JOTAIN IHAN MUUTA XXIX

eli lyhyt tarina eräästä metsämiehille tutusta metsälintujahdin ilmiöstä

Nyhtänköljän Erän alueen pohjoisosissa, tarkalleen sanottuna Koskaankenkäänkankaalla kulki kaksi miestä. Etelämpänä näkyi Töljösen peltoja, jotka oli hiljattain puitu. Jossain kaukana kuulosti moto tekevän työtään. Muparaisen Hösni vissiin oli hieman realisoimassa omaisuuttaan. Suurin osa Nyhtänköljän Erän maista kuului Yhtyneille Sellutehtaille, mutta täälläpäin oli paljon Hösnin maita. Komeaa kangasta, pystymetsää parhaasta päästä. Tanakkaa tukkipuuta eikä mitään suljua sellukattilan täytettä. Mutta Muparaisen maat oli rauhoitettu muulta kuin hirvenmetsästykseltä, ja pienriistan perässä kulkevat kaksi miestä kiersivätkin ne kuuliaisesti.

Miehet olivat Ykä ja isä-Perskeles. Isä-Perskeles kulki hieman edellä. Hänellä oli käsissään haulikko. Ykä kulki hieman taempana. Hänellä oli haulikon lisäksi selässään .222-kaliiberinen metsästyskivääri. Tapio ei ollut suonut antejaan, ja molemmat miehet pyyhkivät aika ajoin hikeä päästään. Metsästysmaisemat täällä Koskaankenkäänkankaalla olivat melkoisia tetsausmaisemia. Paljon puolittaisen suon seassa asustavaa ns. tappajakoivua, jota kasvoi toki muuallakin kuin Lapissa. Ja paljon kauan sitten ojitettuja soita, jotka kasvoivat nyt vajaa kymmenmetristä metsää ja jotka olivat lyhyin välein täynnä ojia, jotka olivat tietysti vähintäänkin metrin leveitä ja totta kai täynnä vettä. Hypi siinä yli sitten, reppu ja kivääri selässä ja haulikko kourassa. Näytä minulle mies, joka ei ole koskaan kastunut ojassa metsällä, niin minä näytän sulle valehtelijan.

Ja lisänä tietysti Yhtyneitten Sellutehtaitten tekemien hakkuitten aikaansaamat vittumaiset hakkuuaukot, joita pitkin oli hankala kulkea ja jotka sotkivat suunnistamisen, vaikka näillä selkosilla oltiin kuljettu jo vuosikymmenet. Eikös tässä vuosi sitten ollut ihan helevetillinen kuusikko? Mikä paikka tää on? Missä hitossa me ollaan? Kuka määkin oikeastaan oon?

Aika ajoin miehiltä pääsi tukahdutettu, vaisu ja hikinen ruma sana, mutta eteenpäin jatkettiin. Uskollinen Vuppe kulki jossain missä kulkikin. Aika ajoin se kävi innokkaana ja iloisena naamaansa näyttämässä, mutta jatkoi sitten tiedustelutyötään. Vuppe ei ollut oikeastaan metsästyskoira, se oli taiteilija omassa elementissään, siitä nauttien. Taiteilijan taulun viiva ei aina sattunut ihan kohdalleen, mutta sekös Vuppea haittasi. Sillä oli metsässä aina hauskaa. Haukkua ei ollut kuulunut, mitä nyt yhtä kimeää lyhyttä räksytystä lukuunottamatta. Oravaa se siellä haukkuu. Lintusyksy oli ollut varsin huono.

Hirviä taasen oli. Miehet olivat nähneet parikin karjaa kulkiessaan. Ja missä hirviä, siellä hirvikärpäsiä. Aikanaan 1970 – 1980-luvun vaihteessa tämä idäntuliainen oli ilmestynyt Nyhtänköljäänkin ja saanut Perskeleille aikaan ihmetystä. Mikäs helevetin lentävä hämähäkki se tämä on? Mutta se oli tullut jäädäkseen. Aikaa sitten hirvikärpäsen oli oppinut tunnistamaan siitä, että ensin kuului korvan juuressa hiljainen hrumf ja sitten tunsi hikipisaran virtaavan niskassa ylöspäin. Tottuneet sormet nappasivat otuksen kiinni ja nipsaisivat sen hengiltä sormien välissä. Ennen vanhaan se piti nipsaista kynttä käyttäen, kun se rontti ei muuten kuollut, mutta liekö hirvikärpäset täällä rikkaassa lännessä vähän heikentyneet, kun menettivät henkensä entistä helpommin. Joka tapauksessa reissun jälkeen pidettäisiin sitten hirvikärpässavotta, jossa maastopuvusta kaiveltaisiin jotain neljäkymmentä hirvikärpästä. Takin sisällä saumoissa ne varsinkin viihtyivät. Äiti-Perskeleen käskystä tämä savotta pidettäisiin luonnollisesti ulkona. Ja tällä hetkellä näytti siltä, ettei muuta kuin hirvikärpäsiä ollut reissulta tuliaisiksi. Niistä ei enää välittänyt. Jos metsässä meinasi kulkea, niitä piti vain sietää.

Mutta nyt oltiin vielä metsässä eikä maastopuvun hirvikärpässavotassa. Miehet kulkivat kuusikosta erään aukon reunaan. Joskus siinä aukon reunassa metsän puolella oli ollut pyitä, mutta ei tällä kertaa. Sitä tuttua piip-piip-pi-pip-pi-pip-ääntä ei kuulunut missään.  Aukolla oli yksittäisiä, hakkuun jälkeen siemenpuiksi jätettyjä mäntyjä. Yhtä-äkkiä edellä kulkeva isä-Perskeles pysähtyi ja viittasi Ykääkin menemään maahan.

- Näetkö?

- Joo. Mitenkäs Vuppe ei tuota huomannut, vaikka se tuosta jo meni?

Siellähän se yhdessä puussa oli. Metrin verran latvaa alempana. Selvä teeri. Ja sopivasti noin sadan metrin päässä. Ykä otti kiväärin selästään ja ryömi muutaman metrin erään kannon luo. Sen päälle hän laittoi reppunsa tueksi ja asetti kiväärin sen päälle. Isä-Perskeles katseli Ykän touhuamista muutaman metrin päästä yhtä lailla rähmällään.

Ykä katsoi vielä kerran teertä paljaalla silmällä, veti patruunan piippuun ja alkoi sihtaamaan. Muttei ampunut. Hän katsoi taas paljaalla silmällä, ja totesi, että no on se siellä perkele ja tähtäsi jälleen kiikaritähtäimen läpi. Ja jälleen paljaalla silmällä,  jo hiljaisilla kirkkoveneen kansanomaisilla ilmaisuilla säestettynä. Ja jälleen hän tähtäsi kiikaritähtäimen läpi. Josta isä-Perskeles jo hermostui ja kuiskasi.

- No ammu nyt perkele. Mikä siinä maksaa?

Ykä nosti katseensa kiikaritähtäimestä, nousi polvilleen, ojensi kiväärin isä-Perskeleelle ja totesi:

- Ammu sinä. Mutta tuohon voi kyllä lasettaa koko lippaallisen, eikä sieltä tule alas kuin havuja.

Isä-Perskeles otti kiväärin, katsoi tähtäimen läpi edelleenkin paljaan silmän mukaan puussa nakottavaa ilmiselvää teertä muutaman sekunnin ja naurahti sitten:

- No perkele, kylläpä hassuttikin.

Kaikkien metsämiehien, varsinkin metsäkanalintujen metsästäjien tuttava, petollinen sykkeen turhaan nostaja eli virtuaaliteeri oli iskenyt jälleen.

- Eiköhän tehä tulet?

- Tehhäänpä vaan.

Paikalta alkoi kuulua kirveen iskuja tervaskantoon ja katkeavien kuusen kuivien alaoksien räksettä. Pian alkoi tuli rätistä ja makkara paistua. Vuppekin juoksi paikalle ja tuli hakemaan osansa. Kun miehet katsoivat Vupen innostunutta ja uskollista ilmettä, molemmat tuumivat, että tästähän tässä touhussa on kysymys. Ei haittaa, vaikka virtuaaliteeri hassutti.

Virtuaaliteeri voi majailla myös maan pinnalla