Ensimmäinen tarina
Kiusattu istui kuntansa lastensuojelun sosiaalityöntekijän työhuoneessa. Mukana olivat myös hänen vanhempansa. Kiusattu arveli, että tähän pisteeseenhän se jossain vaiheessa päätyisi, mutta mitä tulevaisuus toisi hänelle tullessaan, oli täysin hämärän peitossa. Kovinkaan positiivisia toiveita hänellä ei ollut. Hän oli oppinut elämän realismin jo aikaa sitten ja hyvät uutiset olivat jotain sellaista, joka oli hänelle pelkkää fiktiota. Hän oli viisitoistavuotias, melko heiveröinen poika, joka oli kärsinyt viimeiset kaksi vuotta koulussaan jatkuvasta oppilasterrorista. Terrorin primus motorina oli hänen ikäisensä poika, joka kiusatun mielestä oli täysi psykopaatti. Niin kuin todennäköisesti muittenkin oppilaitten mielestä, mutta he eivät olleet uskaltaneet vastustaa häntä, joten hekin osallistuivat kiusaamiseen, mikä oli milloin fyysistä väkivaltaa, milloin henkistä ja jatkuvasti netissä tapahtuvaa kiusaamista. Muut oppilaat olivat osallistuneet kiusaamiseen lähinnä siksi, etteivät olisi itse joutuneet kiusatuksi.
Jollei kiusattu olisi ollut niin loppu, häntä olisi huvittanut termi ”kiusaaminen”. Se oli hänen mielestään lähinnä yhtä kuvaava, kuin napalmpommitusta olisi nimitetty papattimatoksi. Se oli jatkuvaa henkistä ja fyysistä terroria, jolle ei tullut koskaan loppua. Hän ei ymmärtänyt, miksi tämä terrori kohdistui häneen, mutta oli lakannut miettimästä sitä aikaa sitten. Omalla käyttäytymisellään hän ei voisi muuttaa mitään. Kyse oli siitä, halusiko häntä kiduttava psykopaatti seuraajineen muuttaa käyttäytymistään. Tai halusiko koulu panna kovan kovaa vastaan ja lopettaa tämän helvetin. Ja kiusattu tiesi, että molempiin kysymyksiin vastaus oli ei. Psykopaatti seuraajineen ei halunnut ja koulu ei kyennyt. Eikä koulu suostunut myöntämään avuttomuuttaan. Se keskittyi vain julkisivunsa ylläpitämiseen.
Koulu oli tarjonnut avuksi keskustelua. Olihan siellä Kiva Koulu-projekti, Mulla On Koulussa Mukavaa-projekti, Meillä Ei Kiusata-projekti, Yhdessä Ymmärtäen Ja Hyväksyen-projekti ja siihen liittyvät koulukuraattorin hyllyssä olleet huomattavat mappimäärät, jotka hän kaivoi esille, kun kiusattu oltiin laitettu saman pöydän ääreen kiusaajansa kanssa, vaikka kiusattu ei olisi halunnut nähdä kiusaajaansa yhtään sekuntia enempää. Kiusattu huomasi, että koulukuraattori eli niin kiusatun kuin kiusaajan elämään nähden täysin ulkopuolisessa todellisuuskuplassa, joten molemmat antoivat hänen pitää oman shownsa, josta hän kieltämättä nautti. Se pellehän puhui siitä, olisiko kiusattu voinut omalla käytöksellään aiheuttaa kiusaamisen. Helvetti, hänhän halusi vain olla rauhassa. Ei mitään muuta. Kiusattu huomasi, niin kuin varmaan kiusaajakin, että kuraattori puhui pääasiassa itselleen. Olihan hän nuori ja innokas virkanainen, joka oli ensimmäisessä työpaikassaan, eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä todellisuudesta, missä kiusattu eli. Niin kuin ei kiusaajankaan todellisuudesta. Hän oli niin sanottu Kympin Tyttö. Väärä ihminen väärässä paikassa väärään aikaan.
Tapaamisen lopuksi kuraattori halusi, että niin kiusattu kuin kiusaaja kirjoittivat nimensä ”ei enää kiusaamista-sopimukseen”. Molemmat kirjoittivat. Sehän oli helpointa. Lähinnä siinä niin kiusattu kuin kiusaaja pääsivät eroon tilanteesta, joka oli kiusaajalle lähinnä huvittava ja kiusatulle se merkitsi lähinnä ETYK-sopimusta siitä, että häneen kohdistuva terrori voisi jatkua, ja koulu voisi pestä kätensä. Koulukuraattori puolestaan oli onnellinen, mielsi onnistuneensa ja näytti allekirjoitetun sopimuksen rehtorille, jota taas seuraavassa paikallislehden julkaisussa haastateltiin, ja joka saattoi sanoa, että meidän koulussamme on työrauha taattu kaikille oppilaille. Opetushallituksen hyvä materiaali ja sen moniammatillinen hyödyntäminen mahdollistaa sen.
Kiusaamishelvetti jatkui. Siitähän ei ollut mitään epäilystäkään. Kiusattu ei enää mennyt kouluun. Hän sanoi sen suoraan vanhemmilleen. Häntä ei saisi sinne enää kuin kilon kappaleina. Vanhemmat ymmärsivät ongelman, ja ottivat jälleen yhteyttä kouluun. Yllätyksekseen he huomasivat, että ongelmaksi olikin muuttunut heidän poikansa. Joka ei käynyt koulussa, vaikka oppivelvollisuus niin vaati. Koulu oli pakotettu tekemään pojasta lastensuojeluilmoituksen. Perheen isä kysäisi rehtorilta, että mahtaisiko tämän asian, ja heidän saamansa varsin tylyn vastineen kanssa olla mitään tekemistä sillä, että tuon kiusaavan psykopaatin isä oli varsin iso tekijä paikallisessa kunnallispolitiikassa. Rehtori vastasi, että hän ei ole velvoitettu vastaamaan tuollaiseen henkilöön kohdistuvaan solvaukseen. Mikäli vanhemmat eivät saa poikaansa kouluun, saa lastensuojelu hoitaa asian. Koulun velvollisuus se ei ole, eikä myöskään perättömiin syytöksiin vastaaminen.
Ja tässähän sitä nyt oltiin. Kunnan lastensuojelun sosiaalityöntekijän toimistossa. Sosiaalityöntekijä sanoi selkeästi, että mikäli poika ei suostu menemään kouluun, hänet on otettava huostaan ja sijoitettava laitokseen. Poika totesi hyvin selkeästi, että minä en sinne mene rääkättäväksi. En jaksa enää. Teepä ihan mitä lystäät. Vanhemmat tukivat poikaa, ja totesivat, että Suomessa on oppivelvollisuus, ei mitään yleistä velvollisuutta olla psykopaattien terrorin kohteena.
Niin poika kuin hänen vanhempansa näkivät sosiaalityöntekijän kasvoista, että hän oli samaa mieltä heidän kanssaan. Mutta hänkään ei pystynyt tekemään mitään. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa poika huostaan ja sijoittaa hänet toisessa kunnassa olevaan lastensuojelulaitokseen, jossa oli oma koulu. Ehkä henkilökunta pitäisi siellä huolen siitä, että poika saisi olla rauhassa ja käydä koulunsa läpi. Poika pani merkille sen, että sosiaalityöntekijä sanoi ”ehkä”.
Kolmea päivää myöhemmin hän odotti kotonaan, kun lastensuojelulaitoksesta saapui kaksi ohjaajaa hakemaan hänet. He olivat melko nuoria naisia, ja poika aisti heissä jotain samaa kuin siinä koulukuraattorissa, joka eli aivan eri todellisuudessa kuin hän. Mutta eipä hänellä ollut vaihtoehtoa. Hän astui autoon, meni ohjaajien mukana laitokseen, jossa hänelle osoitettiin oma huone ja kerrottiin laitoksen tavat.
Muutamassa päivässä hän huomasi, että tilanne ei muuttunut mihinkään. Hänelle kehittyneellä tutkalla hän huomasi, että kiusaajia ei olisi enää yksi, vaan useampi. Myös laitoksessa oli toimiston hyllyssä mappikaupalla ”meillä ei kiusata”-materiaalia. Osastolla oli myös pari miestä työssä. Heidän vuorojensa aikana poika sai olla rauhassa ja hän pyrkikin olemaan mahdollisimman paljon heidän seurassaan. Toisten työntekijöitten vuorot olivat silkkaa anarkiaa, ja anarkian kohteena oli hän. Sama terrori jatkui uudessa koulussa.
Kiusattu alkoi miettiä, että itsemurha olisi varteenotettava vaihtoehto. Kuolema voisi olla ystävä, joka vapauttaisi hänet tästä kaikesta. Sillä hän tiesi, että kukaan ei auttaisi. Koskaan.
Toinen tarina
Koulun kello soi välitunnin päätteeksi. Kiusaaja poltteli tupakkansa loppuun ja heitti natsan lumihankeen. Hän oli hyvällä tuulella. Niin kuin aina. Hän oli uittanut taas kertaalleen kiusattua lumihangessa ja hänen seuraajansa olivat riekkuneet ympärillä. Parikin heistä oli kuvannut session älypuhelimella ja kiusaaja tiesi, että seuraavan tunnin aikana se olisi kaikkien katsottavissa youtubessa.
Kiusaaja ei oikein tiennyt, miksi hän oli valinnut juuri tuon tyypin rääkättäväkseen. Ehkä siksi, että tyyppi oli heiveröinen, eikä pystynyt puolustamaan itseään. Ehkä hän oli hiljainen, eikä itseään niin esille tuova, ja asia ärsytti kiusaajaa. Ei tyypillä, eikä tyypin henkilöllisyydellä sinänsä ollut mitään merkitystä. Kiusaaja tiesi itsekin olevansa sadisti, ja nauttivansa ihmisten alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Hän tiesi myös olevansa pelkuri, ja valitsi rääkättäväkseen itseään heikompiaan. Tuo kiusattu kävi siihen osaan hyvin. Hän tiesi, että hänen hännystelijöissään olisi monia, jotka pystyisivät hakkaamaan hänet itsensä halutessaan tuhannen paskaksi, mutta omalla röyhkeydellään hän pystyi pitämään heidät aisoissa. Antamaan kuvan jostain, joka oli paljon enemmän, kuin mitä hän tosiasiassa oli. Ja hän varmisti sen joka välitunnilla rääkkäämällä tuota onnetonta. Mielikuvat olivat tärkeitä. Ne herättivät pelkoa. Ja siitä, pelosta hän eli. Hän eli ja hengitti ympärilleen levittämäänsä pelkoa. Hänellä itsellään ei ollut mitään ongelmia. Hänen perheessään ei ollut mitään ongelmia. Hän oli tottunut saamaan kaiken, minkä hän halusi. Hänen maailmankaikkeutensa keskipisteenä oli hän itse. Muut olivat vain joko seuraajia tai hänen sadisminsa kohteita.
Koulu oli esittänyt hänelle varoituksia. Hän oli haistattanut niille pitkät. Minkä koulu hänelle mahtaisi? Olihan hänen isänsä sentään jonkunlainen kunnallispamppu. Isä suojelisi häntä, ja varmistaisi, että hän saisi jatkaa sadistin uraansa. Rehtori oli esittänyt hänelle varoituksen kerran. Toisen varoituksen rehtori oli esittänyt lastensuojelun sosiaalityöntekijän kanssa. Kiusaaja ei ollut välittänyt. Ei mikään kuitenkaan muuttuisi. Eivät ne hänelle mitään mahtaisi, tuumi kiusaaja sillä itsevarmuudella, mikä viisitoistavuotiaalla psykopaatilla oli.
Kiusaaja käveli luokkaansa kohti. Historian tunti. Nuori naisopettaja. Sitä olisi myös kiva rääkätä. Mutta yllättäen rehtori käveli hänen luokseen ja totesi, että marssipas toimistoon. Mikäs erinomainen nyt oli? Kiusaaja käveli huvittuneena rehtorin toimistoon, mutta toimiston oven mentyä kiinni hän vakavoitui. Toimistossa oli se sama lastensuojelun sosiaalityöntekijä kuin ennenkin. Se ei häntä haitannut. Se, mikä pisti hänet ihmettelemään, oli se, että toimistossa oli myös neljä varsin suurikokoista hänelle tuntematonta aikuista miestä.
Lastensuojelun työntekijä alkoi puhua:
- Niin sinulle kuin vanhemmillesi on puhuttu tästä useita kertoja. Mutta sinä olet silti jatkanut oppilasterroria, eikä sinulla näytä olevan mitään mielenkiintoa lopettaa sitä. Aikanaan maassamme oli systeemi, että terrorista vaiettiin ja sen kohde siirrettiin laitokseen. Nyt tilanne on toinen. Nämä miehet ovat Huitsinnevadan Kasvatuslaitoksesta, ja sinä siirryt sinne välittömästi. Olkaapa hyvät, totesi lastensuojelun sosiaalityöntekijä paikalla olleille miehille.
- No niin, juippi, alas kävellä. Lähdetään Huitsinnevadaan.
Kiusaaja luuli että tämä oli jotain järjestettyä bluffia ja alkoi huutaa:
- Ja vitut minä minnekään lähde! Ei teillä ole valtuuksia! Haistakaa homot vittu!
Sen jälkeen hän yritti lyödä lähimpänä olevaa kasvatuslaitoksen miestä. Hän oli lyönyt muutamaa kuukautta aikaisemmin kouluavustajaakin, eikä asiasta ollut seurannut mitään. Kouluavustaja ei ollut tehnyt rikosilmoitusta, koska olisi joutunut käymään oikeusprosessin läpi yksinään. Koulu ei olisi ollut hänen apunaan. Vielä silloin. Muutamaa sekuntia myöhemmin, maatessaan lattialla käsiraudoissa hän ymmärsi, että tilanne oli tainnut radikaalisti muuttua. Miehet saattoivat hänet pihalla odottavaan pakettiautoon. Saattaminen oli sinänsä lievä termi, sillä kiusaajan jalat eivät paljon maata tavanneet, kun miehet kuljettivat häntä. Matkan varrella hän yritti vielä huutaa epäreilua kohteluaan, mutta alkoi tajuta, että hän oli ensimmäistä kertaa elämässään törmännyt tilanteeseen, jossa hän ei ollut johtaja. Ja hän oli näkevinään, että yksikään hänen seuraajistaan ei nostanut sormeakaan hänen puolestaan.
Miehet heittivät hänet auton takapenkille, kaksi isoa miestä istui hänen viereensä, auto käynnistyi, kuljettaja kääntyi taaksepäin ja sanoi hiljaisella ja rauhallisella äänellä:
- Ole hiljaa. Ja pysy hiljaa.
Hän älysi olla hiljaa. Auto oli ajanut muutaman kymmenen kilometriä. Tultiin sillalle. Auto pysähtyi. Miehet nostivat hänet autosta ja yksi miehistä sanoi:
- Tämä on kuules Örnätjoki. Jossain vaiheessa sinulla saattaa tulla mieleen lähteä hatkaan laitoksestamme. Viimeistään tässä Örnätjoen sillalla me saamme sinut kiinni, ja uitamme sinut tuolla joessa. Laitoksessamme sinulle opetetaan käytöstapoja ja sinut opetetaan ottamaan muut ihmiset huomioon. Sinut opetetaan ymmärtämään, että sinä et ole tämän maailman napa. Se opetetaan sinulle joko hyvällä tai pahalla. Valinta on täysin sinusta kiinni. Samalla voit käydä peruskoulusi loppuun.
Nämä neljä miestä katsoivat häntä täysin rauhallisesti, jopa hymyillen. Heissä ei ollut mitään sellaista kuin koulukuraattorissa. Kiusaaja tunsi, että jotain pyrki turahtamaan housuun. Nämä miehet eivät olleet häntä heikompia. He eivät olleet kiusattavia. He eivät olleet myöskään sellaisia virkamiehiä, jotka säikähtäisivät huutamista ja uhoamista.
Kiusaaja kysyi:
- Te otitte mun älypuhelimen. Kai minä sentään sen itselleni saan?
Yksi miehistä vastasi:
- No, katotaan kolmen kuukauden kuluttua. Ne sun youtube-videot on muuten lähetetty poliisille. Saattaa olla, että sijoituspaikkasi siirtyy Huitsinnevadan Kasvatuslaitoksesta Keravalle. Itsehän tätä pyysit.
Kiusaaja ymmärsi, että ensimmäistä kertaa elämässään hän oli ehjän edessä. Kukaan ei auttaisi. Hän joutuisi vastaamaan tekemisistään.
*
Lukijalle: nykyisin harvoin puutun omaan työhöni. Nyt ajattelin tehdä niin. Ensimmäinen tarina on tosi. Se on tosi hyvin monen nuoren kohdalla. Toinen tarina on täysin kuviteltu. Sellainen olisi nykyisin täysin mahdoton. Meillä ei ole siihen valtuuksia.
Kysymys: kumpi tarina lukijan mielestä olisi oikeudenmukaisempi?
Kiusattu istui kuntansa lastensuojelun sosiaalityöntekijän työhuoneessa. Mukana olivat myös hänen vanhempansa. Kiusattu arveli, että tähän pisteeseenhän se jossain vaiheessa päätyisi, mutta mitä tulevaisuus toisi hänelle tullessaan, oli täysin hämärän peitossa. Kovinkaan positiivisia toiveita hänellä ei ollut. Hän oli oppinut elämän realismin jo aikaa sitten ja hyvät uutiset olivat jotain sellaista, joka oli hänelle pelkkää fiktiota. Hän oli viisitoistavuotias, melko heiveröinen poika, joka oli kärsinyt viimeiset kaksi vuotta koulussaan jatkuvasta oppilasterrorista. Terrorin primus motorina oli hänen ikäisensä poika, joka kiusatun mielestä oli täysi psykopaatti. Niin kuin todennäköisesti muittenkin oppilaitten mielestä, mutta he eivät olleet uskaltaneet vastustaa häntä, joten hekin osallistuivat kiusaamiseen, mikä oli milloin fyysistä väkivaltaa, milloin henkistä ja jatkuvasti netissä tapahtuvaa kiusaamista. Muut oppilaat olivat osallistuneet kiusaamiseen lähinnä siksi, etteivät olisi itse joutuneet kiusatuksi.
Jollei kiusattu olisi ollut niin loppu, häntä olisi huvittanut termi ”kiusaaminen”. Se oli hänen mielestään lähinnä yhtä kuvaava, kuin napalmpommitusta olisi nimitetty papattimatoksi. Se oli jatkuvaa henkistä ja fyysistä terroria, jolle ei tullut koskaan loppua. Hän ei ymmärtänyt, miksi tämä terrori kohdistui häneen, mutta oli lakannut miettimästä sitä aikaa sitten. Omalla käyttäytymisellään hän ei voisi muuttaa mitään. Kyse oli siitä, halusiko häntä kiduttava psykopaatti seuraajineen muuttaa käyttäytymistään. Tai halusiko koulu panna kovan kovaa vastaan ja lopettaa tämän helvetin. Ja kiusattu tiesi, että molempiin kysymyksiin vastaus oli ei. Psykopaatti seuraajineen ei halunnut ja koulu ei kyennyt. Eikä koulu suostunut myöntämään avuttomuuttaan. Se keskittyi vain julkisivunsa ylläpitämiseen.
Koulu oli tarjonnut avuksi keskustelua. Olihan siellä Kiva Koulu-projekti, Mulla On Koulussa Mukavaa-projekti, Meillä Ei Kiusata-projekti, Yhdessä Ymmärtäen Ja Hyväksyen-projekti ja siihen liittyvät koulukuraattorin hyllyssä olleet huomattavat mappimäärät, jotka hän kaivoi esille, kun kiusattu oltiin laitettu saman pöydän ääreen kiusaajansa kanssa, vaikka kiusattu ei olisi halunnut nähdä kiusaajaansa yhtään sekuntia enempää. Kiusattu huomasi, että koulukuraattori eli niin kiusatun kuin kiusaajan elämään nähden täysin ulkopuolisessa todellisuuskuplassa, joten molemmat antoivat hänen pitää oman shownsa, josta hän kieltämättä nautti. Se pellehän puhui siitä, olisiko kiusattu voinut omalla käytöksellään aiheuttaa kiusaamisen. Helvetti, hänhän halusi vain olla rauhassa. Ei mitään muuta. Kiusattu huomasi, niin kuin varmaan kiusaajakin, että kuraattori puhui pääasiassa itselleen. Olihan hän nuori ja innokas virkanainen, joka oli ensimmäisessä työpaikassaan, eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä todellisuudesta, missä kiusattu eli. Niin kuin ei kiusaajankaan todellisuudesta. Hän oli niin sanottu Kympin Tyttö. Väärä ihminen väärässä paikassa väärään aikaan.
Tapaamisen lopuksi kuraattori halusi, että niin kiusattu kuin kiusaaja kirjoittivat nimensä ”ei enää kiusaamista-sopimukseen”. Molemmat kirjoittivat. Sehän oli helpointa. Lähinnä siinä niin kiusattu kuin kiusaaja pääsivät eroon tilanteesta, joka oli kiusaajalle lähinnä huvittava ja kiusatulle se merkitsi lähinnä ETYK-sopimusta siitä, että häneen kohdistuva terrori voisi jatkua, ja koulu voisi pestä kätensä. Koulukuraattori puolestaan oli onnellinen, mielsi onnistuneensa ja näytti allekirjoitetun sopimuksen rehtorille, jota taas seuraavassa paikallislehden julkaisussa haastateltiin, ja joka saattoi sanoa, että meidän koulussamme on työrauha taattu kaikille oppilaille. Opetushallituksen hyvä materiaali ja sen moniammatillinen hyödyntäminen mahdollistaa sen.
Kiusaamishelvetti jatkui. Siitähän ei ollut mitään epäilystäkään. Kiusattu ei enää mennyt kouluun. Hän sanoi sen suoraan vanhemmilleen. Häntä ei saisi sinne enää kuin kilon kappaleina. Vanhemmat ymmärsivät ongelman, ja ottivat jälleen yhteyttä kouluun. Yllätyksekseen he huomasivat, että ongelmaksi olikin muuttunut heidän poikansa. Joka ei käynyt koulussa, vaikka oppivelvollisuus niin vaati. Koulu oli pakotettu tekemään pojasta lastensuojeluilmoituksen. Perheen isä kysäisi rehtorilta, että mahtaisiko tämän asian, ja heidän saamansa varsin tylyn vastineen kanssa olla mitään tekemistä sillä, että tuon kiusaavan psykopaatin isä oli varsin iso tekijä paikallisessa kunnallispolitiikassa. Rehtori vastasi, että hän ei ole velvoitettu vastaamaan tuollaiseen henkilöön kohdistuvaan solvaukseen. Mikäli vanhemmat eivät saa poikaansa kouluun, saa lastensuojelu hoitaa asian. Koulun velvollisuus se ei ole, eikä myöskään perättömiin syytöksiin vastaaminen.
Ja tässähän sitä nyt oltiin. Kunnan lastensuojelun sosiaalityöntekijän toimistossa. Sosiaalityöntekijä sanoi selkeästi, että mikäli poika ei suostu menemään kouluun, hänet on otettava huostaan ja sijoitettava laitokseen. Poika totesi hyvin selkeästi, että minä en sinne mene rääkättäväksi. En jaksa enää. Teepä ihan mitä lystäät. Vanhemmat tukivat poikaa, ja totesivat, että Suomessa on oppivelvollisuus, ei mitään yleistä velvollisuutta olla psykopaattien terrorin kohteena.
Niin poika kuin hänen vanhempansa näkivät sosiaalityöntekijän kasvoista, että hän oli samaa mieltä heidän kanssaan. Mutta hänkään ei pystynyt tekemään mitään. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa poika huostaan ja sijoittaa hänet toisessa kunnassa olevaan lastensuojelulaitokseen, jossa oli oma koulu. Ehkä henkilökunta pitäisi siellä huolen siitä, että poika saisi olla rauhassa ja käydä koulunsa läpi. Poika pani merkille sen, että sosiaalityöntekijä sanoi ”ehkä”.
Kolmea päivää myöhemmin hän odotti kotonaan, kun lastensuojelulaitoksesta saapui kaksi ohjaajaa hakemaan hänet. He olivat melko nuoria naisia, ja poika aisti heissä jotain samaa kuin siinä koulukuraattorissa, joka eli aivan eri todellisuudessa kuin hän. Mutta eipä hänellä ollut vaihtoehtoa. Hän astui autoon, meni ohjaajien mukana laitokseen, jossa hänelle osoitettiin oma huone ja kerrottiin laitoksen tavat.
Muutamassa päivässä hän huomasi, että tilanne ei muuttunut mihinkään. Hänelle kehittyneellä tutkalla hän huomasi, että kiusaajia ei olisi enää yksi, vaan useampi. Myös laitoksessa oli toimiston hyllyssä mappikaupalla ”meillä ei kiusata”-materiaalia. Osastolla oli myös pari miestä työssä. Heidän vuorojensa aikana poika sai olla rauhassa ja hän pyrkikin olemaan mahdollisimman paljon heidän seurassaan. Toisten työntekijöitten vuorot olivat silkkaa anarkiaa, ja anarkian kohteena oli hän. Sama terrori jatkui uudessa koulussa.
Kiusattu alkoi miettiä, että itsemurha olisi varteenotettava vaihtoehto. Kuolema voisi olla ystävä, joka vapauttaisi hänet tästä kaikesta. Sillä hän tiesi, että kukaan ei auttaisi. Koskaan.
Toinen tarina
Koulun kello soi välitunnin päätteeksi. Kiusaaja poltteli tupakkansa loppuun ja heitti natsan lumihankeen. Hän oli hyvällä tuulella. Niin kuin aina. Hän oli uittanut taas kertaalleen kiusattua lumihangessa ja hänen seuraajansa olivat riekkuneet ympärillä. Parikin heistä oli kuvannut session älypuhelimella ja kiusaaja tiesi, että seuraavan tunnin aikana se olisi kaikkien katsottavissa youtubessa.
Kiusaaja ei oikein tiennyt, miksi hän oli valinnut juuri tuon tyypin rääkättäväkseen. Ehkä siksi, että tyyppi oli heiveröinen, eikä pystynyt puolustamaan itseään. Ehkä hän oli hiljainen, eikä itseään niin esille tuova, ja asia ärsytti kiusaajaa. Ei tyypillä, eikä tyypin henkilöllisyydellä sinänsä ollut mitään merkitystä. Kiusaaja tiesi itsekin olevansa sadisti, ja nauttivansa ihmisten alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Hän tiesi myös olevansa pelkuri, ja valitsi rääkättäväkseen itseään heikompiaan. Tuo kiusattu kävi siihen osaan hyvin. Hän tiesi, että hänen hännystelijöissään olisi monia, jotka pystyisivät hakkaamaan hänet itsensä halutessaan tuhannen paskaksi, mutta omalla röyhkeydellään hän pystyi pitämään heidät aisoissa. Antamaan kuvan jostain, joka oli paljon enemmän, kuin mitä hän tosiasiassa oli. Ja hän varmisti sen joka välitunnilla rääkkäämällä tuota onnetonta. Mielikuvat olivat tärkeitä. Ne herättivät pelkoa. Ja siitä, pelosta hän eli. Hän eli ja hengitti ympärilleen levittämäänsä pelkoa. Hänellä itsellään ei ollut mitään ongelmia. Hänen perheessään ei ollut mitään ongelmia. Hän oli tottunut saamaan kaiken, minkä hän halusi. Hänen maailmankaikkeutensa keskipisteenä oli hän itse. Muut olivat vain joko seuraajia tai hänen sadisminsa kohteita.
Koulu oli esittänyt hänelle varoituksia. Hän oli haistattanut niille pitkät. Minkä koulu hänelle mahtaisi? Olihan hänen isänsä sentään jonkunlainen kunnallispamppu. Isä suojelisi häntä, ja varmistaisi, että hän saisi jatkaa sadistin uraansa. Rehtori oli esittänyt hänelle varoituksen kerran. Toisen varoituksen rehtori oli esittänyt lastensuojelun sosiaalityöntekijän kanssa. Kiusaaja ei ollut välittänyt. Ei mikään kuitenkaan muuttuisi. Eivät ne hänelle mitään mahtaisi, tuumi kiusaaja sillä itsevarmuudella, mikä viisitoistavuotiaalla psykopaatilla oli.
Kiusaaja käveli luokkaansa kohti. Historian tunti. Nuori naisopettaja. Sitä olisi myös kiva rääkätä. Mutta yllättäen rehtori käveli hänen luokseen ja totesi, että marssipas toimistoon. Mikäs erinomainen nyt oli? Kiusaaja käveli huvittuneena rehtorin toimistoon, mutta toimiston oven mentyä kiinni hän vakavoitui. Toimistossa oli se sama lastensuojelun sosiaalityöntekijä kuin ennenkin. Se ei häntä haitannut. Se, mikä pisti hänet ihmettelemään, oli se, että toimistossa oli myös neljä varsin suurikokoista hänelle tuntematonta aikuista miestä.
Lastensuojelun työntekijä alkoi puhua:
- Niin sinulle kuin vanhemmillesi on puhuttu tästä useita kertoja. Mutta sinä olet silti jatkanut oppilasterroria, eikä sinulla näytä olevan mitään mielenkiintoa lopettaa sitä. Aikanaan maassamme oli systeemi, että terrorista vaiettiin ja sen kohde siirrettiin laitokseen. Nyt tilanne on toinen. Nämä miehet ovat Huitsinnevadan Kasvatuslaitoksesta, ja sinä siirryt sinne välittömästi. Olkaapa hyvät, totesi lastensuojelun sosiaalityöntekijä paikalla olleille miehille.
- No niin, juippi, alas kävellä. Lähdetään Huitsinnevadaan.
Kiusaaja luuli että tämä oli jotain järjestettyä bluffia ja alkoi huutaa:
- Ja vitut minä minnekään lähde! Ei teillä ole valtuuksia! Haistakaa homot vittu!
Sen jälkeen hän yritti lyödä lähimpänä olevaa kasvatuslaitoksen miestä. Hän oli lyönyt muutamaa kuukautta aikaisemmin kouluavustajaakin, eikä asiasta ollut seurannut mitään. Kouluavustaja ei ollut tehnyt rikosilmoitusta, koska olisi joutunut käymään oikeusprosessin läpi yksinään. Koulu ei olisi ollut hänen apunaan. Vielä silloin. Muutamaa sekuntia myöhemmin, maatessaan lattialla käsiraudoissa hän ymmärsi, että tilanne oli tainnut radikaalisti muuttua. Miehet saattoivat hänet pihalla odottavaan pakettiautoon. Saattaminen oli sinänsä lievä termi, sillä kiusaajan jalat eivät paljon maata tavanneet, kun miehet kuljettivat häntä. Matkan varrella hän yritti vielä huutaa epäreilua kohteluaan, mutta alkoi tajuta, että hän oli ensimmäistä kertaa elämässään törmännyt tilanteeseen, jossa hän ei ollut johtaja. Ja hän oli näkevinään, että yksikään hänen seuraajistaan ei nostanut sormeakaan hänen puolestaan.
Miehet heittivät hänet auton takapenkille, kaksi isoa miestä istui hänen viereensä, auto käynnistyi, kuljettaja kääntyi taaksepäin ja sanoi hiljaisella ja rauhallisella äänellä:
- Ole hiljaa. Ja pysy hiljaa.
Hän älysi olla hiljaa. Auto oli ajanut muutaman kymmenen kilometriä. Tultiin sillalle. Auto pysähtyi. Miehet nostivat hänet autosta ja yksi miehistä sanoi:
- Tämä on kuules Örnätjoki. Jossain vaiheessa sinulla saattaa tulla mieleen lähteä hatkaan laitoksestamme. Viimeistään tässä Örnätjoen sillalla me saamme sinut kiinni, ja uitamme sinut tuolla joessa. Laitoksessamme sinulle opetetaan käytöstapoja ja sinut opetetaan ottamaan muut ihmiset huomioon. Sinut opetetaan ymmärtämään, että sinä et ole tämän maailman napa. Se opetetaan sinulle joko hyvällä tai pahalla. Valinta on täysin sinusta kiinni. Samalla voit käydä peruskoulusi loppuun.
Nämä neljä miestä katsoivat häntä täysin rauhallisesti, jopa hymyillen. Heissä ei ollut mitään sellaista kuin koulukuraattorissa. Kiusaaja tunsi, että jotain pyrki turahtamaan housuun. Nämä miehet eivät olleet häntä heikompia. He eivät olleet kiusattavia. He eivät olleet myöskään sellaisia virkamiehiä, jotka säikähtäisivät huutamista ja uhoamista.
Kiusaaja kysyi:
- Te otitte mun älypuhelimen. Kai minä sentään sen itselleni saan?
Yksi miehistä vastasi:
- No, katotaan kolmen kuukauden kuluttua. Ne sun youtube-videot on muuten lähetetty poliisille. Saattaa olla, että sijoituspaikkasi siirtyy Huitsinnevadan Kasvatuslaitoksesta Keravalle. Itsehän tätä pyysit.
Kiusaaja ymmärsi, että ensimmäistä kertaa elämässään hän oli ehjän edessä. Kukaan ei auttaisi. Hän joutuisi vastaamaan tekemisistään.
*
Lukijalle: nykyisin harvoin puutun omaan työhöni. Nyt ajattelin tehdä niin. Ensimmäinen tarina on tosi. Se on tosi hyvin monen nuoren kohdalla. Toinen tarina on täysin kuviteltu. Sellainen olisi nykyisin täysin mahdoton. Meillä ei ole siihen valtuuksia.
Kysymys: kumpi tarina lukijan mielestä olisi oikeudenmukaisempi?
40 kommenttia:
Niinpä, kumpi tarina pitäisi olla totta ja kumpi tarua. Valitettavasti nykyisin kiusaajat saa rellestää.
Kun itse kävin peruskoulua, niin opettajilla oli valtaa ja kotiin jos opettaja soitti niin rangaistus tuli kotona.
Lisäksi meillä oli tarkkiksen opettaja joka otti kahdenkeskiseen puhutteluun. Niissä keskusteluissa ei ollut ylimääräisiä kuuntelijoita ja asiat tuli selviksi häiriköille. Niin saisi olla nykyisinkin. Olisi koulurauha muutenkin kuin paperilla.
Tuo "ehkä kuolema vapauttaa" on omasta elämästä tuttu ajatus. Olin kuitenkin sitä mieltä että kun ihminen ei ole itselleen elämää antanut, niin hänellä ei ole oikeutta ottaa sitä poiskaan. Niinpä ratkaisuksi tuli sellaiset elämäntavat, joiden seurauksena nuorena kuoleminen on käytännöllisesti varmaa ilman että itsemurhan kynnys varsinaisesti ylittyy.
Suojelusenkelit olivat kuitenkin minua mahtavampia. Yläkerran Konttorista kattottiin kai että tarttee toi torvelo nyt kuitenkin pitää jotain käyttöä varten olemassa ja elossa.
Sen verran tuohon kiusaamiseen (todella vitsikäs sana) liittyvät kokemukset jättivät kuitenkin jälkensä, että oma asenne omien lasten kiusaamiseen on vähän sellainen, että pitkään jatkuva, väkivaltainen ja/tai sadistinen kiusaaminen on ihan yksinkertaisesti yritys tuhota minun lapseni ja minä voin, saan, aion ja kykenen reagoimaan siihen sellaisilla toimilla joiden mittakaava on olemassaolon jatkumisen tai -muodon laadullisten tai määrällisten muutosten tasolla.
Eli kuka tahansa haluaa "kiusata" vakavasti meidän lapsia tappakoot ensin minut jos pystyy.
Kiusaamisen suhteen moni tekee sen virheen että lähtee jostain sosiaalisesta, pedagogisesta, kasvatuksellisesta, didaktisesta, ideologisesta tai ties mistä tulkinta- ja viitekehyksestä. Turhaa. Joka kiusaa meidän lapsia, muodostaa ongelman, joka on luonteeltaan ensisijaisesti operatiivinen. Toissijaisesti se on operatiivinen. Kolmanneksi merkittävin ulottuvuus on operatiivinen.
Joka ei tätä lähtökohtaa hyväksy tai siedä, niin olkoon kiusaamatta. Tai pitäköön huolen siitä että hänen lapsensa eivät kiusaa. Tai jos kiusaavat niin pitäköön huolen siitä että lopettaa moisen. Ja etenkin pitäköön jokainen aikuinen huolen siitä että ei millään tavalla asetu kiusaajien puolelle ja sitä kautta kiusaamista suojelemaan ja meidän lapsiin kohdistuvaa kuormaa aikaansaamaan.
Kiusaaminen ei ole pedagoginen ongelma. Se ei ole kasvatuksellinen ongelma - muussa mielessä kuin siinä että kiusaajat on pääasiassa joko jätetty kasvattamatta tai kasvatettu kiusaajiksi. Kiusaajien vanhemmilta on siksi ihan turha odottaa mitään hyödyllistä.
Kyse on hyvin helposta ja yksinkertaisesta valinnasta: nippusiteet ja soramonttu vai ihan aidosti, oikeasti ja täysin poikkeuksetta toimiva interventio.
Jos noiden väliin haluaa jonkin helpon kompromissin keksiä niin kiusaaja voi muuttaa Malmöön ja muuttoauton saapumiseen asti pitää perseilevät räkänokkansa käsiraudoilla patteriin kytkettynä.
Kiusatun ei tarvitse väistää. Kiusaaja ja hänet kiusaajaksi kasvattaneet kusipäät häipykööt joko maan päältä tai maan ääriin. Voivat ihan itse valita.
Toinen tarina olisi paljon oikeudenmukaisempi.
Kolmas tarina joka olisi kaikkein oikeudenmukaisin:
Kiusaaja oli tottunut siihen, että hänen vaikutusvaltainen isänsä pelastaa suhteillaan ja vallallaan hänet kaikesta. Isä puolusti poikansa oikeutta kiusata ja oikutella viimeiseen asti.
Kiusaajan maailma muuttui hyvin radikaalisti sinä päivänä kun lumiaura jysäytti kotitalon edustalla isin Volvon kuskinpuoleisesta ovesta sisään. Lumiauraa ajoi kiusatun isä. Hän sai mojovat sakot törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja muutaman kuukauden ehdonalaista kuolemantuottamuksesta.
Heti seuraavana päivänä pari isompaa tyyppiä veti kiusaajaa kunnolla turpaan. He kertoivat pojalle että pojan isän kuolema oli pojan syy.
Pari päivää myöhemmin äiti itki kotona. Joku oli käynyt kertomassa hänelle että heidän pitää muuttaa muualle ettei tule lisää lumiauravahinkoja. Muuttamiseen oli annettu aikaa sen verran että hautajaiset saa hoitaa mutta talon pitää ilmestyä Etuoveen myyntiin heti perunkirjoitusten jälkeisenä päivänä. Ja poikaa ei saa päästää kouluun tai ollenkaan ulos ennen kuin vasta jollain muulla paikkakunnalla.
Äiti ja poika häipyivät. Tarina ei kerro mitä heille tapahtui. Eikä sillä ole mitään väliä mitä heille tapahtui.
Suomessa on oppivelvollisuus mutta ei koulupakkoa. Tuossa tilanteessa kotikoulu on varteenotettava vaihtoehto. Liian harva tietää kotikoulu-vaihtoehdosta.
Tervehdys Arskalle, Ano1:lle, Ano2:lle ja Ruukinmatruunalle & kiitos kommenteistanne. Itse asiasta on tullut kirjoitettua aikaisemminkin, mutta minusta tätä ei saisi koskaan unohtaa.
Arska: Minähän aloitin jopa kansakoulusta ja olihan sitä kiusaamista silloinkin, mutta on totta, että opettajilla oli aivan eri lailla valtaa ja koulun yhteydenotto vanhempiin aiheutti mukulalle välittömän ns. kylmän ringin persreiän ympärille. Nykyisin yhteydenotto aiheuttaa valitettavan monissa vanhemmissa raivarin koulua kohtaan ja yhteydenoton lakimieheen.
Ano1: Hienoa, että olet kuitenkin noussut tilanteesta ja saanut elämän hallintaan. Noita jälkiä ei tarvitse unohtaakaan, enkä näe asennettasi mitenkään tuomittavana, vaikka joku ihminen niin ajattelisi. Maassamme on jo ajat sitten siirrytty puhkiselittämisen, analysoinnin, keskustelun, näennäisen sopimisen ynnämuun lässyttämisen aikakauteen, joka esiintyy monilla tavoilla, mutta yhteistä niille kaikille tavoille on, että ne eivät toimi muuten kuin psykopaattien ja rikollisten eduksi. Myös edustamani virkamieskoneisto toimii näin, ja valitettavasti tilanteen on mentävä vielä paljon huonommaksi, ennen kuin se voi mennä paremmaksi. Se virkakoneisto kun ei edes tunnista ongelmaa. Ja aivan niin kuin totesit, se ongelma ei ole kasvatuksellinen, se on operatiivinen.
Ano2: Rankka tarina. Mutta ei mitenkään mahdoton. Jos väärän hepun lasta rääkätään. Ja se heppu huomaa, että virkakoneisto tekee sen, missä se on hankalissa asioissa paras, eli ei tee mitään.
Ruukinmatruuna: Joo laki oppivelvollisuudesta on minullekin tuttu, kiitos vaan. Mutta eivät työssäkäyvät ihmiset ihan tosta vaan kotikoulua muksulleen väsää. Ja kiusaajan väistämistä se olisi yhtä kaikki.
Noin yleensä: Kirjoituksessa esiintyi vain pottunokkia. Mikäli koulukiusaamiseen lisätään monikulttuurinen osio, asian virallinen kiistäminen ja ympyrän selittäminen neliöksi tietysti nousee toiseen potenssiin.
Noin yleensä 2: On sitten olemassa (työni puolesta havainneena) se ihmisryhmä, joka suorastaan hankkiutuu kiusattavaksi pieksemällä turpaansa väärille ihmisille aina uudestaan ja uudestaan. Tavallinen ihminen oppii viimeistään silloin, kun se saa toisen kerran kuonoonsa, mutta jotkut eivät koskaan, ja tämä ihmistyyppi on sellainen, että en pitkästä kokemuksestani huolimatta keksi heille oikein mitään ratkaisua. Voi olla, että joku lukijakin tunnistaa tämän ihmistyypin.
Olen useasti lukenut blogiasi ja miltei poikkeuksetta olen asioista hyvin pitkälle samaa mieltä. Niin nytkin. On vain sitä kiusaajaa monenlaista. Kummipojallani oli ala-asteella kolmen kopla. Pojat tuli toimeen hyvin kolmistaan ja puuhasivat ja kohelsivat niinkuin sen ikäiset pojat tuppaavat tekemään. Porukkaan tuppautui aina väkisin neljäs kaveri, joka kaverusten mukaan sotki heidän leikit ja "lässytti" aina kun tuppautui porukkaan. Pojat puhuivat opettajalle, mutta opettajan mukaan kaikkien kanssa täytyy pystyä leikkimään. Puhuttelipa opettaja myös neljännen pojan ja sen kanssa sopivat ettei sotketa ja "lässytetä. No, peli jatkui samanlaisena puhuttelun jälkeenkin siihen asti,kunnes eräs pojista pisti lässyttäjää turpaan. Sen jälkeen oli kuusi vanhempaa koululla keskustelemassa. Homma onneksi loppui seuraavaan kevääseen kun kaksi pojista vaihtoi paikkakuntaa vanhempien työn perässä.
En hyväksy kiusaamista, mutta jossain vaiheessa " kasvatuksellinen voimankäyttö" tulisi olla sallittua. Itse en kirjoittamastani esimerkistä löydä kuin yhden kiusaajan ja se on neljäs kaveri. Jatka hyviä kirjoituksiasi!
Tervehdys, Ano ja kiitos kommentistasi ja kannustuksesta. En tiedä huomasitko oman kommenttini juuri tuossa oman kommenttisi yläpuolella. Eli:
*
”Noin yleensä 2: On sitten olemassa (työni puolesta havainneena) se ihmisryhmä, joka suorastaan hankkiutuu kiusattavaksi pieksemällä turpaansa väärille ihmisille aina uudestaan ja uudestaan. Tavallinen ihminen oppii viimeistään silloin, kun se saa toisen kerran kuonoonsa, mutta jotkut eivät koskaan, ja tämä ihmistyyppi on sellainen, että en pitkästä kokemuksestani huolimatta keksi heille oikein mitään ratkaisua. Voi olla, että joku lukijakin tunnistaa tämän ihmistyypin.”
*
Heppu, josta kerroit kuuluu todennäköisesti tähän porukkaan. Ja minä en kerta kaikkiaan keksi, mitä niitten kanssa tekisi.
Silloin kun minä kävin koulua niin opettajilla oli kova auktoriteetti ja himassa faija sai antaa selkäsaunan ilman että joutui oikeuteen. Oli siis kasvatusta koulussa ja kotona. Tuota kiusaamista tietty esiintyi, mutta se oli aika paljon lievempää ja oli "kiusaamista" ei terroria.
Nykyjään ilmeisesti tuo kasvatus on jätetty television sekä tietokonepelien armoille ja jäljet näkyvät. Nykyinen egoistinen ja ihmisistä kaiken tehon ulosmittaava työelämä vie vanhemmista paukut, eikä lapsillle jää sitä laatuaikaa.
Ollaan kavereita eikä vanhempia.
Lieksassa aikoinaan eräs poikajoukko raiskasi törkeästi tytön, joka on tapahtuneesta tänä päivänä mieleltään järkkynyt.
Poikajoukko pääsi tiettävästi suhteellisen lievällä rangaistuksella koska vanhemmat olivat paikallisia napahenkilöitä.
Niin jäi mainitsematta tosiaan että tuo kakkostarina, mutta valitettavasti se on toiveajattelua.
Kakkostarinan yhteiskunta olisi henkisesti paljon terveempi ja pitemmällä juoksulla myös taloudellisesti terveempi kun varoja ei tarvitsisi tuhlata häirikköjen paapomiseen.
Tervehdys, Becker. Se auktotiteetti niin koulussa kuin kotona on valitettavasti romutettu aikaa sitten. Jos koulussa opettaja edes yrittää pitää kuria, sitä kuvaa välittömästi puolen tusinaa älypuhelinta. Lieksan tapauksesta en tiedä, joten en pysty sitä kommentoimaan. Kakkostarina on nykyisin ihan puhdasta scifiä.
Itse tuli oltua yläaste aste saama puolella, mistä syystä en koskaan mennyt ammattikouluun vaan karkuun lukioon vaikka päänuppi ei varsinaisesti lukioon soveltunutkaan (sitä tietä insinööriksi eli tavallaan olen ihan tyytyväinen, lopulta).
No kuitenkin jo tuolloin tajusin, että väkivalta lopettaa vittuilun. Omalle kylälle tuli sopivasti Taekwondo juuri tuolloin. Hinku sinne oli kova mutta äiti ei päästänyt.
Omien muksujen kanssa en samaa virhettä ole tehnyt. Vanhimmat muksut harrastaa kamppailulajia ja nuoremmat seuraa kohta perässä. Erityisesti pojille pitää itsensä puolustaminen opettaa.
Tyttöjen kiusaamismekanismit lienevät erilaisia mutta tuskinpa tytöillekkään on haitaksi osata antaa takaisin. Onpahan kamppailulajit vieläpä monipuolista ja loistavaa liikuntaakin.
Kiitos Ykä koskettavasta kirjoituksesta.
Kiusattu ja omaisensa ovat turhan usein heikoilla mukana, kiusaajien ymmärtäjiä ja "ymmärtäjiä" kyllä löytyy.
Suoraan en määrittelisi kakkostapausta oikeudenmukaisemmaksi, mutta kyllä se lähempänä ajatusmaailmaani on.
Syy pieneen varovaisuuteeni löytyy lukemistani Hannu Lauerman kirjoista. Niistä olen oppinut ainakin sen, etteivät kaikki asiat aina ole niin mustavalkoisia kuin miltä ne ensisilmäyksellä vaikuttavat.
Lasten huostaanottobisnes on raakaa ja rajua, ja siinä liikkuu isot rahat. Miksei Suomessa ole Korruptioasiamiestä tms., jolla olisi rajoittamaton pääsy salaisiksikin luokiteltuihin asiakirjoihin? Onhan meillä ylioppilas Bidénkin byrå, joka miljoonabudjetilla keskittyy kiusaamaan VHM:ää. Lopetetaan heti tuo turhake ja sijoitetaan nekin rahat järkevämpiin tarkoituksiin.
Osa 1.
Kiusaamisesta on monta vuosikymmentä täysin hyödytöntä tutkimusta ja kirjallisuutta. Ensimmäinen hyödyllinen tutkimus tässä maassa taisi olla Päivi Hamaruksen "Koulukiusaaminen ilmiönä". (Vink, vink!)
Siihenastinen tutkimus oli lähestynyt aihetta substanssi- ja henkilökeskeisesti. Jokainen täyspäinen tajunnee miten älytön, jopa haitallinen moinen näkökulma on. Hamarus lähti tutkimaan ilmiötä ilmiön ja nimenomaan sen dynamiikan kautta.
Hamaruksen keskeisiä havaintoja olivat:
- Kiusaamisessa on kyse vallasta ja vallasta nauttimisesta.
- Kiusaajat rakentavat tietynlaisen sosiaalisen kuvion, jolla eristävät kiusatun.
- Kiusaajat rakentavat sellaisen moraalijärjestyksen, jossa heidän omat piirteensä ja ihanteensa ovat moraalijärjestyksen ytimessä ja kiusatun todelliset tai hyvin usein väitetyt piirteet saman moraalijärjestyksen halveksitulla puolella.
- Tällä tavoin kiusaaminen kohdistuu kiusatun identiteettiin ja minäkuvaan kahdella alueella: ihminen omissa silmissään ja ihminen muiden silmissä.
- Kiusattua ei uskalleta puolustaa koska puolustaminen asettaisi puolustajan vastakkain vakiinnutetun tai vakiinnuttamisprosessissa olevan moraalijärjestyksen kanssa - siis konfliktiin koko pienyhteisön kanssa.
Kyse on siis ihan yksinkertaisesta sairaasta sadismista, joka leipoo kasaan sellaisen tilanteen, jossa interventiot muuttuvat päivä päivältä vaikeammiksi.
Kiusaajilla ja kiusaamisella on myös koko ajan aloite. He säätelevät tilanteen sisältöä, intensiteettiä ja dynamiikkaa. Sekä kiusatulla että ympäristöllä ei ole noihin kolmeen osatekijään mitään valtaa jos kiusattu tai ympäristö toimii reaktiivisesti.
Omana mielipiteenäni sanoisin että paras keino tilanteeseen puuttumisen suhteen on ottaa aloite aivan täysin omiin käsiin. Nollasta sataan ilman välivaiheita. Tilanne pitää kääntää sekunneissa - ei viikoissa, kuukausissa tai vuosissa - päälaelleen niin että
- Kiusaajilta otetaan kaikki valta pois.
- Kiusaajiin ja jokaiseen heitä tukevaan henkilöön ikää, sukupuolta yms. katsomatta istutetaan terve pelko.
- Kiusaajiin ja jokaiseen heitä tukevaan henkilöön täytyy kohdistua uhka, joka on moninkertainen tai jopa monikymmenkertainen kiusaajien kehenkään tai mihinkään kohdistamaan uhkaan verrattuna Uhkan pitää olla sekä täysin uskottava että viiveetön.
- Jokaiseen kiusaamista tavalla tai toisella vähättelevän tai muulla tavalla puolustavan aikuisen pitää joutua saman uhka piiriin.
- Uhka voi olla luonteeltaan sosiaalinen, fyysinen, emotionaalinen, irrationaalinen, rationaalinen, juridinen, taloudellinen… Pääasia että se on sekä välitön että rankka. Esim. kiusaajia puolustavan kiusaajien isän urakehityksen katkaiseminen on vasta pieni ja kevyt alku - vaikka sillä olisi isän ja sitä kautta koko kiusaajaperheen elämään pysyvä vaikutus.
Kuvitelkaa tilanne, missä kiusaajat on kotona kasvatettu "pärjäämään" aggressiivisuuden ja "oman paikan ottamisen" avulla, kiusaajien vanhemmat tukevat kiusaajien mahdollisuutta kiusata ja estävät kaikkea asiaan puuttumista. Kellään ei usein ole moisessa tilanteessa resursseja puuttua asiaan niin että mikään muuttuisi.Kuvitelkaa sama tilanne niin että jokaiselle kyseisen ympäristön henkilölle valkenee yht'äkkiä että joku kiusatun on aivan milloin vain valmis kuolemaan tai tappamaan kiusatun puolesta ja tietää että vaikka joutuisi vankilaan murhasta niin kyseisen lapsen tulevaisuus on kuitenkin paljon tärkeämpi asia. Kuvitelkaa, miltä kiusatusta lapsesta tuntuu tietää, että ei ole mitään ylärajaa - lain puitteissa tai laista piittaamatta - sen suhteen mihin hänen läheisensä ovat valmiita häntä suojellakseen.
…jatkuu
Osa 2
…jatkoa
Veikkaan että kakkostilanteessa alkaa todella nopeasti löytyä keinoja, aikaa, osaamista, viitsimistä jne. puuttua asiaan. Mutta toki vain silloin jos uhka joko on uskottava tai ainakin kiusaavOmana mielipiteenäni sanoisin että paras keino tilanteeseen puuttumisen suhteen on ottaa aloite aivan täysin omiin käsiin. Nollasta sataan ilman välivaiheita. Tilanne pitää kääntää sekunneissa - ei viikoissa, kuukausissa tai vuosissa - päälaelleen niin että
- Kiusaajilta otetaan kaikki valta pois.
- Kiusaajiin ja jokaiseen heitä tukevaan henkilöön ikää, sukupuolta yms. katsomatta istutetaan terve pelko.
- Kiusaajiin ja jokaiseen heitä tukevaan henkilöön täytyy kohdistua uhka, joka on moninkertainen tai jopa monikymmenkertainen kiusaajien kehenkään tai mihinkään kohdistamaan uhkaan verrattuna Uhkan pitää olla sekä täysin uskottava että viiveetön.
- Jokaiseen kiusaamista tavalla tai toisella vähättelevän tai muulla tavalla puolustavan aikuisen pitää joutua saman uhka piiriin.
- Uhka voi olla luonteeltaan sosiaalinen, fyysinen, emotionaalinen, irrationaalinen, rationaalinen, juridinen, taloudellinen… Pääasia että se on sekä välitön että rankka. Esim. kiusaajia puolustavan kiusaajien isän urakehityksen katkaiseminen on vasta pieni ja kevyt alku - vaikka sillä olisi isän ja sitä kautta koko kiusaajaperheen elämään pysyvä vaikutus.
Kuvitelkaa tilanne, missä kiusaajat on kotona kasvatettu "pärjäämään" aggressiivisuuden ja "oman paikan ottamisen" avulla, kiusaajien vanhemmat tukevat kiusaajien mahdollisuutta kiusata ja estävät kaikkea asiaan puuttumista. Kellään ei usein ole moisessa tilanteessa resursseja puuttua asiaan niin että mikään muuttuisi.Kuvitelkaa sama tilanne niin että jokaiselle kyseisen ympäristön henkilölle valkenee yht'äkkiä että joku kiusatun on aivan milloin vain valmis kuolemaan tai tappamaan kiusatun puolesta ja tietää että vaikka joutuisi vankilaan murhasta niin kyseisen lapsen tulevaisuus on kuitenkin paljon tärkeämpi asia. Kuvitelkaa, miltä kiusatusta lapsesta tuntuu tietää, että ei ole mitään ylärajaa - lain puitteissa tai laista piittaamatta - sen suhteen mihin hänen läheisensä ovat valmiita häntä suojellakseen.
Veikkaan että kakkostilanteessa alkaa todella nopeasti löytyä keinoja, aikaa, osaamista, viitsimistä jne. puuttua asiaan. Mutta toki vain silloin jos uhka joko on uskottava tai ainakin kiusaavassa päässä arvioidaan täysin uskottavaksi.
Kiusaamisessa intensiteetin säätelyn peruspeli on se, että "korota aina panoksia ja katso milloin tulee vastaan se raja, jota ei voi eikä kannata ylittää". Se on siis vähän kuin paviaanilauman sisäinen nokkimajärjestyskamppailu tai kahden paviaanilauman välinen reviirisota. (Ton kuin-sanan voisi toki jättää pois.) Pelin voi voittaa vain jos ei joudu pelilaudalta poistettujen joukkoon.
Aina ei ole keskeisintä että tuleeko se lumiaura kuskin ovesta sisään vaan se, että kiusaajan ja hänen suojaajiensa/kanssakiusaajiensa pitää tajuta että kyse on täysin konkreettisesta, todellisesta ja olemassa olevasta mahdollisuudesta jonka todennäköisyys lasketaan kaksinumeroisilla prosenttiluvuilla.assa päässä arvioidaan täysin uskottavaksi.
Kiusaamisessa intensiteetin säätelyn peruspeli on se, että "korota aina panoksia ja katso milloin tulee vastaan se raja, jota ei voi eikä kannata ylittää". Se on siis vähän kuin paviaanilauman sisäinen nokkimajärjestyskamppailu tai kahden paviaanilauman välinen reviirisota. (Ton kuin-sanan voisi toki jättää pois.) Pelin voi voittaa vain jos ei joudu pelilaudalta poistettujen joukkoon.
Aina ei ole keskeisintä että tuleeko se lumiaura kuskin ovesta sisään vaan se, että kiusaajan ja hänen suojaajiensa/kanssakiusaajiensa pitää tajuta että kyse on täysin konkreettisesta, todellisesta ja olemassa olevasta mahdollisuudesta jonka todennäköisyys lasketaan kaksinumeroisilla prosenttiluvuilla.
Kiusattavaksi hankkiutuvista…
Ajattele tilanne paviaanilauman ja reviirikiistojen analogian läpi. Pahinta on joutua kokonaan lauman ulkopuolelle. Se on sosiaalinen kuolema ja luonnossa myös fyysinen kuolema. Toiseksi painta on joutua pysyvästi lauman pohjimmaiseksi, kolmanneksi tilapäisesti lauman pohjimmaiseksi.
Lauman nokkimajärjestyksessä yletään haastamalla nokkimajärjestyksessä korkeampi.
Jatkuvasti kiusatuksi hankkiutumiseen on moni syitä. Puuttumisen toimivat keinot riippuvat näistä syistä.
1) Joku on ottanut hänelle tarjotun identiteetin vastaan lunastaakseen paikan laumassa edes pohjalla.
2) Toinen ei hallitse tai ymmärrä tilannetta ja "hankkiutuu" taitamattomuuttaan kiusatuksi.
3) Kolmannella on laumaristiriita. Tärkein lauma kattaa eri arvot, maailmankuvat ja hierarkian määräytymisen perusteet kuin kiusaamisympäristö. Hänen maailmankuvansa haastaa ääliöt ja ääliöt vastaavat haastamalla hänet.
4) Nejäs treenaa pärjätäkseen harjoituksen tuomalla osaamisella ja sitkeydellä. Hän nokittaa joka jaossa. Hän häviää satoja jakoja. Ajan mittaa yhä useampi alkaa oppia että hekin häviävät välillä, joten osa porukasta väistää osan jaoista. Pikkuhiljaa tämä sitkeyspeli nostaa kiusatun asemaa. Hän ei pärjää voittamalla vaan kestämällä tappioita paremmin kuin kukaan muu.
5) Viides on sadistinen sairas kusipää, jonka on pakko saada aikaan konflikti oli lopputulos mikä vain. Hän haastaa kaiken oli hänellä mitään pärjäämisen mahdollisuuksia tai ei. Hän etsii haastamisella muiden heikkouksia hyödyntääkseen niitä myöhemmin. Usein näillä on mukana todella sairaita kostofantasioita.
6) Kuudes ei tunnusta kiusaavan lauman hierarkioita tai merkitystä ollenkaan. (Esim luokan priimus, joka aikoo jättää idiootit taakseen.)
7) Seitsemäs on masokisti, rajatilahäiriöinen tms.
8) Kahdeksas ei ole koskaan kokenut mitään muuta. Kyse on hänelle normaalitilasta.
9) Yhdeksäs ei koskaan hankkiudu kiusatuksi, mutta kiusaaajat osaavat aina järjestää asiat näyttämään slltä että juuri kiusattu on jotenkin luonut kiusaamistilanteen.
10) Kymmenes on se, jota on rääkätty ja kiusattu kymmenen vuotta. Hän on ollut siellä missä kuolema nähdään suurena vapauttavana helpotuksena. Sitten hän nousi jaloilleen, totesi itselleen että "ei vittu enää yhtään kertaa". Jos häntä haastetaan niin hän ei lopeta itse takaisinhaastamista ja panosten korottamista. Hänet tapettiin jo kerran, hitaasti kiduttamalla. Nyt hän kaivautuu haudasta takaisin. Hänelle kyse on konkreettisesti olemassaolon taistelusta. Joka lähtee kiusaamaan, poissulkemaan tai mustamaalaamaan hänt, varautukoon siihen, että kyse ei toiselle osapuolelle ole nokkimajärjestyskamppailusta vaan olemassaolokamppailusta.
Hän tulee nurkasta, ei kiusaajan yli vaan läpi jos on tarve.
Tunnistin siis tyypin ja siitä kymmenen keskenään erilaista alatyyppiä. Jokaiseen alatyyppiin on oma ratkaisunsa. Osassa tärkein osa ratkaisusta on se, että esim. kasvattaja, opettaja, ohjaaja, vanhempi, sisarus tms. ei voi saada itselleen millään keinolla auktoriteettiasemaa tai nokkimajärjestyksessä ylempää asemaa mutta kylläkin muun auttavan ja/tai tilanteen purkamisessa hyödyksi olevan aseman.
Vitonen pitäisi poistaa yhteisöstä. Kympille pitäisi antaa sellainen ekologinen lokero, jossa hän saa olla oma itsensä. Kakkosta pitää opettaa näkemään.
Tarina 2.
/////
Aloitin kansakoulun syksyllä -66. Se oli vielä sitä onnellista ja ikimuistoista aikaa jolloin opettajina ja rexeinä oli sodan käyneet miehet. Ja kun omatkin vanhemmat oli samaa ikäluokkaa, niin opettajia kunnioitettiin. Ja kotona selkäsauna olisi ollut kovempi, jos paha kello olisi kuulunut kylältä kotia asti.
'Kiusaaminen' en muista kansakouluajalta. Se oli siihen aikaan semmoista nahistelua, koitettiin voimia ja painittiin/nyrkkeiltiin välitunnit. Sillä lailla ylimääräinen energia kulutettiin, ei sitä riittänyt kiusaamiseen.
Keskikoulu (joka kahden vuoden jälkeen muuttui peruskouluksi) oli huomattavasti isompi. Mutta ei sielläkään jatkuvaa kiusaamista esiintynyt. Se oli taas sitä 'normaalia' voimien koittelua. Yksi paskaporukka viereisestä kansalaiskoulusta taisi yhtenä vuonna innoitella, mutta vielä silloin opettajilla oli valta laittaa paskiaiset kuriin.
Lukiossa kaikki olikin sitten pyhäkoulupoikia/-tyttöjä, eikä mitään järjestyshäiriöitä ilmennyt.
/////
Näistä nykyisistä kiusaamisjutuista kun lukee, niin tulee hieman sellainen toivoton olo. Jos ajattelee, kuinka helppoa se olisi laittaa kiusaajat boot campille ja opettaa pissaamaan ja pyyhkimään oma perse ja sotkut...
Tervehdys Hemulille, Oinomaokselle, Anolle, ja Buurille Johannesbuurista & kiitos kommenteistanne.
Hemuli: Erittäin suositeltavaa. Nykyisin kun tilanne on se, että jos et puolusta itseäsi, ei sitä puolestasi tee virkakoneistokaan.
Oinomaos: Kiitokset. Muistuttaisin siitä, että kun näistä huostaanotoista puhutaan sosiaalisessa mediassa, siinä mutu-tuntuma muuttuu hyvin herkästi totuudeksi ja kaikkein hurjimmat salaliittoteoriat saavat eniten huomiota.
Ano: Kiitos pitkästä ja hyvästä kommentista. Hyviä huomioita.
Buuri: Sellainen perstuntuma on minullakin, että peruskoulun myötä tilanne kääntyi olennaisesti huonompaan suuntaan.
Olet Ykä täysin oikeassa siinä, ettei somessa liikkuviin huhuihin pidä heti ja sokeasti uskoa.
Ykköstapauksessa kertomasi esimerkki kuitenkin aika raadollisesti kuvaa sitä, miten voimaton ja heikoilla tavallinen ihminen, usein syytön, on taistelussa byrokratiaa vastaan.
Kiitokset Hamarusta suositelleelle ja muutenkin selkeästi aiheeseen perehtyneelle Anonyymille. Olen aikoinaan ratkaissut yhden kiusaamisjupakan juuri esittämälläsi tavalla: aloite omiin käsiini, nollasta sataan alle sekunnissa ja tiukasti kiusaajalta luulot pois. Poika otti tuosta heti opikseen, tuon "kaustin" jälkeen käyttäytyi kaikin puolin esimerkillisesti.
Tuli mieleen 3. tarina, eli kun kiusataan tarpeeksi eikä sitä saada millään keinolla loppumaan, niin kiusattu viimeisenä oljenkortenaan ottaa puukon tai aseen mukaan kouluun, ja päästää kiusaajasta ns. ilmat pihalle.
Samalla haluan korostaa että en mitenkään glorifioi kouluammuskeluja, mutta se vain valitettavasti on jossain tapauksissa nurkkaan ajetun henkilön (lopullinen) ratkaisu ongelmaan.
Tämä kiusaamisongelma korostuu entisestään jos kiusattu on ns. vähävaraisesta perheestä ja kiusaaja on jonkun silmäätekevän lapsi. Silloin koulun rehtorin kädet ovat vähän niinkuin sidotut.
Hemuli, "väkivalta lopettaa vittuilun", olen kanssasi samaa mieltä. Se toisen posken kääntäminen ei valitettavasti ole toimiva ratkaisu, se pikemminkin yllyttää kiusaajaa.
Buuri, "Näistä nykyisistä kiusaamisjutuista kun lukee, niin tulee hieman sellainen toivoton olo. Jos ajattelee, kuinka helppoa se olisi laittaa kiusaajat boot campille ja opettaa pissaamaan ja pyyhkimään oma perse ja sotkut..."
Toi olisi kiusaajille sitä tehokkainta koulutusta, varsinkin jos hän on niin umpiluupää ettei opi varoituksista, ja nauraa p*skaisen naurun jollekin koulukuraattorille tai rehtorille.
Full metal jacket elokuvan tyylinen merijalkaväen alokaskurssi olisi tuollaisille p*skiaisille hyvä tapa opettaa kuria ja toisten kunnioitusta.
- Soomepois Eestist -
Tervehdys Oinomaokselle ja Soomepoisil Eestist & kiitos kommenteistanne.
Oinomaos: Nostan lätsää päästä toiminnallesi. Mitä tuohon lastensuojeluun tulee, niin (niin kuin ehkä blogistani olet huomannut) minä en todellakaan pidä sitä täydellisenä systeeminä, en oikeastaan edes toimivana. Mutta ei se myöskään mikään yksityisten firmojen rahoituskoneisto ole. Lastensuojelun sosiaalityöntekijäthän ovat varsin kyisessä paikassa, sillä jos lastensuojelu reagoi, se tekee väärin ja jos se ei reagoi, se tekee väärin. Omasta alastani olen noin vuosi sitten kirjoittanut enemmän:
http://yrjoperskeles.blogspot.fi/2014/02/tyosta-ja-turhasta-tyosta.html
Soomipois Eestist: Täydellisessä maailmassa voisimme sanoa aina, että väkivalta ei ole koskaan ratkaisu. Mutta me emme elä täydellisessä maailmassa. Amerikoissahan tommosia boot campeja on ihan oikeasti olemassa, samoin siellä on saatu varsin hyviä tuloksia, kun aloittelevia nuorisorikollisia on viety vankilaan kuuntelemaan luentoa, jota pitävät elinkautisvangit, ja luennot on hoidettu ”ei niin kovin virkamiesmäisesti”. Meillä taas tilanne on se, että tommoset konstit ovat päiväunen sisällä olevaa päiväunen päiväunta.
Muistelenpa lämmöllä peruskouluaikaista liikunnanopettajaani. Isoa karskia äijää...
Tapaus minkä tässä mainitsen, sattui tosin itse ollessani lukiossa samassa oppilaitoksessa kylläkin. Peruskoulun puolella vaikutti sellainen mukava herranterttu joka käytteli isompaa kokoaan ja lähikaupungin budokerhossa hommattuja taitoja pienempiensä pahoinpitelyyn. Sattuipa sitten niin, että tämä liikunnanopettajamme sattui kuulemaan asiasta. Ja järjesti ihan omat puolustuslajiharjoitukset pikku-psykopaatille. Ts. herra sai havaita miltä tuntuu kun se isompi ja kovempi jätkä vetää pataan niin, että oksat pois. Loppui ainakin se pahoinpitely jos ei muu kiusaaminen.
Kahden tarinan metodi on hyvä. Ensin kerrotaan nykytilanne ja sitten kuviteltu tilanne, jonka soisi olevan totta. Näin lukijat saavat päämäärän, jonka toteutumista he voivat tukea esimerkiksi äänestyskäyttäytymisellään ja muilla valinnoillaan.
acc
Tervehdys Jani Alanderille ja acc:lle & kiitos kommeteistanne.
Jani: Suomessa oli joskus kymmeniä vuosia sitten tv-sarja ”Suomalaisia Tähtihetkiä”. Luulen, että kertomasi tapahtuma olisi kuulunut niihin.
acc: Vaan valitettavasti noin 85 prosenttia äänestäjissä äänestää ensi vaaleissakin saman systeemin puolesta. Tiettyä toivottomuuttahan se herättää.
Eräs mielenkiintoinen näkökulma:
Marxilaisista lähtökohdista ponnistavat ideologiat hyväksyvät, jopa ihannoivat voiman ja väkivallan käyttämistä "sosiaalisen ja sortavan painostuksen murtamiseksi".
Syystä tai toisesta ne eivät kuitenkaan hyväksy, saati ihaile sitä, että kukaan puolustautuisi rikollisuudelta voimaa käyttäen.
Rikollisuudelta puolustautuminen omin voimin olisi keskusjohtoisen yhteiskunnan idean vastainen asia. Niinpä marxilaisuudesta katsoen se pitää kitkeä keinolla millä hyvänsä pois.
Minuakin kiusattiin yläasteen läpi. Usein annetaan ohjeeksi, että jos vain vetää kiusaajaa kunnolla turpaan, kiusaaminen loppuu siihen. Se onkin muuten hyvä ohje, mutta siinä ei oteta huomioon sitä, että jos murrosikä tulee pari vuotta myöhässä, siinä ei pikkupoika nuorta miestä paljoa turpiin vetele.
Mutta joo. Kiusatuksi tuleminen muutti minua (tietääkseni) kahdella tavalla.
Ensimmäinen on se, että minusta tuli aika säälimätön sellaisia kohtaan, jotka eivät sääliä ansaitse. Kaikenlaiset "antaa armon käydä oikeudesta"-tyypit joutavat mielestäni narun jatkoksi rikollislemmikkiensä kanssa, koska perseilyä ymmärtämällä ei saada mitään muuta kuin lisää perseilyä. Kommenttiosion toisesta kommentista tunnistan hyvin itseni, ja annetuista tarinoista ehkä toinen on tarkkaan ottaen oikeudenmukaisin, mutta kolmas pistää mukavasti hymyilemään.
Toinen on, että en pelkää kovinkaan montaa asiaa, enkä ainakaan kuolemaa. No, huomion keskipisteenä olemista inhoan ja vieraiden ihmisten seurassa olen kireä ja varautunut, koska tuntemattomilla on pahat mielessä kunnes toisin todistetaan, mutta ne ovat paremminkin selkäydinreaktioita kuin tiedostettua pelkoa.
Nyt alkaa kuitenkin lasten hankinta olla lähivuosina ajankohtaista, ja se pelottaa minua paljon. Pelkään jo valmiiksi syntymättömien lasteni kouluaikaa. Itse olin sen verran onnekas, että aikanani netti oli vielä niin uusi juttu, ettei kukaan keksinyt käyttää sitä kiusaamiseen, ja kotona sai sentään olla rauhassa. Jos olisin syntynyt kymmenen vuotta myöhemmin, elämäni olisi varmasti ollut ihan uuden määritelmän mukaista helvettiä.
Pelkään sitä, että ennemmin tai myöhemmin joudun itse ajelemaan lumiauralla. Eipä sillä, että vankilakaan minua suuremmin pelottaisi.
Eiköhän se ole tuo jälkimmäinen, jossa puututaan ongelman aktiiviseen osapuoleen.
Mutta.
Miten kiusattu saataisiin ns. jaloilleen? Mitä 'koulutusta' hänelle pitäisi antaa, jottei hän olisi jatkossa enää se helpoiten rääkättävä silmätikku?
Aiemmissa kommenteissa on puhuttu paviaanilaumoista, ynnä muista yhteisöistä, joissa kaikissa esiintyy kiusaamista eri muotoisina. Tuntuisi siltä, että ilmiö on osa laumadynamiikkaa, eikä se tule katoamaan juuri millään. Joten: kiusaaja kuriin, mutta myös kiusatulle tulisi antaa työkaluja, joilla selviytyä tilanteesta ja kuinka välttää kohteeksi joutuminen.
En nyt syyllistä lyötyä, jos siltä vaikuttaa, mutta se lauman heikoin pärjäisi tulevaisuudessa paremmin, jos hänelle kädestä pitäen näytetäisiin, miten sosiaalisessa yhteisössä toimitaan. Mukaanlukien nyrkkien heilutus, ja muut pehmeämmät tavat kohdata ongelmatilanteet.
Ettei ratkaisuksi jää vain se äärimmäinen liipaisu.
Tervehdys Anolle, Sandscorpionille ja Juhalle & kiitos kommenteistanne.
Ano: Tämän tyyppiset yhteiskunnathan haluavat väkivaltamonopolin totaalisesti omaan haltuunsa. Tässä onkin vähän aikaa ollut rauhallista, joten luulen, että piakkoin hyökätään taas yksityisaseita vastaan.
Sandscorpion: Tuo heittämäsi fakta on täyttä totta. Eihän kiusatuksi valita sellaisia, joilla olisi edes alkeellista mahdollisuutta panna hanttiin. Ja kiusattuna olo muuttaa ihmistä. Sen jälkeen vieraisiin ihmisiin on todella vaikeaa luottaa. Tulevien lastesi kohdalla suosittelen, jos se vain mitenkään on mahdollista, pientä paikkakuntaa ja mahdollisimman pientä koulua.
Juha: Luulen, että jo tieto siitä, että kiusattu saakin jatkossa olla rauhassa, antaa jo jonkun verran eväitä eteenpäin. Mutta hyviä kysyt, enkä kyllä äkkiseltään löydä varmoja vastauksia. Löytääkö kukaan?
Hiekkaskorppari:
- Pienet paikkakunnat voivat olla parhaita, mutta myös pahimpia. Jos sellaisella joutuu sekä ulossuljetuksi, kiusatuksi että muuten vaan yksinäiseksi ja vailla mukavaa tekemistä olevaksi niin elämä voi olla aika helvetillistä.
- Yllytän vahvasti isyyttä kohti. Se on elämän upein asia. Edes seksi tai huumeet eivät yllä lähellekään.
- Anna lapselle rakkautta ja jakamatonta huomiota niin asiat menevät niin hyvin kuin voivat. Moni antaa huomiota lähinnä jonkin muun jutun kanssa (töllö, lehti, pädi, aikuisten juttelut…) jaettuna. Ei se lapsesta tunnu siltä että hän on hurjan tärkeä. Lapsen pitää saada paljon sellaista huomiota, jota ei joudu jakamaan minkään tai kenenkään muun kanssa. Ja mene sinne lapsen maailmaan mukaan niin paljon kuin pystyt.
- Lapsia kannattaa tehdä samantien ainakin kaksi jos niitä tulee. Taaperoiän jälkeen kaksilapsisessa perheessä selviää paljon helpommalla ja lapsillekin on parempi kasvaa sisarusten kanssa kuin ainoina.
- Kannattaa jättää kauhukuvat pois mielestä. Jos niitä elättelee niin ne alkavat helposti elämään. Sitä saa mitä pelkää.
- Luet lapsille, hoidat parisuhdetta, kerrot sekä puolisolle että lapsille päivittäin miten tärkeitä ovat ja näytät sen vähintään yhtä usein. Hyvin mene.
- Kannattaa pitää huoli siitä että on oman asuinympäristön ulkopuolella ystävä-, tuttava-, sukulais- jne. perheitä joissa on vähän samanikäisiä lapsia. Jos lapsi joutuisi omassa elinpiirissään kiusatuksi tai poissuljetuksi niin olisi olemassa jo valmiiksi toinen ympäristö. Ja jos harrastuskuviot tekevät kolmannen sosiaalisen ympäristön niin sekin auttaa. Myös turvallisen tuntuiset "aikuiskaverit" (esim. isovanhemmat, kummit tms.) voivat olla lisäturvana.
Kuinka kiusattu saadaan jaloilleen:
- Kiusatulle tekee hyvää nähdä että on ainakin yksi ihminen johon voi luottaa ja/tai joka on valmis melkein mihin tahansa häntä auttaakseen ja suojellakseen.
- Kiusattua saattaa rohkaista paljonkin se, jos kiusaaja(t) joutuu oikein kunnolla jyrätyksi. Kuka jyrää, miksi, missä, miten… Ei ehkä niin tärkeää. Usein on parempi jos kiusaaja ei saa tietää että joutui jyrääminen liittyy tiettyyn kiusattuun.
- Kiusaajat ovat melkein aina pelkopurijoita. Kiusattua voi rohkaista huomata että kiusaaja onkin paskahousu ja pelkuri.
- Usein jokin fyysinen toiminta ja siinä onnistuminen rohkaisee ja kannustaa - erityisesti jos se on täysin erillään kiusaajien sosiaalisesta ulottuvuudesta.
- Kiusaajien ja heidän hännystelijöidensä vallan mahdollisimman täydellinen tuhoaminen voi auttaa.
- Kiusaajien ja heidän hännystelijöidensä uskottavuuden mahdollisimman täydellinen tuhoaminen voi auttaa.
- Selviytymisen kokemukset auttavat.
- Ystävä auttaa.
- Lemmikkieläin voi olla iso lohtu.
- Yksi tärkeimmistä asioista on se, että auttaminen ja tukeminen ei saa olla millään tavoin muottiin pakottavaa. Kiusaaminen on lähes aina sellaista, että ihmiselle esitellään että mitä eroa hänellä ja "hyväksytyn muotin mukaisilla" ihmisillä on. Jos kiusattua "kannustetaan", "autetaan" tms. sellaiseen muottiin, jossa hän pärjäisi paremmin niin oikeasti hänelle kerrotaan silloin että "olen sinun puolellasi, mutta et kelpaa minullekaan sellaisena kuin olet". Sitä viestiä ei pidä antaa.
- On hyvä jos ajattelu, tunteet, huomion suuntaaminen voi löytää täysin kiusaamiseen ja sen maailmaan liittymättömiä mielenkiinnon kohteita.
- Masennus = surematonta surua. Traumaperäinen stressireaktio = pelkäämätöntä pelkoa. Neuroosi = läpielämätöntä ahdistusta… Tuntemukset (affektit) voi jakaa kahteen ryhmään: sosiaalisesti välittyvät ja koettavat tunteet ja biologisesti koettavat emootiot. Me läpieletään ja koetaan aina ne emootiot. Jos tunteet jäävät samaan aikaan läpielämättä, niin tulee häiriötila, joka ei poistu muuta kuin läpielämällä jälkikäteen (mieluiten hallitusti) ne läpielämättömät jutut. Mikään analysointi, pähkäily, vatvominen ei auta. Pitää pelätä pelot, itkeä itkut, ahdistua ahdistukset jne. pois. (Usein on hyvä tehdä se pieninä paloina niin ei tule jälkitraumatisoitumista tms.). Sen läpielämisen jälkeen ne aiemmin lukkiutuneet jutut muuttuvat muistoiksi ja alkavat haalistua. Ellei niitä läpieletä niin muistoiksi muuttumista ja sitä seuraavaa haalistumista ei juuri tapahdu. (Älä siis ikinä "lohduta" ketään millään "älä itke, koita piristyä" -paskalla. Se vahingoittaa.)
- Sellaiset taiteeseen, kulttuuriin, luontoon… liittyvät kokemukset, joissa on mukana jonkinlainen katharsis auttavat. Ne toimivat vähän samalla tavalla vapauttaen kuin edellisen kohdan läpielämiset.
- Tunne omasta arvosta voi olla iäksi kadonnut. Silti voi saada kokemuksia omasta arvosta. Työ, raha, onnistuminen, läheissuhteet, luova toiminta… Niiden kautta voi saada oman arvon kokemista vaikka oman arvon kokemus uupuisi.
Tossa nyt alkuun.
Kiitokset Anolle hyvistä kommenteistasi.
Kiitos Ykälle kiitoksista. Toivottavasti Hietapistin lukee noi.
Tervehdys, Ano. Jos haluat pistää Sandscorpionille suoraa kommenttia, niin sehän onnistuu hänen mainiossa blogissaan:
http://pekanporstua.blogspot.fi/
Suuret kiitokset, samoin myös Ykälle taas kerran mainostuksesta. Luin kyllä, ja uskon sinun olevan oikeassa.
Olen sanonutkin emännälle, etten halua kasvattaa lapsia pääkaupunkiseudulla, vaan jossain paljon väljemmässä ympäristössä. Niin lasten kuin omankin hyvinvointini takia. Siinä vain on se ongelma, että olemme molemmat sellaisilla aloilla, ettei niillä ole töitä kuin suurissa kaupungeissa. Ehkä jokin pitkien työmatkojen ratkaisu tulee kyseeseen, mutta toistaiseksi se on ratkaisematon ongelma. Se hyvä puoli kaupungeissa toki on, että niissä erilainenkin nuori voi löytää omansahenkistä seuraa, mutta tuskin siihen aivan Helsingin kokoista paikkaa tarvitaan.
Toinen ratkaisematon kiista on se, että mielestäni jokaisella olisi hyvä olla sekä sisko että veli, mikä käytännössä tarkoittaisi ainakin neljää lasta, kun taas emännän mielestä kahdessakin on riittävästi paimennettavaa.
Pyrin kyllä noudattamaan antamiasi ohjeita ja toivon, että siihen sitten aikanani pystyn.
Toisessa listassa olikin varmaan hyviä ohjeita siihen, miten kiusattu saadaan selviämään hengissä ja mahdollisimman vähillä vaurioilla kiusaamisesta. Sen sijaan kysymykseen, miten kiusaamiselta voisi välttyä, en valitettavasti usko olevan vastausta. Kiusattuhan ei valikoidu kiusatuksi siksi, että on erilainen kuin muut, vaan siksi, koska on henkisesti tai fyysisesti puolustuskyvyttömin. Kun kohde on valittu, sitten vasta keksitään vittuilun aiheet. Helppohan siihen on sanoa, että opettele olemaan räväkämpi tai lyömään lujempaa, mutta sen toteuttaminen käytännössä onkin sitten toinen juttu, koska siihen tarvittavia valmiuksia ei niin vain polkaista tyhjästä.
Tervehdys, Sandscorpion. Tokihan blogiasi kannattaa mainostaa, sillä se on mielestäni blogistanin ehdotonta kärkeä. En tiedä, mitä ratkaisuja teette tulevaisuudessa, mutta toivotan mahdollisimman suurta onnea ja menestystä.
Tuo ensimmäinen tarina kuulosti ankean tutulta. Minuakin kiusattiin 15 vuotta sitten erään pikkukaupungin yläasteella. Se ei ollut ehkä yhtä rajua kuin tarinassa, lähinnä jatkuvaa nälvimistä ja pilkkaamista joka ajoittain kärjistyi tavaroiden varastamiseksi ja tuuppimiseksi. Joka tapauksessa sain jatkuvasti olla varpaillani, mikä teki koulupäivistä usein todella raskaita ja väsyttäviä. Lisäksi pilkkaajani olivat todella häikäilemättömiä; kuollut lähisukulaisenikin kelpasi pilkkaamisen aiheeksi ennen kuin edes hautajaisia oli pidetty. Lomat ja viikonloput tuntuivat, kuin vakilasta olisi päässyt.
Monen monta kertaa oltiin "selvittämässä" asiaa rehtorin kansliassa, mikä kerrankin johti siihen, että sain suunnilleen haukut yhden kiusaajan äidiltä, minkä jouduin nielemään vaieten.
Lisäksi yritettiin koko luokan ryhmäkeskustelua, joka meni seuraavasti: Pääkiusaaja ja hänen pari kätyriään syytti minua asioista, joita en ollut tehnyt ja väittivät, että myrkytän luokan ilmapiiriä (he itse olivat siihen syyllisiä), loput olivat vaivautuneina vaiti tai lausuivat mitäänsanomattomia vähättelyjä ja minä taas puolustauduin parhaani mukaan. Olen vieläkin ylpeä siitä, että uskalsin silloin puhua suuni puhtaaksi vaikka olin täysin yksin. "Keskustelua" johtava opettaja tiesi tasan tarkkaan, että minuun kohdistetut syytökset olivat silkkaa valhetta, mutta ei puuttunut asiaan mitenkään. Jälkeenpäin keskustelua ja siinä lausumiani asioita käytettiin pilkkaamisen välineenä, kuinkas muutenkaan. Vanhemmilleni ei muuten ilmoitettu lainkaan koko keskutelusta, vaan he kuulivat siitä vasta, kun pitkään jälkeenpäin mainitsin asiasta.
Tilanne parani vasta 9-luokalla, kun saimme uuden luokanvalvojan edellisen, nuoren naisopettajan, tilalle. Hän oli rennon jämäkkä nelikymppinen mies, joka selvästi heti tajusi missä mennään. En oikein tiedä, mitä hän kulissien takana teki tai sanoi, mutta kaikenlainen riekkuminen ja kiusaaminen luokassamme väheni huomattavasti vaikkei hän mitenkään kovin kourin luokkatyöskentelyä johtanutkaan.
Mutta lopullisen stopin piinalleni teki vasta väkivalta. Menetin hermoni erään kiusaajani mentyä rajan yli. Tilanne eskaloitui tappeluksi, jossa koko luokan edessä ladoin kyseistä tyyppiä turpaan (jos kohta itsekin sain muutaman ruhjeen) niin, että häneltä vuoti molemmista sieraimista verta. Valitettavasti kyseessä ei ollut pääpiru, vaan yksi hänen kätyreistään, mutta hyvältä tuntui silti. Paikalle tässä vaiheessa sattunut tarkkailuluokan opettaja raahasi minut ja vastapuoleni rehtorin kansliaan. Rehtori oli pohjimmiltaan selvästikin fiksu mies, sillä hän vain katsoi meitä tympääntyneesti ja sanoi: "Pojat, minä en halua enää koskaan nähdä teitä tässä huoneessa näissä merkeissä. Häipykää!"
Asia jäi siihen, ja kiusaaminen loppui lähes kokonaan. Ei enää lainkaan tuuppimista eikä tavaroihin kajoamista, ja päänaukominen väheni murto-osaan.
Mitä tästä siis opin? Sen, että ainakaan lässytys ei kiusaamisessa auta. Kunnon rangaistus kiusaajalle auttaa. Jos koulu ei sitä kykene antamaan, niin silloin uhrin on otettava oikeus omiin käsiinsä. Jos hän ei siihen syystä tai toisesta kykene, hän on nykytilantessa täysin voimaton. Tämä on uskomaton vääryys. Suhtaudunkin kaikkiin KiVa- ja vastaaviin projekteihin erittäin kyynisesti, sillä ne vaikuttavat lähinnä keinolta lakaista ongelmat maton alle. Kouluille pitäisi saada takaisin kunnolliset kurinpitokeinot. Lisäksi termi kiusaaminen pitäisi julkisuudessa korvata ilmiötä paremmin kuvaavilla rikosnimikkeillä vainoaminen, pahoinpitely ja kunnianloukkaus.
Kiitos, että pidät tätä tärkeää aihetta esillä. Minä selvisin silkan itsepäisyyteni ansiosta kohtuullisen vähin vaurioin tuosta ajasta, mutta liian monelle nuorelle aiheutuu pysyviä psyykkisiä ja sosiaalisia haittoja koulukiusaajien sikailuista. Luulenpa, että näistä aiheutuu yhteiskunnalle ihan rahallisestikin paljon suurempi tappio kuin kiusaamiseen kunnolla puuttumisesta aiheutuisi.
Terveisin, nimimerkki Selvinnyt
Tervehdys, Selvinnyt ja kiitos hyvästä kommentistasi. Minä olen myös ollut joskus koulukiusattu. Selvisin minäkin. Olen kommentistasi aivan samaa mieltä. Viranomaisena olen pyrkinyt poistamaan kiusaamista. Mutta nykyinen systeemi valitettavasti tekee sen aina vain vaikeammaksi. Virkakoneisto lähinnä suosii kiusaamista, sillä se ei ymmärrä, kuinka toimia narsististen psykopaattien kanssa. Ja ne, jotka ymmärtävät, ja joilla olisi paukkua toimia sitä vastaan, ovat riisuttu työkaluista.
Toivotan sinulle voimia eloon ja menestystä kaikissa toimissasi.
Sen vielä lisäisin, että minua suuresti ihmetyttää miten vääriä kiusaamiseen puuttumisen keinot ovat, vaikka asiasta on paljon tietoa. Klassinen kiusaamisen dynamiikkahan menee niin, että yleensä yhden tai kahden pääjehun aloittama kiusaaminen mahdollistuu, koska hän voi muodostaa itselleen muutaman kätyrin hovin, joka auttaa häntä, ja pelottelemaan loput passiivisiksi. Tilanne jatkuu noidankehänä, jossa kätyrit ja pääjehu yllyttävät toisiaan ja itseään yhä härskimpään toimintaan ja jossa ryhmään kuuluvat sivustakatsojat passivoituvat yhä enemmän tai menevät jopa mukaan kiusaamiseen koska pelkäävät pääkiusaajaa.
Tämän vuoksi kuvaamani kaltainen ryhmäkeskustelu on huonoin mahdollinen tapa hoitaa asia, koska se antaa pääkiusaajille vapaan areenan pelotella muita oppilaita myötäilemään heitä, ja siten myös saada kiusattu tuntemaan itsensä entistäkin eristetymmäksi. Keskustelulinjasta voisi olla edes jotain hyötyä vain, jos luokan oppilaita jututettaisiin yksittäin tai korkeintaan muutaman hengen ryhmissä, joissa pääkiusaaja ei ole läsnä. Kun hänen vaikutuksensa ja ryhmädynamiikka ei ole enää läsnä, voisi sivustaseuraajille tulla ahaa-elämys, ettei heidän tarvitse alistua kiusaajien klikille, ja jotkut kiusaajan kätyreistä saatettaisiin saada tajuamaan toimintansa vääryys. Mutta tämä vaatisi runsaasti aikaa, ja siten rahaa, eikä tulos olisi sittenkään satavarma joten not gonna happen.
Tehokkainta kuitenkin olisi se, että pääkiusaajaa ja hänen auttajiaan rangaistaisiin tuntuvasti esimerkiksi koulusta erottamisella tai jollain vastaavalla keinolla, joka eristäisi hänet ryhmästä. Tämä toimisi potentiaalisille kätyreille pelotteena, ja kiusaamisen ryhmädynamiikka saataisiin katkaistua. Samoin perusperiaatteena pitäisi olla, että ääritapauksissa kiusaajan tulisi vaihtaa koulua/luokkaa, eikä kiusatun, niin kuin nykyisin on tapana. Kiusaamisen ryhmädynamiikka murrettaisiin näin vanhassa ryhmässä kokonaan, ja uudessa koulussaan/luokassaan kiusaaja ei yhtä todennäköisesti kykenisi aloittamaan vanhoja elkeitään yhtä helposti, koska ei tulokkaana pystyisi manipuloimaan jo valmiita ryhmiä.
Joka tapauksessa mielestäni pääasia on, että kaikkien pitäisi saada käydä turvallisesti koulua. On käsittämätöntä, että tätä ongelmaa ei saada aisoihin kun muistetaan, millaiset inhimilliset, taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset sillä voi olla.
T: Selvinnyt
Tervehdys, Selvinnyt. Asian kuuluisi mennä juuri niin kuin totesit. Vaan nythän on niin, että eihän viranomaiskoneisto tosiasiassa edes pyri tosimielessä puuttumaan ongelmaan, vaan nämä sen käyttämät keinot ovat tehty viranomaiskoneistoa itseään varten. Että se voisi todeta, että asiaan on reagoitu ja sen jälkeen kirjoittaa asiasta itsekehua tihkuva pöytäkirja.
Todellisuus näkyy laitoksissa, jonne aina uudestaan sijoitetaan se kiusattu. Kyllä, kiusattu, laitokseen. Laitokseen, jonne kuuluisi nimenomaan se kiusaaja. Kaikkea hyvää sinulle.
Tuoreita linkkejä aiheesta: http://yle.fi/uutiset/tuomari_koulut_selvittelevat_sisaisesti_sellaisiakin_kiusaamistapauksia_jotka_kuuluisivat_vakavuutensa_puolesta_poliisille/9114304
http://yle.fi/uutiset/koulukiusattu_jaa_helposti_pois_korkeakoulun_railakkaista_tutustumisjuhlista_voi_olla_aika_rankka_ja_raaka_kokemus/9128011
Päätekstissä esitetty malli otettakoon käyttöön, eikä mitään kiva-koulu lässytystä.
Tervehdys, Ano. Laitoin tuon kommenttisi myös tuoreimman juttuni kommenttiosioon, että se saa paremmin näkyvyyttä.
Lähetä kommentti