AJANKÄVIJÄ

Eli jotain ihan muuta xxxi

Mies ajeli Volkswagenin farmari-Golfia rauhallista vauhtia kohti Nyhtänköljää. Hän oli ajanut Huitsinnevadasta jo melko pitkän matkan. Vaikka hän oli menossa useaankin sovittuun tapaamiseen, ei hänellä ollut kiirettä. Häntä odotettaisiin kyllä. Hän oli noin viisikymppinen, onnellisesti naimisissa oleva mies, mutta tämän matkan hän oli halunnut ajaa yksin, eikä se muuten olisi onnistunutkaan. Muuten sovitut tapaamiset eivät olisi olleet mahdollisia.

Hän oli saapunut jo Nyhtänköljän kunnan alueelle. Tie, jota pitkin  hän eteni oli asfaltoitu, mutta melko mutkainen ja huonolla pidolla. Talvisin siinä oli aina inhottavan syviä uria, johtuen siitä, ettei aura käynyt täällä niin useasti kuin tarvetta olisi, mutta nyt oli sula keli. Elettiin jo kevättä 2015. Tie ei kuulunut suuriin valtateihin. Mutta hetken kuluttua tämäkin mutkainen paikallistie kohtasi suuren valtatien ja teki sen tutussa risteyksessä missä aikanaan oli ollut bensa-asema, jossa hänkin nuorena miehenä oli käynyt istumassa ja pelaamassa flipperiä. Nyt ei bensa enää virrannut, flipperi oli viety pois ja asemarakennuksen rikkoutunut ikkunalasi kertoi ikävästi, että aika oli kulkenut erään paikan ohi ja muuttanut sen enää haipuvaksi muistoksi. Vieraammalle ihmiselle paikalla ei ollut tarjota enää sitäkään, eikä ohiajajan silmä kääntänyt katsettaan tiestä.

Mies ajoi eteenpäin kiirettä pitämättä, vaikka kyltti sallikin kahdeksankympin vauhdin. Hän ohitti hautausmaan tienhaaran. Siellä lepäsivät isän puolen isovanhemmat. Siellä lepäsi myös miehen vanha kaveri Pena, joka oli kuollut nuorena. Kukaan ei ollut tiennyt Penan kantaneen sydämessään ajastinta, josta aika vain loppui kesken. Elämän ollessa vasta aamupäivässään. Penaa mies ei pystyisi tällä matkallaan tapaamaan. Se tapaaminen oli miehen vallan ja mahdollisuuden ulkopuolella.

Mutta omiin tapaamisiinsa hänellä oli valta. Niinpä hän ajoi Nyhtänköljän keskustaan, siihen pääkadun risteykseen johon niitä liikennevaloja ei sitten koskaan tullutkaan, vaikka niistä niin paljon silloin aikanaan puhuttiin. Mies löi vilkun vasemmalle ja ajoi pääkatua eteenpäin. Nyhtänköljän keskusta näytti nykyisin samanlaiselta rumalta betoniselta pakkilaatikkorivistöltä kuin hyvin moni muukin suomalainen taajama. Mutta mies tiesi, että hetken kuluttua tilanne muuttuisi. Hän pysäköi autonsa kadun viereen, lukitsi oven ja katseli ympärilleen. Tien toisella puolella olevat kaksi suurta ja rumaa supermarkettia alkoivat haihtua, kohoten jonnekin tyhjyyteen ja tilalle laskeutui jostain menneisyydestä kaksi pienempää puista rakennusta. Supermarkettien tilalle tuli vasemmalla puolella oleva Hankkijan ylläpitämä pieni maajussien myymälä ja oikealle puolella miehelle niin kovin tuttu Oma-Apu. Siinä välissä oli pienen pieni kioski. Mies tiesi, että Oma-Avun myymälän takana olisi erillinen kahden perheen asuinsiipi, melko ränsistynyt sellainen. Tiellä kulkevat autotkin olivat muuttuneet. Ohi ajoi vanha Anglia ja Mosse, sitten Bedfordin kuorma-auto ja Nyhtänköljän Poliisin Transit. Hänen oma Golfinsakin oli muuttunut Pompannapiksi, eli Fiat 600:ksi. Sympaattinen koppakuoriainenhan se oli, ja jotenkin kuului tähän aikaan luontevammin kuin hänen uusi volkkarinsa.

Sillä aika ei ollut enää sama kuin hetki sitten. Mies kulki kadun yli ja tiesi ajan siirtyneen 1960-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Samalla hänen kellonsa tuntiviisari alkoi liikkua eteenpäin ja ilta pimeni. Rähjäisen asuinsiiven pihan toisella puolella oli vähintäänkin yhtä rähjäinen saunarakennus, jonka piipusta nousi savu. Pihalla nuori mies ja vaimo kulkivat pienen kolmivuotiaan pojan kanssa kohti saunarakennusta. Mies ei mennyt saunarakennukseen, vaan sen pesuhuoneen ikkunan taakse ja hänen kellonsa tuntiviisari siirtyi puolella tunnilla eteenpäin.

Ikkunasta näkyi amme, ja poika istui iloisesti hymyillen siinä ammeessa haistellen silloin käytössä ollutta hajusuolaa, jota veteen laitettiin. Taustalla näkyi muuripata, josta pojan isä oli tehnyt lämpimän kylpyveden. Poika katseli iloisesti hymyillen vuoronperään molempia vanhempiaan ja mies ajatteli, kuinka armollinen pienen lapsen muisti oikein olikaan. Olihan poika muutamaa kuukautta aikaisemmin ollut kuivumassa hengiltä ankaran mahataudin kourissa ja ollut useamman viikon Maakuntakaupungin keskussairaalassa. Tuossa kylvyssä kikatellessaan poika ei muistanut enää kuin hämärän mielikuvan hoitajasta, joka oli hänen sänkynsä vieressä joku ruiske kädessään. Se muisto oli ainoa joka jäi, ja joka säilyi vielä ikkunan takana katselevan miehen mielessä kymmeniä vuosia myöhemmin. Oli aika jättää jäähyväiset pojalle, jolla kaikki oli vielä edessään. Pojan, joka säilyi hengissä ja sitä kautta mahdollisti miehenkin elää ja siirtyä seuraavaan tapaamiseen.

Näytti siltä, kuin poika olisi nähnyt miehen ja vilkuttanut ikkunasta. Mies vilkutti takaisin ja kääntyi. Tuntiviisarit alkoivat kääntyä taaksepäin ja ilta muuttui takaisin päiväksi. Mies käveli vielä sen pienen kioskin luukulle. Hän kokeili taskujaan ja kyllä, sieltähän löytyi markkoja. Mies kysyi, että vieläkös se teidän päärynätötterönne maksaa viisikymmentä penniä ja se vanha mukava kioskin rouva vastasi että eihän me ylihintoja olla ennenkään kiskottu. Mies osti tötterön, kiitti, kääntyi, ja alkoi kävellä autolleen. Oma-Apu hänen vieressään alkoi haihtua pölyksi ja miehen kääntyessä katsomaan taaksepäin oli kioskin tilalla taas suuren kaupparakennuksen harmaa betoniseinä. Kioskin rouvakin oli palannut takaisin siihen ajan virtaan, mistä mies oli häntä hetkeksi lainannut. Pikku-Fiatkin oli muuttunut jälleen volkkariksi. Miehen aukaistessa autonsa oven oltiin jälleen vuodessa 2015.

Mies käynnisti moottorin, läksi liikkeelle ja kääntyi risteyksestä oikealle. Samalla alkoi kello liikkua jälleen, uuteen päivämäärään. Mies huomasi ajavansa vuoden 1969 Toyota Corollaa. Vasemmalla puolella oleva liikerakennus haihtui ja sen tilalle ilmestyi pieniä puisia paritaloja, joissa asui Oy Firma Ab:n työntekijöitä perheineen. Talojen pihoilla oli liiterirakennukset, joitten toisessa päässä oli ulkohuussi. Pihoilla näkyi tavallista elämään kuuluvaa liikkumista ja pienten lasten iloista huutoa. Tiellä ajoi parikin pappatunturia ja miehen edessä näytti kulkevan se taksi-Zephyr, minkä mies lapsuudestaan muisti. Kai niitä muitakin takseja silloin oli, mutta mies ei saanut niitä mieleensä. Kun mies ajoi eteenpäin, tien molemmilla puolilla metsä lakosi ja tien vierellä alkoi kohota kerros- ja rivitaloja. Voimissaan oleva Oy Firma Ab rakensi lisää asuintilaa työntekijöilleen. Elettiin kasvun, kehityksen ja optimismin aikaa. Miehellä olisi myöhemmin tapaaminen täälläkin, mutta nyt hän suunnisti parin kilometrin päässä olevalle toiselle, myös hyvin tuoreelle kerrostaloalueelle. Kello oli kääntynyt 1970-luvun alkupuolelle ja elettiin kesää. Mies kääntyi vielä hyvin muistamastaan risteyksestä ja pysäköi autonsa kerrostalon parkkipaikalle.

Ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Lapsuuden kesän ilma. Tosin mies muisteli, että kaikki sen ajan kesät olivat sellaisia. Olisiko ihmisen muisti kuitenkin hiukan valikoiva? Mies käveli lyhyen matkan parkkipaikalta kerrostalon eteen ja istahti sen edessä olevalle suurelle kivelle jääden odottamaan. Odotus ei kestänyt pitkään, sillä ovi aukesi ja ulos tuli se kolmivuotias hetki sitten kylvyssä ollut poika joka oli nyt kuusivuotias. Mukana tuli hänen isänsä ja kahdeksan vuotta poikaa vanhempi serkku. Poika oli hiljattain oppinut ajamaan polkupyörää ilman apupyöriä ja päätti näyttää serkulle vähän ajamisen mallia. Poika asettautui pyöränsä satulaan. Pojan yläpuolella näkyi pesutuvan ikkuna, ja mies muisti jo lukemaan oppineen pojan naureskelleen edellisenä iltana pesukoneessa olevia ruotsinkielisiä tvätt / vittvätt-tekstejä. Ulkomaankielet kuulostivat paljon hauskemmilta silloin, kun niitä ei osannut.

Kerrostalon pihasta oli pieni mäki alaspäin ja poika päästeli menemään sydämensä kyllyydestä. Ajotaitonäytös päättyi ruvella oleviin polviin ja kämmeniin sekä hirmuiseen huutoon. Mies tiesi pojan taluttavan seuraavat pari kuukautta pyörän sen mäen alas ennen kuin uskalsi hypätä puikkoihin. Elämä opettaa. Sen saisi tuo pieni poika huomata vielä monta kertaa. Poikaa paikkaillut ja lohdutellut isä oli paljon nuorempi kuin mitä mies oli itse nyt, mutta mies ei osannut ajatella niin. Isät olivat aina vanhoja. Mies käveli takaisin autolleen ja huomasi, että hänen vieressään parkissa oli edellisen vuoden Volvo Amazon. Viimeistä vuosikertaa. Yksi kauneimpia autoja, mitä on koskaan tehty. Harmi, ettei niitä valmistettu pitempään, tuumi mies, ja ihasteli uutukaista Volvoa. Tämä taisi olla sen kaverin Amazon joka mälläsi autollaan itsensä hengiltä muutama vuosi myöhemmin. No, rauha hänen muistolleen, tuumi mies. Seuraava tapaaminen odottaisi. Sitä odotellessa mies ajoi vielä tämän kerrostaloalueen upouuden T-kaupan pihaan ja käveli sisään.

Kaupassa näytti olevan myynnissä uusin Ilta-Sanomat. Mies katseli hetken otsikoita. Helsinki oli näköjään tehnyt päätöksen metrolinjan rakentamisesta. Romanian presidentti Nicolae Ceaușescu näytti olevan tulossa valtiovierailulle Suomeen. Ja kenraali Yrjö Keinonen oli saanut sakot siitä huvilajutustaan. Mies käveli tiskille, sillä tiesi siellä myytävän irtokaramellejä. Taskusta sattui löytymään neljä leimakiiltoista viiden pennin kolikkoa, ja niillä mies osti kaksi merirosvorahaa, joita natustellen hän sitten jatkoi ajamistaan kellon kääntyessä taas kohti nykypäivää. Hänen edessään tiellä liikkuva invalidimopo muuttui nuoren tytön ajamaksi moposkootteriksi, tien vieressä olleella Oy Firma Ab:n työntekijöilleen varaamalla kasvimaalla puuhailevat ihmiset hämärtyivät kadotakseen jonnekin ajan usvaan ja kasvimaa itse alkoi muuttua nykypäivän lepikoituvaksi joutomaaksi. Siellä miehen vanhemmatkin aikanaan kasvattivat perunaa, porkkanaa ja herneitä heille suodulla aarin kokoisella läntillä. Mies muisti lämmöllä niin porkkana- kuin omenavarkaissa käynnitkin.

Mies kääntyi risteyksestä vasemmalle, ohitti Nyhtänköljän Lukion, jossa hänellä olisi myös tapaaminen, mutta se olisi vasta myöhemmin. Kello alkoi jälleen tikittää eteenpäin, kesäinen päivä muuttui maaliskuun loskakeliksi muutamaa vuotta myöhemmin ja mies huomasi ajavansa pikkuisella Toyota 1000-avolavapakulla. Mies muisti sen televisiossa olleen mainoslaulun: ”Timangi Toyota Tonni! Se kulkee kuomun alla! Saat sen prätkää halvemmalla!”. Mies oli varsin suurikokoinen ja ajatteli ajaessaan että ei näitä riisimopoja kyllä oltu aikamiehille suunniteltu. No, tilan puute oli sinänsä mitätön haitta, sillä miehellä oli uusi tapaaminen, eikä matka ollut pitkä. Hän kääntyi Shellin risteyksestä oikealle, pysäköi Säästöpankin talon eteen ja käveli tien toisella puolella olevan grillikioskin vierelle.

Ja sieltähän se poika tulikin. Nyt yhdeksänvuotiaana. Ohitti elokuvateatterin, joka oli lopettanut miehen nykyisyydessä toimintansa jo aikaa sitten ja ylitti suojatien pyyhkien samalla itkuisia silmiään. Ne perkeleet olivat taas kiusanneet häntä koulussa. Poika oli oppinut elämästä sen, että apua ei tule, ellei sitä itse hanki, ja siihen ei pojasta vielä ollut. Opettajat katsoivat muualle, kielsivät ongelman olemassaolon ja vanhemmille taas ei iljennyt kertoa. Ei vaan pystynyt. Ylpeys ei antanut myöten. Poika meni grillikioskille ja osti lihapiirakan. Sen maku antaisi jotain lohtua. Se oli siihen aikaan jotenkin luksusta. Mies katseli poikaa ja tiesi, ettei hän nähnyt miestä. Hän olisi halunnut sanoa pojalle, että aikanaan se kiusaaminenkin loppuu ja uskallat ylittää sen kynnyksen, että panet hanttiin. Ja kasvat sen kokoiseksi, että suuremmat kiusaamishalutkin loppuvat. Se on tosin vasta vuosien päässä edessäsi. Mutta onneksi sinua ei kiusata vapaa-aikanasi. Sinulla on kavereita. Toinen maailma. Joskus tulevaisuudessa kiusaaminen tulisi tietokonelinjoja pitkin ihmisen kotiin saakka eikä jättäisi häntä koskaan rauhaan. Siitä sinulla ei ole onneksi vielä mitään käsitystä.

Poika käveli kotiinsa päin natustellen lihapiirakkaa. Mies kouraisi taskujaan, ja kas, taashan sieltä löytyi leimakiiltoista kolikkovaluuttaa, vanhoja kunnon markkoja. Mies meni itsekin grillikioskin luukulle, tilasi lihiksen ja pienen maidon. Voi hemmetti, että ne sen ajan lihapiirakat olivatkin hyviä. Niissä kun oli sitä lihaakin. Kotiinsa päin kävelevä poika katosi sumuun ja nakkiputka muuttui kolmikerroksiseksi liikerakennukseksi. Säästöpankin parkkipaikalla oleva Toyota 1000 oli muuttunut jälleen Volkswagen Golfiksi. Mies käveli tien yli ja näki samalla erään koulukaverinsa, jonka hän oli viimeksi tavannut peruskoulussa. Mieskin tunnisti hänet, vaikka kymmeniä vuosia oli kulunut. Puhuttavaa ei sinänsä paljon ollut, ne normaalit kuulumiset vain. Kuinka kymmenet vuodet voisi kertoakaan yhden poltetun tupakan aikana?

Ehkä niin mies kuin hänen vanha koulukaverinsa näkivät oman vanhenemisensa toistensa kasvoista. Kun oman peilikuvansa näkee kerran päivässä, sen vanhenemista ei oikein tajua ja ajan hampaan puremista ei huomaa. Toisen naamasta, jota ei kymmeniin vuosiin ollut nähnyt, asia realisoitui hyvin selkeästi. Kumma vaan, ettei mieli tuntenut itseään läheskään yhtä vanhaksi, kuin mitä pärstävärkki kertoi. Silti mies tajusi, että ne opettajat aikanaan olivat pääosin nuorempia, kuin he nyt, mutta heidätkin mielsi paljon, paljon vanhempana. Ikä on niin suhteellinen käsite. Aikanaan jossain yläasteella kaksi luokkaa ylempänä olevat olivat vanhoja. Nyt sillä ikäerolla ei ollut mitään merkitystä.

Mutta miehellä ei juuri nyt ollut kiinnostusta kehittää suurempaa filosofista ajattelua omasta vanhentumisestaan, vaikka sitä muuten aika ajoin miettikin. Sillä hänellä oli jälleen tapaaminen. Mies hyppäsi autoon, kääntyi Shellin risteyksestä takaisin päin ja ajoi kohti rautatietä. Kello alkoi tikittää taas eteenpäin, loskainen maaliskuu muuttui saman vuoden aurinkoiseksi heinäkuuksi ja mies huomasi ajavansa Peugeot 404:sta, vuosimallia 1972. Matkaa oli muutama kilometri, ja mies pysäköi autonsa tasoristeyksen vierellä olleelle levikkeelle. Mies nousi ulos autosta, ja näki parinsadan metrin päässä kaksi pientä poikaa, jotka pamauttelivat papatteja junaradalla. Toinen pojista oli se, joka oli silmiään pyyhkien kulkenut miehen ohi grillikioskin kohdalla muutamaa minuuttia eli muutamaa kuukautta aikaisemmin. Nyt pojan ei tarvinnut pyyhkiä silmiään, vaan ne loistivat iloa.

Poika eli pikkusen pojan kesää. Siinä ei ollut kiusaajia. Ne tulisivat taas syksyllä, mutta nyt hänen ei tarvinnut sitä huolehtia. Pikkusen pojan kesässä oli kavereita ja erään kaverinsa kanssa poika alkoi ihmetellä arpakuution muotoista kiskoautoa, joka läheni poikia ja pysähtyi heidän kohdallaan. Mies muisti, että kiskoautossa olleet miehet olivat tekemässä jonkunlaisia lujuusmittauksia ja kysyivät, että haluaakos pojat pätkän matkaa kyytiä. Poikien vastaustahan ei tarvinnut kahta kertaa miettiä. Pojat olivat kiskoauton kyydissä parisataa metriä ja kyyti loppui tasoristeykseen, jossa pojat nousivat pois ja kiittivät kyydistä kohteliaasti. VR:n kiskoauto jatkoi matkaansa ja mies katseli poikia, joilla oli silmät teevateina. Tätä ei kukaan uskoisi ja mies itse tiesi, että eihän sitä kukaan uskonutkaan.

Pojat jatkoivat matkaansa ja mies muisti, että he olivat menossa ampumaan loput papattinsa Paskaojan varrelle. Mies taas hyppäsi Peugeotiinsa ja ajoi kilometrin verran. Hänellä oli uusi tapaaminen, ja se olisi noin puolen tunnin kuluttua. Mies ajoi tasoristeykseltä takaisin Nyhtänköljän keskustaan ja pysäytti Pösönsä Matkahuollon viereen. Tätäkään rakennusta ei miehen nykyisyydessä enää olisi, mutta nyt siitä oli kierrokselleen lähtöä tekemässä paikallislinjojen bussi, joita silloin kulki vielä hyvinkin taajaan ja Matkahuollon baari oli auki. Mies osti tiskiltä kahvin sekä munkin ja istui ikkunapöytään odottelemaan. Aikanaan armeijassa mies söisi munkkikiintiönsä kymmeneksi vuodeksi täyteen, mutta vanhempana hän saattoi joskus taas sellaisen pistelläkin.

Mies sai kahvin juotua ja näki ikkunasta pojan polkevan kohti Matkahuoltoa silloin muodissa olleella Tunturin pitkäsatulaisella polkupyörällä ja laittavan sen ikkunan alla olevaan telineeseen. Poika oli tulossa suoraan sieltä Paskaojalta papatteja räjäyttelemästä, hänen kaverinsa oli lähtenyt jo kotiin, mutta poika oli ajatellut vielä käyvänsä matkalla suuressa maailmassa. Poika osti tiskiltä pullon sitruunasoodaa ja kävi leimaamassa maailmanmatkan tikettinsä. Tikettinä toimi kolikko, jonka hän laittoi levyautomaattiin. Poika kiiruhti baaripöytään, ettei ehtisi menettää matkastaan mitään, ja levyautomaatti alkoi soittaa Sladen kappaletta Mama Weer All Crazee Now. Poika kuunteli ja mies tiesi hänen olevan jossain kaukana.

Olihan pojalla tietysti tämä kappale kasetilla kaapattuna Nuorten Sävellahjasta, mutta baarin levyautomaatista se kuului kovempana ja jotenkin vaan vielä hienompana vieden pojan mukanaan  kolmeksi minuutiksi ja neljäksikymmeneksi neljäksi sekunniksi jonnekin kauas, paikkaan mitä poika ei oikein osannut itsekään selittää, mutta missä oli huikeaa käydä. Poika ei pahemmin liikkunut, mitä nyt naputti sormiaan pöytää vasten. Mies näki hänessä itsensä ja totesi että mikään ei ollut muuttunut. Mies ei ymmärtänyt tanssimista. Sellainen itsensä vatkaaminen oli hänestä jotenkin luonnotonta. Mutta mies kadehti sitä ilmettä, mikä pojalla oli. Sellaista innostumista pienestä asiasta. Mies ei edes muistanut, milloin hänellä oli viimeksi ollut tuo ilme. Sen aika oli mennyt aikaa sitten ohi. Mutta tuo pieni poika meni markalla taivaaseen. Kappaleen loputtua poika joi sittiksensä loppuun, vei pullon tiskille ja kiitti vielä kertaalleen. Pian mies näki pyöränsä satulassa etääntyvän pienen pojan selän. Poika sotki pyöräänsä innolla, ja mikäs oli sotkiessa. Olihan hän käynyt Noddyn, Jimin, Daven ja Donin kanssa maailmalla.

Mieskin palautti astiansa baaritiskille, kiitti ja käveli autoon. Oli aika mennä uuteen tapaamiseen, joka olisi samana päivänä muutamaa tuntia myöhemmin. Mies ajoi rivitalon pihaan, sille asuinalueelle, missä talot olivat kohonneet hänen matkansa ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Teknikkojen taloksi sitä sanottiin. Miehen ajaessa kellon viisarit olivat siirtyneet hieman eteenpäin ja ilta alkoi pimetä. Mies pysäköi autonsa rivitalon pihaan ja meni istumaan pihalla olevaan kiikkuun. Hän hädin tuskin mahtui siihen. Mies tiesi, että poika, joka oli tullut Paskaojalta papatteja paukuttelemasta ja maailmanmatkalta Sladen kanssa oli pelannut kavereittensa kanssa vielä kiikkupalloa muutaman tunnin, ennen kuin mukuloilla oli tullut aika mennä kotiin.

Mies nousi kiikusta ja käveli sen rivitaloasunnon ovelle, missä poika asui. Ovi aukesi itsestään. Poika oli keittiössä, ympärillään viltti. Vanhemmat ja pikkuveli nukkuivat kaksikerroksisen rivitaloasunnon yläkerrassa. Poika oli saanut luvan kuunnella myöhään lähetettävää jokamiehen nuorten listaa vai mikä hitto sen nimi olikaan, mies ei enää muistanut. Poika kuunteli ohjelmaa Philipsin radionauhurista. Nauhurissa oli sisällä Ampexin c-kasetti, ja poika oli valmiina painamaan äänityksen päälle aina kun listalta tuli häntä miellyttävä kappale. Nyt se näytti tulevan, se oli The Sweet-yhtyeen kappale Hellraiser. Poika painoi äänityksen päälle ja heitti sitten viltin nauhurin päälle. Se kun alkoi soittaa lujemmin, jos äänitys oli päällä, eikä poika halunnut ottaa sitä riskiä, että herättäisi vanhempansa. Tämä etuoikeus kuunnella ja äänitellä saatettaisiin kyllä hyvin nopeasti myös evätä, ja poika tiesi, ettei valitusoikeutta ollut.

Poika äänitteli c-kasetille vielä Nazarethin Bad Bad Boyn ja Sladen Everydayn. Hyvä saalis siltä illalta. Niitä kelpaisi sitten myöhemmin kuunnella. Poika sulki radionauhurin ja käveli yläkertaan huoneeseensa. Pikkuveli nukkui jo. Poika otti taskulampun ja luki peiton alla Shokki-lehteä. Poika oli onnellinen, sillä kesät olivat hänen aikaansa. Koulu toisi taas tullessaan uuden piinan. Mutta sitä ei tarvinnut juuri nyt miettiä. Taskulamppu sammui, ja poika veti peiton korviinsa. Taustalla kuului junan kulkua. Rautatie ei ollut kaukana. Mies tiesi pojan ajattelevan sitä, minne kauas junat oikein kulkivatkaan. Pojalla oli siinä iässä halu ryhtyä veturikuskiksi ja halu mennä junien mukana. Mies poistui rivitaloasunnosta ja käynnisti autonsa. Kello siirtyi hieman eteenpäin ja elettiin seuraavaa päivää. Mies ajoi Kemikalio Mäkisen pihaan ja käveli sisään. Pienenä poikana hän oli usein käynyt täällä. Kauppa möi myös lentokoneitten pienoismalleja ja musiikkia.

Mies katseli levyhyllyä, löysi Hurriganesin Rock´n´roll All Night Long-levyn ja kaivoi esiin lompakkonsa. Ja kas, sieltähän löytyi rehellistä 1970-luvun markkavaluuttaa sileinä seteleinä. Mitähän myyjä olisi tuuminut, jos mies olisi kaivanut esille pankkikorttinsa? Mikäs ihmeen lämiskä se tämä on ja luuliko herra voivansa maksaa tällä? Mies osti levyn, meni autolleen ja ajoi Oma-Avun takapihalle, mistä hänen lapsuuden kotinsa oli jo joku vuosi sitten purettu. Samoin kuin se saunarakennus. Hän tiesi siellä olevan kierrokseltaan palanneen myymäläauton, jossa myyjänä olisi hänen tätinsä. Vähän päälle nelikymppinen rehevä ja iloinen nainen, jonka luona hän oli usein käynyt. Harmi, ettei hän pystyisi tapaamaan tädin miestä Tanea tällä matkallaan. Mies koputti myymäläauton ovea, joka aukesi, astui sisään ja kysyi:

-       Saisinko askin Voimasavuke Bostonia, kiitos.

Hänen tätinsä myi tupakit miehelle, joka maksoi taskustaan löytyneillä sopivilla markan kolikoilla. Kun mies astui ulos myymäläautosta, hänen tätinsä kysyi:

-       Te näytätte jollain tavalla tutulta. Ollaanko me joskus tavattu?

Tavallaan, totesi mies ja jatkoi matkaansa. Hänen nykyisyydessään täti oli jo reilusti yli kahdeksankymppinen nainen, jonka elämä kulki jo varsin melankolisia polkuja. Mies tapaisi tätinsä jälleen nykyajassa, mutta nyt hänellä oli uusi tapaaminen menneisyydessä. Myymäläauto, niin kuin koko Oma-Avun rakennus oli jälleen kadonnut ja mies istui volkkariinsa. Mies ajoi pari kilometriä keskustasta pohjoiseen. Siinä ajaessa hänen autonsa muuttui vuoden 1978 mallin Datsun 120 Y:ksi, ja aika pyörähti vuoden seuraavan vuosikymmenen alkuun. Miehen ajaessa maisema muuttui lumiseksi. Mies pysähtyi tien viereen ja nousi ulos autostaan. Hän käveli lyhyen matkan ja kulki pitkin lumeen tallottua polkua. Polku päättyi erään mäen syrjään, jossa oli vanha, umpeen laudoitettu luolan suuaukko. Siinä oli kuulemma sodan aikana ollut pommisuoja. Suuaukon edustalla oli vanha pesukoneen raato, jonka joku oli joskus sinne kantanut ja sen vieressä oli nyt 15-vuotiaaksi kasvanut poika, jolla oli pesukoneen raadossa muovipussissa tupakkipiilopaikka. Poika kaiveli pussista esiin Marlboro-askin ja pani palamaan.

Mies sytytti puolestaan myymäläautosta tädiltään ostaman Voimasavuke Bostonin ja tuumi, että olisihan tuo kessujen käprytteleminen saanut jäädä alun perin aloittamatta. Joskushan se hänetkin tappaa. Mutta hän tiesi, mitä tuo tupakkia poltteleva poika tuumaili. Hän ihmetteli elämän kulkua. Kiusaaminen oli loppunut, kun hän oli siirtynyt kuudennelta luokalta seitsemännelle. Ja kahdeksannella se oli taas alkanut. Kiusaajana oli ollut se tyyppi, jota hän oli ala-asteella pitänyt hyvänä kaverinaan. Miksi, sitä hän ei ollut koskaan tajunnut. Poika oli kyllä ymmärtänyt sen häiskän kasvaneen voimaa ja kokoa ja muuttuneen koko lailla psykopaatiksi, jota muutkin pelkäsivät. Miksi juuri hän muuttui kaverista rääkättäväksi, oli pojalle jäänyt arvoitukseksi, eikä poikaa katseleva viisikymppinen mieskään sitä osannut hahmottaa. Se jäi niiksi kysymyksiksi, mihin ei tulisi koskaan vastausta.

Kun poika oli siirtynyt yhdeksännelle luokalle, hän kuuli, että tuo psykopaatti oli muuttanut perheineen muualle. Siihen kiusaaminen oli loppunut. Valitettavasti joku toinenkin oli muuttanut. Hän oli koko kahdeksannen luokan ollut ihastunut erääseen tyttöön. Mutta ei uskaltanut tehdä hänen suuntaansa aloitetta. Koska oli kiusattu. Yhdeksännellä luokalla ongelma poistui, ja poika olisi uskaltanut ehkä tehdä aloitteenkin, mutta myös tyttö oli muuttanut toiselle paikkakunnalle. Poika ei tiennyt minne. Pojalle jäi mieleensä tyhjä tunne siitä, mitä olisi pitänyt yrittää, mutta ei koskaan saanut aikaiseksi.

Mies katsoi, kun poika viskasi poltetun tupakkansa lumihankeen, löi suunsa täyteen Sisu-pastilleja ja alkoi kävellä kotiaan päin kärsien siitä nuoren miehen nälästä, jota syöminen ei helpottanut. Ajatellen mennessään, että kyllähän jo kaikki muutkin. Ainakin puheittensa mukaan. Tajuamatta, että silloin elettiin vielä varsin siveää aikaa ja puheet olivat vain puheita. Kyllä sinä vielä niihin naisiin törmäät, monta kertaa, ajatteli mies katsellessaan pois päin katoavaa poikaa ja tuumi vielä, että monta kertaa ehdit toivoa, ettet olisi törmännyt. Ne naiset kun osaavat olla aika piruja halutessaan. Ja monet haluavat. Enkeli päältä, hämähäkki sisältä.

Poika käveli kotiaan kohti ja katosi sumuun. Mies puolestaan käveli autolleen, joka hänen kulkiessaan oli muuttunut taas tutuksi volkkariksi. Moottori käyntiin, ykköstä läpeen ja kohti uutta tapaamista. Mies ajoi asvalttitietä muutaman kilometrin ja kääntyi sitten metsätielle. Hänen ajaessaan auto muuttui Saab 96:ksi, talvi muuttui syksyksi ja mies mietti, että mitenkäs tämän läskinpalan rattivaihteet oikein toimivatkaan. Viime kerrasta kun oli niin pitkä aika. Mies ajoi muutaman kilometrin metsätietä ja pysähtyi tutulle paikalle. Tästä ei ollut kävelemistä kuin puoli kilometriä. Elettiin syksyä vuotta myöhemmin.  Kekkonen eroaisi samana syksynä, mutta sitä poika ei vielä tiennyt, vaikka se miehelle olikin jo vanhaa historiaa.

Mies käveli aukon reunaan. Aukon reunassa oli pystyssä muutamia siemenpuita, jotka oltiin jätetty hakkuun jäljiltä. Aukon toisessa reunassa taas makasi äsken kätköllään tupakkia polttanut, nyt 16-vuotias poika. Hänellä oli kivääri tuettuna repun päälle ja hän tähtäsi siemenpuussa istuvaa ukkoteertä. Hänen isänsä makasi maassa hänen vieressään jännittyneenä ja toivoi poikansa onnistuvan. Edellisenä vuonna poika oli pudottanut jo ensimmäiset sorsansa. Nyt oli teeren aika. Toivottavasti. Poika puristi liipaisinta tasaisesti, laukaus kajahti ja teeri putosi kynttilänä maahan. Isä ja poika juoksivat puun juurelle ja löysivät teeren hengettömänä. Vielä tärkeämpää kuin onnistunut teeren pudotus, oli pojalle isän ylpeä ilme ja lämpimät, kehuvat sanat. Isällä ei voinut olla käsitystäkään siitä, miten tärkeitä ne pojalle olivat.

Isä ja poika laittoivat nuotion palamaan ja alkoivat paistamaan makkaraa. Heitä seurannut mies käveli autolleen ja jatkoi eteenpäin. Auto muuttui vuoden 1982 Datsun Cherryksi, aika siirtyi kaksi vuotta eteenpäin mutta vuodenaika pysyi edelleen syksyssä. Mies ajoi metsästä takaisin Nyhtänköljään, paikalliseen lukioon. Hän pysähtyi lukion parkkipaikalle ja nousi ulos autostaan. Se poika, joka oli kaksi vuotta aikaisemmin kivääri kädessä nauttinut onnistumisen riemusta, oli nyt lukion pihalla pää painuksissa. Tässä asiassa ei pyssyt auttaisi. Poika oli odottanut pitkään ja lopulta kertonut eräälle tytölle tunteistaan, mutta tyttö oli ollut epävarma eikä suostunut seurustelun aloittamiseen.

Mies tiesi pojan maailman romahtaneen sillä hetkellä. Hän olisi halunnut lohduttaa poikaa ja sanoa, että viikkoa myöhemmin tuo tyttö pyörtää mielensä ja teistä tulee pari. Ja kolme vuotta myöhemmin tuo tyttö tulee särkemään sydämesi julmimmalla mahdollisella tavalla. Ja joskus kauan myöhemmin sinä mietit, että mitä sinä tuossa tytössä oikeastaan näitkään. Ehkä vain oman mielikuvasi rakkaudesta. Jota se tyttö ei sitten lopulta vastannut. Hän oli aivan eri ihminen, mitä sinä kuvittelit. Ja saattoiko siitä häntä edes syyttää? Ehkä sinäkin olit aivan eri ihminen, mitä hän kuvitteli, ja saman mielikuvan kanssa hän meni yksiin, pettyäkseen sitten. Tuon kaiken sinä joudut aikanasi oppimaan ja kokemaan. Se elämäsi nainen odottaa sinua kyllä, mutta vasta kaukana tulevaisuudessa. Sinä poltat näppisi häntä odottaessasi vielä monta kertaa.

Poika, tai nuori mies käveli pää painuksissa kohti kotiaan odottaen viikon päästä kohtaamaansa riemua ja kolmen vuoden päästä kohtaamaansa elämänsä musertumista, joista hän ei ollut vielä tietoinen. Mies antoi pojan mennä, sillä hänen täytyi jatkaa matkaansa uuteen tapaamiseen ja hänen autonsa muuttui vanhaksi pallosilmä-Ladaksi. Mies ajoi kohti varuskuntaa ja huomasi, että tämähän latukka on se saakelin sama yksilö, jonka hän lainasi eräältä inttikaveriltaan iltalomilleen ja joka meinasi aikaan saada lomilta myöhästymisen, kun se kirotun rakkineen moottori ei tahtonut lomilta lähtiessä millään käynnistyä. Vajailla pytyillä se kuului kulkevan nytkin, mutta veihän sentään eteenpäin.

Mies ajoi muutaman kymmenen kilometriä, kääntyi valtatieltä ja siirtyi 1980-luvun puoleenväliin. Vuodenaika vaihtui talveen, pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta. Mies ajoi sotilaskodin parkkipaikalle, pysäköi ja katsoi kelloaan. Vähän jälkeen kuuden aamulla. Mies käveli patterin pihalle ja näki uudet alokkaat muodossa. Siellähän se poikakin oli, uutena pelokkaana alokkaana. Mies tunsi pojan kuin itsensä, johtuen varmaankin siitä, että poika oli hän itse, ja tiesi, että pojalla oli vilkas mielikuvitus. Se liikkui ajassa ja paikassa eikä malttanut helpolla pysähtyä. Mutta nyt mies tiesi, että tällä hetkellä poika eli vain tässä ja nyt. Mielikuvitus oli täysin jähmettynyt. Ainoa asia, mikä pojalla oli mielessä oli se, että minkä helvetin takia tällaisessa pakkasessa pitää tämä armeijan karvalakki olla A-asennossa eli korvat paljaana? Eikö näitä läppiä voisi laittaa alas?

Mies tiesi, että armeijan touhussa oli paljon muutakin sellaista, mitä poika ei ymmärtänyt, mutta selvisi sieltä kumminkin varsin puhtain paperein. Ja oppipahan poika siellä, mitä on kestovitutus. Mies käveli takaisin autolleen. Se oli muuttunut Nissan 140 Y-farmariksi. Oli aika ajaa varuskunnasta takaisin Nyhtänköljään. Hänen ajaessaan aika siirtyi pari vuotta eteenpäin ja oltiin 1980-luvun jälkipuoliskolla. Mies ajoi Nyhtänköljän rautatieasemalle. Silloin siellä oli vielä liikennettä. Asemalle saapui lättähattu ja poika oli lähdössä opiskelemaan. Hän halasi äitiään ja löi isänsä kanssa kouraa. Poika nousi lättähattuun  ja mies totesi, että siitä eteenpäin hän pärjääkin jo omillaan.

Poika astui lättähattuun ja mies katseli, kun se katosi kaukaisuuteen. Mies tiesi pojan siirtyneen murrosvaiheeseen, opiskeluun, aikaan nuoruuden ja aikuisuuden välissä. Mies tiesi myös, että tuon lättähatun myötä jonnekin kaukaisuuteen katosi myös se Suomi, jossa hän oli oppinut elämään. Se oli kohtuuden Suomi. Sellainen yltäkylläisyyden Suomi, joka nautti elämästään, mutta ei kaivannut enempää. Tietokone silloin oli maksimissaan Commodore 64. Puhelin oli lankapuhelin. Ja olihan silloin jo VHS-nauhuritkin. Ruokaa oli riittävästi ja töitäkin tarjolla, Muuta ei kaivattu, kun siitä ei edes tiedetty.

Samaan aikaan kun poika meni lättähatulla opiskelemaan, siirtyi Suomi toisella lättähatulla kuplan päälle. Raha ei merkinnyt enää sitä, että sillä saattoi ostaa välttämättömiä tarvikkeita. Se muuttui itseisarvoksi sinänsä. Suomi alkoi elää velaksi. Elettiin juppiaikaa. Ja kun poika tuli jo suht valmiina miehenä lättähatulla opiskelunsa lopettaneena takaisin, se kupla puhkesi. Tuli lama. Pahin siihen astisista. Nyt mieheksi muuttunut poika muisti suuttuneensa siitä, kun poliitikot sanoivat, että ”me elimme 1980-luvulla yli varojemme”. Ketkä helvetin me? Hän oli tottunut tarjousmakarooniin, tonnikalaan ja kaurapuuroon. Millä helvetin tavalla hän oli osallistunut tähän kulutusjuhlaan? Miten hän oli elänyt yli varojensa?

Mies huomasi kasvaessaan, että lamasta toipuva Suomi ei oppinut. Se alkoi kasvattaa uutta kuplaa. Tällä kertaa julkishallinnollista sellaista. Sitä turvotettiin jatkuvasti, nimenomaan toimistopuoleltaan ja unohdettiin se, miksi se oltiin alun perin perustettu. Tämäkään ei riittänyt, vaan Suomeen alettiin haalia ulkomailta elätettäviä ja tehtiin heidän hankkimisestaan ja olemassaolostaan itseisarvo. Kun siirryttiin 2000-luvulle, mies ei enää tuntenut sitä maata, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut. Ainoa kysymys, mikä hänen mielessään oli, oli ”miksi?”.

Kun poika palasi aikanaan lättähatulla takaisin, hän kuvitteli olevansa valmis, aikuinen mies. Sitähän hän ei tietenkään ollut, mutta olihan hän oppinut opiskeluaikanaan paljon inhimillisestä typeryydestä. Myös omastaan, sillä hän oli tehnyt virheitä, jotka seurasivat häntä vielä pitkään. Meistä jokainen tekee sellaisia, ja maksaa oppirahat.

Lättähattua ei enää näkynyt. Mennessään se vei kohtuuden Suomen, Ja takaisin tullessaan se toi utopian Suomen. Mies tiesi sen.  Mutta hänellä oli vielä yksi tapaaminen. Ja vielä sen jälkeen toinen, matkan päättävä erilainen tapaaminen. Hänen autonsa muuttui ajon aikana vuoden 1938 malliseksi International-kuormuriksi ja mies manasi sen synkronoimattomia vaihteita. Mitenkäs helevatussa se välikaasu oikein menikään? Aikansa suhattuaan ja vaihteita kirskuteltuaan mies saapui perille paikkaan, jossa oli ollut joskus asutusta, mutta joka oli jo täysin metsittynyt. Mies käveli muutaman sataa metriä, metsä hävisi hänen kävellessään pois ja tilalle tuli aukio, jossa oli pieni mökki. Elettiin vuotta 1943. Mökki oli tulessa ja mökistä juoksi ulos mökin naapuri, jolla oli sylissään pieni yksivuotias poika. Naapuri oli pelastanut pojan tulipalosta ja mies ajatteli, että kovasti pieni se naapurin sylissä oleva isäukkokin on aikanaan ollut. Ja hän ajatteli, että pienestä se on omakin elämä ollut aikanaan kiinni. Jo kauan aikaa ennen kuin se oli edes alkanut. Harmi, ettei pystynyt koskaan kiittämään sitä naapuria. Mutta hän ehti kuolla, ennen kuin mies itse syntyi.

Mies käveli takaisin autolleen, joka oli muuttunut jälleen Volkswagen Golfiksi. Hän aukaisi oven ja istui sisään. Sivummalta autoa kohden tuli epämääräinen ja häilyvä hahmo. Hahmo aukaisi repsikan puolen oven ja istui penkille. Mies tervehti häntä.

-       Morjens, Kohtalo.

-       Morjens, Ykä. Mitäs tykkäsit reissustasi?

-       Kyllähän se ihan antoisa oli. Auttoi minua muistamaan, että kuka minä olen, mistä minä olen tullut ja miksi minä olen se mies, mikä nykyisin olen. Ja olemaan kiitollinen elämästäni. Niistä vaikeista ajoista ja vääristä ratkaisuista huolimatta. Mielestäni olen selvinnyt niistä kuitenkin suhteellisen hyvin, ja olen tyytyväinen elämääni. Kiitän sinua tästä mahdollisuudesta.

-       Tiedätkös, Ykä. Minullahan on melkoisen suuri valta asioihin. Kohtalo kun satun olemaan. Mitäs tuumisit sellaisesta vaihtoehdosta, että minä laittaisin sinut takaisin siksi yhdeksänvuotiaaksi pojaksi? Elämään elämäsi uudelleen? Mutta tällä kertaa varustettuna sinun nykyisellä  tiedollasi ja elämänkokemuksellasi. Sinusta saattaisi tulla suuri ja menestyksekäs mies.

Ykä katsoi Kohtaloa ja hymyili:

-       Sinua kutsutaan kujeilijaksi. Ja tottahan se on. Jos suostuisin ehdotukseesi, minua ei enää olisi. Tämän ratin takana istuisi mies, mutta se ei olisi se mies mikä minä olen. Se olisi toinen, toisten kokemusten aikaansaama mies. Ja siitä saattaisi tulla itseään täynnä oleva kusipää, joka ei haluaisi tätä reissua edes kulkea. Se olisi päässyt liian helpolla. Minä se en ainakaan olisi. Tiedätkös, Kohtalo, minä tykkään olla nobody Huitsinnevadasta. Ja minua odottaa kotona nainen, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Ja tiedän hänen rakastavan minua. Hän antoi minulle luvan lähteä tälle reissulle, ja hänellä on oikeus saada takaisin se sama mies, joka tälle reissulle läksi. En ota vastaan tarjoustasi. Kieltäydyn siitä.

Kohtalo kätteli Ykää aineettomalla kädellään ja totesi:

-       Luulen, että olet oppinut matkasi varrella jotain hyvin arvokasta. Voimia tiesi kulkuun. Sitä on vielä jäljellä.

Kohtalo poistui Ykän autosta. Ykä käynnisti moottorin ja ajoi Nyhtänköljän keskustaan. Siellä oli vielä kukkakauppa. Hän kävi asioimassa siellä ja kävi viemässä kukkakimput isovanhempiensa ja  Penan haudalle. Sitten hän aloitti kotimatkansa. Auton radio soitti Yleisradion ohjelmaa 1960-luvulta. Kun Ykä ylitti Nyhtänköljän kunnanrajan, ohjelma muuttui 1970-luvun ohjelmaksi. Ja matkan edetessä se muuttui 1980- ja 1990-luvun ohjelmaksi. Kun Ykä ylitti Huitsinnevadan kunnanrajan, radio muuttui Huitsinnevadan paikallisradion nykypäivän ohjelmaksi.

Ykä ajoi hotellin pihalle ja nousi autosta. Jostain sumusta hotellin pihalle ilmestyi toinenkin auto. Hyvin virtaviivainen. Ykä ihmetteli autoa, ja hoksasi sitten että se ei ole tästä päivästä. Auton repsikan puolen ikkuna aukesi ja Ykä näki kuskin. Näyttipä kummasti häneltä. Tosin parikymmentä vuotta vanhemmalta. Kuski moikkasi Ykälle ja iski silmää. Ykä moikkasi takaisin, ja ymmärsi, että mikään tarina ei ole lopussa, ennen kuin siihen on kirjoitettu viimeinen piste. Ja onneksi ihmiselle ei kerrota sen tarinan loppua ja sivumäärää etukäteen. Auto jatkoi matkaansa ja katosi sumuun.

Ylva aukaisi ulko-oven ja kysyi:

-       No, mites meni tapaaminen Yrjöjen kanssa?

-       Niin kuin ajattelinkin. Tiedän, että olen yhden tarinan lopputulos. Ja että se tarina jatkuu vielä. Olen onnellinen, että voin elää sitä tarinaa sinun kanssasi.

Yrjö halasi vaimoaan. Hän oli onnellinen mies.