MIEHITTÄJÄ

Tapahtuu kertomusten Raja, hetkeä ennen sekä Navarra puolivälissä

Tukholma, Ruotsin miehitysalueen pääkomendantin toimisto

Kenraalimajuri Keijo Suopanki kävi toimistossaan läpi päivittäistä tilanneraporttia miehitetyn Ruotsin alueelta niin sotilas-, siviili- kuin talouspuoleltakin. Raportti oli ollut jo pitkään samanlainen ja miellyttävän tylsä: ei erityistä tilastoitavaa. Maa oli rauhallinen. Tilanne Ruotsissa oli miehityksen jälkeen asettunut nopeasti aloilleen, elinkeinoelämä oli alkanut jälleen toimia sillä tuotantolaitokset olivat säästyneet suuremmilta sotatoimilta eikä miehitysjoukkoja kaduilla nykyisin paljoakaan näkynyt. Siihen ei ollut tarvetta. Olivatpahan paikalla kaiken varalta. Ja ne, jotka näkyivät eivät häirinneet ruotsalaisia millään tavoin.

Suomalaiset miehitysjoukot Tukholman alueella oli majoitettu kerrostaloista tehtyihin tilapäiskasarmeihin Rinkebyn alueelle. Tilaa oli siellä paljon, sillä varsinaiset asukkaat oli pakkosiirretty miehityksen aikaan itäiseen Skåneen. Tällä hetkellä suomalaisten osalta – muunmaalaisten joukkojen lisäksi – kantoi miehitysvastuuta seitsemäs jalkaväkiprikaati sekä kolme erillistä sotilaspoliisikomppaniaa.

Ruotsi oli jaettu useisiin miehitysvyöhykkeisiin. Suomen vastuulla oli pohjoinen osa, noin puolet maan pinta-alasta. Suur-Tukholman alue oli puolestaan kaikkien miehittäjien yhteistä miehitysvyöhykettä jossa johtajuus vaihtui puolen vuoden välein. Suomella oli ollut vetovastuu kolme kuukautta ja toimistossaan istuva kenraalimajuri Suopanki oli tehtävässään käytännössä koko Ruotsin ylin hallitsija. Suomen jälkeen vetovastuu siirtyisi Puolalle ja pääkomendantiksi tulisi generał broni Jan Wiśniewski.

RUOTSIN MIEHITYSVYÖHYKKEET:

Valkoinen: Suomi

Sininen: Norja

Punainen: Tanska

Harmaa: Puola

Keltainen: Baltian maat

Vihreä: Yhteismiehitysvyöhyke

Sekä Itä-Skånen eristysalue

Ennen Ruotsin miehitystä Suopanki oli suhtautunut ammattiinsa puhtaasti sotilaan näkökulmasta, mikä tietysti sotilaalle ymmärrettävää olikin. Siihenhän hänet oli koulutettu ja sen hän osasi. Nykyisin – komendanttina – hän joutui ajattelemaan työtään myös hieman filosofin ja jopa psykiatrin näkökulmasta. Sinänsä Operaatio Ragnarök oli ollut loistava menestys. Kellontarkka, raju ja häikäilemätön oppikirjaoperaatio. Ruotsi miehitettiin muutamassa päivässä. Ruotsin oma luurankomiehitetty ja käytännössä toimintakyvytön armeija pysyi kasarmeilla. Ei vastustanut miehitystä mitenkään. Olipa jopa pyytänyt päästä mukaan toimintaan mutta se määrättiin miehittäjän toimesta pysymään paikoillaan.

Ainoa vastarinta tuli odotetusti etnoalueitten aseistautuneilta joukoilta. Joka sekin jäi lyhyeksi. Nuo kevyesti aseistautuneet ja huonosti organisoituneet, varsin usein huumehöyryissään uhoavat joukot olivat varmaankin kuvitelleet että vastassa oli jotain Ruotsin poliisin kaltaista jolle pelkkä uho, rääkyminen ja häikäilemättömyys riittäisi. Siihenhän ne olivat Ruotsissa vuosikymmenten varrella tottuneet.  Hyvin nopeasti ne kauhukseen tajusivat että nyt ei ollutkaan kyse mistään ruotsalaisista dialogipoliiseista vaan vastassa olikin sekä määrällisesti, kalustollisesti, koulutuksellisesti, organisaatioltaan ja myös asenteeltaan totaalisen ylivoimainen sotilaallinen joukko. Joukko, jota ei kiinnostanut, mitä Ruotsin lait sanoivat ja joka toimi häikäilemättömästi. Vielä häikäilemättömämmin mitä etnojengit. Ja ennen kaikkea paljon tehokkaammin. Dialogia tuo joukko ei tarjonnut vaan nyt puhuivat aseet. Ylivoimaiset aseet.

Etnoalueet eristettiin nopeasti ja niiltä katkaistiin vesi, sähkö ja elintarviketoimitukset. Koska meneillään oli talvi, niin vastarinta romahti nopeasti ja erilliset vastarintapesäkkeet tuhottiin ilmavoimien, tykistön ja panssarivaunujen tulella. Vastarintahalua vähensi omalta osaltaan sekin, että siviileihin kohdistuneisiin rikoksiin syylliset etnojengien jäsenet teloitettiin välittömästi ja teloitusryhmissä oli aina mukana naissotilaita. Jengien jäsenethän olivat islamilaisia joitten elämään uskonto vaikutti huomattavasti enemmän kuin tavallisen eurooppalaisen ja jos islamilaisen miehen hengen riistää nainen, niin sehän takaa miehelle tuonpuoleisessa iänkaikkisen kärsimyksen Jahannamissa. Tätä uskomusta käytettiin tehokkaasti ja häikäilemättä.

Teloituksia – joissa teloitetut haudattiin sianruhojen sekaan –  ei myöskään salattu millään tavoin vaan lyötiin internettiin ja ne, sekä miehityksen jälkeiset suuret ja pakolla tehdyt väestönsiirrot saivat aikaan huomattavan vastalausemyrskyn vasemmistoliberaaleissa medioissa niin EU:ssa kuin Yhdysvalloissa. Vastaus vastalauseisiin oli ”entäs sitten, minkäs meinaatte tehdä ja monellako prikaatilla” ja tämähän aiheutti medialle uskomattoman henkisen pipin. Vasemmistoliberaali media oli tottunut kuluneitten vuosikymmenien aikana siihen tilanteeseen että se oli tosiasiallinen vallankäyttäjä ja nyt se joutui havahtumaan siihen, että sen valta olikin pelkkää puhetta ja kun puheesta ei enää välitetty niin se ei pystynyt enää muuhun kuin itkupotkuraivareihin. Jotka söivät sen arvovaltaa vielä entistäkin enemmän.

Operaatio Ragnarökin suunnitelman mukaisesti Ruotsin etnoväestö pakkosiirrettiin Itä-Skåneen. Täysin riippumatta siitä oliko heille myönnettu Ruotsin kansalaisuus vaiko ei. Sen spekuloinnin aika oli ohi. Eristysalueen perusideana oli, että tänne ei tehtäisi mitään ikiomaa Gazaa, vaan tehtiin selväksi tietyt asiat:

- Kaikki liikenne alueelle tai sieltä pois tapahtuu vain ja ainoastaan miehitysvaltojen tarkastuspisteitten kautta.

- Meriliikennettä suoraan alueelle ei sallita ollenkaan. Ainoa sallittu meriliikenne tapahtuu miehitysvaltojen alueella sijaitsevien Karlshamnin ja Trelleborgin satamien kautta joissa laivojen lastit tarkastetaan ja kuljetetaan maanteitse perille. Alueen meritila on miehitysvaltojen valvonnassa ja luvattomat alueelle pyrkivät alukset upotetaan varoituslaukausten jälkeen.

- Alueelle taataan sähkö, vesi, peruselintarvikkeet ja sairaalapalvelut. Minkäänlaista rahallista avustusta ei anneta. Toisin sanoen sitä kuuluisaa taikaseinää ei enää olisi.

- Mikäli alueelta ammutaan miehitysvaltojen alueelle, asiaan vastataan sekä ilmavoimien että tykistön tulella ja sähkön, veden ja elintarviketäydennysten katkaisemisella koko alueelta viikoksi.

- Alueelle ei lasketa minkäänlaisia toimittajia ja alueen internetyhteydet ovat miehittäjien valvonnassa.

Kävi ilmi, että etnoväestöä ei ollut kiinnostanut Ruotsissa asuminen sinänsä joten elatusautomaatin loputtua se alkoi poistua alueelta vapaaehtoisesti. Osa Saksaan ja osa lähtömaihinsa jotka ottivat vielä kansalaisiaan vastaan. Olihan kyseessä vielä koko Euroopan mittakaavassa pieni määrä vaikka muutamasta miljoonasta puhuttiinkin. Suurin vetovoima oli kuitenkin Saksalla joka toimi edelleenkin merkeliläisten periaatteitten mukaisesti. Ja joka protestoi voimakkaasti sekä Ruotsin miehitystä  että väestön pakkosiirtoja. Johon miehittäjän puolelta vastattiin että voihan Saksa koettaa onneaan ja hyökätä. Täysin luurankomiehistöön taantuneen ja lähinnä omaa kansaa valvomaan siirtyneellä Saksan armeijalla ei olisi ollut siihen mitään mahdollisuutta. Olihan maan armeijalla ammusvarastojakin ehkä pariksi päiväksi.

Sotilaallisesti Operaatio Ragnarök oli ollut menestys. Kaikki tavoitteet oli saavutettu, taisteluissa oli kuollut noin viisi tuhatta etnoa sekä 247 miehittäjän sotilasta joista suomalaisia 44. Kaikki oli tapahtunut sodan logiikan mukaisesti. Mutta se, jonka logiikkaa Suopanki ei tajunnut olivat itse ruotsalaiset.

Ruotsalaiset eivät olleet nousseet minkäänlaiseen vastarintaan. Ei miehityksen aikana eikä sen jälkeen. Ei aktiiviseen eikä passiiviseen. Ruotsin armeija olisi itse ollut halukas yhtymään miehitysjoukkoihin ja sitä käytettiin tällä hetkellä kevyesti aseistettuna poliisina. Mutta armeijan ulkopuolella ei ollut muodostettu minkäänlaista vastarintaliikettä. Saati sitä, että oltaisiin ryhdytty sissitoimintaan. Poikkeuksena eräs Antifan leikkipartisaaniporukka joka päätti miehityksen alkuvaiheessa elämysmatkailla Tukholmassa kivien ja polttopullojen kanssa. Niin kuin aina ennenkin. Kuvitellen, että elettiin edelleenkin vanhassa Ruotsissa. Ruotsissa, jossa poliisi silitti päätä ja osallistui kaiken maailman pride-kulkueisiin. Leikkipartisaanien epäonneksi vastassa olikin tällä kertaa liettualaisia sotilaita. Partisaanielämysmatkailun lopputuloksena oli kahdeksan kuollutta, kuusitoista haavoittunutta sekä neljäkymmentäkahdeksan pidätettyä ja vankileirille vietyä joista liettualaiset totesivat että pääsevät pois ennemmin tai myöhemmin. Todennäköisesti myöhemmin.

Mutta siihen se vastarinta – jos leikkipartisaanien epäonnista elämysmatkailua saattoi sellaiseksi sanoa – sitten jäikin. Muuten ruotsalaiset asettautuivat miehitysvallan komentoon vastarintaa tekemättä ja sillä asenteella niin kuin sen alla oltaisiin eletty ja siihen totuttu jo viimeiset sata vuotta. Se muuttui välittömästi normaalitilaksi. Päivitetyksi normaalitilaksi niin kuin orwellilaisessa yhteiskunnassa. Normaalitilaksi niin kuin sosialidemokraattinen todellisuus kymmeniä vuosia ennen miehitystä. Asiantilaa tietysti helpotti se, että talous alkoi jälleen toimia ja kadut olivat vuosikymmenten jälkeen jälleen rauhallisia. Toki Ruotsi joutui maksamaan miehittäjälle joukkojen ylläpitämisestä mutta ne olivat lähinnä suolarahoja verrattuna siihen, mitä Ruotsi joutui aikanaan maksamaan etnoväestön elättämisestä.

Suopanki oli tullut miehityksen aikana siihen johtopäätökseen että ruotsalaiset olivat kansa joka pelkää ajattelemista. Ainakin itsenäistä ajattelemista. Se tarvitsi yhteisen ja yhtenäisen ajatusmaailman joka annettiin sille noudatettavaksi turvallisesti yläpuolelta ja jonka se otti mielellään ja ajatuksellisesti laiskana vastaan. Millään tavoin kyseenalaistamatta. Maailman kansandemokraattisin kansa joka kuvitteli asuvansa maailman vähiten kansandemokraattisessa maassa. Sitä Suopanki ei osannut sanoa, että kuinka kansa oli päätynyt kyseiseen tilaan. Ehkä se johtui kymmeniä vuosia jatkuneesta sosialidemokraattisesta hallinnosta ja samaan aikaan tulleesta taloudellisesta hyvinvoinnista jota tosin eivät olleet saaneet  aikaan demarit, vaan Ruotsin vahva talousveturi ja oma osaaminen. Tai ehkä kyseessä oli jotain perin ruotsalaista jota kukaan ei pystynyt ymmärtämään.

Kun maa miehitettiin ja sen sosialidemokraattiset – täysin puolueista riippumatta – johtajat vangittiin ei kansa nähnyt asiassa mitään ongelmaa. Ei tullut mitään mielenilmauksia. Annettiinhan miehittäjän taholta kumminkin vanhan tilalle uusi ajatus- ja toimintamalli ja jälleen turvallisesti ylhäältä päin. Sitä saattoi seurata ja noudattaa. Ja ruotsalaisethan noudattivat. Niin kuin aina ennenkin. He olivat hyviä noudattamaan. Ei ollut mielenosoituksia itsenäisyyden menettämisestä. Vaikka niitä ei oltu kielletty. Ei metelöintiä internetissä. Vaikka sitä ei edes valvottu.

Suopanki oli päätynyt siihen johtopäätökseen, että ruotsalaiset eivät edes halunneet miehityksen loppuvan. Sillä se tarjosi heille yhteisen ajatuksen yläpuolelta määrättynä. Ja ennen kaikkea se antoi heille mahdollisuuden unohtaa sen tosiasian että he, juuri he itse olivat syy siihen että maa miehitettiin. Ehkä he halusivat että miehittäjä pysyisi maassa suojellakseen heitä heiltä itseltään. Ja että miehittäjä pysyisi maassa pitkään. Suojellakseen ruotsalaisia ruotsalaisilta. Suomessa, Norjassa ja Tanskassa oltiin kansannousujen jäljiltä palailemassa siviilivaltaan. Mutta Ruotsissa sellaista ei edes ajateltaisi pitkään aikaan. Ruotsalaiset taisivat itsekin tajuta että juuri he olivat hyväuskoista typeryyttään muuttaneet maansa islamilaiseksi aikapommiksi jota he itse eivät pystyneet purkamaan.

Saattoi olla, että Ruotsin kansa tavallaan rakasti miehittäjää. Suojelihan se heitä pahimmalta viholliseltaan. Eli sinisilmäiseltä itseltään. Suopanki ajatteli että ruotsalaiset olivat vapaaehtoisesti eläneet itse kehittämässään painajaisessa ja pakottaneet itsensä ajattelemaan että ei se ollut painajainen vaan pullantuoksuinen hyvä uni. Eivätkä he pystyneet heräämään siitä painajaisesta itse. Siihen tarvittiin muita. Vaikka herätys oli tyly ja tuli telaketjujen säestämänä. Telaketjujen jotka rikkoivat Peppi Pitkätossun korean Huvikummun seinät. Huvikummun joka oli korea ulkopuolelta mutta joka eksytti sisään erehtyneen loputtomaan pastelliväriseen sokkeloon josta hän ei päässyt ulos ja joka löi hänen mielensä täyteen hokemaa että eksyminen itsessään oli täydellinen olotila jota ei saanut arvostella. Vaikka ympärillä olevat karamelliseinät siirtyivät aina vain sisäänpäin vieden liikkumatilan lopulta olemattomaksi.

Suopanki oli tullut siihen johtopäätökseen että Ruotsin kansaa ei oltu aivopesty. Se oli aivopessyt itse itsensä. Asuessaan Huvikummussaan jonka erinomaisuutta rakastaessaan se oli avannut Huvikummun ovet niille, jotka muuttivat Huvikummun Kauhujen Taloksi. Josta ruotsalaiset eivät itse uskaltaneet lähteä pois. Eivätkä edes tunnustaa itselleen mitä Huvikummusta oli tullut.

Oveen koputettiin. Sisälle astui Suopangin tiedustelupäällikkö everstiluutnantti Vilmi.

- Se taitaa alkaa nyt.

- Missä?

- Iso-Britanniassa.

- Kumpi aloittaa?

- Etnot.

Suopanki luki nopeasti läpi Vilmin tiivistelmän Iso-Britannian tilanteesta. Sen saattoi aavistaa ja sitä oltiin jo odotettukin. Valtaan päässyt kansallismielinen hallitus oli lopettanut taikaseinän ja vähentänyt etnoväestön sosiaaliavustukset minimiin joka sekin annettiin suoraan elintarvikkeina eikä rahana. Jatkuvasti kasvanut etnoväestö ei sietänyt elatusautomaatin loppumista ja oli aloittanut aseellisen kapinan. Luottaen siihen niin kuin aikanaan luotettiin Ruotsissakin että kun heille ei mahdettu ennenkään mitään niin ei mahdeta nytkään.

He olivat väärässä. Ison-Britannian vieläkin varsin voimakas armeija sekä New British National Guard jota hallitus aseisti oli ilmoittanut että etnokapina murskataan kaikin mahdollisin keinoin ja etnoväestö karkoitetaan maasta täysin riippumatta siitä oliko sillä Ison-Britannian passi vaiko ei. Tärkeä seikka oli se, että uunituore Ison-Britannian kuningatar Charlotte oli asettunut voimakkaasti tukemaan niin hallitusta, armeijaa sekä New British National Guardia ja kutsui kansalaisia aseisiin miehittäjää vastaan.

Britit voittaisivat ja karkoittaisivat etnoväestön manner-Euroopan puolelle jossa Brysselin utopistit puolestaan ottaisivat ne vielä avosylin vastaan. Ja samalla saisivat aikaan typeryyttään dominoefektin jossa etnoväestö pyrkisi aseellisin keinoin valtaan myös liittovaltion alueella saaden aikaan täyden sisällissodan. Suopanki ajatteli että miehitysvaltion tiedusteluelimet olivat ehkä paremmin perillä Euroopan tapahtumista kuin liittovaltion utopistinen johto. Järjestäytymistä oli tapahtunut niin Saksassa, Ranskassa, Hollannissa kuin muuallakin. Suomestakin oltiin kuljetettu kaikessa hiljaisuudessa Tanskan ja Puolan kautta noiden maitten piilossa organisoituville kansalaiskaarteille kaksikymmentä tuhatta vanhaa kiinalaista rynnäkkökivääriä ja huomattava määrä patruunoita.

Miehitysjoukoissa oli myös tehty suunnitelmat joitten perusteella – mikäli avunpyyntö tulisi ja epäilemättä se tulisi – ne auttaisivat kansallisia voimia pian alkavassa Euroopan sisällissodassa. Suomesta lähtisi Tanskan kautta sotimaan neljä prikaatia. Aluksi. Tarvittaessa enemmänkin.

Eurooppalaiset yrittäisivät ottaa Euroopan takaisin eurooppalaisille. Kuinka siinä sitten kävisi? Se jäi nähtäväksi. Joka tapauksessa se tulisi olemaan vielä paljon, paljon rumempaa ja väkivaltaisempaa kuin mitä oli ollut Ruotsin valloittaminen. Suopanki tiesi että oli olemassa se pelätty ja kerran kokeiltu saksan kielellä tehty manuaali. Joka oli käännetty muillekin kielille. Ehkä se otettaisiin jälleen käyttöön. Valitettavasti.

Suopanki keskittyi tiedusteluaineistoonsa ja manasi mielessään alimpaan helvettiin ne utopistit jotka olivat saaneet tämän kaiken aikaiseksi. Mutta ainahan oli ollut niin että sotilaat joutuivat korjaamaan sotkun utopistien unelmoinnin jäljiltä.