ERÄS VIHREÄ JA EPÄILYKSEN PIRU

Helsingin keskustassa mukavassa kerrostaloasunnossa vietti iltapuhdettaan eräs vihreä, tarkemmin nimeltään Eräs Vihreä. Hän istui olohuoneensa mukavalla tv-tuolillaan ja nautti toista lasillistaan punaviiniä. Kalliin punaviinin aromi kutkutteli makuhermoja ja lämmitti nielaistessa mukavasti. Eräs Vihreä oli varsin tyytyväinen ja hänen mielentilansa oli levollinen, jopa voitonriemuinen. Elämä oli kohdellut häntä oikeastaan aika mukavasti. Hänhän oli aikanaan ollut vain yksi tiedostavista tytöistä yhteiskuntatusinatieteen laitoksella. Ehkä hän oli ollut jotenkin sanavalmiimpi, ehkä astetta röyhkeämpi tai ehkä hänen ulkonäössään oli jotain, joka oli imaissut hänet politiikan maailmaan ja saanut hänet menestymään siellä.

Hän oli valmistunut tusinatieteen tusinamaisteriksi, mutta hänen ei tarvinnut huolehtia tusinatyöpaikasta, sillä hänet oltiin valittu eduskuntaan vihreitten listalta. Hänestä tuli kansanedustaja. Eipähän tarvinnut harjoittaa sitä rahvanomaista työn hakemista. Saati sitten tekemistä. Ja nyt hän oli jo tottunut olemaan kansanedustaja. Hän ei mieltänyt sitä enää voitetuksi luottamustehtäväksi, vaan asemaksi, joka kuului hänelle ilman muuta.

Hänen poliittisen uransa aikana vihreät olivat onnistuneet oikeastaan yli odotusten. Heistä ei tosin tullutkaan sitä suurpuoluetta, mitä aikanaan uumoiltiin, mutta jollain ihmeellä heidän ideologiansa pääkohdista olikin yllättäen tullut myös valtakunnan politiikan pääkohtia. Niistä asioista, mitä Eräs Vihreä ja muut tiedostavat tytöt yliopistovuosinaan tunsivat kuppilassa ihanaa humalaista maailmantuskaa, puhuttiin nyt politiikan permannoilla naama vakavana ja totisin mielin.

Ympäristöasiat olivat nousseet Suomessa äärimmäisen merkittäväksi, ympäristöajattelu meni yli kaiken muun ja heidän ideologiansa voimalla oltiin niin suomalainen teollisuus kuin tavallinen kuluttajakin – varsinkin haja-asutusalueella – saatu ymmärtämään, tai ainakin voimattomana hyväksymään, että niin tehtaan kuin kansalaisen tulee kantaa globaalinen vastuunsa. Ja sen vastuun määrittelivät vihreät, ja muut puolueet olivat hyväksyneet vihreitten määrittelyn. Se kai jotenkin miellettiin vihreitten tontille kuuluvaksi. Yhtä kaikki, kansalaisille tehtiin selväksi, että nyt ei voitu enää elää kuin pellossa. Ja tämän selväksi tekemisen mukaan oli nyt sitten jatkossa elettävä. Suomesta tehtäisiin vihreän vastuullisen ajattelun edelläkävijä koko muulle maailmalle. Maksoi mitä maksoi.

Globaalisuus. Globaali vastuu. Vastuu globaalista ympäristöstä. Globaali esimerkki. Ne olivat Eräälle Vihreälle niin kauniita sanoja. Ne olivat kuin ilmassa leijailevia saippuakuplia leppeänä kesäpäivänä jossain kaupungin puistossa.

Eräs Vihreä kaatoi itselleen uuden lasin viiniä ja jatkoi ajatteluaan globaalilla linjalla. Globaali vastuu lähimmäisistä. Se oli ollut myös heidän linjanaan. Ja he olivat onnistuneet siinäkin. Suomen rajat olivat nyt auki kaikkien tulla. Veljiemme ja sisariemme, Afrikasta ja Aasiasta. Eikä heitä enää voinut käännyttää pois, jos he eivät sitä itse haluaisi. Ja miksi haluaisivat? Vihreä humanistinen ajattelu ei ehkä ollut suuren hiljaisen enemmistön tapa ajatella, mutta siellä, missä päätökset tehtiin, se oli vallassa. Ja se pakotti hiljaisen enemmistönkin kantamaan globaalin vastuunsa lähimmäisistään kaikkialta maailmasta. Koska hiljainen enemmistö ei sitä pystyisi itse ymmärtämään, tarvittiin Erään Vihreän kaltaisia eliittiyksilöitä, jotka ajattelisivat heidän puolestaan.

Tilanteessa oli jotakin niin kaunista. Kun kansainvälinen veljemme tai sisaremme sai vain jalkansa Suomen maaperälle, hän sai pysyvän asumis- ja elatusoikeuden. Ja hänestä tuli heti suomalainen. Tietysti hän oli myös ulkomaalainen, silloin jos se palveli myös Erään Vihreän ylläpitämää ideologiaa. Tilanteen mukaan valittu ja vaihdettu kansalaisuus. Tarkoituksen mukaan korostettu samanlaisuus tai korostetusti esille nostettu etnisyys. Aina tilanteen ja tarkoituksen mukaan. Ja kukapa muu tilanteen ja tarkoituksen määrittelisi kuin Eräs Vihreä.

 Ja nyt se kaukana Suomesta syntynyt, syrjitty, köyhä, loukattu ja alistettu ihminen nostettaisiin täällä rikkaassa pohjoisessa jalustalle, asetettaisiin ikoniksi, vain siksi, että hän on syntynyt sellaiseksi, minkälaiseksi syntyikään. Ja valkoiset, heikompiaan alistamaan tottuneet ihmiset saivat hyväksyä sen, ja niellä kiukkunsa, sillä he tiesivät, ettei heiltä enää kysyttäisi. He maksaisivat velan niitten puolesta, jotka sen joskus ottivat. Ja yksi heistä, jotka tätä velkaa perivät, oli Eräs Vihreä.

Omassa maassaan Eräs Vihreä ja hänen ideologiset kumppaninsa olivat kääntäneet historian päälaelleen. He olivat voittaneet. Eräs Vihreä kaatoi itselleen uuden lasin viiniä, ja mietti myös tyytyväisenä Euroopan Liittovaltiokehitystä. Ei hän oikeastaan ihan tarkkaan hahmottanut, mitä se tarkoitti. Liikaa lukuja, liikaa puhetta teollisuudesta, liikaa puhetta koroista, liikaa puhetta pankeista. Mutta sen hän ymmärsi, että se tarkoitti rajojen poistumista vielä entistäkin enemmän. Ja ennen kaikkea hän ymmärsi, että ne raappahousuiset, hienhajuiset ja persuja äänestävät junttijätkät joita hän niin syvästi inhosi, vihasivat ajatusta Euroopan Liittovaltiosta. Ja silloinhan Euroopan Liittovaltion täytyi olla hyvä asia. Ei Eräs Vihreä siihen sen enempää perusteluja tarvinnut. Se tuntui hyvältä. Tunne oli tärkeä. Faktat eivät. Ne kuuluivat vanhaan maailmaan.

Periaatteessa Erään Vihreän elämä olisi varsin kohdallaan ja hänen mielialansa kuuluisi olla hyvin levollinen. Mutta sitä se ei ollut. Hän kaatoi taas uuden lasin viiniä, ja odotti. Tulisiko se taas? Se, mikä viime aikoina hänen viiniä nauttiessaan oli aina ilmestynyt.

Silmäkulmassa vilahti jokin. Sitten toisessa. Sitten tuntui, kuin hänen takanaan olisi joku. Hän kääntyi ympäri. Ei ketään. Hän kääntyi takaisin. Ja siinähän se perkele istui taas hänen edessään. Semmonen puolimetrinen sarvipäinen, kiiluvasilmäinen otus, joka röyhtäili rikkihöyryjä.

Se oli tullut häiritsemään hänen tiedostavaa rauhaansa ensimmäisen kerran muutama viikko takaperin. Silloin se oli tyynesti odottanut, että Eräs Vihreä olisi selvinnyt alkujärkytyksestään, ja esitteli sitten itsensä:

- Morjens, Eräs Vihreä. Sinä saatat tunteakin minut. Tai ainakin olet ehkä osannut odottaa minua. Tiedän sen, sillä kollegani Kalvava Ajatus on majaillut päässäsi jo pari viikkoa. Se kertoi, että mielessäsi on aika kypsä siihen, että minä ilmestyn.

- Kuka… tai mikä sinä olet?

- Olen Epäilyksen Piru. Ja olen nyt tullut kiusaamaan sinua. Saatan olla seuranasi pitkäänkin. Mikäli onnistun tehtävässäni, saat seuraavaksi seuralaiseksi kollegani nimeltä Omatunto. Mutta siihen on vielä pitkä matka.

Epäilyksen Piru oli käynyt sen jälkeen piinaamassa Erästä Vihreää säännöllisesti. Varsinkin silloin, kun hän innostui juomaan. Mikä ei ollut kovin harvoin, pakko tunnustaa. Ja siinä se taas oli. Yhtä virnuilevana kuin ennenkin. Ja eihän se tietenkään malttanut olla hiljaa.

- Morjens, Eräs Vihreä. Muutama ansaittu viinilasillinen menossa, häh? Kyllähän sinä ne olet ansainnutkin. Kun menit ja pelastit maailman, häh hää, eiks vaan?

- Älä virnuile. Kyllä me sitä pieneltä osaltamme olemme pelastaneet. Niin kuin tiedät, Suomessa on nyt varmaankin maailman tiukimmat ympäristösäädökset ja ankarin ympäristöverotus. Suomi voisi olla esimerkkinä koko maailmalle.

- Voisi olla niin. Vaan onko? Mitenkäs tuolla Kiinassa? Siellä kun meinaan vähän niinkun saastutetaan edelleen. Oikein Kiinan mitalla. Onko otettu esimerkkiä? Onko laitettu suotimia piippuun? Onko siellä edes kuultu suomalaisesta ympäristöutopiasta? Olekko käynyt kertomassa ja opettamassa? No et oo käyny niin. Suomessa olet vaan kaltaistesi kanssa säätänyt, säveltänyt ja elänyt unelmaasi. Entäs siellä unelmien Afrikassa sitten? Porukka kasvaa siellä väkiluvultaan toiseen potenssiin. Ne tarttee sapuskaa ja kaikenlaista muuta. Kiinnostaakohan niitä toimia Erään Vihreän oppien mukaan? Mahtaako ne edes tietää, kuka Eräs Vihreä on?

- Tiedätkös, Eräs Vihreä, ja tiedäthän sinä, että niillä sinun ympäristösäädöksilläsi ja energiaverotuksellasi sinä olet onnistunut lähinnä tuhoamaan suomalaista teollisuutta ja aikaansaamaan työttömyyttä. Ja vähentämään verotuloja. Joita sinä taas paikkaat kiristämällä veroja lisää. Ai että tavalliset ihmiset tykkäävätkin sinusta. Ne tavalliset ihmiset, jotka elättävät sinut. Ja elättäisivät myös, vaikka et olisi kansanedustaja. Silloin sinä olisit varmasti ja turvallisesti verovaroilla elätetty tusinamaisteri tusinavirastossa tekemässä jotain tusinatutkimusta, jonka tarkoitus olisi osoittaa, että on ehdottoman välttämätöntä, että niillä tavallisilla ihmisillä on velvollisuus elättää tusinavirastossa tusinatutkimuksia tekevät tusinamaisterit.

- Ne tavalliset ihmiset, tiedäthän sinä ne. Eivät ne ole kaukanakaan. Ne asuvat tuolla lähiöissä. Ne, jotka puolestasi joutuvat kantamaan ”globaalin vastuunsa lähimmäisistään kaikkialta maailmasta”, niin että sinun ei tarvitse, vaan voit keskittyä pelkästään puhumaan asiasta. Heidän kokemuksensa tästä globaalista lähimmäisenrakkaudesta ovat hieman toisenlaisia kuin omasi. Niin joo, mutta eihän sinulla varsinaisesti ole niitä. Muissa kuin valvotuissa ja turvallisissa oloissa.

- Ja sitten sinun piti jatkaa Disneylandisi kehittämistä änkeämällä tänne väen väkisin sitä tuulivoimaasi. Koska se ei saastuta. Tosin silloin, kun se ei toimi, mikä on usein, joudutaan sinun vuoksesi sitten valtakunnan verkkoon syöttämään voimaa kivihiilellä. Joka saastuttaa ja joka on muualta ostettu. Kalliilla rahalla. Olisihan täällä ollut kyllä tuota turvettakin yllin kyllin. Ei olisi mennyt penniäkään energiataalereita ulkomaille. Ja se olisi tuonut työpaikkojakin. Niille tavallisille suomalaisille. Jotka elättävät sinut. Mutta se ei käynyt sinulle, koska se ei sopinut sinun vihreään Disneylandiisi. Ainoa asia, minkä toiminnastasi voi näyttää maailmalle esimerkkinä on se, kuinka toteuttaa omia utopioitaan toisten rahoilla ja kiitokseksi kuivattaa kaikki kaivot.

- Annas kun minä kerron sinulle salaisuuden, Eräs Vihreä. Tai no, tiedäthän sinä sen itsekin. Sinä et välitä. Sinua ei edes kiinnosta. Sinä tiedät hyvin, että et sinä ole maailmaa pelastanut. Eikä sinulla ollut edes tarkoitusta tehdä niin. Halusit vain päästä pätemään omissa, hyvin pienissä ja sisäänlämpiävissä piireissäsi. Ja se riittää sinulle aivan hyvin. Sinä nostit ilmaan pingispallon, senkin teit jonkun toisen lihaksilla ja jälkeenpäin uskottelit itsellesi nostaneesi ilmaan kahdensadan kilon puntit. Omilla voimillasi.

- Tiedätkös, Eräs Vihreä. Sinä olet yksi itsekkäimpiä ihmisiä, mitä olen pirun urani aikana tavannut, ja usko huviksesi, että se ura on pitkä. Sinua ei kiinnosta se, että sinulla on ympärilläsi kokonainen kansa ihmisiä. Miljoonia. Niitä lähimmäisiä. He eivät merkitse sinulle mitään. He ovat olemassa sinulle vain siksi, että he voivat kustantaa sinun kaukaisten kuvien palvontasi. Miten sinä voisit oikeasti kantaa huolta kaukana asuvasta lähimmäisestäsi, kun sinua ei kiinnosta sekään lähimmäinen, joka on vierelläsi? Sinua ei kiinnosta kuin oma egosi ja sen ruokkiminen. Ja sen nälkä on loputon.

Eräs Vihreä oli kuunnellut aikansa, ja nyt hän puhui vuorostaan:

- Niin. Oikeassahan sinä olet. En minä heistä välitä. Ja miksi minun pitäisi välittää? Eivät he ole mielenkiintoisia. Mielenkiintoisia ihmisiä on vain vähän, ja valta tulee olla heillä. En kiistä olevani itsekäs. Mutta pitääkö minun muka hävetä sitä? Minä olen mä haluun-sukupolvea ja sen esimerkillinen edustaja. Ehkä suurin osa ikäluokastani kasvoi siitä ulos, mutta minä en, koska minun ei tarvinnut. Minä olen Minä. Ja minulla on mahdollisuus määritellä, mikä ja millä tavalla tarkoittaa Me. Ja minä olen määritellyt sen omalla tavallani. Jaa miksikö? No siksi, että mä haluun. Ja siksi, että mulla on siihen mahdollisuus.

- Tiedätkös, Epäilyksen Piru. Jokaisella aikakaudella on oma aatelistonsa. Aina on se porukka, joka elättää, ja ne, joita elätetään. Ja minä nyt satuin tuurilla päätymään tämän aikakauden aatelistoon. Tämän aikakauden rahvas saa luvan elättää minut, ja vielä parempaa, se saa luvan elää minun oikkujeni ja utopioitteni mukaan. Ja tiedätkös vielä, piruseni, nämä pari uusinta versiota aatelistosta on vienyt tämän niin sanotun Disneylandin vielä pidemmälle kuin vanha maa-aateli. Sille vanhalle maa-aatelille riitti, että rahvas painoi selkä vääränä. Mutta minulle se ei riitä. Nykyisen rahvaan on rakastettava minua ja sitä minun kaukaisten kuvien palvontaa. Ja palvottava niitä itsekin. Jos ei hyvällä, niin sitten väkisin. Koska minä haluan niin. Koska minä en voi olla väärässä. Koska minä en jumalauta saa olla väärässä!

Epäilyksen Piru katseli Erästä Vihreää ovelasti alta kulmien ja sanoi:

- Olet sanonut tuon saman jo monta kertaa. Mutta tiedätkös, minulla on piruna kyky tiettyihin asioihin, ja yksi niistä on kuunnella ihmisten ääntä. Ja paatoksesi taso on laskenut joka kerta. Olet vielä tietenkin hyvin paatunut, etkä ole lähellekään valmis siihen, että luovuttaisin tehtäväni kollegalleni Omatunnolle. Mutta sen aika tulee vielä. Lähden nyt, mutta tiedät, että tulen takaisin.

Epäilyksen Piru katosi rikinkatkuiseen savunpöllähdykseen. Palaahan se vielä, piru vie, sehän on selvää, tuumi Eräs Vihreä. Mutta sainhan sentään karkoitettua sen vähäksi aikaa. Tuon pikkupirun  täytyy olla oikeasti olemassa. Jos näkisin näkyjä, niin silloinhan kaikki, mitä se puhui olisi tullut omasta päästäni. Ja sehän ei voi olla mahdollista. Se ei saa olla mahdollista. Ja tämähän tarkoittaa myös sitä, että se olento nimeltä Omatunto on todellakin olemassa. Minkähänlainen hirviö se mahtaa olla, kun tuokin on jo niin karmean näköinen? Valtaisiko se Omatunto ruumiini ja mieleni, niin kuin demoni sen pienen tytön siinä Manaaja-elokuvassa? Jäisinkö vangiksi omaan ruumiiseeni kun Omatunto pakottaisi minut toimimaan tahtonsa mukaan?

Ajatus puistatti Erästä Vihreää. Hän joi vielä yhden lasin viiniä, käveli makuuhuoneeseen ja nukahti päiväpeiton päälle vaatteita riisumatta. Yöllä hän näki painajaista. Hän oli töissä vanhainkodin vuodeosastolla ja joutui koko vuoronsa ajan vaihtamaan vaippoja. Jostain kaukaisuudesta kuului tutun kuuloinen ilkeä nauru ja pilkkahuuto:

- Tämä vuoro ei lopu koskaan…