IKKUNAN ÄÄRELLÄ

Elettiin Nyhtänköljässä erästä 1970-luvun talvea. Siinä Kekkosen valtakunnassa jossa elämän tunnussa oli syvä luottamus tulevaisuuteen. Elettiin kuin kansakunnan pitkälle edennyttä aamupäivää jossa ei osattu vielä kuvitellakaan kuinka kirkkaaksi auringonpaiste vielä joskus tulisi. Eteen- ja ylöspäinmenon tuntu oli lähes kaikkialla.

Joskaan ei aivan kaikkialla. Joissain paikoissa aika alkoi pikkuhiljaa pysähtyä ja kello raksutti enää menneitä vuosia. Yksi niistä paikoista oli kunnan keskustan reunamilla sijaitseva pieni puutalo joka erottui ohimenevälle tielle hangen keskeltä ja metsän reunasta. Talo ei ollut sodan jälkeen rakennettuja rintamamiestaloja vaan se oli tehty jo kauan aikaisemmin. Pieni kooltaan ja vain yksikerroksinen. Talon rappusten edessä oli vanha nainen joka oli käynyt hakemassa kolme ämpärillistä vettä tien vieressä sijaitsevasta kunnan vesipisteestä. Ämpärit hän oli työntänyt talolleen vesikelkalla ja nosteli niitä nyt yksi kerrallaan sisään. Aikanaan niitä olisi noussut kaksi kerralla mutta ikä teki tehtävänsä eikä selkä tahtonut enää suoristua itsestäänkään.

Silti nainen oli tyytyväinen. Taloa saattoi joku pitää askeettisena. Yksi pienehkö olohuone jossa oli pieni sohva sekä heteka johon oli vaihdettu vaneripohja. Sitten oli keittiö jossa oli pieni ruokailupöytä, vanha rautaliesi sekä siihen kuuluva leivinuuni jonka pesä oli keittiön puolella ja muuri puolestaan olohuoneen puolella. Olohuoneessa oli lisäksi yksi sähköpatteri ja keittiössä kaksipisteinen sähkölevy. Vesi oli kantovesi eikä talossa ollut viemäröintiä. Samoin kuin ei sisä-wc:tä. Ulkohuussi oli lähellä, yhdistetyssä liiteri- ja varastorakennuksessa. Talon toisessa päässä oli hyvälöylyinen sauna muuripatoineen ja vatipesuineen. Samassa saunassa nainen pesi pyykkinsä vieläkin käsin. Olipa talossa luksuksena vielä keittiössä sijaitseva jääkaappi ja olohuoneessa vanha putkiradio ja mustavalkoinen televisio.

Kauppa-asiatkin sujuivat mukavasti sillä kilometrin päässä sijaitsevassa lähikaupassa oli lähetyspoika. Nainen soitti kerran viikossa kauppaan ja lähetyspoika toi pahvilaatikossa sen, mitä nainen tarvitsi. Eikä se ollut paljoa. Aika ajoin hän kävi kaupassa maksamassa piikkinsä. Potkurilla kulkien. Kesällä siinä oli pyörät alla. Joskus hänen poikansa heitti hänet autollaan kaupalle. Poika käytti häntä myös keskustassa. Lähinnä siksi että hän kävi nostamassa pankista eläkkeensä käteiseksi.

Kyseinen vanha nainen ajatteli että talossa oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Ei se ollut askeettinen, vaan viihtyisä. Ennen kaikkea se oli koti. Hän oli nähnyt aikanaan kapinan, tuntenut pelon ja nälän joka pienen tauon  jälkeen jatkui sodilla jotka tekivät hänestä lesken ja köyhän yksinhuoltajan. Sota ja pelko loppui aikanaan, nälkäkin kaikkosi mutta köyhyys ja raskas työ teollisuussiivoojana jäi. Kunnes työn ies muuttui sairaseläkkeeksi hieman ennen varsinaista eläkeikää. Kaiken koetun myötä nainen tiesi että mitään ei tullut ottaa itsestäänselvyytenä ja toimeen tuleminen oli itsessään jo rikkautta. Sillä, joka piti hänen elämäänsä köyhänä  oli vielä hyvin monta askelta omassa elämässään otettavana ja opittavana.

Kaiken tarvittavan lisäksi hänellä oli ystävänsä. Oli hänellä tietysti sukuakin mutta pääosa oli kaikonnut muualle eikä paikkakunnalle jäänyt poika voinut jatkuvasti täällä hypätä. Heillä oli oma elämänsä. Mutta ne ystävät, joita hän aikoi taas pian katsella olivat aina uskollisesti paikalla. Samalla kun nainen haki vettä oli liedessä ollut valmis tuli palamassa ja sillä hän keitteli maittavat kahvit vanhalla kuparipannulla. Kahvipannun hän asetti keittiön pöydälle joka sijaitsi ikkunan vieressä ja laittoi kahvimyssyn sen päälle. Pöydällä oli jo valmiiksi pienessä astiassa sokerikorppuja jotka löytyivät kuivatavaraa sisältävästä pienestä komerosta. Hiirethän siellä tuppasivat aika ajoin mellastamaan mutta kun kaiken pakkasi matkan varrella kertyneisiin peltirasioihin niin juhlat jäivät hiiriltä pitämättä. Siinähän tyhjää rapistelivat.

Oli vedenhakureissulta tullut mukaan myös Maakuntalehti mutta se sai odottaa olohuoneessa. Nainen aikoi keskittyä ystäviinsä. Hän kaatoi kahvia vanhaan posliinikuppiin, kastoi siinä sokerikorppua, haukkasi palasen ja katsoi ikkunasta ulos. Kahden metrin päässä keittiön ikkunasta oli lintulauta. Siellä näyteltiin näytelmää joka oli aina samanlainen mutta silti alati elävä ja muuttuva.

Vanha talo sijaitsi kahden maailman rajalla. Ihmisten maailma, asuttu kyläalue päättyi taloon ja talon vierestä alkoi synkkä, kauas ulottuva metsä. Niinpä lintulaudalla oli monen tyyppisiä visertäjiä. Talitiaisia, varpusia, hömötiaisia, sinitiaisia ja välillä harvinaisempiakin vieraita. Vanhan naisen suurimpia suosikkeja olivat talvipakkasien aikaan pihalle tulevat punatulkut. Välillä talon viereisessä pihlajassa niitä saattoi olla hyvinkin viisitoista kappaletta ja silloin näytti siltä kuin pihlaja olisi kasvattanut itselleen paksut ja pörröiset talvimarjat. Kävi laudalla tietysti harakoita ja närhiäkin mutta kopautus ikkunaan ajoi ne pois. Pienemmät tirriäiset eivät kopautuksia säikähtäneet. Ne tiesivät että seisova pöytä oli niitä varten.

Aika unohtui lintulaudan ja sen vieressä olevan lyhteen luona käytävää näytelmää katsellessa. Kesällä pikkulinnut pyörivät muualla koska ruokaa oli luonnon puolesta yllin kyllin mutta tilalle tulisivat toiset vieraat. Liiterirakennuksen päässä saattoi pyöriä parhaimmillaan toistakymmentä siiliä. Niitten mukavien tuhisijoitten puuhailuja katsellessa aika unohtui yhtä lailla. Mutta ei sen ollut väliä. Hänellä kun ei ollut enää kiire minnekään.

Aika ajoin hänellä oli kaveri katsomassa ystäviään. Tulevana viikonloppuna hän tulisi taas. Pojanpoika. Sellainen kymmenvuotias vessukka joka jaksoi yhtä lailla seurata pihan elävää näytelmää. Metsäläisen aikeita pojassa oli, niin kuin isässäänkin. Isänsä opettaisi pojan aikanaan metsälle ja kehuipa poika ampuneensa jo haulikolla. Poika oli myös kovin utelias ja kyseli kaikenlaista menneistä ajoista. Sellaisiakin kysymyksiä joihin nainen ei halunnut vastata eikä oikeastaan edes muistella. Silti hän nautti pojan vierailusta sillä – toisin kuin poika – hän tiesi ajan nopean kulun ja ymmärsi että kasvaessaan pojalle tulisi muutakin kiinnostusta kuin mummolakäynnit. Paljon, paljon muuta ja niin kovin, kovin pian. Toivottavasti isoäiti ei unohtuisi mielestä kokonaan.  

Vanha nainen huokasi, kastoi korppua kahvikupissa ja haukkasi palan. Pian nämä ikkunan ääressä näyteltävät näytelmät loppuisivat. Ainakin hänen osaltaan. Olihan hän sen tiennyt jo hyvän aikaa mutta hänen poikansa oli tehnyt sen hiljattain selväksi. Sanoen lopulta ääneen sen, mitä hän ei itse saanut itselleen sanottua. Vaikka talo olikin hänelle rakas, se tappaisi hänet ennenaikaisesti. Voimat eivät vaan kerta kaikkiaan riittäisi. Jo vedenhaku oli nykyisin kovasti työlästä. Ja harvaa puutaloa piti lämmittää usein eikä talo tehnyt sitä suinkaan itse. Puut oli pilkottava ja kannettava eikä hänen elämän kuluttama vartensa sitä enää kauaa kestäisi. Nuorena kovakuntoisen naisen vartalo oli aikanaan kuin raudasta tehty mutta rautakaan ei kestä loputtomasti vuosien kirousta. Ja se lähikauppakin lopettaisi pian. Omistaja oli liian vanha eikä kannattavuuden rajalla vuosia keikkuneelle kaupalle ollut halukasta jatkajaa. Jäljelle jäi vain keskustan suuremmat kaupat. Joilla ei lähetyspoikia ollut enää ollut aikoihin.

Olihan hänelle jo esitelty vanhustentalo. Eikä se ollut mikään punkka vuodeosaston nurkassa vaan kyseessä olivat ihan oikeat rivitalot joissa oli tarjolla yksiö. Ensimmäisen kerran hänellä olisi asunto jossa hanasta tulisi vesi. Lämminkin vesi. Olisi sisävessa ja suihku. Kaikki tarvittava. Kunnan apua sai tarvittaessa mutta jos ei tarvinnut niin sitä ei väkisin tuputettu eikä tekemisiä vahdittu. Hän olisi asukas, ei potilas eikä vanki. Hulluhan hän olisi jos ei muuttaisi. Mutta silti ajatus riipi sielua. Milloin hän oli muuttanut tähän taloon? Ennen sotia. Hän oli yhtä talon kanssa ja hänen lähdettyään talo olisi vain sieluton hajoava runko josta muistot ajan myötä haipuisivat ja lopulta unohtuisivat kokonaan.

Mutta… ikä oli ehkä särkenyt vanhan naisen ruumiin mutta jättänyt järjen. Pakkohan hänen olisi muuttaa. Ja olihan se jo päätetty. Keväällä se tapahtuisi. Hän oli pyytänyt ja saanut hieman aikaa tehdä surutyötä. Että tottuisi ajatukseen ja voisi muuttaa sielultaan yhtenä kappaleena. Vaikeaa se silti olisi. Jättää talo, talon muistot ja ystävät keittiön ikkunan äärellä.

Kymmeniä vuosia myöhemmin, samalla tontilla…

Muuan harmaapartainen mies käveli tontilla ja katseli ympärilleen. Mies oli se pikkuinen poika joka oli joskus kauan sitten kastellut mummin keittiössä sokerikorppua kahviin ja katsellut hänen kanssaan lintujen vilskettä. Nyt hän alkoi olla jo vanha mies itsekin. Tontilla ei näkynyt enää jälkeäkään jo aikaa sitten puretusta talosta. Ei edes kivijalkaa. Mies mittaili muistinsa metrejä ja hahmotti mielessään menneitä paikkoja. Joo, tuossa ne oli ne raput… ja se ikkuna oli tuon verran vasemmalle ja eteenpäin… lintulauta oli tuossa…

Mies katseli lintulaudan paikkaa mutta eihän maassa ollut enää edes tolpan kuoppaa jäljellä. Tontilla pörräili muutama talitiainen mutta niittenkin titityy oli ajan myötä kadonnut ja nyt ne vislailivat mitä vislailivat. Se pihlaja oli vielä sentään tallella. Varsin huonossa kunnossa jo sekin. Kuinkahan vanha se oikein mahtoikaan olla? Liiterirakennus sen vierestä oli myös kadonnut jo kauan sitten. Mies laski edelleen muistinsa metrejä ja kiersi talonpaikkaa… tuolla kohdalla oli liesi ja muuri… ja tällä kohdalla sauna… siinä se kylmä avovintti sitten kaiken päällä… olohuone… näinkö pieni se talo lopulta olikin… no, pikkupojasta kaikki tuntui aina suuremmalta…

Mies muisti sen kuinka pikkupoikana ajatteli ihmiselämän olevan hirvittävän pitkän. Nyt hän tajusi – oli tajunnut jo kauan – että kuinka lyhyt se tosiasiassa olikaan. Matka lapsuudesta aikuisuuteen ja siitä kohti vanhuutta oli kuin ohimenevä huokaus jota ihminen ei ollut edes tajunnut huokaisseensa. Hänkin oli elänyt jo paljon kauemmin kuin mitä hänellä olisi enää jäljellä. Kai se oli hyvä ettei etukäteen tiennyt päiviensä määrää.

Vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään hautapaikka otti mies lippalakin päästänsä ja oli hetken paikallaan katsoen jotain, jonka muisti mutta jota ei ollut enää. Hän tuumasi että oli sentään hyvä että isoäiti ehti elää vanhuutensa ja lopulta kuolla inhimillisesti. Toisena aikakautena. Toisessa maailmassa. Arvokkaana ihmisenä jonka elämällä oli merkitys vielä sen lopussakin. Aikana, ennen kuin vanhuksista tuli vain pelkkä menoerä ja hengittävää ongelmajätettä jotka ahdettiin vanhuskeskityslaitoksiin jossa heidän kuolemaansa toivoivat sekä vanhukset itse että se yhteiskunta jota he aikanaan olivat rakentamassa. Miettien ehkä että oliko se sittenkään vaivan arvoista. Kun kiitos oli tällainen.

Mies pani lätsän takaisin päähänsä, sytytti tupakan ja ajatteli katkerana että hänen sukupolvellaan sitä arvokkaan vanhuuden etuoikeutta ei enää olisi. Ainoa vaihtoehto päätymisestä eläväksi säilykepurkiksi varastohyllylle taisi olla pistää tarpeeksi aikaisessa vaiheessa haulikonpiipun suuhunsa ja painaa liipaisinta. Autolleen kävellessä mies ihmetteli itsekseen että mikä muutti maan sellaiseksi että se unohti itsensä ja kansalaisensa? Ja miksi? Hänellä ei ollut vastausta. Hän käynnisti autonsa ja poistui jonnekin. Kauniiden muistojen maailmasta lohduttomaan nykyhetkeen joka ei luvannut toivoa paremmasta.