SEITSEMÄS YMMÄRRYSHARJOITUS

Eli kaksi puhetta parvekkeella

Niin kuin valistunut lukija tietää, vietetään Suomessa jälleen rasismin vastaista viikkoa. Viikon sisältöhän on erinomaisen selvä, eli tavallisen suomalaisen täytyy taas kertaalleen korjata asenteitaan ja lopettaa välittömästi ja niin kerta kaikkaan sen tekeminen, mitä se ei ole tähänkään mennessä tehnyt. Tätä itseinhon ja ihokkaiden repimisen epistolaa meille tarjoavat niin poliittinen kuin virkamieseliitti kuin tietysti media, jonka osuus tästä on suurin ja merkittävin.

Media kun on muuttunut tässä maassa todelliseksi vallanpitäjäksi. Joskus aikanaan se on saattanut olla vallan vahtikoira. Suomettumisen aikaan siitä tuli vallan puudeli ja viimeisen parinkymmenen vuoden aikana se on päässyt irti hihnastaan ja muuttunut suureksi schäferiksi joka puolestaan on laittanut poliittiselle eliitille hihnan kaulaan.

Hotellin respassa on hyvin usein mietitty sitä, miksi ihmeessä media toistaa meille tavallisille suomalaisille edelleenkin sitä toiseuden pakkorakastamisen vaatimusta, johon niin moni ihminen on jo perinjuurin kyllästynyt ja lopettanut lehtien tilaamisen. Suomalaisen tulisi sopeutua ja hyväksyä se monikulttuurisuutta ylistävä ja keinotekoisesti ylläpitävä järjestelmä, joka tarkoittaa hänelle jatkuvaa ja kyseenalaistamatonta elatusvelvollisuutta jollekin, joka suhtautuu häneen itseensä halveksuen. Järjestelmää, joka on de facto pyhittänyt tavalliseen suomalaiseen kohdistuvat niin väkivalta- kuin seksuaalirikoksetkin. Järjestelmää, jonka yhtenä pääideoista on survoa niin Suomi, suomalaiset, suomalainen kulttuuri kuin Suomen historiakin aina vain syvemmälle itseinhon suohon. Järjestelmää, jossa kantasuomalaisiin kohdistuva toistuva väkivalta ei ole ongelma, mutta kun kantasuomalaiset kommentoivat asiaa tuohtuneina netissä, se on huolestuttavaa kehitystä, johon viranomaisten tulee puuttua.

Vaikka jatkuvasti lisääntyvät faktat kertovat, että tämä järjestelmä pohjautuu pelkkään elämästä vieraantuneitten ihmisten kuvitelmiin, sen ylläpito ja pakkosyöttö lisääntyy jatkuvasti.

Miksi? Mitä tämän ideologian itselleen omaksunut ihminen ajattelee? Ja mitä hän ajattelee juuri nyt, kun hyvin tietää, että hänen ideologiansa ja perusteensa on kerta toisensa jälkeen pilkottu kappaleiksi? Kun hänellä ei ole jäljellä kuin valheen jatkuva toistaminen ja hänen utopiansa arvostelijoiden demonisointi. Kun hän tajuaa, että ehkä, ehkä sittenkin tämä kaikki saattaa joskus loppua. Ehkä hän ei muutaman vuoden päästä olekaan enää mitään.

Itselleni tulee mieleen näkymä eräältä parvekkeelta ja eräästä miehestä.

Mies on Nicolae Ceaușescu, joka on pitämässä viimeistä julkista puhettaan joulukuussa 1989. Puheen aikana mies huomaa, että kansa, jonka piti ylistää häntä kääntyykin häntä vastaan, koska on jo pitkään puinut nyrkkiä taskussaan. Mies on hämmästynyt. Aidosti hämmästynyt. Hän ei odottanut tällaista. Eihän hänen palatsissaan kuulunut koskaan tällaisia soraääniä. Ja sitten hänen hämmästyksensä kääntyy suuttumukseksi. Näin ei voi tapahtua. Tämä ei ole totta.

Näen median edustajat ceaușescuina parvekkeilla. Tosin he eivät seiso parvekkeella, eikä heidän edessään ole aukiota täynnä ihmisiä. Heidän tapauksessaan se aukio on internet. Mutta sitäkään he eivät saa tyhjennettyä. He alkavat tajuta, että heitä ei enää arvosteta. Että heitä vastaan on käännytty, yhä useamman ihmisen toimesta. Ja he ovat aidosti hämmästyneitä. Eihän heidän palatsissaan kuulunut koskaan tällaisia soraääniä. He ovat aidosti loukkaantuneita. Ja aidosti peloissaan.

Heidän on syytäkin olla peloissaan, sillä tämä puhtaaseen utopiaan ja haavekuvaan perustuva järjestelmä on kaikki, mitä heillä on. Se on antanut heille valmiin ajatusmallin, joka kertoo sen, mikä on oikein, mikä on väärin ja ennen kaikkea keitä vihata ja halveksia. Se on antanut heille turvalliset urat, varman elatuksen ja järjestelmän antaman arvostuksen. Se on myös antanut heille oikeuden tuomita toisinajattelijat. Lyödä toisinajattelijan otsaan julkinen leima, milloin rasistin, milloin äärioikeistolaisen, milloin natsin ja milloin milläkin nimellä.

Järjestelmä on antanut heille oikeuden määritellä uusiksi yhteiskunnalliset fysiikan lait. Heidän yhteiskunnassaan kaksi ja puoli litraa vettä painaa neljäkymmentä senttiä kolmen boforin vastatuulessa kello varttia yli punainen. Reaalitodellisuudessa elävät arvostelijat ovat valittaneet, että heidän fysiikkansa ei toimi, mutta sen mukaan on yhteinen yhteiskuntatalo joka tapauksessa  pitänyt rakentaa tai tarkemmin sanottuna toimivasta heidän mieleisekseen remontoida, eikä silloin ole saanut valittaa että seinät eivät ole vaaterissa, ryssänjiiri on muuttunut viasta ominaisuudeksi ja talossa on portaikkoja, jotka eivät johda mihinkään. Pääasia, että se on rakennettu sellaiseksi, kuin he ovat sen halunneet.

Ei ole ihmekään, että he ovat arvostelusta vihaisia. Sillä ilman tätä utopiaan pohjautuvaa, samoja hokemia vuodesta toiseen toistavaa järjestelmää he eivät olisi mitään. Ei heidän tarvitse pelätä Ceaușescun kohtaloa. Tosin heidän kohtalonsa olisi varmaan heidän mielestään yhtä raskas. He joutuisivat kohtaamaan kaiken sen, mitä he ovat toiminnallaan aiheuttaneet suomalaisille. He joutuisivat myöntämään, että niitä ajattelua tukahduttavia ja totalitarismia edustavia voimia, mistä he niin usein varoittivat, edustivatkin he itse. He menettäisivät kasvonsa ja joutuisivat häpeään. Mikä pahinta, jos heidän ylläpitämänsä järjestelmä kaatuisi, ei heidän palveluitaan enää tarvittaisi, sillä mediapapukaijoja tarvitaan vain yhteiskunnassa, jossa väärät mielipiteet ovat kielletty. He olisivat enää pelkkää rahvasta, jota he vielä hetki sitten niin syvästi inhosivat.

Ei siis ole ihme, että he ovat vihaisia. Ei ihme, että he ovat loukkaantuneita. Eikä ihme, että he kuluvalla viikolla jaksavat metelöidä suomalaisesta rasismista. Sillä sehän kohdistuu nimenomaan heihin itseensä. Kyseessä ei ole rasisminvastainen viikko, vaan utopian puolustamisen viikko.

Omaa Ceaușescun puhettaan parvekkeella pitää myös korkeasti kunnioitettu pääministerimme Alexander Stubb, joka toimii tämän rasisminvastaisen viikon suojelijana. Hän, niin kuin aina ennenkin haastaa suomalaiset rasisminvastaiseen asennematkaan. Hänenkin parvekkeensa sijaitsee internetissä. Ja hämmästyksekseen hän on huomannut, että kansa ei hurraakaan. Tähän mennessä videota on katsottu 23.545 kertaa. Stubbille näytetetään tällä hetkellä 26:ta kannatuspeukkua. Ja peukalo alaspäin on käännetty 1.144 kertaa. Menestys on suhteessa vielä huonompi kuin Rebecca Blackin surullisenkuuluisalla kappaleella Friday.

Käykääpäs lukijat tekin mölisemässä parvekkeellaan puhetta pitävälle Stubbille, kääntäkää veistä haavassa ja käykää allekirjoittamassa aloite rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamisesta. Se ei ole suuri asia, mutta sekin vie eteenpäin. Mekin olemme päässeet eteenpäin. Kuinkas se menikään se Mahatma Gandhin kuuluisa sanonta?

First they ignore you,

then they laugh at you,

then they fight you,

then you win.

Kun aloitin blogini seitsemän vuotta sitten, meitä ei parvekkeella puhettaan pitävien mielestä ollut olemassakaan. Nyt ollaan päästy kumminkin jo Gandhin sanonnan kolmannelle riville. Ei se ole kovinkaan huonosti tällaiselta resupekkalaumalta.