JOTAIN IHAN MUUTA XXXIII

Eli eräs pariskunta bensiksillä

Elettiin erästä syyskuista päivää erään pienen pohjois-pohjanmaalaisen kunnan Shellillä, joka eli sitä samaa mukavan uneliasta tunnelmaa mitä se oli elänyt ennen tätä päivää ja eläisi toivottavasti häiritsemättä tästä eteenpäinkin. Aika tuntui kuluvan täällä hitaammin kuin jossain etelän hälisevissä asutuskeskuksissa ja sehän sopi niin paikallisille ihmisille kuin ohi kulkeville rauhallisille matkaajillekin. Täällä joko asuttiin tai tänne pysähdyttiin, mutta ei tänne tultu riehumaan eikä pitämään mitään kadunvaltaustapahtumia. Täällä ei vallattu katuja, täällä huollettiin niitä. Eikä täällä varsinkaan pidetty kovaäänistä ja kaljanhuuruista ”reclaim the streets”-meteliä sen nimissä, että vallattiin takaisin jotain, joka ei valtaajille ollut koskaan kuulunutkaan ja jonka rakentamisesta heillä ei ollut mitään käsitystä. Täällä elettiin rauhallisten ihmisten mailla.

Shellin ovi aukesi ja sisään astui itsestään sen kummempaa meteliä pitämättä mies ja nainen. Mies oli iso, ruma, kaljupäinen ja partainen. Hänen kanssaan kulki hänen huomattavasti pienempi vaimonsa, jolla oli pitkät tummat hiukset. Pariskunta oli tankannut autonsa ja käveli nyt tiskille ostaen molemmat itselleen kupit kahvia ja munkit myyjää kiittäen. Itse asiassa pariskunnasta kumpikaan ei erityisesti perustanut makeasta, mutta jotenkin reissun päällä ollessa tämä kuului kuvioon. Kun tankattiin, niin käytiin sitten sumpillakin ja kun sumppia ostettiin, niin ostettiin sitten jotain känttyäkin. Saipahan samalla oikoa ajamisesta väsyneitä raajojaan. Pariskunta istui pöytään ja mies otti itselleen tyhjästä naapuripöydästä paikallislehden selaillen sitä samalla kun mussutti munkkiaan ja hörsi sumppiaan. Pariskunta oli luopunut valtamedian seuraamisesta jo aikaa sitten, mutta näitä pieniä paikallislehtiä kelpasi ajotauoilla selailla. Niissä kun ei koskaan oikeastaan ollut mitään varsinaisia uutisia, joten eiväthän ne silloin pahemmin suututtaneetkaan. Ei noussut verenpaine turhasta.

Pariskuntahan oli Perskeleen pariskunta, Ykä ja Ylva. He olivat käyneet tällä bensiksellä aikaisemminkin, jollain toisella reissulla pohjoista kohti edetessään. Toisella puolella huoltoaseman pientä baaria istuivat pöydässä Lötjönen, Kutvonen, Pöntinen ja Pätinen. Itse asiassa he eivät olleet ne samat Lötjönen, Kutvonen, Pöntinen ja Pätinen jotka Perskeleen pariskunta tunsi kotona Huitsinnevadassa. Mutta jokaisella tällaisella pienellä bensiksellä istui oman paikkakuntansa Lötjönen, Kutvonen, Pöntinen ja Pätinen. Yleensä heillä oli päällään keltaiset huomioliivit, niin kuin täälläkin. He olivat niitä näkymättömiä miehiä, jotka pitivät tätä maata pystyssä ja sen rattaat pyörimässä. Välttämättömiä, mutta palkitsemattomaksi jääviä. Gloria oltiin aina varattu aivan muille ihmisille. Ihmisille, jotka puhuivat televisiossa omasta erinomaisuudestaan. Ihmisille, jotka eivät olisi pärjänneet päivääkään ilman Lötjösen, Kutvosen, Pöntisen ja Pätisen heille välttämätöntä  työpanosta, jonka olemassaolosta he eivät edes välittäneet tietää. Heille kaikki tuli valmiina.  Mutta tuskin nämä miehet mitään julkisuutta itselleen halusivatkaan. He halusivat vain elää rauhassa kotonaan. Sitä samaa halusi myöskin Perskeleen pariskunta, tosin tällä hetkellä matkailevana pariskuntana tien päällä.

Paikallisen Shellin Lötjönen, Kutvonen, Pöntinen ja Pätinen katsoivat kahvin ja munkin kanssa pöytään istunutta pariskuntaa. Vieraita ihmisiä. Eivät olleet täältä kotoisin. Mutta heistä aisti, että he eivät olleet vierasta rotua. Niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti. Ystävällisiä ja kohteliaita mutta eivät kuitenkaan mitään tekopirteitä ihollepyrkijöitä. Ihmisiä, jotka katsoivat paikallisia samalta tasalta, eikä nenänvartta pitkin. Sillä nuo olivat selvästi hekin paikallisia. Siellä kotonaan, vaikkei ehkä täällä. Paikallisilla oli yhteys toisiinsa, vaikka he olisivatkin toisille vieraita. Tuo iso häiskä oli sen oloinen, että hän saattaisi olla vaikka heidän kanssaan metsällä ja sen jälkeen saunomassa ja hörsimässä olutta. Puhuen samoista asioista ja jakaen samat arvot. Jotenkin sen aisti.

Niin aisti Ykäkin noista miehistä, ja kun hän Ylvan kanssa nousi pöydästä palauttaen käytetyt astiat tiskille, hän huomasi miesten katseen ja katsoi itse takaisin. Mitään nyökkäämistäkään ei tarvittu, vaan kaikki tiesivät, että samaa porukka ollaan. Porukkaa, joka halusi pitää yllä sitä vanhaa, hyväksi havaittua ja toimivaa maailmaa, jonka halusivat repiä pala palalta rikki ne ihmiset, joita vanhan maailman ylläpitäjät joutuivat vastoin omaa tahtoaan elättämään, huoltamaan ja ylläpitämään. Ihmiset, joilta ei tulisi koskaan kiitosta heidän lautaselleen ilmestyvästä ruuasta. He pitivät sitä jonkunlaisena itsestäänselvyytenä, jonka kasvoton muurahaisarmeija tuotti.

Ykä ja Ylva poistuivat bensikseltä ja miehet jatkoivat taukoaan, joka loppuisi pian. Työ kutsui. Tai no, eihän työn ies varsinaisesti ketään kutsunut. Se käski. Työhän on loppujen lopuksi vain vapaa-aikojen välissä tapahtuvaa nälän aiheuttamaa pakkoliikettä.

Niin se työn ies käski Ykää ja Ylvaakin, mutta ei juuri nyt. He olivat lomalla ja matkalla kohti kaukaista pohjoista. Tauot pitkällä ajomatkalla pidettiin valituilla paikoilla. Pienillä bensiksillä. Ei koskaan millään suurilla ABC-asemilla, jotka olivat Perskeleitten mielestä lähinnä sieluttomia massaruokintataukopaikkoja jotka tuhosivat pienten ketjujen riippumattomat asemat ja siellä leijuvan tunnelman, jossa saattoi aistia jotain vuosikymmenten takaista. Sellaista, joka ei suostuisi katoamaan ennen kuin rakennus palaisi. Ne bensikset, joissa saattoi kuvitella, että aivan hetken kuluttua tiskin taakse ilmestyy Tankki Täyteen-sarjan pipopäinen Sulo Vilén, joka toteaa, että ostin tämän, kun sain halvalla.

Ne bensikset, jossa mieli niin helposti painuu aikojen taakse ja silmissään saattaa nähdä 1970-luvulta leveälahkeisten farkujen ja Retu-kenkien kanssa kulkevan nuoren pojan kävelevän levyautomaatin luo, laittavan markan sisään ja valitsevan Hurriganesin uunituoreen singlen Do You Wanna Dance. Saattoipa muistin virta antaa hänen sen jälkeen kaivaa takataskustaan vielä pitkulaisen Jenkki-purukumipakkauksen josta hän otti yhden purkkatyynyn suuhunsa pureskeltavaksi. Ja sen jälkeen antaa hänen kävellä ulos ja ajella sen aikaisen pitkäsatulaisen fillarin kanssa kohti seikkailuja, jotka olivat hänelle tulevaisuutta, mutta Ykälle ja Ylvalle jo kaukaista menneisyyttä. Miksei pojan antaisi seikkailla Perskeleitten mielessä, sillä Perskeleet olivat itse eläneet sen leveälahkeisen nuorukaisen menneisyyden. Jota saattoi muistella, kun he ajoivat kohti pohjoista.

Perskeleitten matka pohjoiseen alkoi usein siitä, että he menivät Ykän vanhempien luo Nyhtänköljään, viipyivät siellä muutaman päivän ja jatkoivat sitten eteenpäin. Ykälle oli aiheuttanut aikanaan suuren surun, että se tuttu Nyhtänköljän Esso oli purettu ja tilalle rakennettu sieluton ABC-asema. Mutta olihan Nyhtänköljässä sentään jäljellä valtatien vieressä oleva vanha Shell. Joskus Ykän lapsuudessa se oli ollut BP, mutta muuttunut aikanaan Shelliksi. Rakennus oli sama jonka Ykä oli muistanut koko ikänsä ja viettänyt siellä nuoruutensa pilluralliaikoja.

Ne ajat olivat jo aikaa sitten ohi, mutta Shellillä piti aina pysähtyä. Sillä huoltamon tyhjillä pöydillä oli Ykälle oma merkityksensä. Siellä hän muistinsa siivin näki niitä tuttuja ihmisiä, jotka olivat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Jotenkin hänen muistinsa aineellisti heidät noihin pöytiin. Vanha rakennus mahdollisti sen. Uudella ABC-asemalla se ei olisi onnistunut. Kas, tuossa pöydässä istui vanha tuttava Tane, hänen tätinsä edesmennyt mies, Tali-Ihantalan veteraani joka katsoi Ykää naama vanhalla  tutulla hymyntirrillä mitä Ykä oli oppinut niin kaipaamaan. Tanen kanssa oltiin oltu kalalla niin monta kertaa ja Tane oli jaksanut vastata pikkuisen Ykän tyhmiin kysymyksiin sodasta hyväntahtoisilla vastauksilla, jotka eivät olleet kertoneet sodasta yhtään mitään. Kyllähän Tane oli tajunnut, ettei pikkuisen pojan tarvitse kaikkea tietää.

Tanen vieressä istui Jösse, armoton metsä- ja kalamies, joka oli osoittanut vääräksi myytin hämäläisten hiljaisuudesta ja vähäpuheisuudesta. Tietysti Jössellä oli puolet puheistaan ollut lapinlisää, mutta kun sen teki sillä taiteellisella kyvyllä kuin hän, se ei enää häirinnyt vaan kuulijakin ajatteli, että juttuun heitetty mauste oli tärkeämpää kuin juttu itse. Jössenkin vei syöpä seitsenkymppisenä. Yllättäen ja nopeasti. Miehen, joka hetkeä aikaisemmin oli pirteä ja elinvoimainen. Sellainen huumorimoottori, joka sai koko porukan aina hyvälle tuulelle. Mutta elämä on julmaa, viikatemies ei anna armoa, ei kysy mielipidettä eikä piittaa siitä, jäikö jotain tärkeää iäksi sanomatta. Ne sanat, jotka tajuaa aina liian myöhään ja joitten sanomattomien sanojen kanssa joutuu elämään lopun ikänsä?

Toisessa pöydässä istuivat Rane, Pena, ja Heikki. He näyttivät iloisilta ja tyytyväisiltä ja morjestivat Ykää. Ykää olisi niin haluttanut mennä rupattelemaan heidän kanssaan, mutta tiesi sen olevan mahdotonta. Rane oli ampunut itsensä jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Mikä lie ollut se syy siihen, että hänen elämänsä oli ajautunut siihen pisteeseen, ettei hänelle enää muuta vaihtoehtoa ollut jäljellä? Kuinka häntä olisi voinut auttaa? Vai olisiko mitenkään? Hän oli jo tavallaan kadonnut elämästä. Olisiko Ykä voinut auttaa? Tunsiko Ykä oikeastaan edes Ranea? Tunsiko kukaan? Oliko oikea Rane jotain aivan muuta kuin mitä hän kavereilleen kertoi? Meillä kaikillahan on oma itsemme ja sitten se kuva, jonka toiset näkevät. Jälkiviisaus ei auttanut ja Ykä oli antanut asian jo kauan aikaa sitten olla.

Entäs Pena? Penan kanssa Ykä oli kuunnellut monet Rushin levyt silloin aikanaan. Kauan sitten. Ykä ja Pena olivat löytäneet progen yhtä aikaa ja progen merkityksestä oli käyty monet syvälliset keskustelut. Pena ei ollut oikein saanut elämäänsä otetta. Mikään ei ollut mennyt pieleen, mutta mistään ei ollut tullut oikein valmistakaan. Suurimpana ongelmana oli se rakkauden kaipuu.  Joskus armeijan jälkeen se ote löytyi ja hän oli saanut itselleen tyttöystävänkin, jota rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä.  Tietämättä että se jäisi lyhyeksi. Hänen sydämessään oli julma ajastin, joka klikkasi lukeman nollaan hänen ollessaan vasta vähän päälle parikymppinen. Siihen kaikki loppui. Julmasti ja varoittamatta. Jäljelle jäi vain Ykän Penan haudalle aika ajoin tuomat kukat ja joskus jouluna sytyttämä hautakynttilä. Ja muisto siitä elämästä, jota nuoren miehen ei annettu elää. Juuri kun se oli pääsemässä täyteen vauhtiinsa.

Heikki puolestaan oli taistellut koko ikänsä pahinta vihollistaan vastaan ja se vihollinen oli hän itse. Lääkäreillä oli sille omat diagnoosinsa, jota saattoi käsitellä teoreettisesti. mutta Heikille se oli elävä vihollinen, joka kamppaili hänen päänsä sisällä häntä vastaan vuosia. Välillä Heikki pääsi vihollisestaan voitolle, mutta välillä vihollinen teki ovelan iskun, joka mursi Heikin puolustuksen. Aikanaan hän kyllästyi taisteluun ja tarrasi rautatieasemalla kiinni korkeajännitepiuhaan. Ykälle jäi Heikistä ainoaksi muistoksi varsin kaoottiset hautajaiset ja Heikin sanoittama humppa, jota ei koskaan tullut sävellettyä.

He kaikki istuivat pöydässä tyytyväisinä ja panivat tupakit palamaan. Tietenkin Shellillä tupakointi oli ollut jo aikaa sitten kielletty, mutta näitä savuja ei kukaan haistanut.

Ykä palautti Ylvan kanssa astiat tiskille, katsoi menneitä kavereitaan lämpimästi ja pariskunta jatkoi matkaansa kohti pohjoista pysähtyen matkansa aikana sillä pienellä pohjois-pohjanmaalaisella Shellillä joka jo mainittiinkin. Tupakkitaukoja pidettiin matkan varrella kun Ykä tuosta Voimasavuke Bostonin kirouksesta itsekin kärsi ja joka kirous varmaan aikanaan veisi hänet samaan pöytään Penan, Ranen ja Heikin kanssa, mutta tällä kertaa seuraava pidempi tauko pidettiin Pellon SEO:lla jossa nautittiin ne perinteiset kahvit ja tällä kertaa mokkakääretortut.

Naapuripöydässä istuvat jälleen paikallinen Lötjönen, Kutvonen, Pöntinen ja Pätinen. Heidän ja Perskeleen pariskunnan välillä käytiin jälleen lyhyt keskustelu, jossa ei vaihdettu sanaakaan mutta jonka perusteella molemmat osapuolet päättelivät, että samaa porukkaa ollaan, vaikkei toisia tunnetakaan. Niitä normivirtasia, jotka alkoivat yhdessä tajuta, etteivät vallitsevat ja nykyaikaan heiltä kysymättä päivitetyt normit heitä ehkä suojelekaan vaan lähinnä orjuuttivat palvelemaan jotain heille vierasta ja vastenmielistä. Nurkkapöydässä istui kahvikuppinsa kanssa yksinäinen, ehkä noin Ykän ikäinen viisikymppinen mies joka katsoi bensiksen nurkassa olevaa tyhjää pöytää hiljaisena ja jotenkin poissaolevana. Ehkä hänkin näki siinä pöydässä ajasta iäisyyteen siirtyneitä kavereitaan. Häntä ei tulisi kenenkään häiritsemän. Eivätkä häntä häirinneet Perskeleetkään. Suomalainen mies tarvitsi tilan ympärilleen, eikä sitä sopinut ylittää, ellei mies antaisi itse lupaa. Ja se annettu lupa oli suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus.

Perskeleet kävelivät autoonsa, ovet läiskähtivät kiinni ja suora nelonen alkoi jyristä mahtavaa 1,6-litraista voimaansa, mikä Perskeleille riitti varsin hyvin, sillä auto oli heille vain väline, jolla siirrettiin ihmisiä ja tavaroita paikasta a paikkaan b. Seuraava suurempi tauko oli Karesuvannossa, Rajabaarissa jossa oli samalla Nesteen huoltoasema. Suuren ketjun osa ehkä, mutta näin pohjoisessa se eli jo aivan omaa elämäänsä.

Baarissa asioinut ja autonsa tankannut neljän vähän yli kaksikymppisten nuorten miehen ryhmä katseli erästä pariskuntaa, joka istui huoltamon baaripöydässä. Pariskunnan mies oli iso, kaljupäinen ja ruma, ja hän näytti katsovan miehiä jotenkin muistelevalla, kaipaavalla ja ystävällisellä ilmeellä. No, Ykähän se siinä oli, natustaen munkkiaan ja katsellen tuota nuorta porukkaa varsin haikeana. Nuo nuoret häiskät olivat selkeästi menossa Käsivarren suurtuntureille. Niinhän Ykäkin aikanaan, noitten miesten, tai no, poikiahan nuo vielä olivat, ikäisenä. Poikahan Ykäkin oli silloin, vaikka mieheksi itseään kuvitteli. Nyttemmin painovoima oli alkanut tehdä tehtävänsä, selkä oli romuna ja nuo sadan kilometrin mittaiset tunturireissut olivat varmaankin jo viimeisen kerran tehty. Aika tekee tehtävänsä ja miehen täytyy hyväksyä se.

Mutta olihan Perskeleen pariskunnalla edessään viikko sähköttömällä mökillä, josta voisi tehdä pitkiä päiväreissuja. Ja niitten päälle nauttia mökin vieressä olevasta harvalattiaisesta saunasta jossa hyvä ilmanvaihto takasi upeat löylyt ja  jonka kiuas puita polttaessaan heitteli omia upeita soolojaan. Lauteilla he katsoisivat aika ajoin toisiaan, ja toteaisivat, että heillä oli niin hyvä olla keskenään. Niin tässä saunassa kuin elämässään yleensä. Sen jälkeen mökissä mukavasti suhisevan kaasulampun valossa voitaisiin syödä trangialla tehtyä mössöä, joka koostuisi pikamakaryllistä, lihaliemestä ja hyvästä säilykelihasta. Lisäksi jäystettäisiin tietysti näkkivoileipää. Kamiinan rätinä takaisi lämmön mökissä ja makuupussi puolestaan takaisi mukavan ja rauhallisen unen. Uutta päivää ja uutta reissua odotellessa.

Perskeleet olivat ajan myötä oppineet nauttimaan pienistä asioista. Ja ymmärtämään, että ne pienet asiat olivat huomattavan suuria. Niitä kaikkein merkityksellisempiä. Niitä, joihin se uusi ja edistyksellinen maailma ei pääsisi koskaan käsiksi. Ykä nousi laverillaan vielä hetkeksi ja katsoi Ylvaa. Hän oli jo täydessä unessa ja käänsi ynisten kylkeään. Ykäkin pisti päänsä tyynylle, jonka virkaa teki makuupussin suojapussi johon oli ahdettu villapaita ja peltipaita ja tuumi ennen nukahtamistaan, että kyllä tämä elämä on karikoistaan huolimatta aika ajoin elämisen arvoista.