aloittaa levytysuransa myös Pelle Miljoona, Se ja Kari Peitsamo mutta he tekivät suurimman osan tuotantoaan muitten levy-yhtiöitten riveissä. Vähänkin isommista suomalaisista rock-nimistä jotka eivät olleet Love Recordsin riveissä tulee mieleen vain muutama:

Sleepy Sleepers: EMI
Hullujussi: RCA
Alwari Tuohitorvi: EMI
Ronski & Exotic: EMI

Love Records meni pankrottiin vuonna 1979. Miksi? Sillä oli huomattavan menestyksekkäitä ja hyvin myyviä bändejä ja artisteja. En tietenkään varmaa ja lopullista syytä itse tiedä, mutta Love Recordsin perustajat olivat hyvin vahvasti vasemmistolaisia ja heidän ideansa rock-tuotannon lisäksi oli tuottaa vasemmistolaista ja ns. edistyksellistä musiikkia jota levy-yhtiö tuottikin paljon. Saattoi olla, että minkä rock´n´roll toi, sen tiedostavuus vei. Laitetaanpa tähän hieman esimerkkejä siitä hyvin suuresta Love Recordsin vasemmistopoliittisesti tiedostavasta tuotannosta:






Sekä tietysti se legendaarinen pohjanoteeraus jossa pantiin noin viisivuotiaat laulamaan asiasta josta he eivät ymmärtäneet mitään. No, toisaalta, samanikäisiä pannaan nykyisin marssimaan joissain hemmetin pride-marsseissa joten ei niistä ajoista olla mitään opittu:


Mikä lie tarinan opetus? Ehkä se, että idealismi ja bisnes eivät ehkä oikein kulje käsi kädessä. Love Recordsin raunioilta syntyi sitten levy-yhtiö Johanna ja samoja aikoja aloitti toimintansa myös legendan tasolle noussut ja Epe Heleniuksen perustama Poko Records.


Mutta se onkin sitten toinen tarina jonka voi kertoa joku toinen.

51 kommenttia:

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Juice Leskisen päiväkirjasta tehty Kuka murhasi rock'n roll tähden Juice purkaa itse ja välillä Velton sekä Mikon kanssa Loven hidasta maksupolitiikkaa ja kuinka tekijänoikeusmaksuja odotettiin kuin kùuta taivaalta.

Anonyymi kirjoitti...

Otin närästysriskin ja kuuntelin nuo ideologiset Love-klipit. Kauniisti sanoen: en lainkaan ihmettele, että tämänkaltaisten tuotanto veti yhtiölle aika rankasti ns. persnettoa. Ideologis-historiallisesti toki kiinnostaa, oliko Love Recordsin ideologinen tausta osasyyllinen siihen, että rokkarien piti siitä asti sopeutua esittämään julkisuudessa jotakin vasemmistohinttiä...???

terv. Achtung

Anonyymi kirjoitti...

Pliis kerro POKOn tarina myös. Sinua parempaa vanhojen kunnon tarinoiden kertojaa kun ei ole.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Patelle Pankavaarasta, Achtungille ja Jollekin Toiselle & kiitos kommenteistanne.

Pate: Näin on. Sen vuoksi Hurriganeskin otti Love Recordilta ritolat Tsugu Way-lp:n jälkeen ja yhtiö jäi bändille velkaa.

Achtung: Onhan ne aika karseeta kuunneltavaa. Jos miettii että kumpi on karmeempaa, tuo vai nykyinen suomalainen tiedostava räppi niin siinä kyllä kaksi kovaa koittelee. En osaa oikein sanoa siitä vasemmistohommasta. Hurriganeshan sinänsä oli vain rehellisesti houlama houlama ja tutti frutti. 1970-luvulla olin vielä sen verran pieni että siihen politiikkapuoleen ei osannut kiinnittää niin paljon huomiota. Sen sijaan kun vuosikymmen vaihtui niin siinä uuden aallon teiniangstisessa tunnelmassa oli kyllä selvästi vasemmistolaisuus näkyvillä ja eihän se piru vie ole suomalaisesta musiikkielämästä pahemmin poistunutkaan. Tai ainakin ne vasemmistolaiset ovat eniten äänessä.

Joku Toinen: Kiitokset. Mutta kun minä en oikein niistä Pokon julkaisemista levyistä perustanut. Paremman jutun kertoisi joku sellainen jolle ne levyt olisivat olleet läheisempiä.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Vaikkei enää laulettu Chestä ja Sierran yöstä niin tiedostavat kulttuuripiirit niputtivat aseistariisunnan siis länsimaisten valtioiden ja rock musiikin. Huippuna oli tämä "Rauhanjuna" jonka taisi maksaa lopulta Itä-Saksa ja Neuvostoliitto. Oli Liisa Tavia ja kumppaneita jotka tuputtivat lapsille.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Eikä unohdeta politiikka, surkuhupaisin tapaus oli Sex Pistols. Siinä sitä vasta suojeltiin kuin valtakunnansyyttelijä konsanaan tänään pikkupilttejä facismilta ja natzizmilta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pate. Joo, muistan nämä hyvin. Eppu Normaali ei muuten mennyt tuohon rauhan-, solidaarisuuden-, kansainvälisyyden-, oman egon korostamisen ja muitten pitkien sanojen junaan vaan teki silloin kappaleen Terve Vaan Ja Onnea jossa vittuiltiin kyseiselle rauhanjunalle ihan urakalla:

https://www.youtube.com/watch?v=JAqvXHk2EEE

”Suomi-pojat paistuivat kuin korput pelleillä,
johan oppi äijä ettei Rauhanjunan kanssa pelleillä…”

Anonyymi kirjoitti...

Tere Yrjö ja kaikki muutkin.
Taas iso annos nostalgiaa. Noista musiikillisista näytteistä, meillä on jos nuo olivat sinulle mieleisiä kappaleita; melkoisen samanlainen musiikkimaku noissa rokkimusiikin helmissä Yrjön kanssa. Jos ja kun vertaa nykyisiin "rääkyrokkeihin", ero on kuin yöllä ja päivällä. Niissä oli, siellä raskaammallakin puolella, melkoisen mukava sointi, jaksoi tämmöinenkin tango- ja humppamusiikin ystävä kuunella.
Vähän samaa kuin ns. klassisen musiikin puolella, kun veratta jotain Sibeliusta tai Kalevi Ahoa. Sibelius soi kauniisti, Aho taas on kuin lauma kakaroita olisi orkesterin tauon aikana päässyt kokeilemaan kuka saa kovimman äänen mistäkin soittimiesta.
Päätän täältä tältä erää tähän:)
Huru-ukko

Anonyymi kirjoitti...

Hieno LoveRecords tunnelmapläjäys.

Siinä se nuoruus ja teini-ikä 1970-luvulla meni noita Suomi-rockin tähtiä kuunnellessa. Oli Hurriganes, Royals, Juice, Hector jne...

Peruskoulussa piirreltiin oppitunneilla ajankuluksi tuota LR:n logoa sinikantisiin ruutuvihkoihin, kun se oli sopivasti niin härski ja rivo.

hepp

Anonyymi kirjoitti...

Hannikaisen baarissa ei Hectorin jengi juonut nailonpaidoissaan keskiolutta, siis v. 1969.

Tuumailija kirjoitti...

Hurriganesia olen itsekin luukuttanut paljon, vaikken sukupolveni takia olekaan enää kohderyhmää. Kasarilta alkaa sitten jo löytyä itselle tutumpia kipaleita, ja musiikin kultainen ysäri on se minun sukupolveni juttu. Mutta nämä ovat mitä suurimmassa määrin makuasioita ja pitkälti sukupolvikohtaisia. Johan oli tutkimuskin, että ihminen kuuntelee vanhempanakin edelleen sitä musaa mitä nuorena, ja varsin harvoin enää ostaa uudempia levyjä. Mutta tehdashommissa aikoinaan tuli huomattua, että uusista listahiteistä pysyi todella hyvin kärryillä, kun radio oli päällä.
Minä muuten olin nykyisellä vuosikymmenellä pitkään sitä mieltä, että nykymusiikki on paskaa. Kerran tapahtui valaiseva kokemus, kun teeveestä tuli tuntemattomammiksi jääneitä kasaribiisejä. Totuus on se, että "vanhat hyvät ajat" ovat hyviä vain siksi, että niistä halutaan muistaa vain hyvät asiat. Aika kultaa muistot. Paskaa musiikkia on tehty aina ja paljon. Hittejä on selkeä vähemmistö, mutta vain ne muistetaan (plus jokainen toki muistaa omat henk-koht. mieltymyksensä). Radioasemat luukuttavat Toton Africaa ja L&L:n Teuvo Maanteiden Kuningasta siksi, kun niitä toivotaan koko ajan. Radioasemat tekevät bisnestä ja siksi kannattaa soittaa sitä mitä kuunnellaan. Jos soitettaisiin niitä paskempia kappaleita, niin ihmiset vaihtaisivat kanavaa. Siksi kultaiset klassikot jäävät elämään ja jokainen sukupolvi kokee vanhetessaan "kylläpä nykyään tehdään paljon huonoa musaa"-ilmiön.

Vasarahammer kirjoitti...

Itselleni ovat jääneet parhaiten mieleen Johanna ja Poko Records. Ne loivat suomenkielisen rockin perustan 1970-luvun lopulta alkaen, kun Love Records oli jo kuopattu.

Love Recordsin kohtaloksi koituivat tiedostavat artistit kuten Agit Prop, joiden suosio hiipui nopeasti. Jos olisivat pitäytyneet Juicessa ja Hurriganesissa, yhtiö voisi olla vieläkin pystyssä tai ainakin selvinnyt suoratoiston voittokulkuun saakka.

Ykä voisi siirtyä välillä pois 70-luvulta 80-luvulle, joka kuitenkin oli se parempi vuosikymmen. Ei ollut taistolaisuutta, öljykriisiä eikä Pirkkalan monistetta.

Becker kirjoitti...

Mä en ole koskaan ollut mikään suomalaisen popin suurkuuntelija, mutta täytyy myöntää että näin vanhemmalla iällä ne ovat mieluista nostalgiaa.
Noi kommari mölyämiset muistan hyvin. Piru että rassasi kun niitä sai kuulla alvariinsa. Mutta jos omasi pullon halpaa punkkua ja piti turpansa politiikasta kiinni niin noista punikeista sai iloista naisseuraa.

Muuten kyllä ihmettelen näitä nykyartistien tuloja. Joku räppäri ja huumeisiin sotkeentunut artisti omistavat miljoonaluokan kämppiä siellä sun täällä ja ajelevat ja veneilevät vehkeillä joihin rehellisellä kansalaisella ei ole ikuna varaa. Noita kesän tapahtumia kun katselee, niin meneekö porukka sinne tosiaan kuuntelemaan musiikkia vai onko laumassa vaan muuten lystimpää.

Anonyymi kirjoitti...

Tere Becker. Allekirjoitan täysin kommnettisi, että vassareiden porukoissa ei kannattanut puhua poitiikkaa, korkeintaan myötäillä, niin juu, sai sitä iloista ja anteliasta naisseuraa. Ja joskus tosi hyvännäköisiäkin mimmejä.
Vaan niihän se Badding lauloi aikoinaan: Siinä kesä meni, kun rakasteltiin...
Huru-ukko

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Huru-ukolle, hepalle, Anolle, Tuumailijalle, Vasarahammerille ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Huru-ukko: Tietysti kun nykymaailman musiikkia miettii niin pohjanoteeraushan on se räppi joka ei ole musiikkia ollenkaan ja joka siitä huolimatta myy ihan tolkuttomasti. Ilmiö jota en kerta kaikkiaan käsitä.

heppa: Ja nostalgiaa lisää tietysti se, että silloin tuli juuri elettyä sitä lapsuutta ja nuoruutta. Kaikki oli uutta.

Ano: Mukava tunnelma siinä kappaleessa silti on.

Tuumailija: Joo, kyllähän kultakin aikakaudelta jäävät vain ne helmet mieleen ja tusinatavara unohtuu.

Vasara: Mulla vaan se 70-luku oli aikaa jolloin tuli vietettyä sekä lapsuutta että nuoruutta ja siksi se on jäänyt niin oleellisesti mieleen. Minua kymmenen vuotta nuorempi heppu tekisi ehkä parhaat kuvaukset 80-luvusta.

Becker: Tuosta räpistä tulikin jo mainittua että en kerta kaikkiaan käsitä koko ilmiötä. Mustan musiikin alamäkeä jota tää linkki kuvaa aika hyvin:

http://4.bp.blogspot.com/-8mUS92oM9BA/Ty1V9LiBOtI/AAAAAAAAPpg/ms5X758p3ho/s1600/short+history+African+American+music.jpg

Becker & Huru-ukko: Itse olen sen verran nuorempi että jäi ne taistolaislihat maistelematta. Kun olin varttunut tarpeeksi niin touhu oli jo paljon rauhallisempaa.

Anonyymi kirjoitti...

Hieno kooste!

Äänitin ko. Royalsin biisin nassikkana punapaperiselle BASFin Ferro Super C60 -nauhalle suoraan radiosta, vanhempien ASA-stereoyhdistelmällä. Heti alussa on niin tiukka riffi että.

Kasetti on edelleen olemassa, soundit potkii yhä.

t. Mies Twitteristä

Anonyymi kirjoitti...

Jostain syystä tuo 70-luvun musiikki ainaki heavy rockin puolella minusta kolahtaa eniten, Nazareth, uriah heep jne .. ovathan tosin peustettuja jo 60-luvun puolella osa, mutta silti ..
80-luvusta tulee mieleen ensinnä olkatoppaukset, pastellivärit ja Sonny ja Rico ajamassa kallilla avoautolla tukka hulmuten

-jpt-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Miehelle Twitteristä ja jpt:lle & kiitos kommenteistanne.

Mies Twitteristä: Kiitokset. Yleensäkin Royals oli yksi parhaita suomalaisia bändejä. Ura jäi vain ikävän lyhyeksi. Ykkösalbumilla bändi vielä vähän etsi itseään mutta Out onnistuikin sitten mainiosti.

jpt: Siihen aikaanhan heavy (niin kuin muuten progekin) nousi siihen ensimmäiseen kultakauteensa. Se oli vielä niin tuoretta. Ehkä se siksi kolahtikin niin.

Tuumailija kirjoitti...

Haluaisin tuosta räpistä mainita. Omaan sukupolveeni ko. laji kuuluu muiden mukana, ja itselläni on vahva tausta sen kuuntelussa.

Aikaisemmin, etenkin hiphopin alkujuurilla Jenkeissä, haluttiin tehdä erittäin oleellinen ja jyrkkä ero: räppi EI OLE laulua, ja räppäri EI OLE laulaja. Räppi on räppiä ja räppärit räppäreitä. Eivät laulajia. Mutta on jotain mihin sitä voi verrata: itse olen hoksannut, että räppihän on modernia, rytmistä runonlausuntaa. (Musiikkipiirien foorumeilta luin ammattilaisten keskustelua asiasta, ja näkemykseni saa paljon tukea. Räpistä käytetään myös termiä puhelaulanta.) Ja koska räpissä ei ole tarkoituskaan vakuuttaa lauluäänellä, räpissä on hyvin oleellista onnistunut riimittely. Ne jotka jaksavat nähdä vaivaa hyvien riimien tekemiseen, ovat ykkösiä. Eräs tuntemani vannoutunut hevari kertoi kerran, että "Petri Nygårdista voi olla monta mieltä, mutta sen tunnustan että äijä on yksi Suomen lahjakkaimpia riimittelijöitä". Teini-ikäisenä itsekin kuuntelin paljon Petriä. Nykyään moinen suunsoitto on lähinnä lapsellista enkä sitä jaksa juuri kuunnella. Mutta totean, että Suomen yhdeksi tunnetuimmista räppäreistä ei pääse vain sillä, että lausuu kirosanoja jonossa. Se homma pitää osata ja niihin lyriikoihin nähdä ihan oikeasti vaivaa. Kyllä Petri on töitä saanut tehdä uransa eteen.

Minun kaltaistani old school -jengiä ottaa pannuun koko nykytilanne siitä, kun nykyään käytetään termiä "räp-laulaja" ja vastaavasti räpin inhoajat huutavat "räppi ei ole laulua". Se on tämä 2000-luvulla alkanut räpin uusi aalto, joka on koko asetelman tehnyt. Ei se pitänytkään olla laulua. Hiphop-piirit olivat oma skenensä. Vasta kun homma alkoi mennä mainstreamiksi, se pilattiin kaikenmaailman "laulajilla". Esimerkiksi Cheekiä en ole jaksanut kuunnella yhtään.

Toinen juttu mikä räpissä on mennyt pieleen, on se että alunperin räpin lyriikoissa otettiin kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin tai köyhien kohtaloihin (samaahan on löydettävissä mm. Hectorin ja Leevi&theLeavingsin lyriikoista). Uudella vuosituhannella räpin new school -aalto tekikin räppäristä miljonäärin, blingblingillä koristellun egoistin, joka kertoo miten hienoa on kun on rahaa ja naisia. Juuret ovat unohtuneet. Suomalaisessa musiikissa taas tuntuu kestoaihe olevan viinanjuonti, oli kyse sitten pula-ajan juomalauluista, Irwin Goodmanista, Juicesta, Epuista, Petri Nygårdista, Cheekista jne. Samaa alkoholismia eri paketissa. On huvittavaa, miten vanhemmat arvostelevat Cheekiä "viinankäytön ihannoinnista" eivätkä halua muistaa, että Irwin Goodmanista sanottiin ihan samaa.

Onko räppi musiikkia? Onko jodlaaminen musiikkia? Onko joikhaaminen musiikkia? Onko lehmien kutsuhuuto musiikkia? Edes ammattimuusikot eivät ole yhtä mieltä siitä, miten musiikki määritellään. Taide kun on vähän vaikeasti laitettavissa mihinkään kaavoihin. Ja pelkästään sillä, ettei joku henkilökohtaisesti pidä jostain, ei vielä määritellä mitään. Kun reggae tuli, niin löytyi monia joiden mielestä se oli ihan täyttä paskaa, ei musiikkia lainkaan, ja jonka ainoa tarkoitus oli kertoa kannabiksen pössyttelystä. Elvis ja Beatles olivat aikoinaan hirveää mölyä, rappion ja maailman pilalle menemisen symboleita. Ja mennään parikymmentä vuotta tästä eteenpäin, niin on taas löytynyt jokin uusi juttu jota nuoriso fanittaa ja me vanhemmat jäärät päivittelemme. Kautta aikain voi todeta, että se musiikki missä vanhempien mielestä piilee vaara, rappio, kapina ja ärsyttävyys, niin se iskee nuorisoon. Jokainen sukupolvi kapinoi vanhempiaan vastaan ja musiikki muuttuu. Eivät vuoden 1920 tienoilla syntyneet isovanhempani pitäneet Juice Leskistä tai Rauli Badding Somerjokea yhtään minään.

Tässä oli pikakatsaus räpistä. Toivon, että sain tuotua hieman lisävaloa.

Tuumailija kirjoitti...

Ja lisään vielä: Mitä tulee räpin taustabiittiin, niin ei sen tarvitse olla erityistä. Räpin taustalle riittäisi yksinkertaisimmillaan jo se, että kaveri vieressä beatboxaa suullaan ja käsillään ilman yhtään soitinta. Hiphoppiahan ei alunperin edes soitettu instrumentein, vaan DJ raapi sampleja niistä levyistä mitä sattui löytymään. Tämäkin korostaa sitä, miten olennaista hiphopissa lyriikat olivat, kun taustamusallakaan ei voinut pärjätä.

Joppos123 kirjoitti...

Valtaosa Ykän esittelimistä levyistä tuttuja mutta ihan vaan "fläshbäkkinä".
Aikoinaan Ruotsissa ei siis svedustaniassa meidät Suomenkieliset koululaiset pakotettiin erinäisiin kulttuuririentoihin på finska.
Jouduttiin Råbyn kirjastoon kahdeksi tunniksi katsomaan ja ennenkaikkea kuuntelemaan kun kissaksi pukeutunut Pedro Hietanen soitti harmonikkaa ja rusakoksi sonnustautunut MA Numminen vaakkui. Vieläkin herään joskus öisin hiestä märkänä omaan huutooni siitä traumasta.
Nyt kun aletaan psykoterapioimaan niin täytynee tunnustaa kaamea totuus tällaisen klanipäisen metallifanin pimeästä ytimestä.
Olen vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien ollut ABBA fani. Kiitos ja anteeksi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Tuumailijalle ja Joppos123:lle & kiitos kommenteistanne.

Tuumailija: Mennään tässä varmaan eri sukupolvien eroon. Mutta tiedän jopa räpistä ehkä jopa enemmän kuin sinä eli rap on siis aikanaan Yhdysvalloissa syntynyt musiikillinen kapinaliike hyvin teatraaliseksi muuttunutta funk-musiikkia vastaan. Aivan samoin kuin punk oli progea vastaan. Ymmärrän kyseisen liikkeen pohjan. Mutta se ei estä minua ajattelemasta että rap on hirveää paskaa sillä minä arvostan soittotaitoa ja melodiaa. Mitä rapissa taas ei ole. Ja minä tykkään että laulaja oikeasti laulaa. Sinun sukupolvesi katsoo varmaan asiaa eri vinkkelistä ja teillähän on siihen täysi oikeus. Ei mulla ole siihen mutisemista.

Joppos123: Häh-hää… joo, minä muistan… JÄNIKSET MAAAA-ILMANKARTALLE… tilulilii… tilulilaa… ja Abbahan oli ihan kivaa melodista poppia. Ja Agnetha aivan uskomattoman hyvän näköinen nainen.

Tuumailija kirjoitti...

Tuo oli mulle uutta, että hiphop olisi ollut kapinaa funkkia vastaan. Vaikka jonkin verran historiaa olenkin lukenut. Onko sulla heittää kirjallisuutta tai lähdelinkkiä, olisi mielenkiintoista tutustua tarkemmin. Tokihan jos ihan kunnolla perehtyisi, pitäisi varmaan lukea mustan musiikin historiaa aina puuvillapelloilta saakka. Käsittääksenihän afroamerikkalainen musiikki muodostaa pitkän jatkumon, josta hiphop on vain pieni sirpale. Mulla muuten on sellainen kutina, että rapin aallonharja on jo nähty. En oikein osaa perustella, mutta mutulla sanoisin, että varmaankin pian tulee jokin uusi aalto jotain muuta.

Pystyn yhtä reittiä muuten samaistumaan mielipiteeseesi: Itse inhoan örinäheviä yli kaiken, vaikka muuten tykkään kovasti hevistä moninaisine alalajeineen. En vain pysty käsittämään miten örinää voi luokitella laulamiseksi. Mutta kuten sanoit, joku katsoo asian toisin ja mulla ei siihen mutisemista.

Abba on hyvää musaa. Älä Joppos turhaan pyytele anteeksi!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Tuumailija. Luin sen joskus jostain ajalta ennen internetiä mutta en pysty antamaan sen kummempaa tietoa. Rapista en osaa sanoa muuta sen kummempaa kuin että minun korvaani se kuulostaa vastenmieliseltä. Örinähevistä en itsekään perusta.

Becker kirjoitti...

Vaikka olenkin vähän niinkuin bluussimiehiä niin noista esimerkeistäsi mieleenpainuvimmat olivat tuo Einarin polkupyörä, jossa Juicen sanoitus on mestarillista. Juice oli mielestäni eräs parhaita sanoittajia. Ei mitään väkisin väännettyjä loppuriimityksiä vaan tarina etenee sujuvasti.

Sitten kun fillareissa ollaan, niin jotenkin pidän tuosta Freemannin Ajetaan tandemilla. Hectoria en ole sietänyt koskaan, eikä se johdu pelkästään politiikasta.

Tuo linkkaamasi kuva kertoi kyllä erinomaisesti kaiken oleellisen. Tuolla edellä esitettiin ettei räppi ole musiikkia vaan räppiä. Siitä olen aivan samaa mieltä ettei se ole musiikkia. Olkoon sitten mitä vaan mutta äänisaastaa kuitenkin minun mielestäni.

Joppos123 kirjoitti...

Rapista putoaa Enimem ja Race againts the mashines, muutoin aika kuraa. Oltiin aikoinaan Hong Kongissa hypealueella Soho ja siellä paikallinen bändi veti aika hyvin "rasareiden" biisejä.
On sitä joskus tullut vahingossa vingutettua Tehtaankadulla, Venäjän suurlähetystössä Vöyrynmarssia. Se oli kyllä puhdas vahinko. Kummipoika oli sen asentanut puhelimeen soittoääneksi, nyt soi Sklipnotin "psykosocial".
Jo mananmaille siirtyneet vanhemmat kuunteli aikoinaan mustalaisbändiä nimeltään Horttokaalot ja kyllä faijalla tuli pieni kyynel silmään Jukka Raitasen biisitä "Vangin toive".
Hurtiganes rulettaa edelleen. Harmi kun ensi kesän Rockfest on siirretty Tampereelle. Iron Maiden on vieläkin näkemättä, ensimmäinen c kasetti koskaan jonka olen omistanut oli kyseisen bändin The Number of the Beast. Se tuli kuunneltua vouvausasteelle kuukaudessa.
Jää rockfest tällä kertaa väliin, lupasin viedä nuorimman junnun jonnekkin ulkomaille, hänen vuoronsa.
Kaksi vanhempaa veljeä on jo palkittu hyvin käydystä intistä, nyt on nuorimman vuoro. Sloveniaa meinasin, vuokra-auto alle ja kyntää viikossa koko maan.

Joppos123 kirjoitti...

Abba rules.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Beckerille ja Joppos123:lle & kiitos kommenteistanne.

Becker: Siihen Einarin Polkupyörän aikaan Juice ei ollut vielä keskittynyt olemaan Suomen Viisain Mies. Myöhemmässä vaiheessa (1979) hepun älppäri XV Yö (Tauko III) oli kyllä myös varsin hyvä.

Joppos123: Mukavaa Slovenian reissua. Sitä maata on kehuttu kovasti mukavaksi. Ja nyt kun Slipknot tuli mainittua niin pakko panna tää linkki jonka joku koiranleuka on tehnyt. Slipknotin biisistä löytyy yllättävän tuttuja, ettei jopa turkulaisia piirteitä…

https://www.youtube.com/watch?v=u-__mePlh_c

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Isä vainaa tykkäsi kahdesta hevosaiheisesta laulusta, Hortto Kaarlon "Kättä päälle ja käsirahaa" toinen oli Jaakko Tepon "Valko". Itse olen kuunnellut germanisoitua Heidi Bruhlin "Hundert Man und ein bewehl" mikä kyllä on huomattavasti parempi kuin alkuperäinen youtubelta löytyy vuonna 1966 tehty videona.

QroquiusKad kirjoitti...

Tuo "Hundert Mann und ein Befehl" on minullekin tuttu oman isävainaani kautta:
hänellä oli se magnetofonikelalla.

En muista kertoiko hän, mistä se oli peräisin; hän oli ruotsin ja saksan yliopisto-opintojensa merkeissä suorittanut harjoittelua mm. Hampurin Karstadt-tavaratalossa.
Hänen versionsakaan ei ollut tuon Heidi-neitosen, vaan enemmänkin tämän kaltainen:

https://www.youtube.com/watch?v=GdR6x3LXtuU

Joka tapauksessa se ei ole hänen Hampurin-ajaltaan, kappale on myöhempi.
Kuuntelimme sitä yhdessä 1980-luvun lopulla äitini ja veljeni ollessa mm. sukuloimassa sielläpäin, missä me emme niin oikein viihtyneet maailmankatsomuksellisistä syistä.

Kohonneen tunnelman kohottamiseksi nautimme myös alkoholia, joten muistikuvatkaan eivät ole aina niin tarkat. Hänellä oli toisella kelalla myös "Ballad of the Green Berets", joita vertailimme.

Isä on maannut sukuhaudassa jo lähemmäs kymmenen vuotta. Magnetofonikelojen kohtalosta en tiedä mitään.
Kaikki katoo, kaikki kaatuu, kaikki maatuu.
Ei entiselleen enää mikään jää.

Onneksi Internet ei unohda.

QroquiusKad kirjoitti...

Korjaan:
ensi vuoden alussahan isävainaa on maannut kuopassa yksitoista vuotta.

Niin kovin lyhyt loisto ihmiselon on
Kun Tuonen viikate sen pois jo korjaa
Niin nyyhkien syysviulujen soi ääni
Ei nouse ruis tuo enää kuhilaille
Jo majastani harja maahan saakka murtui
Työ kaikki on niin tosin toivotonta
Näin kaiken kaataa edessänsä marras
Ja huhtikuu on kuukausista julmin.

No, vuoden 2023 huhtikuu suo meille edes toivon siitä, että silloin asiat voisivat olla paremmin.
Ne olisivatkin, jos äänestäisimme kuten unkarilaiset.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Patelle Pankavaarasta ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne. Tuo saksalainen biisi on minulle ihan uusi. Hortto Kaalon muistan kyllä hyvin. Se yhtyeen toinen tunnettu kappale oli se ”Miksi ovet ei aukene meille”:

https://www.youtube.com/watch?v=--yUjmZZuFE

Kaikella kunnioituksella kyseistä yhtyettä kohtaan voin todeta ihan kokemuspohjaisesti että syy siihen miksi ovet ei aukene voi johtua porukan omista edesottamuksista. Ja toivotaan että vuonna 2023 suomalaiset lopultakin järkiintyvät.

QroquiusKad kirjoitti...

Mahdanko olla ainoa, jota jollain tapaa häiritsee tämä ihastuttava pikkuisten laulu:

https://www.youtube.com/watch?v=H9Gd-BjkA78

Onko tuossa pikkuisten kuorossa kuitenkin tuo Lenin-sedän laulu uudelleen sanoitettuna ja sovitettuna?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroqius Kad. En minä kyllä tuosta Lenin-setää löytänyt.

QroquiusKad kirjoitti...

Eihän siinä siis mitään Lenin-setää suorassa sanoituksessa ollutkaan.
Sen sijaan melodia, sovitus, lapsikuoron esitys sekä sanoituksen rytmitys:

LENIN-SETÄ:
Lenin-setä asuu Venäjällä
Ja sieltä on pitkä matkaa Vietnamiin
Mutta minusta vain tuntuu että
Lenin-setä asuu yhtä lähellä kuin setä Ho-Tsi Minh

VILLASUKKA:
Minun ystäväni on kuin villasukka
joka talvella lämmittää
ja minun ystäväni on kuin niityn kukka
joka saa minut hymyilemään

LENIN-SETÄ:
Leninillä on niin suuri otsa
Että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin
Ja Lenin-setä hymyilee
Ja silmät tuikkivat ja hän nauraa niin kuin setä Ho-Tsi Minh

VILLASUKKA:
ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan
niin vien sinut katsomaan
miten aurinko laskeen puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan

LENIN-SETÄ:
Minä olen pikku pioneeri
Ja vähäinen on vielä minun voimani
Mutta pienikin voi taistella
Rauhan puolesta kuin Lenin ja setä Ho-Tsi Minh
Rauhan puolesta kuin Lenin ja setä Ho-Tsi Minh

VILLASUKKA:
Minä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin
oppia tän maailman paljon paremmin
ja kun mä sitten joskus olen aikuinen
niin toivon että oppimasta koskaan lakkaa en.

Voin olla pahemman kerran väärässä ja toivon hartaasti olevanikin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Ehkä toi oli vähän haettua kumminkin. Monet melodiat ovat samantyyppisiä.

Anonyymi kirjoitti...

All you need is Love…

Yksi asia pitää korjata: 70-luku ei ollut pelkästään onnen, edistyksen ja YYA:n aikaa. Jo 70-luvulla oli äärioikeistolaista liikehdintää, oli jopa virallisen ulkopolitiikan vastaisia mielipiteitä, vaadittiin lain noudattamista - vastustettiin Kekkosen valintaa ilman vaaleja. Törkeää. Ja hirmuista.

Muistoni Love Recordsin tuotannosta ko. ajalta ovat lähinnä Yleisradion tarjonnan varassa. Tuppukylässä ei ollut musiikkikauppaa ja sitäpaitsi rahoille oli muutakin käyttöä. Abu Svängsta, Rapala, Lapua, Hirtenberg, RWS, Eley...

Äänentoistosta huolehti oikein transistoriradio. Kasettisoitin tuli talouteen -78/-79. Sitä ennen raha rautaan meni Valmet-Mauser-FN-Zeiss -akselille.

LP:t ilmaantuivat talouteen 80-luvulla ja CD:t 90-luvulla. Samaan aikaan äänentoisto kehittyi. Tuli levysoitin, viritinvahvistin, kunnon kasettisoitin, kunnon kaiuttimia, aktiivikaiuttimia, nelikanavaa ja hifiä. Ja levyjä alelaareista, paljon levyjä - myös Loven levyjä. Ja Napster toimi muuten hienosti, aikansa.

Asiaan:

Tasavallan Presidentti oli hämärästi tuttu, kuului joskus radiosta - tällä vuosituhannella MP3:a löytyi kivasti. Ihan OK pumppu.

Wigwam soi paljon , eikä turhaan oli jo silloin mieleeni ja vieläkin. Maailman valloitus jäi kesken - loppuiko usko vai mikä tuli. Musiikki oli ihan kuranttia. Jos proge kolahtaa. Ekä jännä musiikkisota käytiin äidinkielen tunnilla, Ulla esitelmöi Uriah Heepistä ja Pena väitti Wigwamia paremmaksi. Väittelyähän siitä seurasi useammaksi päiväksi.

M.A. Numminen, Someron lahja maailman musiikille, Genre on Underground ja Avantgarde. Musiikkinsa hillitöntä, Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa, Jenkka hevosen hoidosta, Olen nähnyt Helga-neidon kylvyssä. Ikisuosikkini, oikeasti maailmanluokkaa muusikkona. Olen työni puolesta ollut tekemisissä, asiallinen tyyppi - ei diivaile ja ymmärtää vaikeatkin tekniset jutut yhdellä selityksellä. Siis ymmärtää olla inttämättä vastaan vaikkei ehkä kokonaan ja syvällisesti asiaa osaisikaan.

Pitkä ura, eikä koskaan kokonaan pois muodista. Ja osaa muuten laulaa. Se MA-naukuna on tahallista - tehokeino -ja helevetin vaikeaa oikeasti laulaa.

Suomen Talvisota 1939–1940-bändi sai yllättävän paljon soittoaikaa. kekkonen Rock lie syynä. Ihan OK musiikkia.

Pekka Strengi jäi tuntemattomaksi aikoinaan, onkohan tuotantoaan minulla nytkään kuin muutama MP3. Olisi ollut ainesta.

Rauli Badding Somerjoki, Someron suuria poikia hänkin. Mononenkin taisi olla somerolainen. Hienoa musiikkia, Viilaten ja höyläten oli kova juttu 70-luvulla. 80-luvulla hämmästytin työtoverini kun palasin kaffemaitoa hakemasta Sokkarista muovikassia kantaen - löytyi baddingin biisien kokoelma, useampi LP oli niissä kootuissa.

Pihasoittajat - toinen sana myötähäpeälle euroviisuissa. Muuten, nykymaun mukaan ihan hyvin soitettua musiikkia. Mut hei! Ei euroviisuihin sopivaa. Ja tähän naamapalmuja useampi.


Dave Lindholm, isokynä. Tuo liikanimi on kuulemma sievistelty. Isoky**ä alunperin. Saatte ite arvata mitä ** ovat. Kande mennä kalaan, skitareita narraamaan...
Joutava honottaja jo silloin, eikä ole muuttunut.

Pekka Pohjola, outoa musiikkia. Kivoja nimiä levyillä ja biiseillä. Tätä kuului ja kuuluis fanittaa mutten pysty kykeneen. En vaan ymmärrä.

Maarit Hurmerinta, ööö - isot tissit ja kamala ääni.

Hurriganes - kiitos YLEn mulqvistien jäi aikoinaan tuntemattomaksi. Ei siis saanut soittoaikaa, kun ei ollu toimittajan kaveri. Nyt mulla on kai koko tuotanto, vinyylillä, CD:llä ja ämpäreinä. Remu on sekopää mutta ganes kolisee täysillä! ROK ROK!!

Ruusuja Hopeamaljassa sen sijaan sai soittoaikaa. Perkele, häpy kakka! Eki Punkkarisen hakaneuloja Hopeamaljassa taas sitten ei.

-------------- jatkuu

Pyssymies

Anonyymi kirjoitti...

jatkuu --------------

Juice "Juhani" Leskinen, nero. Napoleonin mopo, Einarin polkupyörä, Nordforsin pöytäviini ja sauna. Ah ja voi nuoruutta. Sanoittajana ylittämätön, teksti rullaa letkeästi. Muistan vieläkin ulkoa pitkiä pätkiä runojaan "kato, tässä pistin, sillä eilen listin, yhden anarkistin, kesken riettaan twistin"- näillä sanoilla esittelin joskus ellivuoressa Mauser–Vergueironi hienoa pistintä. pari vakavaa setää katseli epäileväisesti ja pari teiniä hihitti.

Laaja ja komea tuotanto. Valitettavasti tärpätti kelpasi liian hyvin.
Mainittakoon vielä: Juice oli ylivertainen urpoille vittuilija keikoilla.


Muska, Babitzinin perhe lie jokin kohtalon julma kosto suomelle, ties mistä synneistä.

Kaseva, ei mitään mielikuvaa. Nimi on tuttu, musiikki ei. Eikä tuo näyte vakuuttanut.

Veltto Virtanen ja Moog Konttinen. Mainiota musiikkia. Virtanen on, miten sen sanoisi, erikoinen tyyppi. Älykäs ja lahjakas, jutut välillä ihan järkeviä ja sitten välillä ihan eri ulottuvuudesta. Selvästi turhautui politiikassa, provoili siten huvikseen. Toisaalta ihan tavallinen hemmo ei kai käyttäisi päähineenään sohvatyynyä. ainakaan eduskunnan salissa.

Kontran musiikki oli ja on mainiota, jerry Cotton, Onomatopoeettinen alkoholiliike - "siili käyttää aineita, niin myös etana, heitä et voi tavata Alkon jonossa", Aja hiljaa isi, Olen Batman...

Mikko Alatalo, yleisdemokraatista sossuuden kautta mustaa casiota näyttäen kepuliksi. On siinä urakehitys. Ihan kivaa musiikkia välillä mutta kaihersi ja kaihertaa vieläkin herran pyrkyryys, tekopyhyys ja populismi.

Tabula Rasa oli nimensä mukainen, tyhjä taulu. Proge ei hirveästi nappaa vieläkään. Tuo Silvennoisen kummelointi ja progemenneisyys on kyllä hauska yhdistelmä.

Hector, tuo muodikkaita aatteita peesannut ja peesaava daideilija. Olen aina inhonnut ja aina inhoava. Ugh, olen puhunut.

Piirpauke, soi ylellä, konevitsan kirkonkellot ja kai jotain muutakin tunnollaan. Jazz ei oikein nappaa edelleenkään, ei ainakaan moderni jazz.

Royals - ikinäkuullukka.

Freeman, hetken hittiartisti. Yksi kesä ajettiin tandemilla. Sitten ei. Mutta se tandemin alun kitaran ininä on hieno.

Pelle Miljoona, punk-aikana ajanmukainen vaikka rasittava, Nyt ihan spede. Paskantärkeä kekkeruusi.

Kari Peitsamo, tuo musiikin iskurityöläinen. Määrää piisaa, seassa latuakin. Kommunistista haudankaivuun kautta persuksi. Ei paha. Ja kyllähän kauppaopiston naiset todella kääntää pään, edelleen.

Niin, se tiedostava tuotanto soi ylellä ihan tarpeeksi. Aika monen mielestä kertakuulemalla loppuiäksi. Sitä lenin-setää luulin parodiaksi, överiksi parodiaksi. Kuinka helevetissä kukaan on tämmöistä tehnyt tosissaan?

Epes oli hieno levykauppa, kun sain kortin,auton - kulku helpottui ja työn - rahaa hukattavaksi, aloin kantaa rahaa putiikkiin ja levyjä hyllyyni. Poko Records oli kuin auringon nousu, uusi aalto, Teddy & The Tigers - plääh, Eppu Normaali, Popeda, Tarharyhmä, Hassisen Kone, Sielun Veljet, J. Karjalainen, Kari Peitsamo Revival, olivat kovaa kamaa paitti noi teddyt oli shittiä.

Pyssymies

Anonyymi kirjoitti...

Mielipide ihan voiman pimeältä (hiilineutraalilta) puolelta. Rapille sopisi nimeksi paremmin neekerisönkkö. Ja ne sönkkäävät blinkblink-toljakkeet: Akat ja harakat ne kiiltävän perään on.

Surkein räpättäjä on toki karri kermaperse mansesta.

Muuan tuttuni soittaa örinäheviä, osaan kaikkien biisiensä sanat ulkoa: ör, ör, ör, ör, ör...

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies ja kiitos jaetuista muistoista.

Anonyymi kirjoitti...

Pieni ystävällinen korjaus Huru-ukolle: tuo "siinä kesä meni …" ei ollut Baddingin vaan Freemanin kappaleesta Yksi lensi yli käenpesän.
tira+

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, tira+. Joo, näin on. Napojamme tutkittiin ja kosketeltiin…

QroquiusKad kirjoitti...

Maarit Hurmerinnasta lausui Kari Tapio -vainaa erään heidän yhteisen projektinsa, muistaakseni surumielistä kantria, että Maaritilla on se itku jo valmiina. Oikeastaan aika hyvä luonnehdinta.

M.A.Nummisen ja Baddingin synergiaa esiintyi mm. ensinmainitun kirjassa "Baarien mies", jossa M.A. kiertää ympäri Suomea tutustumassa keskiolutbaareihin. Eräässä, en muista missä päin, hänelle kertoili eräs asiakas pelanneensa nuorna miesnä lätkää kakkosdivarissa.

Jos pukukoppitunnelmat ennen peliä olivat olleet vaisummanpuoleiset, ladattiin koneeseen C-kasetti jolta kuunneltiin "Fiilaten ja höyläten" volyymi kaakossa.
Se kuulemma oli toiminut aina.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Minusta Maarit on ollut ihan ok laulaja. Hänen olisi vaan pitänyt saada parempia lauluja laulettavakseen. M.A. Nummisen ”Baarien Mies” oli ehkä hänen tuotantonsa huippu. Hänen musiikillisia avujaan en noteeraa kovinkaan korkealle. Tosin se Jänikset Maailmankartalle saattoi olla ihan hyvä lastenohjelma.

Anonyymi kirjoitti...

MA:n ja myös M. Innasen suuria ansioita oli 60-luvun tiukkapipoisen ja - nutturaisen ilmapiirin murtaminen. Vieläkin tälle työlle olisi tilausta.

Lontoonseikkailija Joe Smit seikkailemassa viitakossa ja Nummisen vinksahtanut laulu ovat kuin suoraan nykysuvaitsevaiston painajaisista. Ja Numminen vei viestiä (Länsi)Saksaan: Suomi ei ole osa neukkulaa. Eihän sosialistiseen realismiin kuulunut hillitön riena ja anarkismi.

Opiskelukaverini, laulunopettaja - klassisen laulun - paljasti muinoin syyn miksi inhoan T Sorsakoskea ja fanitan Olaa ja Nummista: Topi ei osaa laulaa ja laulunsa on ihan hanurista. Mauri Antero osaa ja osaa laulaa hallitusti mutta anarkistisesti väärin. Neitokainen kadehti Maurin kykyä, oli kuulemma ihan pirun vaikea taito. Niin, Olavi Virta oikeasti osasi laulaa, vertaistaan eikä seuraavaakaan ole enää viihdemusiikkia tekemässä. Topin rahkeet ei riittäneet lähellekään. Ero oli kuin Matilla ja Eddiellä.

Pyssymies

Anonyymi kirjoitti...

Mielestäni Suomen ensimmäinen räppi oli Simo Salmisen "Alle lujaa".

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Pyssymiehelle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Pyssymies: Ymmärrän pointtisi mutta henkilökohtaisesti en pidä Nummisen tuotannosta.

Ano: Tavallaan joo… tosin Simon tuotanto oli niin mainiota että ei sitä kannata räpiksi sanoa. Se olis jo vittuilua.

QroquiusKad kirjoitti...

Olisiko "Alle lujaa" ollut ennemminkin talking bluesia yhdistettynä gospel-kuoroon; eräänlaista fuusiomusiikkia siis?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Toi oli kyllä oikeastaan ihan hemmetin hyvä määritelmä.

Ironmistress kirjoitti...

Albertin ja Ilen tarina oli mielenkiintoinen juttu sinänsä.

Albert piti Ileä lahjakkaimpana tuntemanaan nuorena kitaristina, ja petasi hänelle paikan 'Ganesista kun elämäntavat riistäytyivät käsistä. Ile puolestaan aina katsoi Albertia ylöspäin ja piti häntä opettajanaan ja tutorinaan. Heidän välillään vallitsi molemminpuolinen kunnioitus.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ruukinmatruuna. Näin minäkin muistelen. Musiikkimediallehan sattui asiaan liittyvä moka vuonna 1979 kun Ile erosi Ganesista ja yhtye julkaisi singlen Shoorai Shoorai. Singlestä kirjoitettiin että heti muuttui tatsi tanakammaksi kun Alppu palasi bändiin. Mutta kun sillä singlellä soitti vielä Ile.