NELJÄS YMMÄRRYSHARJOITUS

Tämänkertaisessa ymmärrysharjoituksessani en pyri hahmottamaan vastapuolen ajattelutapaa, vaan selventämään omaani, ja varmaan myös monen tämän blogin lukijan ja kommentoijan ajattelutapaa aiheesta valtio ja pakolla rakennettu monikulttuurihysteria. Miksi siihen suhtaudun niin nuivasti ja miksi en ole taatusti ainoa?

Hyvin monia syitä löytyy varmasti tämän blogin aiemmista kirjoituksista. Tähän blogiin on ennen tätä päivää päivitetty 481 kirjoitusta, joista osapuilleen kaksi kolmasosaa käsittelee monikulttuurisuutta ja sen pakkosyöttämistä. Mutta ehkä suurimpana syynä asiaan liittyvään katkeruuteen voi pitää tunnetta jatkuvasti kasvavasta epäoikeudenmukaisuudesta. Tavallisen suomalaisen on hyvin vaikeaa sietää epäoikeudenmukaisuutta. Varsinkin sellaista, jolle ei näytä mahtavan mitään. Ja jonka syitä ei edes perustella, vaan vaaditaan tylysti hyväksymään asia ilolla.

Asiaa kuvaillakseen kannattaa palata ajassa taaksepäin. Torppariaikaan. Silloin torpparit joutuivat kovalla työllä elättämään itsensä ja perheensä ja sen lisäksi myös kartanonherrat perheineen ja hännystelijöineen. Koska kartanonherrat eivät tehneet itse työtä, se herätti tietysti katkeruutta. Sitä ensimmäistä herraa, joka joskus aikanaan oli laittanut ehkä kuokan heilumaan olisi voinut arvostaakin, mutta peritty omaisuus ja sen mahdollistama kokopäiväinen laiskottelu herätti vihamielisyyttä ja syystäkin. Erityisesti katkeruutta herätti se, että kartanonherrat hankkivat torpparien työn tuloksena itselleen kaikenlaisia ylellisyystarvikkeita, kun taas torppareille jokapäiväisessä leivässä pysyminenkin oli työn ja tuskan takana.

No, torppariaika päättyi niin kuin se päättyi ja kartanonherrat haipuivat pikkuhiljaa pois. Tilalle tuli uusi tekijä. Häntä voisi sanoa päällimmäiseksi työntekijäksi ja hänen nimensä oli Valtio. Torppareista tuli kansalaisia. Ja alkuun Valtio oli kelpo jätkä, joka tajusi, että taatakseen kansalaisten hyvinvoinnin tuli hänenkin tarttua lekaan ja lapioon ja keskittyä olennaiseen. Valtio teki kansalaistensa kanssa ahkerasti työtä, ja hänen myötänsä elintaso alkoi nousta ja hyvinvointi lisääntyä. Onnistuipa Valtio torjumaan pariinkin kertaan myös erään tungettelijan yritykset, nenä poskella ja silmät mustana tosin, mutta itsenäisenä Valtiona kumminkin.

Mikä oli Valtion onnistuneen toiminnan salaisuus? Luonnollisesti se, että Valtio ymmärsi, että itsessään hän ei ole mitään. Hän koostuu kansalaisistaan, ja ilman kansalaisiaan hän on pelkkä toteutumaton idea ideasta joka haihtuu tuuleen ilman että häntä kukaan muistaisi tai että häntä edes kenenkään tulisi muistaa. Ei olematonta kukaan osaa kaivata.

Ajan myötä kansalaisten elintaso kasvoi. Ja niin kasvoi Valtionkin. Sille tapahtui jotakin. Se alkoi lihoa. Ja se piti siitä. Se nautti turvonneesta olomuodostaan ja ympärilleen kertyneestä rasvakerroksesta, joka koostui ylisuuresta hallinnosta ja muusta turhasta. Pikkuhiljaa sitä lakkasi kiinnostamasta valtioruumiissaan olevat luut, lihakset, verisuonet, hermot ja aivot. Jotka alkoivat tietysti ajan myötä näivettyä, mutta silti Valtio lisäsi niitten taakkaa keräämällä lisää rasvaa ympärilleen. Rasvan keräämisestä tuli itsetarkoitus.

Ennen pitkää Valtio unohti sen, miksi hän on olemassa ja alkoi ajatella, että tärkeintä on hän ja vain hän itse. Kansalaisten tehtävänä oli vain pitää rasvakudosta pystyssä ja ruokkia aina vain ahneemmaksi käyvää suuta.

Ympyrä oli pyörähtänyt. Valtiosta oli tullut uusi kartanonherra, ja kansalaisista taas torppareita. Ja kun Valtio oli huomannut muuttuneensa kartanonherraksi, hän ymmärsi, että tokihan hänen tuli alkaa elämään asemansa mukaisesti. Ja se tarkoitti, että hänenkin tuli alkaa hankkia Ylellisyystarvikkeita. Tällä kertaa isolla alkukirjaimella, sillä siinä kun vanha kartanonherra tyytyi hyvin ruokiin, maukkaisiin juomiin sekä prameisiin vaatteisiin, huonekaluihin ja taloihin, halusi uusi kartanonherra Ylellisyystarvikkeiksi jotain hienompaa, jotain kalliimpaa. Näyttääkseen, että hän pystyy ja hänellä on millä mällätä. Uusi kartanonherra alkoi tuottaa Ylellisyystarvikkeiksi ihmisiä. Kaukaa ulkomailta. Mitä eksoottisemman näköisempiä, sen ylellisempää. Eräällä tavalla Valtio pisti uudestaan pystyyn termin siirtomaatavarakauppa, tosin tällä kertaa sanalla humanismi sokeroituna. Ja tällä kertaa siirtomaatavarakaupalla ei riistettykään siirtomaita, vaan Valtion omia kansalaisia.

Nämä uudet siirtomaatavarakaupan tuotteet olivat paljon edistyksellisempiä Ylellisyystarvikkeita, sillä ei niitä ei varsinaisesti voinut ostaa, vaan ne piti elättää. Ja ne pystyivät tuottamaan keskenään vielä lisää Ylellisyystarvikkeita ja sekös teki niistä vielä edistyksellisempiä. Torppareiksi alistettuja kansalaisia tämä ei miellyttänyt, sillä se entisestään heikensi valtioruumiin luustoa ja lihaksistoa lisäten rasitusta entisestään, antamatta tilalle mitään muuta kuin Valtiota hivelevän ihanan tuhlaamisen tunteen. Mutta Valtio ei tästä välittänyt, vaan antoi erikoismääräyksen, jolla nosti Ylellisyystarvikkeet jalustalle, ja ilmoitti, että he ovat kaiken arvostelun ulkopuolella. Heidän hankkimistaan ei saanut arvostella eikä kyseenalaistaa. Heidän tekojaan ei saanut kysenalaistaa. Heitä työkseen hoitavaa, lukumäärältään jatkuvasti kasvavaa ihmisryhmää ei saanut arvostella. Jos näin teki, syyllistyi rangaistavaan vihapuheeseen.

Torppareiksi uudelleen alennetut kansalaiset mielsivät tilanteen epäoikeudenmukaiseksi ja alkoivat napista. Kuka yksin hihaansa, kuka kaverinsa kanssa kaksistaan, kuka vähän julkisemmin. Valtio raivostui ja aloitti raivokkaan kampanjan vihapuheeksi nimittämänsä napinan hiljentämiseksi. Ylellisyystarvikkeet olivat, ja saatana vieköön tulisivat aina olemaan arvostelun ulkopuolella olevia koskemattomia ja pyhiä elätettäviä välttämättömyyksiä, joita ilman Valtio ei tulisi toimeen. Lisäksi valtio toisti kerta toisensa jälkeen, että tavallisella torpparikansalaisella ei riittänyt ymmärrys hahmottamaan näinkin tärkeitä asioita. Syynä torpparikansalaisen napinaan oli vain kahden kuluneen laman aiheuttama epävarmuus omasta taloudestaan, ja sen vuoksi torpparikansalainen projisoi epävarmuutensa vihan tunteena Ylellisyystarviketta kohtaan, joka oli täysin syytön torpparikansalaisen ahdinkoon.

Mutta tavallinen torpparikansalainen ei ollut tyhmä. Pitkän työuransa jälkeen lopputilin saanut teollisuustyöntekijä, jolla ei ollut toivoa uudesta työpaikasta tiesi oikein hyvin, että Ylellisyystarvike ei ollut vienyt häneltä työpaikkaa. Sen vei hänen pörssitetyn yhtiönsä osakkaat, jotka laskivat, että ulkomailla yritys tuottaa voittoa 3,5% enemmän vuodessa.

Mutta tämä teollisuustyöntekijä ei voinut olla tuntematta epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamaa katkeruutta lukiessaan maakuntalehteään, ja törmätessään sadannen kerran ihastelevaan artikkeliin siitä, kuinka Ylellisyystarvike tekikin töitä. Tulkkina ja sovittelijana. Veronmaksajien rahoilla. Tekemässä työtä, jolle ei olisi ollut mitään tarvetta, mikäli kartanonherraksi muuttunut Valtio ei olisi saanut päähänsä hankkia aina vain lisää Ylellisyystarvikkeita. Ja kaiken lisäksi työtön teollisuustyöntekijä sai lukea artikkelista sadannen kerran sen, kuinka hänenkin tulisi olla onnellinen Ylellisyystarvikkeen työllistymisestä ja rakastaa Ylellisyystarviketta, koska Valtiokin rakasti. Teollisuustyöntekijän, joka ei itse ollut enää oikeutettu edes isoon alkukirjaimeen. Hän oli pelkkä työtön. Pelkkä tilastoluku.

Vaikka Valtio ei ymmärtänyt, miksi työtön teollisuustyöntekijä oli niin katkera, niin hän itse kyllä ymmärsi.

Ja tavallisen torpparikansalaisen katkeruutta lisäsi se, että vaikka Valtio sitä kieltäytyi tajuamasta, niin torpparikansalaisen oli melko helppoa hahmottaa, mitä aikanaan eteen tulisi. Valtio tulisi jossain vaiheessa näivettämään valtioruumiinsa luut ja lihakset niin olemattomiksi, etteivät ne jaksaisi enää kantaa Valtion ahneuksissaan kehittämiä rasvakerroksia. Valtio romahtaisi, eikä jaksaisi enää nousta jaloilleen. Ja silloin se ei jaksaisi enää ruokkia Ylellisyystarvikkeitakaan. Jotka alkaisivat sen jälkeen syödä nälkäänsä valtioruumiissa olevaa läskiä.

Jolloin Valtio tajuaisi hädässään nimittää torppareita taas kansalaisiksi. Ja alkaisi huutaa heitä apuun. Ja kaipa kansalaiset sitten tulisivat hätiin. Kun unelmoijat olisivat saaneet asiat sille tolalle, että kansalaisia taas tarvittaisiin. Ei siksi, että kansalaiset kunnioittaisivat itsensä halvaantuneeksi lihottanutta ja heitä vuosikymmeniä kusettanutta Valtiota. Vaan siksi, että he kunnioittaisivat muistoa. Muistoa siitä, mitä joskus oli ollut.

Ja valtioruumista pelastaessaan he tuumisivat katkerana, että kauankohan kestää, kun heillä on taas uusi kartanonherra. Ja minkähänlainen perkele se sitten vuorollaan mahtaa olla?

*

Lisätäänpä ymmärrysharjoituksen perään vielä yksi juttu. Kun nykyisinhän on niin muodikasta kaivella vanhoja. Kaivellaan sitten. Kun etsin aikaisempaan kirjoitukseen Rintamäkeläiset-sarjan tunnusmusiikkia, törmäsin vielä vanhempaan sarjaan nimeltään Me Tammelat. Sarja oli 1960-luvulla tehtyä harmitonta perhehömppää. Itsellänikin on siitä jonkunlaisia hämäriä muistikuvia, tosin huomattavasti paremmin muistan 1970-luvulla esitetyn sarjan Naapurilähiö, joka oli yhtä lailla harmitonta perhehömppää.

Mutta niin vaan eräs heppu löysi Me Tammelat-sarjasta aivan toisenlaisia, vaarallisia ulottuvuuksia:

Me Tammelat on räikein esimerkki porvarillisten arvoitusten jatkuvasta ujuttamisesta katsojien tajuntaan.

Ja tarjosipa heppu lääkkeeksi silloisen Mainos-TV:n lakkauttamista. Voi tietysti olettaa, että kyseinen heppu oli joku äärimmäisen linjan tulipunataistolainen. Vaan eihän suinkaan.

Se oli nuori Paavo Lipponen. Joka sitten aikanaan itsekin ansiokkaasti lihotti valtioruumista ja hankki Ylellisyystarvikkeita. Tuosta linkistä. Kesto 1 min 15 sek.