EDEN

Hiljaisuus.

Omakotitalonsa pihalla tupakoiva Ilari Laksela ei ollut koskaan kyllästynyt siihen. Nyt kun hän oli saanut muutaman vuoden siitä nauttia. Täällä syrjäseudulla. Eihän tämäkään paikka sinänsä aivan absoluuttisen hiljainen ollut. Aika ajoin kuului koiran haukkua ja sehän kuului näille selkosille. Jokusen ohi ajavan auton ääni kuului aika ajoin. Ehkä se oli tukkirekka. Mutta se kaupungin jatkuva taustahäly joka oli kuin korvissa soiva jatkuva tinnitus josta ei päässyt eroon mitenkään oli poissa. Kaikkialla oli hiljaisuutta. Ennen kaikkea täällä oli rauhallista. Tätä hän oli perheelleen halunnut ja saanut hankituksi.

Hän oli ylpeä. Hän oli onnellinen. Ja samalla hän oli häpeissään. Sillä hän tiesi olevansa etuoikeutettu. Hyvin suurella osalla suomalaisia, varsinkin suurimmissa kaupungeissa asuvilla ei ollut tähän mitään mahdollisuutta. Heiltä puuttui se elämän polttoaine, joka mahdollisti tämän.

Raha.

Mistä se kaikki oikein alkoi?

Niin. Mistäs muualta kuin miesten saunaillasta. Siinä oli puolen tusinaa miestä. Kaikki varsin varakkaita. Kaikki asuivat pääkaupunkiseudulla. Ja kaikki olivat hyvin huolissaan lastensa sekä perheittensä turvallisuuden puolesta. Kas kun koulupiirit oli jaettu niin että heidän yhdenkään lapset eivät voineet välttyä etniseltä edistykseltä. Mikä lapsien kertoman mukaan – mitä ei ollut syytä epäillä – oli muuttanut koulut monikulttuuriseksi kaaokseksi ja arkipäivän terroriksi jonka olemassaolon koulujärjestelmä kielsi. Kielsi, ja keskittyi aina vain uusien rasismin muotojen etsimiseen tehden uhreista syytettyjä. Lukioissakaan ei sitä enää päässyt pakenemaan sillä etnisesti edistykselliset pääsivät lukioihin niin sanotuilla sovelletuilla pistemäärillä. Moni miehistä oli aikanaan käynyt Ressun lukion joka oli aikanaan huippukoulu ja jota nykyisin nimitettiin katkerana Ressun edistykselliseksi apulukioksi.

Tuli uusia saunailtoja. Lisää miehiä. Sana kiersi. Lopulta heitä oli kuusikymmentä. He laittoivat pystyyn yhteisen tapaamisen. Paikkana oli ravintola Laulumiehet. Se tuntui jotenkin sopivalta. Olihan siellä pidetty Arto Paasilinnan Hurmaavan Joukkoitsemurhan tapaaminenkin. Ja sitä joukkoitsemurhaa maa tuntui tekevän. Pitäen sitä kyseenalaistamattomana itseisarvona.

Esitettiin ehdotuksia. Puhuttiin yksityisopetuksesta. Ja todettiin että se oli pääkaupunkiseudulla hankalaa järjestää eikä se vapauttaisi lapsia etnisestä terrorista joka eli pihoilla ja kaduilla joka tapauksessa. Jotkut ehdottivat jopa suojeluskunnan perustamista. Ehdotus tyrmättiin todeten että sillä tavoin saataisiin vain valtion väkivaltakoneisto vastaan. Se ei välittäisi etnisistä aseellisista jengeistä mutta kantasuomalaisen aseellisen joukon se aivan varmasti jyräisi.

Sitten eräs mies, 55-vuotias yrittäjä pyysi ja sai puheenvuoron:

- Tilannettamme voi verrata Isoon Vihaan. Silloinkaan ei ollut mahdollisuutta panna hanttiin joten piti keksiä toinen vaihtoehto. Ja mikä se oli? Vetäytyminen piilopirttiin.

Mies napsautti näytölle Etelä-Suomen kartan.

- Meille on piilopirttejä tarjolla yllin kyllin. Pieniä, kuihtuvia kyliä pienissä kunnissa joissa asuntojen hinta on lähes olematon. Varsinkin pääkaupunkiseutuun nähden. Ja siellä on hylättyjä kyläkouluja. Me olemme varakkaita miehiä joilla on varaa hankkia opettajat tarvittavaan kouluun. Samoin meillä on mahdollisuus hankkia se koulu. Meille asuminen pääkaupunkiseudulla ei ole välttämätöntä. Yrittäjät joutuvat liikkumaan paljon muutenkin ja hyvin moni teistä tekee nykyisin etätyötä. Me olemme varakkaita ja organisointikykyisiä ihmisiä ja pystymme tekemään Exoduksemme hyvinkin nopeasti. Tässä on tehty vähän taustatyötäkin. Esko, kerrotko?

Muuan maanrakennusyrittäjä täsmensi näytöllä olevaa karttaa ja alkoi kertoa:

- Tässä on pieni kunta. Matkaa Helsinkiin sata kilometriä. Siellä on tietysti myös pieniä kyliä ja eräässä kylässä olisi käyttökelpoinen kyläkoulu. Kylässä on myös myynnissa taloja ja asuntoja pääkaupunkiseutuun nähden pilkkahinnalla. Minulla on myös tuttavana kaikkiaan kolme opettajapariskuntaa jotka olisivat välittömästi halukkaita muuttamaan pois Helsingistä. He ovat tehneet valmiiksi opetussuunnitelman yksityiskoulua varten. Kerrotko hieman, Martti?

Muuan opettaja, joka oli kokenut ammattilainen lastensuojelun erityiskoulusta nousi ja totesi:

- Niin meillähän on mahdollisuus antaa normaalia peruskoulun opetusta aina lukion loppuun saakka. Se ei tuota ongelmaa. Ja tiedän, että mielessänne pyörii kysymys siitä, että onko meidän pakko opettaa lapsillemme monikulttuurisuuden pakkosyöttöä ja kaikenlaista trans-aivopesua? No, asiahan on niin, että se, mitä opetetaan ja se, miten asiat kirjataan ovat kaksi aivan eri asiaa. Yleensä lastensuojelussa – ja yleensä myös peruskoulussa – sillä peitetään opetuksen tason romahtaminen mutta asiaa voi käyttää luovasti toisinkin päin.

Asia alkoi edetä ja pari joukkoon kuuluvaa yrittäjää kävi tapaamassa kunnanjohtajaa. Kepuvetoisen kunnan johtaja oli kepulaisuudestaan huolimatta järkevä ja asiallinen mies. Hän totesi että muutamat jäärät valtuustossa eivät sinänsä olisi mielissään että kuntaan tulisi huomattava määrä mitä todennäköisimmin perussuomalaisten äänestäjiä. Toisaalta hän tajusi että tulijat rekisteröisivät huomattavan määrän toimivia ja tuottavia yrityksiä kuntaan. Tuottaen nettoveroa. Nettoveroa, jota kunta epätoivoisesti kaipasi. Tässäkin asiassa raha puhui.

Kun kunnanvaltuustossa puhuttiin kyläkoulun myymisestä hintaan yksi euro eivät kepujäärätkään panneet vastaan. Pari vihreitten valtuutettua vastusti todeten että tämän kaltainen toimintahan on selvää sissisotaa monikulttuurisuutta vastaan ja voidaan tulkita täysin avoimeksi rasismiksi. Vihreille todettiin että pitäkää te ämmät kerrankin turpanne kiinni. Konkurssikypsään kuntaan on tulossa huomattava määrä nettoveronmaksajia. Lisäksi perustettavaan yksityiskouluun olettaisiin oppilaiksi myös kyseisen kylän lapset. Ilman mitään erillistä maksua.

Lupien saaminen meni varsin jouhevasti. Kun asiassa hieman taktikoitiin. Asialle laitettiin nimenomaan ryhmittymän naiset ja koko viritelmän pohjaksi perustettiin Koulusäätiö Sateenkaaren Pää. Se kuulosti sopivan edistykselliseltä ja kun opetussuunnitelmat näyttivät täysin protokollan mukaiselta ei lupien saamisessa ollut ongelmaa. Yksityiskouluhan ei sinänsä saanut vaatia koulumaksuja vaan sen pitäisi toimia julkisen rahoituksen turvin mutta tarvittava rahoitus kerättiin perustetun säätiön kautta. Nykyistä yhteiskuntaa haluttiin sotkea projektiin mahdollisimman vähän.

Eihän projektia Sateenkaaren Pääksi sanonut kukaan, vaan sen nimeksi oli jo alussa muotoutunut Eden. Eikä suotta. Kun ryhmittymän perheet aloittivat pienen kunnan ehkä suurimman muuttoliikkeen vuosikymmeniin niin kyseinen pieni paikkakunta, ja varsinkin se kylä, jonka kyläkoulun he olivat ostaneet muistutti pääkaupunkiseutuun nähden paratiisia. Osa edeniläisiä osti kaikki mahdolliset talot kylästä sekä ympäröivistä kylistä ja osa asui paikkakunnan pienen keskustan reunamilla. Sielläkin oli asuntoja pilkkahintaan myynnissä.

Oppilaat – erityisesti keskustasta – pitäisi tietysti jollain tavoin kuljettaa kouluun mutta sitä varten palkattiin – myös pääkaupunkiseudulta – talonmies-vahtimestareiksi kaksi kokenutta vartijaa. Aamulla he kiertäisivät pikkubussilla hakemassa oppilaita ja koulupäivän ajan taas toimisivat yleisinä turvallisuuden ja järjestyksen takaajina. Sinänsä oppilaat tuskin itse aiheuttaisivat häiriötä mutta Edenissä ajateltiin että varmuus aina paras. Olivathan he tottuneet että pääkaupunkiseudun kouluihin oli alkanut tulla kutsumattomia vieraita joiden äidinkieli ei ollut suomi.

Kun käytössä oli rahaa, organisointikykyä ja häikäilemättömyyttä niin asia eteni nopeasti. Koulu aloitti syksyllä lukuvuoden. Vuotta sen jälkeen kun asiasta oli porukalla sovittu. Oppilaat, eli hankkeeseen osallistuvien lapset olivat tilanteeseen enemmän kuin tyytyväisiä. Toki he kaipasivat pääkaupunkiseudulle jääneitä kavereitaan mutta tilalle tarjottu rauha ja turvallisuus merkitsi enemmän. Toki he tajusivat olevansa etuoikeutettuja vanhempiensa vaurauden vuoksi ja Ilarikin huomasi omissa lapsissaan tietyn kovuuden jota hänessä itsessään ei lapsena ollut. Se oli kehittynyt tämän pitkään vallassa olleen itseään edistyneenä pitävän feministisen ja monikulttuurisen yhteiskunnan aikana. Ilarin 14-vuotias tytär Laura oli kiteyttänyt asian isälleen:

- Se on isä niin, että kun tämä systeemi ei enää välitä meistä ja keskittyy kulissien ylläpitämiseen niin ihmisten täytyy silloin pitää itse huolta toisistaan. Kaverini jäävät sinne tuontitavaran rääkättäväksi mutta minä en koe yhtään huonoa omaatuntoa siitä että olen veljeni kanssa täällä. Jos me oltaisiin siellä rääkättävinä niin ei se auttaisi kavereitanikaan yhtään. Onneksi sinä ja äiti olette onnistuneet urallanne. Kiitos, että annoitte meille tämän mahdollisuuden. Kaunista tämä ei ole mutta mitä kaunista tässä maassa enää muutenkaan on. Me synnyttiin tähän pelkoon. Nyt me päästään siitä pois.

Ilari katsoi tytärtään ja tuumi että hänestä tulee aikanaan paljon kovempi jätkä kuin mitä hän koskaan itse oli edes uneksinut olevansa. Ja hän tajusi myös että hän saattoi antaa vain rahaa. Tytär saattaisi joskus tehdä tekojakin.

Eden vaikutti paratiisilta mutta paratiisin ihmiset ajattelivat myös että kuinka turvallisuutta pidetään yllä tulevaisuudessakin. Jos tulevaisuudessa se, mikä sai rauhassa riehua pääkaupunkiseudulla, Turussa ja Tampereella saisi päähänsä levitä tännekin. Vastauksen siihen antoi pari vuotta aikaisemmin armeijasta eläkkeelle jäänyt majuri joka oli vaimonsa kanssa remontoinut kylässä olevan kesämökkinsä ympärivuotiseksi ja muuttanut sinne pysyvästi. Edeniläisten kokouksessa hän sanoi:

- Sinänsä meidän kaikkein suurin puolustuslinjamme on se sata kilometriä metsineen ja peltoineen jotka erottavat meidät Helsingistä. Ei rikastus tänne halua eikä uskalla tulla. Tyhjyys on paras suojamme. Mutta koska tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, niin minulla on muutama ehdotus…

Ja ehdotuksia kuunneltiin. Majuri evp sattui olemaan myös virallinen ampumakouluttaja. Jolloin ampumaharrastuksen seurantapöytäkirjat saatiin täytettyä varsin luovalla tavalla. Apuna hänellä oli muutamia muita evp kapiaisia. Näitä pöytäkirjojahan poliisi vaati lupia myöntäessään. Niinpä Ilarikin osti itselleen .22 kaliiberin Baikal Margo-pistoolin. Ei mikään Dirty Harryn ase mutta vittumainen sen kuula olisi mahastaan kaivaa.

Majuri kehotti myös edeniläisiä suorittamaan metsästäjäntutkinnon. Majuri kuului paikalliseen metsästäjäseuraan joka oli oppinut pois vanhasta jäykästä ajattelusta jonka mukaan vain manttaalia tarjoavat jäsenkokelaat otettaisiin jäseniksi. Seurassa tajuttiin, että tulijoissa oli uutta ja tarpeellista talkoovoimaa jo pahasti ukkoontuvaan porukkaan.

Ilarikin suoritti tutkinnon ja innostui metsästyksestä ostaen siihen tarvittavat aseet. Innostusta lisäsi hänen 12-vuotias poikansa Lauri joka oli vielä isäänsä innokkaampi. Koko ikänsä kaupungissa asunut poika oli löytänyt jotain, joka hakkasi älykännykät ja videopelit mennen tullen. Ilari kulki metsässä edellä haulikon ja repun kanssa ja pitkäksi venähtänyt Lauri kantoi selässään ylpeänä luodikkoa. Saalista ei ollut tullut kuin yhden kerran. Ilari tunnusti olevansa pyynti- ei saantimies. Mutta istuminen nuotiotulilla pojan kanssa oli jotain, mitä hän ei olisi koskaan uskonut kokevansa. Umpikaupunkilainen kun oli itsekin.

Kyseinen evp majuri järjesti myös tiettyä organisoitumista ja harjoittelua. Mistään suojeluskunnasta ei ollut kysymys mutta majuri oli kehittänyt kännyköitten kautta toimivan hälytysjärjestelmän jota oltiin pariin kertaan kokeiltu. Järjestelmä oli toiminut ja hälytyksen myötä suurin osa miehistä oli kokoontunut hälytyksen mukaiseen paikkaan. Ilman aseita. Eihän ketään voinut kieltää kokoontumasta. Ei se laitonta ollut.

Hälytystä oltiin kokeiltu myös kerran tosi toimissa. Paikalliset olivat kertoneet että vaikka alueella ei etnisesti edistyksellistä häiriötä ollut koskaan niin joistain entisen itäblokin maista, ehkä Romaniasta tai Liettuasta oli alueella liikkunut murtovarkaita. Kerran eräs kylän asukas oli bongannut tällaisen epäilyttävän auton. Romanian rekistereillä. Hälytyksen jälkeen auton perään oli nopeasti ilmestynyt toistakymmentä kyläläisten autoa jotka olivat seuranneet autoa tekemättä mitään. Se oli riittänyt, viesti oli ymmärretty. Auto oli tehnyt uukkarit ja kadonnut paikalta.

Edenin miehet olivat pääosin jo keski-ikäisiä ja suurelta osalta ylipainoisia ja ei mitenkään kovakuntoisia. Mutta asenne niistä kaupunkiajoista oli muuttunut. Siksi tuohonkin saatto-operaatioon lähdettiin epäilemättä. Ajatuksella että kun me perkele ollaan rakennettu oma Edenimme niin sitä te käärmeet ette pilaa. Teidät ajetaan pois.

Ilari tumppasi tupakkansa ja kuunteli vielä hetken ympäröivää hiljaisuutta. Tuntien ilon seassa edelleenkin sen huonon omatunnon pistoksen. Hän tiesi että samanlaisia Edeneitä oli rakennettu useampiakin. Kaikki samanlaisia ihmisiä kuin tämänkin Edenin asukkaat. Ihmisiä joilla oli rahaa, suhteita ja sitä myötä mahdollisuus. Suurimmalla osalla ihmisistä sitä ei puolestaan ollut.

Ilari ajatteli, että se täydelliseen tasa-arvoon ja yhtäläisiin mahdollisuuksiin pohjautunut koulu-uudistus joskus silloin 1970-luvulla oli varmaan jonkin aikaa toiminutkin. Mutta se ei ottanut huomioon monikulttuurisuuden vaikutusta. Vaikutusta joka muutti koulut kaaokseksi ja anarkiaksi. Ja sai aikaan sen, että tasa-arvoisesta koulujärjestelmästä siirryttiin yksityiskoulujen aikaan. Yksityiskoulujen, joihin vain varakkaiden lapsilla oli mahdollisuus. Utopistit olivat tehneet Suomesta vanhakantaisen Englannin. Englannin, jossa hukattiin valtavan paljon lahjakkuutta koska hyvin moni nuori ei rääkättynä viitsinyt edes yrittää.

Sisälle taloonsa palaava Ilari tuumi vielä että kai ne ihmiset tätä halusivat kun olivat äänestäneet samat naamat ja samat utopistiryhmät valtaan kerta toisensa jälkeen. Tajuamatta että noiden utopistien toimet koskivat heihin itseensä kaikkein ankarimmin.